Avainsana-arkisto: islamismi

Muslimipopulistit tulevat!

Shadi Hamidin ”Vallan houkutukset. Islamistit ja epäliberaalinen demokratia uudessa Lähi-Idässä” (oma suomennos) on akateeminen tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että islamistiset liikkeet eivät maltillistu demokraattisissa oloissa.   

45

En muista enää, miksi otin tämän kirjan lukulistaan.  Todennäköisesti, koska tässä puhutaan Muslimiveljeskunnasta. Shadi Hamidin kirjan teesi on vähintäänkin kyseenalainen ja hieman rasistinen. Ainakin alussa, kun luin ”Vallan houkutukset” mieleen tulivat ne vanhat käsitykset, joitten mukaan jotkut kansat ovat vain kykenemättömiä harjoittamaan demokratiaa.

Miksi demokratia ei juurru Lähi-Idässä? 

Kirjailija argumentoi, että äärimmäisen polarisoituneet kansat ovat alttiimpia totaalisille ideologioille, jotka lupaavat ”muuttaa kaiken” ja Lähi-Idässä tällainen ideologia on islamismi. Jos merkittävä osa kansasta on konservatiivista, niin he tulevat äänestämään äärikonservatiiviset islamistit valtaan ja silloin maasta tulee ”epäliberaali demokratia” jossa hitaasti äänestetään kumoon ihmisoikeudet. Esimerkkeinä kirjailija käyttää teesinsä perustelemiseen Jordaniaa, Tunisiaa ja Egyptiä. Kaikissa maissa on kuljettu diktatuurista demokratiaan ja takaisin diktatuuriin.    

Koska islamistinen epäliberaali hallitus kauhistuttaa paikallisia liberaaleja, jälkimmäiset vastahakoisesti liittoutuvat armeijan tai kuninkaan kanssa syöstäkseen demokraattisesti valitut islamistit pois vallasta. Näin tapahtui Jordaniassa ja Egyptissä. Eli ainoa asia, joka Hamidin mukaan pitää monia arabimaita sekulaareina, on brutaali diktatuuri.   

Arabimaitten historia 

Hamid kertoo aika hyvin tässä kirjassa arabimaitten poliittisen historian, ja miten moni maa oli itsenäistyttyä hyvin sekulaari ja vapaamielinen, kunnes Kylmän sodan reaalipolitikka ja imperialismi alkoivat kasvattaa islamistien suosiota. Nyt moni arabimaa on niin islamisoitunut, että jos niitten sekulaari diktatuurit kaatuvat, islamistiset puolueet saavat murskavoitot demokraattisissa vaaleissa ja kaikki menee päin helvettiä.   

Kirjan ydinteesi 

Kirjan mukaan demokratian lisääminen ei vähennä islamistien radikalismia, vaan kova diktatuurin poliittinen repressio. Kun islamistien ensisijainen prioriteetti on oman olemassaolon turvaaminen, sharia-laista tai kalifaatista puhuminen muuttuvat toissijaisiksi ja puheet ”demokratiasta ja ihmisoikeuksista” ottavat etusijan.   

Kirjailijan mukaan demokratiassa islamistit erottautuvat muista puolueista ainoastaan korostamalla uskonnollista kiihkoa, koska muuten heidän talouspoliittiset ohjelmat eivät eroa muista puolueista mitenkään. Koska islamisteilla on jo suuri kannatus köyhälistön keskuudessa, hyväntekeväisyysaktivismin takia, he saavat valmiiksi suuren kannatuspohjan, joka kasvaa entisestään keskiluokkaan vetoavalla populistisella retoriikalla. Eli sekulaarit puolueet eivät pärjää omilla monimutkaisilla talouspoliittisilla ideoilla, kun vastassa on yksinkertaisia vastauksia antava fundamentalisti. Näin alkaa ideologinen asevarustelu jossa jokainen puolue pyrkii korostamaan, miten konservatiivinen itse on, jolloin kaikki puolueet islamisoituvat. Eli tässä kirjassa argumentoidaan epäsuorasti, että sananvapaus tai ideoitten markkinat eivät vain toimi.     

Kirjan perustelut 

Perustellakseen väitteenä Hamid nostaa aika paljon vakuuttavia esimerkkejä, joissa Muslimiveljeskunta on diktatuurisen repression pelossa irtisanoutunut julkisesti terrorismista tai siitä on hajonnut paljon maltillisempi osa. Muslimiveljeskunnasta eronnut maltillisempi osa on sitten pyrkinyt välttämään repression todistamalla maltillisuutensa ottamalla kristittyjä ja naisia puolueensa jäseniksi. Kirjassa osoitetaan aika hyvin, että mitä väkivaltaisempi ja suvaitsemattomampi diktatuuri, sitä maltillisemmaksi Muslimiveljeskunta on muuttunut.  

Omaa pohdintaa 

Mielenkiintoisinta lukiessani tätä moraalisesti kyseenalaista kirjaa, oli se, miten ainakin osa tämän kirjan teesistä on oikeassa. Esimerkiksi nyt länsimaat kamppailevat oikeistopopulismin, äärioikeiston ja kristillisen konservatismin kanssa. Trump ja Brexit osoittavat, että joskus kansa äänestää omaa etuaan vastaan. Puola on toinen esimerkki, missä kansa äänesti fasismiin nojautuvan äärikonservatiivisen puolueen valtaan, joka nyt murentaa maan ihmisoikeuksia. Italia seuraamassa perässä.  

Silti länsimaissa on vahva demokratiausko, ja jotenkin tuntuu, että jos Hamid olisi esittänyt teesinsä täällä Euroopassa, mutta vaihtanut islamistit äärioikeistoon, täällä syntyisi melkoinen paskamyrsky. Nytkin vihapuhelait, ovat kiistanalainen tapa vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa,  mutta kun puhutaan arabimaista, niin on näköjään ihan ok ehdottaa ihmisoikeuksien kumoamista. Esimerkiksi Putinin Venäjä perustelee oman pseudodiktatuurinsa juuri sillä, että vapaa demokratia syöksisi maan kaaokseen.    

Ehkä otin tämän kirjan lukulistalle, kun vielä otin vakavasti Sam Harrista, koska tämä kuulostaa vähän miehen omilta teeseiltä. Silti Hamidin teoriassa on tietty totuuden siemen. Kirjailija kuvaus Muslimiveljeskunnan taktiikoista ja rakenteista muistuttaa todella paljon oikeistopopulistipuolueita. Esimerkiksi Hamidin mukaan Muslimiveljeskunta ei ole niin ääriuskovainen, että sen jäsenistö koostuisi vain fundamentalisteista, vaan siellä on väkeä kaikista yhteiskunnan luokista, joilla on aivan eri intressit kuin sharia-lain implementoiminen. Tämän laajan massaliikkeen Muslimiveljeskunta pystyy ylläpitämään olemalla mahdollisimman hämärä siitä, miten konkreettisesti se aikoo luoda islamilaisen valtion ja kasvattamalla vastakkainasettelua sekulaaria eliittiä vastaan. Meidän kotimaiset populistipuolueet harjoittavat samaa vastustamalla kaikenlaista, mutta kun on aika kertoa, mitä puolustetaan, niin puheet muuttuvatkin kielikuviksi ja iskulauseiksi.  

Hamid itse ei määrittele Muslimiveljeskuntaa tai salafistipuolueita populisteiksi, mutta selvästi nämä puolueet toimivat samalla kaavalla. Esimerkiksi “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” kirjassa todetaan, että populismi on vaarallista demokratialle, koska se vetoaa ihmisten primitiivisiin tunteisiin, jolloin nämä huumaantuvat äänestämään omaa etuaan vastaan. Sattumalta oikeistopopulismi vetoaa samaan konservatiiviseen kansanosaan kuin islamistit. Yhtymäkohtia on myöskin siinä, että Hamid asettaa islamistipuolueet äärimmäiseen oikeistoon. Eikä vain konservatismin takia, vaan talouspolitiikan. Muslimiveljeskunta ja monet islamistipuolueet lupaavat, kuten oikeistopopulistit, että he tulevat parantamaan pienyrittäjien ja maanviljelijöitten oloja, vähentämällä demokratiaa ja laskemalla veroja. Edellä mainittujen vuoksi Egyptissä esimerkiksi kauppiaat tukevat Muslimiveljeskuntaa.   

Ristiriitoja ja puutteita 

Kuitenkin tämä kirja törmää paradoksiin. Moni arabimaan diktatuuri on sekulaari, mutta eivät ne ole mitään liberaaleja homotusfeministivaltioita, vaan itsekin konservatiivisia. Islamistit eivät voi maltillisia kovin paljon, jos itse diktatuurikin on pysähtynyt ajassa. Esimerkiksi entiset Neuvostoblokkiin kuuluvat maat eivät muuttuneet liberaaleimmaksi kommunismin romahdettua, vaan juurikin taantuivat kunnon änkyräoikeistolaisiksi valtioiksi, joissa juuri ja juuri vältytään juutalais- ja homovainoilta. Tätä ristiriitaisuutta kirjailija ei huomaa omassa teesissään.   

Toinen ongelma on talouden rakenteen analyysin puute. Kirjailija ei mainitse, että moni arabimaa on liberalisoinut kotimarkkinansa globaalien trendien mukaan, mikä on tarkoittanut jyrkkää epätasa-arvoa ja julkisen sektorin ankaraa supistumista. Muslimiveljeskunta on saanut massiivien kannatuksen köyhälistössä ja keskiluokassa, koska se tarjoaa lukuisia sosiaalisia palveluita, joita valtio ei enää hoida. Esimerkiksi Sikivu Hutchinsonin kirjassa ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” kerrotaan, miten USA:ssa kristillinen fundamentalismi kasvoi Obaman valtakauden aikana, kun valtion sosiaalipalveluja alettiin ulkoistamaan uskonnollisille keskuksille. Esimerkiksi Trump on kasvattanut kirkkojen valtaa vielä enemmän poistamalla kirkkojen rajoitukset puolueitten tukemisessa ja liberalisoimalla markkinoita entisestään. Nämä uudistukset edistävät uskonnon vaikutusvallan kasvua, koska jos julkista sektoria kavennetaan, niin kaikista heikoimmassa asemassa olevat ihmiset joutuvat turvautumaan kirkkojen apuun. Syntyy riippuvuuden kierre, jossa kirkoilla on suurta valtaa edistää uskonnollista sanomaansa kaikista heikommassa asemassa oleville. On olemassa selvä korrelaatio uusliberalismin ja uskonnollisen fundamentalismin kasvussa. Sattumalta juuri se, mitä Itä-Euroopassa tapahtui Neuvostoliiton romahdettua.    

Yhteenveto 

Shadi Hamidin ”Vallan houkutukset. Islamistit ja epäliberaalinen demokratia uudessa Lähi-Idässä” on aika epätasainen tekele, joka sentään myöntää suoraan, että arabimaitten diktatuurit ovat pystyssä, koska ne palvelevat parhaiten länsimaisten suurvaltojen geopoliittisia intressejä.   

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Islamin aspektit

Ron Geavesin ”Islamin aspektit” (oma suomennos) on vähän akateemisempi perusteos erilaisista islamilaisista koulukunnista ja niitten historiasta.    

12

Kirjan tarkoitus on osoittaa, miten monipuolinen islam on nykyään, mutta ilman että vaietaan uskontoon liittyvistä vaikeista kysymyksistä. Tässä siis käsitellään kaikkia islamin kiistanalaisia teemoja, kuten jihadia, sharia-lakia ja naisten oikeuksia.   

Minulle tässä kirjassa ei ollut kovin paljon uutta, kun olen muutenkin lukenut nyt helvetin paljon islamista. Mutta oli tässä muutama mielenkiintoinen oivallus koskien islamismia.   

Siinä, missä moni islamia käsittelevä kirja joko yrittää nöyristellä ja todistaa, että islam on rauhan uskonto tai jotenkin selittää, että islamistit ovat väärässä, niin tässä kirjassa pohditaan, mitkä elementit islamista luovat edellytykset jihadismille? Kirjailija haukkuukin tässä muita islam-tutkijoita, jotka yrittävät vähätellä islamin ikävimpiä puolia. Kuitenkin Geaves on sen verran suoraselkäinen kirjailija, että hän ei lähde yleistämään islamia tai kiihottamaan kansanryhmää vastaan. Kirjailijan pointti onkin juuri, että uskonnot toimivat eri vaikuttimilla kuin ideologiat, joten ei voida sanoa, että islamilla olisi jokin ydinolemus, jota voitaisiin yleistää.   

Tässä siis korostetaan niin vanhoillisia äärifundamentalisteja kuin edistysmielisiä muslimifeministejä sekä, minkälaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset vaikuttimet kautta historian muovasivat eri muslimimaitten islamtulkintoja.   

Fundamentalismia ja islamismia käsittelevät kohdat olivat minulle ne mielenkiintoisemmat. Erityisesti niitä käsittelevä ydinteesi, joka oli ”Manifest succes” jota suomentaisin ”menestyksen julistukseksi”.  

Kirjailijan mukaan islam muotoutui alun perin, kuten kaikki muutkin uskonnot, eli luvaten suuria kannattajilleen, mutta siinä, missä juutalaiset ja kristityt joutuivat melkein heti vainon kohteeksi sadoiksi ja tuhansiksi vuosiksi, ennen kuin pääsivät niskan päälle, niin islam päihitti jo profeetan elinaikana kaikki viholliset ja laajentui hirmuista vauhtia pitkin Lähi-Itää, Pohjois-Arfikkaa ja Keski-Aasiaa. Tämä jatkuva vallan ja territorion menestyksekäs kasvattaminen loi muslimeihin, uskon, että tosiaan jumala oikeasti suojeli heitä.  

Mutta tietenkin mikään imperiumi ei kestä ikuisesti ja nyt maailman muslimit elävät sodan ja köyhyyden keskellä. Tämä ristiriita historiallisen voittokulun ja nykyisen taantumuksen välillä, on luonut hirvittävän teologisen ristiriidan, joka on saanut fundamentalistimuslimit uskomaan, että Jumala on hylännyt heidät, koska he ovat unohtaneet profeetan opit. Järkeily, jos siksi sitä voi kutsua, menee niin, että tehdäkseen Lähi-Idän jälleen suureksi on palattava islamin alkuaikoihin, unohdettava tuhansia vuosia sitten omaksuttu kreikkalainen filosofia ja intialainen mystisismi. Nämä teokraattisen suuruuden haaveilijat muodostavat islamistit ja jihadistit, jotka piinaavat meitä.

Kirjailijan mukaan tämä menestyksen julistus kuitenkin pätee vain perinteisiin sunnilaisiin, jotka muodostivat islamilaisen imperiumin. Shiialaiset ovat vasta 1900-luvulla onnistuneet menestymään Iranissa, joten heille muodostui samanlainen nöyristelevä ”häviön” teologia kuin kristityillä ja juutilalaisilla. Tämä nöyrä asenne selittääkin, miksi shiialaisia terroristeja on niin vähän verrattuna sunneihin.    

Samalla tässä kirjassa analysoidaan islamin pirstaloitumista melkein heti Muhammadin kuoleman jälkeen. Sen lisäksi, että profeetan kuoleman jälkeen muslimit jakautuivat shiioihin ja sunneihin, niin myöskin ensimmäinen fundamentalistinen koulukunta syntyi. Tämä ensimmäinen fundamentalistinen koulukunta kutsuttiin khajireiksi. Nämä eivät pitäneet sunnien ja shiiojen politikoinnista Muhammadin kuoleman jälkeen, vaan halusivat elää yhä äärimmäisen puritaanista beduiinielämää. Näistä khajireista sitten syntyi oma ryhmittymä, joka ahdisteli armeijoillaan kumpaakin toista muslimiryhmää. Kirjailijan mukaan khajirien ideoista syntyi sitten nykyiset fundamentalistiset islamilaiset tulkinnat, kuten wahhabismi ja salafismi.    

Tämä on mielestäni paras kirja kertomaan ytimekkäästi ja selkeäsanaisesti islamin erilaisista koulukunnista, tulkinnoista ja sen poliittisista ulottuvuuksista. Harmi, että tätä kirjaa ei ole suomennettu, koska se avaisi vähän perusteellisemman kuvan uskonnosta, josta teeskennellään tietävänsä kaikki.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Islamisti

Ed Husainin ”Islamisti: Miksi liityin radikaali-islamiin Iso-Britanniassa, mitä näin ja miksi lähdin.” (oma suomennos) on entisen pankkiirin ja islamistin elämäkerta.

20170821_135743 

Ed Husain oli hyvin tyypillinen eurooppalainen muslimi, joka syntyi Iso-Britanniassa keskiluokkaisessa pakistanilaisessa maahanmuuttajaperheessä. Vaikka Husain kärsi rasismista nuoruudessaan ja joutui koulukiusatuksi, niin hän pääsi korkeakouluun, jossa valitettavasti hän kohtasi Young Muslim Organizationin (YMO) islamisteja, joilla on yhteyksiä pahamaineiseen pakistanilaiseen islamistiseen puolueeseen Jamat-e-Islamiaan. Tästä alkaa Husainin matka erilaisiin islamistisiin järjestöihin, joista yksi oli äärimmäisempi ja väkivaltaisempi kuin toinen, kunnes hän päättyi Hizb ut-Tahrir-järjestön riveihin, jossa hän huomasi, että ihmisiä ihan oikeasti tapetaan islamin nimeen. Husain järkyttyi näkemästään väkivallasta niin paljon, että hän alkoi itsetutkiskelun matkan, jossa hän päättyi luopumaan poliittisesta islamista ja kääntyi suufilaisuuteen (hengellisyyttä ja rauhaa korostava islamin suuntaus.) Nyt hän taistelee entisen jihadistin kanssa islamismia vastaan ja tämä kirja on osa sitä ideologista taistelua.     

Ed Husainin kerronta on äärimmäisen yksityiskohtaista ja se ei vain kerro, miten hän liukui yhdestä radikaalista järjestöstä vielä radikaalimpaan, vaan se analysoi hänen ja muitten ihmisten ajatuksia, joita islamistit hyödyntävät ja mitä taktiikoita islamistit käyttävät vaikutusvaltansa kasvattamiseen. Eli tämä on aika runsas lähde siihen mielentilaan, joka saa muslimin tai jopa kristityn kääntymään salafismiin (äärimmäisen puritaaninen fundamentalismi-islamin tulkinta) ja siitä islamismiin ja jos on oikein vihainen niin jihadismiin.     

Ed Husain paljastaa, että islamistit hyödyntävät muslimien pelkoa tulla syrjityksi, joko taloudellisen epävakauden tai rasismin takia. Mutta islamistit hyödyntävät myöskin länsimaitten ja Israelin imperialismin aiheuttamaa suuttumusta. Pelkojen lisäksi islamistit pelaavat uskonnon positiivisten mielikuvien kanssa, sekä näitten ennakkoluuloilla juutalaisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Kaikilla muslimeilla on positiivinen suhtautuminen uskontoon ja tätä tunnetta hyödynnetään saadakseen ihmiset uskomaan, että islam on enemmän kuin vain uskonto, se on täydellinen elämäntapa tai oikeastaan täydellinen poliittinen ideologia, jolla on omat lait ja jopa oma suurvalta, joka voidaan herättää uudelleen henkiin, jos vain liittyy heidän järjestöönsä. Eli monia nuoria houkutellaan samaan aikaan uuteen ja tuttuun identiteettiin, joka on valmiiksi rakennettu ja johon vielä kuuluu elämää suurempi päämäärä.     

Eli melkein samoja mielikuvia, mitä äärioikeisto käyttää rekrytoinnissaan. Islamistit vetoavat oman kulttuurin häviämisen pelkoon ja menetettyyn suuruuteen, jossa miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja kaikki elivät hyvin moraalisesti ilman juutalaisia tai eriäviä mielipiteitä. Ed Husain paljastaa, miten islamistit yksinkertaistavat islamin joukoksi käyttäytymissääntöjä, joissa puuttuu henkilökohtainen suhde Jumalaan ja kriittinen ajattelu. Islam muuttuu islamistien käsissä poliittiseksi ideologiaksi, jossa koko elämä muuttuu poliittiseksi aktivismiksi, jossa yritetään edistää kuvitteellisen suurvallan luomista, joka tarkemmalla tarkastelulla paljastuu olevan vain epämääräinen ja ristiriitainen mielikuva, ilman mitään konkreettisia ratkaisuja sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin.     

Ed Husain huomasi, että islamistit eivät rukoilleet kovin usein, eivätkä lukeneet islamin pyhiä tekstejä, vaan luottivat sokeasti johtajien puheisiin, jotka olivat useimmiten ristiriitaisia, anakronistisia tai yksinkertaistettuja tulkintoja islamista. Sen lisäksi, että islamistien tulkinta erosi klassisesta islamista, niin siitä puuttui kokonaan hengellinen puoli, mikä mahdollisti sen, että ideologian nimeen voitiin murhata ihmisiä ja muutenkin elää äärimmäisen tekopyhää elämää, jossa huumeita, väkivaltaa ja toisiin muslimeihin kohdistunutta rasismia harrastettiin. Jos on lukenut yhdenkin entisen uusnatsin elämäkerran, niin tällainen meno on hyvin tuttua.    

Ed Husain tapaa elämänsä aikana useita islamistisia ja jihadistisia liikkeitä, sekä erilaisia fundamentalistisia ryhmittymiä, jotka kaikki vihaavat toisiaan ja jokaisella on erilainen käsitys siitä, miten islamilainen valtio saavutetaan. Hussein osoittaa, että kaikkien pohjalla on Saudi-Arabian oma 1800-luvulla syntyneen islamintulkinnan wahhabismin salafistinen haara, joka perustuu siihen uskomukseen, että ainoa tapa pelastaa maailma kaikista ongelmista on palata islamin ensimmäisten sukupolvien elämään. Tähän äärimmäisen puritaaniseen ja primitiiviseen visioon sekoittuu sitten todella sekopäät käsityksen islamilaisen valtion historiallisesta luonteesta, jotka ovat niin ristiriitaisia kuin natsien käsityksen antiikin Rooman-imperiumista.     

Kirjailija kuvaa islamismin maailmankuvan todella perverssiksi vihan ideologiaksi, jolle kaikki keinot vallan saavuttamiseksi ovat sallittuja. Tämä häikäilemättömyys ja sisäänrakennettu orwelilainen kaksoisajattelu tekee ideologiasta yhtä vaarallisen kuin äärioikeistolaisuus.    

Husain kuvaa, miten Iso-Britanniassa islamistit ovat soluttautuneet useisiin islamilaisiin järjestöihin ja moskeijoihin tai perustaneet useita peitejärjestöjä. Monet Husseinin tutut esittivät julkisuudessa yhtä kuvaa, mutta omille taas täysin toista. Jos on yhtään seurannut äärioikeiston toimintaa, niin tietää, miten hekin ovat häpeilemättömiä valehtelijoita, jotka keksivät kaikenlaisia eufemismeja omille mielipiteilleen, jotta he saavat rekrytoida kannattajia, ilman että joku voi suoraan todistaa, että he ovat äärioikeistolaisia.  Islamistit tekevät samaa, mutta sen sijaan, että he vetoavat sananvapauteen ja kansallismielisyyteen, niin he vetoavat uskonnonvapauteen ja antirasismiin.    

Ed Husain moittii, miten Iso-Britannian monikulttuurisuus- ja sananvapauspolitiikka on mahdollistanut islamistien vapaan sikiämisen maaperällä ja tavallisten muslimien syrjäyttämisen vallan kahvoista, jolloin salafistit ovat pyrkineet monopolisoimaan oman islaminkäsityksensä. Yksi paras islamismin tunnusmerkinnöistä onkin käsitys siitä, että on olemassa vain yksi ”oikea” islam ja kaikki muut muslimit ovat väärässä. Tai esimerkiksi puheet siitä, että islam on täydellinen ja kokonaisvaltainen aate, jonka nimeen voidaan perustaa ”yhteinen” suurmoskeija, jossa on naisille erilliset islamilaiset kuntosalit ja muu sellainen hömppä.  

Tämä kirja paljastaa, miten islamistit ovat samanlaisia käärmeitä kuin fasistit ja heihin pitäisi suhtautua yhtä epäilevästi ja vakavasti kuin edellä mainittuun. Ed Husain kuvaakin Iso-Britannian tilannetta todella pahaksi ja sen näkee jo useista terrori-iskuista, mitä maassa tapahtuu. Mietin vaan onko Suomessa yhtä voimakasta islamismia kuin täällä on äärioikeistoa?  

Ed Husainin ”Islamisti” on loistava kirja, joka kuvaa radikalisoitumista psykologisella tasolla ja samalla antaa hyvin monipuolisen kuvan muslimeista ja islamisteista, jotka eivät koostu mistään monoliittisesta ja yksimielisestä ryhmästä.

The Islamist: Why I joined radical Islam in Britain, what I saw inside and Why I left. Ed Husain Penguin Books, Lontoo, 2007

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Uskovaisten seurassa

V.S. Naipaulin ”Uskovaisten seurassa” (oma suomennos) on matkakirja, jossa pyritään haastattelujen avulla avaamaan islamilaista fumdamentalismia.

20170803_163526

Naipaul kuvaa vierailemaansa maitten poliittista, kulttuurista ja uskonnollista historiaa, samalla pohdiskelleen eri oppaitten kanssa, miten islamilainen fundamentalismi nousi ja, miksi juuri nyt modernissa globaalin kapitalistisen hegemonian aikakautena, tämä menneisyyteen katsova liike on niin helvetin suosittu muslimimaailmassa? Vastaakseen kysymykseen Naipaul lähtee vallankumouksen jälkeiseen Iraniiin, Pakistaniin ja Indonesiaan haastattelemaan erilaisia muslimifundamentalisteja. Erityisesti sellaisia, jotka kasvoivat sekulaareissa perheissä, mutta kääntyivtä kaikista jyrkimpään islamintulkintaan, jossa fantasioidaan globaalista kalifaatista.

Kirja käy läpi perinteisen islamilaisen teologian ja, miten jokaisessa maassa uskonto on ilmennyt historian aikana. Kirjan henkilökohtainen sävy antaa lukemiselle sujuvuutta. Naipaulin omat analyysit eri kansakuntien käsityksistä ja haastatteltavien vastauksista olivat kiinnostavaa luettavaa.

Vaikka Naupal ei ihan kirjoita kaikista objektiivisemmalla tieteellisellä standardilla, niin hän tekee tässä kirjassa suuria oivalluksia haastattelutyylillään. Naipaul kysyy hyvin yksinkertaisia kysymyksiä ja vielä ysinkertaisempia jatkokysymyksiä, jotka antavat vaikutelman haastateltaville, että hän ei tiedä mistään mitään. Se onkin kirjailijan nerokkuus. Hän pakottaa fundamentalistit selittämään omaa järkeilyään, joka heille on itsestäänselvyys, mutta meille ulkopuolisille voi tuntua todella järjettömältä.

Naipaul ei anna suoria vastauksia, vaan spekuloi haastattelujen jälkeen, mitkä voisivat olla syyt ryhtyä fumdamentalistiksi? Kirjassa paljastuu hyvin se tosiasia, että mitä epätasa-arvoisempi maa ja mitä suuremmat rakennemuutokset vaikuttavat siihen, sitä houkuttelevammaksi uskonnollinen fundamentalismi muuttuu. Naipaul analysoikin islamilaista fundamentalismia hyvin kriittiseksi ja osoittaa sen, että se on historiallisesti melko nuori ilmiö, joka perustuu täysin anakronistiseen käsityksen islamin historiasta.

Toinen kirjassa useasti nouseva huomio on fundamentalismin epämääräisyys. Useat Naipaulin haastattelemat fundamentalistit, niin naiset kuin miehet, eivät osaa kertoa, miksi teokratia olisi parempi kuin sekulaari valtio? Esimerkiksi islamilaisen teokratian ideat talousjärjestelmästä ovat olemattomat. Fundamentalisteilla on vain epämääräisiä periaatteita köyhien auttamisesta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta ei mitään konkreettista teoriaa, miten nämä periaatteet saavutetaan.

Naipaul paljastaa, että fundamentalismi houkuttelee ihmisiä, koska se vetoaa heidän lapsuuden epämääräisiin mielikuviin jostain ”loistavasta” menneisyydestä, joka islamissa tarkoittaisi ensimmäistä kolmea muslimisukupolvea Muhammadin jälkeen. Kirjailija osoittaa, että ei näittenkään sukupolvien historia ollut loistava, joten suurimmaksi osaksi fundamentalistit pelaavat vain mielikuvilla, jotka tuntuvat järkeviltä, koska moni islamilainen maa on niin köyhä ja moderni maailma musertaa alleen perinteisen kulttuurin ja arvot. Moni muslimi tuntee syvää ahdistusta siitä, että he joutuvat kilpailemaan toisiaan vastaan kapitalistisessa järjestelmässä, missä aito yhteisöllisyys ja toisten auttaminen on täysin kadonnut, eikä mikään ole enää pysyvää kuin lapsuuden muistoissa.

Mielestäni kirjailijan kuvaama muslimifundamentalistien hyväksikäyttämä mielikuvat ”hyvistä vanhoista ajoista” muistuttavat todella paljon fundamentalistikristittyjen, konservatiivien ja äärioikeistolaisten ajatuksia. Jos on koskaan tutustunut autoritaarisen mielen-teoriaan tai sen kaltaisiin mielikuvatutkimuksiin, niin tässä kirjassa ilmenevät mielikuvat ovat hyvin samanlaisia. Naipaul päättyykin siihen johtopäätökseen, että uskonto itsesään ei ole se ongelma, koska se on niin monessa sarassa ristiriidassa fundamentalistien käsitysten kanssa, mutta enemmänkin niisä kurjissa ja lähes epätoivoisissa oloissa, joissa moni elää. Enkä tarkoita henkikökohtaista köyhyyttä, koska moni haastateltava fundamentalisti ei ole koskaan ollut köyhä, vaan moni on korkeasti koulutettu länsimaisissa yliopistoissa ja muutenkin elää hyvinkin mukavaa elämää. Mutta omasta etuoikeudestaan huolimatta nämä nuoret kokevat, että yhteiskunta, jossa elävät on köyhä ja sairas kaiken kilpailun ja eriarvoisuuden takia. Kaikki vapaan markkinatalouden tuomat eriarvoistumisen lieveilmiöt koetaan olevan länsimaista ”sairautta”, joka on tuhoamassa kuvitteellisen muslimi-idyllin, jota nämä fundamentalistit kuvittelevat saavan takaisin alistamalla koko yhteiskunnan tiukkoihin keskiaikaisiin islamilaisiin lakeihin.

Ristiriitaisinta onkin, että vaikka fundamentalistit kiroavat länsimaista kapitalismia, niin he haluavat kaiken sen tuottaman huipputeknologian ja infrastuktruurin itselleen. He kuvittelevat, että globaali kapitalismi toimisi paremmin, jos sen toteuttaisi islamilaisilla arvoilla. Tällainen ajattelu muistuttaa todella paljon äärioikeistoa, joka samaan aikaan haukuu ”eliittiä” mutta puolustaa henkeen ja vereen vapaata markkinataloutta, joka juuri aiheuttaa heidän ”edustaman” kansan kurjistamista.

Naipaul osoittaakin kirjassaan, että nämä mielikuvat ovat täysin epärealistisia ja tuhoontuomittuja. Kirjailija argumentoi kirjassaan haastattelujen jälkeen tai välikommenteissa, että moni islamilainen fundamentalisti ei ole ihan loppuun asti miettinyt asioita ja ennustaakin, että mikä tahansa ongelma, mikä ilmenee islamilaisessa valtiossa, olipa se Iranissa tai Pakistanissa, tulaan kokemaan olevan jonkun muun syy (yleensä amerikkalaisten tai juutalaisten), eikä heidän epämääräisten fantasioitten seurausta. Jo Pakistanissa Naipaul osoittaa, että kun jokin sosiaalinen ongelma ei ratkea, niin lääkkeeksi annetaan viela tiukempi ja barbaarisempi islamilaisen lain tulkinta, mutta ongelma jatkuu. Fundamentalisteilla on epämääräinen mielikuva täydellisetä maailmasta, johon muu maailma on sovitettava. He ovat kykenemättömiä näkemään rakenteellisia ongelmia ja luulevat, että kaikki rakteaa, jos ihmiset vain noudattavat tiukkaa sharia-lakia. Tietenkin maailma ei niin toimi ja sen takia fundamentalistimuslimien projektit ovat tuhoon tuomittuja.

Todella hyvä kirja, joka mielestäni avaa sen mielikuvien samankaltaisuuden länsimaisen konservatiivin ja muslimifundamentalistin välillä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Virstanpylväät

Sayyid Qutbin ”Virstanpylväät” (oma suomennos) on Muslimiveljeskunnan entisen johtavan teoreetikon vuonna 1964 kirjoittama jihadistinen manifesti.

20170621_095004

Quitbin ”Virstanpylväät” on kutsuttu jihadismin ”Mein Kampfiksi”. Ennen tätä kirjaa Egyptin Muslimiveljeskunta oli vain ruohojuuritason aktivistiryhmä, joka harjoitti hyväntekeväisyyttä ja pyrki vaaleilla muuttamaan Egyptin maallisen hallituksen teokratiaksi. Kuitenkin silloinen hallitus ei suvainnut fundamentalistimuslimeita, joten Quitbin ja moni muu veljeskunnan jäsen joutui vankilaan, jossa he radikalioituivat. Quitbille riitti pulinat ja hän julisti kirjassaan aseellisen jihadin Egyptin hallitusta vastaan. Manifesti inspiroi myöhemmin Egyptin presidentti Anwar Sadatin (1981) murhan ja nykyään se inspiroi ihmisiä puukottamaan viattomia naisia, esimerkiksi Turun keskustassa.

Tämä on ensimmäinen jihadistinen manifesti, jonka lukiessani olen suuttunut. (olen lukenut muutaman 1,2,3) Sen lisäksi, että tämä kirja on puuduttavan tylsää luettavaa, se on täysin pähkähullu ja retoriikka on liian lähellä suomalaisten fundamentalistikristittyjen ja oikeistopopulistien retoriikkaa, että sattui. Sitten tietenkin viime viikon tapahtumat Turussa ovat tehneet tämän manifestin vihasaarnan ahdistavan todelliseksi.

Quitb pyrkii kirjassaan perustelemaan, miksi islamilainen teokratia on parempi kuin maallinen hallitus ja miksi pienellä jihadilla, eli pyhällä sodalla, se voidaan saavuttaa. Quitb ensin kertoo hyvin tyypillisen uskonnollisten fundamentalistien tarinan siitä, miten moderni maailma on moraaliton ja ajautunut kauas ”esi-isien tavoista”. Ainoa tapa pelastaa nykymaailma on palattava ”perustuksiin”.

Mielenkiintoisesti Quitbin retoriikka ei ole täynä vihaa tai agressiota, vaan se on hyvin rauhallista, mutta todella kylmää. Hänen mukaansa muslimit ovat unohtaneet ”todellisen” islamin ja alkaneet menettää ”henkistä itsetuntoaan” länsimaisten vaikutteitten takia. Quitbin mukaan muslimien ei pitäisi matkia tai omaksua yhtään mitään länsimaista, koska hänen mukaansa se tekee muslimit unohtamaan oman kulttuurinsa ja itsetuntonsa, mikä taas rappeuttaa hänen mukaansa sivilisaation perustat. Eli hyvin samanlaista retorikkkaa, mikä eurooppalaiset fundamentalistikritityt, oikeistopopulistit ja äärioikeistolaiset ajavat. Ainoa ero, on että tässä ruskea mies valittaa, että valkoiset pilaavat kaiken.

Quitb kauhistelee, että muslimit pitävät uskontoaan henkilökohtaisena asiana, joka ei kuulunut politiikkaan tai yhteiskuntaan. Hän kauhisteli sitä, että muslimit ovat selittämässä maailmaa tieteen ja modernien poliittisten teorioitten kautta, eikä uskonnon.  Kuitenkin Quitb ei vain valita siitä, että ihmisten suhtautuminen uskontoon on vähentynyt modernisaation myötä, vaan hän valittaa, että modernisaatio on tuonut jyrkän epätasa-arvon, joka hänen mukaansa ei ollut olemassa islamin alkuaikoina, ainoastaan jahiliyyahin (epätietoisuuden tai ennen islamia olevaa aikajaksoa) aikana. Tästä islamilaisesta konseptista Quitb luo koko kirjan punaisen langan, jonka mukaan koko maailma ja erityisesti muslimimaat ovat ajautuneet jahiliyyahin aikaan, jossa ihmiset ovat muuttuneet itsekkäiksi ja röyhkeiksi toisiaan kohtaan. Sen sijaan, että luotetaan Jumalaan, luotetaankin vain itseensä. Tämä ”uusi” nihilistinen asenne on tuonut kirjailijan mukaan huikeaa tieteellistä edistystä, mutta myöskin evoluutioteorian, jonka mukaan ihminen on vain eläin, eikä näin ihmisillä ole synnynnäistä arvoa.

Todisteina väitteilleen kirjailija käyttää länsimaitten tuoman kapitalismin aiheuttaman jyrkän taloudellisen epätasa-arvon ja poliittisten ideologioitten ja tieteen mahdollistamat suursodat, joissa miljoonia kuoli. Eli kirjailijan mukaan sekularismi tuottaa ainoastaan epäinhimmillisiä mekanistisia järjestelmiä, jotka aiheuttavat suunnatonta kärsimystä. Kirjailina käyttää siis ihan todellisia ilmiöitä ja ongelmia esimerkkeinä, joilla hän saa muut hullut johtopäätökset kuulostamaan uskottavimmilta. Tällä tavalla monet ääriliikkeet ideologiasta riippumatta saavatkin äänensä kuuluville ja kriittisen määrän hiljaisia nyökyttelijöitä.

Ja nyt alkaa se hulluus: Kirjailija valittaa, että vaikka naiset käyvät töissä, eivätkä käytä enää huivia, niin heidän lapsensa jäävät vailla moraalista ”koulutusta”, ja jotkut naiset myyvät itseään tai joutuvat raiskatuksi. Koko perhe on kirjailijan mukaan hajonnut naisten päästyä töihin ja hänen mukaansa, kun perhe hajoaa, niin koko yhteiskunta hajoaa. Kuulostaako tutulta?

Quitbin mukaan muslimien olisi hylättävä kaikki länsimaalainen ja palattava profeetta Muhammadin aikaiseen islamiin, koska hänen mukaansa islam on täydellinen aate, joka yksistään pystyy nostamaan ihmiskunnan pois jahiliyyahin sekasorrosta kohti sivilisaatiota.

Quitb perustelee sivilisaatiokäsityksen hyvin samalla tavalla kuin länsimaiset arvokonservatiivit. Quitbin mukaan sivilisaatio voi ainoastaan toimia, jos perinteinen perheinstituutti on olemassa. Hänen mukaansa perheessä nainen kasvattaa lapsia moraalisiksi jumalaa pelkääviksi heteronormatiiviksiksi ihmisiksi ja aviomies käy töissä ja muutenkin pyörittämässä yhteiskunaa. Quitbin mukaan nykyaikana elämme kuin ”villi-ihmiset”, jotka tekevät kaiken, mitä vain mieli tekee. (tähän kuuluu huumeiden kulutus, moskeijassa käynnin vähyys, rukoilun unohtuminen ja esiaviollinen seksi) Kirjailijan mukaan tämä on ”valheellisen” evoluutioteorian syytä, jonka mukaan me olemme vain eläimiä. Quitbin mukaan ihmisten usko siihen, että hän on eläin, on mahdollistanut sen, että elämme halujen mukaan, eikä hillittyjen uskonnollisten sääntöjen mukaan. Quitbin mukaan Jumala loi sivilisaation, jotta ihminen voisi elää arvokkaammin kuin eläimet, eli noudattaen tiukkoja yhteiskunnallisia käytöstapoja ja rituaaleja. Quitbin mukaan sekularismi ja demokratia ovat tehneet ihmiset unohtamaan arvokuutensa ja hyvät käytöstavat, jotka erottavat sivilisaation barbarismista. Tämä on yllättävän samankaltaista metapoliittista kielipeliä, mitä äärioikeisto on käyttänyt 1900-luvulsta lähtien, mutta nyt äänessä onkin ruskea islamisti. Esimerkiksi Martin Luther King jr teki saman havainnon tietyistä oikeistolaisista ”he keskittyvät enemmän järjestyksen ylläpitämiseen kuin oikeudenmukaisuuteen.” -Letter from a Birmingham jail, 1963

Tähän asti kirja on ollut tyypillistä arvokonservatiivista hapatusta, mutta sitten tulee kirjan jihad osio. Quitb tunnustaa, että suurempi jihad on henkinen kamppailu, mutta hänen mukaansa pienempi jihad, eli aseellinen puolustus on ”väärin” tulkittu. Hänen mukaansa nykyiset uskonoppineet ovat kaikki modernin maailman ja ”länsimaisen hapatuksen aivopesemiä”. Hän itse kokee tulkitsevansa islamia paremmin kuin kaikki muut muslimit ja hänen mukaansa jihad tarkoittaa hyökkäävää asellista taistelua. Quitbin mukaan muslimien olisi noustava omia maallisia hallituksia vastaan, tuhottava ne ja sen jälkeen, kun koko islamilaimen maailma on palannut kalifaatiksi, on muslimien hyökättävä länsimaita vastaan.

Quitbin mukaan muslimien velvollisuus on hävittää maailman epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo, kuten profeetta Muhammad teki. Tässä kohtaan Quitbin retoriikka muistuttaa enemmän marxismi-leninismiä tai troskyismia, jonka mukaan kommunismi on levittävä aseellisen vastarinnan muodossa ympäri maailmaa. Kirjailijan retoriikka muistuuttaa niin paljon kommunisia, että hän jopa sanoo, että yksi syy maailman ongelmiin on rasismi ja nationalismi, jotka estävät ihmiskunnan yhdistymästä yhdeksi kansakunnaksi. Toinen rinnastus voisi olla 2000-luvun alun amerikkalainen uuskonservatismi, jonka ideologiaan kuului kristillisen fundamentalismin tukeminen sisäpolitiikassa ja ”demokratian” tuominen sotilaallisella hyökkäyksellä kehittyviin maihin, kuten Sadam Husseinin hallitsemaan Irakiin.  Tietenkin Qutbin ei halua, että koko maailma olisi kommunistisen internationaalin tai amerikkalaisen imperialismin vallassa, vaan islamialsien globaalin kalifaatin hallussa, jossa kaikki lait olisivat alistettu sharia-lain tiukemmalle tulkinnalle.

Tässä kohtaan tuleekin kirjan suurin ristiriitaisuus tai oikeastaan sarja ristiriitaisuuksia, jotka olivat raivostuttavia. Qutb esimerkiksi valittaa, että muslimimaailman ”itsetunto” murentui länsimaisen imperialismin takia, mutta hän samaan aikaan ajaa islamilaista imperialismia, joka ei edes tapahtunut siihen aikaan, johon hän haluaa palata. Sitten tietenkin Quitb valittaa, että rasismi on yksi suurimpia ongelmia maailmassa, mutta samaan aikaan hän sanoo, että juutalaiset ovat kaikki ”läppeensä kieroutuneita saastoja”, joita on joko alistettava islamilaisen ylivallan alle  ”dhimineiksi”, tai kokonaan hävitettävä.
Quitb oikeastaan pitää juutalaisia pahempina kuin kristittyjä, koska kirjailja uskoo, että juutalaiset hallitsevat maailmaa ja yrittävät hävittää perinteisen muslimikulttuurin. Kristityt ovat taas kirjailijan mukaan ”eksyneitä” eivätkä ”tietoisesti pahoja”, kuten juutalaiset. Eli tässä voimme huomata ääriliikkeiden ristiriitaisen ja analogisen sisäsiittoisuuden, jossa aivan samat vaikutteet, mitkä ajavat äärioikeistoa vihaavaan muslimeita ja juutalaisia, ovat ne, jotka liikuttavat jihadismia. Kuten jotkut ovatkin sanoneet, nämä kaksi vihan aatetta ruokkivat toisiaan ja ovatkin saman kolikon kaksi pimeää puolta.

Sayyid Qutbin ”Virstanpylväät” on yksi vaikutusvaltaisimmista kirjoista maailmanhistoriassa, mutta se on todella väsyttävää luettavaa, vaikkakin siinä onkin todella perversejä islamintulkintoja ja sotaisia fantasioita. Tietenkin Quitb perustelee kaiken Koraanin ja hadithien irrallisilla lauseilla, mutta jännästi tässä kirjassa launatut lauseet itsesään eivät ole ne tunnetuimmat vihan säkeet (Koraani 9:5), joita monet tuntevat, vaan kokonaan toisia, joissa toki puhutaan vääräuskoisia vastaan sotimisesta ja tappamisesta, mutta näitä oli aika niukasti verrattuna muihin lainauksiin, jotka käsittelivät uskoa ja oikeudenmukaisuutta. Eli Quitb käyttää islamin pyhiä tekstejä kehystääkseen vihan retoriikkansa siistiin ja helposti omaksuttavaan uskonnolliseen pakettiin, joka oikeuttaa hirvittävät teot lopullisella päämäärällä. Esimerkiksi. Kirjailija käyttää Koraanin 2:227 lainausta, jossa todetaan, että sorto on pahempi kuin murha, perustellakseen vääräuskoisten tappamisen.

Quitb ei ollut uskonnoppinut, vaan romaaniirjailija, joka radikalisoitui modernin aikakauden rakennemurroksista, kuten yleensäkin ääriliikkeiden kannattajat radikalisoituivat. Quitb kirjoitti tämän manifestin ja monen muun vankilassa, missä hän lopulta kuoli hirtettynä. Eli vaikka kirjailija kuoli, niin tässä kirjassa painetut ideat ovat levinneet koko maailmaan internetin välityksellä.

Tämänkin kirjan löytämiseen keski alle sekuntti. Kirjoitin Googleen hakuun kirjan nimmen ja kirjailijan. Välittömästi PDF-tiedosto ilmestyi hakutuloksiin. Quitbin manifesti on oiva esimerkki siitä, että vaikka ideologian kannattaja pysäytetään ja rajoja valvotaan, niin idea ei häviä, joten ehkä ainoa tapa pysäyttää jihadismi on investoitava ennaltaehkäisevään työhön. Kuten muutkin ääri-ideologiat, niin ne kasvavat juurikin epätasa-arvoisissa ympäristöissä, joissa osa väestöstä on syrjäytynyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto