Avainsana-arkisto: Iso-Britannia

Aikani MI6 vakoojana al-Qaidan sisällä

Aimen Deanin ”Yhdeksän elämää. Aikani MI6 vakoojana al-Qaidan sisällä” (oma suomennos) on vuonna 2018 julkaistu entisen brittiläisen tiedustelupalvelun vakoilijan elämäkerta.   

10

 

 

Idea   

Dean kertoo nuoruudestaan konservatiivisessa bahrainilaisessa perheessä ja miten Persianlahden ja Bosnian sodat radikalisoivat hänet. 90-luvulla kuitenkin jihadismia ei pidetty uhkana, vaan potentiaalisina liittolaisina kommunismia ja muita diktaattoreita vastaan. Dean liittyikin vierastaistelijaksi Bosnian sisällisssotaan puolustamaan paikallisia muslimeja.    

Bosniassa Dean liittyi al-Qaidaan ja tästä alkaa pommikemistin ura, joka vei hänet Indonesian ja Afganistanin sisällissotiin. Kuitenkin nopeasti Dean huomasi, ettei al-Qaidan tavoite ollut muslimien puolustaminen, vaan maailmanvalloitus, joka saavutettaisiin laajoilla siviileihin kohdistuneilla terrori-iskuilla. Dean kauhuistui ja käänsi takkinsa radikaalisti. Hänestä tuli Iso-Britannian vakoilija, joka on yksi syy, miksi al-Qaida ei tähän päivään saakka ole tehnyt tuhoisaa kemikaali-iskua länsimaissa.    

Dean on sen verran hyvä kirjoittaja, että tämä teos eteni kuin jännitystrilleri. Jos on kirjailijaa uskomusta, hän tapasi kaikki merkittävät jihadistit, jopa nuoren terroristin nimeltä Abu Musab al-Zarqawi, joka jo silloin tunnettiin pahasti häiriintyneenä psykopaattina. Zarqawi opiskeli Deanin kanssa pommintekotaitojaan ja lähtikin Irakiin perustamaan omaa terroristijärjestöä nimeltä ”Islamilainen valtio”.   

Tässä kirjassa pääseekin näkemään al-Qaidan maailmanlaajuisen terrorismiverkoston toimintaa, joka ulottuu Pakistanin vuorista Iso-Britannian maahanmuuttajalähiöihin. Samalla kirjassa avautuu, miten nykyään brittivakoilu toimii. Homma ei ole niin hohdokasta kuin James Bond antaa ymmärtää, mutta silti yhtä vaarallista.   

Anti-imperialismi   

Yllättävintä tässä kirjassa olikin, miten vasemmistolainen se on. Dean oli ihan oikeasti kuuluisan ”Majesteetin tiedustelupalvelun” vakoilija, jonka tehtävänä oli vuotaa tietoa al-Qaidasta, mutta tämän kirjan sanoma on hyvin sodanvastainen. Tässä kirjassa ei sanota mitään uutta, jota ei olisi dokumentoitu jihadismia käsittelevässä akateemisessa kirjallisuudessa, mutta silti yllättävää että suurvallan agentti jakaa samat näkemykset.    

Dean arvostelee ankarasti Goerge W. Bushin aloittamaa sotaa terrorismia vastaan, kirjoittamalla, että se oli juuri, mitä al-Qaida tarvitsi saadakseen lisää rekrytoitavia. Irakin ja Afganistanin sodat olivat kirjailijan mukaan katastrofaalisia maailmanrauhalle, mutta äärimmäisen ”energisoivia” jihadistisille terroristijärjestöille.   

Tässä jopa mennään niin pitkälle, että sanotaan USA:n luoneen edellytykset Isiksen kaltaisen brutaalin terroristijärjestön synnylle. Kirjailija arvostelee myöskin Obaman Syyrian sotapolitikkaa, jossa lähdettiin liian myöhään tukemaan syyrialaisia, antaen kasvualustan erilaisille jihadistijärjestöille, jotka ovat monopolisoineet vastarinnan Assadia vastaan.   

Dean arvostelee yleisesti USA:n pommituspolitiikkaa ja korostaa enemmänkin ideoitten taistelua ja maahanmuuttajien olojen parantamista ratkaisuna muslimien radikalisoitumisen pysäyttämiseksi. Kirjailijan mukaan, vaikka islam on pohja, josta jihadistit lähtevät houkuttelemaan musliminuoria äärimmäisiin tulkintoihin, suurin radikalisoiva tekijä ovat epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen tunteet. Kirjailija itse ei lähtenyt Bosnian sotaan, koska vihasi kristittyjä, vaan koska hän halusi pysäyttää paikallisten muslimien teurastuksen. 

Dean osoittaakin, että kaikki jihadistien teologiset oikeutukset ovat sharia-lain vääristelyjä tai anakronistisia tulkintoja, jotka eivät edes kelpaisi salafistisille uskonoppineille.   

Kirjailijan mukaan Länsimaiset imperialistiset sodat ja niitten tukemat diktatuurit Lähi-idässä, ja Euroopassa koettu rasismi luovat paljon vihaa ja ahdistusta muslimien keskuudessa. Tämä viha on jihadistien helppo kanavoida terrorismiin. Jos islamia ei olisi, nämä nuoret silti löytäisivät jonkun muun ideologian, jonka puolesta tappaa ja kuolla.    

Yhteenveto   

Aimen Deanin ”Nine Lives: My time as the MI6’s top spy inside al-Qaeda” on todella hyvä ja rikas kirja nykyisestä terrorisminvastaisesta sodasta ja sen eturintamasta al-Qaidan sisällä. Mutta tämä on myöskin yhden veteraanin vetoomus rauhan puolesta, joka osoittaa, ettei pahuus asu vain Lähi-idässä, vaan länsimaisissa suurvalloissa.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Miksi en puhu enää rasismista valkoisten kanssa

Kiinnostuin tästä Reni Eddo-Lodgen, vuonna 2017 julkaistusta ”Miksi en puhu enää rasismista valkoisten kanssa” (oma suomennos) teoksesta sen provokatiivisen otsikon takia. Mitä minä valkoisena miehenä en ole tajunnut, ja miksi se halutaan piilottaa minulta?! Näin sitten satunnaisesti tämän kirjan tukholmalaisessa kirjakaupassa ja ostin sen. Kukaan ei voi estää minua lukemasta tätä kirjaa!

1

Idea

Reni Eddo-Lodge kirjoitti pari vuotta sitten blogikirjoituksen, jossa hän ilmaisi turhautumisensa keskustellessa rasismista valkoisten ihmisten kanssa. Monet valkoiset ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, vaan takertuvat siihen, että heitä kuvattiin ”etuoikeutettuiksi valkoisiksi”, josta he loukkaantuvat ja syyttävät Eddo-Lodgea rasistiksi. Kirjailija huomasikin, että joillekin valkoisille ihmisiille rasismisyytös on ikävämpi asia kuin itse rasismi. Eddo-Lodgen blogikirjoitus sai sen verran paljon suosiota, että sen teeseistä tehtiin kirja. Tämä teos yrittääkin selittää valkoisille ihmisille, mikä on rakenteellinen rasismi ja miksi se pitää torjua?  Eli todella rankkaa tekstiä luvassa!

Kirja rakentuu sen teorian varaan, että rasismi itsesään ei ole pahaa, vaan ärsyttävää. Mikä on pahaa rasismissa, on se, onko rasistilla yhteiskunnallista valtaa vai ei? Tämä tarkoittaa, että ikävä rasismi tarvitsee institutionaalista valtaa. Länsimaissa valkoiset eurooppalaiset ovat enemmistössä ja hallitsevat yhteiskunnan ylemmät sektorit, joten valkoisten rasismi etnisiä vähemmistöjä kohtaan on moninkertaisemmin vaarallisempaa kuin vähemmistön rasismi valtaväestöä kohtaan. Tämä tarkoittaa, että kaikki enemmistöön kuuluvat valkoiset hyötyvät rasismista ja ainoa tapa lopettaa se, on tunnustaa piilotetut rasistiset asenteet ja yrittää torjua ne. Tästä teoriasta lähdetäänkin kirjan kaikista rajuimpaan väittämään, eli valkoiseen etuoikeuteen ja sen purkuun.

Kirjailija käsittelee teoksessaan, miten kulttuurissamme rasismi on typistynyt moraaliseksi maailmankuvaksi, eikä vallan selviytymisstrategiaksi. Rasismi on monissa länsimaissa tietoisesti rakennettu järjestelmä, jonka tarkoituksena oli pitkään alistaa etniset vähemmistöt halvaksi työvoimaksi. Esimerkiksi Iso-Britannia on ollut orjayhteiskunta pitempää kuin on kulunut aikaa orjuuden lopettamisesta. Orjuuden aikana rakennettu rasistinen järjestelmä ei ole purettu, vaan se on lakaistu maton alle, aiheuttaen yhä harmia näitten orjien ja myöhempien maahanmuuttajien jälkeläisille. Valtaväestölle taas on muodostunut valkoinen etuoikeus, joka yhä varmistaa, että yhteiskunnassa valkoisilla on keskimäärin enemmän rahaa ja valtaa kuin etnisillä vähemmistöillä.

Mielenkiintoista olikin, miten Reni Eddo-Lodge nostatti esiin äärioikeistolaisen puolueen johtaja Enouch Powellin ”Rivers of blood” puheen, jossa tämä sanoi maahanmuuton aiheuttavan, sen että ”lyövä ruoska vaihtaa kättä”. Kirjailijan mukaan tämä edellä mainittu ilmaisu tarkoittaa että Powell tiesi Iso-Britannian yhteiskunnan perustuvat etnisten vähemmistöjen sortoon. Mikä tarkoittaa, että Powell pelkäsi maahanmuuton tarkoittavan asetelmien vaihtamista. Äärioikeiston ratkaisu etnisiin jännitteisiin ei olekaan valtarakenteitten purku, vaan niitten itsepintainen ylläpito. Kirjailija nostaakin esiin toisen vaihtoehdon, eli rakenteellisen rasismin olemassaolon tunnustaminen ja sen purku. Tämä purku on vaikeaa ja se kestää useita sukupolvia, mutta se on parempi vaihtoehto kuin äärioikeiston väkivaltainen ja murhanhimoinen ratkaisu.

Antirasismi on sananvapautta

Oivaltavin asia tässä kirjassa on, miten jotkut ihmiset ovat onnistuneet kehystämään antirasismin sananvapauden rajoitukseksi, vaikka asia on päinvastoin. Ihmiset, jotka kehystävät antirasismin tunteitten suojelemisena, yrittävät peitellä rasismin materialistisia lähtökohtia, joita he haluavat ylläpitää hiljentämällä puheet antirasismista. Koska jos rakenteellinen rasismi tunnistetaan, silloin on pakko käsitellä, miten sen hyödyntää valkoista valtaväestöä, mikä voi aiheuttaa sen, että yhteiskuntaa on muutettava. Joillekin ihmisille yhteiskunnallisten hierarkioitten muuttaminen on todella ahdistava ajatus, jota on mieluummin tukahdutettava. Tukahduttaminen tapahtuu juuri kehystämällä rasismi henkilökohtaiseksi tunteeksi, jolloin vastuu rasismin kitkemisestä siirretään vähemmistöille, joilla alkuunkaan ei ole valtaa purkaa itseään rajoittavia asenteita. Epävirallisesti rasismin vastustaminen tai siitä puhuminen muuttuu tabuksi.

Oikeastaan rasismi rajoittaa vähemmistöjen elämää taloudellisella tasolla, eikä niinkään tunteiden, joten rasismista puhuminen on tabujen rikkomista ja yhteiskunnan valtarakenteitten paljastamista. Kirjailija kirjoittikin, että pelko antirasismista on samanlaista kuin homofobia, joka on heteromiehen pelko, että häntä kohdellaan samalla tavalla kuin hän kohtelee naisia. Tämä kirja auttaakin ymmärtämään Brigita Krasniqin Hesarille kirjoittamaa artikkelia suomalaisyliopistojen rasismista ja miksi Akateemiset perussuomalaiset reagoivat siihen ehdottomalla, että “ei-valkoiset” estettäisiin pääsemästä yliopiston päättäviin elimiin.

Tässä kirjassa lähdetäänkin purkamaan erilaisia keskusteluja, joissa antirasismi on kehystetty ”käänteisrasismiksi”, jossa valkoinen, lihaa syövä heteromies on muka se sorretuin vähemmistö. Tässä kirjassa esimerkiksi tehdään aika vakuuttava argumentti positiivisen diskriminaation puolesta, joka muutti täysin mielipiteeni ideasta. Sama on argumentti, että monikulttuurisuuden vastustaminen on sama kuin etniseen vähemmistöön kuuluvan ihmisen vastustamista.

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on, että se keskittyy puhtaasti Iso-Britannian oloihin, joita harva saarivaltion ulkopuolella asuvaa kiinnostaa syventyä. Mutta jotkut käsitteet, mitä tässä kirjassa esitetään ovat yleispäteviä. Täällä Suomessa vastaavia ideoita esittävä kirja on Chimamanda Ngozi Adichien suomennettu ”Kotiinpalaajat” (2016) romaani ja Koko Hubaran ”Ruskeat tytöt” manifesti (2017). Reni Eddo-Lodge kirja on kuitenkin akateemisempi ja paremmin kirjoitettu kuin Hubaran tunne-esseet.

Yhteenveto

Reni Eddo-Lodge ”Why I’m No Longer Talking to White People About Race” on todella hyvä kirja, jossa on muotoiltu modernin antirasismin keskeisemmät ilmiöt todella selkeästi ja ymmärrettävästi.  Pidin todella paljon siitä, että tässä kirjassa käsiteltiin samaa havaintoa, josta olen monesti kirjoittanut, eli että äärioikeisto on vanhan taloudellisen eliitin ideologian jäänne, joka perustuu oman maan rasistisen historian pimittelyyn. Äärioikeiston rasismi on äärirasismia, jossa tietoisesti tai tiedostamatta yritetään ylläpitää vähemmistöjä sortava järjestelmä, teeskentelemällä että välitetään valkoisista työläisistä, vaikka koko politiikka perustuu työläisten sortoon.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Islamistista kansalaisaktivistiksi

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” (oma suomennos) on 2012 julkaistu entisen islamistin kertomus hänen omasta radikalisoinnista ja siitä irtautumisesta.    

44

Tyypillinen jihadisti   

Kirjailija kasvoi sekulaarissa keskiluokkaisessa ja korkeasti koulutetussa brittiläisessä pakistanilaistaustaisessa perheessä. Nawaz ei koskaan käynyt moskeijassa tai rukoillut, kärsi rasismista ja syrjäytyi katujengien puolelle. Katujengissä hän tapasi islamisteja ja radikalisoitui.     

Nawaz nousi 90-luvulla nopeasti Hizb ut-Tahrir-islamistijärjestön riveissä merkittäväksi aktivistiksi. Hizb ut-Tahrir oli nykystandardeissa melko maltillinen islamistijärjestö, jonka toimintatapaan kuului toisen aallon jihadismi, eli arabimaihin suuntautuva globaali terrorismi. Ensimmäinen aalto on paikallinen arabimaitten terrorismi ja kolmannen aallon on nykyinen globaali islamilainen terrorismi, joka suuntautuu kaikkialle maailmaan.

Tämän kirjan kertomus sijoittuu ”viattomanpaan” aikaan, jossa eurooppalaiset jihadistit ja islamistit käyttivät länsimaita rahoittaakseen toimintaansa ja värvätäkseen uusia jäseniä matkustamaan arabimaihin kaatamaan paikallisia hallituksia. Nawaz oli yksi näistä eurojihadisteista, joita lähetettiin arabimaihin riehumaan.    

Analyyttisyys   

Muista ex-islamisti-kirjoista poiketen Nawazin kirja on analyyttisempi. Tässä kirjailija pohtii laajemminkin radikalisoitumista ja sen eri vaikutteita, eikä vain kerro omasta kokemusmaailmastaan. Rasismi, imperialismi ja taloudellinen eriarvoisuus pelaavat merkittävän osan nuoren muslimin radikalisoitumisessa, eikä niinkään uskonto. Nawaz pitää islaminuskoa essentiallisena pohjamateriaalina, josta saada ihminen äärimmäisempään uskonnon tulkintaan, mutta itse uskovaisuudesta ei vielä radikalisoiduta. Nawaz oli nuorempana tapamuslimi, kuten suurin osa jihadisti/islamisti-järjestöjen kohderyhmästä. Nawaz ei radikalisoitunut moskeijassa, eikä hänen islamistiryhmänsä edes värvännyt ihmisiä niistä, vaan kaduilla ja koulujen käytävillä, missä nykynuoriso eniten liikkuu. Tämä kuvio ei ole merkittävästi muuttunut 2010-luvullakaan.    

Epäluotettava kertoja

Tämä analyyttisyys on ehkä ainoa asia, mikä pelastaa tämän kirjan, koska kirjailijan henkilökohtaista kertomusta on ja aktivismia on vahvasti kyseenalaistettu.    

Esimerkiksi Nawaz on viime aikoina puolustanut ulkomaalaisten äärioikeistolaisten oikeutta matkustaa Iso-Britanniaan värvätäkseen lisää jäseniä ääriliikkeeseensä, mikä on vähän ristiriitaista radikalismia vastustavalle aktivistille.

Tämä tarkoittaa, että tätä kirjaa on luettava hyvin kriittisesti. Mutta analyysi, jonka kirjailija panee omiin kokemuksiinsa, on yhdenmukaista kansainvälisen terrorismitutkimuksen kanssa, joten on tämä sinänsä ehkä paras populaari teos aiheesta, vaikka kirjailija valehtelisikin tai liioittelisi.    

Propaganda   

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin itse Hizb ut-Tahririn propagandan analysoiminen. Kirjassa paljastetaan se, että järjestö ei värvännyt ihmisiä uskonnolla, vaan moniportaisella propagandalla, jonka ensimmäinen pinta oli myötätunto. Järjestö käytti Bosnian sodan kauhistuttavia kuvia tapetuista muslimeista värväyksessä. Nawaz oli kärsinyt todella ikävää rasismia, kuten moni muukin hänen ikäluokastaan. Joten oli helppo islamistien esittää nuorille kertomus, että ei heitä syrjitty ihonvärinsä takia, vaan uskontonsa. ”Muslimeja vainotaan ympäri maailmaa ja muslimien olisi pidettävä yhtä tätä vainoa vastaan, kuten kalifaatin aikana” kuului Hizb ut-Tahririn propagandassa.     

Tästä alkoi sitten hiljattainen radikalisoituminen, jossa uskonto oli vain liima, jolla pidettiin yllä joukkoa eri poliittisia pointteja, kuten muslimimaitten vapauttaminen diktatuureista ja länsimaisen imperialismin sorrosta. Kirjailija korostaa, miten tärkeässä roolissa olivat kertomukset Iso-Britannian, USA:n ja Ranskan roolista Ottomaani-imperiumin hajottamisessa, nukkehallitusten pystyttämisessä ja Israelin valtion luomisessa. Kuten hyvässä propagandassa, totuuden siementen sekaan upotettiin anakronistisia käsityksiä islamilaisesta kalifaatista ja islaminuskosta  

Nawazin mukaan islam on ainoa yhdistävä asia, muuten äärimmäisen heterogeenisessä maahanmuuttajayhteisössä, joten sillä pyrittiin houkuttelemaan ihmisiä omaamaan islamilaisen identiteetin. Tämä taktiikka tepsi, koska vaikka suurin osa nuorista ei ollut uskovaisia, islamiin sekoitettiin selkeä ideologinen ohjelma suurvallan luomisesta, joka palauttaisi syrjäytyneitten nuorten ja koko islamilaisen maailman kunnian. Kertomukset suuresta muslimi-imperiumista olivat hyvin houkuttelevia, koska kouluissa ei niistä opeteta. Iso-Britanniassa opetetaan enemmänkin länsimaisten imperiumien ”loistavaa” historiaa ja se ei kuulosta pakistanilaisen tai egyptiläisen korvissa kovin mahtavalta, vaan sorron historialta. Koska tuntemus islamilaisesta kalifaatista on hämärä, sen romantisoiminen on hyvin helppoa, samalla nuorille annetaan elämää suurempi tarkoitus ja ohjelma, jolla rakentaa itsestään kunniallinen identiteetti. 

Nawaz kertookin, miten islamistien arvokas ja itsevarma käytös houkutteli hänet järjestöön. Kirjailijankin itsetunto kohosi Hizb ut-Tahrissa, missä ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa samalla viivalla tai jopa ylempi kuin brittiläinen valtaväestö.     

Itsekritiikkiä   

Kuitenkin erilaisten tapahtumien takia Nawaz alkoi kyseenalaistaa maailmankuvaansa, kunnes hän erosi järjestöstä. Kirjassa kuvataan aika hyvin, miten ääriliikkeestä eroaminenkin on moniportainen prosessi, joka ikävä kyllä alkaa ensin itsekkäistä syistä. Nawazia alkoi vituttaa järjestön sisäiset henkilöriidat, jolloin hän alkoi kyseenalaistaa sen johtajistoa. Siitä alkoi sitten taktiikoiden kyseenalaistaminen ja viimeisempänä itse ideologian. Kirjailija itsekin analysoi omaa radikalismista irtautumasta ja toteaa, että itse islamismin ideologiaa on hyökättävä, koska ei kaikilla satu sellaisia henkilökemiäriitoja, joita hänelle tuli järjestössä. Ehkä paras onkin tämän kirjan loppuosa, jossa Nawaz kertoo hänen radikalismivastaisesta aktivismista ja sen ydinsanomasta ”Ideat ovat luodinkestäviä, joten niitä on hyökättävä paremmilla ideoilla, ei pommeilla” Valitettavasti kukaan ei ole oppinut mitään.    

Yhteenveto   

Maajid Nawazin ”Radikaali: matkani pois ääri-islamismista” on ehkä paras tähän mennessä lukemani populaari kirja islamismista. Tämä on tunteikkaasti kirjoitettu, kerronta etenee kuin jännitysromaani ja siinä on todella syvää analyysiä, joka on yhdenmukaista akateemisen ekstremismitutkimuksen kanssa. Harmi, että tätäkin kirjaa ei ole suomennettu tai sitten ei ole suomennettu, koska kirjailija on nykyään niin huonossa maineessa epärehellisenä aktivistina.

Jos unohtaa edellä mainitut seikat kirjailijasta, on tämä kirja aika mestarillinen tietokirja ääri-islamista.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Roskasakki: työväen demonisointi

Owen Jonesin ”Roskasakki: työväen demonisointi” (oma suomennos) on vasemmistolaisen toimittajan tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, miksi stereotypia alaluokan moraalittomuudesta ja laiskuudesta edistää taloudellista syrjäytymistä.     

DSC_0005

Owen Jones pyrkii kattavalla ja monipuolisella aineistolla osoittamaan, että Iso-Britanniassa on yhä olemassa taloudellisia luokkia. Kirjailijan mukaan koko idea luokkayhteiskunnan murtumisesta ja ”meritokratian” ja ”laajan keskiluokan” aikakaudesta on valtaan pitäjien luoma illuusio.

Iso-Britannia on yhä jyrkkä luokkayhteiskunta, jossa ihmiset ovat nykyään melkein yhtä köyhiä kuin 1800-luvulla. Ainoa erotus 1800-luvun raastavaan kurjuuteen on se, että nykyinen työväki on menettänyt suurimman osan teollisista työpaikoista globalisaation takia ja näin menettänyt täysin yhteisöllisen pohjan, joka piti tätä kansanosaa kasassa ja järjestäytyneenä. Tämä yhteisöllisyyden ja työpaikkojen menetys on luonut äärimmäisen masentuneen, syrjäytyneen ja vieraantuneen työväen, jolla ei ole muuta pakopaikkaa omasta kurjasta olemassaolosta kuin rikollisuus, huumeiden käyttö ja äärioikeistolaisiin liikkeisiin liittyminen. Tästä syrjäytymisestä syntyi stereotypia ”roskasakista” (brittislangiksi ”chavs”) jota brittiläisessä massamediassa toistetaan taukoamatta ja jota vallanpitäjät käyttävät hyväkseen oikeuttaakseen sosiaalipalveluitten leikkauksia. Koska, kuka haluaa auttaa laiskaa, huonosti käyttäytyvää ja humaltunutta roskaväkeä antamalla lisää ”kannustinloukkuja”?   

Kirja käy läpi Iso-Britannian modernin historian pääministeri Margaret Tacherin valtakaudesta nykyaikaan, josta Jones osoittaa, että neoliberalistinen politikka loi pohjan Iso-Britannian teollisuuden pakoon kehittyviin maihin, mikä taas pudotti pohjan järjestäytyneeltä työväeltä, joka tähän päivään saakka ei ole onnistunut saamaan takaisin samaa vaikutusvaltaa, jota se omasi 60-luvulla. Vaikutusvallan menetys on sitten luonut pohjan modernille työrakenteelle, jossa yhteiskunnan pohjassa oleva työväki joutuu taistelemaan niukoista huonopalkkaisista pätkätöistä palvelualalla, luoden näin valtavan työttömien massan, josta moni masentuu ja sortuu erilaisiin paheellisiin aktiiviteetteihin.   

Oikeuttaakseen tämän järjestelmän Iso-Britanniassa on saatu aikaan kulttuuri, jossa uskotaan, että köyhät ihmiset ovat köyhiä, koska heiltä puuttuu moraalinen selkäranka ja he ovat vain ”roskasakkia”. Stereotypian mukaan brittiläinen työläinen on huonosti käyttäytyvä, rasisti, tyhmä, väkivaltainen, juoppo ja seksuaalisesti holtiton. Tätä stereotypiaa edistetään television erilaisissa huumorisarjoissa, tosi-TV:ssä, tabloidilehdistössä ja jopa vihervasemmiston retoriikassa.    

Mielenkiintoisinta tässä intohimoisesti kirjoitetussa kirjassa, joka oikein uhkuu punakasvoista, hikistä ja nyrkkiä heiluttavaa vasemmistolaisuutta, on sen ajankohtaisuus Suomenkin ja yleisesti länsimaissa. Monet seikat, mitä nostetaan esiin tässä kirjassa, voidaan soveltaa tänne Suomeenkin, vaikka täällä ei ole yhtä brutaalia eriarvoista politiikkaa harjoitettu.    

Jones ei syytä tässä kirjassa vain brittiläistä oikeistoa, vaan maan valtavirtavasemmistopuolueen Labourin Tony Blairin ”uusi vasemmisto” valtakauden linjauksia, joissa pyrittiin luomaan edellytykset keskiluokan kasvuun ja unohdettiin täysin teollisuusväen oikeuksien ajaminen. Blairistit omaksuivat 90-luvulla filosofisen lähtökohdan, jossa sen sijaan, että työläisten oloja parannettaisiin, niin luotaisiinkin edellytykset, missä ihmiset voisivat päästä ”pois” työväestöstä ja siirtyä keskiluokkaan ja siitä ylemmäs. Tämä prioriteettien siirtäminen sitten alkoi ajan mittaan murentaa brittiläisen työväen saavutettuja etuja ja luoda pirstaleiset palvelualamarkkinat, jotka ovat niin yleisiä länsimaissa nykyään.

Kirjailijan mukaan Neuvostoliiton romahdus pudotti täysin vasemmistolaisen politiikan uskottavuuden, jolloin syntyi uusi vasemmisto, joka ei enää ajanut kapitalismin kumoamista tai sen mittaavaa hillitsemistä, vaan se omaksui kapitalismia edistävän politikkaan ja korvasi koko luokkayhteiskuntaretoriikan identiteettipolitiikalla, jolloin brittiläinen valkoinen työväestö menetti täydellisesti oman edustuksensa valtavirtapolitiikasta.

Kun sekä oikeisto, että vasemmisto olivat yksimielisiä siitä, että keskiluokkaa piti kasvattaa ja sitä alemman luokan oloja ei tarvinnut parantaa, vaan sen sijaan piti parantaa maahanmuuttajien, seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia, niin alemman sosiaaliluokan väestö alkoi köyhtyä entisestään ja muuttua halvaksi pätkätyöteollisuuden työvoimavaraksi, joka kärsi lukuisista köyhyyteen liittyvistä ongelmista. Sen sijaan, että köyhtyneitä työläisiä alettaisiin sääliä, niin syntyikin mielikuva, että nämä olivat vain tyhmiä juntteja, jotka eivät vain sopeutuneet moderniin globaaliin kaupunkikulttuuriin.

Kun valkoisella työväellä ei ollut ketään, joka edustaisi heitä politiikassa, he alkoivat etsiä syyllistä omaan kurjuuteensa, mutta koska koko nykyinen kulttuuri on kehystetty, niin että ainoa uskottava taloudellinen järjestelmä on vapaa markkinatalous ja rikkaat ovat rikkaat, koska he ovat moraalisempia ja ahkerimpia ihmisiä, niin syntipukiksi muodostuivat maahanmuuttajat ja EU.   

Tämä kirja vastaa siihen, miksi niin moni äärioikeistolainen uskoo ”kulttuurimarxismi” salaliittoteoriaan. Se kuulostaa edellä mainitun historian valossa uskottavalta, jos satut olemaan huonosti koulutettu ja epätoivoinen. Äärioikeisto on hyödyntänyt tätä uuden valtavirtavasemmiston tai ”tolkun” vasemmiston kapitalismimyönteisyyttä edistääkseen ideaa, että on olemassa kapitalistikommunistien salaliitto, jolla pyritään hävittämään valkoinen rotu muslimi-invaasiolla ja homorummuttamisella. Kuulostaa järjettömältä salaliittoteorialta, mutta epätoivoiset ihmiset uskovat mihin tahansa, jos pelastusta on luvassa.   

Tässä kohtaan Owen Jonesin kirja muuttuu ajankohtaiseksi täällä Suomessakin. Kirja selittääkin, mitä vaivaa nykyisiä länsimaita? Kun ei ole olemassa enää luokkakeskeistä vasemmistoa, niin köyhtynyt työväki joutuu äärioikeiston huijaamaksi, mikä taas edistää stereotypiaa rasistisesta junttityöläisestä, jota nykyvasemmistokaan ei halua auttaa. Itsekin olen havainnut tähän antirasistisissa piireissä. Kun puhutaan äärioikeistolaisista, niin aina stereotypia on köyhästä työttömästä juoposta, joka nyrkki heristäen valittaa, että maahanmuuttajat varastavat työpaikkoja ja vaatii ratkaisuksi rajoja kiinni. Kirjailijan mukaan tällainen kouluttamattoman työväen pilkkaaminen ainoastaan edistää äärioikeiston propagandaa, jossa kehystettään kansallismieliset ainoaksi työväkeä puolustavaksi tahoksi, jota vastaan on ”vihervasemmistolainen eliitti”. Jones vaatiikin, että vasemmiston on palattava luokkakeskeiseen retoriikkaan, jossa toki vähemmistöjen ja naisten oikeuksia huomioidaan, mutta ne on kehystettävä luokka-analyysiin, jossa kaikki hyötyvät, koska loppujen lopuksi suurin osa vähemmistöstä itsekin kuuluu työväkeen.   

Kuten varmaan huomasitte, niin tämä kirja ei ole puolueeton. Kirjailija selvästi kannattaa Labour-puoluetta ja vihaa oikeistoa. Tässä kirjassa pariinkin kertaan referoidaan Karl Marxia ja muutenkin korostetaan radikaalimpaa vasemmistolaista sosiaalipolitiikkaa. Ironista kyllä, tämä kirja julkaistiin 2011, mutta tänä vuonna, kun sitten äärimmäisenpää vasemmistolaisuutta edustava poliitikko Jeremy Corbyn kilpaili työväenpuolueen johdosta, niin tämän kirjan kirjoittaja vastusti häntä, koska piti Corbynia keskiluokkaa vieraannuttavana radikaalina. Mutta, kuten olen itsekin monesti sanonut, niin jos eliitti ei tyydytä työväen perustarpeita, niin radikaaleja ideoita tarjoavat alkavat nousta esiin ja niin on tapahtumassa Iso-Britanniassa.   

Suurin ongelma puolueettomuuden puutteen lisäksi on kirjailijan rasismin määritelmä. Jonesin mukaan työväki ei ole todellisuudessa rasistinen, vaan he ovat harhautuneet maahanmuuttokriitikoiksi, koska heillä ei ole tarjolla muuta kehystystä selittämään oman kurjuutensa. Kirjailija vaikuttaa olevan niitä, joitten mielestä rasismi ei voi ilmennä tahattomasti, vaan se ilmenee hakaristi-otsassa olevien skinheadien muodossa. Eli tiukemmille antirasisteille tämä kirja on hieman ärsyttävä, sillä saralla.  

Puutteista huolimatta tämä on arvokas kirja, joka selittää nykypolitiikan tilan, jossa sekä vasemmisto, että oikeisto tarjoavat ainoastaan nykyjärjestelmän jatkamista tai normipurkutalkoita ja äärioikeisto on ainoa, joka tarjoaa köyhimmille ihmisille jonkinlaista positiivista tulevaisuuden visiota, jossa heitä huomioidaan, vaikka kuinka valheellinen se todellisuudessa onkin.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Islamisti

Ed Husainin ”Islamisti: Miksi liityin radikaali-islamiin Iso-Britanniassa, mitä näin ja miksi lähdin.” (oma suomennos) on entisen pankkiirin ja islamistin elämäkerta.

20170821_135743 

Ed Husain oli hyvin tyypillinen eurooppalainen muslimi, joka syntyi Iso-Britanniassa keskiluokkaisessa pakistanilaisessa maahanmuuttajaperheessä. Vaikka Husain kärsi rasismista nuoruudessaan ja joutui koulukiusatuksi, niin hän pääsi korkeakouluun, jossa valitettavasti hän kohtasi Young Muslim Organizationin (YMO) islamisteja, joilla on yhteyksiä pahamaineiseen pakistanilaiseen islamistiseen puolueeseen Jamat-e-Islamiaan. Tästä alkaa Husainin matka erilaisiin islamistisiin järjestöihin, joista yksi oli äärimmäisempi ja väkivaltaisempi kuin toinen, kunnes hän päättyi Hizb ut-Tahrir-järjestön riveihin, jossa hän huomasi, että ihmisiä ihan oikeasti tapetaan islamin nimeen. Husain järkyttyi näkemästään väkivallasta niin paljon, että hän alkoi itsetutkiskelun matkan, jossa hän päättyi luopumaan poliittisesta islamista ja kääntyi suufilaisuuteen (hengellisyyttä ja rauhaa korostava islamin suuntaus.) Nyt hän taistelee entisen jihadistin kanssa islamismia vastaan ja tämä kirja on osa sitä ideologista taistelua.     

Ed Husainin kerronta on äärimmäisen yksityiskohtaista ja se ei vain kerro, miten hän liukui yhdestä radikaalista järjestöstä vielä radikaalimpaan, vaan se analysoi hänen ja muitten ihmisten ajatuksia, joita islamistit hyödyntävät ja mitä taktiikoita islamistit käyttävät vaikutusvaltansa kasvattamiseen. Eli tämä on aika runsas lähde siihen mielentilaan, joka saa muslimin tai jopa kristityn kääntymään salafismiin (äärimmäisen puritaaninen fundamentalismi-islamin tulkinta) ja siitä islamismiin ja jos on oikein vihainen niin jihadismiin.     

Ed Husain paljastaa, että islamistit hyödyntävät muslimien pelkoa tulla syrjityksi, joko taloudellisen epävakauden tai rasismin takia. Mutta islamistit hyödyntävät myöskin länsimaitten ja Israelin imperialismin aiheuttamaa suuttumusta. Pelkojen lisäksi islamistit pelaavat uskonnon positiivisten mielikuvien kanssa, sekä näitten ennakkoluuloilla juutalaisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Kaikilla muslimeilla on positiivinen suhtautuminen uskontoon ja tätä tunnetta hyödynnetään saadakseen ihmiset uskomaan, että islam on enemmän kuin vain uskonto, se on täydellinen elämäntapa tai oikeastaan täydellinen poliittinen ideologia, jolla on omat lait ja jopa oma suurvalta, joka voidaan herättää uudelleen henkiin, jos vain liittyy heidän järjestöönsä. Eli monia nuoria houkutellaan samaan aikaan uuteen ja tuttuun identiteettiin, joka on valmiiksi rakennettu ja johon vielä kuuluu elämää suurempi päämäärä.     

Eli melkein samoja mielikuvia, mitä äärioikeisto käyttää rekrytoinnissaan. Islamistit vetoavat oman kulttuurin häviämisen pelkoon ja menetettyyn suuruuteen, jossa miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja kaikki elivät hyvin moraalisesti ilman juutalaisia tai eriäviä mielipiteitä. Ed Husain paljastaa, miten islamistit yksinkertaistavat islamin joukoksi käyttäytymissääntöjä, joissa puuttuu henkilökohtainen suhde Jumalaan ja kriittinen ajattelu. Islam muuttuu islamistien käsissä poliittiseksi ideologiaksi, jossa koko elämä muuttuu poliittiseksi aktivismiksi, jossa yritetään edistää kuvitteellisen suurvallan luomista, joka tarkemmalla tarkastelulla paljastuu olevan vain epämääräinen ja ristiriitainen mielikuva, ilman mitään konkreettisia ratkaisuja sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin.     

Ed Husain huomasi, että islamistit eivät rukoilleet kovin usein, eivätkä lukeneet islamin pyhiä tekstejä, vaan luottivat sokeasti johtajien puheisiin, jotka olivat useimmiten ristiriitaisia, anakronistisia tai yksinkertaistettuja tulkintoja islamista. Sen lisäksi, että islamistien tulkinta erosi klassisesta islamista, niin siitä puuttui kokonaan hengellinen puoli, mikä mahdollisti sen, että ideologian nimeen voitiin murhata ihmisiä ja muutenkin elää äärimmäisen tekopyhää elämää, jossa huumeita, väkivaltaa ja toisiin muslimeihin kohdistunutta rasismia harrastettiin. Jos on lukenut yhdenkin entisen uusnatsin elämäkerran, niin tällainen meno on hyvin tuttua.    

Ed Husain tapaa elämänsä aikana useita islamistisia ja jihadistisia liikkeitä, sekä erilaisia fundamentalistisia ryhmittymiä, jotka kaikki vihaavat toisiaan ja jokaisella on erilainen käsitys siitä, miten islamilainen valtio saavutetaan. Hussein osoittaa, että kaikkien pohjalla on Saudi-Arabian oma 1800-luvulla syntyneen islamintulkinnan wahhabismin salafistinen haara, joka perustuu siihen uskomukseen, että ainoa tapa pelastaa maailma kaikista ongelmista on palata islamin ensimmäisten sukupolvien elämään. Tähän äärimmäisen puritaaniseen ja primitiiviseen visioon sekoittuu sitten todella sekopäät käsityksen islamilaisen valtion historiallisesta luonteesta, jotka ovat niin ristiriitaisia kuin natsien käsityksen antiikin Rooman-imperiumista.     

Kirjailija kuvaa islamismin maailmankuvan todella perverssiksi vihan ideologiaksi, jolle kaikki keinot vallan saavuttamiseksi ovat sallittuja. Tämä häikäilemättömyys ja sisäänrakennettu orwelilainen kaksoisajattelu tekee ideologiasta yhtä vaarallisen kuin äärioikeistolaisuus.    

Husain kuvaa, miten Iso-Britanniassa islamistit ovat soluttautuneet useisiin islamilaisiin järjestöihin ja moskeijoihin tai perustaneet useita peitejärjestöjä. Monet Husseinin tutut esittivät julkisuudessa yhtä kuvaa, mutta omille taas täysin toista. Jos on yhtään seurannut äärioikeiston toimintaa, niin tietää, miten hekin ovat häpeilemättömiä valehtelijoita, jotka keksivät kaikenlaisia eufemismeja omille mielipiteilleen, jotta he saavat rekrytoida kannattajia, ilman että joku voi suoraan todistaa, että he ovat äärioikeistolaisia.  Islamistit tekevät samaa, mutta sen sijaan, että he vetoavat sananvapauteen ja kansallismielisyyteen, niin he vetoavat uskonnonvapauteen ja antirasismiin.    

Ed Husain moittii, miten Iso-Britannian monikulttuurisuus- ja sananvapauspolitiikka on mahdollistanut islamistien vapaan sikiämisen maaperällä ja tavallisten muslimien syrjäyttämisen vallan kahvoista, jolloin salafistit ovat pyrkineet monopolisoimaan oman islaminkäsityksensä. Yksi paras islamismin tunnusmerkinnöistä onkin käsitys siitä, että on olemassa vain yksi ”oikea” islam ja kaikki muut muslimit ovat väärässä. Tai esimerkiksi puheet siitä, että islam on täydellinen ja kokonaisvaltainen aate, jonka nimeen voidaan perustaa ”yhteinen” suurmoskeija, jossa on naisille erilliset islamilaiset kuntosalit ja muu sellainen hömppä.  

Tämä kirja paljastaa, miten islamistit ovat samanlaisia käärmeitä kuin fasistit ja heihin pitäisi suhtautua yhtä epäilevästi ja vakavasti kuin edellä mainittuun. Ed Husain kuvaakin Iso-Britannian tilannetta todella pahaksi ja sen näkee jo useista terrori-iskuista, mitä maassa tapahtuu. Mietin vaan onko Suomessa yhtä voimakasta islamismia kuin täällä on äärioikeistoa?  

Ed Husainin ”Islamisti” on loistava kirja, joka kuvaa radikalisoitumista psykologisella tasolla ja samalla antaa hyvin monipuolisen kuvan muslimeista ja islamisteista, jotka eivät koostu mistään monoliittisesta ja yksimielisestä ryhmästä.

The Islamist: Why I joined radical Islam in Britain, what I saw inside and Why I left. Ed Husain Penguin Books, Lontoo, 2007

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina

Jonathan Powerin ”Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina” on journalistinen tietokirja, joka kertoo otsikossa mainitusta ihmisoikeusjärjestöstä. 

20170811_144912

Koska Power on toimittaja, niin hän kirjoitti vähän erilaisen historiikin. Kirja alkaa toimittajan omien Nigeria-kokemustensa kerronnalla, jossa Amnesty liittyy vain etäisesti. Aloin jo ihmettelemään, missä se Amnestyyn historia? Mutta kai toimittaja halusi kertoa, miten hyvissä väleissä hän oli maan tuoreen presidentti Olusegun Obasanjon kanssa, joka oli aiemmin Amnesty internationalin nimikkovanki.   

Vaikka kirjailija kirjoittikin jännittävästi Nigerian kehityksestä ihmisoikeussaralla, niin silti harmitti, että tämä kirja ei noudata aivan pilkulleen kronologista järjestystä, vaan se hyppääkin seuraavassa kappaleessa Amnestyn aktivismiin Guatemalan oikeistodiktatuurin ihmisoikeusrikkomusten vastustamiseen ja vasta tämänkin todella yksityiskohtaisen ja jännittävän kerronnan jälkeen kirja alkaa kertomaan Amnesty internationalin historiaa kronologisessa järjestyksessä, korostaen järjestön merkittävimpiä ihmisoikeusvoittoja ja -häviöitä.   

Vaikka tässä kirjassa analysoidaan liikkeen epäonnistumisiakin, niin tämä teos ei ole aivan puolueeton. Kirjailija selvästi rakastaa järjestöä ja pitää ihmisoikeuksia ja demokratiaa korkeassa arvossa. Tällainen asenteellisuus ei tietenkään ole ollenkaan eduksi kaikille diktatuureille ja tekopyhille hallituksille. Tämä asenteellisuus sitten korostuu siinä, että melkein jokainen maa, jota kirja käsittelee, on länsimaitten liittolainen tai merkittävä länsimaa, joka paljastuu olevan tekopyhä imperialisti. Kirjailija korostaa, miten monen kehittyvän maan brutaalit diktatuurit ovat ainoastaan olemassa, koska Yhdysvallat, Ranska tai Iso-Britannia ovat niitten liittolaisia. Nämä länsimaiset suurvallat joko suorainaisesti tukevat näitä diktatuureja, kuten esim. Guatemalassa tai sitten vähättelevät diktatuurin ”ylilyöntejä” koska valtiolla on kaupallisia siteitä sen kanssa, kuten Keski-Afrikan tasavallassa. Kiina on ainoa sosialistinen diktatuuri, jota kirjassa käsitellään syvällisemmin kuin sivumainintana. Kirjailija valittaa Maon aiheuttamasta massamurhasta, mutta hän muistuttaa, miten 70-luvulla Kiinasta tuli Yhdysvaltojen liittolainen ja nyt sen ihmisoikeusrikkomuksia vähätellään, koska pitäähän jostain niitä halpoja lenkkareita hankkia.  

Jos onnistuu pääsemään sen yli, että kirjassa korostetaan länsimaitten suurvaltojen roolia kehittyvien maitten ahdingon ylläpitämisessä, niin tämä on todella helppolukuinen ja yksityiskohtainen kirja, jossa korostetaan, että ihmisoikeuksia voidaan saavuttaa rauhanomaisilla keinoilla ilman, että tarvitaan kumota demokratia tai kapitalismi. Niin, vaikka kirjailija selvästi vihaa länsimaisia suurvaltoja, niin hän ei ole kommunisti, koska ne harvat kohdat, joissa hän haukkuu sosialistisia valtioita, niin hän muistaa korostaa talousjärjestelmän surkeutta verrattuna kapitalistisiin. Jos ollaan reiluja, niin Power vaikuttaa olevan liberaali tai sosiaalidemokraatti, koska hän korostaa, että demokratia ja kapitalismi toimivat täydellisemmin, jos kansan (kaikkien, jopa vähemmistöjen) sosiaalisia oloja korotetaan valtion sosiaaliohjelmilla koulutetun keskiluokan tasoon.  

Tietenkin kirjailija viittaa kirjassa YK:n, Amnestyn ja muitten viranomaisten ja tutkijoitten raportteihin, tukeakseen väitteitään, jotta ei aivan henkilökohtaiseksi kertomukseksi tämä kirja muutu. Eli todella jännittävä ja hyvä kirja, joka paljastaa kenellä tässä maailmassa on valtaa lopettaa maailman ihmisoikeusrikkomukset, jos vain poliittista tahtoa löytyy.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta