Avainsana-arkisto: jihadismi

Ristiretki ja jihad

Olin käymässä Akateemisessa kirjakaupassa, joka on aina vaarallinen paikka viettää aikaansa, kun törmäsin tämän William R. Polkin provokatiivisesti otsikoituun kirjaan ”Ristiretki ja jihad: Tuhatvuotinen sota muslimimaailman ja globaalin pohjoisen välillä”. Tartuin kirjaan, koska otsikko vaikutti noudattavan äärioikeistolaisten eurabiafantasioita, mutta eihän Akateeminen kirjakauppa sellaista roskaa laita esiteltäväksi hyllyihinsä? Takakansiteksti paljastikin, että tämä on viime vuonna julkaistu akateeminen kirja muslimimaitten ja globaalin pohjoisen välisten konfliktien historiasta. Kirjailija pyrkii tällä teoksella pohtimaan, miksi muslimit inhoavat länsimaisia suurvaltoja ja miksi jotkut heistä ryhtyvät terrorismiin meitä vastaan? Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että otin luettavaksi.

Lue loppuun

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Islamistinen terrorismi Euroopassa

Petter Nesserin ”Islamistinen terrorismi Euroopassa” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu akateeminen yhteenveto Euroopassa riivaavasta jihadistisesta terrorista.    

2

Idea   

Nesser jäljittää tässä kirjassa eurojihadismin historian 1970-luvun algerialaisnationalisti-islamisteista nykypäivän Isisin terrorismin aaltoon. Teos käsittelee melkein jokaista Euroopassa jihadistin suorittamaa terrori-iskua tai sen yritystä, erilaisten lehtiartikkeleitten, poliisikuulosteluitten, tiedusteluraporttien ja oikeuspöytäkirjojen kautta. Lukija pääsee ikään kuin kirjailijan mukana näkemään, miten eri palapeleistä piirtyy pimeä kuva aikakautemme yhdestä pahimmista turvallisuusuhista.   

Havaintoja terrorismin rintamalta   

Tässä kirjassa analysoidaan uuvuksiin saakka jokaista tietoa, mitä on eurojihadisteista ja niistä piirtyy sama kuva, mitä muukin alan kirjallisuus on tuottanut: Suurin osa terroristeista ovat huonosti integroituneita toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisia musliminuoria, jotka ajautuivat pikkurikosten ja huumeitten pariin, kunnes joku vihasaarnaaja, salafistikäännyttäjä tai al-Qaidan propagandavideo radikalisoi heidät jihadismiin. Näitten rivijihadistien tietämys islamista on hyvin heikkoa ja yleensä he ryhtyvät terroristeiksi, koska joku heidän hyvä ystävä on terroristi ja heillä ei ole muutakaan menetettävää.    

kuitenkin Nesserin mukaan on olemassa terroristisolujen hierarkia. Edellä mainitut muodostavat suurimman osan jihadisteista, mutta terroristisolujen johtajat ovat aina korkeasti koulutetut ja täydellisesti Eurooppaan integroituneita muslimimiehiä. Nämä yleensä radikalisoituivat jonkun suuren elämänkriisin ja muslimeihin kohdistuneen vääryyden jälkeen. Tällaiset henkilökohtaiset kriisit saivat heidät hylkäämään kaiken länsimaisen ja vanhempiensa alkumaan kulttuurin, ryhtyäkseen jihadistiterroristeiksi. Tämä johtaja rekrytoi yleensä nuoremman yhtä korkeasti koulutetun, mutta fanaattisen apurin, jonka kanssa hän suunnittelee terrori-iskun tai lähtee mukaan taistelemaan vaikka Syyriaan. 

Kirjan mukaan suurin radikalisoiva tekijä ei ole islaminusko, köyhyys, rasismi tai eurooppalainen liberalismi, vaan imperialismi. Kaikki tässä kirjassa käsitellyt terroristit kertoivat, että he radikalisoituvat sen jälkeen kuin jokin länsimainen suurvalta hyökkäsi johonkin muslimimaahan sotilaallisesti. Nesser osoittaa, että terrori-iskujen lukumäärä ja tiheys korreloivat länsimaisen sotilaallisen intervention kanssa. Kirjan mukaan ennen 2001 jihadismi oli Euroopassa lähes tuntematon ilmiö, joka oli menossa laskuun, mutta vuonna 2003 USA:n Irakin invaasion jälkeen terroristisoluja ilmestyi Eurooppaan kuin sieniä sateella.   

Ehkä kiistanalaisin löytö tässä kirjassa on kuitenkin, että Muhammad-pilapiirroskohut ovat myöskin radikalisoineet muslimeja. Monet terroristit kertoivat jo vihaavansa monia maita, joissa elivät, koska nämä osallistuivat Lähi-Idän imperialistisiin sotiin, mutta Muhammad-pilapiirrokset olivat viimeinen niitti, joka tarvittiin täydelliseen radikalisoitumiseen.  Kirjailija itse ei pohdi implikaatioita, joita tällainen havainto voi tuoda. Esimerkiksi voidaanko sanoa, että Muhammad-pilapiirroksia pitäisi välttää, jotta terrori-iskut vähenisivät? mitä tämä tarkoittaa sananvapaudelle ja eurooppalaiselle pilkkatraditiolle? Näitä kysymyksiä kirjailija ei analysoi, ainoastaan kertoo, että tavallistenkin muslimien kunnioitus uskontonsa profeettaa on suuri ja henkilökohtainen. Profeetta Muhammadin pilkkaaminen on kuin rakkaan perheenjäsenen pilkkaaminen, joten kuolemantuomio pilkkaajalle on laajasti hyväksytty menettelytapa muslimien keskuudessa, vaikka muuten nämä eivät olisi fundamentalisteja.    

Maahanmuutto   

Vaikka kirjailija kertoo muslimien integraation olevan vaikeaa Euroopassa, se itsesään ei ole lähde jihadistiselle terrorismille. Nesser lisää, että sama on maahanmuuton kanssa, joka ei vaikuta merkittävästi terrori-iskujen määrään, vaikka kuinka helpolta sellaisen johtopäätöksen esittäminen voi tuntua. Kirjailijan mukaan al-Qaida onkin jo pitkään varautunut siihen, että Eurooppa sulkisi rajansa ja on aktiivisesti rekrytoinut Euroopassa syntyneitä muslimeita, että  käännynnäisiä. Vaikka tiesin, että Isiksen riveissä on taistellut kantasuomalaisia, en tiennyt, että Euroopassa on jo ollut valkoisten johtamia jihadistisia soluja, jotka ovat yrittäneet suorittaa terrori-iskuja. Tunnetuin esimerkki onkin ranskalainen käännynnäinen Christophe Caze   

Uutta oli minulle myöskin, että alun perin jihadistit välttivät iskemästä Eurooppaan, koska heidän teologiansa mukaan maa, joka tarjoaa muslimille turvapaikkaa on kunnioitettava. Hyvin pitkään 1900-luvulla jihadistit käyttivätkin Eurooppaa turvapaikkana, josta rekrytoida taistelijoita arabimaihin. Al-Qaida muutti kaiken, kun se tulkitsi USA:n rikkoneen turvapaikkasopimuksen imperialismillaan. Tästä lähtien monet jihadistit ovatkin tehneet iskuja eurooppalaisiin kotimaihinsa, koska kokevat maan hyökänneen muslimeja vastaan sotimalla Lähi-Idässä. Kirjailijan mukaan iskujen tiheys korreloikin suoraan sen kanssa, miten syvällä kyseinen maa on Lähi-Idän konfliktissa osallistunut. Suomessa esimerkiksi on tähän asti ollut vain yksi terrori-isku, eikä tämä isku vaikuta satunnaiselta, kun tietää, että myymme aseita Lähi-itään.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen akateeminen ote, joka voi olla joillekin suuri kynnys ja myöskin sen äärimmäinen yksityiskohtaisuus. Voi olla joillekin hyvin väsyttävää lukea jokaisesta terrori-iskusta, jota Euroopassa on tehty, erityisesti kun niitten taustat ja menettelyt eivät eroa kovin paljon. Teos onkin kirjoitettu enemmänkin tutkijoille.    

Yhteenveto   

Petter Nesserin ”Islamist Terrorism in Europe” on todella hyvä yhteenveto viimeisimmistä terroristitutkimuksen löydöistä yksiin kansiin. Teos on äärimmäisen ajankohtainen ja painos jota luin, päivitettiin viime vuonna, joten tässä käsittelikin Turun terrori-iskua. Mutta teos ei keskity vain jihadismiin, vaan siinä pohditaan pikkasen, miksi äärivasemmisto ja -oikeiston terrorismi eivät ole yhtä intensiivisiä enää. Äärioikeisto yhä suorittaa Euroopassa eniten terrori-iskuja jihadistien jälkeen, mutta Nesserin mukaan senkin määrä on pienentynyt, koska äärioikeistolaiset ovat päässet valtaan demokraattisesti monissa maissa. Tämä vahvistaakin havaintoni, jonka tein Louise Richardsonin kirja-arviossa. Ikävin asia tässä kirjassa on se, että se ei tarjoa kovin paljon uusia ratkaisuja terrorismin pysäyttämiseen, ainoastaan sen varoituksen, että se lisää rasismia ja näin mahdollistaa äärioikeiston nousun, joka voi lopulta ”sisäisen turvallisuuden” nimissä kumota demokratiamme. On siis taisteltava kahdessa rintamassa ja kestettävä tämä terrorin aalto, kunnes se väistämättä laantuu, kuten edellisetkin.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Mitä terroristit haluavat?

Poliittiset ääriliikkeet kiinnostavat, erityisesti jihadistiset terroristiryhmät. Mutta suurin osa teemaa käsittelevä akateeminen kirjallisuus tarkastelee ilmiötä lähes puhtaasti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. En ole ainoa, joka on tämän huomannut, kuten arvioimani Arun Kundnani ”The Muslims are Coming!” (2014) kirjassa ilmenee. Mutta myöskin tämä Louise Richardsonin, vuonna 2006 julkaistuun ”Mitä terroristit haluavat?” (oma suomennos) kirja, jota nyt käsittelen. 

7

Idea    

Richardsonin kirjan pääteesi on, että terrorisminvastainen sota on tuhoon tuomittu, koska se pyrkii hävittämään oireen, eikä syyn. Kun huomaa, että tämä kirja on kirjoitettu yli kymmenen vuotta sitten ja terrorismi on vain pahentunut, kirjailija vaikuttaa olevan oikeassa. Asiaa vahvistaa se, että tässä kirjassa ennustettiin Osama bin Ladenin kuoleman vaikuttavan hyvin vähän al-Qaidan toimintaan.     

Richardsonin mukaan terroristit syntyvät lukuisten eri radikalisoivien tekijöitten kautta, joista merkittävimmät ovat: Ihmisen suhteellinen asema verrattuna johonkin muuhun ryhmään, nöyryytys (kansallinen/henkilökohtainen) väkivaltainen kansallinen historia, suuri sosioekonominen rakennemuutos, väkivaltainen kulttuuri ja väkivaltaa oikeuttava uskonto.    

Kirjassa tarkastellaan historian merkittävimmät terroristiliikkeet, niin antiikin Palestiinan ”sicariiksi” kutsutuista juutalaiskapinallisista kuin nykypäivän al-Qaidaan, osoittaakseen, että edellä mainitut ilmiöt ovat radikalisoivia tekijöitä.    

Kirjailijan esimerkit ovat runsaita ja niitten uskottavuutta lisäävät itse ääriliikkeitten jäsenten omat lausunnot. Richardson referoi lukuisia manifesteja, kuulustelupöytäkirjoja ja haastatteluja, joissa maailman eri terroristiliikkeitten jäsenet kertovat, miksi värväytyivät erinäisiin terroristiliikkeisiin. Kirjailija tukeutuu myöskin erilaisiin poikkitieteellisiin akateemisiin tutkimuksiin. Tätä kirjaa voitaisiinkin sanoa hyväksi yhteenvedoksi terrorismin historiasta, teoriasta, anatomiasta, radikalisoinnin juurisyistä ja miten estää terrorismin leviäminen.    

Yhteiskunnallisia muutoksia    

Kirjan pääteesi on, että terrorismi ei tule koskaan loppumaan, jos sitä synnyttämät olosuhteet eivät häviä. Richardsonin mukaan terroristiliikkeitä ja heidän muka edustamansa kansan mielipiteitä pitäisi kuunnella ja löytää tapa ratkaista heidän kokemansa ongelma.     

Kirjailijan mukaan esimerkiksi ei auta vain rakentaa kouluja köyhille alueille, vaan pitää varmistaa, että ihmiset saavat koulutuksen jälkeen töitä. Kirjan mukaan köyhyys itsessään ei radikalisoi ihmisiä, mutta juuri epäoikeudenmukaisuuden tunne, että jossain muualla eletään paremmin kuin he itse, radikalisoi. Tämä voi tarkoittaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puutetta, tai kokemus, että omassa alueessa keskiluokka elää kurjemmin kuin jonkun muun alueen samaan viiteryhmään kuuluva keskiluokka.    

Esimerkiksi Turun terroristi Abderrahman Bouanane kertoi poliisikuulustelussa ryhtyneen iskuihin, koska “Olin nähnyt semmoisen iskun Syyrian Raqqassa, jossa kuoli paljon lapsia, se vaikutti minuun

Kirjailijan mukaan jihadismi saa voimansa juuri siitä, että islam on kaikkia maailman muslimeja yhdistävä identiteetti. Se mitä tapahtuu Lähi-Idässä koskettaa vaikka Suomessa asuvaa muslimia enemmän kuin hänen naapurustossa asuvan suomalaisen kristityn kohtalo. Tämä ei johdu siitä, että lähiössä asuva muslimi olisi rasistinen kristittyä naapuria kohtaan, vaan sen takia, koska lähiömuslimin oma viiteryhmä ovat toiset muslimit ja näin hän vertaa jatkuvasti itseään muihin muslimeihin. Tämä jatkuva viiteryhmän vertailu voi saada Euroopassa asuvan muslimin tuntemaan velvollisuutta auttaa jotenkin Lähi-Idässä kuolevia muslimilapsia. Tietenkin tarvitaan muita tekijöitä, jotta tämä “auttaminen” manifestoituu terrorismina.  Jos tällaisia kokemuksia tuottavat olosuhteet parannetaan, terroristiliikkeitten suosio laantuu. Terroristit itse joutuvat tavallisesta kansasta eristyksiin ja heidät voi vasta sitten pommittaa kuoliaaksi tai neuvotella rauhansopimuksesta.    

Kirjailijan mukaan terrorismi on aina heikon vähemmistön ase, joten ainoa asia, mikä pitää terroristiliikkeitä elinvoimaisina on jatkuva, tavallisesta kansasta radikalisoituneitten ihmisten virta. Jos tämä virta katkaistaan, parantamalla ihmisten sosioekonomiset olosuhteet, terroristiliikkeet näivettyvät ja lopulta katoavat.   

Richardsonin toteamus, että terroristiliike aina on vähemmistön ase, myöskin selittää, miksi äärioikeistolainen terrorismi harvoin on yhtä väkivaltaista kuin äärivasemmiston tai jihadistien. Äärioikeisto yleensä koostuu kansan keskiluokkaisesta enemmistöstä, jolla on joka tapauksessa valtaa nousta puoluepolitiikassa ylöspäin. Tämä selittää, miksi äärioikeiston terrorismi rajoittuu lähes yksinomaan satunnaisiin vähemmistöjen murhiin ja harvoin laajoihin pommi-iskuihin. Toki poikkeuksia on, kuten tämän vuoden Lokakuun ja Marraskuun välissä tapahtunut äärioikeistolaisten terrori-iskujen aalto, joka pyyhkäisi USA:n, tappaen kymmeniä ihmisiä, vain sen takia, koska he olivat juutalaisia, mustia, naisia tai demokraatteja.     

Kirjailija toteaakin, että itse ideologia ei vielä radikalisoi ketään tai tee jostain ihmisestä väkivaltaisempaa kuin toisesta, vaan ne olosuhteet, joissa yksilö elää. Tämä selittää, miksi äärivasemmistolainen terrorismi on lähes olematonta nykyään, verrattuna 70-lukuun tai miksi jihadismi on sitten 70-luvun vain kiihtynyt, kun taas äärioikeisto on pääsemässä demokraattisilla vaaleilla valtaan ympäri maailman.     

Yhteenveto    

Louise Richardsonin ”What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” on todella tiivis paketti täynnä informaatiota terrorismista, joka pitkästä iästä huolimatta, on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja ennusti, että puhtaasti militaristinen ote terrorismiin ei tule koskaan ratkaisemaan ongelmaa, ainoastaan vihollisen ymmärtäminen ja sen kasvuolosuhteitten ehkäiseminen. Samalla kirja esittää vakuuttavasti, että vihaideologia tai uskonto eivät vielä itsessään radikalisoi ketään, vaan tarvitaan monta eri tekijää, jotta joku menettää täysin toivon tavanomaiseen poliittiseen vaikuttamiseen ja ryhtyy väkivaltaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi

Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa

Olin viime vuonna kuuntelemassa Helsingissä järjestettyä Suomen sosiaalifoorumissa toimittaja Bruno Jäntin ja vasemmistopoliitikko Binar Mustafan luentoa Syyriaa ja Irakia riivaavasta sisällissodasta. Kun sitten kuulin, että Bruno Jäntti oli julkaisemassa tänä vuonna toimittaja Airin Bahmanin kanssa kirjan nimeltä ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa”, laiton sen välittömästi lukulistaan, koska hänen Sosiaalifoorumissa pitämänsä luento oli sen verran vaikuttava, että varmasti kirjakin on.  

8

Idea   

”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” perustuu kummankin kirjailijan omiin kenttätutkimuksiin Syyriassa. Näkökulma on tavallisen syyrialaisen siviilin, joka on jäänyt suurvaltojen megalomaanisten etupiirikamppailujen väliin. Tässä kirjassa haukutaan aivan kaikkia. Kukaan sodan osapuolista ei ole rehellinen tai viaton. Länsimaiset suurvallat haluavat kaataa keinolla millä hyvänsä Syyrian diktatuurin, mikä taas on mahdollistanut jihadistien sikiämisen Vapaan Syyrian armeijassa (VSA). Venäjä ja Iran taas tukevat Assadin diktatuuria keinoja kaihtamatta, mikä on heijastanut siviilien massamurhiin rypälepommeilla, kaasuiskuilla ja niin edelleen.    

Kirjan suurin teesi on, että Syyrian tavalliset demokratiaa ja sekularismia haluavat kansalaiset on marginalisoitu täysin. Sisällissota on ollut niin brutaali, että VSA:sta ei ole melkein muuta jäljellä kuin demokratiavastaiset islamistiset ääriryhmät. Lukiessa tätä kirjaa tuli kielitieteilijä Noam Chomskyn “Understanding Power: The Indispensable Chomsky” (2002) kirjassa esitetty havainto, että valtioitten brutaalit repressiot sitä haastavia kansalaisia vastaan, luovat ikään kuin luonnonvalinnan kaltaisen tilanteen, jossa ainoastaan häikäilemättömimmät ja väkivaltaisimmat toimijat selviävät hengissä, muuttaen hyvinkin demokraattisen kansalaisaktivistien ryhmän totalitaristiksesi sissiliikkeeksi. Tietenkin Chomsky tarkoitti 1900-luvun äärivasemmistolaisia ryhmittymiä, jotka valtaan päästyään, kumosivat kaikki kansalaisvapaudet, mutta voimme nähdä saman kehityksen Syyriassa.                                 

Kirjassa käydään läpi jokaisen sodan osapuolen historia Syyriassa ja miksi päädyttiin nykyiseen paskamyrskyyn, joka uhkaa koko maailman vakautta. Mutta myöskin, miten sodasta on puhuttu eri medioissa. Erityisen mielenkiintoiseksi menee, kun kirjailijat osoittavat, että joskus länsimainen media on valkopessyt VSA:ssa toimivia jihadistiryhmiä ”maltillisiksi kapinallisiksi” tai miten Suomen hallitus on iloisesti myynyt aseita Turkille, joka taas on aseistanut kurdeja massamurhaavia islamistimiliisejä.

Kirjassa analysoidaan, miten ISIS on muuttunut erilaisten toimijoitten propagandavälineeksi. Esimerkiksi rasistit yrittävät kehystää Isistä kaikkien muslimien edustajaksi ja sen takia maahanmuutto on estettävä, äärivasemmisto taas USA:n tai Israelin kätyreiksi, Turkin hallitus on taas käyttänyt Isistä perusteluksi, miksi äärivasemmistolainen PKK on tuhottava ja samaa on tehnyt Assadin, Venäjän ja Iranin, jotka käyttävät jihadistijärjestöä perusteena Syyrian opposition tuhoamiselle. Israel taas on vedonnyt Isisiin, perustellakseen, miksi se valloitti suuria maa-alueita Syyriasta.   

Tietenkin kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi jokaisen sodan osapuolen ihmisoikeusrikkomukset, jotka ovat kuvottavaa luettavaa. Pahin kuitenkin kaikista osapuolista on ISIS, jonka brutaalius ja barbarismi voi rinnastaa Etelä- ja Keski-Amerikan oikeistodiktatuureihin. Jos haluaa menettää yöunet, ruokahalun ja uskon ihmiskuntaan, kannattaa lukea tämän kirjan ja Amerikkojen oikeistodiktatuurien ihmisoikeusrikkomuksista.    

Rakenne   

Kuten edellä mainittiin, kirja perustuu pääosin kirjailijoitten omiin tutkimuksiin, jotka koostuvat siviilien haastatteluista. Tavallisten ihmisten kokemuksia on haluttu nostaa esiin, jotta ihmiset oikeasti ymmärtäisivät, miksi niin paljon syyrialaisia pakenee maastaan. Se määrä pahuutta, jota tässä kirjassa esiintyy, on aivan kamalaa. Minulla on se vika, että sijoitan itseni samaan tilanteeseen, kun mitä kirjoissa kuvataan, joten ymmärrän täysin, miksi joku haluaa lähteä helvettiin koko maasta.  

Kirja paljastaa, että Syyrian sodassa on kuollut enemmän ihmisiä kuin kaikissa Suomen sodissa yhteensä! Erityisen mielenkiintoista ovat kirjassa esitetyt mielipidetutkimusten tulokset, jotka osoittavat, että konservatiivisista arvoista huolimatta, ylivoimaisesti suurin osa syyrialaisista kaipaa demokratiaa, sanan- ja uskonnonvapautta, eikä sekulaaria- tai islamistista diktatuuria. Valitettavasti, kukaan sodan osapuolissa ei ole sellaista herkkua tarjoamassa heille.    

Antaakseen laajempaa perspektiiviä, kirjailijat käyvät läpi lehtiartikkelit, tutkimukset ja raportit, joita on tehty konfliktista. Viitteitä tässä kirjassa onkin runsaasti, joka ikiselle väitteelle ja vielä kirjailijoitten omat kenttähavainnot samoista tapahtumista. Erityisen ansiokasta on, että suurin osa lähteistä ovat valtavirtalehtien artikkeleita tai YK:n raportteja. Ei siis, mitään “vaihtoehtomedioita” tässä kirjassa referoida. Esimerkiksi koko kirjassa referoidaan Venäjän hallituksen propagandajulkaisua RT:tä vain kerran ja siinäkin vain kertoakseen, mitä Putin on sanonut, jostain tilanteesta.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan loppu. Tämä kirja loppuu kuin seinään, ilman yhteenvetoa tai mitään. Tämäkin ehkä sen takia, koska konflikti yhä jatkuu ja kirjailijat eivät halunneet moralisoida enempää, kun moni asia varmaan tulee ilmi vasta sodan loputtua. Pelkään kyllä pahoin professori David McCuanin olevan oikeassa, kun hän ennusti Syyrian tai koko Levantin alueen muuttuvan ikuisen sodan alueeksi, jota suurvallat ja –yritykset hyödyntävät taloudellisesti. Pitää muistaa, että öljyn myynti alueella ei ole loppunut edes silloin kuin ISIS valloitti öljykenttiä.   

Yhteenveto   

Bruno Jänttin ja Airin Bahmanin ”Syyrian sota – Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” on todella hyvä kirja, joka saa sinut menettämään uskosi ihmiskuntaan ja häpeämään länsimaalaisuuttasi. Tämä teos osoittaa koko länsimaisen liberalismin ylivertaisuuden ontoksi. Olemme yhtä barbaarisia ja häikäilemättömiä toimijoita kuin Syyrian aavikolla kököttävät jihadistit. Emme ole lisänneet olenkaan rauhaa Syyriassa, vaan lietsoneet sodan sellaisiin kauhistuttaviin mittakaavoihin, että se jo voidaan laskea kansanmurhaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta

Idea islamilaisesta maailmasta: Globaalinen intellektuaalinen historia

Sattumoisin, kun olin odottelemassa Akateemisessa kirjakaupassa, näin tämän Cemil Aydin, vuonna 2017 julkaistun ”Idea islamilaisesta maailmasta: Globaalinen intellektuaalinen historia” (oma suomennos) kirjan. Selattuani sitä, otin sen lukulistaan.

1.jpg

Idea

Kirjassa on vähän sama idea kuin arvioimani Graham E. Fullerin ”A World Without Islam” (2010) kirjassa, jossa pyrittiin perustelemaan Samuel P. Huntingtonin ”sivilisaatioitten törmäys” teoriaa vääräksi. Ayndin kirja on kuitenkin akateemisempi ja se pyrkii perustelemaan, ettei ole edes olemassa islamilaista ”maailmaa” tai ”sivilisaatiota”, vaan joukko erilaisia kulttuureita, kansoja, maita ja islamin tulkintoja, joilla on hyvin vähän yhteistä.

Vaikka profeetta Muhammadilla oli eleäessään ihanne islamilaisesta yhtenäisyydestä, uskonto pirstaloitui hänen kuolemansa jälkeen lukuisiin haaroihin, kuten kristinusko ja buddhalaisuus. Kalifaatin huipullakaan muslimivalloittajat eivät käännyttäneet kovin innokkaasti ihmisiä tai yrittäneet varmistaa uskonnollisen tulkinnan monopolia kaukaisemmissa seuduissa. Tällainen välinpitämättömyys antoi paljon tilaa uskonnollisille vähemmistöille ja muunuskoisille, kuten kristityille, juutalaisille ja hinduille, elää rinnakkain muslimien kanssa. Kirjan mukaan muslimienemmistöisten maitten historiat osoittavat, että islam uskontona oli yhtä yhdistävä tekijä muslimien keskuudessa kuin Euroopassa, jossa ei vältytty, samasta uskonnosta huolimatta, lukuisista sodista ja poliittisista kilpailuista.

Aydin mukaan vasta 1880 länsimaisen imperialismin huipulla idea ”islamilaisesta maailmasta” alkoi syntyä ja saada suosiota, vastapainona eurooppalaiseen rasismille, jonka mukaan oli olemassa ”sivistynyt länsimaa” ja ”barbaarinen orientti”. Ennen tätä muslimeille oli itsestäänselvyys, että eri maissa oli erilaisia tapoja tulkita islamia ja näitä tapoja kunnioitettiin. Mutta nopeasti 1900-luvulla monille muslimeille alkoi tuntua tarpeellisesti standardisoida islam, jotta se voisi olla voima imperialismia vastaan. Tällainen ajattelu ikävä kyllä houkutteli äärimmäisen puritaanisia salafisteja ja wahhabisteja, jotka olivat pysyneet hyvin pitkään marginaalissa.

Kirjailija jäljittää lukuisten historiallisten asiakirjojen kautta, miten ensin britti-imperiumin alla elävät muslimit alkoivat käsittää jakavansa saman alistuksen kokemuksen, maantieteellistä sijainnista huolimatta,  Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin konkreettisesti monet maat alkoivat asemoida panislamismin ympärille.

Kirjan mukaan pan-islamismi kehittyi ajan mittaan lukuisiin haaroihin, joista kuuluisin, on totalitaristinen islamismi ja väkivaltainen jihadismi. Kuitenkin alussa pan-islamismi oli hyvin sekulaarinen ja demokraattinen ideologia.

Paljon uutta tietoa

Vaikka luulin tietäväni aika paljon Lähi-Idan historiasta, tässä kirjassa paljastuu, että muslimivastaisuuskin oli hyvin vaihtelevaa Euroopassa, eikä todellakaan ollut mitään vahvaa vastakkainasettelua mantereen ja Lähi-Idän välillä. Kirjassa tämä osoitetaan jo sillä, että kuuluisan 1529 Wienin piiritys (modernin äärioikeiston rasistisen mytologian kulmakivi) oli konflikti, jossa Ottomaani-imperiumi oli tukemassa unkarilaisia protestantteja ja itse ottomaanien armeijassa oli kristittyjä sotilaita.  Ehkä yllättävin esimerkki tässä kirjassa oli Napoleon Bonaparten Egyptin 1798 sotaretki, jonka tarkoitus oli avata reitti Intiaan auttaakseen Ranskan muslimiliittolaista Tipu Sultania.

Tai vaikka siinä, miten 1867 Euroopan hoveissa sulttaanit olivat jatkuvia vieraita ja jopa Iso-Britannia harkitsi naittaa yhden kuningatar Victorian prinsessoista ottomaaniprinsille. Kirjassa käydäänkin lukuisia esimerkkejä sodista joissa islamilaiset ja kristityt valtakunnat olivat liittoutuneet toisia kristillisiä tai islamilaisia valtakuntia vastaan. Kuten aina käy, lukiessaan historiaa, maailma osoittautuu paljon monimutkaisemmaksi kuin mustavalkoiset mielikuvat.

Historiallisten faktojen lisäksi, kirjailija jäljittää erilaisia kristittyjä- ja muslimiajattelijoita, jotka alkoivat muotoilla erilaisia teorioita islamista, länsimaista ja eturistiriidoista. Paljastuu, että moni merkittävä muslimiajattelija oli sekularisti ja hyvin integroitunut eurooppalaisiin ajatuksiin ja lähtökohtiin. Kuitenkin juuri nämä eurooppalaiset mielikuvat alkoivat vaikuttaa negatiivisesti joihinkin intellektuelleihin, erityisesti Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan jälkeen. Rasismi, Palestiinan kolonisaatio, vastakkainasettelu ja Kylmä sota, alkoivat siirtää islamilaista ajattelua fundamentalistisempaan suuntaan. Siitä yllätyin, miten kirjailija osoittaa, että ensimmäiset muslimifundamentalistiset teoreetikot, kuten Abul A’la Maududi ja Hassan al-Banna olivat paljon liberaaleimpia ja sekulaarimpia kuin nykyiset islamistit. Kirjailija osoittaa, että oikeastaan koko nykyinen islamilaisen fundamentalismin ideologia kehittyi länsimaisen protestanttisen lähetyssaarnaajien vaikutuksesta. Ennen sitä islam käsitettiin melkein etniseksi uskonnoksi, kuten hindunlaisuus ja juutalaisuus. Tämän voi nähdä siinä, että ensimmäinen islamilainen dawa-järjestö (lähetysjärjestö) ”Tablighi Jemaat” perustettiin Intiassa vuonna 1920!

Analyysiä

Historiallisten tapahtumien ketjuttamisen lisäksi, kirjailija analysoi, miten suhtautuminen muslimeihin on muuttunut länsimaissa. Kirjan suurin esimerkki asenteitten muutoksista oli vuonna 1890 brittiläisen teatteriesityksen Muhammadin elämästä ja vuoden 2005 Jyllands-Posten Muhammad pilakuvaskandaalien vertaaminen toisiinsa. Vuonna 1890 intialaiset muslimit vaativat, että lontoolainen teatteriesitys profeetan elämästä kiellettäisiin, koska britti-imperiumin kansalaisuuden omaavat muslimit ansaitsevat saman kunnioituksen kuin kristityt. Teatteriesitys kiellettiin, eikä suurta kohua syntynyt, koska kaikki pitivät itsestään selvänä, että brittimuslimeja pitää kunnioittaa tasavertaisina kansalaisina. Mutta nykyään samankaltaiset sensuurivaatimukset nähdään jonain kulttuurisena hyökkäyksenä, jonka ”ulkopuoliset” muslimit vaativat, vaikka Euroopassa on muslimikansalaisia. Kirjailijan mukaan yli sadassa vuodessa muslimit ovat muuttuneet tasavertaisista kansalaisista ulkopuolisiksi uhiksi, joita koetaan yrittävän hävittää eurooppalaisen kulttuurin. Kirjailijan teesi onkin, että puheet muslimeista jonain kollektiivisena massana, jolla on jokin yhtenäinen mielipide asioista, edistää vastakkainasettelua, vaikka tällaiset puheet olisivatkin positiivisia. Idea ”islamilaisesta tieteestä” tai ”islam on rauhanuskonto” ovat yhtä haitallisia kuin ”islam on fasistinen uskonto” tai ”muslimit eivät kunnioita naisia”. Kristityistä tai buddhalaisista ei puhuta tällä tavalla. Kukaan ei puhu ”buddhalaisesta” tai ”konfutselaisesta” maailmasta, joten ei muslimeistakaan pitäisi puhua niin. Enemmänkin on osattava erottaa eri ideologiset ryhmittymät islaminuskoisten keskuudessa, kun eritellä heidät meistä muista.

Ongelmia

Vaikka tässä kirjassa on runsaasti lähteitä, nimiä ja lukuja, tästä teoksesta puuttuu tarkempi lähdeviittaus kaikille väitteille. Jos haluaa tietää jostain tapahtumasta enemmän, on googletettava siitä, jos tarkemaan lähdettä ei ole annettu. Mutta muuten tämä on aika kattava kirja. Toinen ongelma on teoksen keskittyminen muslimieliitin ajatusten analyysin. Vaikkakin eliitin ajattelu vaikuttaa laajempaan kansaan, kirjailija ei analysoi tavallisten muslimien ajatuksia yksityiskohtaisemmin, vaan olettaa, että eri maitten vallanpitäjät ja intellektuellit heijastavat kansojen syvien rivien ajattelua. Olisi muistettava, että kaikkien maitten eliitit ovat vähemmän uskovaisempia ja suvaitsevaisempia kuin tavallinen kansa. Ovathan eliitin jäsenet ne, jotka eniten historiassa ovat matkustaneet ulkomaille ja tutustuneet eri maitten muihin rikkaisiin matkalaisiin.

Sitten sivumainintana, vaikka muslimit eivät harrastaneet miekkalähetyksen kaltaisia pakkokäännytyksiä, he pyrkivät painostamaan taloudellisesti valtansa alla olevia muunuskoisia Jizya-verolla. Jos halusi välttää tämän ylimääräisen kulun, piti kääntyä muslimiksi. Tämän Aydin unohtaa mainita kirjassaan. Mutten ole varma sovellettiinko tätä veroa, jokaisessa muslimien valloittamassa maassa? Erityisesti, kun muslimit eivät aina valloittaneet maita armeijoilla, vaan enemmänkin kaupankäynnin kautta.

Yhteenveto.

Cemil Aydin ”The Idea of the Muslim World: A Global Intellectual History” on todella hyvä kirja, jossa oppii paljon maailman historiasta ja miten eri historialliset tapahtumat vaikuttavat ideologioitten syntyyn ja kehitykseen. Mutta myöskin tämä kirjan viesti on, että me kaikki olemme pohjimmiltaan samanlaisia, eikä vastakkainasettelu ratkaise yhtään mitään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Bin Ladenin oikean käden tarina

Montasser Al-Zayyatin vuonna 2004 julkaistu ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” (oma suomennos) ei kerro terroristijohtajan itsetyydytyksen historiasta, vaan hänen kakkosmiehen, nykyisen al-Qaidan johtaja, Ayman al-Zawahirin elämästä.    

14

Pahuuden harmaat sävyt    

Tämän elämäkerran tekee erikoiseksi sen, että Montasser Al-Zayyat on islamisti, joten tämä kirja on samaan aikaan äärimmäisen puolueellinen ja kaikista luotettavin ensikäden lähdeaineisto al-Zawahrin elämästä. Syy tähän on, koska kirjailija hengailli paljon al-Qaidan strategistin kanssa.     

Kirja käsittelee vähän oikeastaan al-Zawahrin elämää ja persoonaa. Se keskittyy enemmänkin käsittelemään miehen radikalisoitumista, joka lopulta rikkoi välit islamistien ja jihadistien kesken. Kirjan punainen lanka onkin, miten islamistit ovat kirjailijan mukaan ”järkevät” vallankumoukselliset, kun taas al-Qaidan kaltaiset jihadistit ovat vaarallisia sekopäitä. Sinänsä eivät kaikki islamistit ole demokratian vastaisia fasisteja, mutta heillä on aika taantumukselliset asenteet.     

Al-Zawahri    

Kirjan mukaan al-Zawahri syntyi 1951 Egyptissä rikkaassa vasemmistolaisessa perheessä, joka ei ollut kovin uskovainen. Mutta al-Zawahri oli lapsesta asti kova nörtti, joka Batman-sarjakuvien sijaan lukikin Koraania päivät pitkät. Mies oli lapsesta asti hyvin ujo, mutta äärimmäisen älykäs. Tämä älykkyys mahdollisti al-Zahwahrin kouluttautumisen lääkäriksi. Valitettavasti mies radikalisoitui salafistiksi, koska Egypissä oli 60-70-luvuilla sekulaarinen arabinationalistinen vasemmistohallitus. Kuten kaikki nuoret, niin coolinta on vastustaa vallitsevaa järjestelmää ja kapinoida vanhempia vastaan. Mutta punk-musiikin sijaan al-Zawahri ei kuunnellut mitään musiikkia, koska se on salafistien mukaan syntiä.  Kirjailijan mukaan radikalisoitumiseen auttoi myöskin hävitty sota Israelia vastaan. Moni muslimi koki, että Egyptin sekularisoituminen oli tuonut vain länsimaista kulutuskulttuuria ja köyhyyttä, eikä kyennyt edes estämään Palestiinan kolonisaatiota.     

Tähän mennessä kirjailija on samoilla linjoilla al-Zawahrin kanssa ja kunnioitti tätä suuresti, mutta sitten alkavat ongelmat. Al-Zawahi liittyi Muslimiveljeskuntaan ja joutui monen muun aktivistin kanssa vankilaan, kun yksi islamisti murhasi Egyptin presidentti Sadatin. Vankilassa Al-Zawahri kidutettiin ja tämä radikalisoitui vielä enemmän. Kirjailija kuluttaakin paljon aikaa käsitellessään, miten kidutus ja valtion voimakas repressio kaikkia fundamentalistisia liikkeitä vastaan, radikalisoi monia. Al-Zawahri erosi Muslimiveljeskunnasta, kun tämä oli hänen mukaansa ”liian kesy” ja perusti Osama bin Ladenin kanssa al-Qaidan. Loppu on sitten historiaa.    

Sinänsä tämä kirja kertoo hyvin tyypillisen radikalisoitumiskertomuksen: Korkeasti koulutettu ja varakas nuori mies näkee maailman epäoikeudenmukaisuuden ja radikalisoituu johonkin ääriliikkeeseen. On muistettava, että esimerkiksi Che Guevara kuului ylempään keskiluokkaan ja oli myöskin lääkäri, ennen kuin alkoi ajaa moottoripyörällä Kuubaan riehumaan.    

Muuttuva strategia    

Arvokkainta tässä kirjassa ei ole Al-Zawahrin psykologia tai elämänkulku, vaan kuvaus al-Qaidan irtautumisesta islamismista ja siirtyminen jihadismiin. Alun perin al-Qaida perustettiin vastarintaliikkeeksi Afganistanin sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Sen sodan jälkeen äärijärjestö halusi profiloitua muslimien vapautusliikkeeksi, joka kaataisi muslimivaltioitten sekulaarit diktatuurit. Kirjailijan mukaan tämä strategia ei toiminut. Suurin osa islamisteista halusi vaikuttaa ruohojuuritason aktivismilla, kulttuurihegemonian siirtämisellä tai demokraattisilla vaaleilla, eikä massamurhaamalla siviilejä. Ne islamistit, jotka liittyivät al-Qaidaan, joutuivat arabihallitusten ankaran repression kohteeksi. Moni pakeni pakolaisena Eurooppaan ja saivat turvapaikan siellä “poliittisen vainon takia”. Tämä tarkoitti, että jihadismilla oli niukat mahdollisuudet saada mitään merkittävää jalansijaa Lähi-Idässä.     

Al-Zawahri huomasi, että al-Qaidan paikallisstrategia ei ollut toimimassa, joten hän ja Osama Bin Laden päättivätkin provosoida USA:n hyökkäämään Lähi-Itään, jotta amerikkalaiset tuhoaisivat al-Qaidan puolesta sekulaarit hallitukset. Ideana oli, että USA:n invaasio raivostuttaisi muslimeita niin paljon, että nämä liittyisivät al-Qaidaan ja näin toistettaisiin Afganistanin sodan menestys. Kuten voimme todeta al-Qaidan vuonna 2001 toteutettu ”provokaatio” toimi juuri, kuten suunniteltu.  

Kirjailijan mukaan tämä länsimainen provokaatiostrategia kuitenkin repi islamistien rivit hajalle. Moni islamisti koki, että USA:n provosoiminen aiheuttaisi vain koko Lähi-Idän epävakauden lisääntymisen ja sekulaarien diktatuurien voimistumisen, kun amerikkalaiset alkaisivat tukea heitä aseilla ja rahalla. Voimme jälkiviisaasti todeta, että juuri niin tapahtui, mutta samalla jihadismin suosio kasvoi. Nyt al-Qaidan propaganda muuttui uskottavammaksi, kun he pystyivät lainaamaan George W. Bushin puhetta, että USA oli ”ristiretkessä” terrorismia vastaan. Kirjan mukaan kaikki länsimaiset muslimivastaiset asenteet muuttuivat al-Qaidan ilmaiseksi propagandaksi. Tämän voi nähdä siinä, että terrorismin vastaisen sodan jälkeen terrorismi on vain lisääntynyt.    

Kirjailija kuitenkin valittaa, että juuri tämä kansainvälisen terrorismin aalto, jonka al-Qaida aloitti, on vain lisännyt maailman muslimien kurjuutta. Kirjailija valittaa erityisesti siitä, että EU on alkanut tarkkailla kaikkia muslimeja, joilla on/oli yhteyksiä islamistiliikkeitten kanssa, mikä on johtanut karkotuksiin ja pidätyksiin.     

Yhteenveto    

Montasser Al-Zayyatin ”Tie al-Qaidaan: Bin Ladenin oikean käden tarina” on hyvä lähdeaineisto islamistien ja jihadistien ajattelusta, mutta muuten todella tylsä kirja. Tämä teos keskittyy enemmänkin käsittelemään islamistien sisäisiä riitelyitä kuin itse ideologiaa tai Al-Zawahrin yksityiskohtaisempaa elämää. Eli pitää olla todella kiinnostunut islamismista, että lukee tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Farajin jihadistinen manifesti

Siitä on pitkä aika, kun olen lukenut mitään jihadistien manifesteja. Sen lisäksi, että päädyn tiedustelupalveluitten tarkkailulistoille, näitä läpysköjä ei ole yhtä mukava lukea, kun käännökset ovat joskus huonoja ja jihadistien kirjoitustapa todella ärsyttävä. Jäbät sekoittavat tavalliseen retoriikkaansa arabiankielisiä termejä, mikä hankaloittaa lukemista, vaikka ymmärrän suurimman osan islamilaisista käsitteistä. Nyt tartuin egyptiläisen al-Jihadi (Tanzim al-Jihad) jihadistiryhmittymän teoreetikko Muhammad abd-al-Salam Farajin (1954-1982) ”Laiminlyöty velvollisuus” (oma suomennos) manifestiin. Otin tämän lukulistaan, koska se on Sayyd Quitbin ”Virstanpylväät” (1964) teoksen ohella modernin jihadismin merkkiteos, joka loi teoreettisen perusteen al-Qaidalle ja sen jälkeisille hupsuttelijoille.

7

Idea

Kirjan päätarkoitus on perustella, miksi on islamilaisen teologian mukaista julistaa pyhä sota omaa muslimienemmistöistä hallitusta vastaan. Silloin kun muslimi-imperiumi oli olemassa, jihadin sai julistaa ainoastaan kalifi ja ainoastaan tiukkojen ehtojen vallitessa. Kaikki kalifaatin käymät sodat eivät olleet jihadeja, vaan ihan vaan sotia. Mutta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kalifaattia ei ollut enää olemassa ja näin jihadin julistaminen kävi mahdottomaksi. Faraj ja kumppanit kuitenkin kokivat, että Egyptin sen hetkinen sekulaari presidentti Anwar Sadat (1918-1981) piti kaataa ja Egypti muuttaa uudeksi kalifaatiksi. Tämä kirja on yritys perustella, miksi al-Jihad-ryhmä on oikeutettu julistamaan jihadin.

Yksi suurimmista esteistä aloittaa pyhä sota onkin se, että sen pääasiallinen tarkoitus on olla puolustussota ulkoista vihollista vastaan. Faraj kuitenkin löysi keskiaikaisen uskonoppinen Taqī ad-Dīn Ahmad ibn Taymiyyah (1263-1328) joka oli omana elinaikanaan uudistanut islamia, tulkitsemalla uskonnon pyhiä tekstejä tavalla, jossa voitaisiin perustella pyhä sota sen ajan muslimeiksi kääntyneitä mongolihallitsijoita vastaan. Mongolit olivat vuonna 1299 valloittaneet lähes koko Lähi-Idän ja hallinneet aluetta vuosikausia. Monien arabien mielestä kuitenkin nämä mongolit eivät olleet ”aitoja” muslimihallitsijoita. Perinteisessä islamilaisessa laissa ei ollut mitään perustetta kapinoimaan omaa uskonveljiä vastaan. Apuun tulikin Taymiyyah, joka loi teesin, että jos muslimihallitsija hallitsee muslimeja epäoikeudenmukaisesti, tämä ei ole oikeasti muslimi ja näin aseellinen vastarinta häntä vastaan on perusteltua! Taymiyyan ideat eivät hänen elinaikanaan olleet kovin suosittuja, erityisesti kun ensimmäisen kalifaatin aikana oli perusteltu, että mikä tahansa muslimihallitsija on parempi kuin ei mikään muslimihallitsija. Taymiyya loppujen lopuksi kuitenkin onnistui uudistamaan uskontonsa. Ikävä kyllä Taymiyya loi pohjan myöhemmin 1700-luvulle Arabian niemimaassa syntyneelle wahhabismille, joka on kaikista fundamentalistisin ja vihamielisin islamin haara.

Tästä tuleekin tämän manifestin otsikko: Islamin mukaan jokaisen muslimin velvollisuus on osallistua jihadiin ja Farajin mukaan tämä velvollisuus on nykyään laiminlyöty. Farajin mukaan modernin jihadin tehtävä onkin perustaa kaadetun hallituksen tilalle kalifaatin ja sen jälkeen aloittaa pyhiä sotia naapurivaltioihin, kunnes on olemassa vain yksi jättiläismäinen islamilainen valtio.

Rakenne

Tämä kirja on rakennettu kysymys-vastaus-muotoon, jossa jokin hypoteettinen muslimi kysyy perusteluja vastarinnan aloittamiseen ja Faraj vastaa niihin. Kirjailija vetoaa Koraaniin, haditheihin (Muhammedin tekemisien ja sanomisien kokoelma, josta vedetään tulkintoja sharia-laille) ja Taymyyahin omiin kommentteihin islamilaisesta laista. Tämä formaatti on aika rasittavaa, kun jokaista kappaletta katkaisee jokin pyhän tekstin sitaatti. Näissä sitaateissa sitten vielä referoidaan lukuisiin nimiin, jotka pitäisivät todistaa, miten aito hadith on. Haditheja kun on kymmeniä ja monet ovat väärennöksiä tai koulukuntakohtaisia.

Argumentaatio

Mielenkiintoiseksi tämä teksti menee, kun kuvitteellinen kysyjä epäröi koko pyhän sodan aloittamista omaa hallitustaan vastaan ja erityisesti itsemurhaiskujen käyttöönottoa. Faraj pyrkii perustelemaan erilaisilla marttyyrikertomuksilla itsemurhaiskuja. Kirjailijan mukaan jos Muhammadin aikana oli sallittua sotilaan taistella, vaikka tämä tiesi kuolevansa taistelussa, se on tarpeeksi hyvä perustelu sille, että itsemurhapommitus on sallittu. Kirjasta löytyy myöskin kertomus, jossa lapsi haluaa osallistua taisteluun ja profeetta sallii sen, joten Faraj vetää siitä tulkinnan, että lapsien itsemurhaiskut ovat ok. Tällaista ylitulkintaa käytetään perustelemaan, miksi siviilien, naisten ja lasten tappaminen ovat sallittuja ja niin edelleen. Tuhansia vuosia vanhoja sotakertomuksia tulkitaan moderniin kontekstiin, jolloin mitä barbarismisempia käytäntöjä pyhitetään. Esimerkiksi salamurhat, myrkytykset petokset ja niin edelleen. Kaikki keinot sodan voittamiseen Faraj löytää tulkitsemalla lukuisia Muhammadista kertovia tarinoita. Kirjailija referoi kertomuksiin, joissain Muhammad kuulee, jonkun hänen sotilaistaan tehneen jotain ja joku kysyy, oliko se ok? Muhammad sitten sanoo vastaa joko myöntävästi tai kieltävästi. Faraj kuluttaa myöskin aikaa perustellakseen, miksi Muhammadin pasifistisemmat lausunnot ovat väärennöksiä tai ne eivät päde nykyaikaan, suodattaen näin ainoastaan kaikista väkivaltaisemman ja häikäilemättömän version profeetasta kirjaansa.

Faraj myöskin käyttää sivuja haukkuakseen perinteisiä uskonoppineita, jotka eivät kannattaneet sotia ja silmittömiä massamurhia viattomia ihmisiä vastaan. Farajin mukaan nämä kaikki uskonoppineet eivät tunne ”aitoa” islamia ja he itse ovat vääräuskoisia. Perusteluna kirjailija käyttää profeetta Muhammad sitaattia, jossa tämä varoitti, että hänen kuolemansa jälkeen ihmiset tulevat vääristelemään hänen uskontoaan. Voitaisiin toki sanoa, että jätkä joka tulkitsee uskontoa keskiaikaisen uudistajan kautta, perustellakseen viattomien ihmisten teurastusta, on juuri se tyyppi, josta profeetta varoitti. Mutta tässä kirjassa ilmenee, että islamissa on lukuisia sääntöjä, jotka rajoittavat sodankäyntiä, mutta Faraj tulkitsee nämä säännöt epäolennaiseksi, koska maailman tilanne on niin vakava, että muslimit ovat puolustuskannalla.

Monet sodankäyntiä rajoittavat säännöt ovat kirjailijan mukaan muotoiltu joko Mekan aikana (mikä tekee niistä perinteisen tulkinnan mukaan vähemmän painavia kuin Medinan aikana laaditut) tai koska ne laadittiin silloin, kun muslimit olivat johtavassa asemassa. Farajin mukaan koska suurin osa maailmasta on ”vääräuskoisten” suurvaltojen hallinnassa ja islaminusko on ”hyökkäyksen kohteena” kaikilta suunnilta, perinteisistä sodankäynninsäännöistä on poikettava ja tartuttava kaikista epätoivoisempiin tekoihin.

Kuolemankultti

Tässä kirjassa ilmenee hyvin, mitä Shiraz Maher kirjoitti kirjassaan ”Salafi Jihadism: A history of a Idea” (2016) jossa juurikin analysoidaan jihadismin ideologiaa: Jihadismi versio islamista on kuin kuolemankultti. Ainoa vertailukohta, joka tulee mieleen tämän kirjan versiosta islamista, on viikinkien soturiuskonto. Viikingit uskoivat, että taistelussa kuoleminen on suurin siunaus ja pääsy suoraan paratiisiin, kun taas muulla tavalla kuollut päätyy varjomaailmaan. Faraj uhkaakin helvetillä niitä muslimeja, jotka eivät uskalla taistella hänen kanssaan. Näköjään muslimien haluttomuus jihadismiin oli aika suurta tämän kirjan kirjoittamisajankohdalla, koska aika monta kertaa kirjailija haukkuu erilaisia uskonoppineita ja kuvitteellista kysyjää, jotka epäröivät koko projektia.

Se onkin huomiota herättävä havainto, että kirja olettaa lukijan olevan jo fundamentalisti, mutta silti hänen täytyy yrittää vakuuttaa tätä, että terrorismi on juuri se tie pelastukseen. Tämä osoittaakin sen, mitä olen monesti sanonut, että vaikka fundamentalistit ovat arvioiltaan fasisteja, monet eivät halua anastaa vallan hallitukselta ja perustaa teokraattisen diktatuurin. Monet haluavat vain olla oman perheensä diktaattori ja se siitä. Toki ikävä tilanne lapsille ja kenties vaimolle, mutta ei yhteiskunnalle. Vaikka jokainen jihadisti on fundamentalisti, eritysesti salafisti, kuten tässäkin kirjassa todetaan, jokainen salafisti tai muu muslimifundamentalisti ei ole vielä jihadisti tai edes islamisti.

Yhteenveto

Muhammad abd-al-Salam Farajin ”Poissaoleva velvollisuus” on sairas kirja, joka on hankala lukea, mutta se kertoo paljon nykyään maailmaa riivaavasta vihaideologiasta, jonka tunnemme jihadismina. Mutta tämä kirja myöskin osoittaa hyvin, että islam itse ei radikalisoi, jos jihadisti joutuu vakuuttamaan jopa fundamentalistit, käytteän keskiakaisen teologin perusteluja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto