Avainsana-arkisto: islamismi

Islamistinen terrorismi Euroopassa

Petter Nesserin ”Islamistinen terrorismi Euroopassa” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen yhteenveto Euroopassa riivaavasta jihadistisesta terrorista.    

2

Idea   

Nesser jäljittää tässä kirjassa eurojihadismin historian 1970-luvun algerialaisnationalisti-islamisteista nykypäivän Isisin terrorismin aaltoon. Teos käsittelee melkein jokaista Euroopassa jihadistin suorittamaa terrori-iskua tai sen yritystä, erilaisten lehtiartikkeleitten, poliisikuulosteluitten, tiedusteluraporttien ja oikeuspöytäkirjojen kautta. Lukija pääsee ikään kuin kirjailijan mukana näkemään, miten eri palapeleistä piirtyy pimeä kuva aikakautemme yhdestä pahimmista turvallisuusuhista.   

Havaintoja terrorismin rintamalta   

Tässä kirjassa analysoidaan uuvuksiin saakka jokaista tietoa, mitä on eurojihadisteista ja niistä piirtyy sama kuva, mitä muukin alan kirjallisuus on tuottanut: Suurin osa terroristeista ovat huonosti integroituneita toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisia musliminuoria, jotka ajautuivat pikkurikosten ja huumeitten pariin, kunnes joku vihasaarnaaja, salafistikäännyttäjä tai al-Qaidan propagandavideo radikalisoi heidät jihadismiin. Näitten rivijihadistien tietämys islamista on hyvin heikkoa ja yleensä he ryhtyvät terroristeiksi, koska joku heidän hyvä ystävä on terroristi ja heillä ei ole muutakaan menetettävää.    

kuitenkin Nesserin mukaan on olemassa terroristisolujen hierarkia. Edellä mainitut muodostavat suurimman osan jihadisteista, mutta terroristisolujen johtajat ovat aina korkeasti koulutetut ja täydellisesti Eurooppaan integroituneita muslimimiehiä. Nämä yleensä radikalisoituivat jonkun suuren elämänkriisin ja muslimeihin kohdistuneen vääryyden jälkeen. Tällaiset henkilökohtaiset kriisit saivat heidät hylkäämään kaiken länsimaisen ja vanhempiensa alkumaan kulttuurin, ryhtyäkseen jihadistiterroristeiksi. Tämä johtaja rekrytoi yleensä nuoremman yhtä korkeasti koulutetun, mutta fanaattisen apurin, jonka kanssa hän suunnittelee terrori-iskun tai lähtee mukaan taistelemaan vaikka Syyriaan. 

Kirjan mukaan suurin radikalisoiva tekijä ei ole islaminusko, köyhyys, rasismi tai eurooppalainen liberalismi, vaan imperialismi. Kaikki tässä kirjassa käsitellyt terroristit kertoivat, että he radikalisoituvat sen jälkeen kuin jokin länsimainen suurvalta hyökkäsi johonkin muslimimaahan sotilaallisesti. Nesser osoittaa, että terrori-iskujen lukumäärä ja tiheys korreloivat länsimaisen sotilaallisen intervention kanssa. Kirjan mukaan ennen 2001 jihadismi oli Euroopassa lähes tuntematon ilmiö, joka oli menossa laskuun, mutta vuonna 2003 USA:n Irakin invaasion jälkeen terroristisoluja ilmestyi Eurooppaan kuin sieniä sateella.   

Ehkä kiistanalaisin löytö tässä kirjassa on kuitenkin, että Muhammad-pilapiirroskohut ovat myöskin radikalisoineet muslimeja. Monet terroristit kertoivat jo vihaavansa monia maita, joissa elivät, koska nämä osallistuivat Lähi-Idän imperialistisiin sotiin, mutta Muhammad-pilapiirrokset olivat viimeinen niitti, joka tarvittiin täydelliseen radikalisoitumiseen.  Kirjailija itse ei pohdi implikaatioita, joita tällainen havainto voi tuoda. Esimerkiksi voidaanko sanoa, että Muhammad-pilapiirroksia pitäisi välttää, jotta terrori-iskut vähenisivät? mitä tämä tarkoittaa sananvapaudelle ja eurooppalaiselle pilkkatraditiolle? Näitä kysymyksiä kirjailija ei analysoi, ainoastaan kertoo, että tavallistenkin muslimien kunnioitus uskontonsa profeettaa on suuri ja henkilökohtainen. Profeetta Muhammadin pilkkaaminen on kuin rakkaan perheenjäsenen pilkkaaminen, joten kuolemantuomio pilkkaajalle on laajasti hyväksytty menettelytapa muslimien keskuudessa, vaikka muuten nämä eivät olisi fundamentalisteja.    

Maahanmuutto   

Vaikka kirjailija kertoo muslimien integraation olevan vaikeaa Euroopassa, se itsesään ei ole lähde jihadistiselle terrorismille. Nesser lisää, että sama on maahanmuuton kanssa, joka ei vaikuta merkittävästi terrori-iskujen määrään, vaikka kuinka helpolta sellaisen johtopäätöksen esittäminen voi tuntua. Kirjailijan mukaan al-Qaida onkin jo pitkään varautunut siihen, että Eurooppa sulkisi rajansa ja on aktiivisesti rekrytoinut Euroopassa syntyneitä muslimeita, että  käännynnäisiä. Vaikka tiesin, että Isiksen riveissä on taistellut kantasuomalaisia, en tiennyt, että Euroopassa on jo ollut valkoisten johtamia jihadistisia soluja, jotka ovat yrittäneet suorittaa terrori-iskuja. Tunnetuin esimerkki onkin ranskalainen käännynnäinen Christophe Caze   

Uutta oli minulle myöskin, että alun perin jihadistit välttivät iskemästä Eurooppaan, koska heidän teologiansa mukaan maa, joka tarjoaa muslimille turvapaikkaa on kunnioitettava. Hyvin pitkään 1900-luvulla jihadistit käyttivätkin Eurooppaa turvapaikkana, josta rekrytoida taistelijoita arabimaihin. Al-Qaida muutti kaiken, kun se tulkitsi USA:n rikkoneen turvapaikkasopimuksen imperialismillaan. Tästä lähtien monet jihadistit ovatkin tehneet iskuja eurooppalaisiin kotimaihinsa, koska kokevat maan hyökänneen muslimeja vastaan sotimalla Lähi-Idässä. Kirjailijan mukaan iskujen tiheys korreloikin suoraan sen kanssa, miten syvällä kyseinen maa on Lähi-Idän konfliktissa osallistunut. Suomessa esimerkiksi on tähän asti ollut vain yksi terrori-isku, eikä tämä isku vaikuta satunnaiselta, kun tietää, että myymme aseita Lähi-itään.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen akateeminen ote, joka voi olla joillekin suuri kynnys ja myöskin sen äärimmäinen yksityiskohtaisuus. Voi olla joillekin hyvin väsyttävää lukea jokaisesta terrori-iskusta, jota Euroopassa on tehty, erityisesti kun niitten taustat ja menettelyt eivät eroa kovin paljon. Teos onkin kirjoitettu enemmänkin tutkijoille.    

Yhteenveto   

Petter Nesserin ”Islamist Terrorism in Europe” on todella hyvä yhteenveto viimeisimmistä terroristitutkimuksen löydöistä yksiin kansiin. Teos on äärimmäisen ajankohtainen ja painos jota luin, päivitettiin viime vuonna, joten tässä käsittelikin Turun terrori-iskua. Mutta teos ei keskity vain jihadismiin, vaan siinä pohditaan pikkasen, miksi äärivasemmisto ja -oikeiston terrorismi eivät ole yhtä intensiivisiä enää. Äärioikeisto yhä suorittaa Euroopassa eniten terrori-iskuja jihadistien jälkeen, mutta Nesserin mukaan senkin määrä on pienentynyt, koska äärioikeistolaiset ovat päässet valtaan demokraattisesti monissa maissa. Tämä vahvistaakin havaintoni, jonka tein Louise Richardsonin kirja-arviossa. Ikävin asia tässä kirjassa on se, että se ei tarjoa kovin paljon uusia ratkaisuja terrorismin pysäyttämiseen, ainoastaan sen varoituksen, että se lisää rasismia ja näin mahdollistaa äärioikeiston nousun, joka voi lopulta ”sisäisen turvallisuuden” nimissä kumota demokratiamme. On siis taisteltava kahdessa rintamassa ja kestettävä tämä terrorin aalto, kunnes se väistämättä laantuu, kuten edellisetkin.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Idea islamilaisesta maailmasta: Globaalinen intellektuaalinen historia

Sattumoisin, kun olin odottelemassa Akateemisessa kirjakaupassa, näin tämän Cemil Aydin, vuonna 2017 julkaistun ”Idea islamilaisesta maailmasta: Globaalinen intellektuaalinen historia” (oma suomennos) kirjan. Selattuani sitä, otin sen lukulistaan.

1.jpg

Idea

Kirjassa on vähän sama idea kuin arvioimani Graham E. Fullerin ”A World Without Islam” (2010) kirjassa, jossa pyrittiin perustelemaan Samuel P. Huntingtonin ”sivilisaatioitten törmäys” teoriaa vääräksi. Ayndin kirja on kuitenkin akateemisempi ja se pyrkii perustelemaan, ettei ole edes olemassa islamilaista ”maailmaa” tai ”sivilisaatiota”, vaan joukko erilaisia kulttuureita, kansoja, maita ja islamin tulkintoja, joilla on hyvin vähän yhteistä.

Vaikka profeetta Muhammadilla oli eleäessään ihanne islamilaisesta yhtenäisyydestä, uskonto pirstaloitui hänen kuolemansa jälkeen lukuisiin haaroihin, kuten kristinusko ja buddhalaisuus. Kalifaatin huipullakaan muslimivalloittajat eivät käännyttäneet kovin innokkaasti ihmisiä tai yrittäneet varmistaa uskonnollisen tulkinnan monopolia kaukaisemmissa seuduissa. Tällainen välinpitämättömyys antoi paljon tilaa uskonnollisille vähemmistöille ja muunuskoisille, kuten kristityille, juutalaisille ja hinduille, elää rinnakkain muslimien kanssa. Kirjan mukaan muslimienemmistöisten maitten historiat osoittavat, että islam uskontona oli yhtä yhdistävä tekijä muslimien keskuudessa kuin Euroopassa, jossa ei vältytty, samasta uskonnosta huolimatta, lukuisista sodista ja poliittisista kilpailuista.

Aydin mukaan vasta 1880 länsimaisen imperialismin huipulla idea ”islamilaisesta maailmasta” alkoi syntyä ja saada suosiota, vastapainona eurooppalaiseen rasismille, jonka mukaan oli olemassa ”sivistynyt länsimaa” ja ”barbaarinen orientti”. Ennen tätä muslimeille oli itsestäänselvyys, että eri maissa oli erilaisia tapoja tulkita islamia ja näitä tapoja kunnioitettiin. Mutta nopeasti 1900-luvulla monille muslimeille alkoi tuntua tarpeellisesti standardisoida islam, jotta se voisi olla voima imperialismia vastaan. Tällainen ajattelu ikävä kyllä houkutteli äärimmäisen puritaanisia salafisteja ja wahhabisteja, jotka olivat pysyneet hyvin pitkään marginaalissa.

Kirjailija jäljittää lukuisten historiallisten asiakirjojen kautta, miten ensin britti-imperiumin alla elävät muslimit alkoivat käsittää jakavansa saman alistuksen kokemuksen, maantieteellistä sijainnista huolimatta,  Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin konkreettisesti monet maat alkoivat asemoida panislamismin ympärille.

Kirjan mukaan pan-islamismi kehittyi ajan mittaan lukuisiin haaroihin, joista kuuluisin, on totalitaristinen islamismi ja väkivaltainen jihadismi. Kuitenkin alussa pan-islamismi oli hyvin sekulaarinen ja demokraattinen ideologia.

Paljon uutta tietoa

Vaikka luulin tietäväni aika paljon Lähi-Idan historiasta, tässä kirjassa paljastuu, että muslimivastaisuuskin oli hyvin vaihtelevaa Euroopassa, eikä todellakaan ollut mitään vahvaa vastakkainasettelua mantereen ja Lähi-Idän välillä. Kirjassa tämä osoitetaan jo sillä, että kuuluisan 1529 Wienin piiritys (modernin äärioikeiston rasistisen mytologian kulmakivi) oli konflikti, jossa Ottomaani-imperiumi oli tukemassa unkarilaisia protestantteja ja itse ottomaanien armeijassa oli kristittyjä sotilaita.  Ehkä yllättävin esimerkki tässä kirjassa oli Napoleon Bonaparten Egyptin 1798 sotaretki, jonka tarkoitus oli avata reitti Intiaan auttaakseen Ranskan muslimiliittolaista Tipu Sultania.

Tai vaikka siinä, miten 1867 Euroopan hoveissa sulttaanit olivat jatkuvia vieraita ja jopa Iso-Britannia harkitsi naittaa yhden kuningatar Victorian prinsessoista ottomaaniprinsille. Kirjassa käydäänkin lukuisia esimerkkejä sodista joissa islamilaiset ja kristityt valtakunnat olivat liittoutuneet toisia kristillisiä tai islamilaisia valtakuntia vastaan. Kuten aina käy, lukiessaan historiaa, maailma osoittautuu paljon monimutkaisemmaksi kuin mustavalkoiset mielikuvat.

Historiallisten faktojen lisäksi, kirjailija jäljittää erilaisia kristittyjä- ja muslimiajattelijoita, jotka alkoivat muotoilla erilaisia teorioita islamista, länsimaista ja eturistiriidoista. Paljastuu, että moni merkittävä muslimiajattelija oli sekularisti ja hyvin integroitunut eurooppalaisiin ajatuksiin ja lähtökohtiin. Kuitenkin juuri nämä eurooppalaiset mielikuvat alkoivat vaikuttaa negatiivisesti joihinkin intellektuelleihin, erityisesti Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan jälkeen. Rasismi, Palestiinan kolonisaatio, vastakkainasettelu ja Kylmä sota, alkoivat siirtää islamilaista ajattelua fundamentalistisempaan suuntaan. Siitä yllätyin, miten kirjailija osoittaa, että ensimmäiset muslimifundamentalistiset teoreetikot, kuten Abul A’la Maududi ja Hassan al-Banna olivat paljon liberaaleimpia ja sekulaarimpia kuin nykyiset islamistit. Kirjailija osoittaa, että oikeastaan koko nykyinen islamilaisen fundamentalismin ideologia kehittyi länsimaisen protestanttisen lähetyssaarnaajien vaikutuksesta. Ennen sitä islam käsitettiin melkein etniseksi uskonnoksi, kuten hindunlaisuus ja juutalaisuus. Tämän voi nähdä siinä, että ensimmäinen islamilainen dawa-järjestö (lähetysjärjestö) ”Tablighi Jemaat” perustettiin Intiassa vuonna 1920!

Analyysiä

Historiallisten tapahtumien ketjuttamisen lisäksi, kirjailija analysoi, miten suhtautuminen muslimeihin on muuttunut länsimaissa. Kirjan suurin esimerkki asenteitten muutoksista oli vuonna 1890 brittiläisen teatteriesityksen Muhammadin elämästä ja vuoden 2005 Jyllands-Posten Muhammad pilakuvaskandaalien vertaaminen toisiinsa. Vuonna 1890 intialaiset muslimit vaativat, että lontoolainen teatteriesitys profeetan elämästä kiellettäisiin, koska britti-imperiumin kansalaisuuden omaavat muslimit ansaitsevat saman kunnioituksen kuin kristityt. Teatteriesitys kiellettiin, eikä suurta kohua syntynyt, koska kaikki pitivät itsestään selvänä, että brittimuslimeja pitää kunnioittaa tasavertaisina kansalaisina. Mutta nykyään samankaltaiset sensuurivaatimukset nähdään jonain kulttuurisena hyökkäyksenä, jonka ”ulkopuoliset” muslimit vaativat, vaikka Euroopassa on muslimikansalaisia. Kirjailijan mukaan yli sadassa vuodessa muslimit ovat muuttuneet tasavertaisista kansalaisista ulkopuolisiksi uhiksi, joita koetaan yrittävän hävittää eurooppalaisen kulttuurin. Kirjailijan teesi onkin, että puheet muslimeista jonain kollektiivisena massana, jolla on jokin yhtenäinen mielipide asioista, edistää vastakkainasettelua, vaikka tällaiset puheet olisivatkin positiivisia. Idea ”islamilaisesta tieteestä” tai ”islam on rauhanuskonto” ovat yhtä haitallisia kuin ”islam on fasistinen uskonto” tai ”muslimit eivät kunnioita naisia”. Kristityistä tai buddhalaisista ei puhuta tällä tavalla. Kukaan ei puhu ”buddhalaisesta” tai ”konfutselaisesta” maailmasta, joten ei muslimeistakaan pitäisi puhua niin. Enemmänkin on osattava erottaa eri ideologiset ryhmittymät islaminuskoisten keskuudessa, kun eritellä heidät meistä muista.

Ongelmia

Vaikka tässä kirjassa on runsaasti lähteitä, nimiä ja lukuja, tästä teoksesta puuttuu tarkempi lähdeviittaus kaikille väitteille. Jos haluaa tietää jostain tapahtumasta enemmän, on googletettava siitä, jos tarkemaan lähdettä ei ole annettu. Mutta muuten tämä on aika kattava kirja. Toinen ongelma on teoksen keskittyminen muslimieliitin ajatusten analyysin. Vaikkakin eliitin ajattelu vaikuttaa laajempaan kansaan, kirjailija ei analysoi tavallisten muslimien ajatuksia yksityiskohtaisemmin, vaan olettaa, että eri maitten vallanpitäjät ja intellektuellit heijastavat kansojen syvien rivien ajattelua. Olisi muistettava, että kaikkien maitten eliitit ovat vähemmän uskovaisempia ja suvaitsevaisempia kuin tavallinen kansa. Ovathan eliitin jäsenet ne, jotka eniten historiassa ovat matkustaneet ulkomaille ja tutustuneet eri maitten muihin rikkaisiin matkalaisiin.

Sitten sivumainintana, vaikka muslimit eivät harrastaneet miekkalähetyksen kaltaisia pakkokäännytyksiä, he pyrkivät painostamaan taloudellisesti valtansa alla olevia muunuskoisia Jizya-verolla. Jos halusi välttää tämän ylimääräisen kulun, piti kääntyä muslimiksi. Tämän Aydin unohtaa mainita kirjassaan. Mutten ole varma sovellettiinko tätä veroa, jokaisessa muslimien valloittamassa maassa? Erityisesti, kun muslimit eivät aina valloittaneet maita armeijoilla, vaan enemmänkin kaupankäynnin kautta.

Yhteenveto.

Cemil Aydin ”The Idea of the Muslim World: A Global Intellectual History” on todella hyvä kirja, jossa oppii paljon maailman historiasta ja miten eri historialliset tapahtumat vaikuttavat ideologioitten syntyyn ja kehitykseen. Mutta myöskin tämä kirjan viesti on, että me kaikki olemme pohjimmiltaan samanlaisia, eikä vastakkainasettelu ratkaise yhtään mitään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Bin Ladenin oikean käden tarina

Montasser Al-Zayyatin vuonna 2004 julkaistu ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” (oma suomennos) ei kerro terroristijohtajan itsetyydytyksen historiasta, vaan hänen kakkosmiehen, nykyisen al-Qaidan johtaja, Ayman al-Zawahirin elämästä.    

14

Pahuuden harmaat sävyt    

Tämän elämäkerran tekee erikoiseksi sen, että Montasser Al-Zayyat on islamisti, joten tämä kirja on samaan aikaan äärimmäisen puolueellinen ja kaikista luotettavin ensikäden lähdeaineisto al-Zawahrin elämästä. Syy tähän on, koska kirjailija hengailli paljon al-Qaidan strategistin kanssa.     

Kirja käsittelee vähän oikeastaan al-Zawahrin elämää ja persoonaa. Se keskittyy enemmänkin käsittelemään miehen radikalisoitumista, joka lopulta rikkoi välit islamistien ja jihadistien kesken. Kirjan punainen lanka onkin, miten islamistit ovat kirjailijan mukaan ”järkevät” vallankumoukselliset, kun taas al-Qaidan kaltaiset jihadistit ovat vaarallisia sekopäitä. Sinänsä eivät kaikki islamistit ole demokratian vastaisia fasisteja, mutta heillä on aika taantumukselliset asenteet.     

Al-Zawahri    

Kirjan mukaan al-Zawahri syntyi 1951 Egyptissä rikkaassa vasemmistolaisessa perheessä, joka ei ollut kovin uskovainen. Mutta al-Zawahri oli lapsesta asti kova nörtti, joka Batman-sarjakuvien sijaan lukikin Koraania päivät pitkät. Mies oli lapsesta asti hyvin ujo, mutta äärimmäisen älykäs. Tämä älykkyys mahdollisti al-Zahwahrin kouluttautumisen lääkäriksi. Valitettavasti mies radikalisoitui salafistiksi, koska Egypissä oli 60-70-luvuilla sekulaarinen arabinationalistinen vasemmistohallitus. Kuten kaikki nuoret, niin coolinta on vastustaa vallitsevaa järjestelmää ja kapinoida vanhempia vastaan. Mutta punk-musiikin sijaan al-Zawahri ei kuunnellut mitään musiikkia, koska se on salafistien mukaan syntiä.  Kirjailijan mukaan radikalisoitumiseen auttoi myöskin hävitty sota Israelia vastaan. Moni muslimi koki, että Egyptin sekularisoituminen oli tuonut vain länsimaista kulutuskulttuuria ja köyhyyttä, eikä kyennyt edes estämään Palestiinan kolonisaatiota.     

Tähän mennessä kirjailija on samoilla linjoilla al-Zawahrin kanssa ja kunnioitti tätä suuresti, mutta sitten alkavat ongelmat. Al-Zawahi liittyi Muslimiveljeskuntaan ja joutui monen muun aktivistin kanssa vankilaan, kun yksi islamisti murhasi Egyptin presidentti Sadatin. Vankilassa Al-Zawahri kidutettiin ja tämä radikalisoitui vielä enemmän. Kirjailija kuluttaakin paljon aikaa käsitellessään, miten kidutus ja valtion voimakas repressio kaikkia fundamentalistisia liikkeitä vastaan, radikalisoi monia. Al-Zawahri erosi Muslimiveljeskunnasta, kun tämä oli hänen mukaansa ”liian kesy” ja perusti Osama bin Ladenin kanssa al-Qaidan. Loppu on sitten historiaa.    

Sinänsä tämä kirja kertoo hyvin tyypillisen radikalisoitumiskertomuksen: Korkeasti koulutettu ja varakas nuori mies näkee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja radikalisoituu johonkin ääriliikkeeseen. On muistettava, että esimerkiksi Che Guevara kuului ylempään keskiluokkaan ja oli myöskin lääkäri, ennen kuin alkoi ajaa moottoripyörällä Kuubaan riehumaan.    

Muuttuva strategia    

Arvokkainta tässä kirjassa ei ole Al-Zawahrin psykologia tai elämänkulku, vaan kuvaus al-Qaidan irtautumisesta islamismista ja siirtyminen jihadismiin. Alun perin al-Qaida perustettiin vastarintaliikkeeksi Afganistanin sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodan jälkeen äärijärjestö halusi profiloitua muslimien vapautusliikkeeksi, joka kaataisi muslimivaltioitten sekulaarit diktatuurit. Kirjailijan mukaan tämä strategia ei toiminut. Suurin osa islamisteista halusi vaikuttaa ruohojuuritason aktivismilla, kulttuurihegemonian siirtämisellä tai demokraattisilla vaaleilla, eikä massamurhaamalla siviilejä. Ne islamistit, jotka liittyivät al-Qaidaan, joutuivat arabihallitusten ankaran repression kohteeksi. Moni pakeni pakolaisena Eurooppaan ja saivat turvapaikan siellä “poliittisen vainon takia”. Tämä tarkoitti, että jihadismilla oli niukat mahdollisuudet saada mitään merkittävää jalansijaa Lähi-Idässä.     

Al-Zawahri huomasi, että al-Qaidan paikallisstrategia ei ollut toimimassa, joten hän ja Osama Bin Laden päättivätkin provosoida USA:n hyökkäämään Lähi-Itään, jotta amerikkalaiset tuhoaisivat al-Qaidan puolesta sekulaarit hallitukset. Ideana oli, että USA:n invaasio raivostuttaisi muslimeita niin paljon, että nämä liittyisivät al-Qaidaan ja näin toistettaisiin Afganistanin sodan menestys. Kuten voimme todeta al-Qaidan vuonna 2001 toteutettu ”provokaatio” toimi juuri, kuten suunniteltu.  

Kirjailijan mukaan tämä länsimainen provokaatiostrategia kuitenkin repi islamistien rivit hajalle. Moni islamisti koki, että USA:n provosoiminen aiheuttaisi vain koko Lähi-Idän epävakauden lisääntymisen ja sekulaarien diktatuurien voimistumisen, kun amerikkalaiset alkaisivat tukea heitä aseilla ja rahalla. Voimme jälkiviisaasti todeta, että juuri niin tapahtui, mutta samalla jihadismin suosio kasvoi. Nyt al-Qaidan propaganda muuttui uskottavammaksi, kun he pystyivät lainaamaan George W. Bushin puhetta, että USA oli ”ristiretkessä” terrorismia vastaan. Kirjan mukaan kaikki länsimaiset muslimivastaiset asenteet muuttuivat al-Qaidan ilmaiseksi propagandaksi. Tämän voi nähdä siinä, että terrorismin vastaisen sodan jälkeen terrorismi on vain lisääntynyt.    

Kirjailija kuitenkin valittaa, että juuri tämä kansainvälisen terrorismin aalto, jonka al-Qaida aloitti, on vain lisännyt maailman muslimien kurjuutta. Kirjailija valittaa erityisesti siitä, että EU on alkanut tarkkailla kaikkia muslimeja, joilla on/oli yhteyksiä islamistiliikkeitten kanssa, mikä on johtanut karkotuksiin ja pidätyksiin.     

Yhteenveto    

Montasser Al-Zayyatin ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” on hyvä lähdeaineisto islamistien ja jihadistien ajattelusta, mutta muuten todella tylsä kirja. Tämä teos keskittyy enemmänkin käsittelemään islamistien sisäisiä riitelyitä kuin itse ideologiaa tai Al-Zawahrin yksityiskohtaisempaa elämää. Eli pitää olla todella kiinnostunut islamismista, että lukee tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Farajin jihadistinen manifesti

Siitä on pitkä aika, kun olen lukenut mitään jihadistien manifesteja. Sen lisäksi, että päädyn tiedustelupalveluitten tarkkailulistoille, näitä läpysköjä ei ole yhtä mukava lukea, kun käännökset ovat joskus huonoja ja jihadistien kirjoitustapa todella ärsyttävä. Jäbät sekoittavat tavalliseen retoriikkaansa arabiankielisiä termejä, mikä hankaloittaa lukemista, vaikka ymmärrän suurimman osan islamilaisista käsitteistä. Nyt tartuin egyptiläisen al-Jihadi (Tanzim al-Jihad) jihadistiryhmittymän teoreetikko Muhammad abd-al-Salam Farajin (1954-1982) ”Laiminlyöty velvollisuus” (oma suomennos) manifestiin. Otin tämän lukulistaan, koska se on Sayyd Quitbin ”Virstanpylväät” (1964) teoksen ohella modernin jihadismin merkkiteos, joka loi teoreettisen perusteen al-Qaidalle ja sen jälkeisille hupsuttelijoille.

7

Idea

Kirjan päätarkoitus on perustella, miksi on islamilaisen teologian mukaista julistaa pyhä sota omaa muslimienemmistöistä hallitusta vastaan. Silloin kun muslimi-imperiumi oli olemassa, jihadin sai julistaa ainoastaan kalifi ja ainoastaan tiukkojen ehtojen vallitessa. Kaikki kalifaatin käymät sodat eivät olleet jihadeja, vaan ihan vaan sotia. Mutta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kalifaattia ei ollut enää olemassa ja näin jihadin julistaminen kävi mahdottomaksi. Faraj ja kumppanit kuitenkin kokivat, että Egyptin sen hetkinen sekulaari presidentti Anwar Sadat (1918-1981) piti kaataa ja Egypti muuttaa uudeksi kalifaatiksi. Tämä kirja on yritys perustella, miksi al-Jihad-ryhmä on oikeutettu julistamaan jihadin.

Yksi suurimmista esteistä aloittaa pyhä sota onkin se, että sen pääasiallinen tarkoitus on olla puolustussota ulkoista vihollista vastaan. Faraj kuitenkin löysi keskiaikaisen uskonoppinen Taqī ad-Dīn Ahmad ibn Taymiyyah (1263-1328) joka oli omana elinaikanaan uudistanut islamia, tulkitsemalla uskonnon pyhiä tekstejä tavalla, jossa voitaisiin perustella pyhä sota sen ajan muslimeiksi kääntyneitä mongolihallitsijoita vastaan. Mongolit olivat vuonna 1299 valloittaneet lähes koko Lähi-Idän ja hallinneet aluetta vuosikausia. Monien arabien mielestä kuitenkin nämä mongolit eivät olleet ”aitoja” muslimihallitsijoita. Perinteisessä islamilaisessa laissa ei ollut mitään perustetta kapinoimaan omaa uskonveljiä vastaan. Apuun tulikin Taymiyyah, joka loi teesin, että jos muslimihallitsija hallitsee muslimeja epäoikeudenmukaisesti, tämä ei ole oikeasti muslimi ja näin aseellinen vastarinta häntä vastaan on perusteltua! Taymiyyan ideat eivät hänen elinaikanaan olleet kovin suosittuja, erityisesti kun ensimmäisen kalifaatin aikana oli perusteltu, että mikä tahansa muslimihallitsija on parempi kuin ei mikään muslimihallitsija. Taymiyya loppujen lopuksi kuitenkin onnistui uudistamaan uskontonsa. Ikävä kyllä Taymiyya loi pohjan myöhemmin 1700-luvulle Arabian niemimaassa syntyneelle wahhabismille, joka on kaikista fundamentalistisin ja vihamielisin islamin haara.

Tästä tuleekin tämän manifestin otsikko: Islamin mukaan jokaisen muslimin velvollisuus on osallistua jihadiin ja Farajin mukaan tämä velvollisuus on nykyään laiminlyöty. Farajin mukaan modernin jihadin tehtävä onkin perustaa kaadetun hallituksen tilalle kalifaatin ja sen jälkeen aloittaa pyhiä sotia naapurivaltioihin, kunnes on olemassa vain yksi jättiläismäinen islamilainen valtio.

Rakenne

Tämä kirja on rakennettu kysymys-vastaus-muotoon, jossa jokin hypoteettinen muslimi kysyy perusteluja vastarinnan aloittamiseen ja Faraj vastaa niihin. Kirjailija vetoaa Koraaniin, haditheihin (Muhammedin tekemisien ja sanomisien kokoelma, josta vedetään tulkintoja sharia-laille) ja Taymyyahin omiin kommentteihin islamilaisesta laista. Tämä formaatti on aika rasittavaa, kun jokaista kappaletta katkaisee jokin pyhän tekstin sitaatti. Näissä sitaateissa sitten vielä referoidaan lukuisiin nimiin, jotka pitäisivät todistaa, miten aito hadith on. Haditheja kun on kymmeniä ja monet ovat väärennöksiä tai koulukuntakohtaisia.

Argumentaatio

Mielenkiintoiseksi tämä teksti menee, kun kuvitteellinen kysyjä epäröi koko pyhän sodan aloittamista omaa hallitustaan vastaan ja erityisesti itsemurhaiskujen käyttöönottoa. Faraj pyrkii perustelemaan erilaisilla marttyyrikertomuksilla itsemurhaiskuja. Kirjailijan mukaan jos Muhammadin aikana oli sallittua sotilaan taistella, vaikka tämä tiesi kuolevansa taistelussa, se on tarpeeksi hyvä perustelu sille, että itsemurhapommitus on sallittu. Kirjasta löytyy myöskin kertomus, jossa lapsi haluaa osallistua taisteluun ja profeetta sallii sen, joten Faraj vetää siitä tulkinnan, että lapsien itsemurhaiskut ovat ok. Tällaista ylitulkintaa käytetään perustelemaan, miksi siviilien, naisten ja lasten tappaminen ovat sallittuja ja niin edelleen. Tuhansia vuosia vanhoja sotakertomuksia tulkitaan moderniin kontekstiin, jolloin mitä barbarismisempia käytäntöjä pyhitetään. Esimerkiksi salamurhat, myrkytykset petokset ja niin edelleen. Kaikki keinot sodan voittamiseen Faraj löytää tulkitsemalla lukuisia Muhammadista kertovia tarinoita. Kirjailija referoi kertomuksiin, joissain Muhammad kuulee, jonkun hänen sotilaistaan tehneen jotain ja joku kysyy, oliko se ok? Muhammad sitten sanoo vastaa joko myöntävästi tai kieltävästi. Faraj kuluttaa myöskin aikaa perustellakseen, miksi Muhammadin pasifistisemmat lausunnot ovat väärennöksiä tai ne eivät päde nykyaikaan, suodattaen näin ainoastaan kaikista väkivaltaisemman ja häikäilemättömän version profeetasta kirjaansa.

Faraj myöskin käyttää sivuja haukkuakseen perinteisiä uskonoppineita, jotka eivät kannattaneet sotia ja silmittömiä massamurhia viattomia ihmisiä vastaan. Farajin mukaan nämä kaikki uskonoppineet eivät tunne ”aitoa” islamia ja he itse ovat vääräuskoisia. Perusteluna kirjailija käyttää profeetta Muhammad sitaattia, jossa tämä varoitti, että hänen kuolemansa jälkeen ihmiset tulevat vääristelemään hänen uskontoaan. Voitaisiin toki sanoa, että jätkä joka tulkitsee uskontoa keskiaikaisen uudistajan kautta, perustellakseen viattomien ihmisten teurastusta, on juuri se tyyppi, josta profeetta varoitti. Mutta tässä kirjassa ilmenee, että islamissa on lukuisia sääntöjä, jotka rajoittavat sodankäyntiä, mutta Faraj tulkitsee nämä säännöt epäolennaiseksi, koska maailman tilanne on niin vakava, että muslimit ovat puolustuskannalla.

Monet sodankäyntiä rajoittavat säännöt ovat kirjailijan mukaan muotoiltu joko Mekan aikana (mikä tekee niistä perinteisen tulkinnan mukaan vähemmän painavia kuin Medinan aikana laaditut) tai koska ne laadittiin silloin, kun muslimit olivat johtavassa asemassa. Farajin mukaan koska suurin osa maailmasta on ”vääräuskoisten” suurvaltojen hallinnassa ja islaminusko on ”hyökkäyksen kohteena” kaikilta suunnilta, perinteisistä sodankäynninsäännöistä on poikettava ja tartuttava kaikista epätoivoisempiin tekoihin.

Kuolemankultti

Tässä kirjassa ilmenee hyvin, mitä Shiraz Maher kirjoitti kirjassaan ”Salafi Jihadism: A history of a Idea” (2016) jossa juurikin analysoidaan jihadismin ideologiaa: Jihadismi versio islamista on kuin kuolemankultti. Ainoa vertailukohta, joka tulee mieleen tämän kirjan versiosta islamista, on viikinkien soturiuskonto. Viikingit uskoivat, että taistelussa kuoleminen on suurin siunaus ja pääsy suoraan paratiisiin, kun taas muulla tavalla kuollut päätyy varjomaailmaan. Faraj uhkaakin helvetillä niitä muslimeja, jotka eivät uskalla taistella hänen kanssaan. Näköjään muslimien haluttomuus jihadismiin oli aika suurta tämän kirjan kirjoittamisajankohdalla, koska aika monta kertaa kirjailija haukkuu erilaisia uskonoppineita ja kuvitteellista kysyjää, jotka epäröivät koko projektia.

Se onkin huomiota herättävä havainto, että kirja olettaa lukijan olevan jo fundamentalisti, mutta silti hänen täytyy yrittää vakuuttaa tätä, että terrorismi on juuri se tie pelastukseen. Tämä osoittaakin sen, mitä olen monesti sanonut, että vaikka fundamentalistit ovat arvioiltaan fasisteja, monet eivät halua anastaa vallan hallitukselta ja perustaa teokraattisen diktatuurin. Monet haluavat vain olla oman perheensä diktaattori ja se siitä. Toki ikävä tilanne lapsille ja kenties vaimolle, mutta ei yhteiskunnalle. Vaikka jokainen jihadisti on fundamentalisti, eritysesti salafisti, kuten tässäkin kirjassa todetaan, jokainen salafisti tai muu muslimifundamentalisti ei ole vielä jihadisti tai edes islamisti.

Yhteenveto

Muhammad abd-al-Salam Farajin ”Poissaoleva velvollisuus” on sairas kirja, joka on hankala lukea, mutta se kertoo paljon nykyään maailmaa riivaavasta vihaideologiasta, jonka tunnemme jihadismina. Mutta tämä kirja myöskin osoittaa hyvin, että islam itse ei radikalisoi, jos jihadisti joutuu vakuuttamaan jopa fundamentalistit, käytteän keskiakaisen teologin perusteluja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Salafismi-Jihadismi: Idean historia

Shiraz Maherin ”Salafismi-Jihadismi: Idean historia” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen tietokirja kyseisen ääri-islamilaisen ideologian juurista ja kehityksestä.

4

Salafismi-jihadismi on äärimmäinen ideologia, joka kumpuaa salafistimuslimeitten islamin yltiösotaisasta tulkinnasta. Tämä ideologia on se, jonka al-Qaida ja ISIS edustavat.

Ideologian historia

Maher tutkii eri jihadistiteoreetikkojen tekstejä jäljittääkseen, mistä ideologia muodostuu ja, miten se ajan mittaan on muuttunut? Tarkemmat ihmiset ovat varmaan huomanneet, että al-Qaidan toimintatapa eroaa paljonkin nuoremmasta Isiksestä, vaikka molemmat edustavat samaa vihaideologiaa. Tämä johtuu siitä, että jihadismi on ajan mittaan kehittyvä aate.

Alun perin jihadismi oli poliittinen ääriliike, joka pyrki julistamaan arabimaitten sekulaarit hallitukset vääräuskoisiksi, jotta se voisi kaataa ne. Kun tämä ei onnistunut, jihadistit muuttivat taktiikkaansa, pyrkien provosoimaan länsimaat hyökkäämään arabimaihin, jotta he tuhoisivat paikalliset sekulaarit hallitukset jihadistien puolesta ja jäisivät jumiin maahan jihadistien näännytys sotaan. Kun tämäkään ei ihan onnistunut, syntyi kolmas ja vaarallisin jihadistiliikkeitten vaihe: globaali yksinäisten susien jihadismi, jossa missä päin maailmaa tahansa, kuka tahansa voi tehdä terrori-iskun jihadismin puolesta, riippumatta siitä onko edes ryhmittymän varsinainen jäsen.

Salafismin historia

Kirjassa kerrotaan, että salafismi on moderni uskonhaara, jonka juuret ovat 1800-luvun uudistusliikkeessä, joka pyrki tekemään rappeutuneesta kalifaatista jälleen suuren. Valitettavasti kirjaimellinen pyhien tekstien tulkinta ja äärimmäinen syrjään vetäytyneisyys ulkomaailmasta eivät herättäneet tavallisten muslimeitten keskuudessa suurta suosiota. Salafismi jäi Saudi-Arabiaa poissulkien pienen piirin harrastukseksi. Kaikki kuitenkin muuttui Toisen maailmansodan jälkeen, jolloin salafismi sai uutta puhtia, kun Kylmän sodan aikana Lähi-Idässä tarvittiin jokin poliittinen vastavoima kommunismin leviämiselle. Salafismi oli jo politisoinut islamismiksi, mutta Afganistanin sota siirti suurimman osan ideologian kannattajista väkivaltaisemman salafismi-jihadismin puolelle. Loppu on sitten hyvin veristä historiaa.

Syvää teologista analyysia

Maher analysoi, miten jihadistit pyrkivät tulkitsemaan islamin pyhiä tekstejä oikeuttaakseen brutaalin väkivallan.

Kirjailijan mukaan islamilainen teologia sisältää väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta, mutta niin on kaikissa abrahanisissa uskonnoissa. Sen lisäksi, että jihadistit tulkitsevat islamia kirjaimellisesti, he suoranaisesti valikoivat uskonnollisesta laista kohtia kuin rusinat pullasta, oikeuttamaan toimintaansa tai, jopa harjoittavat luovaa tulkintaa, joka poikkeaa täysin tavasta, jolla kyseistä pätkää on tulkittu koko islamin historian aikana.

Esimerkiksi kirjailijan mukaan jihad on ensisijaisesti pyhän sodan konsepti, jonka tarkoitus on antaa ohjeistukset oikeudenmukaiseen ja hillittyyn puolustussotaan. Jihadeja julistetiin harvoin ja sen teki yleensä kalifi. Mutta salafistit tulkitsivat jihadismin satoja vuosia myöhemmin henkilökohtaiseksi oikeudeksi, jonka kuka tahansa milloin tahansa voi julistaa.

Tällainen henkilökohtainen jihad keksittiinkin alun perin vasta keskiajalla, mutta silloinkin sitä sovellettiin vain, kun jotain muslimimaata hyökättiin varoittamatta, jolloin kalifin määräystä ei voitu odottaa. Modernien jihadistien tulkinnan mukaan jihad ei ollut vain yksi konsepti, joka sovellettiin kriisiaikoina, vaan koko uskonnon ydinsanoma.

Kuoleman palvontaa.

Jihadistit muokkasivat islamista äärimmäisen sotaisan ideologian, jonka ainoa tarkoitus oli tuhota kaikki muut kansat ja muslimit, jotka eivät ole salafisteja. Jihadistien uskontulkinta onkin niin perverssi, että rukoilut, paastot ja muut rituaalit muuttuivat jihadistien mielissä toissijaisiksi tehtäviksi ja tappaminen ja kuoleminen ensisijaisiksi. Oikeastaan vihollisten tappaminen on jihadisteille melkein kuin itse jumalanpalvelus.

Se olikin kauhistuttavaa lukea tässä kirjassa kuivakkaa analyysia eri jihadistiteoreetikkojen sitaateista, joissa kylmän muka tieteellisesti viattomien ihmisten massamurhaamista oikeutettiin.  Jihadismi näyttäytyy tässä kirjassa joksikin vihan ja kuoleman kultiksi, joka vetää vertoja kansallissosialismiin.

Jihadistit esimerkiksi kertovat sotivansa, koska haluavat palauttaa muslimien kunnian tuhoamalla länsimaitten hegemonian Lähi-Idästä, mutta käytännössä he tappavat enemmän muita muslimeja kuin ”vääräuskoisia”.

ISIS on tämän ideologian kulminaatio, joka on niin verinen ja brutaali, että jopa al-Qaidan ja muitten jihadistijärjestöjen ideologit ovat irtisanoutuneet heistä ja kirjoittaneet pitkiä tutkielmia, miten ”ISIS tulkitsee islamia väärin”.

Islamin marginaalia

Islamin monimuotoisuus näkyykin tässä kirjassa hyvin. Salafistien uskontotulkinta on jo hyvin erikoinen verrattuna perinteiseen islamiin, mutta salafisti-jihadistit menevät jo järjettömyyden puolelle. Tässä kirjassa analysoidaan, miten monet tunnetut jihadistijärjestöt ovat yrittäneet perustella muille muslimeille heidän uskontotulkintaansa ja riitautuneet jopa äärikonservatiivisen Saudi-Arabian uskonnoppineitten kanssa.

Islamilainen teologia on paljon monimutkaisempaa ja monipuolisempaa kuin mediassa annetaan kuva. Kirjailija esittelee erilaisia teologisia keskusteluja, joissa merkittävät uskonnoppineet ovat kutsuneet salafisteja ja jihadisteja vääräuskoisiksi kihoilijoiksi.

Maher myöskin analysoi miten eri historialliset tapahtumat ja ajattelijat ovat vaikuttaneet salafistien uskontotulkintaan niin eri lailla, kuin muitten muslimeitten.

Siinä, missä perinteinen muslimi on tulkinnut islamia tiettyjen periaatteiden kautta, yrittäen sovittaa niitä moderniin aikaan. Jihadistit taas yrittävät pakottaa nykymaailman tuhansia vuosia vanhoihin sääntöihin, joita vielä kirjoitettiin sodan keskellä, mutta itsekin sortuvat tulkitsemaan uskontoaan postmodernistisella linssillä. Uskonto muuttuu salafistien käsissä IKEA:n huonekaluohjekirjan kaltaiseksi kontesktivapaaksi ideologiaksi, eikä välineeksi, jolla saavutetaan henkinen tasapaino.

Yhteenveto

Suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin sen akateeminen ote. Tämä on ehkä tylsin kirja, jonka olen koskaan lukenut pirun sairaasta massamurhaajien vihaideologiasta. Vaikka tässä analysoidaan jihadistien manifestien teologisia kiemuroita, kirjailijan yliobjektiivinen akateeminen ote oli aika vaikeaa luettavaa. Tämä on kirja, jossa pitää oikein otsa rypyssä lukea, jotta pystyy ymmärtämään, mitä edes teoksessa sanotaan. Mutta jos onnistuu murtautumaan tieteellisen kuoren läpi, tässä on paljon tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa jihadistien ideologian rakennuspalokoista ja teologisesta oikeutuksesta. Islam on sen verran erikoinen uskonto, että sillä on paljon sodankäynninssääntöjä, joskus jopa itsensä kanssa ristiriidassa olevia. Näitä jihadistit ovat korottaneet yli muitten sääntöjen, vaikka monia sääntöjä tarkoitettiin vain tiettyjä tilanteita varten, eikä ikuiseksi ohjenuoriksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Ikävä totuus monikulttuurisuudesta

Ian Burumanin “Murha Amsterdamissa: Theo van Goghin murha ja suvaitsevaisuuden rajat” (oma suomennos) on vuonna 2006 julkaistu tietokirja Hollannin monikulttuurisuuskeskustelusta.

55

Järkyttävä murha

Theo van Gogh oli rääväsuinen elokuvaohjaaja, joka haukkui ja provosoi kaikkia. Mutta, kun hän ohjasi maahanmuuttajanaisen kanssa islaminvastaisen elokuvan, jihadisti ampui, puukotti ja leikkasi van Goghin kurkun auki keskellä kirkasta päivää. Tämä brutaali islamin nimeen tehty murha järkytti Hollantia ja maailmaa. Kaikki ennen sitä olevat kiistat muslimeista, maahanmuutosta, sananvapaudesta ja suvaitsevaisuuden rajoista räjähtivät käsiin. Ihmiset olivat jakautuneita ja ovat yhä.

Rakenne

Buruma haastatteli kirjaa varten Theo van Goghin ystäviä, tukijoita, vastustajia, erilaisia viranomaisia, omia hollantilaisia ystäviään ja muslimeita. Tässä teoksessa haastatellaan niin liberaalimuslimeja, entisiä muslimeja, sekulaarifundamentalistimuslimeja (kyllä sellaisiakin on olemassa) kuin islamintutkijoita.

Elokuvaohjaajan murhasta tulee kirjan nykyajan mikrohistoriallinen keskipiste, jonka kautta analysoidaan Hollannin monikulttuurisuus- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja sen erilaisia ongelmia. Kirjailija tutkii Hollannin ja eri monikulttuurisuuskiistan osapuolten historiaa ja ideologiaa. Näistä tutkimuksista syntyi äärimmäisen monipuolinen ja ajatuksia herättävä kirja, jossa ei anneta helppoja vastauksia.

Erilainen maahanmuuttopolitiikka

Tässä kirjassa paljastuu, että Hollantia ei voi verrata Suomeen. Maalla on siirtomaahistoria, holokausti ja siirtotyöläisiin perustuva maahanmuuttopolitiikka. Kuitenkin tässä kirjassa analysoidaan, miten Hollannissa erilaiset etniset vähemmistöt ovat sopeutuneet? Maan ongelmallisin maahanmuuttajaryhmä ovat toisen polven marokkolaisnuoret. Hollannissa elävät turkkilaiset ja muut Itä-Aasiasta tulevat muslimiryhmät eivät ole koskaan aiheuttaneet samanlaisia ongelmia kuin jotkut marokkolaiset. Tämä on yksi seikka, mitä Suomessakin maahanmuuttokeskustelussa unohtuu. Puhumme maahanmuuttajista kuin he kaikki olisivat samaa etnisyyttä ja samaa uskonta, vaikka monet tulevat erilaisista maista, joissa on erilaiset kulttuurit ja joskus samassa maassa voi olla useita erilaisia etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä.

Kärjistävin esimerkki tästä maahanmuuttokeskustelun rasistisesta sokeudesta on äärioikeistolainen Suomi Ensin -ryhmä. Suomi Ensin -ryhmittymä oli tämän vuoden keväällä ottanut sekulaarit kurdit silmätikukseen, koska järjestö ei näe kurdien, turkkilaisten ja arabien välillä eroa, vaan olettaa näitten kaikkien olevan muslimiterroristeja, jotka ovat juutalaisten kätyreitä.

Terrorin juuret

Kirjan helppolukuisissa ja pohdiskelevissa tutkimuksissa paljastuu, että ongelma ei ole islam itsesään, joka varioi etnisyydestä ja alueesta toiseen, vaan enemmänkin rasismi ja kulttuurinen skitsofrenia.

Buruma selvitti van Goghin murhaajan taustat ja paljastuu, että hänen perheensä oli peräisin marokkolaisesta vuoristokylästä, jossa oltiin hyvin konservatiivisia muslimeita. Mutta marokkolaisten berberitalonpoikien islam ei ole lähellekään sama kuin mihin murhaaja uskoi. Murhaaja oli omaksunut aikuisena internetistä englanniksi käännettyä salafistista islamia, joka kehittyi 1800-luvulla ja on lähempänä moderneja äärioikeistolaisia ideologioita kuin itse uskontoa.

Buruman tiukemmassa tutkimuksessa selventyy, että syy joittenkin marokkolaisten radikalisoitumiseen johtuu valtaväestön kunnioituksen puutteesta. Nuoret kasvavat hyvinkin sekulaareiksi, mutta heitä yhä kohdellaan huonosti, koska ovat muslimeja ja maahanmuuttajia. Tämä aiheuttaa marginalisoitumista, jota nuoret pyrkivät paikkaamaan omaksumalla jonkun vahvan identiteetin itselleen, jolla kohottaa itsetuntoaan.

Näille syrjäytyneille nuorille vanhempansa eivät ole hyvä esimerkki kunnioitettavasta identiteetistä, koska vaikka nämä ovat hyvin uskovaisia, he alistuvat nöyrästi hollantilaisten nöyryytykselle ja tekevät matalapalkkaista työtä käskettyä. Syntyy ristiriita nuoren mielessä: Samaan aikaan on oltava konservatiivinen muslimi ja sopeuduttava sekulaariin ja seksuaalisesti vapaaseen yhteiskuntaan, mutta joka tapauksessa kohtalo vaikuttaa olevan halveksitun palvelijan tai työttömän rooli. Toisin kuin vanhempansa, nämä nuoret ovat syntyneet Hollannissa, osaavat hollantia ja englantia, sekä ovat useimmiten äärimmäisen korkeasti koulutettuja. He ovatkin kunnianhimoisia ja tietävät mitä voivat saavuttaa. Järkytykseksi työpaikkaa ei herukkaan ja valtaväestö vittuilee jatkuvasti. Nämä erilaiset identiteettiristiriidat ovatkin joillekin nuorille liikaa ja he sekoavat. Marokkolaistaustaiset nuoret ovatkin Hollannissa suurin mielenterveysongelmia kärsivät ryhmä. Valitettavasti, jotkut sekoavat ja liittyvät terroristijärjestöön.

Jos luitte arvioni Sartren antisemitismiä käsittelevästä kirjasta, voitte huomata, että samat voimat, jotka liikuttavat ääriokeistoa, liikuttavat jihadisteja.

Kirjailija meneekin jopa niin pitkälle, että spekuloi hyvinvointivaltion olevan yksi syy syrjäytymiseen. Musliminuoret eivät saa töitä Hollannissa, koska ovat maahanmuuttajia, he masentuvat ja alkavat elää sosiaalituilla, jolloin heistä tulee vielä masentuneita, koska nyt heitä haukutaan sosiaalipummeiksi. Yhdysvalloissa, missä on hyvin heikko sosiaaliturva, taas islamilainen radikalismi tai muslimitaustaisten rikollisuus on hyvin harvinaista, vaikka maassa on 3 miljoonaa muslimia. USA:ssa on tietenkin oma radikalismiongelmansa, joka liittyy vihaisiin valkoisiin miehiin, mutta se on toinen tarina.

Islaminvastaisen rintaman ongelmat

Kirjailija esitelleekin Ayin Hirsi Alin kiistan symboliksi koko islam-keskustelusta. Hirsi Ali on muslimipakolainen, joka pääsi Hollantiin väärennetyillä papereilla ja luopui islamista, muuttuen äänekkääksi valistusarvojen puolustajaksi. Buruma osoittaa hyvin, miten Hirsi Alin sekularismi ideologisoitui ”valistusfundamentalismiksi”, jossa pyritään alistamaan kaikki ihmiset omaksumaan valistusarvot tai poistumaan maasta. Hän ja moni muu tässä kirjassa maintut ihmiset, halusivat, jopa asettaa maahanmuuton ehdoksi valistusarvojen kunnioituksen. Sinänsä ihan jalo ideologia, mutta Buruma osoittaa kirjassaan kuten moni muukin, että tässäkin hyvää tarkoittavassa aatteessa voidaan mennä överiksi.

Tässä kirjassa todetaan, että Hirsi Alin suurin ongelma on, että hän suuntasi valistuspropagandansa kantahollantilaisiin eikä muslimimaahanmuuttajille, jolloin hän saarnasi kuorolle. Tämä taas kasvatti sekä jihadistien, että äärioikeiston suosiota, kun molemmat pystyivät osoittamaan maahanmuuttajien syrjäytymisen Hollannin valtakulttuurista.

Buruman mukaan Hollannissa, kuten Suomessakin on jatkuva köydenveto siitä, mitä tarkoittaa liberalismi ja suvaitsevaisuus? kirjassa ei käsitellä rasisteja, jotka liittävät liberalismin valkoiseen rotuun, vaan enemmänkin sellaisia vahingossa rasistisilta kuulostaviin politiikkoihin ja henkilöihin, jotka yrittävät asettaa rajan muslimimaahanmuuttajien suvaitsemiselle. Kuitenkin asettelu on kirjailijan mukaan väärä. Esimerkiksi juutalaiset olivat hyvinkin konservatiivisia, kun he saapuivat keskiajalla Hollantiin Espanjan vainoista, mutta loppujen lopuksi hekin integroituivat. Tai no, natsien mielestä eivät tarpeeksi.  Buruma toteaakin, että todennäköisesti muslimiväestön totaalinen integraatio eurooppalaiseen yhteiskuntaan tulee kestämään yhtä pitkään kuin juutalaisten. Tämä tarkoittaa niin itse maahanmuuttajien sopeutuminen, että valtaväestön. Pitää muistaa, että vielä viimeisellä vuosisadalla eurooppalaiset eivät pitäneet juutalaisia eurooppalaisina.

Burmanin mukaan kysymys ei pitäisikään olla se, ”sopeutuuko islam länsimaihin” koska uskonto on sopeutunut niin moneen länsimaahan, mutta enemmänkin mitkä muut sosiologiset seikat estävät joittenkin ihmisryhmien integroimisen? Kysymys on siis vaikeaa ja keskustelu ei etene, kun juututaan uskontoon.

Kirjan mukaan sananvapaudesta ja liberaaleista arvoista ei saakaan tinkiä ja on todella ikävää, että Hirsi Ali joutui pakenemaan Hollannista jihadistien takia, mutta silti maahanmuuttajataustaisten integraatiota ei kannata hoitaa hänen taktiikoilla. Ne keinot, jotka tässä kirjassa ehdotetaan ovatkin aika kiistanalaisia kaikille maahanmuuttokeskustelun osapuolille.

Todellisuuden armoton totuus

Ehkä voin sanoa vain sen, että Ian Buruma toteaa ”vahingon” jo tapahtuneen. Ei ole paluuta aikaan ennen globalisaatiota ja maahanmuuttoa. Rajoja ei tulla sulkemaan ja Hollanti ei tule koskaan palamaan samaan tilaan, joihin niin moni ihminen sen haluaisi. Sen sijaan on keksittävä ratkaisuja nykyisiin maahanmuuton ongelmiin ja sopeutua uuteen aikakauteen.

Yhteenveto

Kannattaa lukea tämä kirja, koska vaikka se käsitteleekin Hollannin monikulttuurisuuden ongelmia, tässä avautuu se ajatusten monitasoisuus, joka yleensä hukkuu kahden ääripään kiistoihin. Samalla tämä on rehellinen ja rohkea kirja, joka uskaltaa ottaa härkä sarvista ja käsitellä ne ikävimmät maahanmuuttoon liittyvät ilmiöt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Islamistista kansalaisaktivistiksi

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” (oma suomennos) on 2012 julkaistu entisen islamistin kertomus hänen omasta radikalisoinnista ja siitä irtautumisesta.    

44

Tyypillinen jihadisti   

Kirjailija kasvoi sekulaarissa keskiluokkaisessa ja korkeasti koulutetussa brittiläisessä pakistanilaistaustaisessa perheessä. Nawaz ei koskaan käynyt moskeijassa tai rukoillut, kärsi rasismista ja syrjäytyi katujengien puolelle. Katujengissä hän tapasi islamisteja ja radikalisoitui.     

Nawaz nousi 90-luvulla nopeasti Hizb ut-Tahrir-islamistijärjestön riveissä merkittäväksi aktivistiksi. Hizb ut-Tahrir oli nykystandardeissa melko maltillinen islamistijärjestö, jonka toimintatapaan kuului toisen aallon jihadismi, eli arabimaihin suuntautuva globaali terrorismi. Ensimmäinen aalto on paikallinen arabimaitten terrorismi ja kolmannen aallon on nykyinen globaali islamilainen terrorismi, joka suuntautuu kaikkialle maailmaan.

Tämän kirjan kertomus sijoittuu ”viattomanpaan” aikaan, jossa eurooppalaiset jihadistit ja islamistit käyttivät länsimaita rahoittaakseen toimintaansa ja värvätäkseen uusia jäseniä matkustamaan arabimaihin kaatamaan paikallisia hallituksia. Nawaz oli yksi näistä eurojihadisteista, joita lähetettiin arabimaihin riehumaan.    

Analyyttisyys   

Muista ex-islamisti-kirjoista poiketen Nawazin kirja on analyyttisempi. Tässä kirjailija pohtii laajemminkin radikalisoitumista ja sen eri vaikutteita, eikä vain kerro omasta kokemusmaailmastaan. Rasismi, imperialismi ja taloudellinen eriarvoisuus pelaavat merkittävän osan nuoren muslimin radikalisoitumisessa, eikä niinkään uskonto. Nawaz pitää islaminuskoa essentiallisena pohjamateriaalina, josta saada ihminen äärimmäisempään uskonnon tulkintaan, mutta itse uskovaisuudesta ei vielä radikalisoiduta. Nawaz oli nuorempana tapamuslimi, kuten suurin osa jihadisti/islamisti-järjestöjen kohderyhmästä. Nawaz ei radikalisoitunut moskeijassa, eikä hänen islamistiryhmänsä edes värvännyt ihmisiä niistä, vaan kaduilla ja koulujen käytävillä, missä nykynuoriso eniten liikkuu. Tämä kuvio ei ole merkittävästi muuttunut 2010-luvullakaan.    

Epäluotettava kertoja

Tämä analyyttisyys on ehkä ainoa asia, mikä pelastaa tämän kirjan, koska kirjailijan henkilökohtaista kertomusta on ja aktivismia on vahvasti kyseenalaistettu.    

Esimerkiksi Nawaz on viime aikoina puolustanut ulkomaalaisten äärioikeistolaisten oikeutta matkustaa Iso-Britanniaan värvätäkseen lisää jäseniä ääriliikkeeseensä, mikä on vähän ristiriitaista radikalismia vastustavalle aktivistille.

Tämä tarkoittaa, että tätä kirjaa on luettava hyvin kriittisesti. Mutta analyysi, jonka kirjailija panee omiin kokemuksiinsa, on yhdenmukaista kansainvälisen terrorismitutkimuksen kanssa, joten on tämä sinänsä ehkä paras populaari teos aiheesta, vaikka kirjailija valehtelisikin tai liioittelisi.    

Propaganda   

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin itse Hizb ut-Tahririn propagandan analysoiminen. Kirjassa paljastetaan se, että järjestö ei värvännyt ihmisiä uskonnolla, vaan moniportaisella propagandalla, jonka ensimmäinen pinta oli myötätunto. Järjestö käytti Bosnian sodan kauhistuttavia kuvia tapetuista muslimeista värväyksessä. Nawaz oli kärsinyt todella ikävää rasismia, kuten moni muukin hänen ikäluokastaan. Joten oli helppo islamistien esittää nuorille kertomus, että ei heitä syrjitty ihonvärinsä takia, vaan uskontonsa. ”Muslimeja vainotaan ympäri maailmaa ja muslimien olisi pidettävä yhtä tätä vainoa vastaan, kuten kalifaatin aikana” kuului Hizb ut-Tahririn propagandassa.     

Tästä alkoi sitten hiljattainen radikalisoituminen, jossa uskonto oli vain liima, jolla pidettiin yllä joukkoa eri poliittisia pointteja, kuten muslimimaitten vapauttaminen diktatuureista ja länsimaisen imperialismin sorrosta. Kirjailija korostaa, miten tärkeässä roolissa olivat kertomukset Iso-Britannian, USA:n ja Ranskan roolista Ottomaani-imperiumin hajottamisessa, nukkehallitusten pystyttämisessä ja Israelin valtion luomisessa. Kuten hyvässä propagandassa, totuuden siementen sekaan upotettiin anakronistisia käsityksiä islamilaisesta kalifaatista ja islaminuskosta  

Nawazin mukaan islam on ainoa yhdistävä asia, muuten äärimmäisen heterogeenisessä maahanmuuttajayhteisössä, joten sillä pyrittiin houkuttelemaan ihmisiä omaamaan islamilaisen identiteetin. Tämä taktiikka tepsi, koska vaikka suurin osa nuorista ei ollut uskovaisia, islamiin sekoitettiin selkeä ideologinen ohjelma suurvallan luomisesta, joka palauttaisi syrjäytyneitten nuorten ja koko islamilaisen maailman kunnian. Kertomukset suuresta muslimi-imperiumista olivat hyvin houkuttelevia, koska kouluissa ei niistä opeteta. Iso-Britanniassa opetetaan enemmänkin länsimaisten imperiumien ”loistavaa” historiaa ja se ei kuulosta pakistanilaisen tai egyptiläisen korvissa kovin mahtavalta, vaan sorron historialta. Koska tuntemus islamilaisesta kalifaatista on hämärä, sen romantisoiminen on hyvin helppoa, samalla nuorille annetaan elämää suurempi tarkoitus ja ohjelma, jolla rakentaa itsestään kunniallinen identiteetti. 

Nawaz kertookin, miten islamistien arvokas ja itsevarma käytös houkutteli hänet järjestöön. Kirjailijankin itsetunto kohosi Hizb ut-Tahrissa, missä ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa samalla viivalla tai jopa ylempi kuin brittiläinen valtaväestö.     

Itsekritiikkiä   

Kuitenkin erilaisten tapahtumien takia Nawaz alkoi kyseenalaistaa maailmankuvaansa, kunnes hän erosi järjestöstä. Kirjassa kuvataan aika hyvin, miten ääriliikkeestä eroaminenkin on moniportainen prosessi, joka ikävä kyllä alkaa ensin itsekkäistä syistä. Nawazia alkoi vituttaa järjestön sisäiset henkilöriidat, jolloin hän alkoi kyseenalaistaa sen johtajistoa. Siitä alkoi sitten taktiikoiden kyseenalaistaminen ja viimeisempänä itse ideologian. Kirjailija itsekin analysoi omaa radikalismista irtautumasta ja toteaa, että itse islamismin ideologiaa on hyökättävä, koska ei kaikilla satu sellaisia henkilökemiäriitoja, joita hänelle tuli järjestössä. Ehkä paras onkin tämän kirjan loppuosa, jossa Nawaz kertoo hänen radikalismivastaisesta aktivismista ja sen ydinsanomasta ”Ideat ovat luodinkestäviä, joten niitä on hyökättävä paremmilla ideoilla, ei pommeilla” Valitettavasti kukaan ei ole oppinut mitään.    

Yhteenveto   

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” on ehkä paras tähän mennessä lukemani populaari kirja islamismista. Tämä on tunteikkaasti kirjoitettu, kerronta etenee kuin jännitysromaani ja siinä on todella syvää analyysiä, joka on yhdenmukaista akateemisen ekstremismitutkimuksen kanssa. Harmi, että tätäkin kirjaa ei ole suomennettu tai sitten ei ole suomennettu, koska kirjailija on nykyään niin huonossa maineessa epärehellisenä aktivistina.

Jos unohtaa edellä mainitut seikat kirjailijasta, on tämä kirja aika mestarillinen tietokirja ääri-islamista.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto