Avainsana-arkisto: Jordan B. Peterson

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Uuspuritanismi ateismin kaavussa

Jordan B. Petersonin ”12 sääntöä elämälle: Vastalääke kaaokselle.” (oma suomennos) on kanadalaisen kliinisen psykologin professorin kirjoittama itseapuopas ja manifesti, joka argumentoi nietzcheläisen kristillisyyden puolesta.

DSC_0091

Jordan B. Peterson on kiistanalainen kliinisen psykologian professori, joka tuli kuuluisaksi vastustaessaan kanadalaisen hallituksen tulevaa C-16 lakia. Laki kriminalisoisi trans-sukupuolisten yliopisto-opiskelijoitten verbaalisen häirinnän ja Petersonin tulkinnan mukaan tällainen laki loukkaisi sananvapautta. Tapaus sai paljon julkisuutta internetissä, ja Petersonin YouTube-videopalveluihin ladatut luennot alkoivat saada huikeaa suosiota. Luennoissa Peterson puhui muinaisesta mytologiasta, sananvapaudesta ja autoritaarisen mielen psykologisesta ja filosofisesta pohjasta. Miehestä tuli tietynlainen pohjois-amerikkalaisen oikeiston guru, joka on nyt julkaissut pääideoistaan kirjan. Tietenkin piti laittaa lukulistalle!

Ensimmäiseksi olen väärä kohderyhmä tälle kirjalle. Kirjan itseapuosiot ovat niin peruskauraa, että vain joku teinipoika, joka ei osaa edes omaa persettään pyyhkiä, näkisi jotain hyötyä niissä. Tässä on sellaisia ”suuria” elämänohjeita, kuten ”älä valehtele”, ”katso silmiin, kun puhut” ja oma lempparini ”siivoa huoneesi”.  Ohjeet tietenkin ovat hyödyllisiä, jos haluat elää normaalin ja onnellisen elämän, mutta näitä ohjeita saa kaikista itseapuoppaista ja vanhemmilta. Eli tämä kirja on tarkoitettu pääosin todella syrjäytyneille nuorille miehille, jotka ovat totaalisesti hukassa, jopa sosiaalisen kansakäymisen perusasioissa. Lainataakseni erästä Petersonin kriitikkoa ”tämä on itseapuopas nörteille.”

Kertoo jotain meidän yhteiskunnasta, kun tällainen kirja julkaistiin isossa kustantamossa ja on ollut Amazonin myyntilistojen kärjessä. Kirjailija itsekin kirjoitti tähän kirjaan, että hän haluaa estää teoksellaan seuraavan koulusurmaajan. Eli kirjailijalla on jalot tarkoitusperät ja ohjeet oikeasti hyödyllisiä. Ongelma tuleekin kirjan manifestiosiosta.

Peterson upottaa elämänohjeisiin omaa filosofiaansa, jonka hän esittelee pääosin muinaisten mytologioitten kautta. Peterson tukeutuu pääosin Raamatun ja Disney-elokuvien mytologioihin, mutta ilman alkuperäistä kontekstia. Miksi Disney-elokuvat? Mies ei koskaan selitä.

Ensimmäinen virhe tässä kirjassa, on Petersonin anakronistinen satujen ja myyttien tulkinta. Näitten tulkintojen tarkoitus on rakentaa monimutkaisia vertauskuvia, joitten pointti on joku yksinkertainen elämänohje, kuten esimerkiksi säännöllinen urheilu tai sitten, että naisten on alistuttava tekemää ”naisellisia juttuja”. Pahempaa ovat kuitenmkin Disney-elokuvien tulkinnat.

Disney-elokuvien kaupallisuuden suodatetut kansansadut käsitellään ikään kuin oikeiksi saduiksi. Ne, jotka ovat satuja tarkemmin tutkineet, tietävät, että Disneyn-sadut ovat melkein varjoja alkuperäisistä. Eli Peterson käyttää muinaisten satujen ”muinaisuuden” mielikuvaa esittääkseen omat anakronistiset ideansa ”ikuisiksi viisauksiksi”, jolloin ne vaikuttavat paljon syvällisemmiltä kuin oikeasti ovat.

Kummallisinta on kuitenkin Petersonin ideologia. Vaikka yksi kirjan ohjeista on ”puhu täsmällisillä käsitteillä” niin koko kirja on ympätty täyteen, mitä epämääräisempiä sanoja ja lauseita, että et ole varma, uskooko Peterson kirjaimellisesti kristilliseen teologiaan, vai käyttääkö hän niitä vertauskuvina?

Peterson vaikuttaa samaan aikaan uskovan, että Raamatun kertomukset ovat totta ja, että ne ovat vertauskuvia ihmisyyden syvimmästä olemuksesta. Välillä hän sanoo, että ihmisen pitäisi elää kristillisen oppien mukaisesti, ikään kuin Jumala olisi oikeasti olemassa ja toisessa kohdassa hän vaikuttaa puhuvan Jumalasta kuin oikeasta kosmisesta toimijasta. Eli välillä tuntui siltä, että Peterson yritti ujuttaa kristillistä mystiikkaa muuten aika ateistiseen tekstiin. Paras esimerkki tästä on, kun Peterson kertoo ihmisen evoluutiosta ja biologista, jonka jälkeen hän pyrkii osoittamaan, että oikeasti Vanha testamentti on yhdenmukainen nykytieteen kanssa. Tämä on perinteinen fundamentalistinen vaikuttamistaktiikka. Peterson on vain taitavampi ja kätkee sanomansa hirveään epämääräisten käsitteiden ripuliin, jossa annetaan kuva, että Raamattu on ”vertauskuvallisesti” yhdenmukainen nykytieteen kanssa. Lopputulos on kuitenkin sama, eli Raamattu on totta ja sen mukaan pitäsi elää. Tätä voisi pitää tolstoilaisuutena, mutta siinä, missä Tolstoi opetti yhteiskunnasta vetäytymistä ja kaikkien lakien hylkäämistä, niin Peterson menee päin vastaiseen suuntaan kristillisellä pseudoateismilla.

Tietenkin Peterson varmistaa, että lukijalle ei tule epäselväksi, että kristinusko on parempi uskonto kuin muut ja, että oikeastaan länsimainen kulttuuri, sivistys ja tiede olivat mahdollisia kristinuskon takia. Eli Peterson harrastaa samaa kuin islamistit, jotka yrittävät väitää, että Koraani ennusti nykytieteen. Peterson kuitenkin menee pidemmälle ja sanoo, että itse tieteellinen metodi ja ateismi ovat mahdollisia kristinuskon takia. Perusteeksi kirjailija antaa hirveän sekavan metafyysisen selityksen, joka kuulostaa enemmän eurosentriseltä kristilliseltä propagandalta kuin aidolta filosofiselta pohdinnalta.

Vihaan ristiriitaisuuksia ja tässä niitä oli aivan liikaa. Peterson tukeutuu vahvasti evoluutioon ja biologiaan, jolla hän pyrkii oikeuttamaan fundamentalistikristittyjen maailmankuvaa muistuttavia perhearvoja. Tietenkin Peterson vertaa perheen isää Jumalaan ja vielä tekee vertauksen niin hämäräksi, että et ole varma uskooko hän konkreettisesti perinteisen patriarkaattisen perheen olevan Jumalan luomus vai onko tämä taas joku kömpelö vertauskuva? Lopputulos on kuitenkin sama: Isä on perheen pää ja vaimo ja lapset saavat elää nyrkin ja hellan välissä. Tässä kirjassa on melkein kokonainen kappale omistettu sille, miksi on moraalisesti välttämätöntä hakata lapsiasi ”kriisitilanteissa”.

Mutta tämä ei ole pahin ristiriitaisuus, vaan räikeämpi on se, että kirjailija vastustaa henkeen ja vereen postmodernismia, konstruktivismia ja muita jälkimarxistisia yhteiskuntateorioita, mutta koko tämä teos on yksi suuri postmodernistinen pläjäys!

Esimerkiksi yhteiskunnan normeja, symboleja ja kulttuuristen merkitysten etsiminen ja purkaminen analysoimalla kaupallisia lastenelokuvia, on osa kriittistä teoriaa, joka perustuu postmodernismiin. Eli postmodernismia vastustava professori käyttää postmodernistisia analyysimenetelmiä!

Olenko minä ainoa ihminen tässä planeetassa, joka vaivautuu ottamaan selvää asioista, ennen kuin alan haukkumaan niitä? Postmodernismi on nimi aika monille asioille, niin arkkitehtuurityylille, maalaustaidesuuntaukselle, yhteiskuntatieteelliselle kattokäsiteelle kuin kuvaus jälkiteollisesta aikakaudesta. En ole löytänyt vielä yhtäkään postmodernismin kriitikkoa, joka oikeasti tietäisi, mitä postmodernismi on. Noam Chomsky sentään myöntää, että hän ei ymmärrä sitä, mutta olen törmännyt liian moneen ihmiseen, joilla on vankkumaton usko, että postmodernismi on jokin marxilainen ideologia, jonka tavoitteena on tuhota yhteiskunta. Peterson on yksi tällaisista neropateista. Mikä tekee näistä postmodernismin kriitikoista niin naurettavia pellejä, on se, että he huomaamattaan joko soveltavat postmodernistisia menetelmiä kritiikissään tai sitten omaavat ideologian, joka ytimiään myöten on postmodernistinen!  Peterson sortuu molempiin. Eli jo tässä vaiheessa olisin voinut lakata lukemasta tätä roskaa. Kuitenkin tunnen tiettyä nautintoa aivojeni satuttamisessa, joten jatkoin.

Se, että joku kanadalainen professori sekoittaa hyperkaupallisia Disneyn lastenelokuvia, anakronistista myyttien tulkintaa, kristillistä teologiaa ja ihmisen biologiaa, kertoakseen, että Jumala on samaan aikaan vertauskuva, että todellinen, jotta joku teinipoika osaisi siivota oman huoneen, on niin postmodernistista, että Kiasma-museo avaisi siitä näyttelyn!

Mutta mikä on Petersonin ideologia? Petersonin mukaan miehen, niin tämä kirja on pääosin suunnattu miehille, on muovattava itsestään henkisesti ja fyysisesti vahvaksi yhteisön tukipilariksi. Peterson sekoittaa kristillistä sanomaa niezcheläisyyteen, luodakseen tietynlaisen ateisistisen superkristityn. Tämä superkristitty olisi omatoiminen ihminen, pääosin mies, joka on henkisesti ja fyysisesti valmis selviämään kaikista tilanteista, jopa suurista katastrofeista.

Sattumalta olen oikeasti lukenut Nietzcheä ja tämä kristinuskon yhdistäminen antikristillisen filosofin teeseihin menee vielä ristiriitaisemmaksi, kun Nietzche itse on Antikristus kirjassaan todennut, että islam olisi parempi uskonto itsenäisellä miehelle! Eli Peterson on joko vain lukenut osan Nietzchen kirjoista tai vain Wikipedia-sivun tiivistelmän.

Petersonin mukaan nautinto ja rauha ovat vain väliaikaisia tiloja, ja ainoa vakio todellisuudessa on kaaos ja kärsimys. Tietyssä mielessä tällainen itsenäisen ja vahvan miehen oppi on oikein hyödyllinen, erityisesti teinille, jotka eivät osaa edes siivota omaa huonettaan, mutta kun tällaiseen ihanteeseen sekoitetaan äärimmäisen perinteisiä maskuliinisia arvoja, vahva usko hierarkioihin ja antikommunismi, niin tulos voi olla samanlainen Niezchen väärintulkintaa, mitä natsit harrastivat.

Petersonin mukaan ihmisen halu muuttaa ympäristönsä on tuhoon tuomittu, koska maailma on rakenteeltaan kaaoksen ja tuhon määrittämä.  Kaikki yrityksen parantaa yhteiskuntaa johtavat lopulta keskitysleireille, joten sellaisesta tehtävästä on luovuttava. Sen sijaan yksilön on parannettava ensin itseään ja sen jälkeen lähiyhteisöään. Eli tietyssä mielessä Peterson haluaa, että hänen lukijoistaan tulisi oman elämänsä sovinistisia Jeesuksia. Kirjailija painottaa, että ihmisen ongelmat ovat pääosin tämän itsensä aiheuttamia, joten on ensin pohdittava, mikä on oma vika, jonka jälkeen on sitten korjattava tämä vika kehittämällä itsensä paremmaksi. Hyödyllien ohje jälleen, mutta sinänsä ei mitenkään uusi.

Peterson kuluttaa aika paljon aikaa vastustaakseen naisten tasa-arvoa, käyttäen hyväkseen omia eksoottisia tulkintojaan biologiasta. Petersonin mukaan ihminen on hierarkkinen ja kilpailuhenkinen eläin, koska hummerit ovat hierarkkisia, kilpailuhenkisiä ja heilläkin on aivoissaan serotoniinia. Peterson ihan tosissaan väittää tässä kirjassa, että ihmisten pitäisi järjestetää sukupuolisuhteet kuin hummerit. En ole itse mikään biologi, mutta tiedän sen verran, että hummerit ovat aika kaukana ihmisistä, jotta mitään yhteiskuntamallia niistä voisi kopioida edes vertauskuvallisesti.

Tiedän sen verran antropologiasta, oman folkloristitaustani takia, että on olemassa laaja kirjo erilaisia kulttuureita, eikä perinteinen heteronormatiivinen ydinperhe ole mikään biologinen normi. On olemassa alkuperäiskansoja, joitten kulttuurissa lasketaan jopa viisi erilaista sukupuolta ja, joissa naiset ovat johtajina ja niin edelleen. Peterson yrittääkin kumota jotain 60-luvun antropologisia tutkimuksia, mutta eipäs näitä edes enää opeteta yliopistossa, vaan tuoreempi tutkimus vahvistaa sen, että käsityksemme heteteronormatiivisesta ydinperheestä ja binäärisestä sukupuolesta ovat hyvin tuoreita kulttuurisia muutoksia ja harvinaisia globaalissa perspektiivissä.

Peterson esimerkiksi yrittää kivenkovaa kieltää, että ympäristöllä olisi mitään vaikutusta eläimiin ja käyttääkin esimerkkinä apinatutkimuksia, joissa on todettu, että lajiserkkumme ovat yhtä sotaisia ja sovinistisia paskiaisia kuin me. Ongelma on, että riippuu täysin ympäristösä, miten sotaisa jokin eläinlaji on ja samaa voi todeta ihmisissä. Biologinen determinismi voi olla ihan kivaa, kun pitää kirjoittaa kirja oikeuttaakseen omaa sovinismiaan, mutta ei se ole tieteellistä.

Kirjailija toistaa useita kertoja, että biologia todistaa nykyisen yhteiskunnan ja sen ennakkoluulot ”luonnollisiksi” ja feminismillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Peterson olisi saanut uskottavuutta väitteilleen, jos hän olisi lukenut tuoreempia tutkimuksia kuin vain valikoitu määrä 60-luvulta. Esimerkiksi hormonitutkimus on osoittanut, että binäärinen sukupuolijako on aika vanhentunut käsitys biologisista sukupuolista.

Petersonin mukaan nainen on biologisesti rakennettu olemaan rakastavainen, impulsiivinen ja takertuva, kun taas mies on rakennettu kilpailemaan, rakentamaan ja ajattelemaan abstraktisesti.  Tämän takia naisten ei kuuluisi tehdä kodin ulkopuolella töitä, jos nämä eivät halua kasvattaa ”sisäistä miehisyyttään”. Petersonin mukaan logiikka, järjestys ja kuri ovat biologisesti ja metafyysisesti maskuliinisia ominaisuuksia, kuin taas kaaos ja tunteet ovat biologisesti ja metafyysisesti naisellisia ominaisuuksia. Mies on Petersonin mukaan evoluution kulminaatio. Täydellinen olento ja nainen, on taas enemmänkin miehen huonojen ominaisuuksien ylijäämää. Tai kuten jokainen fundamentalistikristitty väittää ”molemmat sukupuolet ovat erilaisia, mutta täydentävät toisiaan.”

Eli jos nainen haluaa olla enemmän kuin synnytyskone, hänen on sopeuduttava miesten rakentamaan ja miehille tarkoitettuun työelämään.  Edellä mainitun takia Peterson vastustaa feminismiä ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Nämä molemmat ovat kirjailijan mukaan ideologioita, jotka haluavat pakottaa muut elämään, heidän normien mukaan, eli ne ovat totalitaristisia ja johtavat kansanmurhaan. Tällä järkeilyllä homofobiaa ei tulisi kitkeä, koska se on yhtä kuin Maon kulttuurivallankumouksen uusinta. Sitten Petersonin käsitys, että ihmisiä ei saisi pakottaa omaksumaan muitten maailmankuvan on ristiriitainen, kun samaan aikaan hän perustelee, miksi naiset ja seksuaalivähemmistöt tulisi pakottaa elämään konservatiivisten heteromiesten normien mukaan.

Petersoni kuluttaakin melkein kokonaisen kappaleen kertoakseen Neuvostoliiton ja kommunistisen Kiinan kauhut, jonka jälkeen hän vetää suoran yhtäläisyyden seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia ajaviin feministeihin. Eli nyt tasa-arvoisen avioliiton hyväksymisen jälkeen voimme odottaa, että ne gulagit ilmestyvät ihan kohta. Tämä kummallinen teoria perustuu kirjailijan käsitykseen, että naisten ja vähemmistöjen oikeuksien ajaminen perustuu valtaväestön ja miesten demonisointiin. Petersonin mukaan jos jokin ihmisryhmä demonisoidaan yhteiskunnan ongelmien aiheuttajaksi, niin ennen pitkään tämä ihmisryhmä tullaan hävittämään väkivaltaisesti. Sinänsä tämä ydinteesi on oikeassa juuri Neuvostoliiton ”kansanvihollisten” ja natsien juutalaisvainojen takia, mutta ei kukaan merkittävä feministi tai vähemmistöjen oikeuksia ajava demonisoi valtaväestöä! Suurin osa naisten ja vähemmistöjen oikeuksia ajavista kristisoi rakenteita ei ihmisiä. Minun pitäisi tietää näistä, kun seuraan jokaista ääriryhmää jota on olemassa, niin oikealta kuin vasemmalta ja luen näitten manifesteja. Eli Peterson on tällä järkeilyllä tahattomasti asemoimassa itsensä äärioikeiston kanssa, joka ihan tosissaan uskoo, että valkoista heteromiestä ollaan sortamassa.

Koska kirjailijan mukaan nyky-yhteiskunta on biologiamme tulosta, niin se on oikea. Ihmisen on vain sopeuduttava tähän yhteiskuntaan hinnalla millä hyvänsä. Jo se, että oletetaan jonkun niin monimutkaisen rakennelman kuin länsimainen yhteiskunta olevan luonnollista ja, että luonnollisuus on yhtä kuin hyvyys, on filosofisesti ja tieteellisesti aika virheellistä.

Eli tämän kirjan tavoite on kehittää lukijasta vanhan luokan miehisen miehen, joka hampaat irvistäen, tukahduttaa oman itsensä ja unelmansa, sopeuttaakseen äärimmäisen puritaaniseen yhteiskuntaan, jossa onnellisuuden kulminaatio on keskiluokkainen ydinperhe. Toki kirjan opit itsenäisyydestä ja vastuun ottamisesta ollakseen ”aikuinen mies” ovat oikeita, mutta kun ne kehystetään hyvin perinteiseen käsityksen onnellisuudesta, joka perustuu työpaikan hierarkian nousuun ja 50-luvun ydinperheihanteeseen, niin enemmänkin näyttää siltä, että Peterson haluaa kouluttaa nuorista samanlaisia onnettomia miehiä, joita oli paljon juuri 50-luvulla.  Peterson toki puhuu ylevöittävästi ”oman tien” löytämisestä ja sen sellaista yltiopositiivista itseapudiskurssia, mutta kun koko kirnan ydinteesi on ”sopeudu!” niin suurin osa lukijoista tulee tekemään juuri sen. Eli paiskikaam kovasti töitä, että se bonus tai palkankorotus tulee, jonka jälkeen voidaan ”oikeasti” elää, mutta lopputuloksena ihminen on vain kuluttanut itsensä loppuun ylitöissä.

Pahempaa on kuitenkin Petersonin kauhu valtarakenteitten kritisointia vastaan. Kirjailijan mukaan, mitään  valtarakenteita ei saisi analysoida ja purkaa, koska ne ovat syntyneet ”biologisen kilpailun takia”. Eli Peterson on vain pyyhkinyt sosiaalidarvinismin pölyt pois ja ruiskuttanut kiiltävää maalia sen päälle. Eli tällä kanadalaisprofessorilla ei ole mitään uutta, jota emme ole kuulleet koko 1900-luvun aikana taantumukselliselta oikeistolta.

Tämä kirja ehkä kristallisoi yksinkertaistetun oikeiston ja vasemmiston kategorisen eron. Peterson on oikeassa, että vasemmistolainen ei ole tyytyväinen vallitseviin oloihin ja haluaa muuttaa sen. Mutta joskus ihan oikeasti yhteiskunnassa on ongelmia ja niitä pystytään muuttamaan, ilman että keskitysleirejä tarvitaan edes ehdottaa. Oikeistolaisen ajattelun ydinolemus on taas juuri se, että nykyinen maailma on jo hyvä, on yksilön ongelma, jos tällä menee huonosti, tämän on vain ryhdistäytyä ja sopeuduttua. Ongelmat yhteiskunnassa eivät ole itse järjestelmän sisäänrakennettuja ongelmia tai valuvikoja, vaan ”pahojen ihmisten huonon asenteen tulosta”. Yhteiskunta parantuu vain jos ”oikea tietoisuus” saavutetaan tai ”huonot ihmiset” korvataan ”hyvillä ihmisillä”. Mitään rakenteellisia ongelmia ei siis ole, ihmiset vaan ovat huonoja hyödyntämään sitä.  Mutta eikö juuri yksilöitten yksilöllisyyden kieltäminen ja tämän pakottaminen mukautumaan vallitsevaan järjestelmään ole juuri totalitarismia?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi