Avainsana-arkisto: islamilainen teologia

Salafismi-Jihadismi: Idean historia

Shiraz Maherin ”Salafismi-Jihadismi: Idean historia” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen tietokirja kyseisen ääri-islamilaisen ideologian juurista ja kehityksestä.

4

Salafismi-jihadismi on äärimmäinen ideologia, joka kumpuaa salafistimuslimeitten islamin yltiösotaisasta tulkinnasta. Tämä ideologia on se, jonka al-Qaida ja ISIS edustavat.

Ideologian historia

Maher tutkii eri jihadistiteoreetikkojen tekstejä jäljittääkseen, mistä ideologia muodostuu ja, miten se ajan mittaan on muuttunut? Tarkemmat ihmiset ovat varmaan huomanneet, että al-Qaidan toimintatapa eroaa paljonkin nuoremmasta Isiksestä, vaikka molemmat edustavat samaa vihaideologiaa. Tämä johtuu siitä, että jihadismi on ajan mittaan kehittyvä aate.

Alun perin jihadismi oli poliittinen ääriliike, joka pyrki julistamaan arabimaitten sekulaarit hallitukset vääräuskoisiksi, jotta se voisi kaataa ne. Kun tämä ei onnistunut, jihadistit muuttivat taktiikkaansa, pyrkien provosoimaan länsimaat hyökkäämään arabimaihin, jotta he tuhoisivat paikalliset sekulaarit hallitukset jihadistien puolesta ja jäisivät jumiin maahan jihadistien näännytys sotaan. Kun tämäkään ei ihan onnistunut, syntyi kolmas ja vaarallisin jihadistiliikkeitten vaihe: globaali yksinäisten susien jihadismi, jossa missä päin maailmaa tahansa, kuka tahansa voi tehdä terrori-iskun jihadismin puolesta, riippumatta siitä onko edes ryhmittymän varsinainen jäsen.

Salafismin historia

Kirjassa kerrotaan, että salafismi on moderni uskonhaara, jonka juuret ovat 1800-luvun uudistusliikkeessä, joka pyrki tekemään rappeutuneesta kalifaatista jälleen suuren. Valitettavasti kirjaimellinen pyhien tekstien tulkinta ja äärimmäinen syrjään vetäytyneisyys ulkomaailmasta eivät herättäneet tavallisten muslimeitten keskuudessa suurta suosiota. Salafismi jäi Saudi-Arabiaa poissulkien pienen piirin harrastukseksi. Kaikki kuitenkin muuttui Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin salafismi sai uutta puhtia, kun Kylmän sodan aikana Lähi-Idässä tarvittiin jokin poliittinen vastavoima kommunismin leviämiselle. Salafismi oli jo politisoinut islamismiksi, mutta Afganistanin sota siirti suurimman osan ideologian kannattajista väkivaltaisemman salafismi-jihadismin puolelle. Loppu on sitten hyvin veristä historiaa.

Syvää teologista analyysia

Maher analysoi, miten jihadistit pyrkivät tulkitsemaan islamin pyhiä tekstejä oikeuttaakseen brutaalin väkivallan.

Kirjailijan mukaan islamilainen teologia sisältää väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta, mutta niin on kaikissa abrahanisissa uskonnoissa. Sen lisäksi, että jihadistit tulkitsevat islamia kirjaimellisesti, he suoranaisesti valikoivat uskonnollisesta laista kohtia kuin rusinat pullasta, oikeuttamaan toimintaansa tai, jopa harjoittavat luovaa tulkintaa, joka poikkeaa täysin tavasta, jolla kyseistä pätkää on tulkittu koko islamin historian aikana.

Esimerkiksi kirjailijan mukaan jihad on ensisijaisesti pyhän sodan konsepti, jonka tarkoitus on antaa ohjeistukset oikeudenmukaiseen ja hillittyyn puolustussotaan. Jihadeja julistetiin harvoin ja sen teki yleensä kalifi. Mutta salafistit tulkitsivat jihadismin satoja vuosia myöhemmin henkilökohtaiseksi oikeudeksi, jonka kuka tahansa milloin tahansa voi julistaa.

Tällainen henkilökohtainen jihad keksittiinkin alun perin vasta keskiajalla, mutta silloinkin sitä sovellettiin vain, kun jotain muslimimaata hyökättiin varoittamatta, jolloin kalifin määräystä ei voitu odottaa. Modernien jihadistien tulkinnan mukaan jihad ei ollut vain yksi konsepti, joka sovellettiin kriisiaikoina, vaan koko uskonnon ydinsanoma.

Kuoleman palvontaa.

Jihadistit muokkasivat islamista äärimmäisen sotaisan ideologian, jonka ainoa tarkoitus oli tuhota kaikki muut kansat ja muslimit, jotka eivät ole salafisteja. Jihadistien uskontulkinta onkin niin perverssi, että rukoilut, paastot ja muut rituaalit muuttuivat jihadistien mielissä toissijaisiksi tehtäviksi ja tappaminen ja kuoleminen ensisijaisiksi. Oikeastaan vihollisten tappaminen on jihadisteille melkein kuin itse jumalanpalvelus.

Se olikin kauhistuttavaa lukea tässä kirjassa kuivakkaa analyysia eri jihadistiteoreetikkojen sitaateista, joissa kylmän muka tieteellisesti viattomien ihmisten massamurhaamista oikeutettiin.  Jihadismi näyttäytyy tässä kirjassa joksikin vihan ja kuoleman kultiksi, joka vetää vertoja kansallissosialismiin.

Jihadistit esimerkiksi kertovat sotivansa, koska haluavat palauttaa muslimien kunnian tuhoamalla länsimaitten hegemonian Lähi-Idästä, mutta käytännössä he tappavat enemmän muita muslimeja kuin ”vääräuskoisia”.

ISIS on tämän ideologian kulminaatio, joka on niin verinen ja brutaali, että jopa al-Qaidan ja muitten jihadistijärjestöjen ideologit ovat irtisanoutuneet heistä ja kirjoittaneet pitkiä tutkielmia, miten ”ISIS tulkitsee islamia väärin”.

Islamin marginaalia

Islamin monimuotoisuus näkyykin tässä kirjassa hyvin. Salafistien uskontotulkinta on jo hyvin erikoinen verrattuna perinteiseen islamiin, mutta salafisti-jihadistit menevät jo järjettömyyden puolelle. Tässä kirjassa analysoidaan, miten monet tunnetut jihadistijärjestöt ovat yrittäneet perustella muille muslimeille heidän uskontotulkintaansa ja riitautuneet jopa äärikonservatiivisen Saudi-Arabian uskonnoppineitten kanssa.

Islamilainen teologia on paljon monimutkaisempaa ja monipuolisempaa kuin mediassa annetaan kuva. Kirjailija esittelee erilaisia teologisia keskusteluja, joissa merkittävät uskonnoppineet ovat kutsuneet salafisteja ja jihadisteja vääräuskoisiksi kihoilijoiksi.

Maher myöskin analysoi miten eri historialliset tapahtumat ja ajattelijat ovat vaikuttaneet salafistien uskontotulkintaan niin eri lailla, kuin muitten muslimeitten.

Siinä, missä perinteinen muslimi on tulkinnut islamia tiettyjen periaatteiden kautta, yrittäen sovittaa niitä moderniin aikaan. Jihadistit taas yrittävät pakottaa nykymaailman tuhansia vuosia vanhoihin sääntöihin, joita vielä kirjoitettiin sodan keskellä, mutta itsekin sortuvat tulkitsemaan uskontoaan postmodernistisella linssillä. Uskonto muuttuu salafistien käsissä IKEA:n huonekaluohjekirjan kaltaiseksi kontesktivapaaksi ideologiaksi, eikä välineeksi, jolla saavutetaan henkinen tasapaino.

Yhteenveto

Suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin sen akateeminen ote. Tämä on ehkä tylsin kirja, jonka olen koskaan lukenut pirun sairaasta massamurhaajien vihaideologiasta. Vaikka tässä analysoidaan jihadistien manifestien teologisia kiemuroita, kirjailijan yliobjektiivinen akateeminen ote oli aika vaikeaa luettavaa. Tämä on kirja, jossa pitää oikein otsa rypyssä lukea, jotta pystyy ymmärtämään, mitä edes teoksessa sanotaan. Mutta jos onnistuu murtautumaan tieteellisen kuoren läpi, tässä on paljon tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa jihadistien ideologian rakennuspalokoista ja teologisesta oikeutuksesta. Islam on sen verran erikoinen uskonto, että sillä on paljon sodankäynninssääntöjä, joskus jopa itsensä kanssa ristiriidassa olevia. Näitä jihadistit ovat korottaneet yli muitten sääntöjen, vaikka monia sääntöjä tarkoitettiin vain tiettyjä tilanteita varten, eikä ikuiseksi ohjenuoriksi.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Islamin aspektit

Ron Geavesin ”Islamin aspektit” (oma suomennos) on vähän akateemisempi perusteos erilaisista islamilaisista koulukunnista ja niitten historiasta.    

12

Kirjan tarkoitus on osoittaa, miten monipuolinen islam on nykyään, mutta ilman että vaietaan uskontoon liittyvistä vaikeista kysymyksistä. Tässä siis käsitellään kaikkia islamin kiistanalaisia teemoja, kuten jihadia, sharia-lakia ja naisten oikeuksia.   

Minulle tässä kirjassa ei ollut kovin paljon uutta, kun olen muutenkin lukenut nyt helvetin paljon islamista. Mutta oli tässä muutama mielenkiintoinen oivallus koskien islamismia.   

Siinä, missä moni islamia käsittelevä kirja joko yrittää nöyristellä ja todistaa, että islam on rauhan uskonto tai jotenkin selittää, että islamistit ovat väärässä, niin tässä kirjassa pohditaan, mitkä elementit islamista luovat edellytykset jihadismille? Kirjailija haukkuukin tässä muita islam-tutkijoita, jotka yrittävät vähätellä islamin ikävimpiä puolia. Kuitenkin Geaves on sen verran suoraselkäinen kirjailija, että hän ei lähde yleistämään islamia tai kiihottamaan kansanryhmää vastaan. Kirjailijan pointti onkin juuri, että uskonnot toimivat eri vaikuttimilla kuin ideologiat, joten ei voida sanoa, että islamilla olisi jokin ydinolemus, jota voitaisiin yleistää.   

Tässä siis korostetaan niin vanhoillisia äärifundamentalisteja kuin edistysmielisiä muslimifeministejä sekä, minkälaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset vaikuttimet kautta historian muovasivat eri muslimimaitten islamtulkintoja.   

Fundamentalismia ja islamismia käsittelevät kohdat olivat minulle ne mielenkiintoisemmat. Erityisesti niitä käsittelevä ydinteesi, joka oli ”Manifest succes” jota suomentaisin ”menestyksen julistukseksi”.  

Kirjailijan mukaan islam muotoutui alun perin, kuten kaikki muutkin uskonnot, eli luvaten suuria kannattajilleen, mutta siinä, missä juutalaiset ja kristityt joutuivat melkein heti vainon kohteeksi sadoiksi ja tuhansiksi vuosiksi, ennen kuin pääsivät niskan päälle, niin islam päihitti jo profeetan elinaikana kaikki viholliset ja laajentui hirmuista vauhtia pitkin Lähi-Itää, Pohjois-Arfikkaa ja Keski-Aasiaa. Tämä jatkuva vallan ja territorion menestyksekäs kasvattaminen loi muslimeihin, uskon, että tosiaan jumala oikeasti suojeli heitä.  

Mutta tietenkin mikään imperiumi ei kestä ikuisesti ja nyt maailman muslimit elävät sodan ja köyhyyden keskellä. Tämä ristiriita historiallisen voittokulun ja nykyisen taantumuksen välillä, on luonut hirvittävän teologisen ristiriidan, joka on saanut fundamentalistimuslimit uskomaan, että Jumala on hylännyt heidät, koska he ovat unohtaneet profeetan opit. Järkeily, jos siksi sitä voi kutsua, menee niin, että tehdäkseen Lähi-Idän jälleen suureksi on palattava islamin alkuaikoihin, unohdettava tuhansia vuosia sitten omaksuttu kreikkalainen filosofia ja intialainen mystisismi. Nämä teokraattisen suuruuden haaveilijat muodostavat islamistit ja jihadistit, jotka piinaavat meitä.

Kirjailijan mukaan tämä menestyksen julistus kuitenkin pätee vain perinteisiin sunnilaisiin, jotka muodostivat islamilaisen imperiumin. Shiialaiset ovat vasta 1900-luvulla onnistuneet menestymään Iranissa, joten heille muodostui samanlainen nöyristelevä ”häviön” teologia kuin kristityillä ja juutilalaisilla. Tämä nöyrä asenne selittääkin, miksi shiialaisia terroristeja on niin vähän verrattuna sunneihin.    

Samalla tässä kirjassa analysoidaan islamin pirstaloitumista melkein heti Muhammadin kuoleman jälkeen. Sen lisäksi, että profeetan kuoleman jälkeen muslimit jakautuivat shiioihin ja sunneihin, niin myöskin ensimmäinen fundamentalistinen koulukunta syntyi. Tämä ensimmäinen fundamentalistinen koulukunta kutsuttiin khajireiksi. Nämä eivät pitäneet sunnien ja shiiojen politikoinnista Muhammadin kuoleman jälkeen, vaan halusivat elää yhä äärimmäisen puritaanista beduiinielämää. Näistä khajireista sitten syntyi oma ryhmittymä, joka ahdisteli armeijoillaan kumpaakin toista muslimiryhmää. Kirjailijan mukaan khajirien ideoista syntyi sitten nykyiset fundamentalistiset islamilaiset tulkinnat, kuten wahhabismi ja salafismi.    

Tämä on mielestäni paras kirja kertomaan ytimekkäästi ja selkeäsanaisesti islamin erilaisista koulukunnista, tulkinnoista ja sen poliittisista ulottuvuuksista. Harmi, että tätä kirjaa ei ole suomennettu, koska se avaisi vähän perusteellisemman kuvan uskonnosta, josta teeskennellään tietävänsä kaikki.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Islamin huntu

Renata Pepicellin ”Islamin huntu” on musliminaisten huivia monipuolisesti käsittelevä tietokirja.  

20170719_143351

Euroopassa on vallassa kaksi äärimmäistä näkemystä musliminaisten hunnusta. Ensimmäisen mukaan vaatekappale symboloi vierasta patriarkaalista ja länsimaisia vapauksia vihaavaa ideologiaa, joten sen kieltäminen on ainoa tapa taata musliminaisten vapaus ja muitten turvallisuus. Toisen ääripään mukaan huntu on feministisin vaatekappale ikinä, joka edustaa naisten todellista valinnanvapautta ja islamin feministisiä juuria, joten mitään kieltoa ei saa asettaa, koska se olisi kaikessa ironiassaan samaa kuin Iranin tai Saudi-Arabian teokratioitten huntupakot. Renata Pepiceli menee näitten ääripäitten väliin ja analysoi lukuisia erilaisia näkemyksiä huiveista. Niin teologiasta, filosofiasta kuin käytännön tasolla, osoittaen, että musliminaisten huivit eivät ole niin yksinkertaisia asioita kuin kahdet ääripäät yrittävät antaa ymmärtää.   

Otin tämän kirjan lukulistalle juurikin, jotta voisin saada vähän analyyttisemman otteen huivista, koska näkemykseni on, että huivit edustavat todella patriarkaattista ajattelutapaa, jossa nainen joutuu kantamaan vastuun siitä, että mies ei muka pystyisi hillitsemään itseään, mutta samalla en kannata huivikieltoja. Onneksi otin tämän kirjan luettavaksi, koska se osoittaakin, että huivin käyttö ei välttämättä edusta puritaanisuutta, fundamentalismia tai naisvihaa, vaan kaikenlaisia mielipiteitä, jotka kulkevat tapakulttuurin, uusfundamentalismin, uskonnollisuuden ja kulttuuri-identiteetin välillä.   

Pepicellin on onnistunut tasapainoilemaan kirjansa todella hyvin ja antaa äänen kaikille keskustelun osapuolille, niin huivien vastustajille, jotka eivät aina ole valkoisia miehiä, vaan myöskin muslimifeministejä ja huivien puolustajat, jotka kulkevat hyperkaupallisten uusfundamentalistien, fundamentalistien ja tavallisten musliminaisten väliltä.

Kirjassa kerrotaan huivin erilaiset teologiset ja historialliset perusteet, jotka osoittavat, että islamissa ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä huivimalli pitää käyttää ja pitäisikö musliminaisten ylipäätänsä käyttää sellaista?

Muslimien huivinkäytön alkuperätarinakin vaihtelee teoksesta teokseen. Kuitenkin kaikkien tarinoitten perusidea on sama, eli miehet katsovat ”väärällä tavalla” Muhammadin vaimoja, joten tämä hunnuttaa ne, kuten persialaiset ja roomalaiset aateliset samoihin aikoihin tekivät. Eli tavan alkuperä ei ole uskonnollinen, vaan enemmänkin käytännöllinen ja täytti tietyn aikakauden tarpeita. 

Samalla kirjassa käydään eri eurooppalaisten ja arabivaltioitten historiaa ja miten niissä on suhtauduttu huiviin. Kirjassa käy muuten ilmi, että 1900-luvun alussa moni arabimaa kielsi huivien käytön ja toisissa taas niistä oli luonnostaan luovuttu, joko länsimaisen vaikutteiden tai muuten vaan. Mutta kuten tiedämme, niin suvaitsevaisuuden aalto kääntyi laskuun 60-luvun lopussa ja arabimaista tuli ”jälleen suuria”.   

Syy konservatismin nousuun ei ollut alun perin fundamentalismin leviäminen, vaan nationalistinen anti-imperialismi, jota jopa vasemmisto kannatti. Tässä uudessa nationalismin aallossa halutiin osoittaa omaa kansallista itsemääräämista käyttämällä oman kansan perinteisiä pukuja, eli huiveja. Tämä käytäntö olisi vähän samaa, jos esimerkiksi perussuomalaiset kritisoidakseen EU:ta alkaisivat pukea suomalaisia perinnepukuja osoittaakseen ylpeyttä suomalaisuudestaan ja osoittaakseen, että pärjäävät ilmankin länsi-eurooppalaista tuontimuotia.

Mutta valitettavasti fundamentalisti kaappasivat tämän nationalismin aallon hallinnan ja nyt arabimaat ovat siinä tilassa kuin ovat. Historiallisen katsauksen tarkoitus onkin osoittaa, että huivin käyttö ei ole niin yksinkertaista kuin olettaisi ja arabimaissa aiheesta keskustellaan yhtä kiivaasti kuin Euroopassa.   

Tietenkin eri huivityypit ja niitten käyttöhistoria käydään läpi ja erilaiset liikkeet, jotka puolustavat tai vastustavat niitten käyttöä, sekä siinä välillä olevia valinnanvapautta korostavat henkilöt. Sen lisäksi, että tässä kirjassa oppii eri argumentteja puolesta ja vastaan, niin samalla oppii, että vaatekappaleeseen pätevät samat lainalaisuudet kuin taiteeseen. Eli eri kulttuureissa ja eri aikakausissa huivin merkitys on muuttunut, eikä se ole mikään kiveen hakattu juttu, kuten fundamentalistit ja vastajihadistit yrittävät uskotella. 

Eli loppujen lopuksi todella hyvä kirja huivikiistasta, jossa puretaan perinteisillä feministisillä analyysityökaluilla, jota jokaisen islamista kiinnostunut pitäisi lukea, jotta näkemys olisi vähän moniselitteisempi kuin vain ”se saatanan riepu.”   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto