Avainsana-arkisto: islam

Jihadi kulttuuri

Thomas Hegghammerin toimittama ”Jihadi kulttuuri. Militantti-islamistien taide ja yhteisölliset tavat” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu artikkelikokoelma otsikossa mainituista asioista. 

2 

Idea  

Kirjassa Pyritään kartoittamaan eri tutkijoitten havaintoja jihadistien asioista, joilla ei ole mitään loogista tai käytännöllistä hyötyä, mutta jotka antavat heille henkistä tyydytystä. Näistä elementtejä voitaisiin kutsua kulttuuriksi. Kirjassa analysoidaan niin jihadistien anashid-laulua (islamilaista a cappellaa), pukeutumista, propagandaan estetiikkaa kuin unien tulkintaa. Vaikka teos on akateeminen, se ei ole vaikeaselkoinen ja oikeastaan kirjan ote on hyvinkin rento. Välillä kirjailijat esittävät sarkastisia huomioita terroristien kulttuuristen elemettien perversimmistä yksityiskohdista.  

Kirjassa ei oikeastaan paljastu mitään mullistavaa, ainoastaan vain yksi uusi tarkastelutapa, jolla päädytään samaan johtopäätökseen: jihadistit ovat äärimuslimeja, joitten kulttuuri on hyvin samanlainen kuin valtavirtamuslimien, mutta äärimmilleen vietyä. Sinänsä on mielenkiintoista, että jihadistit eivät ole ”oikeita muslimeja” jotka noudattavat pirun tarkasti oman uskontonsa sääntöjä, vaan he ovat enemmänkin liioittelevia muslimeja, jotka menevät yli sen, mitä oman uskontonsa säännöt velvoittavat. Tämä tarkoittaa, esimerkiksi, että jihadistit rukoilevat enemmän kuin islamissa määrättään, niin kertoja päivässä kuin jopa tilanteissa, joissa ei ole järkevää rukoilla.  

Silti jihadistit eivät ole vain liioittelevia muslimeja, vaan heidän tulkintansa islamista on samaan aikaan äärimmäisen moderni, valikoivan vanhoillinen ja sekoitettua. Esimerkiksi jihadistit eivät noudata varsinaista Muhammadin aikaista islamia, vaan keskiajan wahhabistista tulkintaa, johon on sekoitettu salafismin, suufilaisuuden ja shiialaisuuden elementtejä, muodostaen tutun, mutta omalaatuisen islamin, jossa tavoitteena on tappaminen ja kuoleminen uskonnon puolesta. Eli on pikkasen turhaa sanoa, että ”lue Koraania niin ymmärrät jihadisteja”.  Vaikka Koraanissa on käskyjä tappaa vääräuskoisia, jihadistit nojautuvat erilaisiin hämäriin keskiaikaisiin tulkintoihin Muhammadin elämästä, kuin varsinaisiin aikalaiskuvauksiin. Eri islamilaisten suuntausten sekoitus mahdollistaakin erilaisten väkivaltaisen tulkintojen poiminen, mistä tahansa, jos se vain sopii tilanteeseen. Eli pelkkä Koraani tai al-Bukharin noudattaminen ole tarpeeksi näille raakalaisille.  

Silti jihadistit kokevat, että he toistavat Muhammadin elämänvaiheita, mutta nykyajassa. Esimerkiksi jihadistien propagandassa hyödynnetään hevosia, koska jihadistit haluavat herättää itsestään mielikuvia nykyajan uskonsotureina, jotka ratsastavat pyhään sotaan. Sama on jihadistien tunnuksissa ja lipuissa, jotka yrittävät jäljittää islamin alkuaikojen lippuja (yksimielisyyttä ei kuitenkaan ole siitä, minkälaisia nämä liput olivat)  

Lukiessaan tätä kirjaa jihadistit eivät muuttuneet inhimillisemmiksi, vaan enemmänkin todella taikauskoisiksi barbaareiksi, jotka palvovat perverssiä kuolemankulttia. Esimerkiksi jihadisteille on ensisijaisen tärkeää kuolla marttyyrinä, jotta saavat päätyvät paratiisiin, joten suurin osa heidän ajasta, jopa nukkuessa, kuluu paratiisin tavoittelulla itsemurhaiskun kautta. Sitten he kertovat toisilleen uniaan, jotta voivat tulkita, onko merkki tulevasta kuolemasta lähellä. Rukoillessaan ja kuullessaan saarnoja jihadistit purkavat patoutuneita tunteitaan itkemällä vuolaasti liikutuksesta. Tämä itkeminen ei ole niinkään merkki siitä, että he tietävät tekevänsä väärin, vaan koska se koetaan olevan hurskaan muslimin merkki. Mitä enemmän itkee rukoillessaan, sitä enemmän saa osoitettua jumalalle, että pelkää tätä.   

Ironisesti kaikista mukavin osio oli jihadistien propagandan estetiikan analysointi.

Jihadistien propaganda ei koostu vain teloitusvideoista, vaan videoista, joissa esitetään ”ristiretkiläisten” ihmisoikeusrikoksia. Esim Israelin tai USA:n miehitysjoukkojen teloittamia lapsia ja naisia. Näillä pyritään saamaan muslimit janoamaan kostoa, jolloin jihadistit tarkoavat ”lopullisen ratkaisun”. Kun sitten muslimi on radikalisoitunut ja liittynyt jihadistiseen ryhmään, tälle näytetään erilaisia martyyrivideoita, joissa estetään kuolleen jihadistin lyhyt elämäkerta, terrori-isku ja miten hän on paratiisissa. Paratiisikuvasto ei keskity luvattuihin neitsyihin, jotka eivät ole ensisijainen syy riehua, vaan vedestä, erityisesti vesiputouksista, linnuista ja vihreistä kasveista ja puista. Jihadisteille paratiisi on kuin trooppinen paratiisi, jossa kaikki on mukavaa ja perheenjäsenetkin voivat elää siellä. Todellinen maailma on siis samaan aikaan paikka, jonka puolesta taistellaan, mutta myöskin suuri illuusio, koska lopullinen tavoite on elää taivaassa.

Samankaltaisuuksia ja eroja  

Kirjan johtopäätös onkin, että jhadistien perverssi maailmankuva vetoaa muslimeihin, koska se rakentuu tutuista elementeistä islamilaisessa kulttuurissa, kuten unien tulkinnoista, anashid-lauluista, rukoilusta ja paastoamisesta. Kaikki nämä ovat vain käännetty potenssiin. Hegghammerin mukaan tämä tuttuus tekeekin jihadisteista suositumpaa kuin äärioikeistolaiset terroristiryhmät, kuten KKK tai National Action, koska jälkimmäisten sisäiset kulttuurit ovat niin valtavirrasta poikkeavia, että ne luovat korkean kynnyksen liittymiselle. 

Muslimin on helpompi liittyä jihadistiryhmään, kun ei tarvitsekaan tutustua uuteen ideologiseen kulttiin, jossa on monimutkaiset säännöt ja rituaalit, vaan riittää, että jatkaa perinteistä fundamentalistista islamia, mutta vielä tiiviimmin ja rankemmin. Väkivalta ja kuolema ovat joka tapauksessa länsiä terroristisessa ryhmässä, joten ei ole vaikeaa alkaa käsittämään oma uskonto ainoastaan näitten vinkkelien kautta. Toinen eroavaisuus on führer-kultin puute. Siinä, missä äärioikeisto luo omista johtajistaan jumalan kaltaisia superihmisiä, joita pitää totella sokeasti, jihadistiryhmien johtajia ei palvoja, ainoastaan kunnioitetaan. Tässä kirjassa paljastuukin, että al-Qaeda ja Isiksellä ei ole johtajakulttia, vaikka heillä on selkeästi johtajia, vaan ainoa “todellinen” johtaja näille ryhmille on heidän versio Allahista. Eli liittyessään jihadistiryhmään ei myöskään tarvitse rakastaa ryhmän johtajaa, vaan totella tätä, koska hän on “todellisen” ylijohtajan palvelija.  

Sen sijaan jihadistit ovat luoneet omista itsemurhapommittajista lähes pyhimysten kaltaisia olentoja, joitten koskettaminen tai palvominen on kuin saisi siunauksen Jumalalta. Edellä mainittu on islamin vastaista, koska ainoastaan Jumalaa voidaan palvoa, mutta mistä lähtien ääriliike on koskaan ollut johdonmukainen? 

Mutta yksi asia, mikä yhdistää jihadistit äärioikeistoon on uhriutuminen: jihadistit uskovat, että he ovat “henkisiä” maanpakolaisia, jotka toistavat profeetta Muhammadin maanpakoa Mekasta Medinaan, mutta sen sijaan, että heidät olisi vain karkotettu islamilaisista maista, jihadistit uskovat, että he ovat karkotettu itse ympäröivästä kulttuurista, koska ovat parempia muslimeja kuin muut. Jihadistit ovatkin nerokkaasti kehystäneet oman vieraantumisensa vallitsevista yhteiskunnista, jopa islamilaisista, suureksi henkiseksi kamppailuksi, joka vetää vertoja itse uskonnon perustajan omiin kokemuksiin. Alt-right on tehnyt vähän samaa, mutta profeetta Muhammadin sijaan, heillä on “punainen pilleri” joka tarkoittaa “piilotettua totuutta”, jonka omaksuessaan, ihminen “herää” siihen, että koko monikulttuurinen yhteiskunta on suuri salaliitto, jonka tarkoitus on hävittää valkoinen, lihaa syövä heteromies sukupuuttoon, ja fasismi on ainoa oikea tie. Alt-rightiin liittyneet ihmiset sanovatkin olevansa etnonationalisteja, koska “ottivat punaisen pillerin”, eli ovat “parempia” kuin muu vallitseva yhteiskunta, joka koostuu “taviksista” tai ”soijacuckseista”. Kun on päättynyt omaksumaan maailmankuvan, jonka mukaan vallitsevalla yhteiskunnalla ei ole mitään arvoa ja itse tietää totuuden, ei ole vaikea hankkia aseen ja osallistua viattomien ihmisten massamurhaan. 

Jihadistit ja alt-right ovat keksineet jännittävän tarinan, joka vetoaa vieraantuneisiin nuoriin miehiin, tarjoamalla heidän epätyytyväisyyden tunteelle kerronnallisen käsikirjoituksen, jossa he ovat kuin toimintaelokuvan sankari tai Jumalan valittu soturi. Jihadistit ovatkin käyttäneet propagandakuvastossaan amerikkalaisten supersankarihahmojen kehon kuvia, joihin on liimattu jihadistin pää tai toimintapelien estetiikkaa itsemurhavideoissaan. Samaa on tehnyt alt-right, joka on kehystänyt Trumpin lihaksikkaaksi toimintaelokuvan sankariksi, sotilaaksi ja jopa scifi-RPG pelin ”jumalakuninkaaksi”.  

Ongelmia  

Ainoa puute tässä kirjassa on, ettei se käsittele Isiksen seksuaalista ideologia. Vaikka kyseistä terroristista järjestöä analysoidaan tässä kirjassa, kukaan tutkijoista ei mainitse sitä, miten ISIS eroaa muista jihadistiryhmistä siinä, että se käyttää hankittuja seksiorjia vetonaulana. Al-Qaida esimerkiksi on äärimmäisen puritaaninen ja yrittää kehystää itseään munkkisotureitten kaltaisena järjestönä. Mutta ISIS mässäili “vääräuskoisten” naisten raiskauksilla, joka on hyvin poikkeavaa salafistisessa uskonnossa, jossa kaikki seksuaalisuuteen liittyvä pyritään rajaamaan avioliiton sisäiseksi asiaksi.   

Yhteenveto  

Thomas Hegghammerin ”Jihadi Culture” on todella hyvä ja lyhyt katsaus maailman pahimman vihaideologian kannattajien sisäisestä maailmasta, joka erilaisten pienten yksityiskohtien tarkastelun kautta, antaa aika selkeän kuvan jihadistien ideologiasta ja sen asemasta islamilaisessa uskonnossa. Melkein suosittelen tätä kirjaa kuin varsinaista salafisti-jihadi-teologiaa analysoivat teoksen. Esimerkiksi Shiraz Maherin ”Salafi-Jihadism: The History of an Idea (2016) analysoi jihadistien uskonnollista maailmaa, mutta se on niin vaikeaselkoista teologista analyysiä, että melkein pitää olla islamin tuntija, että jaksaa lukea sitä. Tämä Hegghammerin kirja päättyy samoihin johtopäätöksiin, vain analysoimalla julisteita, lauluja ja jihadistien omia kuvauksiaan arjestaan.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Jerusalem. Kaupungin elämäkerta

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on vuonna 2011 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta kaupungista.

7

Idea

Simon Sebag Montefiore käyttää Israelissa sijaitsevaa kaupunkia lähes mikrohistoriallisena kiinnepisteenä, jonka kautta hän kertoo melkein koko ihmiskunnan historian. Koska Jerusalem on tuhansia vuosia vanha kaupunki, kirjailija joutuu ensin kertomaan sen perustamisesta ja taustoista. Tässä siis melkein aloitetaan kertomaan maanviljelyn keksimisen jälkeisestä ajasta vuoteen 2011.

Koska kirjailija otti näin jättimäisen perspektiivin historiaan, kirjassa pystyy näkemään erilaisia ihmiskunnan trendejä, jotka ovat menneet läpi kaupungin. Otsikko onkin hieman harhaanjohtava, koska kirjan tyyli on enemmänkin erilaisten Jerusalemin kaupungissa vaikuttaneitten historiallisten henkilöitten elämäkertojen kokoelma, jota yhdistävät erilaiset historialliset punaiset langat. Tässä onkin paljon aikalaiskuvauksia, jotka antavat hyvin romaanimaisen otteen, muuten aika kuivalta kuulostavalle teokselle.

Vaikka luulisi näin laajan historiallisen perspektiivin vetävän mutkia suoriksi, tässä teoksessa onnistutaan kertomaan paljon yksityiskohtaista tietoa eri sivilisaatioista, kulttuureista ja ihmisistä, jotka elivät Jerusalemissa. Sitä esimerkiksi en tiennyt, että kaupunki on ollut lähes aina monikulttuurinen asutuskeskus, jossa kansoja Afrikasta, Euroopasta ja Aasiasta ovat eläneet yhdessä. Esimerkiksi parikin kertaa nainen on hallinnut kaupunkia ja jopa entinen musta afrikkalainen orja.  Yksi hullu suomalainenkin eksyi kaupunkiin, jolloin hänen seikkailut ikuistettiin tähän kirjaan!

Vaikka tässä teoksessa lukuisat sodat ja konfliktit nousevat esiin, välillä kaupungissa on ollut hyvinkin rauhallisia ja suvaitsevaisia kausia, joissa erilaiset uskonnot ja kansat ovat pystyneet elämään sulassa sovussa. Suurin osa konflikteista liittyykin enemmän suurvaltojen haluun hyödyntää uskonnollisten fanaatikkojen oikkuja omiin valtapoliittisiin tavoitteisiin kuin itse kaupungin asukkaitten haluun hakata toisiaan kuoliaaksi.

Ateistin paras argumentti?

Kirjan alussa Simon Sebag Montefiore kertookin pyrkivänsä kertomaan puolueettomasti Jerusalemin ympärillä olevista uskonnollisista ja poliittisista kiistoista. Vaikka kirjailija ei ota kantaa uskontojen päämäärien aitouteen ja sen käytännön sovelluksiin, tässä kirjassa välittyy hyvin synkkä kuva uskonnoista ja koko ihmiskunnasta.

Vaikka abrahamilaiset uskonnot pyrkivät pelastamaan ihmiskunnan ”sielun” kohottamalla tämän henkisesti korkeammalle tasolle kuin eläimet, tavoitteissa epäonnistuttiin niin pahasti kuin olla ja voi. Kirjailijan puolueettomuus uskontoja kohtaan antaakin tilaa lukijan itse arvioida, miten juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kannattajat ovat kukin vuorollaan sortuneet mitä hirvittävimpään barbarismiin erilaisissa sodissa, joista suurin osa liittyy siihen, että Jerusalem on jokaisen uskonnon mukaan pyhä kaupunki.

Vaikka 1800-luvulla uskontojen rooli vähentyi merkittävästi ja Palestiinan kiistat liittyivät puhtaasti materialistisiin asioihin, silti kaupungin uskonnollinen merkitys takasi, että jokaisen ryhmän edustaja halusi sitä hallita. Kirjailija korostaakin, ettei Jerusalemilla ole mitään strategista merkitystä, ainoastaan uskonnollinen, joten voitaisiin argumentoida, että verta vuodatetaan tolkuton määrä täysin turhasta palasta maata.

Kuitenkin 1900-luvun alun Israel/Palestiina sotkut osoittavat, ettei sekularismi, ateismi ja nationalismi kyenneet ratkaisemaan erilaisia poliittisia ristiriitoja alueessa, mikä vahvisti kaikkien uskontojen fundamentalistisia kannattajia. Nyt Jerusalem on äärijuutalaisten, -kristittyjen ja -muslimien apokalyptinen temmellyskenttä, jossa jokainen osapuoli yrittää tuhota toisen. Kirjailija korostaakin kirjaa pitkin erilaisia aikalaiskuvauksia, joissa ihmiset valittavat, että sitä luulisi uskonnollisen pyhän kaupungin olevan kiva paikka, mutta se ei ole mitään muuta kuin käärmeitten pesä, jossa ihmiskunnan pahimmat puolet tulevat esiin.

Koska tämä kirja on jo melko vanha, tässä ei käsitellä fundamentalistikrstittyjen tukeman Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi tai kaikista postmodernistisinta, Brasilian uuden äärioikeistolaisen presidentin samankaltaista päätöstä. Brasilialla ei ole mitään siteitä Jerusalemiin, mutta koska maan presidentti on äärikristitty, joka ihailee suuresti Trumppia, hän on valmis romuttamaan maan lihamarkkinat arabimaissa, jotta voisi tyydyttää omia uskonnollisia oikkuja. Arabimaat ovat brasilialaisen lihan suurempia ostajia. Parasta esimerkkiä uskonnon irrationaalisista vaikutuksista on vaikea löytää.

Yhteenveto

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on jälleen loistava kirja mieheltä, joka on tunkenut lusikkansa moneenkin soppaan. Olen esimerkiksi lukenut Montefioren ”Stalin – punaisen tsaarin hovissa” (2004), josta pidin paljon. Jälleen kerran Montefiore on onnistunut kirjoittamaan täysin erilaisesta aiheesta mahtavan monipuolisen historianteoksen, joka massiivisesta koosta huolimatta jaksoi lukea. Samalla kirjan viesti on aika synkkä: ihmiskunta ei ole vielä onnistunut irtautumaan omista ideologioistaan ja jaksaa tapella mitä pateettisimmista syistä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Jihadistien polku itsetuhoon

Nelly Lahoudin ”Jihadistien polku itsetuhoon” (oma suomennos) on vuonna 2010 julkaistu akateeminen tietokirja jihadistisesta ideologiasta.     

9

Idea    

Lahoudin kirja pyörii kharijilaiset -teorian ympärillä. Kharijilaiset olivat puristinen muinaisislamilainen uskonsuuntaus, joka erosi valtavirtasunni-islamista melkein heti profeetta Muhammadin kuoltua, koska pitivät sunni-islamia liian suvaitsevana ja löysänä. Koska kharijilaiset julistivat muita muslimeja vääräuskoisiksi ja yrittivät alistaa heidän tiukkaan islamintulkintaan, koko uskonsuuntaus muuttui haukkumanimeksi, joka tarkoittaa fanaattista puristia. Islamilaisessa kulttuurissa ”kharijilainen” on yhtä loukkaava termi kuin ”natsi” tai ”rasisti” meidän kulttuurissa. Jihadistit ovatkin valittaneet, että nykyään poliittinen korrektius on hallitsematon, kun ei voi enää ajaa shiialaisten kansanmurhaa, ilman että heti leimataan kharijilaiseksi.    

Lahoudin mukaan jihadistit eivät ole moderneja kharijilaisia, vaikka heissä on paljon yhtäläisyyksiä, mutta nykyisten terroristijärjestöjen kohtalo on sama. Hänen mukaan kharijilaiset olivat lopulta niin puritaanisia ja väkivaltaisia, että he alkoivat julistaa toisiaan vääräuskoisiksi, mikä johti koko radikaalin uskonsuuntauksen itsetuhoon. Lahoudin mukaan nykyiset jihadistit ovat yhtä äärimmäisiä ja he tulevat olemaan oman liikkeensä tuho.     

Tämä kirja kirjoitettiin ennen kuin Isiksestä tuli nykyinen maailmanlaajuinen äärijärjestö, mutta tässä jo käsitellään, miten se riiteli emo-järjestö al-Qaidan kanssa juurikin islamintulkinnasta. Tämä kirja käsitteleekin erilaisia teologisia ja taktisia riitoja, joita al-Qaida, ISIS, Taliban ja muut jihadistiset järjestöt käyvät keskenään, ja miten nämä liikkeet ennen pitkään ovat julistaneet toisensa vääräuskoisiksi. Kirjan teoria on saanut nykyään uskottavuutta, kun Isiksen sisällä on syntynyt murhanhimoisia sisäisiä riitoja.  

Ideologia    

Tässä kirjassa paljastuu, että jihadismi ei ole samankaltainen tiukkaan rajattu ideologia, kuten liberalismi ja kommunismi, vaan enemmänkin suuntaus. Jihadistien pohja on tiukka ja suhteellisen moderni islamin tulkinta, jossa jihad on puhtain ja täydellisin uskon ilmentymä. Oikeastaan jihadistien mukaan jihad on jumalanpalvelus, eikä vertaiskuvallinen henkinen kamppailu tai puolustusjulistus.    

Jihadistit tulkitsevat islamin lähes luterilaisittain yksilölliseksi uskonnoksi, jossa oma itsenäinen toiminta on paras tae hyvälle elämälle. Valtavirtaislamissa yhteisöllisyys ja ryhmäkoheesio ovat tärkeämpiä arvoja, jolloin paikallisten auktoriteetien totteleminen ylittää yksilölliset halut. Jihadistit ovatkin eräänlaisia islamilaisia anarkisteja, jotka uskovat, että kunhan kaikki tottelevat sokeasti islamilaisia tekstejä, mitään lakeja tai hierarkkisia järjestelmiä ei tarvita. Kuitenkin koska ihmiset aina tulkitsevat tekstejä eri tavalla kuin toiset, syntyy ristiriitoja ja tämä seikka on näitten äärijärjestöjen itsetuhon siemen.     

Mutta mielenkiintoisinta tässä kirjassa on se, että Lahoud päättyy samoihin johtopäätöksiin kuin aiemmin arvioimani William R. Polk “Crusade and Jihad: The Thousand-Year War Between the Muslim World and the Global North” (2018) kirjassa, jonka mukaan jihadismi on joittenkin muslimien viimeinen ja epätoivoinen yritys häätää länsimaiset suurvallat pois muslimimaista. Jihadistit ovat hyvin avoimia sen suhteen, että heidän suurin toive on vapauttaa muslimimaat länsimaalaisesta riistosta ja sorrosta. Osama bin Laden esimerkiksi vuonna 2004 lähetti suoran pyynnön ”amerikkalaisille äänestäjille” äänestämään demokraatteja, jotta Irakin miehitys loppuisi.    

Jihadistien propaganda ei koostukaan siitä, että heidän islamin tulkintansa on parempi kuin muitten, vaan anti-imperialistisista julistuksista. Jihadistien mukaan sekulaarit ideologiat ja valtavirtaislam eivät ole onnistuneet häätämään länsimaiset suurvallat maistaan, joten ne pitää hylätä, ”palaamalla” tiukempaan, anarkistisempaan ja väkivaltaisempaan islamiin. Jihadismi onkin uskonpuhdistusliike, joka yrittää uudistaa islamia kaiken kattavaksi poliittiseksi ideologiaksi, jolla rakentaa länsimaista hegemoniaa vastaan puolustautuvan rajoja ylittävä islamilainen maailman. Tähän tavoitteeseen on mentykin niin pitkälle, että jopa salafistien pyhiä tekstejä on vääristelty tai tulkittu anakronistisesti.    

Kirjailija korostaa, etteivät lennokkipommitukset, miehitykset, kidutukset ja muut sotilaalliset toimet tule tuhoamaan liikettä, joka nimenomaan perustuu näitten toimintojen vastustamiseen, vaan jihadistit itse tulevat ajan mittaan tuhoamaan itsensä.   

Yhteenveto    

Nelly Lahoudin “The Jihadis’ Path to Self-Destruction” on yksi selkeimmin kirjoitetuista akateemisista tietokirjoista jihadistisesta ideologiasta mitä on. Kirja ei yritä puolustaa islamia, vaan sen sijaan selittää avoimesti ja kiihkottomasti erilaisia tulkintoja, joita uskonnosta on sekä historialliset kontekstit tietyille uskonkappaleille ja tapahtumille. Kirja onnistuukin kivuttomasti selittämään samaan aikaan, mitä jihadistit haluavat, että osoittamaan sen, että he tulkitsevat islamin äärimmäisen perverssillä tavalla. Kirjan elegantin selkeä akateeminen tyyli onnistuu myöskin osoittamaan, että länsimaat ruokkivat jihadisteja väkivaltaisella ja ahnealla toiminnallaan, ilman että lähdetään kiihkeisiin poliittisiin saarnaamisiin. Harmikseni tätäkään kirjaa ei ole suomennettu, koska julkinen keskustelu kaipaisi tällaista kiihkotonta esitystä aikakautemme tuhoisimmasta ilmiöstä. 

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Ristiretki ja jihad

Olin käymässä Akateemisessa kirjakaupassa, joka on aina vaarallinen paikka viettää aikaansa, kun törmäsin tämän William R. Polkin provokatiivisesti otsikoituun kirjaan ”Ristiretki ja jihad: Tuhatvuotinen sota muslimimaailman ja globaalin pohjoisen välillä”. Tartuin kirjaan, koska otsikko vaikutti noudattavan äärioikeistolaisten eurabiafantasioita, mutta eihän Akateeminen kirjakauppa sellaista roskaa laita esiteltäväksi hyllyihinsä? Takakansiteksti paljastikin, että tämä on viime vuonna julkaistu akateeminen kirja muslimimaitten ja globaalin pohjoisen välisten konfliktien historiasta. Kirjailija pyrkii tällä teoksella pohtimaan, miksi muslimit inhoavat länsimaisia suurvaltoja ja miksi jotkut heistä ryhtyvät terrorismiin meitä vastaan? Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että otin luettavaksi.

Lue loppuun

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Islamistinen terrorismi Euroopassa

Petter Nesserin ”Islamistinen terrorismi Euroopassa” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen yhteenveto Euroopassa riivaavasta jihadistisesta terrorista.    

2

Idea   

Nesser jäljittää tässä kirjassa eurojihadismin historian 1970-luvun algerialaisnationalisti-islamisteista nykypäivän Isisin terrorismin aaltoon. Teos käsittelee melkein jokaista Euroopassa jihadistin suorittamaa terrori-iskua tai sen yritystä, erilaisten lehtiartikkeleitten, poliisikuulosteluitten, tiedusteluraporttien ja oikeuspöytäkirjojen kautta. Lukija pääsee ikään kuin kirjailijan mukana näkemään, miten eri palapeleistä piirtyy pimeä kuva aikakautemme yhdestä pahimmista turvallisuusuhista.   

Havaintoja terrorismin rintamalta   

Tässä kirjassa analysoidaan uuvuksiin saakka jokaista tietoa, mitä on eurojihadisteista ja niistä piirtyy sama kuva, mitä muukin alan kirjallisuus on tuottanut: Suurin osa terroristeista ovat huonosti integroituneita toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisia musliminuoria, jotka ajautuivat pikkurikosten ja huumeitten pariin, kunnes joku vihasaarnaaja, salafistikäännyttäjä tai al-Qaidan propagandavideo radikalisoi heidät jihadismiin. Näitten rivijihadistien tietämys islamista on hyvin heikkoa ja yleensä he ryhtyvät terroristeiksi, koska joku heidän hyvä ystävä on terroristi ja heillä ei ole muutakaan menetettävää.    

kuitenkin Nesserin mukaan on olemassa terroristisolujen hierarkia. Edellä mainitut muodostavat suurimman osan jihadisteista, mutta terroristisolujen johtajat ovat aina korkeasti koulutetut ja täydellisesti Eurooppaan integroituneita muslimimiehiä. Nämä yleensä radikalisoituivat jonkun suuren elämänkriisin ja muslimeihin kohdistuneen vääryyden jälkeen. Tällaiset henkilökohtaiset kriisit saivat heidät hylkäämään kaiken länsimaisen ja vanhempiensa alkumaan kulttuurin, ryhtyäkseen jihadistiterroristeiksi. Tämä johtaja rekrytoi yleensä nuoremman yhtä korkeasti koulutetun, mutta fanaattisen apurin, jonka kanssa hän suunnittelee terrori-iskun tai lähtee mukaan taistelemaan vaikka Syyriaan. 

Kirjan mukaan suurin radikalisoiva tekijä ei ole islaminusko, köyhyys, rasismi tai eurooppalainen liberalismi, vaan imperialismi. Kaikki tässä kirjassa käsitellyt terroristit kertoivat, että he radikalisoituvat sen jälkeen kuin jokin länsimainen suurvalta hyökkäsi johonkin muslimimaahan sotilaallisesti. Nesser osoittaa, että terrori-iskujen lukumäärä ja tiheys korreloivat länsimaisen sotilaallisen intervention kanssa. Kirjan mukaan ennen 2001 jihadismi oli Euroopassa lähes tuntematon ilmiö, joka oli menossa laskuun, mutta vuonna 2003 USA:n Irakin invaasion jälkeen terroristisoluja ilmestyi Eurooppaan kuin sieniä sateella.   

Ehkä kiistanalaisin löytö tässä kirjassa on kuitenkin, että Muhammad-pilapiirroskohut ovat myöskin radikalisoineet muslimeja. Monet terroristit kertoivat jo vihaavansa monia maita, joissa elivät, koska nämä osallistuivat Lähi-Idän imperialistisiin sotiin, mutta Muhammad-pilapiirrokset olivat viimeinen niitti, joka tarvittiin täydelliseen radikalisoitumiseen.  Kirjailija itse ei pohdi implikaatioita, joita tällainen havainto voi tuoda. Esimerkiksi voidaanko sanoa, että Muhammad-pilapiirroksia pitäisi välttää, jotta terrori-iskut vähenisivät? mitä tämä tarkoittaa sananvapaudelle ja eurooppalaiselle pilkkatraditiolle? Näitä kysymyksiä kirjailija ei analysoi, ainoastaan kertoo, että tavallistenkin muslimien kunnioitus uskontonsa profeettaa on suuri ja henkilökohtainen. Profeetta Muhammadin pilkkaaminen on kuin rakkaan perheenjäsenen pilkkaaminen, joten kuolemantuomio pilkkaajalle on laajasti hyväksytty menettelytapa muslimien keskuudessa, vaikka muuten nämä eivät olisi fundamentalisteja.    

Maahanmuutto   

Vaikka kirjailija kertoo muslimien integraation olevan vaikeaa Euroopassa, se itsesään ei ole lähde jihadistiselle terrorismille. Nesser lisää, että sama on maahanmuuton kanssa, joka ei vaikuta merkittävästi terrori-iskujen määrään, vaikka kuinka helpolta sellaisen johtopäätöksen esittäminen voi tuntua. Kirjailijan mukaan al-Qaida onkin jo pitkään varautunut siihen, että Eurooppa sulkisi rajansa ja on aktiivisesti rekrytoinut Euroopassa syntyneitä muslimeita, että  käännynnäisiä. Vaikka tiesin, että Isiksen riveissä on taistellut kantasuomalaisia, en tiennyt, että Euroopassa on jo ollut valkoisten johtamia jihadistisia soluja, jotka ovat yrittäneet suorittaa terrori-iskuja. Tunnetuin esimerkki onkin ranskalainen käännynnäinen Christophe Caze   

Uutta oli minulle myöskin, että alun perin jihadistit välttivät iskemästä Eurooppaan, koska heidän teologiansa mukaan maa, joka tarjoaa muslimille turvapaikkaa on kunnioitettava. Hyvin pitkään 1900-luvulla jihadistit käyttivätkin Eurooppaa turvapaikkana, josta rekrytoida taistelijoita arabimaihin. Al-Qaida muutti kaiken, kun se tulkitsi USA:n rikkoneen turvapaikkasopimuksen imperialismillaan. Tästä lähtien monet jihadistit ovatkin tehneet iskuja eurooppalaisiin kotimaihinsa, koska kokevat maan hyökänneen muslimeja vastaan sotimalla Lähi-Idässä. Kirjailijan mukaan iskujen tiheys korreloikin suoraan sen kanssa, miten syvällä kyseinen maa on Lähi-Idän konfliktissa osallistunut. Suomessa esimerkiksi on tähän asti ollut vain yksi terrori-isku, eikä tämä isku vaikuta satunnaiselta, kun tietää, että myymme aseita Lähi-itään.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen akateeminen ote, joka voi olla joillekin suuri kynnys ja myöskin sen äärimmäinen yksityiskohtaisuus. Voi olla joillekin hyvin väsyttävää lukea jokaisesta terrori-iskusta, jota Euroopassa on tehty, erityisesti kun niitten taustat ja menettelyt eivät eroa kovin paljon. Teos onkin kirjoitettu enemmänkin tutkijoille.    

Yhteenveto   

Petter Nesserin ”Islamist Terrorism in Europe” on todella hyvä yhteenveto viimeisimmistä terroristitutkimuksen löydöistä yksiin kansiin. Teos on äärimmäisen ajankohtainen ja painos jota luin, päivitettiin viime vuonna, joten tässä käsittelikin Turun terrori-iskua. Mutta teos ei keskity vain jihadismiin, vaan siinä pohditaan pikkasen, miksi äärivasemmisto ja -oikeiston terrorismi eivät ole yhtä intensiivisiä enää. Äärioikeisto yhä suorittaa Euroopassa eniten terrori-iskuja jihadistien jälkeen, mutta Nesserin mukaan senkin määrä on pienentynyt, koska äärioikeistolaiset ovat päässet valtaan demokraattisesti monissa maissa. Tämä vahvistaakin havaintoni, jonka tein Louise Richardsonin kirja-arviossa. Ikävin asia tässä kirjassa on se, että se ei tarjoa kovin paljon uusia ratkaisuja terrorismin pysäyttämiseen, ainoastaan sen varoituksen, että se lisää rasismia ja näin mahdollistaa äärioikeiston nousun, joka voi lopulta ”sisäisen turvallisuuden” nimissä kumota demokratiamme. On siis taisteltava kahdessa rintamassa ja kestettävä tämä terrorin aalto, kunnes se väistämättä laantuu, kuten edellisetkin.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Idea islamilaisesta maailmasta: Globaalinen intellektuaalinen historia

Sattumoisin, kun olin odottelemassa Akateemisessa kirjakaupassa, näin tämän Cemil Aydin, vuonna 2017 julkaistun ”Idea islamilaisesta maailmasta: Globaalinen intellektuaalinen historia” (oma suomennos) kirjan. Selattuani sitä, otin sen lukulistaan.

1.jpg

Idea

Kirjassa on vähän sama idea kuin arvioimani Graham E. Fullerin ”A World Without Islam” (2010) kirjassa, jossa pyrittiin perustelemaan Samuel P. Huntingtonin ”sivilisaatioitten törmäys” teoriaa vääräksi. Ayndin kirja on kuitenkin akateemisempi ja se pyrkii perustelemaan, ettei ole edes olemassa islamilaista ”maailmaa” tai ”sivilisaatiota”, vaan joukko erilaisia kulttuureita, kansoja, maita ja islamin tulkintoja, joilla on hyvin vähän yhteistä.

Vaikka profeetta Muhammadilla oli eleäessään ihanne islamilaisesta yhtenäisyydestä, uskonto pirstaloitui hänen kuolemansa jälkeen lukuisiin haaroihin, kuten kristinusko ja buddhalaisuus. Kalifaatin huipullakaan muslimivalloittajat eivät käännyttäneet kovin innokkaasti ihmisiä tai yrittäneet varmistaa uskonnollisen tulkinnan monopolia kaukaisemmissa seuduissa. Tällainen välinpitämättömyys antoi paljon tilaa uskonnollisille vähemmistöille ja muunuskoisille, kuten kristityille, juutalaisille ja hinduille, elää rinnakkain muslimien kanssa. Kirjan mukaan muslimienemmistöisten maitten historiat osoittavat, että islam uskontona oli yhtä yhdistävä tekijä muslimien keskuudessa kuin Euroopassa, jossa ei vältytty, samasta uskonnosta huolimatta, lukuisista sodista ja poliittisista kilpailuista.

Aydin mukaan vasta 1880 länsimaisen imperialismin huipulla idea ”islamilaisesta maailmasta” alkoi syntyä ja saada suosiota, vastapainona eurooppalaiseen rasismille, jonka mukaan oli olemassa ”sivistynyt länsimaa” ja ”barbaarinen orientti”. Ennen tätä muslimeille oli itsestäänselvyys, että eri maissa oli erilaisia tapoja tulkita islamia ja näitä tapoja kunnioitettiin. Mutta nopeasti 1900-luvulla monille muslimeille alkoi tuntua tarpeellisesti standardisoida islam, jotta se voisi olla voima imperialismia vastaan. Tällainen ajattelu ikävä kyllä houkutteli äärimmäisen puritaanisia salafisteja ja wahhabisteja, jotka olivat pysyneet hyvin pitkään marginaalissa.

Kirjailija jäljittää lukuisten historiallisten asiakirjojen kautta, miten ensin britti-imperiumin alla elävät muslimit alkoivat käsittää jakavansa saman alistuksen kokemuksen, maantieteellistä sijainnista huolimatta,  Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin konkreettisesti monet maat alkoivat asemoida panislamismin ympärille.

Kirjan mukaan pan-islamismi kehittyi ajan mittaan lukuisiin haaroihin, joista kuuluisin, on totalitaristinen islamismi ja väkivaltainen jihadismi. Kuitenkin alussa pan-islamismi oli hyvin sekulaarinen ja demokraattinen ideologia.

Paljon uutta tietoa

Vaikka luulin tietäväni aika paljon Lähi-Idan historiasta, tässä kirjassa paljastuu, että muslimivastaisuuskin oli hyvin vaihtelevaa Euroopassa, eikä todellakaan ollut mitään vahvaa vastakkainasettelua mantereen ja Lähi-Idän välillä. Kirjassa tämä osoitetaan jo sillä, että kuuluisan 1529 Wienin piiritys (modernin äärioikeiston rasistisen mytologian kulmakivi) oli konflikti, jossa Ottomaani-imperiumi oli tukemassa unkarilaisia protestantteja ja itse ottomaanien armeijassa oli kristittyjä sotilaita.  Ehkä yllättävin esimerkki tässä kirjassa oli Napoleon Bonaparten Egyptin 1798 sotaretki, jonka tarkoitus oli avata reitti Intiaan auttaakseen Ranskan muslimiliittolaista Tipu Sultania.

Tai vaikka siinä, miten 1867 Euroopan hoveissa sulttaanit olivat jatkuvia vieraita ja jopa Iso-Britannia harkitsi naittaa yhden kuningatar Victorian prinsessoista ottomaaniprinsille. Kirjassa käydäänkin lukuisia esimerkkejä sodista joissa islamilaiset ja kristityt valtakunnat olivat liittoutuneet toisia kristillisiä tai islamilaisia valtakuntia vastaan. Kuten aina käy, lukiessaan historiaa, maailma osoittautuu paljon monimutkaisemmaksi kuin mustavalkoiset mielikuvat.

Historiallisten faktojen lisäksi, kirjailija jäljittää erilaisia kristittyjä- ja muslimiajattelijoita, jotka alkoivat muotoilla erilaisia teorioita islamista, länsimaista ja eturistiriidoista. Paljastuu, että moni merkittävä muslimiajattelija oli sekularisti ja hyvin integroitunut eurooppalaisiin ajatuksiin ja lähtökohtiin. Kuitenkin juuri nämä eurooppalaiset mielikuvat alkoivat vaikuttaa negatiivisesti joihinkin intellektuelleihin, erityisesti Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan jälkeen. Rasismi, Palestiinan kolonisaatio, vastakkainasettelu ja Kylmä sota, alkoivat siirtää islamilaista ajattelua fundamentalistisempaan suuntaan. Siitä yllätyin, miten kirjailija osoittaa, että ensimmäiset muslimifundamentalistiset teoreetikot, kuten Abul A’la Maududi ja Hassan al-Banna olivat paljon liberaaleimpia ja sekulaarimpia kuin nykyiset islamistit. Kirjailija osoittaa, että oikeastaan koko nykyinen islamilaisen fundamentalismin ideologia kehittyi länsimaisen protestanttisen lähetyssaarnaajien vaikutuksesta. Ennen sitä islam käsitettiin melkein etniseksi uskonnoksi, kuten hindunlaisuus ja juutalaisuus. Tämän voi nähdä siinä, että ensimmäinen islamilainen dawa-järjestö (lähetysjärjestö) ”Tablighi Jemaat” perustettiin Intiassa vuonna 1920!

Analyysiä

Historiallisten tapahtumien ketjuttamisen lisäksi, kirjailija analysoi, miten suhtautuminen muslimeihin on muuttunut länsimaissa. Kirjan suurin esimerkki asenteitten muutoksista oli vuonna 1890 brittiläisen teatteriesityksen Muhammadin elämästä ja vuoden 2005 Jyllands-Posten Muhammad pilakuvaskandaalien vertaaminen toisiinsa. Vuonna 1890 intialaiset muslimit vaativat, että lontoolainen teatteriesitys profeetan elämästä kiellettäisiin, koska britti-imperiumin kansalaisuuden omaavat muslimit ansaitsevat saman kunnioituksen kuin kristityt. Teatteriesitys kiellettiin, eikä suurta kohua syntynyt, koska kaikki pitivät itsestään selvänä, että brittimuslimeja pitää kunnioittaa tasavertaisina kansalaisina. Mutta nykyään samankaltaiset sensuurivaatimukset nähdään jonain kulttuurisena hyökkäyksenä, jonka ”ulkopuoliset” muslimit vaativat, vaikka Euroopassa on muslimikansalaisia. Kirjailijan mukaan yli sadassa vuodessa muslimit ovat muuttuneet tasavertaisista kansalaisista ulkopuolisiksi uhiksi, joita koetaan yrittävän hävittää eurooppalaisen kulttuurin. Kirjailijan teesi onkin, että puheet muslimeista jonain kollektiivisena massana, jolla on jokin yhtenäinen mielipide asioista, edistää vastakkainasettelua, vaikka tällaiset puheet olisivatkin positiivisia. Idea ”islamilaisesta tieteestä” tai ”islam on rauhanuskonto” ovat yhtä haitallisia kuin ”islam on fasistinen uskonto” tai ”muslimit eivät kunnioita naisia”. Kristityistä tai buddhalaisista ei puhuta tällä tavalla. Kukaan ei puhu ”buddhalaisesta” tai ”konfutselaisesta” maailmasta, joten ei muslimeistakaan pitäisi puhua niin. Enemmänkin on osattava erottaa eri ideologiset ryhmittymät islaminuskoisten keskuudessa, kun eritellä heidät meistä muista.

Ongelmia

Vaikka tässä kirjassa on runsaasti lähteitä, nimiä ja lukuja, tästä teoksesta puuttuu tarkempi lähdeviittaus kaikille väitteille. Jos haluaa tietää jostain tapahtumasta enemmän, on googletettava siitä, jos tarkemaan lähdettä ei ole annettu. Mutta muuten tämä on aika kattava kirja. Toinen ongelma on teoksen keskittyminen muslimieliitin ajatusten analyysin. Vaikkakin eliitin ajattelu vaikuttaa laajempaan kansaan, kirjailija ei analysoi tavallisten muslimien ajatuksia yksityiskohtaisemmin, vaan olettaa, että eri maitten vallanpitäjät ja intellektuellit heijastavat kansojen syvien rivien ajattelua. Olisi muistettava, että kaikkien maitten eliitit ovat vähemmän uskovaisempia ja suvaitsevaisempia kuin tavallinen kansa. Ovathan eliitin jäsenet ne, jotka eniten historiassa ovat matkustaneet ulkomaille ja tutustuneet eri maitten muihin rikkaisiin matkalaisiin.

Sitten sivumainintana, vaikka muslimit eivät harrastaneet miekkalähetyksen kaltaisia pakkokäännytyksiä, he pyrkivät painostamaan taloudellisesti valtansa alla olevia muunuskoisia Jizya-verolla. Jos halusi välttää tämän ylimääräisen kulun, piti kääntyä muslimiksi. Tämän Aydin unohtaa mainita kirjassaan. Mutten ole varma sovellettiinko tätä veroa, jokaisessa muslimien valloittamassa maassa? Erityisesti, kun muslimit eivät aina valloittaneet maita armeijoilla, vaan enemmänkin kaupankäynnin kautta.

Yhteenveto.

Cemil Aydin ”The Idea of the Muslim World: A Global Intellectual History” on todella hyvä kirja, jossa oppii paljon maailman historiasta ja miten eri historialliset tapahtumat vaikuttavat ideologioitten syntyyn ja kehitykseen. Mutta myöskin tämä kirjan viesti on, että me kaikki olemme pohjimmiltaan samanlaisia, eikä vastakkainasettelu ratkaise yhtään mitään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Farajin jihadistinen manifesti

Siitä on pitkä aika, kun olen lukenut mitään jihadistien manifesteja. Sen lisäksi, että päädyn tiedustelupalveluitten tarkkailulistoille, näitä läpysköjä ei ole yhtä mukava lukea, kun käännökset ovat joskus huonoja ja jihadistien kirjoitustapa todella ärsyttävä. Jäbät sekoittavat tavalliseen retoriikkaansa arabiankielisiä termejä, mikä hankaloittaa lukemista, vaikka ymmärrän suurimman osan islamilaisista käsitteistä. Nyt tartuin egyptiläisen al-Jihadi (Tanzim al-Jihad) jihadistiryhmittymän teoreetikko Muhammad abd-al-Salam Farajin (1954-1982) ”Laiminlyöty velvollisuus” (oma suomennos) manifestiin. Otin tämän lukulistaan, koska se on Sayyd Quitbin ”Virstanpylväät” (1964) teoksen ohella modernin jihadismin merkkiteos, joka loi teoreettisen perusteen al-Qaidalle ja sen jälkeisille hupsuttelijoille.

7

Idea

Kirjan päätarkoitus on perustella, miksi on islamilaisen teologian mukaista julistaa pyhä sota omaa muslimienemmistöistä hallitusta vastaan. Silloin kun muslimi-imperiumi oli olemassa, jihadin sai julistaa ainoastaan kalifi ja ainoastaan tiukkojen ehtojen vallitessa. Kaikki kalifaatin käymät sodat eivät olleet jihadeja, vaan ihan vaan sotia. Mutta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kalifaattia ei ollut enää olemassa ja näin jihadin julistaminen kävi mahdottomaksi. Faraj ja kumppanit kuitenkin kokivat, että Egyptin sen hetkinen sekulaari presidentti Anwar Sadat (1918-1981) piti kaataa ja Egypti muuttaa uudeksi kalifaatiksi. Tämä kirja on yritys perustella, miksi al-Jihad-ryhmä on oikeutettu julistamaan jihadin.

Yksi suurimmista esteistä aloittaa pyhä sota onkin se, että sen pääasiallinen tarkoitus on olla puolustussota ulkoista vihollista vastaan. Faraj kuitenkin löysi keskiaikaisen uskonoppinen Taqī ad-Dīn Ahmad ibn Taymiyyah (1263-1328) joka oli omana elinaikanaan uudistanut islamia, tulkitsemalla uskonnon pyhiä tekstejä tavalla, jossa voitaisiin perustella pyhä sota sen ajan muslimeiksi kääntyneitä mongolihallitsijoita vastaan. Mongolit olivat vuonna 1299 valloittaneet lähes koko Lähi-Idän ja hallinneet aluetta vuosikausia. Monien arabien mielestä kuitenkin nämä mongolit eivät olleet ”aitoja” muslimihallitsijoita. Perinteisessä islamilaisessa laissa ei ollut mitään perustetta kapinoimaan omaa uskonveljiä vastaan. Apuun tulikin Taymiyyah, joka loi teesin, että jos muslimihallitsija hallitsee muslimeja epäoikeudenmukaisesti, tämä ei ole oikeasti muslimi ja näin aseellinen vastarinta häntä vastaan on perusteltua! Taymiyyan ideat eivät hänen elinaikanaan olleet kovin suosittuja, erityisesti kun ensimmäisen kalifaatin aikana oli perusteltu, että mikä tahansa muslimihallitsija on parempi kuin ei mikään muslimihallitsija. Taymiyya loppujen lopuksi kuitenkin onnistui uudistamaan uskontonsa. Ikävä kyllä Taymiyya loi pohjan myöhemmin 1700-luvulle Arabian niemimaassa syntyneelle wahhabismille, joka on kaikista fundamentalistisin ja vihamielisin islamin haara.

Tästä tuleekin tämän manifestin otsikko: Islamin mukaan jokaisen muslimin velvollisuus on osallistua jihadiin ja Farajin mukaan tämä velvollisuus on nykyään laiminlyöty. Farajin mukaan modernin jihadin tehtävä onkin perustaa kaadetun hallituksen tilalle kalifaatin ja sen jälkeen aloittaa pyhiä sotia naapurivaltioihin, kunnes on olemassa vain yksi jättiläismäinen islamilainen valtio.

Rakenne

Tämä kirja on rakennettu kysymys-vastaus-muotoon, jossa jokin hypoteettinen muslimi kysyy perusteluja vastarinnan aloittamiseen ja Faraj vastaa niihin. Kirjailija vetoaa Koraaniin, haditheihin (Muhammedin tekemisien ja sanomisien kokoelma, josta vedetään tulkintoja sharia-laille) ja Taymyyahin omiin kommentteihin islamilaisesta laista. Tämä formaatti on aika rasittavaa, kun jokaista kappaletta katkaisee jokin pyhän tekstin sitaatti. Näissä sitaateissa sitten vielä referoidaan lukuisiin nimiin, jotka pitäisivät todistaa, miten aito hadith on. Haditheja kun on kymmeniä ja monet ovat väärennöksiä tai koulukuntakohtaisia.

Argumentaatio

Mielenkiintoiseksi tämä teksti menee, kun kuvitteellinen kysyjä epäröi koko pyhän sodan aloittamista omaa hallitustaan vastaan ja erityisesti itsemurhaiskujen käyttöönottoa. Faraj pyrkii perustelemaan erilaisilla marttyyrikertomuksilla itsemurhaiskuja. Kirjailijan mukaan jos Muhammadin aikana oli sallittua sotilaan taistella, vaikka tämä tiesi kuolevansa taistelussa, se on tarpeeksi hyvä perustelu sille, että itsemurhapommitus on sallittu. Kirjasta löytyy myöskin kertomus, jossa lapsi haluaa osallistua taisteluun ja profeetta sallii sen, joten Faraj vetää siitä tulkinnan, että lapsien itsemurhaiskut ovat ok. Tällaista ylitulkintaa käytetään perustelemaan, miksi siviilien, naisten ja lasten tappaminen ovat sallittuja ja niin edelleen. Tuhansia vuosia vanhoja sotakertomuksia tulkitaan moderniin kontekstiin, jolloin mitä barbarismisempia käytäntöjä pyhitetään. Esimerkiksi salamurhat, myrkytykset petokset ja niin edelleen. Kaikki keinot sodan voittamiseen Faraj löytää tulkitsemalla lukuisia Muhammadista kertovia tarinoita. Kirjailija referoi kertomuksiin, joissain Muhammad kuulee, jonkun hänen sotilaistaan tehneen jotain ja joku kysyy, oliko se ok? Muhammad sitten sanoo vastaa joko myöntävästi tai kieltävästi. Faraj kuluttaa myöskin aikaa perustellakseen, miksi Muhammadin pasifistisemmat lausunnot ovat väärennöksiä tai ne eivät päde nykyaikaan, suodattaen näin ainoastaan kaikista väkivaltaisemman ja häikäilemättömän version profeetasta kirjaansa.

Faraj myöskin käyttää sivuja haukkuakseen perinteisiä uskonoppineita, jotka eivät kannattaneet sotia ja silmittömiä massamurhia viattomia ihmisiä vastaan. Farajin mukaan nämä kaikki uskonoppineet eivät tunne ”aitoa” islamia ja he itse ovat vääräuskoisia. Perusteluna kirjailija käyttää profeetta Muhammad sitaattia, jossa tämä varoitti, että hänen kuolemansa jälkeen ihmiset tulevat vääristelemään hänen uskontoaan. Voitaisiin toki sanoa, että jätkä joka tulkitsee uskontoa keskiaikaisen uudistajan kautta, perustellakseen viattomien ihmisten teurastusta, on juuri se tyyppi, josta profeetta varoitti. Mutta tässä kirjassa ilmenee, että islamissa on lukuisia sääntöjä, jotka rajoittavat sodankäyntiä, mutta Faraj tulkitsee nämä säännöt epäolennaiseksi, koska maailman tilanne on niin vakava, että muslimit ovat puolustuskannalla.

Monet sodankäyntiä rajoittavat säännöt ovat kirjailijan mukaan muotoiltu joko Mekan aikana (mikä tekee niistä perinteisen tulkinnan mukaan vähemmän painavia kuin Medinan aikana laaditut) tai koska ne laadittiin silloin, kun muslimit olivat johtavassa asemassa. Farajin mukaan koska suurin osa maailmasta on ”vääräuskoisten” suurvaltojen hallinnassa ja islaminusko on ”hyökkäyksen kohteena” kaikilta suunnilta, perinteisistä sodankäynninsäännöistä on poikettava ja tartuttava kaikista epätoivoisempiin tekoihin.

Kuolemankultti

Tässä kirjassa ilmenee hyvin, mitä Shiraz Maher kirjoitti kirjassaan ”Salafi Jihadism: A history of a Idea” (2016) jossa juurikin analysoidaan jihadismin ideologiaa: Jihadismi versio islamista on kuin kuolemankultti. Ainoa vertailukohta, joka tulee mieleen tämän kirjan versiosta islamista, on viikinkien soturiuskonto. Viikingit uskoivat, että taistelussa kuoleminen on suurin siunaus ja pääsy suoraan paratiisiin, kun taas muulla tavalla kuollut päätyy varjomaailmaan. Faraj uhkaakin helvetillä niitä muslimeja, jotka eivät uskalla taistella hänen kanssaan. Näköjään muslimien haluttomuus jihadismiin oli aika suurta tämän kirjan kirjoittamisajankohdalla, koska aika monta kertaa kirjailija haukkuu erilaisia uskonoppineita ja kuvitteellista kysyjää, jotka epäröivät koko projektia.

Se onkin huomiota herättävä havainto, että kirja olettaa lukijan olevan jo fundamentalisti, mutta silti hänen täytyy yrittää vakuuttaa tätä, että terrorismi on juuri se tie pelastukseen. Tämä osoittaakin sen, mitä olen monesti sanonut, että vaikka fundamentalistit ovat arvioiltaan fasisteja, monet eivät halua anastaa vallan hallitukselta ja perustaa teokraattisen diktatuurin. Monet haluavat vain olla oman perheensä diktaattori ja se siitä. Toki ikävä tilanne lapsille ja kenties vaimolle, mutta ei yhteiskunnalle. Vaikka jokainen jihadisti on fundamentalisti, eritysesti salafisti, kuten tässäkin kirjassa todetaan, jokainen salafisti tai muu muslimifundamentalisti ei ole vielä jihadisti tai edes islamisti.

Yhteenveto

Muhammad abd-al-Salam Farajin ”Poissaoleva velvollisuus” on sairas kirja, joka on hankala lukea, mutta se kertoo paljon nykyään maailmaa riivaavasta vihaideologiasta, jonka tunnemme jihadismina. Mutta tämä kirja myöskin osoittaa hyvin, että islam itse ei radikalisoi, jos jihadisti joutuu vakuuttamaan jopa fundamentalistit, käytteän keskiakaisen teologin perusteluja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto