Avainsana-arkisto: journalismi

Antirasistista luokkataistelua

Kathryn Stockettin ”Piiat” on vuonna 2009 julkaistu romaani afroamerikkalaisista kotiapulaisista rotuerottelunaikaisessa Missisipin Jacksonin kaupungissa.

2

Idea

Romaanissa seurataan piikoja ja valkoista nuorta naista, joka päättää kirjoittaa heidän kokemuksistaan kirjan, saadakseen nostetta alkavassa toimittajaurassaan. Tästä alkaakin äärimmäisen vaarallinen peitetyö kaupungin yläluokan piikojen todellisten kokemusten tallentamisessa aikakaudessa, jossa on hyvin tavallista ratkaista afroamerikkalaisten epätyytyväisyys työoloihin hirttämällä heidät.

Romaani alkaa hitaasti, mutta se vie heti mukanaan. Ensin kuvataan jokaisen hahmon arki, elämänhistoria ja personallisuus, jotta samaistut ja välität heistä. Samalla pääset tutustumaan Jacksonin kaupungin yläluokkaisten valkoisten naisten sosiaaliseen dynamiikkaan. Kirjailija avaakin eri hahmojen kautta, miten rotu ja sukupuoli vaikuttavat eri tavoilla eri ihmisryhmiin kuuluviin henkilöihin. Afroamerikkalaisia naisia sorretetaan koska he ovat naisia ja mustia, ja valkoisia naisia taas sorretaan koska he ovat naisia.  Siitä huolimatta, että valkoiset naiset eivät tarvitse tehdä töitä, heitä yhä kohdellaan valkoisten miesten toimesta kuin seksiorjina, joilla ei ole omaa tahtoa tai älykkyyttä. Kathryn Stockettin sekoittaakin romaaniin antirasismia, feminismiä, draamaa ja huumoria.

Erityisen mielenkiintoista olivatkin kuvaukset ilmiselvästä rotusorrosta, jota afroamerikkalaiset naiset joutuvat kokemaan, mutta myöskin siitä henkisesti raskaasta vankilasta, jossa valkoiset naiset joutuivat elämään oman kotinsa sisällä. Ainoa tapa valkoisten naisten osoittaa omatoimisuutta ja minkäänlaista henkistä rikkautta oli osallistumalla erilaisiin juhlakomiteoihin ja käskyttämällä mustia kotiapulaisiaan.

Miehet ovat romaanissa lähes aina etäisiä, mutta vaarallisia puolijumalan kaltaisia olentoja, jotka vain lyhyesti ilmestyvät antamaan mahtikäskyjä, joita ympyröi sanaton uhka brutaalista ja raakalaismaisesta väkivallasta.

Samalla tämä romaani muistuttaa, mistä 1960-luvun sananvapauskamppailu koostui: Jacksonissa, kuten koko Yhdysvalloissa, ihmisillä oli oikeus julkaista mitä ikinä halusi, mutta silti Etelä-valtioissa afroamerikkalaiset tiesivät, että sananvapaus ei kohdistunut heihin, vaikka laissa ei eritelty mustien tai valkoisten sananvapauden eroja. Kirjassa piiat joutuvat kertomaan kokemuksistaan anonyymisti, koska valkoisten kritisointi voisi tuoda mitä hirvittävän kuoleman. Piiat olivatkin sekä sorrettuja ihonvärinsä takia, mutta myöskin sosiaalisen luokan, joka pidettiin pelolla alipalkattuna. Afroamerikkalaisen piti olla jatkuvasti kiitollinen, että hänet sallittiin olla olemassa, joten mikä tahansa vaatimus paremmista työoloista tai palkasta nähtiin uhmakkuutena ja epäkiitollisuutena, jota piti välittömästi rankaista. Vaikka lainsäädäntö oli ilmiselvän rasistinen, se takasi joitain afroamerikkalaisille oikeuksia, mutta valkoisten kulttuuri varmisti sen, että niitä ei valvottaisi. Romaanissa nuori toimittaja harjoittaakin sananvapauttaan, jotta voisi paljastaa tämän alistuksen kulttuurin, ja näin murtaa se lopullisesti.

Ongelmia

Suurin ongelma oli romaanin jälkiviisas kirjoitustapa, jossa kirjailija tunsi pakollisesti välillä muistuttaa lukijaa, että juoni sijoittuu vuosiin 1963-64, asettamalla kertojan tai hahmojen suihin mainintoja suurista historiallisista tapahtumista, mitä tapahtui samaan aikaan. Tällainen jatkuva referoiminen herätti mieleen Winston Groomin ”Forrest Gump” (1986) romaanin, ja muistutti minua siitä, etten lue 60-luvulla kirjoitettua kirjaa, vaan nykyajan jälkiviisaudella tuotettua romaania. Tällä tarkoitan, että nykyään me tiedämme, mikä oli historiallisesti merkittävää ja mainitsemisen arvoista kyseisestä aikakaudesta, mutta harvoin aikalaiset sen tajuavat. Erityisesti, kun monet historialliset tapahtuvat, joita romaanin henkilöt mainitsevat olivat melko epärelevantteja heidän kokemuksilleen. Harvoin eri aikakausien romaaneissa mainitaan samaan aikaan tapahtuvia suuria historiallisia hetkiä, vaikka kuinka ne olisivatkin relevantteja hahmojen kokemuksille. Tällainen referointi rikkookin mielestäni illuusion aikalaiskuvauksesta. Voin lyödä vetoa, että jos luet romaanin, joka sijoittuu nykyaikaan, et todennäköisesti törmää hahmoihin, jotka mainitsevat keltaliivit, Trumpin tai Isiksen sivumennen syödessä aamiaista.

Toinen ongelma oli romaanin oletus, että tiedät tarkalleen mitä rankaisuja afroamerikkalaisiin kohdistettiin, jos he rikkoivat rotuerottelulakeja. Tässä toki mainitaan talon polttaminen, ampumine ja hakkaaminen pesäpallomailoilla, mutta nämä olivat lievemmästä päästä. Oikeastaan pahimmillaan rotuerottelulakien rikkomisesta voisi seurata brutaali pahoinpitely, sukuelinten silpominen, hirttäminen ja sen jälkeen ruumiin polttaminen ja kappaleiksi repiminen, jonka jälkeen pienemmät luut muutettiin onnenkaluiksi, joita myytiin valkoisille asukkaille. Enkä liioittele yhtään. 60-luvun amerikkalaiset Etelä-valtiot olivat mitä pahimman barbarismin aluetta, joka oli niin maailmankuulu, että Neuvostoliitto käytti näitä faktoja propagandassaan. Jotkut historioitsijat ovatkin todenneet, että yksi syy afroamerikkalaisten kansalaisvapauksien laajentamiseen olikin Neuvostoliiton vastustaminen. On hyvin vaikea mainostaa omaa maata demokratian ja vapauden linnakkeena, jos oma kansa on jakautunut niihin, joilla on valtaa repiä maanmiehiä kappaleiksi, koska nämä ovat ”vääränvärisiä” ja niihin, joitten on toteltava hiljaa valkoisten jokaista käskyä.

Yhteenveto

Kathryn Stockettin ”Piiat” on hyvä romaani afroamerikkalaisten työväen naisten arjesta, mutta myöskin feministinen kertomus eri sosiaalisten luokkien naisten ristiin menevistä sortomekanismeista, kerrottuna todella tunteita herättävällä, mutta viihdyttävällä juonella. En ole vielä nähnyt elokuvaversiota, mutta kuulemma se vesittää romaanin sanoman, joka on pohjimmiltaan aika rankka ja synkkä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Maaltamuuttokriittiset äärihipsterit!

Vaikka jotkut ihmiset pitävät minua omituisena hyypiönä, joka kuluttaa aivan liikaa aikaa lukien asioista, joita vihaan, olen oikeastaan aika tyypillinen ikäluokkani edustaja. Niinkin tyypillinen, että joskus häpeän banaalisuuttani. Esimerkiksi vuonna 2015 pakolaiskriisin aikana ”aktivoiduin” ja aloin somessa riitelemään rasistien ja antirasistien kanssa aihepiiristä. Minua on haukuttu natsiksi, fasistiksi, putinistiksi, russofobiksi, Obaman kätyriksi, anarkistiksi, stallariksi, kommunistiksi, suvakiksi ja mielenvikaiseksi, kun olen esittänyt mielipiteitäni maahanmuuttoon liittyen. Joten, kun näin tämän Mikko-Pekka Heikkisen tänä vuonna julkaistun ”Betoniporsas” nimisen satiirin nykyisestä maahanmuuttokeskustelusta, tunsin että minulle oli kirjoitettu kirja.    

10

Idea    

Mikko-Pekka Heikkisen ”Betoniporas” kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa MENA-maitten pakolaisaallon sijaan, Suomen maaseudun kriisi kulminoituu valtavaan maaltamuuttoaaltoon. Helsinki ja monet Suomen suurkaupungit joutuvat yhtäkkiä satojen tuhansien työttömien ja kodittomien maalaisten vaellusten kohteiksi. Välittömästi osa Helsingissä elävistä kaupunkihipstereistä radikalisoituu ja he luovat ”maaltamuuttokriittisen” liikkeen. Samaan aikaan pienen helsinkiläisen paikallislehden toimittaja näkee tilaisuuden tehdä elämänsä skuupin.     

Pelottavan tarkkaa satiiria    

Heikkinen on jäljitellyt todella hyvin netin keskustelupalstojen rasistista kielenkäyttöä ja siirtänyt ne maaltamuuttokriittiseen retoriikkaan, synnyttäen todella surkuhupaisan lukukokemuksen. Erityisen hauskaksi menee, kun maaltamuuttokriitikot ovat hipstereitä, jotka puhuvat stadin slangia. Näin perinteisten rasistien huonosti kirjoitettua ja satunnaisilla CAPS LOCK-tehostetuilla sanoilla oleva retorikka sekoittuu ultramoderniin stadin slangiin. Mutta kirjailija ei jää tähän, vaan tässä kirjassa esiintyy somalitaustainen maaltamuuttokriittinen hipsteri ja kallonmittauksia! 

Mutta ei tämä romaani ole vain pelleilyä, vaan myöskin hyvä tapa ajatella pakolaiskriisistä, erityisesti sen logistisesta puolesta, kun niin paljon ihmisiä tulee yhtäkkiä yhteen kaupunkiin. Kirjassa joittenkin hahmojen onkin kamppailtava väkivaltaisia äärihipstereitä ja Helsingin kaupunkia vastaan, saadakseen luotua inhimilliset olot puistoissa telttaileville pakolaisille.     

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä romaanissa on hätiköity ja lapsellinen loppu. Kirjailija selvästi täräytti kaikki huumoripaukut kirjan alussa ja keskikohdassa, eikä oikein keksinyt, miten lopettaa tarina. Sitten toinen ongelma on, miten pitkäikäinen tämä romaani tulee olemaan? Niin kauan, kun on rasisteja öyhöyttämässä netissä, tämä on ratkiriemukasta satiiria, mutta sen äärimmäisen spesifinen kieliasu voi vanhentua jo vuosikymmenessä. Siinäkin on ongelma, joka koskee enemmän minua, kun suurinta osaa suomalaisia ja se on kieli. Tässä romaanissa esiintyy lukuisia murteita ja slangeja, joita en ymmärrä täysin, joten monet sen vitseistä menivät minulta ohi.     

Yhteenveto    

Mikko-Pekka Heikkisen ”Betoniporas” on todella hauska romaani, jossa nauroin ääneen rakennetulle maailmalle ja sen kielellisille kikoille. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan teokselta oli ajattomuutta, mutta en tiedä oliko se edes kirjailijan tarkoitus? Tämä onkin enemmän todella hyvää kioskikirjallisuutta, jota lukee junamatkalla, kun suuria humanistisia pohdintoja herättävä nojatuolikirjallisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin