Avainsana-arkisto: Kapitalismi

joulukuu 14, 2018 · 6:00 am

Pako vapaudesta

Tutustuin psykoanalyytikko Erich Frommiin, kun olin käymässä Helsingin yliopiston “Poliittisen ajattelun perusteet” verkkokurssia. Kurssin yksi lukemistoista oli monen kirjoittama ”Politiikan nykyteoreetikkoja” (2008) tietokirja. Edellä mainitussa teoksessa oli tiivistelmiä erilaisista ajattelijoista, joista erityisesti Frommin teoriat äärioikeistosta kiinnittivät huomioni. Tarkistin sitten kurssikirjan lähdeluettelosta, missä Frommin teoksessa käsiteltiin äärioikeiston psykologiaa ja löysin tämän ”Pako vapaudesta” (1941) kirjan.    

11

Idea   

Erich Fromm soveltaa marxilaista psykoanalyysia kartoittaakseen, miksi niin merkittävä määrä ihmisiä halusivat luopua omasta yksilönvapauksistaan, alistuakseen yhden rasistisen sekopään absoluuttisen vallan alle? Vaikka nykyään ”autoritaarinen mieli” tyyppiset patologisointiteoriat ovat vanhentuneita, erityisesti, jos ne perustuvat vielä marxilaiseen psykoanalyysin, tämä kirja on pelottavan ajankohtainen.    

”Pako vapaudesta” pääidea on, että luterilainen uskonto yhdistettynä kapitalismiin on tuottanut, lainaten Max Webberiä, protestanttisen etiikan, jossa on kuitenkin negatiivisia sivuvaikutuksia. Frommin mukaan negatiivisin sivuvaikutus on halu alistua jonkun suuren tahon alle. Sekularismin myötä Jumala on antanut tilaa työlle, kapitalismille ja diktaattoreille. Frommin mukaan kapitalismi on samaan aikaan tuhonnut yhteisöllisyytemme, että ottanut Jumala paikan. Kirjailijan mukaan fasismi houkuttelee niitä ihmisiä, jotka uskovat kohtaloon tai edellä mainittuihin alistusrakenteisiin. Fasisteille nykyinen maailma on juuri sellainen kuin sen pitäisikin olla, eikä sitä voi mitenkään muuttaa. Luonto ja itse markkinatalous ovat kummatkin ihmisiä suurempia voimia, joita ei voi manipuloida, ainoastaan sopeuduttava niihin. Kirjailijan mukaan tällainen ajattelu perustuu masokistiseen haluun olla voimaton ja alistua jonkun suuren tahon huolehdittavaksi. Tämä taho voi olla kirjan mukaan vapaa markkinatalous tai diktaattori, jotka toimivat kuin ankarat jumalat. Kun on omaksunut tällaisen asenteen, fasismi on looginen johtopäätös. Tietyssä mielessä tämä teoria on uskottava, kun nykyäänkin moni libertaari on kääntynyt fasismiin tai liittoutunut fasistien kanssa.

Tuhoamisvietti   

Erich Frommin mielenkiintoisin idea tässä kirjassa on ”tuhoamisvietti”. Kirjailijan mukaan jotkut ihmiset ovat niin vieraantuneita kapitalistisessa yhteiskunnassa, että he elävät vailla mitään identiteettiä. Vähän kuin Bret Ellisin ”Amerikan Psyko” (1991) kirjan päähahmo Patrick Bateman. Mutta koska ihminen ei voi toimia ilman identiteettiä, tämä etsii jonkin hänen ulkopuolellaan olevan voiman, jonka ympärille rakentaa sellaisen ja tuntea yhteisöllisyyttä.  

Valitettavasti yksi tapa rakentaa identiteetti on jonkun asian vastustaminen tai oikeastaan vihaaminen. Frommin mukaan poliittisen vastustajan tai jonkun rodun vihaaminen voi muuttua kollektiiviseksi identiteetiksi, joka antaa merkitystä ihmisille. Tällainen identiteetti muuttuu tuhoamisvietti-ideologiaksi, jonka ainoa tavoite on vihatun asian täydellinen musertaminen. Fromm kuitenkin erottaa tämän tuhoamisvietin reaktiivisesta tuhoamisvietistä, jossa puolustaudutaan jotain konkreettista hyökkäystä vastaan. Fasismi perustuu patologiseen (irrationaaliseen) vihaan, joka uinuu yksilöitten sisällä, odottaen tilaisuutta tulla ilmaistuksi. Kun se ilmaistaan, tämä viha yritetään oikeuttaa erilaisilla selityksillä, jotka syvemmällä tarkastelulla paljastuvat keinotekoisiksi. Rasistiset salaliittoteoriat ovat juuri tällaisia tuhoamisvietin oikeuttamisyrityksiä. Kuka tahansa, joka lupaa tuhota vihatun asian tai ihmisrymän, saa näiltä ihmisiltä täydellisen ja sokean fanaattisen kannatuksen.   

Mielestäni tuhoamisvietti selittää ikävä kyllä täydellisesti nykyisen maailmaan pyyhkivän äärioikeiston. Jos tarkkailemme Trumpin ja vastaavien retoriikkaa, he lupaavat ”pyyhkiä pois” vanhan järjestelmän ja panna asiat ”takaisin järjestykseen” Tuhoamisvietin voi nähdä myöskin siinä, että oikeistopopulistit eivät välitä totuudesta, vaan kuluttavat ja tuottavat innokkaasti valeuutisia ja vaativat toisiaan kumoavia asioita, kuten järjestelmän samanaikaista puolustamista vähemmistöiltä ja sen kumoamista.  Kirjassaan “Kill all Normies” (2017) Angela Nagle tutki Trumpia kannattavaa alt-rightia ja totesi, että se muodostuu erilaisista oikeistolaisista liikkeistä, joitten ainoa yhdistävä asia on syvä viha feminismiä, etnisiä vähemmistöjä ja Demokraatti-puoluetta vastaan. Samaa havaitsi Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” (2018), jossa todetaan alt-rightin haluvan pohjimmiltaan vain tuhota kaiken.   

Tämä tuhoamisvietti näkyy esimerkiksi siinä, miten Trumpia kannattavat Perussuomalaiset kansanedustajat iloitsivat amerikkalaispresidentin aloittamasta kauppasodasta, vaikka se tulee haittaamaan suomalaisia työntekijöitä.  

Talouspolitiikka, ihmisoikeudet, ympäristö ja työläisten oikeudet ovat toissijaisia tuhoamisvietin vallassa olleille. Ainoa asia, jolla on väliä tuhoamisvietille, on vihatun tahon tuhoaminen. Nykyään tämän voi nähdä siinä, että yksi ainoa asia, eli maahanmuutto tai vasemmiston kukistaminen saavat eniten tilaa äärioikeiston puolueohjelmissa. Eikä silloin ole yllätys, että kun nämä puolueet pääsevät valtaan, ne lähtevätkin karsimaan kansalaisvapauksia ja heikentämään köyhien oloja. Mutta kannattajille ei ole väliä, vaikka heidän oma elämänsä vaikeutuu äärioikeiston päästyä valtaan, koska ainakin vihattu asia voidaan viimein tuhota.    

Frommin mukaan fasismia tuettiin, koska kommunisteja ja juutalaisia vihatiin sokeasti. Nykyään voimmekin nähdä tämän saman asenteen ihmisissä, jotka tukevat uusfasisteja ”ärsyttääkseen vihervasemmistoa”. Tai äärioikeistolaisissa trolliprofiileissa, joitten ainoa tehtävä on mustamaalata poliittisia vastustajia tai osallistua massiiviseen digitaalisiin häirintäkampanjoihin.    

Rakenne  

Kirja käyttää lähteinä erilaisia psykologisia tutkimuksia, historiallisia teorioita ja fasistien omia kirjoituksia, kuten esimerkiksi Hitlerin ”Taisteluni” (1925), piirtääkseen kuvan ”autoritaarisesta mielestä”.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen vanhentunut teoreettinen viitekehys. Nykyään harva enää ottaa tosissaan marxilaista-psykoanalyysia. Kirja onkin vähän tylsä, koska sen alku koostuu pitkästä selostuksesta Marxilaisesta ja psykoanalyyttisesta teoriasta. Vasta kun teoreettinen pohjustus on käyty läpi, Fromm pääsee itse omiin ajatuksiinsa. Kirjailija ei myöskään ole puolueeton, vaan teoksen lopussa hän avoimesti julistaa, että ainoa tapa päästä irti fasismista, on luopua kapitalismista ja rakentaa sosialistinen demokratia. Kirjailija jopa pohtii lyhyesti, miten suunnitelmatalous voitaisiin rakentaa demokraattisemmin.    

Kirjan vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, ettei tässä käsitellä modernille äärioikeistolle ominaista vapausretoriikkaa. Moni äärioikeistolainen sanoo puolustavansa ”todellista” vapautta ja vastustavansa fasismia ja diktatuuria. On jopa vitsailtu, että äärioikeistolaiset puolustavat vapautta, kumoamalla sen. Frommin kirja käsittelee Toisen maailmansodan fasistisia liikkeitä, jotka avoimesti ajoivat diktatuuria, mutta nykyään mikään puolue ei kehtaa olla niin rehellinen. Sen sijaan vapaus on muuttunut rasistiseksi koodikieleksi, jolla tarkoitetaan valkoisen heteromiehen vapautta harjoittaa naisten ja vähemmistöjen syrjintää ja yksityisyrittämistä, ilman että valtio puuttuu näihin. 

Toinen ongelma on kirjan alussa mallinnettu protestanttinen etiikka. Jo Toisen maailmansodan aikana suurin osa fasistisista diktaattoreista esiintyi katolilaisissa valtioissa, kuten Espanja, Portugali ja Italia. Nykyäänkin fasismi voi hyvin Espanjassa ja Italiassa. Brasilia on sen sijaan mielenkiintoinen hybridi, koska enemmistö maan kansalaisista ovat katolilaisia, mutta nykyinen uusfasistinen presidentti Bolsonaro on protestantti ja häntä tukevatkin helluntailaiset fundamentalistit. Mutta kaikki näitä liikkeittä yhdistää kyllä Frommin käsitys kapitalismin kaikkivoipaisuudesta. Nykyään äärioikeisto kokee edustavansa “todellisia” kapitalisteja, vaikka heidän politiikkansa on välillä suorassa ristiriidassa klassisen talousteorian kanssa.   

Toinen ongelma on tietenkin tämän kirjan eurosentrisyys. Historia on osoittanut, että totalitarismi kykenee syntymään myöskin ei-kristityissä valtioissa.

Yhteenveto    

Erich Frommin ”Pako vapaudesta” on nykyään hyvinkin vanhentunut teos, jonka sisältö on suurimmaksi osaksi aika tylsää ja hieman epätieteellistä, mutta se sisältää pari hyvää ja ajankohtaista huomiota äärioikeistosta. Nykyään monet äänestävät valtaan oikeistopopulistisia ja äärioikeistolaisia puolueita, koska kokevat vallassa olevan poliittisen eliitin niin läpimädäksi, että mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin nykyinen. Frommin kirja myöskin selittää, miksi tämä eliittivastaisuus on ristiriitaisesti eliittiä vahvistavaa? Miksi ihmiset haluavat äänestää valtaan suurpääomaa palvelevia valkoisia rasisteja, homofoobikkoja ja naisvihaajia, vaikka länsimaissa eliitti jo koostuu sellaisista ihmisistä? Frommin tuhoamisvietti selittää tämän oudon ilmiön, joka on valtaamassa jatkuvasti tilaa ja vaarantaen itse planeetan tulevaisuuden.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

joulukuu 2, 2018 · 6:00 am

Eläinten syömisestä

Näin tämän Jonathan Safran Foerin, vuonna 2009 julkaistun ”Eläinten syömisestä” kirjan Suvi Auvisen Instagram-tilillä. Ajattelin, että jos päivystävä anarkisti lukee tätä kirjaa, niin se on varmaan todella hurja vegaanimanifesti. Kuten tiedätte, juuri tällainen äärikirjallisuus menee lukulistaani!    

4

Idea    

Pettymyksekseni tämä teos ei ole terroristisen eläinoikeusliikkeen manifesti, vaan journalistinen tietokirja eläintuotannon totaalisesta vääryydestä.   

Kirjan kehys on kirjailijan vastasyntynyt poika ja pohdinta, mitä ruokkia tälle? Tästä alkaa tutkimusmatka eri syötävien eläinlajien pyynti- ja tuotantoketjuihin. Kirjassa käsitellään niin kalanpyyntiä kuin naudankasvatusta, kaikista mahdollisista näkökulmista. Niin luomutuotannon kuin tehomaatalouden. Jokaisen alan ammattilaista ja aktivistia kuunnellaan tasapuolisesti ja annetaan heille puheenvuoro.     

Kirja paljastaa, että lihansyönti on väärin niin monessa asiassa, että ainoastaan veganismi on oikea tie. Lihantuotanto on epäeettistä eläimille ja ihmisille, tuhoaa biodiversiteetin, saastuttaa luonnon ja ihmisasutukset. Mutta myöskin lihatuotanto on haitallinen ihmisten ja eläinten terveydelle, kuluttaa runsaasti luonnonvaroja, ruokkii pandemioita ja edistää massiivisesti ilmastonmuutosta.     

Vaikka kirjailija sympatisoi luomutuotantoa, hän osoittaa, että nykyisessä jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa luomutuotanto on riittämätön ruokkimaan koko maailman. Ihmiskunnalla on siis kaksi tietä: joko ryhtyä vegaaniksi tai vähentää merkittävästi lihansyöntiä, jotta eettinen luomutuotanto voisi edes olla realistinen malli.   

Ehkä koko kirjan idean voi kiteyttää kirjailijan holokaustista selvinneen isoäidin lauseeseen ”Jos millään ei ole mitään väliä, ei ole mitään pelastettavaa”    

Lihakapitalismi    

Kirjan punainen lanka on ankara kapitalistisen tehomaatalouden kritiikki. Ainakin tiedän, miksi päivystävä anarkisti oli lukemassa tätä kirjaa! Jonathan Safran Foer osoittaa, että voiton maksimoiminen on tuottanut massiivisia maatalouskorporaatioita, jotka riistävät eläimiä ja ihmisiä kauhistuttavalla tehokkuudella. Vaikka on olemassa tiukka lainsäädäntö tuotantoeläinten eettisestä kasvatuksesta ja teurastuksesta, valtavat maatalousfirmat onnistuvat kiertämään niitä tai jopa muokkaamaan lainsäädäntöä edukseen. Kirjan mukaan kapitalistinen kilpailuasetelma yhdistettynä voiton maksimoimiseen, on ajanut valtavat maatalouskorporaatiot kulkemaan sieltä mistä aita on matalin, tuhoten kokonaisia kaupunginosia ja rikkoen räikeästi ihmisten ja eläinten oikeuksia.   

Sen sijaan, että suuret firmat panostaisivat laadukkaaseen tuotantoteknologiaan, ne yrittävät puristaa maksimaallisen hyödyn vanhoista ja tehottomista koneista, aiheuttaen hirvittävää kärsimystä eläimille ja ihmisille. Tällä äärimmäisellä nollasummapelillä suuret yhtiöt saastuttavat luontoa ja aiheuttavat tarpeetonta kärsimystä. Luomutuotannonkin tukeminen ei auta, koska nämä jättifirmat pyrkivät syrjäyttämään ne valtaamalla markkinat tai yksinkertaisesti ostamalla luomutilat pois.   

Vaikka tiesin lihatuotannon saastuttavan, en tiennyt yksityiskohtaisesti, miten se saastuttaa ja tässä kerrottaan niin oksettavia ja kauhistuttavia yksityiskohtia, että mietin, miten joku voi edes haluta enää syödä lihaa? Pahempaa on kuitenkin se, että nämä riistofirmat ovat laajentumassa ulkomaille ja lisäämässä, esimerkiksi Kiinassa lihakulutusta, aiheuttaen sielläkin massiivista ekologista ja sosiaalista tuhoa.     

Hyvin vakuuttavasti ja erilaisilla todistusaineistoilla, kirjailija osoittaa, että tehomaatalous ja jopa luomutuotanto eivät vain ole haitallisia eläimille, koska joissain on sadistisia työntelijöitä, vaan systemaattisesti niissä hyödynnetään epäeettisiä tuotantomenetelmiä. Pahin paljastus olikin, että suurin osa luomutuotannosta tai ”eettisestä kasvatuksesta” on huijausta, joka perustuu ihmeellisiin byrokraattisiin määritelmäkikkailuihin.  

Ymmärtäväinen    

Parasta tässä kirjassa on sen hellä ja ymmärtäväien ote. Kirjailija ei lähde syyttelemään lihansyöjiä massamurhaajiksi tai haukkumaan lihatuottajia, vaan hän lähtee puhtaasti tieteellisellä analyysillä, hyödyntäen suurimmaksi osaksi toimialan omia julkaisuja, kertomaan miten väärää lihatuotanto on. Samalla henkilökohtainen ote, jossa kirjailija kertoo perhetaustastaan, lapsistaan ja tunteistaan haastatellessa eri ihmisiä, antavat sympaattisen kuvan keskiluokkaisesta miehestä, joka haluaa antaa parasta mahdollista ruokaa lapsilleen. Vaikka kirjan johtopäätös vegaaniruoan erinomaisuudesta kuulostaa radikaalilta, perustelut tehdään rakentavasti pitkin kirjaa.     

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen otsikko, joka kirjailija myöntää itsekin aiheuttavan tietynlaisen mielikuvan synnyn. Vegaaneilla on tapana sanoa, ett liha on ”kuollutta eläintä” ja se aina vituttaa muita. Tämä vieraannuttava otsikko aiheuttaa sen, että vain asiaan vihkiytyneet tai muuten lihansyöntiä kyseenalaistavat henkilöt tarttuvat tähän kirjaan, vaikka tässä onkin filosofista pohdintaa liha-aterian merkityksestä ja historiasta.   

Toinen ongelma on, ettei tässä teoksessa pohdita ollenkaan kantasoluista kasvatettua laboratoriolihaa. Ihmettelen tätä, koska idea oli jo olemassa pari vuotta ennen tämän kirjan julkaisua.   

Kolmas ongelma on se, että teos keskittyy Yhdysvaltojen maatalousrakenteeseen, joka ei ole samanlainen kuin Euroopan. USA:ssa lainsäädäntö on paljon löysempi kuin Euroopassa, joten en tiedä kuinka moni kauhukertomus edes toistuu täällä?   

Yhteenveto    

IPCC:n  ja muitten tutkimusten todettua, että nykyisen länsimaisen elämäntavan ja erityisesti lihansyönnin, olevan tuhoisia planeetalle ja olemassaolollemme, tämän kirjan väittämät ovat vielä uskottavimpia kuin noin kymmenen vuotta sitten. Mutta tämä ei ole vain masentava ja oksettava kuvaus eläinten kidutuksesta tai moraalista saarnaa, vaan hyvin maanläheinen kirja, joka pyrkii eri näkökulmista perustelemaan vegaaniruokavalion puolesta. Safran Foerin ”Eläinten syömisestä” voisikin pitää vegaanikirjallisuuden uutena klassikkona, jonka väittämät aika on todistanut oikeiksi.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

marraskuu 9, 2018 · 6:00 am

Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Tänä vuonna julkaistu Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on niitä kirjoja, joita vain otsikon perusteella otin luettavaksi. En edes takakansitekstiä lukenut. Kuka kahjo keksii kirjoittaa tällaisen manifestin?!

9

Idea

”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” yrittää kehystää itsensä uuden äärivasemmiston manifestiksi, mutta tämä on enemmän sellainen metamodernistinen esseekokoelma, jossa yritetään muotoilla uutta kommunistista teoriaa ja ohjelmaa.

Tämä uus-uuskommunismi on yhdistelmä virtuaalista jakamistaloutta, täysautomaatiota, perustuloa, olemattomia valtiollisia rajoja, lyhyitä työaikoja ja äärimmäisen hajautettua uusiutuvaa energiaa tuottavien minivoimaloitten verkostoa. Väliin tietenkin mahtuu intersektionaalinen feminismi ja queerkommunismi, jotka tarkoittavat käytännössä monisukupuolista ja -etnistä homostelua.

Kirjailija tiivistää hänen kommunisminsa näin: ”Kommunismi tarkoittaa ylenpalttisen rikkauden lahjoittamista. Se on lahjataloutta, jossa olennaista ei ole yksityisen rikkauden kasaaminen vaan yhteisen runsauden kiertäminen”

Kirjan ydin on, että ihmisten elämä ei tulisi perustua työhön, vaan laiskotteluun ja itsensä toteuttamiseen omin, eikä suuryritysten ehdoin. Kirjan mukaan vasemmiston suurin virhe oli työnsankaruusmyytin iskostaminen. Ihmisen tarkoitus ei ole paiskia töitä jatkuvasti, vaan tehdä kaikkea muuta, jota huvittaa. Purokurun mukaan tarpeeksi korkea perustulo takaisinkin, että kenenkään ei tarvitsisi tehdä töitä rahaa vastaan, jolloin koko kapitalistinen järjestelmä voitaisiin vaihtaa täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin.

Antikapitalismi

Kirjan antikapitalismi ei ole niinkään taloudellisen järjestelmän kritiikkiä, vaikka sitä siinä on, vaan enemmänkin postmodernistista todellisuuden kritiikkiä, jonka mukaan kapitalismi on tappanut mielikuvituksemme ja pakottaa meitä teeskentelemään, että rakastamme sitä. Kirjailija tiivistääkin nykykapitalismin filosofian näin: ”Yhteiskunta ei ole enää introvertti, tee työtä ja ole hiljaa, vaan ekstrovertti eli supersosiaalinen ja verkostoituva, jatkuvasti töissä: “Turpa auki ja tee töitä!”

Purokuru nostaa esiin sen havainnon, että moderni kapitalismi on ainoastaan mahdollinen öljyn takia. Ei vain siinä mielessä, että sillä pyöritetään autoja ja tehtaita, vaan siinä, että se on helposti kuljetettava ja hinnoiteltava energiamuoto, joka mahdollistaa globaalin kaupankäynnin. Purokurun mukaan öljyn hiipuessa talouskasvu ei onnistu, jolloin on leikattava julkiselta sektorilta ja politiikka on muutettava autoritaariseksi puristaakseen kansasta talouskasvua. Kirjailijan mukaan ”öljy kiihdyttää kokemusta, katkoo aineelliset asiayhteydet ja estää meitä näkemistä toimintamme seuraukset, kuten hiilidioksidipäästöt, meriä myrkyttävät muovilautat ja kaukaiset jätevuoret.” Öljy ei olekaan kirjailijan mukaan vain materiaa, vaan se vaikuttaa itse psykologiaamme.

Toinen kiinnostava havainto kapitalismista on Purokuron epäsuora kritiikki Lepomäkeä vastaan, joka oli kirjassaan ”Vapauden voitto” (2018) ylistänyt Saksan ”minijob” pätkätyöjärjestelmää: “jobismi on sitä, että julkinen sektori rakentaa pohjan, työntekijät tekevät Jobin työtä jobeissaan sekä niiden ulkopuolella ja sitten paikalle ratsastaa yrittäjä, joka käärii tuotot ja valittaa A-studiossa, että mitään en ole yhteiskunnalta saanut vaan kaiken olen yksin tehnyt.”  Siinä, missä Purokuro haukkuu epäsuorasti Lepomäkeä, kirjailija kutsuu suoaan Jari Ehrnroothia köyhiä kyykytteleväksi protofasistiksi ja omistaa kokonaisen kappaleen gonzo-journalistiselle analyysille, miksi start-up tapahtuma Sluh on epäonnistunut kapitalismin uudelleenbrändäys.

Vallankumous

Purokuru korostaa kirjassaan, että työväki ei ole koskaan saanut oikeuksiaan vaaleilla, vaan jatkuvalla kamppailulla ja väkivallan uhalla. Kirjailijan mukaan ennen vanhaan työläinen sai itselleen ihmisoikeudet pääosin pelottelemalla porvaristoa Neuvostoliitolla. Mutta nykyään Neuvostoliittoa ei ole, tulevaisuus tai edes mahdollisuus vaihtoehtoiseen taloudelliseen järjestelmään on tuhottu. Purokurun mukaan nykyisen vasemmiston iskulause voisikin olla ”Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen”. Mutta tässä kirjassa ei puhuta aseellisten vastarintasolujen perustamisesta tai terrorismista, vaan enemmänkin ulkoparlamentaaristen aktivistiryhmien puolesta, jotka painostavat julkista keskustelua siirtymään täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin puolelle. Tämäkin voisi tulkita vastaukseksi Kokoomuksen Ben Zyskowiczille, jonka mukaan demokratiassa muutoksia tehdään ainoastaan vaalien kautta ja sen takia “poliittisia” lakkoja ei pitäisi hyväksyä.

Sinänsä mielenkiintoista on, että Purokurun mukaan Marxia on tulkittu väärin. Kirjailija kertoo, että Marx ja Engels ”trollasivat”, kun käyttivät sanoja “väkivaltainen, demokraattinen vallankumous” ja “proletariaatin diktatuuri”. Kirjailijan mukaan koko puhe vallankumouksesta oli vain tapa selittää, että muutos syntyy liberaalin parlamentarismin ulkopuolella, eli kommunismiin ei siirrytä äänestämällä.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on joksikin kyseenalainen tulkinta Marxista, mutta kun tämä kirja ei argumentoi perinteisen kommunismin puolesta, voidaan sanoa, että koko täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi perustuu tähän Marxin luentaan.

Rakenne

Purokurun teos koostuu sekalaisista artikkeleista, kirja- ja elokuva-arvioista ja esseistä, joissa on paljon filosofista pohdintaa monista asioista, kuten Purokurun henkilökohtaisesta elämästä, valkoisesta etuoikeudesta, miesten kokemista syrjinnästä, identiteetin poststrukturalistisista pohdinnoista ja sen sellaista. Tällainen monityylinen ja pirstaleisen pohdiskeleva rakenne on minusta ärsyttävää ja vaikea arvioida, erityisesti kun kirjan keskeisimmät ideat ovat hajautettu yksittäisiksi lauseiksi, joita pitää omalla ajattelulla koota jonkinlaiseksi synteesiksi. Tässä on siis sama ongelma kuin Lepomäen kirjassa. Erotuksena kuitenkin, että Purokurun kirja on paljon lyhyempi ja se pyrkii enemmänkin piirtämään suuntaviivoja ja uusia lähtökohtia asioitten analyysiin, kuin käsitellä jokaista yksittäistä rakenteellista ongelmaa erikseen.

Ongelmia

Kirjailija arvostelee ankarasti tulevaisuususkovaisia, jotka eivät halua ratkaista tällä hetkellä tapahtuvia ongelmia, koska ehkä tulevaisuudessa jokin uusi teknologia voi syntyä, mutta Purokuru vastustaa ydinvoimaa. Kirjassa itsessään ei mainita uusiutuvien energioitten potentiaalista energiatehokkuuden nousua, mutta oletan tässä, että kirjailija tietää sen, että uusiutuva energia ei nykyään tuota läheskään yhtä tehokasta energiaa kuin ydinvoima. Tämä siis tarkoittaa, että Purokuru on uusiutuvien energioitten osalta tulevaisuuskoinen, joka sen sijaan, että nyt ratkaisisi energiaongelman olemassa olevalla ydinenergialla, hän odottaakin, että tulevaisuudessa joku keksii yhtä tehokkaan tuulimyllyn tai aurinkopaneelin!

Mutta suurin ongelma on kirjan kynnys. ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” olettaa, että olet jo perehtynyt nykyvasemmistolaiseen kirjallisuuteen. Ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut tai kuullut nykyvasemmiston argumentteja vaikka sukupuolten tasa-arvosta tai jälkistrukturalistisesta kielestä, eivät tule ymmärtämään melkein mitään tästä kirjasta, vaikkakin kieli on aika selkeää ja hauskaakin. Tässä viitataan suoraan ja epäsuorastin lukuisiin postmodernistisiin ajattelijoihin, joita itsekin olen lukenut vasta tänä vuonna yliopistossa. Joten moni syvempi viittaus menee täysin ohi maallikon ymmärrykseltä.

Tietenkin kirjan raflaavalla otsikolla tämä teos ei tule päätymään kokoomusnuoren kirjahyllyyn, mutta silti aina harmittaa, kun joku kirja on kirjoitettu vain tietty porukka mielessä. Tämä teos siis on kirjoitettu vasemmistolaisille, joita voi kiinnostaa jokin uusi vasemmistolainen perspektiivi maailman ongelmiin.

Yhteenveto

Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on hauska, ironinen ja täysin kovan luokan postmodernistinen tai oikeastaan metamodernistinen pläjäys uuden yhteiskunnallisen järjestelmän puolesta. Se on häpeilemätön sen poliittisessa agendassa ja ideologisuudessaan, mikä on virkistävää. Mutta tämä kirja olettaa, että olet lukenut tai ainakin kuullut paljonkin nykyvasemmiston argumenteista. Silti tämä on tervetullut teos nykymaailmaan missä vaikuttaa olevan vain kaksi vaihtoehtoa: saman järjestelmän jatkaminen tai sen muuttaminen rasistisemmaksi ja sisäänpäin sulkeutuneeksi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , ,

syyskuu 28, 2018 · 4:59 am

Juha Sipilän manifesti?

Pyöriessäni Facebookin ”Liberaalimafia” –ryhmässä, minulle suositeltiin Henri Heikkisen ja Antti Vesalan, vuonna 2013 julkaistua ”Elämä hyvinvointivaltiossa” manifestia. Olin ymmärtänyt otsikon ja takakansikuvauksen perustella, että tämä oli hyvinvointivaltion kritiikki, mutta avatessa kirjan, se paljastui suomalaisen klassisen liberalismin manifestiksi.    

10

Idea   

Kirjailijoitten mukaan klassinen liberalismi on laissez-faire (antaa mennä) kapitalismiin perustuva ideologia. Tämä tarkoittaa, että valtion pitäisi vaikuttaa mahdollisimman vähän talouteen ja yksityisiin yrityksiin. Kirjailijat argumentoivat, että kaikki talouskriisit, kuten vuoden 2008 talouskriisi, syntyivät, koska valtio yritti vaikuttaa talouteen. Jos valtio lakkauttaisi/vähentäisi verotusta, tullimaksuja, ympäristö- ja työturvallisuuslakeja, talous pyörisi täydellisesti ja korjautuisi itsestään. Tällaisessa vapaassa järjestelmässä täystyöllisyys saavutettaisiin, koska yritysten perustaminen ja ihmisten palkkaaminen olisivat helpompia, mikä lisäisi kilpailua. Lisääntynyt kilpailu alentaisi tuotteitten ja palveluitten hintoja niin merkittävästi, että kaikilla olisi varaa elää.  

Kirjan mukaan Suomi on lukuisten säännösten ja byrokratian helvetti, jossa yksilöllä tai yrityksellä ei ole lähes mitään vapauksia, vastuuta tai velvollisuutta, vaan valtio hoitaa kaiken. Tällainen holhoava asenne vääristää markkinoita ja edistää ainoastaan valtion ylivelkaantumista, mikä lopulta tulee johtamaan Suomen taloudelliseen romahdukseen. Kirjailijat argumentoivatkin, että suomalainen hyvinvointivaltio on merkittävästi vähennettävä, jos haluamme estää tulevan talousromahduksen. Tämä johtuu siitä, että hyvinvointivaltiolla on tapana lisätä vuosien mittaan uusia palveluita, lisäten kustannuksia, jotka kasvattavat velanottoja.   

Teknisesti tämän kirjan argumentaatio on hyvinkin vakuuttavaa ja kielikin on helppoa ja välillä humorististakin. Kuitenkin jos tarkastelee kirjailijoitten ratkaisuehdotuksia laajemmalla perspektiivillä, ongelmia alkaa ilmetä.   

Oletukset   

Tämän kirjan suurin ongelma on sen lähtökohta. Kirja olettaa, että lukija jo inhoaa hyvinvointivaltiota ja etsii vain älykkäitä perusteluja inholleen. Itselleni hyvinvointivaltio ei ole koskaan aiheuttanut harmeja, enemmänkin se on mahdollistanut vaikeina aikoina keskittymisen opiskeluun, eikä vain elonjäämiseen. Tämän vuoksi minulle oli todella kummallista lukea siitä, miten hyvinvointivaltio rajoittaa ”vapauksiani” tai ”riistää lompakkoani”.

Kirjailijoille verotus on nollasummapeli, jossa palkkapussista otettu vero vain katoaa mustaan aukkoon, joka tuntuu samalta kuin ryöstöltä. Kirjailijat vielä paheksuvat, että verotuksella rahoitetaan “jonkun muun elämä”.  Vaikka kirjailijat onnistuvat loogisesti perustelemaan verotuksen epäoikeudenmukaisuuden ja jopa, miten taloudellisesti olisi kannatettavampaa, että yksilölle jäisi käteen enemmän rahaa, silti en pystynyt tunnetasolla samaistumaan perusteluihin.   

Toinen kirjan oletus on kapitalismin toimivuus, mutta tämä on enemmänkin kirjan rajaus kuin oletus. Kirjailijat lähtevät siitä lähtökohdasta, että kapitalismi on täydellinen järjestelmä, jonka viat johtuvat ainoastaan valtion ja kansalaisjärjestöjen väliintulosta. Tämä rajaus tarkoittaa, että kirjailijat onnistuvat ansioituneesti ja hyvinkin loogisesti perustelemaan liberaalin valtion toimivuutta. Mutta jos on muuten tutustunut kapitalismikriittiseen kirjallisuuteen, pystyy huomaamaan säröjä visiossa. Esimerkiksi yksi hyvä tapa kumota klassinen liberalismi, on todeta, että joka kerta kun sitä on kokeiltu, se on aiheuttanut kurjistumista ja paluun rajoittavampaan politiikkaan. Oikeastaan tämän kirjan visioimaa valtiota ei ole koskaan ollutkaan olemassa, joten se on yhtä utopistinen visio kuin kommunismi.

Kirjailijat melkein tunnustavat edellä mainitun, kappaleessa, missä haukutaan edustuksellista demokratiaa. Vaikutti siltä, kunin kirjailijat tunnustaisivat rivien välistä, että vapaa markkinatalous ei ole yhteensopiva demokratian kanssa. Tämä sen takia, koska kirjailijoitten mukaan poliitikko voi aina voittaa vaalit lupaamalla sosiaaliavustuksia ja valtion tukia. kirjailijoitten mukaan, jos poliitikot olisivat ideologisesti uskollisempia, demokratia voisi toimia kapitalismin kanssa. Mielestäni jos järjestelmäsi voi toimia ainoastaan, kun kaikki ovat saman mielisiä, ei se ole kovin demokraattinen tai toteuttamiskelpoinen. Silti kirjailijat eivät huomaa tätä ristiriitaisuutta kirjassa, jossa samaan aikaan haukuttaan konsensuspolitiikkaa. En väitä tässä, että kirjailijat olisivat epärehellisiä, ainoastaan, että he eivät huomanneet tätä ristiriitaisuutta.

Pahinta on kuitenkin, kun kirjailijat ylistävät Portugalin fasistisen diktatuurin tiukkaa valtion budjetinpitoa! Sen lisäksi, että Portugalin “Estado novo” (1933–1974) oli fasistinen diktatuuri, se oli myöskin imperiumi, jonka talous perustui Afrikassa olevien siirtokuntien riistoon. Maan talous oli niin riippuvainen siirtokunnista, että se oli viimeisempiä eurooppalaisia valtioita luopumaan niistä. Portugalin diktatuuri luopuikin siirtokunnistaan vasta hävittyään brutaaleja itsenäisyystaisteluita. En ainakaan itse nostaisi tällaista valtiota esimerkiksi talousliberaalista taloudenpidosta. Siinä mielessä nämä kirjailijat voivat yhtyä anarkistiteoreetikko Noam Chomskyn toteamukseen, että kapitalismi ja demokratia eivät ole yhteensopivia.    

Sipilän hallituksen manifesti?   

Huomasin lukiessani tätä kirjaa, että monet sen ehdotuksista ovat samoja, joita Kokoomus ja Keskusta nyt yrittävät Juha Sipilän hallituksessa toteuttaa. Esimerkiksi tässä ehdotetaan samaa terveydenhuollon yksityistämisjärjestelmää kuin SOTE:n “valinnanvapaus” uudistuksessa. Mutta myöskin ammattiliittojen vaikutusvallan heikentämistä ja julkisen sektorin leikkauksia. kirjailijat menevät vielä äärimmilleen kuin mitä Sipilän hallitus uskaltaisi, mutta selvästi tästä kirjasta on otettu vaikutteita.    

Kirjailijat ehdottavat, että Työvoimatoimisto lakkautettaisiin ja annettaisiin yksityisille rekrytointiyksille sama tehtävä. kirjassa ehdotetaan myöskin ammattiliittojen muuttamista yksityisiksi työttömyyskassoiksi, jotka työtaistelun sijaan, neuvotat työntekijöitä, missä muualla on parempia työehtoja tarjoava yritys kuin nykyinen työpaikka. Kirjailijat lakkauttaisivat yleissitovan työehtosopimuksen ja irtisanomissuojan. Kirjan liberaalissa visiossa yritykset maksaisivat vähemmän palkkaa kuin nykyään, jolloin enemmän ihmisiä voidaan palkata. Kirjailijoitten mukaan tärkeintä on, että kaikki ovat töissä, eikä niinkään miten paljon rahaa he saavat työstä. Kirjassa nostetaankin viimeisen vuosisadan alun Suomi esimerkkinä täystyöllistyneestä maasta, koska mitään “rajoituksia” ei ollut olemassa. En tiedä, mitä historiankirjoja kirjailijat lukivat, mutta muistaakseni viimeisen vuosisadan alun Suomi ei ollut ihan täystyöllistynyt onnella.

Kirjailijat kuitenkin selittävät, että potkut saanut työntekijä voi hakea toisen matalapalkkaisen työn. Tämä auttaisi, kirjan mukaan, ihmistä nousemaan työuralla, koska mitä enemmän työkokemusta eri työpaikoissa, sitä enemmän kehittyy työntekijänä. Tietenkin valtio maksaisi koko ajan perustuloa, nykyisten sosiaalipalveluitten sijaan, jolla työtön pysyy ”nipin napin elossa” työnhaun aikana. Sen sijaan kirjailijat haluaisivat antaa sosiaalitukia yksityisille pienyrittäjille, jotta nämä uskaltaisivat ottaa enemmän innovaatioriskeja.    

Vieraantumista   

Vaikka kirjailijat julistavat kapitalismin olevan perheen ystävä, en näe miten moni vähävarainen ihminen kykenisi siirtämään koko perheensä mukanaan ”hyvän työn” perässä jatkuvasti. Kehittyvissä valtioissa toki on kokemuksia tästä ”dynaamisesta työmarkkinasta”, mutta harva pitää näitä ratkaisuja hyvinä.   

Ainoa lohduttava asia tässä kirjassa on se, että sen tekijät eivät uskalla ehdottaa hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista, ainoastaan ”turhien osien karsimista”. Tämäkin ehkä on sen takia, koska suomalaisilla on sen verran hyviä kokemuksia hyvinvointivaltiosta, että on vaikea kannattaa amerikkalaistyylistä markkinaliberalismia.    

Silti monien palveluitten yksityistäminen tuntuu hiukan kyseenalaiselta. Kuinka moni on valmis antamaan oman kohtalon yksityisen toimijan käsiin, jonka tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajalle? Enkä puhu tässä ahneudesta, vaan siitä, että yksityiset yritykset eivät ole demokraattisia instituutioita, joille voi asiakkaana valittaa ja äänestää johtajat ulos. Kirjailijoitten mukaan, jos yksityinen yritys ei miellytä, niin joko asiakas vaihtaa paikkakuntaa tai boikotoi se. Täydellisessä maailmassa boikotti ja matkustaminen toimisivat. Oikeassa maailmassa kuitenkin tietyt palvelut luonnostaan luovat monopoleja tai suunnatonta valtaa yrittäjälle, jolloin boikotoiminen on lähes mahdotonta.    

Sitten tietenkin kuinka moni on valmis muuttamaan koko elämänsä vain koska tiettyä palvelua tarjoava yritys on tehnyt jotain väärin? Mitä jos vahinko on suurempi? Pitääkö ihmisten paeta saastuttavien yritysten tieltä, kun itsevalvonta pettää? Kirjailijoitten mukaan markkinat hoitavat kaikki vakuutusyritysten ja kustannuspaineitten kautta, jolloin onnettomuuksia tai väärinkäytöksiä on hyvin vähän. Historiassa kokeiltiin tällaista “luonnollista” korjausmekanismia ja se ei toiminut. Eivät rajoitukset ja turvallisuussäännöt tyhjästä ilmestyneet, vaan ne laadittiin, koska yritykset eivät itse kyenneet valvomaan niitä.   

Ehkä mielenkiintoisin vihje kirjan lyhytnäköisyydestä on, kun yksi kirjailijoista mainitsee, että Oulun yliopistossa keksittiin laite, jota vakuutusyritykset voisivat pakottaa asiakkaansa käyttämään, estääkseen varastokattojen romahduksen. Kirjailijat siis haukkuvat koko kirjan aikana valtiota, mutta eivät huomaa sitä ristiriitaisuutta, että heidän luomassa järjestelmässä JULKINEN yliopisto keksii laitteen, jota yritykset voisivat käyttää. Tämän kirjan mukaan valtio on kaiken pahuuden ydin, mutta se kelpaa maksaakseen yrityksille sosiaalitukia, puolet työntekijöitten palkasta ja itse kantamaan uuden teknologian kehittämiskustannukset! Voisin melkein sanoa, että kirjailijat ehdottavat rikkaitten sosialismia.   

Yhteenveto   

Henri Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” on aika epätasainen kirja. Kirjan määritelmä hyvinvointivaltiosta on niin laaja, että jopa republikaani George W. Bushin hallituskautta kutsutaan tässä teoksessa ”vasemmistolaiseksi”. Tämä tarkoittaa, että kirja pyrkii ottamaan kantaa kaikkiin yhteiskunnan kysymyksiin, kuten vihapuhelakeihin, maahanmuuttoon, kehitysapuun, naisten alempaan palkkaan ja pörssin transaktioveroihin. Kirjan parasta antia ovat viimeiset kappaleet, jotka käsittelevät hyvinvointivaltion kestävyysvajeongelmaa. Tämä on todellinen ja huolestuttava ilmiö, johon kirjailijat ehdottavat konkreettisia ratkaisuja. Mutta kuten edellisissä kappaleissa kerroin, epäilen, toimisivatko nämä markkinaliberalistiset ratkaisut käytännössä? Sipilän hallitus ainakin yrittää toteuttaa joitakin kirjan ehdotuksia, mutta moni niitä vastustaa. Kirjan mukaan nämä ehdotukset ovat “kipeitä”, mutta niitä tulisi vain kestää, koska ajan kuluttua ne alkavat toimia kuin pitäisi. Tällainen retoriikka muistuttaa pikkasen Neuvostoliiton ”reaalisosialismia” jossa vakuutettiin, että ihan kohta työläisparatiisi syntyisi, pitäisi vain kestää uudistukset. Suosittelen kaikille tätä kirjaa, jos kiinnostaa tietää, mikä on Kokoomuksen ja Sipilän johtaman Keskustan ideologinen pohja.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Avainsanat: , , , , , ,

heinäkuu 1, 2018 · 6:45 am

Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Muistan, kun mediassa uutisoitiin Slavoj Žižekin uutuuskirjasta ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” (2015) ja minkälaisen pienimuotoisen skandaalin se herätti antirasistisissa piireissä. Moni luki vain lehtien kohuotsikot ”Filosofilta käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun – ”Avoimien rajojen vaatijat tekopyhiä” Jonka perustella he julistivat Žižekin rasistiksi ja muuksi pahaksi. Olin niitä harvoja, jotka vaivautuivat lukemaan itse artikkelien sisällön. Luettuani panin tietenkin kirjan välittömästi lukulistaan.

16 

Ydinteesi    

Žižekin ydinteesi on se, että nykyiset Lähi-Idän kriisit ja niistä seuranneet muuttoliikkeet ovat ravisuttaneet kapitalistisen liberaalidemokratian perustuksia ja osoittaneet koko ideologian  ristiriidat. Liberaalidemokratia ei voi toimia täydellisesti, jos se edistää rakenteita, jotka luovat sitä kannattaviin maihin suuntautuvia pakolaisvirtoja. Erityisesti, jos nämä pakolaiset eivät jaa liberaalidemokratian arvoja tai pysty integroitumaan kapitalistiseen järjestelmään samalla tavalla kuin kantaväestö. kirjailijan mukaan mikään salaliitto tai tietoinen pyrkimys ei ole pakolaisvirran takana, vaan ne ovat globaalin kapitalismin sivuvaikutuksia ja näin mahdoton estää, jos haluaa säilyttää tämän maailmanjärjestelmän.    

Kuitenkin vasemmisto ei ole onnistunut hyödyntämään näitä ristiriitoja edistääkseen omaa politiikkaa, vaan sen sijaan on joutunutkin puolustamaan järjestelmää äärioikeiston hyökkäyksiltä. Kirjailijan mukaan siitä huolimatta, että Neuvostoliitto romahti ja kommunismi menetti totaalisesti uskottavuutensa, muu vasemmisto ei ole onnistunut uudistumaan perinpohjaisesti. Sen sijaan on yritetty vastata uusiin ongelmiin vanhoilla ratkaisuilla, jotka ovat riittämättömiä. Näihin ratkaisuihin kuuluu avokätisen maahanmuuttopolitiikan salliminen ja rasismin ja imperialismin vastustaminen, ilman että mitään vaihtoehtoja tarjotaan tilalle. Tämä taas on avannut tilaa äärioikeistolle, joka tarjoaa vaihtoehtoja, vaikka kuinka epäinhimmillisiä, pähkähulluja ja ristiriitaisia ne ovat.    

Žižek on niin itsevarma, että hän kirjoitti tämän kirjan kertoakseen, miten vasemmisto voi uudistua vastaamaan uusiin ongelmiin. Kirjan pääargumentti ovat perinteisen vasemmiston kapitalismikritiikin lisäksi, tarjota globaalin luokkataistelun malli, jossa ollaan samaan aikaan solidaarisia globaalin etelän työläisten kanssa, mutta valmiina kritisoimaan sen takapajuisia arvoja. Sen sijaan, että ummistettaisiin silmät konservatiivisten muslimien ongelmiin, niihin pitää puuttua ja nostaa heidän joukostaan edistykselliset äänet. Samaan aikaan on myöskin kritisoitava suoraan niitä rakenteita, jotka luovat pakolaisia ja ehdotettava radikaaleja ja globaalin mittakaavan ratkaisuja niitten tilalle.   

Tiivistetysti kirjailija ehdottaa sosialistisen globalisaation luomista, joka korjaisi nykyisen globaalin kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Tämä tarkoittaisi globaaleja työsuojelulakeja, globaaleja ammattiliittoja ja sen sellaista riistokapitalismia estäviä toimia. Tällaisia ehdotuksia voitaisiin määritellä ääripiketylaisyydeksi. Jos on lukenut ekonomisti Tomas Pikettyn kirjan ”Pääoma 2000-luvulla” niin ymmärtää, mitä tarkoitan.      

Maiharit edellä    

Vaikka olin nähnyt muutaman Žižekin luennon ja haastattelun, en ollut vielä lukenut yhtäkään jätkän kirjaa. Siitä huolimatta, että tiesin Žižekin olevan vasemmiston Enbuske, joka pyrkii provosoimaan enemmän kuin olemaan johdonmukainen, en osannut odottaa tämän kirjan tyyliä. Kirjailija lähtee tässä teoksessa maiharit edellä aihepiiriin ja haukkuu kaikkia. Tässä uskalletaan olla vahvasti jotain mieltä ja osoittamaan, missä mentiin pieleen hienostelematta. Tämä aggressiivinen tyyli on miellyttävä, koska se pakottaa lukijan mukautumaan kirjoittajan logiikkaan ja miettimään niitä näkökulmia, mitä tämä esittää. Yllättävintä oli kuitenkin, että kaikesta agresiivisuudesta huolimatta, tässä ei esiinny rasismia tai mitään sellaista yksipuolusta haukkumista. Kirjailija pyrkii tarkastelemaan terrorismin ja pakolaisuudn ongelmat globaalista eikä nationalistisesta perspektiivistä. Toki tämä ei tarkoita, että lukijan on oltava kaikesta samaa mieltä, mutta tällainen aito inhimillinen keskustelutyyli tuntuu rehellisemmältä tavalta esittää omat ideat kuin objektiivisen kuivakas ote. Tämä on siis mielipidekirja.      

Yksipuolinen kehys    

Koska Žižek on vasemmistolainen ja koko hänen juttunsa on olla räävitön vasemmistolainen, tämä kirja on kirjoitettu pääosin vasemmistolaisille. Tässä siis oletetaan, että tietyt vasemmiston arvot ja lähtökohdat ovat lukijan tiedossa. En pidä tällaisista kirjoista, jotka on kirjoitettu yhtä kohderyhmää varten, kun se automaattisesti rajaa kaikki muut ihmiset ulos sen ehkä arvokkaista ideoista. Mutta tämä kirja onkin tarkoitettu pääosin vakuuttamaan vasemmiston, joka sitten omalla harkinnalla pyrkii vakuuttamaan muihin ihmisiin.     

Rakenne     

Kirja perustuu lukuisiin vasemmiston tabuihin ja ydinoppeihin, jotka ovat nykyaikana joko haitallisia tai auttamatta vanhentuneita. Näitä ideoita Žižek pyrkii kumoamaan ja tarjoamaan vaihtoehdon tilalle, joka on yhä tunnistettavasti vasemmistolainen. Kirjailijan tyyli on keskusteleva ja näin aika sekalainen, mutta suurimmaksi osaksi ymmärrettävä. Kuin tavallisessa ruokapöytäkeskustelussa, Žižek puhuu yhdestä aiheesta, viittaa tärkeisiin ajattelijoihin, esittää erilaisia anekdootteja ja sitten yhtäkkiä muuttaa puheenaihetta, käsitellen jotain toista aihetta, jonka jälkeen hän palaa takaisin alkujuoneen. Kirjassa tällainen tyyli on vähän häiritsevä ja joskus jäbän logiikka oli vaikea seurata tai ymmärtää.  

Yhteenveto     

Slavoj Žižekin ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” samaan aikaan miellyttää, iloitsee ja suututtaa ja panee ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan monia omia arvoja ja ideoita. Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kirjailijan kanssa, tämän kirjan puskeva ja anteeksiantamaton tyyli pakottaa tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

kesäkuu 30, 2018 · 5:56 am

Luottokortteja kommunistiutopiassa

Edward Bellamyn vuonna 1888 julkaistussa romaanissa ”Vuonna 2000 katsaus vuoteen 1887” kuvaillaan 1800-lukua levottomaksi ajaksi, jossa jatkuvasti talous heilahtelee. Ihmisten palkat ovat riittämättömiä ja epätasa-arvo silmiinpistävää. Suurkaupunkeja vaivaavat jatkuvat lakot ja anarkistien terrori-iskut. Monet uskoivat, että kapitalismi oli liian epävakaa järjestelmä, joka tulee hetkellä millä hyvänsä romahtamaan, tuhoten koko maailman. Jos on muutenkin lukenut tästä aikakaudesta olevaa kirjallisuutta, huomaa, miten kurjaa 1800-luvun teollistunut maailma oli. Edward Bellamyn romaani kuitenkin ei tarkoitettu 1800-luvun aikalaiskuvaukseksi, vaan kertomukseksi miltä ”kaukainen” tulevaisuus näyttää.    

9

Ennustukset    

Suurin osa kirjassa tehdyistä ennustuksista menivät pieleen, kuten yleensä. Kirjailija kuvitteli, että kommunismi voittaisi tulevaisuudessa ja koko maailma eläisi Marxin ennustamassa utopiassa. Kirjailija ei mainitse sanaa ”kommunismi” tai Marxia, vaan hän kirjoitti tulevaisuudesta, ikään kuin loogisesti kaikki ihmiset olisivat poliittisesta orientaatiosta huolimatta, päättyneet samoihin johtopäätöksiin kuin Marx ja toteuttaneet hänen visionsa.     

Bellamyn mukaan maailmassa kaikki yritykset on kansallistettu ja rahaa ei ole. Maata johtavat valitsijamiesten valitsemat ”ohjaajat” jotka tieteellisesti johtavat maan taloutta ja jakavat sen resurssit. Ainoa ennustus, joka meni oikein tässä kirjassa, on luottokortti. Tässä kirjassa kirjaimellisesti keksittiin luottokortti konseptina ja sanana. Muuten kaikki meni pieleen. Onkin vähän ironista, että kommunistiutopianovellissa keksittiin esine, joka todellisuudessa muodostui kapitalismin tunnetuimmaksi symboliksi.  

Tässä kirjassa visioidaan, että verojen sijaan kaikki ihmiset omistavat yhteisesti nämä suuret yritykset, jolloin kaikki tuotettu varallisuus jaetaan tasaisesti. Kaikki ihmiset työllistetään ”teollisuusarmeijoissa” joissa tuotetaan varallisuus, joka kierrätetään kuluttajien kautta takaisin teollisuuteen. Tietenkin 1800-luvun kirjailijan virhe oli luulla, että silkalla matematiikalla pystyttäisiin ennustamaan kysynnän ja tarjonnan määrä. Taloustieteilijä Ludwig von Mises oli oikeassa, että raha on paras tapa mitata miten arvokas, joku tuote on ja miten paljon sitä kannattaa tuottaa.    

Ehkä ainoa asia, mitä tämä kirja voi antaa nykyaikana, on tapa ymmärtää, miksi 1880-1970-luvulle saakka kommunismi tuntui tulevaisuuden ratkaisulta. Kommunisteja ja sosialisteja ei ajanut halu teljetä ihmisiä gulageihin, vaan rakentaa siisti ja tieteellisesti loogisen talousjärjestelmän. Ongelma oli tietenkin siinä, että loppujen lopuksi kommunismi ei ollut tieteellisesti looginen järjestelmä.     

Juoni    

Tässä romaanissa on ehkä tylsin juoni ikinä. Tarinan sankari nukahtaa kellarissa ihmeellisessä magneettihoidossa vuonna 1887 ja herää vuonna 2000. Tämä selitetään sillä, että juuri, kun hahmo nukahti magneettihoidossa, hänen talonsa paloi ja kellari hautautui sadaksi vuodeksi säilyttäen sen sisällä nukkuvan jätkän elossa. Ei kaikista uskottavin aikamatkailu, mutta pahempaa onkin koko kirjan ohut juoni. Kirjan tarina koostuu hahmosta, jolle estellään ja kerrotaan, miten tulevaisuudessa eletään ja se siitä. Todella puuduttavaa kerrontaa. Ainoa syy, miksi edes vaivauduin lukemaan koko kirjan loppuun, oli halu tietää mitä visioita kirjailijalla oli 2000 luvusta.    

Konteksti    

Mielenkiintoisinta tallaisissa tulevaisuutta visioivissa kirjoissa ei olekaan itse kuvattu tulevaisuus, vaan se kirjoittamiskonteksti ja mitä kirjoittamisajankohdalla ihannoitiin tai tuomittiin. Tässä kirjassa onkin se hyvä puoli, että kirjailija kertoo, miten elettiin hänen elinvuotena ja miten siihen aikaan moni uskoi ongelmien ratkeavan tulevaisuudessa.     

Mielenkiintoisinta onkin kirjan selitys suunnitelmataloudelle. Yksi tulevaisuudessa elävistä hahmoista kertoo, että tuntui suurelta haaskaukselta antaa jättiläismäisten yritysten olla yksityisissä käsissä, joitten ainoa tavoite oli voiton maksimoiminen. Hahmo kuvailee, että on paljon rationaalisempaa antaa valtion virkamiesten ohjata näitä suuria yrityksiä palvelemaan kansaa. Samalla tässä kirjassa kritisoidaan, miten loppujen lopuksi vapaa markkinatalous ei ole vapaa, koska suurimmat yritykset luovat keskenään kartelleja tai muita korruption muotoja. Kirjailija valittaa, että tällainen korruptio ja työläisten oikeuksien polkeminen ovat suurta resurssien haaskausta. On siis tietyssä mielessä ymmärrettävää, miksi sosialismi tuntui tuohon aikaan järkevämmältä ratkaisulta, johon kirjailijan mukaan kaikki ihmiset voivat yhtyä.     

Yhteenveto     

Edward Bellamyn ”Vuonna 2000 katsaus vuoteen 1887” ei kannata lukea romaanina, koska silloin se on tavattoman surkea. Sen sijaan tätä on luettava historiallisena dokumenttina, joka paljastaa miksi kommunismi tuntui niin monien mielestä niin vetävältä, että sen uskottiin enemmänkin yhdistävän ihmisiä kuin erottavan heitä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , ,

kesäkuu 9, 2018 · 6:35 am

On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu

Paul Masonin ”Jälkikapitalismi: Opas tulevaisuuteemme” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu  taloustieteellinen tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, miksi ja miten siirtyä nykyteknologialla kapitalismista sosialismiin 21 vuosisadalla.  

7

Miten nykyään joku voi argumentoiva vaihtoehtoa kapitalismille, kun se kuuluisin vaihtoehto osoittautui totaaliseksi epäonnistumiseksi? Tämä kysymys herätti kiinnostukseni. Erityisesti, koska suurin osa vakavasti otettavista taloustieteilijöistä myöntää, että kapitalismi ei ole täydellinen järjestelmä, ainoastaan paras mahdollinen.   

Oletus   

Tämä on ehkä hienoin taloustieteellinen kirja, mitä olen lukenut, eikä vain sen takia, että se on vasemmistolainen, vaan koska se on äärimmäisen keskustalainen. Enkä tarkoita, että kirjailija hakee jotain kultaista keskitietä. Sen sijaan kirjailija pyrki avoimin mielin, tutkimaan kaikkia taloustieteellisiä teorioita, niin oikealta kuin vasemmalta, poimien ne osat, jotka sopivat reaalimaailman taloudellisiin ilmiöihin ja hyläten toisia. Näin Mason omaksui vasemmistolaisen Karl Marxin kuin oikeistolaisen Ludwig von Misesin ja monen muun talousteorioitten osia, luodakseen uskottavan mallin maailman taloushistoriasta, sen toimintaperiaatteista ja tulevaisuudesta. Tässä kirjassa perustellaan mielestäni aika onnistuneesti eri näkökulmia hyödyntäen, miksi pitäisi pyrkiä korvaamaan kapitalismi talousjärjestelmällä, joka oikeasti jakaisi tasaisesti vaurauden kaikkien kanssa.  

Kirja olettaa monta asiaa lukijasta. Ensimmäisen on se, että tämä ei tiedä, mitään taloustieteestä tai vasemmistolaisuudesta. Molempiin kirjailija paneutuu käyttäen yleistajuista kieltä ja kaikkia käsitteitä selittäen. Tämä on hyvä ratkaisu, koska yksi suurimmista ongelmista poliittisissa kirjoissa, on se, että hyvin usein kirjailija olettaa kohderyhmänsä olevan jo samaa mieltä tämän kanssaan. Tämä heijastuu sitten kirjassa oletuksena, että lukija ymmärtää, mitä tietyt aatteelliset käsitteet tarkoittavat.    

Hyvä puoli onkin, että kirjailija perustelee, miksi on vasemmistolainen ja miksi hän uskoo sosialismin olevan tulevaisuus. Kirja on rakennettu vakuuttamaan lukijaa, joka ei ole koko ideologiasta kuullutkaan, mikä oli tuore kokemus minulle.  Ärsyttää lukea kirjoja, jotka olettavat lukijan olevan jo valmiiksi ”asiaan vihkiytynyt”.   

Rakenne   

Kirja alkaa perustelemalla hyvin vakuuttavasti, miksi nykymaailma tuntuu olevan niin kurja. Työttömyyttä, korruptiota, sotia, kasvavaa köyhyyttä, ilmastonmuutosta, yhteiskunnallista huonovointisuutta, huonopalkkaisten pätkätöitten kierrettä ja äärioikeiston kasvua. Kirjailijan mukaan nämä kaikki osoittavat, että jälleen kapitalistinen järjestelmä on kriisissä. Kriisit kuuluvat kapitalismiin, koska järjestelmä on epävakaa. Masonin mukaan kapitalismi tulee jälleen romahtamaan, kuten 30-luvulla ja vuonna 2008. Mutta seuraavalla kerralla jysähdys tulee olemaan globalisaation vuoksi kauhistuttavan suuri, eikä sitä kyetä pysäyttämään vuoden 2008 menetelmillä.   

Kirjailijan mukaan Marx oli oikeassa kapitalismin epävakaudesta, mutta väärässä siitä, että kapitalismi romahtaa, eikä toivu enää. Masonin mukaan oikeastaan kapitalismi on muuntautumiskykyinen. Kriisi romahduttaa talouden vain hetkeksi, jonka jälkeen se uudelleen käynnistyy, kunnes vuosikymmenten päästä se romahtaa uudelleen ja niin edelleen kuin ikuisessa syklissä. Ongelma onkin, että kun se jysähtää, miljoonat ihmiset kärsivät ja kuolevat. Tietenkin eivät kaikki ihmiset, mutta tarpeeksi, että se on huolestuttavaa.    

Kysymys kuuluukin, jos kommunismi ei synnykään luonnostaan, kuten Marx ennusti ja Leninin viitoittama vallankumous osoittautui tuhon tieksi, mitkä ovat vaihtoehdot? Kestämmekö sen apokalyptisen paskamyrskyn, joka syntyy koko maailman talouden hajottaessa vai yritämmekö väkisin siirtyä johonkin muuhun talousjärjestelmään? Kuten kirjassa todetaan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”    

Historia   

Tässä kirjassa ei käsitellä vain taloustieteen perusteita, eri teorioita ja niitten historiaa, vaan tässä kerrotaan myöskin työväen ja sosialismin historiaa. Kaikki nämä kolme muodostavat kirjassa kokonaisuuden, jossa hahmotat ihmiskunnan pyrkimyksen maksimoida hyvinvointia ja autonomiaa.    

Kirjassa ilmenee hyvin, miten vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus ovat muuttuneet historian saatossa. Se, mitä nykyään lasketaan oikeistolaisuudeksi, oli hyvin radikaalia vielä 70-luvulla. Sosialismi oli 1900-luvun alussa niin uskottava ideologia, että merkittävä osa oikeistostakin siihen aikaan omaksui sen talousteorioita. Tämä näkyi laajana hyvinvointivaltion rakentamisena, jossa niin maltillinen vasemmisto kuin oikeisto näkivät parhaimmaksi ylläpitää yhteiskuntarauhaa, antamalla työläisille lisää oikeuksia.

Mason toteaakin, että suurin osa työväestä kautta historian, eivät olleet minkään tietyn ideologian puolesta, vaan he halusivat lisää oikeuksia hallita omaa työympäristöään. Tämä tarkoittikin pitkään tiettyjen sosialististen ideoitten omaksumista. Kuitenkin kirjassa osoitetaan, että keynesiläisyys ja sosiaalidemokratia olivat vain lyhytaikaisia ratkaisuja järjestelmän sisäänrakennettuun epävakauteen. Valitettavasti molemmat versiot ”hallitusta” kapitalismista eivät estäneet talouskriisien syntyä. Samalla kapitalismin hylkääminen kommunistisen suunnitelmatalouden muodossa epäonnistuivat vielä pahemmin. Kuten Margaret Thatcher sanoi ”ei ole olemassa vaihtoehtoja”. Kirjailija on kuitenkin eri mieltä.

Ydinteesi   

Kirjan runko perustuu Stalinin gulagissa teloitetun venäläisen taloustieteilijä Nikolai Kondratievin aaltoteoriaan. Kondratiev teloitettiin, koska hän ennusti 30-luvulla Neuvostoliiton tulevan talousromahduksen. Sitten tietenkin Kondratiev totesi Marxin olevan väärässä kapitalismin lopullisesta tuhosta. Stalin ei tällaista kerettiläisyyttä voinut suvaita ja tutkija teloitettiin.

Aaltoteorian mukaan kapitalismin tuottavuuden nousu luo nousukauden aallon, joka vuosikymmenten päästä alkaa laantua ja pudota, kunnes syntyy talouskriisi. Toisin kuin Marx, talouskriisi ei lopulta päädy koko järjestelmän romahdukseen, vaan evoluutioon. Kriisin aikana valtio yrittää pelastaa kapitalismin poistamalla rajoituksia markkinoilta. Mutta markkinoitten rajoitusten poisto suututtaa työläisiä, joitten elintaso uhkaa laskea. Työläiset panevat hanttiin työtaistelulla. Tämä työtaistelu pakottaa valtion vaihtamaan taktiikkaansa, jolloin se alkaa investoimaan erilaisiin sosiaalisiin hankkeisiin talouden elvyttämiseksi. Nämä hankkeet pakottavat yritykset keksimään muun tavan nostaa tuottavuuden. Teknologiaa aletaan kehittää ja uusi nousukauden aalto syntyy niistä, mutta nyt kokonaan uudenlaisessa kapitalistisessa järjestelmässä, missä työläisillä on enemmän oikeuksia ja teknologia on kehittynyt, luoden uusia työpaikkoja. Kondratievin mukaan 1930-luvulle saakka näitä aaltoja on ollut useita ja niitä tulee olemaan jatkossa. Tämä tarkoittaisi, että kommunistinen vallankumous ei tule toimimaan, vaan kommunistinen valtio tulee häviämään kilpailun kapitalistisia valtioita vastaan. Voimme todeta, että Kondratiev oli oikeassa ja Stalin pahasti väärässä.    

Masonin mukaan koko kapitalismin historiaa on määritellyt tämä porvareitten ja työläisten välinen köydenveto, jossa uutta teknologiaa on kehitetty kaikkien hyödyksi. Mutta tätä kehitystä häiritsisi pahasti 70-80-luvun uusliberalistinen politiikan nousu. Sen sijaan, että Reaganin ja Tahtcherin hallitukset olisivat taipuneet lakkoihin, he murskasivat ne. Työväen valta tuhotiin totaalisesti ja muu maailma seurasi perässä.    

Kapitalismi ei muuttunutkaan uudenlaiseksi, vaan aalto hidastui. Syntyi räjähdysmäinen nousukausi, jolloin yritykset kasvoivat globaaleihin mittakaavoihin ja teknologia kiihtyi digitaaliseen vallankumoukseen. Samaan aikaan työläisten oikeudet murenivat ja hyvinvointivaltio näännytettiin. Kuitenkin tämä ilon juhla olikin lyhytaikaista ja vuonna 2008 talous romahti jälleen, kuten kapitalistiselle järjestelmälle on luonteenomaista. Eli sosiaalidemokratia, keynesiläisyys ja uusliberalismi epäonnistuivat hillitsemään kapitalismin itsetuhoisuutta. Kirjailijan mukaan tämä osoittaa, että kapitalismia ei voi korjata, koska järjestelmä on luonnostaan epävakaa. On siis vaihdettava johonkin parempaa. Kysymys kuuluukin mihin ja miten? 

Kirjailijan mukaan olisikin aika hyödyntää nykyistä digitaalista teknologiaa ja luoda kapitalismin sisällä rinnakkaisen digitaalisen sosialistisen järjestelmän, joka vähitellen valtaa kapitalilta tilaa. Masonin mukaan vain näin voimme vaihtaa saumattomasti yhdestä taloudellisesta järjestelmästä toiseen. Kirja selittääkin aika hyvin, miten voisimme saada luotua tietotekniikalla ja internetillä suunnitelmatalouden, joka toimisi hajautetusti ikään kuin parvimielellä, ilman keskushallintoa ja sen tuomia ongelmia.   

Kirjassa analysoidaankin von Misesin ja monen muun oikeistolaisen taloustieteilijän kritiikkejä suunnitelmataloutta kohtaan ja tarjotaan vaihtoehtoja sille, miten nämä ongelmat voitaisiin välttää.  Yksi suurin ongelma suunnitelmataloudessa on kysynnän ja tarjonnan ennustaminen. Mises ennusti jo 20-luvulla Neuvostoliiton talouden romahduksen, koska vain rahan arvolla pystytään mittaamaan kysyntää ja tarjontaa. Mutta Masonin mukaan nykyisillä massadata-analyyseilla pystyisimme mittamaan äärimmäisen tarkasti nämä kaksi talousmekanismia. Sen sijaan, että antaisimme jättiläismäisten korporaatioitten käyttää massadata-analyysia optimaalisten mainosten luomiseen, tavallisten ihmisten pitäisi saada teknologia haltuun ja luoda sillä perusta autonomisille kaupoille ja tuotantolaitoksille. Informaatioteknologialla saataisiin viimein Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi aikaan.   

Yhteenveto   

Paul Masonin ”Jälkikapitalismi: Opas tulevaisuuteemme” onkin kattavin kirja taloushistoriasta, jonka olen lukenut. Tässä analysoidaan kaikkia talouden argumentteja ja pyritään etsimään syitä erilaisille yhteiskunnallisille ongelmille. Kirjailija toteaakin, että nykyvasemmisto on kriisissä, koska Neuvostoliiton fiaskon jälkeen, se ei ole uskaltanut ehdottaa suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä suuresta kertomuksesta luopuminen, on luonut hajautetun vasemmiston, joka keskittyy pieniin muutoksiin koskien yhteiskunnallisia oloja. Tämä vasemmiston näpertely on luonut tyhjiön, jonka äärioikeisto on täyttämässä. Jos emme halua, että seuraavassa romahduksessa globalisaatio hajoaa kaaokseen, fasistisiin diktatuureihin ja sotiin, on palautettava vallankumouksellinen reformismi julkiseen keskusteluun. Suosittelen kaikille tätä kirjaa.    

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , , , ,