Avainsana-arkisto: Kapitalismi

Prekariaatti: uusi vaarallinen luokka

Guy Standingin ”Prekariaatti: uusi vaarallinen luokka” (oma suomennos) on vuonna 2011 julkaistu tietokirja, joka argumentoi, että uusliberalistinen politiikka on tuottanut kokonaan uuden poliittisesti vaarallisen alaluokan.   

4

Idea   

Kirjan mukaan prekariaatti on pätkätyöntekijöistä koostuva luokka ihmisiä, jotka pirstaloisen työkuvan vuoksi, eivät mahdu perinteiseen työväestön luokitukseen. Tämän takia prekariaatilla ei ole yhteistä identiteettiä tai poliittista edustusta, joka voisi turvata heidän oikeuksiaan, tehden heidän sosiaalisesta asemastaan epävarmaan tai hauraan. (englanniksi: ”precary”)    

Kirjailijan mukaan 70-luvulta lähitien aloitettu uusliberalistinen projekti ”joustavien” työmarkkinoitten luonnissa, tuhosi perinteisen työväestön vakituisen työn mallin, joka oli koko hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimuksen pohja. Uuden politiikan nimeen kaikki pyrittiin kaupallistamaan, jopa yritysten sisäiset rakenteet, jolloin viimeisetkin rippeet paternialistisesta yrityksestä, jonka työntekijät ovat kuin perhe, romutettiin. Nyt yritykset ja niitten työntekijät ovat vain kokoelma mekaanisia osia, joita voidaan vaihtaa keskenään maksimoidakseen tehokkuuden. Suurin osa työstä on vähitellen muuttumassa alipalkatuksi pätkä-, kausi- ja alihankintatyöksi. Kirjailijan mukaan tällaiset pirstaleiset työmarkkinat aiheuttavat lukuisia vieraantumiseen liittyviä psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia, jotka pidemmällä aikavälillä voivat uhata itse koko järjestelmän olemassaolon.    

Standin maalaileekin dystopiamaisen vision, jossa jättiläismäiset kansainväliset korporaatiot liikuttelevat miljoonia alipalkattuja kausityöntekijöitä ympäri maailmaa, aiheuttaen etnisiä ja sosiaalisia jännitteitä. Kun joutuu kilpailemaan oman maan sisällä toisia pätkätyöntekijöitä vastaan, kärsivällisyyttä kilpailla maahanmuuttajien tai naisten kanssa ei ole. Tämä jännittynyt työmarkkina tuo turhautumista, joka heijastuu äärioikeiston kannatuksen kasvuun ja muuhun poliittiseen levottomuuteen, kuten mellakoihin ja terrorismiin.  

Standing jatkaa, että maitten hallitukset yrittävät korjata uuden talousjärjestelmän jättämän ammottavan aukon verovaroissa, pakottamalla työttömiä, opiskelijoita ja eläkeläisiä hankkimaan lähes turhia ja alipalkattuja töitä ja markkinaehtoistamalla erilaisia sosiaalisia palveluita. Koska vakituisia töitä ei ole, työttömiä on valtava määrä. Varmistaakseen, etteivät työttömät ja muut sosiaaliturvan varassa elävät ”huijaa” järjestelmää, valtion on lisättävä massavalvontaa, jolloin on yhdentekevää ovatko fasistit päässeet valtaan vai ei, yksilönvapaus on kuitenkin romutettu. Lopulta Ihmiskunta on syöksynyt äärikapitalistiseen teknofeodalismiin.  Lukiessa tätä kirjaa tuli mieleen George Orwellin “1984” romaanin pahiksen kuuluisa lause ”Jos haluat kuvitella tulevaisuuden, voit kuvitella saappaan, joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja.”, mutta Standingin kirjassa tämä saapas ei ole stalinistisen hirmuhallinnon jalkine, vaan kansainvälisen korporaation kiiltävä ja trendikäs desing brändituote.  

Kattava teoria   

Guy Standing ei tyydy vain kuvaamaan, miten prekariaatti syntyi ja voi kehittyä tulevaisuudessa, vaan miten kaikki nyky-yhteiskunnan ongelmat johtuvat uusliberalistisen politiikan aiheuttamasta työn pirstaloitumisesta. Kirjailija ottaa kantaa niin ilmastonmuutokseen, masennukseen, miesten ja naisten eri tavalla heikentyneeseen asemaan työmarkkinoilla, maahanmuuttoon, nuorten miesten radikalisoitumiseen, valistusarvojen ja sivistyksen kuolemaan, pseudotieteen ja huuhaauskomusten leviämiseen, yliopisto-opiskelijoitten infantilisoitumiseen, eläkepommiin, syntyvyyden romahdukseen, vankipopulaation kasvuun, massavalvontaan ja jopa geenimuunteluun. Yllätyinkin, miten moni ilmiö on kärjistynyt juuri niin paljon kuin tässä kirjassa esitetään, mutta samalla miten kirjailija on onnistunut selittämään vasemmistolaisesta vinkkelistä jokaisen ongelman.

Näin kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen vaikuttaa siltä, että sen kauhuvisiot ovat toteutumassa. Äärioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa, nuoriso on niin vieraantunutta ja ahdistunutta, että monet purkavat sen massamurhilla ja terrori-iskuilla, Ranskassa keltaliivit ovat useita kuukausia mellakoineet, maahanmuuttajien ja pakolaisten määrä on lisääntynyt ja lukuisat hallitukset ovat yrittäneet toteuttaa erilaisia työttömien ”aktivointipolitiikkaa” ja yksityistää julkista sektoria tuhoisin seurauksin.   

Tätä kirjaa voitaisiinkin pitää vasemmiston ajankohtaisena vastauksena laajoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Jos muistaa, että kaksi viikkoa sitten kirjoitin arvion Matti Pursiaisen kirjasta ”Paska Suomi” (2017), tämä Standingin kirja on hyvä kontrasti siihen. Yhden miehen utopia on toisen painajainen. Kuten Pursinainen, Standing ei vain valita, miten kaikki on päin persettä, vaan tarjoaa konkreettisia ratkaisuja, joista merkittävin on perustulo. Näitten lisäksi tietenkin koko uusliberalistisen järjestelmän purku ja korvaaminen libertaarisella sosialistisella demokratisoinnilla. Eli suomeksi kirjailija argumentoi anarkististen paikallisrakenteitten puolesta.   

Annan pisteet myöskin sille, että tässä kirjassa onnistuttiin rakentamaan kokonainen antikapitalistinen teoria, lähes mainitsematta Karl Marxia. Standing oikeastaan mainitsee saksalaisen filosofin vain kerran ja sekin on kritisoidakseen häntä. Standingin mukaan nykykapitalismi on täysin erilainen kuin 1800-luvulla, joten on turha takertua vanhoihin käsityksiin ”yhtenäisestä” työväenluokasta. Samalla kirjailija julistaa perinteisen hyvinvointivaltion ja ammattiliitot kuolleiksi. Uusi prekariaatteihin perustuva työväenliike ja politiikka on perustettava globaaleihin ja samaan aikaan paikallisiin rakenteisiin, jos halutaan estää maailman palautuminen feodalismiin. Kirjan uskottavuutta lisääkin se, että tämä kirjoitettiin ennen Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin kirjaa ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” (2016) jonka lopussa varoitetaan, että jos veroparatiiseja ei kitketä, ihmiskunnan tulevaisuus on paluu feodalismiin.   

Ongelmia   

Vaikka Standingin teoria on melko uskottava, tästä kirjasta puuttuu lähes kokonaan varsinaisen akateemisen tutkimuksen tuottama data. Tämä kirja onkin enemmän populaarimpi esitys teoriasta kuin varsinainen akateeminen tietokirja. Silti kaipaisin edes lähteiksi muutakin kuin kansalaisjärjestöjen ja ajatuspajojen tuottamaa tutkimusta ja erilaisia valikoituja lehtiartikkeleita. Jos sitäkään tässä kirjassa tarjotaan. Joskus kirjailija vain väittää asioita, joista kaipaisi parempia perusteloja tai tietoa, kuka niin on väittänyt ja missä? Tämä syö kirjan uskottavuutta jonkin verran. Yleensäkin epäilen mitä tahansa teosta, joka yrittää selittää kaikki maailman ongelmat yhdellä kaiken kattavalla teorialla. On tämä silti uskottavampi kuin se, että ihmiset ovat feminististen juutalaiskommunistien salaliiton aivopesemiä uhreja tai, että eri ihmisryhmien sekoittuminen on aiheuttanut alamäen.   

Yhteenveto    

Guy StandinginThe Precariat: The New Dangerous Class” on todella vetävästi kirjoitettu tietokirja nyky-yhteiskuntamme ongelmista, joka tarjoaa yhä tuoreen vasemmistolaisen vaihtoehdon niille, mutta teos on enemmänkin ponnahduslauta tarkempaan tutkimukseen kuin ensisijainen lähdeaineisto. 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Paska ideologia

Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” on vuonna 2017 julkaistu talousliberaalinen manifesti, jota jotkut blogini fanit suosittelivat minulle. Koska blogini keskittyy poliittisiin ääriliikkeisiin, minulla ei ollut mitään kiirettä lukea tätä teosta. Vaikka joittenkin mielestä Pursiainen on ekstremistinen hörhö, en jaa tätä näkemystä. Se, että haluaa yksityistää julkista sektoria ei ole sama asia kuin yrittää rakentaa pohjoismaista natsi-imperiumia.

1.JPG

 Idea

Heikki Pursiainen on ekonomisti ja entinen uusliberalismia ajavan Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja. Hän kirjoitti tämän kirjan, argumentoidakseen, että Suomi on paska maa, koska täällä ei harjoiteta tarpeeksi talousliberalismia. Provokatiivisesta otsikosta huolimatta, kirjailija ei vihaa Suomea, vaan väittää, että maamme olisi vielä rikkaampi ja hyvinvoivampi, jos julkista sektoria kavennettaisiin merkittävästi.

Kirjailija kehys on saksalaisessa sosiaaliliberalismissa, jonka mukaan hyvinvointivaltion pitää hoitaa vain niitä yhteiskunnan sektoreita, joita yksityisesti on hankala ylläpitää tehokkaasti. Pursiainen kertookin ihailevansa 2000-luvun alun Tony Blairin ”New labour” työväenpuolueen minimaalisen hyvinvointivaltion linjaa, eikä olevansa ”hullu liberaali”. Sattumalta olenkin kirjoittanut Owen Jonesin ”Chavs: The Demonization of the Working Class” (2011) kirjasta, jossa argumentoidaan, kuinka tuhoisa kyseinen politiikka on ollut Iso-Britannialle.

Pursiainen ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä uusliberaali, jonka mukaan koko hyvinvointivaltio ja kaikki yritystoimintaa rajoittavia lakeja tulisi lakkauttaa. Vaan hän on samalla keskieurooppalaisella oikeistolinjalla kuin kokoomuslainen Elina Lepomäki, jonka kirjan olen arvioinut tai ranskalainen presidentti Emmanuel Macron kaltaiset ”keskustalaiset” uusliberaalit. Kertoo jotain vasemmistolaisen talouspolitiikan hegemoniasta, kun Suomessa kuuluisin uusliberaali ekonomisti, pidettäisiin paatuneena kommunistina USA:ssa.

Suurin osa kirjan argumentaatiosta ovat oikein fiksuja ja loogisia, jolloin tästä muodostuukin yllättävän maltillinen näkemys suomalaisesta yhteiskunnasta, jota vanhat valtiokeskeiset ratkaisut kahlitsevat liikaa. Kirjassa käsitellään niin paisunutta julkista sektoria kuin yritystukia. Kaikki nämä estävät Pursinaisen mukaan ihmisiä ottamasta vastuuta omasta elämästään ja kaventavat todellista itsenäistä ja vapaata yhteiskuntaa. Samalla kirjailija rakentaa hyvin vahvan liberaalin argumentin perussuomalaisia ja heidän edustamaansa äärioikeistolaista linjaa vastaan.

Nerokkainta tässä kirjassa on Pursinaisen omaperäinen argumentaatio, joka lähtee siitä, että keskiluokka hyötyy tolkuttoman paljon hyvinvointivaltion palveluista, vaikka koko järjestelmä on tarkoitettu köyhille. Oikeistolaista kirjallisuutta lukeneena huomasin, että tämä keskiluokan haukkuminen on vain ovela tapa vähentää keskiluokan ja rikkaimpien verotusta. Sen sijaan, että Pursiainen kirjoittaisi, että keskiluokan selkänahkaa revitään veroilla, jotta heikompi aines saisi ”ansaitsematonta rahaa”, hän kirjoittaakin, että keskiluokan hyvinvointipalveluita on rajoitettava ja kohdistettava ”oikeasti” köyhille, mikä automaattisesti tarkoittaa keskiluokan ja varakkaampien verotaakan keventämistä. Sinänsä keskiluokan verotaakan vähentämisessä ei ole mitään väärää, pidän vaan mielenkiintoisena, miten saman asian voidaan esittää paljon fiksummalla tavalla.

”Ideologiat ovat kuolleet, paitsi paskat ideologiat”

Kirjan toinen kantava teema ovat ideologiat ja niitten paluu. Pursiaisen mukaan ”ideologiat ovat kuolleet, paitsi paskat ideologiat”, jolla hän tarkoittaa fasismia ja sosialismin viimeisiä rippeitä. Kirjailijan mukaan Perussuomalaiset ovat yrittäneet valtavirtaista äärioikeistolaisuuden sen jälkeen, kun valitsivat puheenjohtajakseen ”pula-ajan tohtori Goebbelsin”.

Samalla suomalaiset vasemmistopuolueet eivät ole luopuneet kaikista sosialismin rippeistä ja ryhtyneet vapaan markkinatalouden puolustajaksi. Kokoomusta taas arvostellaan sen takia, koska se ei ole ideologinen puolue. Pursiainen argumentoi, että Kokoomuksen pitäisi olla avoimemmin uusliberalismia ajava puolue, joka olisi ylpeä ja iloinen, kun se leikkaa julkista sektoria, myy kansalaisomaisuutta pois, kumoaa työoikeuslainsäädäntöä ja pienentää ammattiliittojen vaikutusvaltaa. Keskustan olemassaoloa Pursiainen taas kyseenalaistaa kokonaan ja sanoo sen olevan suomen ”taantumuksellisin voima”.

Olen aiemminkin valittanut, että elämme ideologianjälkeistä aikakautta, jossa ideologioita pidetään ikävinä asioina. Sen verran paljon, että kun joku poliitikko haluaa haukkua hallituksen politikkaa, tämä sanoo sen olevan ”ideologista”. Mielestäni ei ole olemassa arvovapaata ultramatemaattisen loogista politiikkaa, vaan se on aina ideologista. Pursiainen on samoilla linjoilla ja sanoo, että oikeistopolitiikka pitää olla aatteellisesti johdonmukaista. Mielestäni ideologinen politikka on palattava, koska silloin äänestäessä tietää tasan tarkkaan mitä saa. Samalla hallitusneuvottelut ovat helpompia, kun kaikki tietävät, mitä kukin puolue oikeasti tavoittaa tai vastustaa.

Populismi onkin nykyään suuri ongelma, koska kun millään puolueella ei ole mitään ideologiaa, populistin on helpompi kehystää itsensä eliitin vastaiseksi, ilman että tarjoaa mitään konkretiaa tai edes määrittelee, mitä hän tarkoittaa eliitillä. Perussuomalaiset esimerkiksi voivat olla samaan aikaan työväenpuolue ilman sosialismia, että porvaripuolue ilman ihmisoikeuksia, eikä kukaan edes huomaa.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen teoreettinen ote. Vaikka Pursiainen osaa argumentoida hyvin, miksi suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on erilaisia ongelmia, hänen on vaikea taistella sitä faktaa vastaan, että suomalainen yhteiskunta toimii. Suurin osa kirjan kritiikeistä koostuukin siitä, että jokin hyvinvointivaltion aspekti on ”periaatteessa” väärin, jos kannattaa liberalismia. Eli kirja on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija jakaa saman ideologian kuin Pursiainen. Tällainen oletus aina karkottaa niitä ihmisiä, jotka eivät jaa samaa ideologiaa, mikä taas tekee Pursiaisen epäonnistumaan tavoitteessaan, eli saada lukijakin kannattamaan hyvinvointivaltion karsimista.

Kirjailija itsekin myöntää teoksensa lopussa, että Suomi ei ole paska maa verrattuna muihin maihin, vaan se voisi olla vielä parempi, jos häntä kuunneltaisiin. Tarkoittaen, että kaikista ongelmista huolimatta, suomalainen hyvinvointivaltio toimii sen verran hyvin ja tehokkaasti, että siitä luopuminen on hyvin vaikeaa. Tämän vuoksi Kokoomuskin joutuu piilottamaan uusliberalistiset tendenssinsä tai, kuten Pursiainen kirjoittaa ”pyytää anteeksi leikkauspolitikkaa.”

Ainoa tapa, jolla Pursiainen näkee visionsa toteutuvan, on jos suurin osa suomalaisista omaksuisi hänen versionsa sosiaaliliberalismista. Siitä huolimatta, että Pursiaisen kirjan sisältö on aika maltillista, verrattuna vaikka rankasti uusliberalistiseen Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) manifestiin, hän vaatii samanlaista utopistista toivetta, jota anarkistit ja kommunistit tavoittelevat, eli jos kaikki olisivat ideologisesti uskollisia, ideologian visiot Suomesta olisivat mahdollista toteuttaa. Kuten pienpuolueeksi jäänyt Liberaalipuolue on osoittanut, tavallisia suomalaisia ei kiinnosta kovin paljon kevyempi sosiaali- tai uusliberalismi. Tarvitaan aika massiivista propagandatyötä ja uskallusta olla julkisesti ylpeä uusliberaali, jotta enemmistön pää saatettaisiin käännettyä, jos edes saadaan. Kuten tiedämme, tietyt ideologiat ovat tavalliselle kansalle vain liian vastenmielisiä.

Toinen ongelma tässä kirjassa on sen oikeistolainen oletus. Vaikka tämä kirja pyrkii perustelemaan, miksi Suomi on paska maa, teoksen kieli on hyvin oikeistolaista. Pursiainen esimerkiksi toistaa useita kertoja, miten on tärkeää lisätä yksilön omaa vastuuta elämässään ja erottaa kuka on ”oikeasti” köyhä. Sitten hän ihmettelee, miksi vasemmisto ei halua lisätä yksiöitten vastuuta tai löytää valeköyhiä? Kirjailija ei vaikuta tuntevan vasemmistolaisia kovin hyvin, koska vasemmisto ei käsitä vastuuta tai köyhyyttä samalla tavalla kuin oikeistolainen. Esimerkiksi vasemmistolle harvoin kiinnostaa löytää ”valeköyhiä” jotka hyödyntäisivät valtiontukea, koska hyvinvointivaltion hyödyt nähdään niin massiivisina, että jonkun vapaamatkustuksen aiheuttamat haitat ovat häviävän pieniä. Kuitenkin oikeistolaisille valeköyhät ovat suurin yhteiskunnallinen ongelma ikinä. Sama on vastuun kanssa. Vasemmistolle köyhyys on rakenteellinen ongelma, joka estää yksilö toteuttamasta itseään. Kun köyhyys on hoidettu pois, yksilö voi keskittyä toteuttamaan itseään ja näin olemaan vastuullinen.

Samalla Pursiainen haluaisi, että vasemmisto luopuisi kokonaan sosialismista ja ryhtyisi vielä enemmän kannattamaan kapitalismia kuin nyt. Kirja antaakin kuvan, että Pursiainen haluaisi, että vasemmisto olisi enemmänkin kuin Kokoomus, mutta jonka fokus olisi jatkuvassa vaatimuksessa, että jäljellä olevat hyvinvointipalvelut kohdistettaisiin ainoastaan ”oikeasti” köyhiin. Tulee mieleen amerikkalainen sosialidemokraatti, joka kerran sanoi toivovansa, että Republikaanipuolue sysättäisiin marginaaliin, jotta Demokraatti-puolue muuttuisi uudeksi oikeistoksi, jolloin hänen edustamansa sosialidemokratia voisi muodostua uudeksi johtavaksi vasemmistoksi. Toivossa on hyvä elää.

Kolmas ongelma on Pursiaisen ihmeellinen oletus, että työläisten palkat ovat kokonaan markkinoitten määräämiä. Pursiainen argumentoi palkan yleissitovuutta ja korkeita palkkoja vastaan sillä, että ne ovat keinotekoisia. Kirjailija argumentoi, että työntekijä saa sen palkan, minkä asiakas on valmis maksamaan hänen tuotteestaan. Tässä kohtaa oma taloustieteellinen ymmärrys loppuu, koska tietääkseni harva tuote on yhden työntekijän valmistama, vaan eri osat ovat eri työntekijän kokoamia. Toki voitaisiin sanoa, että työntekijän palkka on silloin rakka-ainemarkkinoitten määräämä, mutta raaka-aineet ovat harvoin tavallisten kuluttajien määräämiä, vaan enemmänkin itse teollisuuden. Harvoin sitä kuulee, että tietyn liukuhihnan työntekijän palkkaa on alennettava kobolttimarkkinoitten takia, mutta muoviosien kokoajien palkat pysyvät samoina? Joten pahoittelut, jos vaikutan tietämättömältä tai ylimielisen tyhmältä, mutta kuka määrittelee sen, että yksi työntekijä saa enemmän palkkaa yhden osan valmistuksesta kuin toinen, ja kuka määrää sen, että kyseisen tehtaan valvoja, työnjohtaja ja omistaja, saavat vielä suuremman palkan? Lopputuotteen hinta on toki markkinoitten määräämä, mutta se osuus tuotteen ostoksesta, joka menee eri valmistusketjun työntekijälle, on osittain yrityksen omistajan määräämä. Jos työnohjaajia ja yritysjohtajia ei olisi olemassa ja tehdas olisi suoraan työntekijöitten omistaja, sitten työntekijöitten palkka olisi suoraan markkinoitten määräämä, mutta niin ei ole ja se olisikin kommunismia.

Samalla Pursinainen puhuu Suomesta kuin se olisi ainoa maa, jossa palkat ovat ammattiliittojen määräämiä. Vaikka yleissitovuus on harvinainen länsimaissa, niin monessa valtiossa on minimipalkkoja tai muuten palkkojen suuruus on ammattiliittojen vaikutuksen tulosta. Pursiainen joutuukin puhumaan mielikuvituskapitalismista, jossa palkat ovat täysin vapaan markkinatalouden määrittämiä, jotta saa argumenttinsa toimimaan.  Tietenkin koko tämä puhe palkkojen markkinaehtoisuudesta on Pursiaisen tapa perustella, miksi oikeastaan ei pitäisi maksaa korkeita palkkoja. Hänen mukaansa korkeat palkat luovat työttömyyttä, koska yrittäjillä ei jää rahaa käteen palkata lisää työntekijöitä. Jos palkat olisivat matalimpia, enemmän ihmisiä voitaisiin palkata, jolloin työllisyys nousisi.

Mutta Pursinainen vaikuttaa tunnustavan, että täysin vapaan markkinatalouden määräämät palkat ovat epäinhimillisiä, kun hän ehdottaa yleissitovan palkan sijaan, että valtio maksaa osan työntekijän palkasta perustulolla. Eli ainoa tapa kapitalismin tuottaa hyviä palkkoja työntekijöille on valtion tulla väliin ja maksaa ne. Oikeastaan monet tämän kirjan ratkaisut koostuvat kaavasta, joka on pähkinänkuoressa näin: Jokin julkisen sektorin osa yksityistetään, jolloin hinnat nousevat. Pursiainen tunnustaa tämän ja ehdottaa, että valtio maksaa köyhille osan yksityistetyn palvelun hinnasta. Ongelma ratkaistu! Sitten ihmetellään, miksi sosialismi yhä houkuttelee ihmisiä.

Yhteenveto

Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” on ihan hyvä ja kevyt oikeistolainen manifesti, joka tarjoaa vision humaanimmasta kapitalismista. Sen pienistä puutteista huolimatta, aika johdonmukainen kirja, joka on paljon helppolukuisempi kuin massiivinen Lepomäen ”Vapauden voitto” (2018) manifesti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys

Jack Weatherfordin Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu keskiaikaisen mongolikeisarin elämäkerta.  

4.JPG

Idea  

Jack Weatherford ei vain kerro Tšingis-kaanin lähes myyttisestä elämästä, vaan miten hänen luomansa imperiumi muutti Euroopan ja Aasian historiat, luoden edellytykset nykyiseen globalisoituneeseen maailmaan. Mutta tämän lisäksi, miten mongolikeisarin imago ”tärveltiin” Euroopassa, muuttuen rasististen ”rotutieteitten”, eugeniikan ja populaarikulttuurin käsitteelliseksi pohjaksi ja reaktiona siihen pan-aasialaisuuden symboliksi.  

Helposti lähestyttävän ja innostavan kerronnan kautta kirjailija maalaa todella tarkan kuvan keskiaikaisesta maailmasta, missä Tšingis-kaani eli. Kerronta etenee dramaattisesti ja tunteikkaasti, melkein kuin romaani, synnyttäen hyvinkin vakuuttavan lukukokemuksen, jossa tunnet muslimien ja kristittyjen kauhun, kun mongolilaumat lähestyvät kaupunkeja, mutta samalla ymmärrät mongolipääliköitten tarkoituksia ja ajatuksia.   

Tämä kirja pyrkii myöskin hälventämään myyttejä mongoleista raakalaismaisina barbaareina. Vaikka mongoliarmeija tappoi hirvittävän määrän ihmisiä sotaretkissään, heillä oli tarkat sodankäynnin säännöt sekä tabu kidutusta ja julkisia teloituksia vastaan. Samaan aikaan Lähi-Idän muslimikalifaatissa ja Euroopan kristillisissä kuningaskunnissa kilpailtiin siitä, kuka keksii sadistisemman tavan tappaa ja kiduttaa ihmisiä.  Mongolit tuhosivat ainoastaan kokonaisten kaupunkien asukkaat naisista lapsiin, jos kaupungit eivät heti antautuneet ja silloinkin mongolit mieluummin tappoivat vain kaupungin eliitin, orjuuttaen muut asukkaat. Tässä kirjassa melkein esitetäänkin Tšingis-kaani jonain prototyöväen sankariksi, joka surmaa maitten eliitit ja jakaa heidän omaisuuden sotajoukkojen kesken.   

Kirjailija fokus onkin kaikessa ”hyvässä” mitä mongoli-imperiumi kehitti tai levitti, kuten ensimmäinen standardisoitu raha- ja pankkijärjestelmä, mantereita ylittävä turvallinen tie- ja postiverkosto, uskonnonvapaus, sekulaarinen lainsäädäntö ja monia muita. Tässä kirjassa onkin vähän sama teoria kuin aiemmin arvioimassani Alexander Anievasin ja Kerem NisancioglunHow the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism (2015) kirjassa, jonka mukaan länsimaitten kehitys maailmaa hallitseviksi teknologisesti ylivertaiseksi imperiumiksi, oli mahdollista, koska mantere hyötyi sijainnistaan Mongoli-imperiumin liepeillä.   

Se onkin ihmeellinen saavutus, kun siitä huolimatta, että tässä kirjassa käsitellään mongolien hirmutekoja, silti innostut ja ihailet heidän taktisia taitojaan ja sitä mahtavaa sivilisaatiota. Myönnän, että olen hieman huolestunut, että tämä kirja sai minut ihailemaan jotain imperialistia, joka eläessään teki saman, mitä eurooppalaiset tulisivat myöhemmin tekemään vielä suuremmassa ja rasistisessa mittakaavassa.   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä teoksessa onkin sen kerrontatyyli. Kun tietokirja on kirjoitettu melkein kuin jokin romaani, niin totta kai samaistut todella vahvasti historiallisiin henkilöihin ja ahmit kirjan, mutta siinä on suuri riski, että teoksen objektivisuus on kärsinyt. Kuten eräs arvostelija Goodreadsissa huomautti, kirjailija selvästi ihailee nykyistä globaalista kapitalistista järjestelmää ja tämä ihailu heijastuu kirjan kehystykseen. Tätä kirjaa voisikin pitää eräänlaisena Tšingis-kaani uusliberaalistisena tulkintana. Mutta, kuten aiemmin huomautin, kirjaa voi myöskin lukea sosialismia tai populismia oikeuttavaksi narratiiviksi mongolien ”tavallisen kansan etua” ajavana imperiumina. Tämä siitä huolimatta, että kirjailija kuluttaa aika paljon sivuja arvostellessaan Neuvostoliiton yritystä tuhota mongolien muistoista Tšingis-kaanin olemassaolon. Sitä huomaa olevansa akateeminen humanisti, kun Neuvostoliiton yritykset tuhota kaikki historialliset todisteet mongoli-keisarista suututti enemmän kuin diktatuurin aiheuttama nälänhätä ja poliittiset vainot.  

Ennen tätä kirjaa, kaikki tietoni mongoleista ja Tšingis-kaanista oli peräisin 90-luvun ”Mulan” nimisestä Disney-animaatioelokuvasta ja Frederikin 70-luvun diskohitistä ”Tsingis Khan”, joten en ole ihan se paras ihminen arvioimaan kuinka täydellinen tai historiallisesti tarkka tämä teos on. Kirjassa käytetään päälähteenä Mongolien kirjoittamaa ”salaista historiaa” joka löydettiin arkeologisissa kaivauksissa, aikalaiskuvauksia ja nykyajan historioitsijoitten teoksia. Mutta en osaa arvioida näitten lähteiden laatua tai onko kirjailija kenties dramaattisen efektin luomiseksi valikoinut joitain yksityiskohtia. Tätä kirjaa voidaankin laskea populaariksi lähtökohdaksi, josta sitten voidaan mennä lukemaan akateemisempaa kirjallisuutta aihepiiristä.   

Yhteenveto   

Jack WeatherfordinGenghis Khan and the Making of the Modern World” on yksi parhaimmista populaareista tietokirjoista, joita olen lukenut. Se on todella hyvä elämäkerta, mutta myöskin ajatuksia herättävä teos. Tämä kirja saikin minut pohtimaan luoko historiallinen etäisyys jonkinlaisen kyvyn sympatisoida historiallisia hahmoja? Esimerkiksi eurooppalainen imperialismi suututtaa, koska sen vaikutukset ovat yhä keskuudessamme, ja on muistettava, että imperialismi loppui virallisesti 1960-luvulla. (joittenkin mukaan yhä jatkuu), kun taas keskiaikaisten ja sitäkin vanhempien valtakuntien tuho ei tunnu missään, vaan ne ovat vain historiallisia ”nippelitietoja” joita kerrotaan tietovisoissa.  

Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että esimerkiksi Stalinista ja Hitleristä kirjoitetaan samankaltaisia elämäkertoja, jotka tekevät tulevat sukupolvet ihailemaan näitä ihmishirviöitä, koska he olivat ”mahtavia valloittajia”? Onko tällainen kehitys mahdollinen? Ehkä tai sitten ei. Tšingis-kaanilla ei ollut mitään ideologiaa, vaan hän oli enemmänkin pragmatisti, joka sattui suosimaan uskonnonvapautta ja monikulttuurisuutta, koska ihmisten jatkuva sortaminen ja massamurhaaminen kävisi aika hankalaksi kahteen mantereeseen ulottuvassa imperiumissa. Mutta, kuten eräs anti-imperialisti sanoi, ei ole väliä onko imperiumi “tuonut paljon hyvää” alistetulle kansalle pitkällä aikavälillä, koska aikalaisille valloitus ei koettu minään kivana sivistysprojektina, vaan massamurhana ja orjuuttamisena.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Kapitalismin geopoliittiset juuret

Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”Miten lännestä tuli hallitseva. Kapitalismin geopoliittiset juuret.” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että länsimaitten nykyinen hallitseva asema syntyi siitä riippumattomista suurista geopoliittisista liikkeistä Aasian mantereella.   

8

Idea  

Kirjan kehys on ”World systems” (maailmanjärjestelmät) -teoriassa, jonka mukaan yksi johtava sivilisaation muoto on niin voimakas, että se määrittelee koko tunnetun maailman pelisäännöt. Esimerkiksi nykyään elämme liberaalidemokraattisen kapitalismin -maailmanjärjestelmässä. Jopa diktatuurit joutuvat pelaamaan edellä mainitun järjestelmän puitteissa, halusivatpa nämä tai ei.  

Kirjailijoitten mukaan Euroopan luoma maailmanjärjestelmä oli mahdollinen, koska se hyötyi sitä edeltäneestä mongoli-imperiumin maailmanjärjestelmästä. Monissa maailmanjärjestelmäteorioissa lähdetään siitä lähtökohdasta, että Eurooppa kehittyi lähes eristyksessä muusta maailmasta, ikään kuin eurooppalaiset vain keskenään alkoivat rakentamaan instituutioita ja ideoita, joita nykyään kaikkien valtioitten on vähintäkin teeskenneltävän noudattavan. Lisäisin, että tällainen eurosentrinen ajattelu, esimerkiksi ruokkii nykyisen äärioikeiston propagandaa, että “valkoiset eurooppalaiset rakensivat modernin maailman”. 

Sen sijaan Alexander Anievas ja Kerem Nisancioglu tarjoavat tässä teoksessa toisenlaisen teorian, jonka mukaan valtavat historiallispoliittiset prosessit Aasian mantereessa ”pakottivat” Euroopan kuningaskunnat kehittymään siihen suuntaan, joka lopulta osoittautui kaikista menestyksellisemmäksi. Kirjan keskeisin teoria on ”epätasainen kehitys” jonka mukaan maailmassa oli ennen olemassa lukuisia rinnakkaisia tuotantotapoja, joista kapitalismin siemenet olivat olemassa monessa sivilisaatiossa samaan aikaan. Kuitenkin monimutkainen suhde eri kehitysvaiheessa olevien sivilisaatioitten välillä, loivat ”pakottavia” paineita, jotka joko edistivät jonkun sivilisaation kehitystä tai taannuttivat sen.   

Kirja käsitteleekin, miten Tšingis-kaanin mongoli-imperiumi yhdisti ensimmäisen kerran Euroopan ja Aasian yhdeksi poliittiseksi kokonaisuudeksi ”pax mongolica” järjestelmän alle. Tämä ensimmäinen ”globaali” imperiumi kehitti eurooppalaisissa ”kognitiivisen horisontin”, jossa kansainvälinen kauppa Aasian kaukaisiin maihin nähtiin mahdollisuudeksi tavaksi rikastua.  Tämän lisäksi kirja käsittelee, miten Ottomaani-imperiumin geopoliittiset päätökset vaikuttivat Amerikkojen löytämiseen sekä, miten Iso-Britannian ja Hollannin alikehittyminen verrattuna Espanjaan ja Portugaliin, loivat paineet kehittää itsenäisiin ja puoli-itsenäisiin kauppiaihin nojautuvan taloudellisen järjestelmän, jotta pystyttäisiin pääsemään mukaan iberialaisten imperiumien ja Kiinan välillä liikkuvaan hopeakauppaan. 

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen tiheä akateemisuus. Kirjan alku on monta sataa sivua teoreettista vääntöä, joka kiinnostaa vain politiikantutkijoita. Vasta tämän jälkeen lähdetään jännittävälle matkalle keskiajasta 1763-luvulle, jolloin Iso-Britannia ja Ranska jakoivat koko maailman keskenään, levittäen kapitalistisen järjestelmän ainoaksi tuotantotavaksi koko planeetassa, lujittaen lopullisesti länsimaitten maailmanvallan. Kuitenkin pitää olla aika perehtynyt akateemiseen maailmaan, että jaksaa lukea väliin ympätyt teoreettiset keskustelut. 

Toinen ongelma on pienempi ja se liittyy kirjailijoitten käyttämään marxilaiseen teoreettiseen viitekehykseen. Tässä kirjassa lähdetään siitä lähtökohdasta, että Marxin teoria historian kehityksestä on oikea, mutta sitä tarvitaan täydentää laajemmalla geopoliittisella analyysillä. Joillekin lukijoille marxilaisen teorian soveltaminen nykyhistoriatutkimukseen voi olla pikkasen vieraannuttavaa.   

Onneksi vasta kirjan lopussa kirjailijat julistavat, että tämän teoksen tarkoitus on olla oppikirja ”tuleville vallankumouksellisille” jotta nämä pystyvät ylläpitämään vallan maassaan. Kirjailijoitten mukaan, jos tietää, että maailma koostuu toistensa kanssa riippuvaisista verkostoista, pystyy navigoimaan menestyksellisesti geopoliittisissa kamppailuissa ja näin turvata sosialistisen vallankumouksen. Rankka meininki!   

Yhteenveto  

Alexander Anievasin ja Kerem Nisancioglun ”How the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism” on sen puolueellisestä kehyksestä huolimatta todella mielenkiintoinen tietokirja, joka avaa kokonaan uuden perspektiivin maailmanhistoriaan, jossa imperiumit eivät nouse, koska niitten johdossa on nerokkaita suurmiehiä, vaan koska heistä riippumattomat historialliset kehitysvaiheet vain sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Mustikoitten syönnistä juutalaisvihaan

Antti Heikkilä tuli kuuluisaksi, kun hän kirjoitti pseudotieteellisen ”Lääkkeetön elämä” (2018) kirjan. Koska en ole lääkäri, en ottanut hänen teostaan arvioitavaksi. Mutta jos haluaa tietää, miten paljon virheitä kyseisessä kirjassa on, aiheesta on kirjoittanut niin Helsingin sanomat kuin moni muu asiantuntija. 

serveimage.png

Mutta 09.04.2019 Antti Heikkilä julkaisi blogissaan kirjoituksen nimeltä ”ELIITIN VALTA, OSA 1: ILMASTONMUUTOS” jonka sisältö koostuu äärioikeistolaisista salaliittoteorioista. Koska olen vähän niin kuin asiantuntija aiheesta, päätin kirjoittaa tästä artikkelista.

Heikkilä aloittaa julistamalla dialektisen, jos ei mustavalkoisen maailmankuvansa ”Maailma on aina jakautunut kahtia, eliittiin ja sitten siihen, jota ennen kutsuttiin rahvaaksi ja josta nykyisin käytetään nimitystä kuluttajat”. Tällainen hyvinkin marxilainen maailmankuva sopiikin ihmiselle, joka on julistautunut taistelevansa suuria yksityisiä lääkeyhtiöitä vastaan. Kuitenkin, kun lukee pidemmälle, paljastuukin, että Heikkilä ei ole marxilainen tai vasemmistolainen, vaan äärioikeistolainen!

Joittenkin mielestä äärioikeistolaiset ovat vasemmistolaisia, vaikka asiantuntijat ovat asettaneet suuntauksen ihan sinne äärioikealle. Mutta Heikkilän artikkeli on hyvä esimerkki siitä, miksi äärioikeisto on oikeistolaista.

Heikkilän artikkeli koostuu kahdesta ristiriitaisesta osasta: Alku on hyvin antikapitalistinen. Eristettynä se onkin hyvin vasemmistolainen, kirotessa nykyisä ”turbokapitalistista” maailmaa, jossa ihminen on vain kuluttaja, jonka tarkoitus on rikastuttaa eliittiä, mutta artikkelin lopussa hän Heikkilä päättyy puolustamaan sekä kapitalismia, että eliittiä levittämällä rasistisia salaliitoteorioita.

Artikkelin alussa Heikkilän kirjoittaa, että taloudellinen epätasa-arvo on aiheuttanut sen, ettei demokratiaa ole enää olemassa, vaan ”markkinatalous on uusi Jumala”. Heikkilän mukaan, koska kapitalismi määrittelee kaiken elämässämme, taloustiede tai itse tiede ovat muuttuneet elitistiseksi ja sulkeneet hänen kaltaisensa ihmiset siitä ulos. Syy ei olekaan Heikkilän osaamattomuudessa, vaan kapitalismissa! Tähän loppuukin Heikkilän vasemmistolainen retoriikka. Lähes huomaamattomasti hän julistaa, että pieni globalistinen ryhmä hallitsee maailmaa ja mediaa.

Heikkilän teesi on, että eliitti keksi kristinuskon hallitakseen tavallisia ihmisiä, mutta sekularismin takia uusi uskonto piti keksiä, ja tämä uusi uskonto on ilmastonmuutos, koska siinäkin on ”perisynnin käsite”. Eli se, että ihmiskunta on syyllinen ilmastonmuutokseen.

Tässä vaiheessa teksti ei ole vielä kovin äärioikeistolainen, vain vainoharhainen ja pikkasen rasistinen, koska ”globalistinen eliitti” on tunnettu juutalaisvastainen salaliittoteoria. Mutta sitten kirjoittaja paukuttaa ”Unkarilaissyntyinen juutalainen George Soros on tästä hyvä esimerkki. — Hän selvisi sodasta tekemällä yhteistyötä natsien kanssa.”, joka vahvistaa Heikkilän juutalaisvihan. Gerge soros -aiheisessa salaliittoteoriassa korostetaan samaan aikaan Soroksen juutalaisuutta, eli vihjaillaan hänen kuuluvan juutalaisten maailmanlaajuiseen salaliittoon  ja, että hän on juutalaisten petturi ja natsi. Joku voi kysyä, miten tällainen ristiriitainen salaliittoteoria voi olla äärioikeistolainen, jos siinä haukutaan Sorosta natsiksi? Äärioikeistolla on tapana luoda kaksitasoisia viestejä, joissa puhutaan kahdelle eri yleisölle samaan aikaan. Tämä salaliitto houkutteleekin yhdellä viestillä juutalaisten vihaajia, että tavallisia ihmisiä kuuntelemaan äärioikeistoa, demonisoimalla Sorosta natsiksi. On muistettava, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialisteista, vaan joukosta erilaisia rasistista äärimmäistä oikeistolaisuutta ajavista tahoista.

Mutta itse tuohon Heikkilän sitaattiin, se perustuu yhteen haastatellun tahalliseen väärinymmärtämiseen, jossa Soros kertoo haastattelijalle lapsuudestaan natsien hallitsemassa Unkarissa. George Soros oli 14 vuotias holokaustin aikana ja hän selviytyi teeskentelemällä olevansa kristityn miehen poika. Tämä mies takavarikoi juutalaisten omaisuutta.

Heikkilä maalaakin Soroksen kaiken pahuuden alkuna ja juurena, joka on syyllinen niin ilmastonmuutoksen keksimisestä, pakolaiskriisistä kuin Suomen 90-luvun talouslamasta. Perustellakseen väitteensä Heikkilä referoi useaan kertaan bulgarialaista äärioikeistolaista propagandasivua Zero Hedgeä

Äärioikeistolaisuus ilmenee räikeimmillään sillä, että Heikkilä pitää amerikkalaista ruohonjuuritason poliisiväkivaltaa vastustavaa kansalaisjärjestöä Black Lives Mattera rasistisena liikkeenä, joka haluaa tappaa valkoisia. Tietenkin Heikkilän mukaan se on Soroksen ohjauksessa, koska tarkoitus on aiheuttaa USA:ssa sekasortoa. Yhtäkkiä köyhien afroamerikkalaisten kansalaisoikeusjärjestö onkin osa rikkaan juutalaisen salaista tuhosuunnitelmaa. Kuulostaa auttamatta natsien propagandalta. Mutta samalla tässä ilmenee Heikkilän antielitismin mureneminen: Nyt hän vastustaakin ruohonjuuritason syrjittyjen ihmisten liikettä ja haluaa puolustaa vallitsevaa järjestelmää, jota aiemmin hän haukkui.

George Soroksen avulla Heikkillä kykenee kääntämään kirjoituksensa alussa ilmenevän antikapitalismin päälaelleen! Hän sanoo, että ilmastonmuutos on tapa rikastuttaa sähkösijoittajia. Hän käyttää todisteena väitteelleen sitä, että köyhiä on kuollut Iso-Britanniassa korkeitten sähkölaskujen takia, sekä sitä, että yleisesti ihmisten palkkoja on laskettu. Todellisuudessa syy köyhien kuolemiin on Iso-Britannian uusliberalistisen hallituksen ankara talouskuri- ja sääntelypurkupolitiikka. Eli Heikkilä suojelee Iso-Britannian uusliberalistista hallitusta, viemällä ihmisten huomion juutalaisiin pankkiireihin ja ilmastonmuutokseen. Elintason lasku ei olekaan uusliberalistisen politiikan takia, vaan ilmastonmuutoksen torjunnassa. Samalla Heikkilä julistaa kuin mikäkin öljy-yhtiön PR-edustaja, että ilman fossiilista polttoainetta moderni yhteiskunta hajoaisi muutamassa viikossa. Eli uusiutuva energiamuoto uhkaakin koko nykyistä kapitalistista järjestelmäämme!

Heikkilä toistaa niin typeriä väitteitä ilmastonmuutoksesta, ettei niitä tarvitsisi edes faktatarkastaa, kuten se, että ”ilmaston on oikeasti kylmenemässä”. Vaikka se olisikin totta, niin silti planeetan jäähtyminen aiheuttaisi merkittäviä ympäristöongelmia. Sitten hän väittää, että jääkarhujen määrä on räjähtänyt, vaikka asia on päinvastoin. Lähteeksi kaikelle ilmastodenialismille Heikkilä siteeraa ilmiselvää valeuutissivustoa nimeltä Principia Scientific International ja räikeän tökeröä ilmastodenialismia sisältävän perussuomalaisen Ossi Tiihosen blogia.

Lisätääkseen vettä myllyyn Heikkilä kehystää vihreän liikkeen natsien perillisiksi, koska Hitler oli kasvissyöjä ja vastusti eläinten rääkkäystä. Mutta tässä ei ole kaikki, vaan jollain orwelilaisella kaksoisajattelulla Heikkilä vastustaa koko bloginsa alkuosaa julistamalla, että “Ilmastoa käytetään politiikan välineenä, millä pyritään muuttamaan koko järjestelmä ja taloutta. — Tarkoitus on tuhota kapitalismi. Kyse on sitten, monenko sadan miljoonan ihmisen on kuoltava klimatismin takia”

Yhteenvetoja Heikkilän blogi alkaa antikapitalismilla ja loppuu sen kiihkeällä puolustelulla. Blogin alussa oleva antielitismi muuttuukin eliitin puolusteluksi. Vihollisena ovat juutalaiset, tiedeyhteisö, ympäristö ja kansalaisoikeusjärjestöt. Ketä Heikkilä puolustaa? Öljy-yhtiöitä, Iso-Britannian oikeistolaista hallitusta ja itse koko kapitalistista järjestelmää. Heikkilä on tämän artikkelin sisällön perusteella äärioikeistolainen, jolle kapitalismi on uskonto, jota tulee puolustaa faktoilta keinolla millä hyvänsä.

Heikkilän vastustus suuria yksityisiä lääkeyhtiöitä vastaan sopii äärioikeistolaisuuteen, koska Heikkilä ei haasta itse voitontavoittelua, joka ohjaa lääkeyhtiötä, vaan niitten monopoliasemaa. Eli Heikkilä pyrkii uusliberalistin tavoin, luomaan omilla uskomushoidoilla markkinaraon, jotta voi itse rikastua. Kun uskoo uusliberalismiin, niin uskoo, että kuluttaja on aina oikeassa, jolloin uskomushoidot ja puoskarointi eivät ole itsesään tuomittavia, vaan ainoastaan uusia valikoimia supermarketissa, joita muitten pitäisi osata kunnioittaa.

Jatkaen fasistien propagandaa, Heikkilä vaikuttaa ensin syöttää hyvinkin vasemmistolaista antielitismiä ja rasismia, jolla saadaan ihminen koukkuun, jonka jälkeen todellinen sisältö, eli taloudellisen eliitin edun ajaminen ujutetaan sekaan. Näin fasisti tekivät aikoinaan Italiassa ja Saksassa, ja niin Heikkilä vaikuttaa tekevän omalla blogillaan.

Bonuksena blogipäivityksen lopussa Heikkilä levittää rokotevastaisen salaliittoteorian, jonka Juha Leinivaara ehti omassa blogissaan kumota

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Artikkelit

Kapitalismi vs. ilmasto

Sain vuonna 2015 syntymäpäivälahjaksi tämän Naomi Kleinin edellisenä vuonna julkaistun ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” tietokirjan. Teos käsittelee siitä, miten uusliberalistinen järjestelmä on kykenemätön torjumaan ilmastonmuutoksen. Kiitin ja laitoin teoksen lukulistaan, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut kovinkaan paljon kiirettä lukea ympäristöasioista, kun olen kiinnostuneempi poliittisesta kulttuurista. Vuosia sitten vieri, kunnes otin tämän kirjan luettavaksi ja nyt kaduttaa, etten lukenut heti tätä teosta.  

7  

Idea   

Naomi Kleinin argumentoi vakuuttavasti lukuisilla esimerkeillä, että kapitalistiset ”vapaan markkinatalouden ilmastoratkaisut” eivät ole toimineet ollenkaan, vaan kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Mutta sen sijaan, että kirjailija vain kertoisi, miten pahasti nykyinen taloudellinen järjestelmä on epäonnistunut pelastamaan planeettamme, hän tarjoaa ratkaisun: rankkaa ja häpeilemätöntä sosialismia.   

Tässä kirjassa päädytäänkin samoihin johtopäätöksiin, kun arvioimani Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) ja Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” (2013) kirjat, joitten mukaan ei auta olla moraalinen ja eettinen ihminen, jos johtaa voittoa tavoittelevaa osakeyhtiötä. Voiton tavoittelu vie yrityksen prioriteetit ennen pitkään ristiin ympäristön ja ihmisoikeuksien kanssa. Kleinin kirjassa onkin hurjia esimerkkejä ilmastonmuutosdenialismia rahoittavista suuryrityksistä, että tekopyhistä miljardööreistä, jotka sanovat taistelevansa ilmastonmuutosta vastaan, samaan aikaan kun oman yhtiön kasvihuonepäästöt ovat vain kasvaneet. Tai sitten voittoa tavoitteleva ympäristöjärjestö, joka rahoitti toimintaansa poraamalla öljyä uhanalaisen linnun pesimäpaikassa! Tämä viimeinen olikin oksettavinta postmodernismia, mistä olen koskaan lukenut.  

Mutta mielenkiintoisinta oli, miten kirja osoittaa, että Länsimaat ovat vastuussa ilmastonmuutoksesta, eikä niinkään usein syytetyt globaalin etelän valtiot. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Kiina ei saastuttaisi niin paljon, jos länsimaat eivät olisi siirtäneet sinne tehtaita, emmekä ostaisi Kiinassa tuotettuja tuotteita. Käytännössä me rahoitamme Kiinan ja monen muun köyhän valtion hiilidioksidipäästöt. Tämä tarkoittaa, että länsimaat “piilottavat” omat päästönsä köyhiin valtioihin, jonka jälkeen tekopyhästi syytellään niitä ilmastonmuutoksesta. Samaa voidaan sanoa Suomesta, jossa monet ovat sanoneet, että meillä on vähäpäästöinen yhteiskunta, eikä meidän tarvitse näin vähentää kasvihuonepäästöjä. Kuitenkin ostamme ulkomailta öljyä ja maakaasua ja suuren määrän muita saastuttavia tuotteita, tehden päästöistämme oikeastaan massiivisia. Olisikin tekopyhyyden huipentuma sanoa Suomen päästöjen olevansa “pisara meressä” ja samalla rahoittaa maapallon ilmaston tuhoamista.    

Mutta ei siinä kaikki! Vaan Klein ei jätä kirjaansa siihen, että luovutaan lähes kokonaan kapitalismista, vaan hän kertoo tarkasti, miten. Tämä antoikin kirjalle positiivisen energian, koska usein vasemmistolaisissa kirjoissa uskalletaan löyhyttää kapitalismia sen lukuisista ongelmista, mutta sitten, kun on aika kertoa, millä se korvataan, niin piiloudutaan yleisten ”oikeudenmukaisuuden” periaatteiden taakse, koska tarkemman suunnitelman esitteleminen toisi vastuuta. Ehkä jopa kirjoittajaa kutsuttaisiin kommunistiksi ja muistettaisiin mainita Neuvostoliiton gulagit.  

Toki tässä käsitellään sitä, miten viimeisen vuosisadan kommunistivaltioissa pilattiin ympäristöt. Klein onkin enemmän anarkistisen sosialismin puolella, jonka mukaan paikallisten yhteisöjen pitäisi hallita yhteisiä kassoja, voimaloita, työpaikkoja ja linja-autokantoja. Markkinatalous olisi olemassa, mutta se keskittyisi enemmän kestävään paikallistalouteen, eikä nykyiseen globaaliin kauppaan, jossa Pohjoisen varakkaat ihmiset ostavat halpoja vaatteita Etelän hikipajoista. Ihmiset nostettaisiin köyhyydestä perustulolla ja lukuisilla sosiaaliohjelmilla, jotka varmistaisivat, että kaikki ihmiset olisivat tarpeeksi hyvinvoivia, ettei heidän tarvitse tehdä töitä saastuttavissa aloissa tai omistaa autoa. Ruokaa tuotettaisiin paikallisesti ja agroekologisesti.    

Kaikki vapaehtoisuuteen ja markkinoihin perustuvat ilmastoratkaisut hylättäisiin, ja tuotaisiin valtion raskaat rattaat yhtiöitten kimppuun: joukko kieltolakeja, massiivisia pääomaveronkorotuksia ja jopa strategisten teollisuusalojen kansallistamista.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen laajuus. Klein kirjoittaa todella vakuuttavasti ja tunteikkaasti eri aiheista, mutta silti se määrä infoa, mitä hän heittää syyliin on tarpeettoman liikaa. En tarvitse tietää viidestä erilaisesta kaivosvastaisesta taistelusta ympäri maailmaa ymmärtääkseni, että jotkut kaivosyhtiöt syyllistyvät räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin.    

Toinen ongelma on hutera ydinvoimavastaisuus. Klein vastustaa ydinvoimaa koska ihmiskunnalla ei ole enää varaa käyttää riskialttiita teknologioita oikoteinä, vaan on tosissaan vähennettävä kulutusta. Mutta yksi hänen argumenteista tätä päästötöntä energiamuotoa vastaan on se, että ydinvoimalan rakentamiseen ja uraanin kaivamiseen tarvitaan kaivoksia. Mistä Klein luulee, että tuulivoimalat ja aurinkopaneelit on oikein tehty? Eivät ne puista kasva!    

Kolmas ongelma on, että kirjan lopussa Klein alkaa puhumaan ympäristölle haitallisista kemikaaleista ja hän mainitsee atrazine hyönteismyrkyn ”joka aiheuttaa steriiliyttä sammakkoeläimillä, kaloilla, matelijoilla ja rotilla sekä laukaisee hämmentäviä spontaaneja sukupuolenvaihdoksia urossammakoilla.” joka on todistettu olevan perätön väite tutkijalta, joka ei ole halunnut tähän päivään saakka paljastaa, millä metodilla hän pääsi mainittuihin johtopäätöksiin, eikä kukaan muukaan ole onnistunut niitä toistamaan. Tämän koko väitteen teki kuuluisaksi tunnettu äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko Alex Jones, joka typisti sen ”En halua, että veteen laitetaan kemikaaleja, jotka tekevät vitun sammakoista homoja!Tämän perättömän väitteen löytyminen kirjasta oli suuri kolaus, joka panee epäilemään, onko kirjassa muitakin valheita tai puolitotuuksia?    

Jos Klein olisi rajannut kirjan vain ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen, kirjan uskottavuus ei kärsisi, mutta hän päättikin omahyväisesti kirjoittaa myöskin laajan vihreän manifestin, jossa käsitellään laajoja aiheita, joista selvästi hän ei tiedä tarpeeksi. Tämä kirja meneekin loppua kohden sellaiseen hippeilyyn luonnollisesta synnytyksestä ja yhteydenpidosta äitimaahan, mikä toki oli taiteellisesti kaunista proosaa, mutta enemmänkin yökötti kuin innoitti.   

Yhteenveto   

Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” on todella hyvä tietokirja ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan haasteista ja ratkaisuista. Kirjan viesti on rohkea, ehkä liiankin, kun välillä lipsautetaan valheita, mutta vuoden 2018 IPCC-raportin ja monien muitten ilmastouutisten jälkeen kirjan viesti on osoittautunut oikeaksi. Esimerkiksi viime vuonna kesä oli Suomessa niin kuuma, että kotimaiset sadot romahtivat. Kleinin teoksen konkreettiset ehdotukset sosialistisista ratkaisuista ovat jo innoittaneet USA:n sosialidemokraatteja ”Vihreällä uudella diilillä”. Samalla lukiolaiset ovat tajunneet, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ei tehdä tarpeeksi. Ehkä ainoa tapa pelastaa maapallo onkin muuttaa kaikki.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Talousliberaalia scifiä

Nancy Kressin, vuonna 1993 julkaistu romaani ”Kerjäläiset Espanjassa” (oma suomennos) kertoo tulevaisuudesta, jossa muutaman rikkaan perheen geneettisesti räätälöidyillä lapsilla on kyky valvoa ikuisesti. Sen lisäksi, että nämä lapset ovat älykkäitä ja fyysisesti täydellisiä, unettomuus mahdollistaa ajattelun nopeamman kehityksen ja jopa ikuisen nuoruuden. Kuitenkin nämä huippuetuoikeutetut lapset joutuvat ”nukkuviksi” kutsuttujen ei-geeniräätälöityjen ihmisten kateuden kohteeksi.

Nukkumattomia aletaankin aikuisuudessa kohdella kuin juutalaisia 1900-luvun alun Euroopassa. Lopulta vainoaminen yltyy sellaisiin mittakaavoihin, että nämä ”nukkumattomat” ihmiset jakautuvat kahteen ryhmittymään. Yksi löytää oman taloudellisen lokeron yhteiskunnassa ja pitää matalaa profiilia, kun toinen taas pakenee Maapallon kiertoradalle rakennettuun avaruusasemaan.   

Syntyy kaksi erilaista nukkumattomien kulttuuria, joista yksi pyrkii käyttämään erikoiskykyjään auttaakseen ihmiskuntaa, kun taas toinen luo sisäänpäin kääntyneen ylivallan kulttuurin, joka halveksii tavallisia ihmisiä.    

Erilaisten tapahtumien kautta, nämä kaksi kulttuuria ja nukkuvat ihmiset joutuvat kohtalokkaaseen törmäyskurssiin.

2   

Oikeistolaista scifiä   

Tässä kirjassa nukkumattomat omaksuvat Ayn Randin objektivismin kaltaisen oikeistolaisen ideologian, jota eri hahmot tulkitsevat eri tavalla. Romaanissa ideologiaa kutsutaan ”yagaiismiksi” ja sen ydinpointti on äärimmäinen yksilöllisyys, jossa vapaa ja rajoittamaton kapitalismi ovat kiinteä osa ihmisten oikeutta ja paras tae vapaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Yagaiismin mukaan ketään yksilöä ei voi pakottaa yhtään mihinkään, mikä käytännössä tarkoittaa progressiivisen verotuksen ja hyvinvointivaltion vastustamista. Köyhyys on ainoastaan yksilön sielullisen heikkouden tila, jota voidaan korjata joko vapaehtoisella hyväntekeväisyydellä tai ottamalla itsestään niskasta kiinni.    

Toisin kuin Randin kirjat, joista yagaismiin on otettu vaikutteita, Kress osaa kirjoittaa syvällisempiä hahmoja ja hänen versionsa randilaisuudesta on paljon humaanimpi. Yagaismi onkin kirjassa enemmänkin itämaista henkisyyttä korostava kapitalistinen uskonto kuin materialistinen ideologia.   

Tämä kirja käsitteleekin pohjimmiltaan, miten oikeistolaiset liberaalit reagoisivat geenimuunteluihin ihmisiin. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, miten eri hahmot elämänsä aikana tulkitsevat liberalismia kuvitteellisen yagaiismin kautta, osoittaen että eri olosuhteet ja elämänkokemukset voivat luoda samasta aatteesta erilaisia versioista.  

Kirja pitääkin oikeistolaista liberalismia niin itsestään selvänä maailmankatsomuksena, että rivien välissä kirja esittää köyhyyden johtuvan joko vapaan markkinatalouden rajoituksista tai yksilöitten oman henkisen tai geneettisen heikkouden takia.    

Tietenkin kirjailija kehystää äärioikeistolaisen version yagaismista huonona ja kokonaan alkuperäisen ideologian perversioksi. Vasemmistolaisia tulkintoja geenimuunteluihin lapsiin ei koko kirjassa esitetä. Lähin vasemmistolaisuutta lähenevä tapaus on romaanissa esiintyvä populistinen yrittäjä, joka yrittää luoda nukkumattomien ja nukkuvien välillä taloudellista tasa-arvoa brändäämällä tehtaansa “nukuvien tehtaaksi” joka myy huonolaatuisempia tuotteita sillä premissillä, että ne ovat tavallisten ihmisten kokoonpantuja. Eli vähän sama kuin Reilun kaupan tuotteet, mutta ihmisille, jotka eivät halua antaa kaiken rahansa suuryrityksiä omistaville nukkumattomille.   

Tämä selkeä ideologisuus saikin minut melkein jättämään kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää mihin kirjailija vie ideansa? Selvästi romaani käsitteli geenimuuntelua ja liberalismia monimutkaisemmin kuin Ayn Rand. Onneksi luin, koska tarinan edetessä yagaismi osoittautuu liian rajalliseksi ideologiaksi, jota hahmot alkavatkin kyseenalaistaa. Romaanin edetessä humaanimpi käsitys ihmisyydestä syntyy. Jotkut hahmot eivät katso köyhyyden olevan aina yksilön syytä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, eikä yksilön tarvitse ”todistaa” arvonsa auttajalle, jotta tämä ”ansaitsisi” apua.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on romaanin ideologisuus. Kuten Randin kirjoissa, tässäkin on pitkiä ideologisia saarnoja, joita hahmot esittävät kesken kerronnan. En tiedä johtuuko omasta asenteellisuudestani vai ovatko tällaiset oikeistolaiset saarnat oikeasti näin ärsyttävän keinotekoisia. Tässä romaanissa saat kuulla mekanistisfilosofisia selityksiä hierarkioille ja matalalle verotukselle, jotka kuulostavat todella luonnottomilta. On kuin yhtäkkiä hahmo muuttuisi joksikin luennoivaksi robotiksi, joka esittää valmiiksi opitun puheen. Puheosuudet olivatkin rakenteeltaan erilaisia kuin hahmojen tavalliset repliikit, että ne häiritsivät romaaniin uppoutumista.

Olen lukenut vahvasti ideologisia romaaneja, joissa maailmankatsomus on upotettu paremmin, niinkin hyvin, että monet ihmiset eivät edes huomaa niitä. Esimerkiksi monet kirjallisuuden klassikot ovat vahvasti poliittisia, mutta monet lukijat eivät edes tajua, että heille syötetään kirjailijan ideologista maailmankatsomusta. Ideologisuus tai poliittisuus sinänsä eivät ole huonoja asioita fiktiossa, mutta ne pitää osata upottaa tarinaan taitavasti. Tässä epäonnistutaan pahasti siinä.    

Toinen ongelma on tarinan pääpahiksen huonosti rakennettu identiteetti. Tässä romaanissa esiintyy fasistinen musliminainen. Sinänsä ihan omaperäinen hahmo, mutta tämän uskonto ei lisää mitään hahmoon, vaan tuntui päälle liimatulta. Käytännössä tämä hahmo on ateistinen tiedeuskovainen, mutta kuitenkin hän käyttää abayaa ja välillä rukoilee Allahille. Jos kirjailija halusi välttämättä tehdä hahmostaan muslimifasistin, hän voisi edes yrittää käsitellä, miten hahmon uskonnollisuus on muovannut tämän persoonaa ja maailmankatsomusta tai sitten, miten se ei ole vaikuttanut. Romaanissa voisi olla vaikka mitä henkisiä kamppailua oman itsekkyyden ja uskonnollisen sanoman välillä. Tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan hahmo vain *sattuu* olemaan uskovainen muslimi. Hahmon uskonto ei vaikuta mitenkään tämän toimintaan tai ajatteluun, kun vain romaanin alussa. Tuntuu kun kesken romaanin kirjailija olisi unohtanut, että kirjoitti hahmostaan muslimin. Vaikuttaakin siltä, että kirjailija lisäsi myöhemmin hahmoon islaminuskon, jotta se erottuisi tuhansista muista kirjallisuuden pahiksista.    

Yhteenveto   

Nancy Kressin kirja ”Beggars in Spain” on hyvä romaani, jossa suurimmaksi osaksi on monimutkaisia persoonia, jännittävä juoni ja mielenkiintoinen konsepti, mutta sen ideologisuus voi häiritä joitain lukijoita. Tämä kirja onkin hyvä vastapaino Yuval Noah Hararin “Homo Deus” (2015) vasemmistolaisemmalle visiolle siitä, mitä yhteiskunnalle voisi tapahtua, jos sen taloudellinen eliitti muodostuisi geenimuunteluista superihmisistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin