Avainsana-arkisto: islamilainen fundamentalismi

Bin Ladenin oikean käden tarina

Montasser Al-Zayyatin vuonna 2004 julkaistu ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” (oma suomennos) ei kerro terroristijohtajan itsetyydytyksen historiasta, vaan hänen kakkosmiehen, nykyisen al-Qaidan johtaja, Ayman al-Zawahirin elämästä.    

14

Pahuuden harmaat sävyt    

Tämän elämäkerran tekee erikoiseksi sen, että Montasser Al-Zayyat on islamisti, joten tämä kirja on samaan aikaan äärimmäisen puolueellinen ja kaikista luotettavin ensikäden lähdeaineisto al-Zawahrin elämästä. Syy tähän on, koska kirjailija hengailli paljon al-Qaidan strategistin kanssa.     

Kirja käsittelee vähän oikeastaan al-Zawahrin elämää ja persoonaa. Se keskittyy enemmänkin käsittelemään miehen radikalisoitumista, joka lopulta rikkoi välit islamistien ja jihadistien kesken. Kirjan punainen lanka onkin, miten islamistit ovat kirjailijan mukaan ”järkevät” vallankumoukselliset, kun taas al-Qaidan kaltaiset jihadistit ovat vaarallisia sekopäitä. Sinänsä eivät kaikki islamistit ole demokratian vastaisia fasisteja, mutta heillä on aika taantumukselliset asenteet.     

Al-Zawahri    

Kirjan mukaan al-Zawahri syntyi 1951 Egyptissä rikkaassa vasemmistolaisessa perheessä, joka ei ollut kovin uskovainen. Mutta al-Zawahri oli lapsesta asti kova nörtti, joka Batman-sarjakuvien sijaan lukikin Koraania päivät pitkät. Mies oli lapsesta asti hyvin ujo, mutta äärimmäisen älykäs. Tämä älykkyys mahdollisti al-Zahwahrin kouluttautumisen lääkäriksi. Valitettavasti mies radikalisoitui salafistiksi, koska Egypissä oli 60-70-luvuilla sekulaarinen arabinationalistinen vasemmistohallitus. Kuten kaikki nuoret, niin coolinta on vastustaa vallitsevaa järjestelmää ja kapinoida vanhempia vastaan. Mutta punk-musiikin sijaan al-Zawahri ei kuunnellut mitään musiikkia, koska se on salafistien mukaan syntiä.  Kirjailijan mukaan radikalisoitumiseen auttoi myöskin hävitty sota Israelia vastaan. Moni muslimi koki, että Egyptin sekularisoituminen oli tuonut vain länsimaista kulutuskulttuuria ja köyhyyttä, eikä kyennyt edes estämään Palestiinan kolonisaatiota.     

Tähän mennessä kirjailija on samoilla linjoilla al-Zawahrin kanssa ja kunnioitti tätä suuresti, mutta sitten alkavat ongelmat. Al-Zawahi liittyi Muslimiveljeskuntaan ja joutui monen muun aktivistin kanssa vankilaan, kun yksi islamisti murhasi Egyptin presidentti Sadatin. Vankilassa Al-Zawahri kidutettiin ja tämä radikalisoitui vielä enemmän. Kirjailija kuluttaakin paljon aikaa käsitellessään, miten kidutus ja valtion voimakas repressio kaikkia fundamentalistisia liikkeitä vastaan, radikalisoi monia. Al-Zawahri erosi Muslimiveljeskunnasta, kun tämä oli hänen mukaansa ”liian kesy” ja perusti Osama bin Ladenin kanssa al-Qaidan. Loppu on sitten historiaa.    

Sinänsä tämä kirja kertoo hyvin tyypillisen radikalisoitumiskertomuksen: Korkeasti koulutettu ja varakas nuori mies näkee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja radikalisoituu johonkin ääriliikkeeseen. On muistettava, että esimerkiksi Che Guevara kuului ylempään keskiluokkaan ja oli myöskin lääkäri, ennen kuin alkoi ajaa moottoripyörällä Kuubaan riehumaan.    

Muuttuva strategia    

Arvokkainta tässä kirjassa ei ole Al-Zawahrin psykologia tai elämänkulku, vaan kuvaus al-Qaidan irtautumisesta islamismista ja siirtyminen jihadismiin. Alun perin al-Qaida perustettiin vastarintaliikkeeksi Afganistanin sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodan jälkeen äärijärjestö halusi profiloitua muslimien vapautusliikkeeksi, joka kaataisi muslimivaltioitten sekulaarit diktatuurit. Kirjailijan mukaan tämä strategia ei toiminut. Suurin osa islamisteista halusi vaikuttaa ruohojuuritason aktivismilla, kulttuurihegemonian siirtämisellä tai demokraattisilla vaaleilla, eikä massamurhaamalla siviilejä. Ne islamistit, jotka liittyivät al-Qaidaan, joutuivat arabihallitusten ankaran repression kohteeksi. Moni pakeni pakolaisena Eurooppaan ja saivat turvapaikan siellä “poliittisen vainon takia”. Tämä tarkoitti, että jihadismilla oli niukat mahdollisuudet saada mitään merkittävää jalansijaa Lähi-Idässä.     

Al-Zawahri huomasi, että al-Qaidan paikallisstrategia ei ollut toimimassa, joten hän ja Osama Bin Laden päättivätkin provosoida USA:n hyökkäämään Lähi-Itään, jotta amerikkalaiset tuhoaisivat al-Qaidan puolesta sekulaarit hallitukset. Ideana oli, että USA:n invaasio raivostuttaisi muslimeita niin paljon, että nämä liittyisivät al-Qaidaan ja näin toistettaisiin Afganistanin sodan menestys. Kuten voimme todeta al-Qaidan vuonna 2001 toteutettu ”provokaatio” toimi juuri, kuten suunniteltu.  

Kirjailijan mukaan tämä länsimainen provokaatiostrategia kuitenkin repi islamistien rivit hajalle. Moni islamisti koki, että USA:n provosoiminen aiheuttaisi vain koko Lähi-Idän epävakauden lisääntymisen ja sekulaarien diktatuurien voimistumisen, kun amerikkalaiset alkaisivat tukea heitä aseilla ja rahalla. Voimme jälkiviisaasti todeta, että juuri niin tapahtui, mutta samalla jihadismin suosio kasvoi. Nyt al-Qaidan propaganda muuttui uskottavammaksi, kun he pystyivät lainaamaan George W. Bushin puhetta, että USA oli ”ristiretkessä” terrorismia vastaan. Kirjan mukaan kaikki länsimaiset muslimivastaiset asenteet muuttuivat al-Qaidan ilmaiseksi propagandaksi. Tämän voi nähdä siinä, että terrorismin vastaisen sodan jälkeen terrorismi on vain lisääntynyt.    

Kirjailija kuitenkin valittaa, että juuri tämä kansainvälisen terrorismin aalto, jonka al-Qaida aloitti, on vain lisännyt maailman muslimien kurjuutta. Kirjailija valittaa erityisesti siitä, että EU on alkanut tarkkailla kaikkia muslimeja, joilla on/oli yhteyksiä islamistiliikkeitten kanssa, mikä on johtanut karkotuksiin ja pidätyksiin.     

Yhteenveto    

Montasser Al-Zayyatin ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” on hyvä lähdeaineisto islamistien ja jihadistien ajattelusta, mutta muuten todella tylsä kirja. Tämä teos keskittyy enemmänkin käsittelemään islamistien sisäisiä riitelyitä kuin itse ideologiaa tai Al-Zawahrin yksityiskohtaisempaa elämää. Eli pitää olla todella kiinnostunut islamismista, että lukee tämän kirjan.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Kun massamurhan oikeutuksen voi poimia kaupan hyllystä

Oliver Royn ”Globalisoitunut islam” (oma suomennos) on vuonna 2002 julkaistu akateeminen tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että islamismin synty ei ole islaminuskon syy, vaan globalisaation.

51

Kaksi ääripäätä

Royn mukaan ne, joitten mielestä islam on rauhanuskonto ovat yhtä väärässä kuin ne, jotka väittävät islamin olevan sodan uskonto. Kirjailijan mukaan islam on sen verran laaja ja vanha uskonto, että ei ole olemassa yhtä islamia jota voitaisiin olemuksellistaa helposti yhteen ominaisuuteen. Kirjailijan mukaan on turhaa nostaa Koraanista ja haditheista tekstipätkiä, jotka oikeuttaisivat näkemystä, että islam on joko kaikista demokraattisin feministiuskonto ikinä tai barbaarisin vihaideologia, mitä on koskaan maan päällä ollut. Sen sijaan kaikkien pitäisi keskittyä uskonnon sosiologiaan: miten historia, ympäristö ja eri kulttuuri ovat muokanneet islamista erilaisia tulkintoja? Tiedän, että kuulostaa tylsältä, mutta joskus totuuden etsiminen on tylsempää kuin omia ennakkoluuloja oikeuttavan kuvamakron jakaaminen somessa.

Teesi

Royn mukaan 70-luvulta lähtien olemme eläneet globalisaation aikaa, jossa koko maailma on yhdistetty kapitalistiseen maailmanjärjestelmään ja tietoliikenneverkkoihin. Tällä maailman yhdentymisellä kaikki maailman kulttuurit ja uskonnot ovat sekoittuneet toisiinsa, synnyttäen kokonaan uusia kulttuureita, habituksia ja oletuksia. Islam ei ole poikkeus ja siitä on haarautunut kirjailijan nimeämä ”uusfundamentalistinen” suuntaus. Uusfundamentalisteihin kuuluvat niin modernit salafistit, islamistit ja jihadistit.

Mcjihad

Uusfundamentalismi eroaa tavallisesta fundamentalismista siinä, että se ei perustu muinaisiin arvoihin ja oletuksiin, vaan postmodernismiin. Postmodernismilla tarkoitan teoriaa, jolla kuvaillaan nykyistä maailmaamme, jossa ei ole enää olemassa yhtä suurta totuutta, vaan lukuisia erilaisia totuuksia, jotka joutuvat kilpailemaan keskenään kuin ruokakaupan olutpullot. Jokainen ideologia, uskonto ja elämänasenne joutuvat olettamaan, että ne kilpailevat tuhansien vastaavien asioitten kanssa ihmisten huomiosta. Nämä ideologiat alkavat omaksua vaikutteita toisistaan, muuttuen samanlaisiksi, mutta erilaisiksi. Uskonnot ja ideologiat alkavatkin käyttäytyä ihmisten mielestä kuin kaupalliset brändit. Ihminen voi valita, rakentaako hän identieetinsä Adidaksen vaatteiden vai salafismin ympärille?

Islamilaisessa uusfundamentalismissa postmodernismi tarkoittaa sitä, että uskonto ideologisoituu ja muuttuu yksityiseksi elämänasenteeksi. Royn mukaan islam ei ole törmäyskurssissa länsimaitten kanssa, vaan se on huomaamattaan integroitunut länsimaihin liiankin hyvin.

Nykyiset islamistiset ja jihadistiset ryhmittymät voivat kirota länsimaita ja uskotella kaikille, jopa itselleen, että he ovat irtautumassa kokonaan moderneista vaikutteista, palaten ”esi-isien asenteisiin”, mutta käytännössä he tekevät samaa, mitä suomalaiset räppärit ja kristilliset homot tekevät: noudattavat postmodernistisen maailman lainalaisuuksia.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että uusfundamentalisti tulee sovittamaan jatkuvasti oman fundamentalisminsa moderneihin asioihin, kuten vaatemerkkeihin, pikaruokaravintoloihin ja absurdeihin fantasioihin islamlaisen valtion perustamisesta. Paras esimerkki uusfundamentalismin integroitumisesta länsimaihin on kirjailijan nostattama tapaus, jossa lontoolaiset salafistit vaativat, että McDonalds pikaruokaravintola myisi halal-hampurilaisia. Jos uusfundamentalistit haluaisivat irtisanoutua länsimaista ja omaksua perinteisen arabikulttuurin, miksi sen sijaan, että perustaisivat vaikka jordanialaisen perinneravintolan, he vaativat Mäkkäriä tarjoamaan heillekin uskonnollisesti yhteensopivaa roskaruokaa amerikkalaisen kapitalismin suurimmimmalta symbolilta?  Yksinkertaisin selitys olisi se, että he ovat saatanan tyhmiä, mutta asia on vähän monimutkaisempi.

Tietenkin tämä islamin integroituminen länsimaihin ei tarkoita, että meidän ei-pitäisi olla huolissaan terrorismista ja muusta sharia-lain tuputtamisyrityksiltä, vaan sitä, että ei auta yrittää eristää ”hyvä” tai ”paha” islamia toisistaan. Ratkaisut uusfundamentalismin kitkemiseen ovat ne tavanomaisen tylsät sosioekonomisten olojen parantamisratkaisut. Ei edes yksittäisten tekijöitten pommittaminen, rajojen sulkeminen tai kokonaisten valtioitten valloittaminen tule heitä pysäyttämään.

Eihän tässä ole mitään järkeä!

Itsekin huomasin Twitterissä, miten jotkut fundamentalistimuslimit jakelivat kanadalaisen kristillisen konservatiiviprofessorin videoita, joissa kehotettiin naisia tulemaan töihin meikkaamatta, jotta eivät ”kiihottaisi miehen biologisia haluja”. Vain globalisoituneessa postmodernissa maailmassa fundamentalistimuslimi ottaa neuvoja kanadalaiselta kristityltä sovinistilta, joka vetoaa muka tieteeseen syyllistääkseen naisia. Ei voi mennä postmodernimmaksi kuin tämä!

Oliver Roy tarjoaa runsaasti esimerkkejä, niin Pariisin gettoista kuin Teheranin kahviloista. Kaikissa ilmenee, että tajuamattaan monet muslimit ovat omaksumassa länsimaisia oletuksia ja kehyksiä, joihin he sovittavat oman islamilaisen teologian, luoden kokonaan uusia uskonnollisia identiteettejä. Muslimifundamentalistit alkavatkin muistuttaa amerikkalaisten fundamentalistien yhtä ristiriitaista olemusta. Islam ei kaipaa reformia, se on juurikin uudistumassa ja se kauhu, mitä koemme kaikkialla maailmassa ovat sen kasvukipuja.

Ongelmia teoriassa.

Ehkä ainoa ongelma tässä kirjassa, on se, että se ei perustu konkreettisiin tutkimuksiin, vaan joukkoihin havaintoihin, mitä kirjailija on koonnut maailmalta. Moniin väitteisiin ei löydy ensisijaista lähdettä. Kuitenkin aika uskottava teoria, kun monet muut uudemmat tutkimukset ovat päättyneet suunnilleen samoihin johtopäätöksiin. Suurin kritiikki on kuitenkin kirjailijan ylitsevuotava optimismi, että uusfundamentalismi imee itseensä niin paljon postmodernismia, että se sulaa siihen, muuttuen täysin moderniin maailmaan sopeutuvaksi uskonnolliseksi identiteetiksi. Tämä kirja esimerkiksi ei ennustanut Isiksen syntyä, joka on toki juuri niin postmodernistinen kuin olla ja voi, mutta äärimmäisen väkivaltainen ja oikeasti aikaan saava liike. ISIS on toki murskattu sotilaallisesti Syyriasta ja Irakista, mutta silti itse jihadismi yhä elää maailmalla.

Yhteenveto.

Kannattaa lukea tämä kirja, jos haluaa jotenkin ymmärtää, miksi erityisesti Euroopassa kasvanut ja syntynyt musliminuori ja, jopa ihan kantaeurooppalainen voi sortua kannattamaan aatetta, joka lupaa paluuta muinaiseen maailmaan, käyttämällä moderneja markkinointikeinoja? Erityinen kiinnostava huomio, on että kirjailija kertoo, miten kaikki ideologiat ovat kärsimässä samasta ilmiöstä ja se selittää, miksi nykyään lähes kaikki ideologiat ovat helvetin ristiriitaisia.

Itsekin olen tämän huomion tehnyt, erityisesti äärioikeiston yhteydessä, joka samaan aikaan kiroaa, että ”postmodernistit” ovat tuhoamassa länsimaisen sivilisaation, mutta soveltavat itsekin postmodernistisia teorioita ”paljastaakseen” postmodernistisen salajuonen vaikka Hollywood-elokuvissa. Ristiriitaisuus jatkuu vielä siinä, että nykyään voit olla natsi, joka vihaa naisia ja homoja, mutta samaan aikaan voit kertoa muille, että valkoinen ylivalta on ainoa tapa suojella naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Sen sijaan, että ääriliikkeet pyrkisivät pakottamaan muut omaksumaan heidän standardinsa, ääriliikkeet joutuvatkin mukautumaan modernin maailman raameihin, jotta ylipäätänsä voivat vedota tavallisiin ihmisiin.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Globaali salafismi. Islamin uusi uskonnollinen liike

Monen kirjoittajan ”Globaali salafismi. Islamin uusi uskonnollinen liike” (oma suomennos) on laaja akateeminen artikkelikokoelma sunni-islamin kaikista konservatiivisemmasta haarasta.  

21

Salafismi on 1800-luvulla syntynyt islamin fundamentalistinen uskonhaara, jonka mukaan ainoa tapa olla hyvä muslimi on matkia täydellisesti islamin ensimmäisten 3 muslimisukupolven elämäntapaa. Tähän jäljittämiseen kuuluu tietenkin pyhien tekstien eli Koraanin, sunnan ja hadithien kirjaimellinen luenta ja niitten määräysten pilkulleen noudattaminen. Näitten seikkojen takia salafismi on äärimmäisen rasistinen, homofobinen ja sovinistinen uskonnollinen suuntaus, joka onkin muodostunut monen islamistin ja jihadistin ideologiseksi pohjaksi.   

Otin tämän kirjan luettavaksi ymmärtääkseni enemmän tätä uskonsuuntausta ja oppimaan, mikä helvetin ero on salafismin ja wahhabismin välillä? Tämä kirja onkin tarpeellinen, koska yleisesti mediassa, kun puhutaan ääri-islamista, niin ensiksi monesti ei edes eroteta shiat ja sunnit toisistaan, mutta myöskin salafismia ja wahhabismia ei melkein mainita ja jos mainitaan, niin ei kerrota tarkalleen mikä ne ovat. Tämä tarkennuksen puute ruokkii sitä kuvaa, että on olemassa vain yksi islam, jota vain ilkeyttään joku päättää viedä liian pitkälle.

Esimerkiksi ensimmäisen kerran, kun kuulin nimen ”salafismi” oli Juha Saarisen kirjoittamassa The Ulkopolitist-verkkolehden artikkelissa ”Kommentti: Ei mitään tekemistä islamin kanssa?” (1.3.2017), jossa mainittiin, että Isiksen ideologia ei ole tavallinen islam, vaan ”salafi-jihadismi” ja, että Saudi-Arabia ”levittää wahhabismia”. Koska olen tällainen vitun humanisti, niin päätin lukea kokonaisen 400-sivua pitkän kirjan näistä uskonhaaroista sen sijaan, että menisin johonin ”Totuus islamista!” blogiin, jossa kerrotaan, miten Muhammad oli joukkoraiskaajaterroristi ja ISIS noudattaa ”oikeaa” islamia.  

Niin siitä wahhabismin ja salafismin erosta. Wahhabismi on vanhempi fundamentalistinen islamintulkinta, joka syntyi 1700-luvulla ja eroaa salafismista hiuksenhienosti. Ero on siinä, että wahhabismi on sidottu enemmän Saudi-Arabian beduiinikulttuuriin kuin salafismi. Salafismi on sitten äärimmäisen ideologisoitua islamia, jossa kaikki paikalliset vaikutteet ja historialliset kontekstit on pyyhitty pois luodakseen sellaista etanoli-islamin, joka (vertauskuvaani jatkuttaakseen) on äärimmäisen räjähdysherkkää.  

Tässä kirjassa paljastuu, että salafismi ei ole mikään tietty rajattu uskonnollinen haara, kuten mormonismi, vaan se on enemmänkin uskonnollinen suuntaus, jonka sisällä on lukuisia erilaisia salafistisia haaroja, joista tunnetuin on salafi-jihadismi. Tässä kirjassa salafi-jihadismia on rinnastettu marxismi-leninismiin, koska ideologia on äärimmäisen pragmaattinen ja sopeutumiskykyinen. Tämä selittää, miksi esimerkiksi jihadistiryhmät ovat muuttaneet taktiikoitaan vuosikymmenten saatossa sisäisesti ristiriitaiseksi.

Tässä kohtaan olen eri mieltä, koska äärioikeisto ei muuta olekaan kuin sopeutumiskykyistä tummaa paskaa, joka onnistuu pimittämään todelliset tarkoitukset poliittisten irtopisteitten saavuttamiseksi ilman mitään ongelmia. Ehkä ainoa krediitti tämän marxismi-leninismi -vertaukseen on se, että äärioikeisto ei koskaan toteuta vallankumouksia, vaan se pyrkii hiipimään demokraattisesti hallitukseen. Jihadistit ja marxisti-leninistit eivät demokratiasta välitä, vaan suoraan ryhtyvät kaatamaan hallituksia. Mutta tässäkin on poikkeuksia, kuten Suomi, missä on marxisti-leninistinen mikropuolue KTP, joka ei ole ainakaan yli vuosikymmenenne tehnyt mitään väkivaltaista. Jos jihadisti alkaa kannattamaan demokratiaa, niin tästä tulee islamisti. Koska jihadismi ja islamismi eroavat vain käytännön taktiikoiltaan, niin pysyn näkemyksessä, että jihadismi on islamilainen versio äärioikeistosta eikä äärivasemmistosta.

Mutta eivät kaikki salafistiset liikkeet ole väkivaltaisia, vaan suurin osa pyrkii enemmänkin irtautumaan maallisesta maailmasta ja elää eristyksissä omissa ääriuskovaisissa yhteisöissään. Sitten on molempien ääripäitten välillä olevia liikkeitä, jotka pyrkivät ”islamisoimaan” kulttuurin propagandallaan, jotta heidän rivinsä kasvaisivat rauhanomaisesti.  

Yksi ikävistä puolista, kun lukee vakavia tietokirjoja, on se, että tietämys lisääntyy niin paljon, että yleistäminen käy pirun vaikeaksi. Tässä kirjassa analysoidaan salafistista teologiaa, sen erilaisia painotuksia, sisäisiä kiistoja ja lukuisia eri maissa olevia salafistisia liikkeitä. Niin Lähi-Idässä, Aasiassa, Afrikassa kuin Euroopassa. Loppujen lopuksi saatkin kuvan, että salafistit eivät ole kaikki potentiaalisia terroristeja, vaan heterogeeninen joukko, jotka toki kaikki vihaavat aivan helvetisti homoja, naisia ja juutalaisia, mutta eivät kaikki yritä aktiivisesti pakottaa muut heidän perverssiin maailmaansa.  

Mutta pyrin tässä vähän avaamaan, mitä salafismi on näin yleisesti. Salafismi on, kuten otsikossa mainitaan moderni uskonhaara, joka väittää olevansa konservatiivinen ja juurikin ”aitoa” islamia, mutta se tekee saman virheen kuin kaikki fundamentalistiset liikkeet. Fundamentalistiset liikkeet tarkastelevat uskonnollisuutta tieteellisin ja kaupallisin kriteerein.  

Salafismissa tämä tarkoittaa koko maailmankuvan islamisoitumista, jossa joka ikinen asia, mitä ikinä ihmisen elämässä voi tehdä tai ajatella, on käsiteltävä keskiaikaisen islamilaisen tulkinnan kautta. Tämä tulkinta on oltava äärimmäisen tarkka ja ne asiat, jotka mainitaan tuhansia vuosia vanhoissa pyhissä teksteissä, on noudatettava kyseenalaistamatta. Jos esimerkiksi sähköhammasharjan käytöstä ei löydy mainintaa al-Bukharissa, niin on improvisoitava ja silloin kaikkia hulluuksia alkaa syntymään. Eli salafistille islam ei ole van ajassa muuttuva suuntaa antava kompassi, vaan itse IKEA-hyllyyn asennusoppaaseen verrattavissa oleva ohjekirja.

Kaupallisuus ilmenee juuri siinä, että salafistit pyrkivät mainostamaan uskontoa pukeutumalla samoihin hamepukuihin ja niqabeihin. Yksilöllisyys pyritään hävittämään ja muutamaan ihmisen vain islamilaiseksi massakuluttajaksi, joka massatuotettujen bändipaitojen sijaan kuluttaa massatuotettuja huntuja ja halal-hammasharjoja.  

Salafistin on jatkuvasti kerrottava kaikille muille, miten kaikki arkiset teot, niin perseenpyyhkimisestä jäätelönostoon on tehty tiukkojen islamilaisten lakien mukaan, eikä oman harkinnan. Eli salafisti on kävelevä mainostaulu uskonnosta ja tämä mainostaminen näkyy myöskin heidän nettipropagandassaan, joka on levinnyt koko maailmaan ja tästä tuleekin otsikko ”Globaali salafismi”  

Salafismi on siis modernin tai oikeastaan postmodernin maailman luomus. Globalisaatio ja hyperkaupallisuus ovat luoneet maailman, missä identiteetti on kauppatavaraa, jonka voit valita tuhansista eri vaihtoehtoista. Ei ole olemassa yhtä suurta totuutta enää, on vain tuhansia rinnakkaistarinoita siitä, miten maailma pitäisi toimia ja salafismi on yksi niistä.  Monet tässä kirjassa haastatellut salafistit kertovatkin, miten he lähtivät etsimään tietoa omasta uskonnostaan googlettamalla ja tutkittuaan eri islamilaisia nettisivuja ja päättyivät valitsemaan salafismin, eikä esimerkiksi vanhempien Marokon islamia tai pakistanilaista suufilaisuutta.  

Vähän sama kehitys kuin äärioikeistossa, joka dominoi internetin sensaatiomaisilla valemedia-sivustoillaan. Esimerkiksi Donald Trumpin suosio kasvoi osittain somen algoritmien kautta, jotka korostivat ihmisten uutisvirtoihin kaikenlaista roskamediaa. Salafismi nimenomaan käyttää samoja taktiikoita, koska Facebook ja muut nettisivut ovat aktiivisesi kieltämässä vain ne kaikista ilmiselvät jihadistipropagandat, eikä niinkään tiukan fundamentalistista propagandaa.

Salafismi onkin pärjännyt uskonnollisilla ”markkinoilla” kehystämällä itsensä ”puhtaaksi islamiksi ilman kulttuurin vääristyksiä”. Tämä oli mielestäni kiinnostava oivallus. Monet jaksavat väittää, että Euroopan muslimit eivät sopeudu eurooppalaiseen kulttuuriin koska he ovat jotenkin ”luonnostaan” taipuvaisia ääriuskovaisuuteen, eivätkä yksinkertaisesti pysty omaksumaan eurooppalaisia arvoja. 

Salafismi on juurikin päinvastoin kulttuureista irtisanoutuva uskonhaara. Saudi-Arabia on ainoa sunnimuslimienemmistöinen valtio, jossa voisimme sanoa kulttuurin olevan wahhabismin määrittämä ja sekin on osittain harhaa, kun maa oli melko vapaamielinen vielä 70-luvulle asti. Salafismi ja wahhabismi vetoavatkin juuri toisen sukupolven eurooppalaisiin muslimeihin, koska se lupaa olevansa ”puhdasta islamia”, eikä sitä ristiriitaista ja epämääräistä vanhempien paikallisen kulttuurin värittämää kansanomaista islamia.  

Meillä länsimaalaisilla uskonto on voinut muuttua vähämerkitykseksi, mutta osa meistä yhä kannattaa juurikin orastavan kapitalismin mukana syntyneitä ideologioita, kuten liberalismia, sosialismia ja fasismia. Nämä ideologiat ovat juurikin ”puhtaita”, että me emme miellä niitä jonkun tietyn kansakunnan kulttuurin luomuksiksi, vaan tietyssä mielessä juurikin puhtaiksi ideologioiksi, jotka vain syntyivät suurmiesten kynäilyn ansiosta. Fundamentalistiset uskonhaarat ovat näitten puhtaitten ideologioitten matkijoita ja näin länsimaisen filosofisen tradition perverssejä perillisiä.  

Salafistit kuluttavatkin hirveän paljon aikaa haukkuen suufilaisia, shialaisia ja muita islamin suuntauksia, joita he pitävät ”saastuneena islamina”. Salafistit menevätkin tässä ”puhtauden” tavoittelussa niin pitkälle, että hylkäävät kreikkalaisen ja intialaisen filosofian, jotka ovat vaikuttaneet tuhansia vuosia islamilaiseen ajatteluun. Sen sijaan salafistit päätyvätkin tulkitsemaan pyhiä tekstejä kuin akateemisesti koulutetut beduiinit, jolloin mitään hyvää ei seuraa heidän ajattelusta, kun juuri jihadien ja takfirien (leimata toinen muslimi vääräuskoiseksi) julistaminen kaikille, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä.   

Esimerkiksi, jos kristityt alkaisivat tulkita kristinuskoa puhtaasi juutalaislähteillä ja hylkäisivät Paavalin helenismivaikutteiset osiot, niin ei siitäkään kovin positiivista uskonnollista tulkintaa syntyisi. Sitä moni ei tiedä, että kristinusko, jonka tunnemme, on hyvin erilainen siitä, mitä Jeesus ja apostolit uskoivat. Voimme kokea tämän jo USA:n Etelä-valtioissa, joissa on protestanttisia kirkkoja, joitten opetukset ovat täynnä vihaa ja väkivaltaa. Eikä ole sattumaa, että moni siellä päin oleva rasistinen joukkosurmaaja on ollut myöskin äärikristitty.

Suurin ongelma tämän loistavan ja monipuolisen kirjan kanssa, on sen lukukynnys. Kirjailijat olettavat, että tiedät jo islamin peruskäsitteet ja jonkin verran arabiaa, koska kirja alkaa heti selittämällä, mikä on salafismi ja viljelee jokaisessa sivussa aivan saatanan paljon arabiankielisiä teologisia termejä, joita toki käännetään, mutta silti lukeminen on pirun vaikeaa. Eli tämä kirja ei ole kevyttä lukemista.  

Jos onnistuu tämän korkean kynnyksen ylittämään, niin tämä on todella jännittävä kirja, jossa viitteitä on tuhansia ja tuhansia. Kirjoittajat tosiaan osaavat hommansa ja lopulta saat aika kattavan ymmärryksen tästä uskonhaarasta, joka aiheuttaa niin paljon ongelmia ympäri maailmaa.   

Global Salafism: Islam’s New Religious Movement
Roel Meijer (ed.) Columbia Univercity Press, New York, 2009 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Teologia