Avainsana-arkisto: itsenäisyys

Dekolonisaation ajankohtaisuus

Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” on vuonna 1961 kirjoitettu antikolonialistisen ajattelun klassikko.

Sorron Yöstä

Fanon oli psykiatri ja aktivisti Algerian vapausliikkeessä. Kokemuksistaan hän kirjoitti tämän manifestin, jossa hän perustelee, että ei riitä häätää eurooppalaiset valloittajat Afrikasta, vaan pitää häätää heidän imperialistiset ideat afrikkalaisten mielistä. Ainoastaan totaalinen puhdistus haitallisista ulkomaalaisista vaikutteista voisi taata Afrikan mantereen täydellisen vapautumisen ja itsenäisyyden. Voisimme sanoakin, että Fanon otti hyvin tosissaan hokeman ”maassa maan tavalla tai maasta pois.”

Rakenne

Kirja on vähän sekava sekoitus vastarintaliikkeen manifestia, antikolonialistista filosofiaa, Afrikan politiikan analyysia ja psykiatrisia tutkimuksia. Tässä siis käsitellään lyhyesti aika monta aihetta, mutta todella intohimoisesti.

Jotkut ovat sanoneet, että tämä kirja innoitti monia 60-70-luvun anti-imperialistisia terroristiliikkeitä, mutta tässä kirjassa on aika vähän mitään väkivaltaan liittyvää. Toki tässä puhutaan vallankumouksesta ja väkivaltaisesta vastarinnasta, sekä oikeutetaan ihmisten tappamista, mutta sellaista löytyy USA:n, Ranskan ja Suomen arvostettujen valtion perustajien kirjoituksista. Enemmänkin tämä kirja keskittyy pohtimaan, miten vapauttaa henkisesti entiset siirtomaat imperiumien hegemoniasta.

Dekolonisaatio

Fanon argumentoi kirjassaan, että eurooppalaiset imperiumit eivät vain tuhonneet paikalliset kulttuurit, orjuuttaneet, massamurhanneet ja alistaneet lukuisia Afrikan kansoja, vaan he myöskin pyrkivät orwelilaiseen tyyliin murskaamaan afrikkalaiset henkisesti. Tässä kirjassa onkin hyvin selostettu se, miten eurooppalaiset imperiumit eivät tuoneet demokratiaa, ihmisoikeuksia ja huipputeknologiaa alkuasukkaille, vaan ainoastaan uskomattoman brutaalia riistoa. Edistykselliset ideat ihmisoikeuksista ja teknologiasta pysyivät eurooppalaisten siirtomaaherrojen keskuudessa, eikä niitä jaettu kuin vain kapealle alkuasukkaitten eliitille, jonka ainoa tehtävä oli ylläpitää imperialistista riistoa, kun todelliset herrat pysyivät turvallisesti Euroopassa. Jos haluaa lukea historiallista analyysia imperialismista, niin Sven Lindqvistin ”Tappakaa ne Saatanat” (1992), Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2014) Matti Kääriäisen ”Kehitysavun kirous” (2015), Adam Hochschildin ”Kuningas Leopoldin haamu” (2015) ja Noam Chomskyn ”Kuka hallitsee maailmaa?” (2016) ovat hyviä populaareja tieoksia aihepiiristä. Jos haluaa akateemisempaa otetta, minkä tahansa Afrikan valtion historiaa käsittelevä akateeminen kirja kelpaa.

Kirjailija muotoilee hyvin tarkasti, miten afrikkalaisten valtioitten eliitit ensin tuhottiin ja jäljelle olevat koulutettiin Euroopassa uskomaan, että ainoa tapa ”pelastaa” oma kulttuuri olisi integroitua eurooppalaiseen kapitalismiin ja sen kulttuuriin. Joittenkin mielestä tuo kuulostaa maailman siisteimmältä vaihtokaupalta, mutta käytännössä tällainen yhden kulttuurin korvaaminen toisella tarkoitti, että afrikkalaisten oma-aloitteisuus ja itsetunto pyyhittiin pois. Afrikkalaisten olisi tyydyttävä elämään suurten imperiumien raaka-ainevarastoina, historiattomina kansoina, joista vain kapea kaupunkien virkamieseliitti sai nauttia länsimaisesta elintasosta. Muut sisämaassa elävät saivat yhä elää köyhää maanviljelijöitten ja kaivostyöntekijöitten elämää, vailla poliittista valtaa.

Fanonin mielestä tällainen alistussuhde ei käynyt päinsä ja hän halusikin totaalista itsenäisyyttä Euroopasta. Niin taloudellista kuin henkistäkin. Kirjailijan mukaan olisi omaehtoisesti määriteltävä, mitkä taloudelliset suhteet solmitaan Euroopan kanssa ja mitkä kulttuuriset elementit heiltä valitaan. Kirjan kirjoittamisajankohdalla tämä ei ollut mahdollista, koska itsenäistyneet Afrikan valtiot olivat niin heikkoja, että Eurooppa sai silkalla globaalilla hegemoniallaan määritellä maailman ja kulttuurivaihdoin pelisäännöt.

Viiltävää tekstiä.

Vaikka tämän kirjan suomennos on hieman kömpelö, kirjailijan intohimo välittyy todella hyvin. Sitä oikein innostuu algerialaisten puolesta lukiessa tätä teosta. Mutta hienointa tässä kirjassa on sen ajankohtaisuus: kirjailija valittaa tässä monista afrikkalaisten itsensä tekemistä huonoista valinnoista. Näihin valintoihin kuului se, että itsenäistyttyä afrikkalaiset valtiot eivät yrittäneet löytää oman tiensä, vaan ne kopioivat vanhat siirtomaarakenteet ja ideologiat, kuten moderni nationalismi. Sorto siis jatkuu afrikkalaisten itsensä käsissä ja lopulta eurooppalaiset suurvallat hyötyvät heidän keksimiensä rakenteitten pysymisestä, kun saavat halpoja raaka-aneita itselleen, ilman että he tarvitsevat käydä tasapuolista kauppaa afrikkalaisten kanssa. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin se olisi kirjoitettu tänä vuonna. En tiedä pitäisikö olla masentunut vai innostunut?

Ongelmia.

Mutta tämä kirja ei ole täydellinen. Fanon esimerkiksi kirjoitti selvästi tämän kirjan sosialisteille. Kirjassa oletetaan jatkuvasti, että lukija on sosialisti, joten kirjan tekstissä ei perustella, miksi juuri sosialismi olisi parempi järjestelmä kuin liberalismi? Vaan kirjailija pitää itsestään selvänä sosialismin erinomaisuuden.

Mutta kirjan sosialistinen kehys voi vieraannuttaa niitä lukijoita, jotka eivät ole sosialisteja tai eivät edes tiedä kunnolla, mitä tämä poliittinen aate tarkoittaa. Tämä sosialismin ylistys meneekin tässä kirjassa niin pitkälle, että Fanonin mielestä Afrikan valtiot menestyvät, jos he hylkäävät länsimaisen kapitalismin ja omaksuvat länsimaisen sosialismin. Kuitenkin tiedämme, että Afrikan sosialistivaltiot ovat menneet yhtä perselleen kuin kapitalistiset, jos ei enemmänkin.

Mielenkiintoisesti kirjailija antaa vihjeen, miksi hän suosii sosialismia: Fanonin mukaan syy miksi moni Afrikkalaisen valtio omaksui sosialismin tai liittoutui Neuvostoliiton kanssa, oli se, että länsimaisia suurvaltoja ei kiinnostanut Kylmän sodan aikana siirtomaista luopuminen tai edes, että nämä voisivat yrittää kehittyä rauhassa ilman globaaleja paineita. Kirjailijan mukaan, kun siirtomaa on kokenut koko olemassaolonsa aikana liberalismin pimeimmät puolet, liberalismi ei tunnukaan niin siistiltä kuin se länsimaissa on, vaan sorron, rasismin ja riiston ideologiana. Totta kai silloin Neuvostoliitto kuulostaa uudelta ja kivalta, vaikka se ei todellisuudessa olisikaan sellaista.

Toinen ongelma on kirjan psykologiset osiot, jotka olivat vähän tylsiä, vaikkakin antavan hyviä esimerkkejä siitä, miten imperialismi vaikuttaa ihan henkisellä tasolla ihmisten mielenterveyteen. Näitten osioitten ongelma on se, että ne eivät vaikuttaneet kovin tieteellisiltä, vaan enemmänkin spekulaatioilta.

Yhteenveto

Ehkä 60-luvulla tämä kirja oli hirveän radikaali ja vähän rikollinenkin, mutta mielestäni nykystandardeissa perusteos. Tai sitten olen lukenut sen verran pimeää kamaa, että mikään ei järkytä enää. Asiaan voi myöskin liittyä se, että tunnen kirjan kontekstin. Jos olisin kylmiltään lukenut tätä kirjaa, olisin varmaan pitänyt tätä rasistisena valkoisia kohtaan ja väkivaltaa ihannoivana. Väkivaltainen tämä kirja on, mutta kun tuntee, miten afrikkalaisia on riistetty satojen vuosien ajan, se on täysin ymmärrettävää, vaikkakin ei kaikista tapauksissa hyväksyttävää.

Tässä kirjassa käydään hyvin tarkasti sellaisia kysymyksiä, kuin miksi taistella väkivaltaisesti itsenäisyyden puolesta? Mitä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä pyörii sortajan murhaamisen ympärillä, sekä juuri, miten länsimainen kulttuurihegemonia jarruttaa Afrikan kehitystä? Tämä kirja on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan, kun Kylmä sotakin on palannut ja monissa kehittyvissä valtioissa on lukuisia ongelmia, joihin liittyy länsimaisten suurvaltojen intressit.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Hamasin poika

Mosab Hassan Yousefin ”Hamasin poika” on entisen Hamasin korkea-arvoisen taustajäsenen muistelmat.

5

Yousef oli korkea-arvoisen Hamasin johtajan poika, joka kasvoi ensimmäisen intifadan aikoina, mutta ei ollut varsinainen aktivisti, vaan enemmänkin kulissien takana liikkuva hiippari, joka tiesi vähän kaikesta, välillä osallistui miekkareihin, mutta muuten ei tehnyt mitään konkreettista jihadistijärjestön puolesta.

Kaikki muuttui, kun hän päättikin eräänä päivänä ryhtyä terroristiksi ja jäi kiinni. Vankilassa suoritetun kidutusten jälkeen hänestä tuli Israelin vakoilija, joka edisti merkittävästi Hamasin johdon tuhoamista. Suurin osa kirjasta on siis hänen muistelmat Israelin tiedustelupalvelun vakoilijana.

Olen lukenut vain vähän Israel—Palestiina-konfliktista ja Hamas-järjestöstä. Mitä tähän asti olen lukenut, niin Israel selvästi sortaa palestiinalaisia ja tämä kirja on vain yksi niistä, jotka vahvistavat sen tosiasian. Olin alun perin ottanut tämän kirjan luettavaksi, koska kiinnostukseni on enemmän äärijärjestöissä kuin itse konfliktissa ja halusin kuulla toisen perspektiivin aiheesta. Kuvittelin, että entisen Hamasin jäsenen muistelmat olisivat sellainen Israelin puolesta vaahtoamista, mutta ei, tämä on vähän monimutkaisempi kirja.

Mosab Hassan Yousefin kerronta on hyvin elävä, tunteikas ja jännittävä, joten lukeminen on aika sujuvaa. Jos pystyy pääsemään yli vastakääntyneen kristityn Jeesus-puheet, niin ihan kelvollinen kirja palestiinalaisen jihadistin ja vakoilijan muistelmista.

Yousef osoittaa omilla muistelmillaan hyvin elävästi, miten musertavan brutaali Israelin valtio on palestiinalaisia kohtaan. Olin lukenut teknisempiä tietokirjoja konfliktista ja ne jotenkin etäännyttivät minut siitä kauhusta, mitä käytännössä miehitys, saarto ja sotilaallinen ylivoima tuntuvat palestiinalaisilta. Mutta vaikka kirjailija pitää oikeutettuna palestiinalaisten hätää, niin terrorismin aiheuttamat kauhut saivat kirjailijan luopumaan Islamista ja irtisanoutumaan väkivallasta.

Tässä ehkä tuleekin kiistalaisin kohta koko kirjassa. Yousefin mielestä sekä Israel, että Palestiina ovat ikuisessa kostonkierteessä, koska molempien kansojen kulttuurit kannattavat kostoa. Vaikka kirjailija luopui islamista ja kääntyi kristityksi, niin hänen mielestään islamin valmius väkivaltaan ei vielä selitä Hamasin kaltaista jihadistijärjestöä, koska sekulaarissa PLO:ssa oli väkivaltaisia ateisteja, jotka räjäyttelivät itseään ennen kuin edes Hamasia oli. Molempien kansojen asenne kostaa väkivalta toisilleen on se suurempi syypää, miksi alueessa on suuri konflikti. Kirjailija ei vaadi, että kaikista tulisi kristitty (helpotuksen huokaus), mutta että ihmiset olisivat mukavia toisilleen. Yousefin analyysi voi kuulostaa helvetin rasistiselta ja lapselliselta, mutta itsekin puoliksi brasilalaisena tunnustan, että osasyy oman kotimaani 500-vuotta kestäneeseen ahdinkoon ovat tietynlaiset brasilialaisen kulttuurin ominaiset asenteet. Eli ymmärrän, mitä hän tarkoittaa.

Koska tämä on henkilökohtainen muistelma, niin en voi kovin paljon kritisoida kirjailijan perspektiivejä, mutta huomasin, että vaikka Yousef kuvaa kokemuksiaan ja välillä kritisoikin Israelin väkivaltaisuutta palestiinalaisia kohtaan, niin hän ei kyseenalaista, millä oikeudella Israel rakentaa siirtokuntia, sulkee palestiinalaisia karsintoihin ja kohtelee heitä lähes rotuerotteluun rinnastettavalla tavalla. Kirjailijan mielestään nämä ihmisoikeusrikkomukset ovat ikäviä, mutta itsestäänselvyyksiä. Ehkä johtuu siitä, että hän kasvoi konfliktin keskellä, eikä tunne muuta realiteettia.

Koska Yousef oli Israelin vakoilija, niin tietenkin hän kannattaa Israelin oikeutta olemassaoloon, mutta myöskin kahden valtion ratkaisua, joka hänen oman kokemuksensa mukaan on ainoa realistinen mahdollisuus palestiinalaisten itsehallinnolle. (Tai nyt Trumpin takia aika epätodennäköinen) Tässä tuleekin kirjailijan argumentti asennemuutoksen puolesta.

Yousefin mukaan osasyy monen palestiinalaisen toivoon israelilaisten ajamisesta ”mereen” johtuu islamilaisesta teologiasta, jossa uskotaan, että muslimialueet pitäisi olla muslimien hallinnassa, eikä juutalaisten. Sama ongelma tietenkin on Israelilaisilla, jotka uskovat juurikin päinvastaiseen. Yousef mielestä tämä teologinen oppi on enemmänkin kulttuurin ylläpitämä nationalistinen asenne kuin varsinainen uskovaisuus tai halu noudattaa pikkutarkasti islamilaista lakia. Ehkä johtuu siitä, että Yousef oli muslimi ja hänen isänsä kuvataan hyvinkin moraalisena uskonoppineena, niin hän pystyy samaan aikaan kritisoimaan islamia paskana uskontona ja sanomaan, että sen teologia itsesään ei ole suurin ongelma, vaan kulttuuri. Tietenkin voitaisiin kiistellä, mikä vaikuttaa toiseensa? Kulttuuri vai uskonto, vai molemmat? Tai miten sosioekonomiset olosuhteet vaikuttavat molempiin aspekteihin? Näin analyyttiseksi kuitenkin tämä kirja ei mene. Eli tämä on hyvin rajattu kirja yhden henkilön kokemuksista, eikä mikään auktoritatiivinen tietokirja aiheesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto