Avainsana-arkisto: Kapitalismi

heinäkuu 1, 2018 · 6:45 am

Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Muistan, kun mediassa uutisoitiin Slavoj Žižekin uutuuskirjasta ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” (2015) ja minkälaisen pienimuotoisen skandaalin se herätti antirasistisissa piireissä. Moni luki vain lehtien kohuotsikot ”Filosofilta käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun – ”Avoimien rajojen vaatijat tekopyhiä” Jonka perustella he julistivat Žižekin rasistiksi ja muuksi pahaksi. Olin niitä harvoja, jotka vaivautuivat lukemaan itse artikkelien sisällön. Luettuani panin tietenkin kirjan välittömästi lukulistaan.

16 

Ydinteesi    

Žižekin ydinteesi on se, että nykyiset Lähi-Idän kriisit ja niistä seuranneet muuttoliikkeet ovat ravisuttaneet kapitalistisen liberaalidemokratian perustuksia ja osoittaneet koko ideologian  ristiriidat. Liberaalidemokratia ei voi toimia täydellisesti, jos se edistää rakenteita, jotka luovat sitä kannattaviin maihin suuntautuvia pakolaisvirtoja. Erityisesti, jos nämä pakolaiset eivät jaa liberaalidemokratian arvoja tai pysty integroitumaan kapitalistiseen järjestelmään samalla tavalla kuin kantaväestö. kirjailijan mukaan mikään salaliitto tai tietoinen pyrkimys ei ole pakolaisvirran takana, vaan ne ovat globaalin kapitalismin sivuvaikutuksia ja näin mahdoton estää, jos haluaa säilyttää tämän maailmanjärjestelmän.    

Kuitenkin vasemmisto ei ole onnistunut hyödyntämään näitä ristiriitoja edistääkseen omaa politiikkaa, vaan sen sijaan on joutunutkin puolustamaan järjestelmää äärioikeiston hyökkäyksiltä. Kirjailijan mukaan siitä huolimatta, että Neuvostoliitto romahti ja kommunismi menetti totaalisesti uskottavuutensa, muu vasemmisto ei ole onnistunut uudistumaan perinpohjaisesti. Sen sijaan on yritetty vastata uusiin ongelmiin vanhoilla ratkaisuilla, jotka ovat riittämättömiä. Näihin ratkaisuihin kuuluu avokätisen maahanmuuttopolitiikan salliminen ja rasismin ja imperialismin vastustaminen, ilman että mitään vaihtoehtoja tarjotaan tilalle. Tämä taas on avannut tilaa äärioikeistolle, joka tarjoaa vaihtoehtoja, vaikka kuinka epäinhimmillisiä, pähkähulluja ja ristiriitaisia ne ovat.    

Žižek on niin itsevarma, että hän kirjoitti tämän kirjan kertoakseen, miten vasemmisto voi uudistua vastaamaan uusiin ongelmiin. Kirjan pääargumentti ovat perinteisen vasemmiston kapitalismikritiikin lisäksi, tarjota globaalin luokkataistelun malli, jossa ollaan samaan aikaan solidaarisia globaalin etelän työläisten kanssa, mutta valmiina kritisoimaan sen takapajuisia arvoja. Sen sijaan, että ummistettaisiin silmät konservatiivisten muslimien ongelmiin, niihin pitää puuttua ja nostaa heidän joukostaan edistykselliset äänet. Samaan aikaan on myöskin kritisoitava suoraan niitä rakenteita, jotka luovat pakolaisia ja ehdotettava radikaaleja ja globaalin mittakaavan ratkaisuja niitten tilalle.   

Tiivistetysti kirjailija ehdottaa sosialistisen globalisaation luomista, joka korjaisi nykyisen globaalin kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Tämä tarkoittaisi globaaleja työsuojelulakeja, globaaleja ammattiliittoja ja sen sellaista riistokapitalismia estäviä toimia. Tällaisia ehdotuksia voitaisiin määritellä ääripiketylaisyydeksi. Jos on lukenut ekonomisti Tomas Pikettyn kirjan ”Pääoma 2000-luvulla” niin ymmärtää, mitä tarkoitan.      

Maiharit edellä    

Vaikka olin nähnyt muutaman Žižekin luennon ja haastattelun, en ollut vielä lukenut yhtäkään jätkän kirjaa. Siitä huolimatta, että tiesin Žižekin olevan vasemmiston Enbuske, joka pyrkii provosoimaan enemmän kuin olemaan johdonmukainen, en osannut odottaa tämän kirjan tyyliä. Kirjailija lähtee tässä teoksessa maiharit edellä aihepiiriin ja haukkuu kaikkia. Tässä uskalletaan olla vahvasti jotain mieltä ja osoittamaan, missä mentiin pieleen hienostelematta. Tämä aggressiivinen tyyli on miellyttävä, koska se pakottaa lukijan mukautumaan kirjoittajan logiikkaan ja miettimään niitä näkökulmia, mitä tämä esittää. Yllättävintä oli kuitenkin, että kaikesta agresiivisuudesta huolimatta, tässä ei esiinny rasismia tai mitään sellaista yksipuolusta haukkumista. Kirjailija pyrkii tarkastelemaan terrorismin ja pakolaisuudn ongelmat globaalista eikä nationalistisesta perspektiivistä. Toki tämä ei tarkoita, että lukijan on oltava kaikesta samaa mieltä, mutta tällainen aito inhimillinen keskustelutyyli tuntuu rehellisemmältä tavalta esittää omat ideat kuin objektiivisen kuivakas ote. Tämä on siis mielipidekirja.      

Yksipuolinen kehys    

Koska Žižek on vasemmistolainen ja koko hänen juttunsa on olla räävitön vasemmistolainen, tämä kirja on kirjoitettu pääosin vasemmistolaisille. Tässä siis oletetaan, että tietyt vasemmiston arvot ja lähtökohdat ovat lukijan tiedossa. En pidä tällaisista kirjoista, jotka on kirjoitettu yhtä kohderyhmää varten, kun se automaattisesti rajaa kaikki muut ihmiset ulos sen ehkä arvokkaista ideoista. Mutta tämä kirja onkin tarkoitettu pääosin vakuuttamaan vasemmiston, joka sitten omalla harkinnalla pyrkii vakuuttamaan muihin ihmisiin.     

Rakenne     

Kirja perustuu lukuisiin vasemmiston tabuihin ja ydinoppeihin, jotka ovat nykyaikana joko haitallisia tai auttamatta vanhentuneita. Näitä ideoita Žižek pyrkii kumoamaan ja tarjoamaan vaihtoehdon tilalle, joka on yhä tunnistettavasti vasemmistolainen. Kirjailijan tyyli on keskusteleva ja näin aika sekalainen, mutta suurimmaksi osaksi ymmärrettävä. Kuin tavallisessa ruokapöytäkeskustelussa, Žižek puhuu yhdestä aiheesta, viittaa tärkeisiin ajattelijoihin, esittää erilaisia anekdootteja ja sitten yhtäkkiä muuttaa puheenaihetta, käsitellen jotain toista aihetta, jonka jälkeen hän palaa takaisin alkujuoneen. Kirjassa tällainen tyyli on vähän häiritsevä ja joskus jäbän logiikka oli vaikea seurata tai ymmärtää.  

Yhteenveto     

Slavoj Žižekin ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” samaan aikaan miellyttää, iloitsee ja suututtaa ja panee ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan monia omia arvoja ja ideoita. Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kirjailijan kanssa, tämän kirjan puskeva ja anteeksiantamaton tyyli pakottaa tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

kesäkuu 30, 2018 · 5:56 am

Luottokortteja kommunistiutopiassa

Edward Bellamyn vuonna 1888 julkaistussa romaanissa ”Vuonna 2000 katsaus vuoteen 1887” kuvaillaan 1800-lukua levottomaksi ajaksi, jossa jatkuvasti talous heilahtelee. Ihmisten palkat ovat riittämättömiä ja epätasa-arvo silmiinpistävää. Suurkaupunkeja vaivaavat jatkuvat lakot ja anarkistien terrori-iskut. Monet uskoivat, että kapitalismi oli liian epävakaa järjestelmä, joka tulee hetkellä millä hyvänsä romahtamaan, tuhoten koko maailman. Jos on muutenkin lukenut tästä aikakaudesta olevaa kirjallisuutta, huomaa, miten kurjaa 1800-luvun teollistunut maailma oli. Edward Bellamyn romaani kuitenkin ei tarkoitettu 1800-luvun aikalaiskuvaukseksi, vaan kertomukseksi miltä ”kaukainen” tulevaisuus näyttää.    

9

Ennustukset    

Suurin osa kirjassa tehdyistä ennustuksista menivät pieleen, kuten yleensä. Kirjailija kuvitteli, että kommunismi voittaisi tulevaisuudessa ja koko maailma eläisi Marxin ennustamassa utopiassa. Kirjailija ei mainitse sanaa ”kommunismi” tai Marxia, vaan hän kirjoitti tulevaisuudesta, ikään kuin loogisesti kaikki ihmiset olisivat poliittisesta orientaatiosta huolimatta, päättyneet samoihin johtopäätöksiin kuin Marx ja toteuttaneet hänen visionsa.     

Bellamyn mukaan maailmassa kaikki yritykset on kansallistettu ja rahaa ei ole. Maata johtavat valitsijamiesten valitsemat ”ohjaajat” jotka tieteellisesti johtavat maan taloutta ja jakavat sen resurssit. Ainoa ennustus, joka meni oikein tässä kirjassa, on luottokortti. Tässä kirjassa kirjaimellisesti keksittiin luottokortti konseptina ja sanana. Muuten kaikki meni pieleen. Onkin vähän ironista, että kommunistiutopianovellissa keksittiin esine, joka todellisuudessa muodostui kapitalismin tunnetuimmaksi symboliksi.  

Tässä kirjassa visioidaan, että verojen sijaan kaikki ihmiset omistavat yhteisesti nämä suuret yritykset, jolloin kaikki tuotettu varallisuus jaetaan tasaisesti. Kaikki ihmiset työllistetään ”teollisuusarmeijoissa” joissa tuotetaan varallisuus, joka kierrätetään kuluttajien kautta takaisin teollisuuteen. Tietenkin 1800-luvun kirjailijan virhe oli luulla, että silkalla matematiikalla pystyttäisiin ennustamaan kysynnän ja tarjonnan määrä. Taloustieteilijä Ludwig von Mises oli oikeassa, että raha on paras tapa mitata miten arvokas, joku tuote on ja miten paljon sitä kannattaa tuottaa.    

Ehkä ainoa asia, mitä tämä kirja voi antaa nykyaikana, on tapa ymmärtää, miksi 1880-1970-luvulle saakka kommunismi tuntui tulevaisuuden ratkaisulta. Kommunisteja ja sosialisteja ei ajanut halu teljetä ihmisiä gulageihin, vaan rakentaa siisti ja tieteellisesti loogisen talousjärjestelmän. Ongelma oli tietenkin siinä, että loppujen lopuksi kommunismi ei ollut tieteellisesti looginen järjestelmä.     

Juoni    

Tässä romaanissa on ehkä tylsin juoni ikinä. Tarinan sankari nukahtaa kellarissa ihmeellisessä magneettihoidossa vuonna 1887 ja herää vuonna 2000. Tämä selitetään sillä, että juuri, kun hahmo nukahti magneettihoidossa, hänen talonsa paloi ja kellari hautautui sadaksi vuodeksi säilyttäen sen sisällä nukkuvan jätkän elossa. Ei kaikista uskottavin aikamatkailu, mutta pahempaa onkin koko kirjan ohut juoni. Kirjan tarina koostuu hahmosta, jolle estellään ja kerrotaan, miten tulevaisuudessa eletään ja se siitä. Todella puuduttavaa kerrontaa. Ainoa syy, miksi edes vaivauduin lukemaan koko kirjan loppuun, oli halu tietää mitä visioita kirjailijalla oli 2000 luvusta.    

Konteksti    

Mielenkiintoisinta tallaisissa tulevaisuutta visioivissa kirjoissa ei olekaan itse kuvattu tulevaisuus, vaan se kirjoittamiskonteksti ja mitä kirjoittamisajankohdalla ihannoitiin tai tuomittiin. Tässä kirjassa onkin se hyvä puoli, että kirjailija kertoo, miten elettiin hänen elinvuotena ja miten siihen aikaan moni uskoi ongelmien ratkeavan tulevaisuudessa.     

Mielenkiintoisinta onkin kirjan selitys suunnitelmataloudelle. Yksi tulevaisuudessa elävistä hahmoista kertoo, että tuntui suurelta haaskaukselta antaa jättiläismäisten yritysten olla yksityisissä käsissä, joitten ainoa tavoite oli voiton maksimoiminen. Hahmo kuvailee, että on paljon rationaalisempaa antaa valtion virkamiesten ohjata näitä suuria yrityksiä palvelemaan kansaa. Samalla tässä kirjassa kritisoidaan, miten loppujen lopuksi vapaa markkinatalous ei ole vapaa, koska suurimmat yritykset luovat keskenään kartelleja tai muita korruption muotoja. Kirjailija valittaa, että tällainen korruptio ja työläisten oikeuksien polkeminen ovat suurta resurssien haaskausta. On siis tietyssä mielessä ymmärrettävää, miksi sosialismi tuntui tuohon aikaan järkevämmältä ratkaisulta, johon kirjailijan mukaan kaikki ihmiset voivat yhtyä.     

Yhteenveto     

Edward Bellamyn ”Vuonna 2000 katsaus vuoteen 1887” ei kannata lukea romaanina, koska silloin se on tavattoman surkea. Sen sijaan tätä on luettava historiallisena dokumenttina, joka paljastaa miksi kommunismi tuntui niin monien mielestä niin vetävältä, että sen uskottiin enemmänkin yhdistävän ihmisiä kuin erottavan heitä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , ,

kesäkuu 9, 2018 · 6:35 am

On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu

Paul Masonin ”Jälkikapitalismi: Opas tulevaisuuteemme” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu  taloustieteellinen tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, miksi ja miten siirtyä nykyteknologialla kapitalismista sosialismiin 21 vuosisadalla.  

7

Miten nykyään joku voi argumentoiva vaihtoehtoa kapitalismille, kun se kuuluisin vaihtoehto osoittautui totaaliseksi epäonnistumiseksi? Tämä kysymys herätti kiinnostukseni. Erityisesti, koska suurin osa vakavasti otettavista taloustieteilijöistä myöntää, että kapitalismi ei ole täydellinen järjestelmä, ainoastaan paras mahdollinen.   

Oletus   

Tämä on ehkä hienoin taloustieteellinen kirja, mitä olen lukenut, eikä vain sen takia, että se on vasemmistolainen, vaan koska se on äärimmäisen keskustalainen. Enkä tarkoita, että kirjailija hakee jotain kultaista keskitietä. Sen sijaan kirjailija pyrki avoimin mielin, tutkimaan kaikkia taloustieteellisiä teorioita, niin oikealta kuin vasemmalta, poimien ne osat, jotka sopivat reaalimaailman taloudellisiin ilmiöihin ja hyläten toisia. Näin Mason omaksui vasemmistolaisen Karl Marxin kuin oikeistolaisen Ludwig von Misesin ja monen muun talousteorioitten osia, luodakseen uskottavan mallin maailman taloushistoriasta, sen toimintaperiaatteista ja tulevaisuudesta. Tässä kirjassa perustellaan mielestäni aika onnistuneesti eri näkökulmia hyödyntäen, miksi pitäisi pyrkiä korvaamaan kapitalismi talousjärjestelmällä, joka oikeasti jakaisi tasaisesti vaurauden kaikkien kanssa.  

Kirja olettaa monta asiaa lukijasta. Ensimmäisen on se, että tämä ei tiedä, mitään taloustieteestä tai vasemmistolaisuudesta. Molempiin kirjailija paneutuu käyttäen yleistajuista kieltä ja kaikkia käsitteitä selittäen. Tämä on hyvä ratkaisu, koska yksi suurimmista ongelmista poliittisissa kirjoissa, on se, että hyvin usein kirjailija olettaa kohderyhmänsä olevan jo samaa mieltä tämän kanssaan. Tämä heijastuu sitten kirjassa oletuksena, että lukija ymmärtää, mitä tietyt aatteelliset käsitteet tarkoittavat.    

Hyvä puoli onkin, että kirjailija perustelee, miksi on vasemmistolainen ja miksi hän uskoo sosialismin olevan tulevaisuus. Kirja on rakennettu vakuuttamaan lukijaa, joka ei ole koko ideologiasta kuullutkaan, mikä oli tuore kokemus minulle.  Ärsyttää lukea kirjoja, jotka olettavat lukijan olevan jo valmiiksi ”asiaan vihkiytynyt”.   

Rakenne   

Kirja alkaa perustelemalla hyvin vakuuttavasti, miksi nykymaailma tuntuu olevan niin kurja. Työttömyyttä, korruptiota, sotia, kasvavaa köyhyyttä, ilmastonmuutosta, yhteiskunnallista huonovointisuutta, huonopalkkaisten pätkätöitten kierrettä ja äärioikeiston kasvua. Kirjailijan mukaan nämä kaikki osoittavat, että jälleen kapitalistinen järjestelmä on kriisissä. Kriisit kuuluvat kapitalismiin, koska järjestelmä on epävakaa. Masonin mukaan kapitalismi tulee jälleen romahtamaan, kuten 30-luvulla ja vuonna 2008. Mutta seuraavalla kerralla jysähdys tulee olemaan globalisaation vuoksi kauhistuttavan suuri, eikä sitä kyetä pysäyttämään vuoden 2008 menetelmillä.   

Kirjailijan mukaan Marx oli oikeassa kapitalismin epävakaudesta, mutta väärässä siitä, että kapitalismi romahtaa, eikä toivu enää. Masonin mukaan oikeastaan kapitalismi on muuntautumiskykyinen. Kriisi romahduttaa talouden vain hetkeksi, jonka jälkeen se uudelleen käynnistyy, kunnes vuosikymmenten päästä se romahtaa uudelleen ja niin edelleen kuin ikuisessa syklissä. Ongelma onkin, että kun se jysähtää, miljoonat ihmiset kärsivät ja kuolevat. Tietenkin eivät kaikki ihmiset, mutta tarpeeksi, että se on huolestuttavaa.    

Kysymys kuuluukin, jos kommunismi ei synnykään luonnostaan, kuten Marx ennusti ja Leninin viitoittama vallankumous osoittautui tuhon tieksi, mitkä ovat vaihtoehdot? Kestämmekö sen apokalyptisen paskamyrskyn, joka syntyy koko maailman talouden hajottaessa vai yritämmekö väkisin siirtyä johonkin muuhun talousjärjestelmään? Kuten kirjassa todetaan ”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”    

Historia   

Tässä kirjassa ei käsitellä vain taloustieteen perusteita, eri teorioita ja niitten historiaa, vaan tässä kerrotaan myöskin työväen ja sosialismin historiaa. Kaikki nämä kolme muodostavat kirjassa kokonaisuuden, jossa hahmotat ihmiskunnan pyrkimyksen maksimoida hyvinvointia ja autonomiaa.    

Kirjassa ilmenee hyvin, miten vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus ovat muuttuneet historian saatossa. Se, mitä nykyään lasketaan oikeistolaisuudeksi, oli hyvin radikaalia vielä 70-luvulla. Sosialismi oli 1900-luvun alussa niin uskottava ideologia, että merkittävä osa oikeistostakin siihen aikaan omaksui sen talousteorioita. Tämä näkyi laajana hyvinvointivaltion rakentamisena, jossa niin maltillinen vasemmisto kuin oikeisto näkivät parhaimmaksi ylläpitää yhteiskuntarauhaa, antamalla työläisille lisää oikeuksia.

Mason toteaakin, että suurin osa työväestä kautta historian, eivät olleet minkään tietyn ideologian puolesta, vaan he halusivat lisää oikeuksia hallita omaa työympäristöään. Tämä tarkoittikin pitkään tiettyjen sosialististen ideoitten omaksumista. Kuitenkin kirjassa osoitetaan, että keynesiläisyys ja sosiaalidemokratia olivat vain lyhytaikaisia ratkaisuja järjestelmän sisäänrakennettuun epävakauteen. Valitettavasti molemmat versiot ”hallitusta” kapitalismista eivät estäneet talouskriisien syntyä. Samalla kapitalismin hylkääminen kommunistisen suunnitelmatalouden muodossa epäonnistuivat vielä pahemmin. Kuten Margaret Thatcher sanoi ”ei ole olemassa vaihtoehtoja”. Kirjailija on kuitenkin eri mieltä.

Ydinteesi   

Kirjan runko perustuu Stalinin gulagissa teloitetun venäläisen taloustieteilijä Nikolai Kondratievin aaltoteoriaan. Kondratiev teloitettiin, koska hän ennusti 30-luvulla Neuvostoliiton tulevan talousromahduksen. Sitten tietenkin Kondratiev totesi Marxin olevan väärässä kapitalismin lopullisesta tuhosta. Stalin ei tällaista kerettiläisyyttä voinut suvaita ja tutkija teloitettiin.

Aaltoteorian mukaan kapitalismin tuottavuuden nousu luo nousukauden aallon, joka vuosikymmenten päästä alkaa laantua ja pudota, kunnes syntyy talouskriisi. Toisin kuin Marx, talouskriisi ei lopulta päädy koko järjestelmän romahdukseen, vaan evoluutioon. Kriisin aikana valtio yrittää pelastaa kapitalismin poistamalla rajoituksia markkinoilta. Mutta markkinoitten rajoitusten poisto suututtaa työläisiä, joitten elintaso uhkaa laskea. Työläiset panevat hanttiin työtaistelulla. Tämä työtaistelu pakottaa valtion vaihtamaan taktiikkaansa, jolloin se alkaa investoimaan erilaisiin sosiaalisiin hankkeisiin talouden elvyttämiseksi. Nämä hankkeet pakottavat yritykset keksimään muun tavan nostaa tuottavuuden. Teknologiaa aletaan kehittää ja uusi nousukauden aalto syntyy niistä, mutta nyt kokonaan uudenlaisessa kapitalistisessa järjestelmässä, missä työläisillä on enemmän oikeuksia ja teknologia on kehittynyt, luoden uusia työpaikkoja. Kondratievin mukaan 1930-luvulle saakka näitä aaltoja on ollut useita ja niitä tulee olemaan jatkossa. Tämä tarkoittaisi, että kommunistinen vallankumous ei tule toimimaan, vaan kommunistinen valtio tulee häviämään kilpailun kapitalistisia valtioita vastaan. Voimme todeta, että Kondratiev oli oikeassa ja Stalin pahasti väärässä.    

Masonin mukaan koko kapitalismin historiaa on määritellyt tämä porvareitten ja työläisten välinen köydenveto, jossa uutta teknologiaa on kehitetty kaikkien hyödyksi. Mutta tätä kehitystä häiritsisi pahasti 70-80-luvun uusliberalistinen politiikan nousu. Sen sijaan, että Reaganin ja Tahtcherin hallitukset olisivat taipuneet lakkoihin, he murskasivat ne. Työväen valta tuhotiin totaalisesti ja muu maailma seurasi perässä.    

Kapitalismi ei muuttunutkaan uudenlaiseksi, vaan aalto hidastui. Syntyi räjähdysmäinen nousukausi, jolloin yritykset kasvoivat globaaleihin mittakaavoihin ja teknologia kiihtyi digitaaliseen vallankumoukseen. Samaan aikaan työläisten oikeudet murenivat ja hyvinvointivaltio näännytettiin. Kuitenkin tämä ilon juhla olikin lyhytaikaista ja vuonna 2008 talous romahti jälleen, kuten kapitalistiselle järjestelmälle on luonteenomaista. Eli sosiaalidemokratia, keynesiläisyys ja uusliberalismi epäonnistuivat hillitsemään kapitalismin itsetuhoisuutta. Kirjailijan mukaan tämä osoittaa, että kapitalismia ei voi korjata, koska järjestelmä on luonnostaan epävakaa. On siis vaihdettava johonkin parempaa. Kysymys kuuluukin mihin ja miten? 

Kirjailijan mukaan olisikin aika hyödyntää nykyistä digitaalista teknologiaa ja luoda kapitalismin sisällä rinnakkaisen digitaalisen sosialistisen järjestelmän, joka vähitellen valtaa kapitalilta tilaa. Masonin mukaan vain näin voimme vaihtaa saumattomasti yhdestä taloudellisesta järjestelmästä toiseen. Kirja selittääkin aika hyvin, miten voisimme saada luotua tietotekniikalla ja internetillä suunnitelmatalouden, joka toimisi hajautetusti ikään kuin parvimielellä, ilman keskushallintoa ja sen tuomia ongelmia.   

Kirjassa analysoidaankin von Misesin ja monen muun oikeistolaisen taloustieteilijän kritiikkejä suunnitelmataloutta kohtaan ja tarjotaan vaihtoehtoja sille, miten nämä ongelmat voitaisiin välttää.  Yksi suurin ongelma suunnitelmataloudessa on kysynnän ja tarjonnan ennustaminen. Mises ennusti jo 20-luvulla Neuvostoliiton talouden romahduksen, koska vain rahan arvolla pystytään mittaamaan kysyntää ja tarjontaa. Mutta Masonin mukaan nykyisillä massadata-analyyseilla pystyisimme mittamaan äärimmäisen tarkasti nämä kaksi talousmekanismia. Sen sijaan, että antaisimme jättiläismäisten korporaatioitten käyttää massadata-analyysia optimaalisten mainosten luomiseen, tavallisten ihmisten pitäisi saada teknologia haltuun ja luoda sillä perusta autonomisille kaupoille ja tuotantolaitoksille. Informaatioteknologialla saataisiin viimein Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi aikaan.   

Yhteenveto   

Paul Masonin ”Jälkikapitalismi: Opas tulevaisuuteemme” onkin kattavin kirja taloushistoriasta, jonka olen lukenut. Tässä analysoidaan kaikkia talouden argumentteja ja pyritään etsimään syitä erilaisille yhteiskunnallisille ongelmille. Kirjailija toteaakin, että nykyvasemmisto on kriisissä, koska Neuvostoliiton fiaskon jälkeen, se ei ole uskaltanut ehdottaa suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä suuresta kertomuksesta luopuminen, on luonut hajautetun vasemmiston, joka keskittyy pieniin muutoksiin koskien yhteiskunnallisia oloja. Tämä vasemmiston näpertely on luonut tyhjiön, jonka äärioikeisto on täyttämässä. Jos emme halua, että seuraavassa romahduksessa globalisaatio hajoaa kaaokseen, fasistisiin diktatuureihin ja sotiin, on palautettava vallankumouksellinen reformismi julkiseen keskusteluun. Suosittelen kaikille tätä kirjaa.    

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Tou 25, 2018 · 5:13 am

Tolkun miesasiamies!

Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” (oma suomennos) on vuonna 1993 julkaistu kirja, joka pyrkii argumentoimaan, että miehet ovat yhtä sorrettuja kuin naiset.

25

Mikään ei kerro miehen vallattomuudesta, kun naisen mehukas perse

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, kun keskustelin somessa miesasiamiehistä. Joku henkilö kertoi, että tämä on miesasiamiesten perusteos, joka pitäisi vakuuttaa sorrostani. Olen lukenut aiemmin miesasiamiesten kirjoja, mutta ne olivat joko tunnettujen äärioikeistolaisten hörhöjen tai muutenkin todellisuudesta irrallaan olevien perussuomalaisten kirjoittamia. Tämä pitäisi olla tieteellisemmästä päästä.

”tolkun” miesasiamies

Voin todeta, että suosittelija oli osittain oikeassa. Farrell tosiaan ei yritä tässä kirjassa kertoa, että elämme ”pilluminaatin” alla tai, että feministit ovat miesvihaajia. Oikeastaan kirjailija kertoo alussa, kuinka feministi hän on. Ennen tämän kirjan kirjoittamista Farrell työskenteli ja perusti useita feministijärjestöjä. Farrell on siis viimeisin jätkä, jota voisi syyttää sovinistiksi. Jo nyt hälytyskelloni alkoivat soida. Jos kirjassa pitää heti alussa vakuutella lukijaa siitä, miten kirjailija ei ole sekopää, todennäköisesti edellä tuleva sisältö ei ole tarpeeksi vakuuttavaa.

Teesi

Farrell kirjoittaa tässä kirjassa miesten ongelmista, ikään kuin eläisimme maailmassa, missä ei ole kapitalismia tai sosialismia. Esimerkiksi kirjailija valittaa, että miehiä syrjitään sukupuolensa perusteella, kun heitä pakotetaan vaarallisiin ja matalapalkkaisiin töihin. Näitten työpaikkojen takia suurin osa miehistä on köyhiä ja sorrettuja, koska kulttuurissamme miessukupuolta käsitetään kertakäyttöisenä resurssina. Uskoakseen Farrellin teoriaan, on uskottava, että avaruusoliot pitävät miehiä alhaalla, koska kirjailija itsekin toteaa, että eivät naiset pidä miehiä alipalkatuissa teollisuus- ja maataloustöissä. Tästä kirjasta puuttuu täysin sosioekonominen ja syvällisempi historiallinen analyysi. Olin oikeasti järkyttynyt, että joku voi kirjoittaa kokonaisen tietokirjan ilman, että analysoi niitä yhteiskunnallisia voimia, jotka eniten vaikuttavat ihmisiin, kuten talouspolitiikka ja ympäristöolot. Kuvittelin, miten Farrell pohti kirjoittaessaan tätä teosta, että olisipa jokin poliittinen liike olemassa, joka vaatisi korkeampia palkkoja ja parempia työolosuhteita miehille?

Kaikesta kirjailijan tasapuolisuudestaan ja vakuutteluista huolimatta, tämä on ehkä tyhmin kirja, jonka joku tohtori on kirjoittanut. Vaikka tässä kirjassa ei syyllistetä naisia tai kielletä naisten kärsimiä ongelmia, kirjan koko teesi perustuu ihmeelliseen todellisuuskäsitykseen, joka haastaa omat mielikuvat totuudesta ja universumin rakenteesta. Lukiessa tätä kirjaa, jouduin pysähtymään hetkeksi, painamaan kämmeneeni kasvojani vasten ja pohtimaan, onko vika minussa vai kirjailijassa? Yritin kävellä hiekkarannalla ja katsoa merta ja horisonttia, jotta jotenkin pystyisin paikantamaan itseni tässä maailmassa. Sen verran järisyttävä lukukokemus tämä oli.

Kenties Farrell on oikeassa, mutta minä elän väärässä rinnakkaistodellisuudessa? Miten voisinkaan olla varma, että Farrellin kirja ei ole matkustanut meidän todellisuuteen, jonkun madonreiän kautta? En ehkä saa koskaan vastausta tähän kysymykseen, mutta pyrin tällä arviolla avaamaan vähän tohtorin teesejä.

Kapitalismia ja sosialismia ei ole.

Kirjailijan mukaan suurin osa miehistä vain sattuu olemaan köyhiä, huonosti koulutettuja ja työskentelemään raskaassa teollisuudessa, armeijassa ja kaivoksissa. Farrell on tohtori, mutta hänelle vaikuttaa olevan suuri mysteeri, miksi maailma on tällainen? Kirjailija meneekin niin pitkälle, että hän ei kerro, kuka kaivoksia, tehtaita ja armeijoita johtaa? Kuka nämä instituutiot rakensivat ja mitkä yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat liikuttavat niitä? Aloinkin epäillä, että joko kirjailija elää rinnakkaistodellisuudessa, jossa avaruusoliot ovat valloittaneet maailman, sortaen miehiä, tai hän tietoisesti yrittää vedota todella vieraantuneisiin miehiin tai sitten hän on seonnut? Kaikki vaihtoehdot ovat huolestuttavia. Mitkään tunnit hiekkarannalla, eivät avanneet tätä mysteeriä minulle. Pitäisikö lähettää viesti YK:lle, että on olemassa rinnakkaistodellisuus, jossa miehiä pakotetaan kaivostöihin avaruusolioitten toimesta?!

Suurin osa tässä kirjassa kuvatuista miehen sukupuolelle ominaisista ongelmista voitaisiin selittää kapitalismilla, mutta tämä ei tule kertaakaan kirjailijalle mieleen. Kuvaillessaan meksikolaisten siirtotyöläisten kurjien oloja, Farrell sivumennessä mainitsee, että nämä työläiset voisivat radikalisoitua luokkataisteluun. Mutta kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että luokkataistelun sijaan, siirtotyöläisten olisi taisteltava sukupuolensa sortoa vastaan. Mutta ketä vastaan he osoittaisivat mieltä? Koska feministit voivat vielä suoraan osoittaa valtaan pitäviä miehiä ja vaatia näiltä naisillekin kuuluvia oikeuksia, mutta Farrellin kirjassa ei koskaan osoiteta kenelle pitäisi vaatia parempia työoikeuksia? Ainoastaan kirjailija puhuu ”yhteiskunnasta” ihan kuin se olisi jokin irtonainen planeetta, joka ei liity mitenkään työläismiesten elämään. Ainakin omassa todellisuudessani työläismiehet kuuluvat yhteiskuntaan. Ehkä pulpahtaminen mereen auttaisi ymmärtämään tämän kirjan logiikkaa? Ehkä kesähelteet estävät minua ymmärtämästä tämän kirjan nerokkuutta?

Vallan analyysi

Farrell määrittelee vallan kyvyksi hallita omaa elämää. Kirjailija määrittelee vallan niin kapeaksi, etteivät edes rikkaat lääkärit ja asianajajat omaa valtaa, koska hekin kärsivät masennuksesta ja eksistentiaalisesta kriisistä. Farrell selittää, että masennus johtuu elämänhallinnan puutteesta. Jos masennuksen tunne on määritelmä vallattomuudelle, eihän kukaan tässä planeetassa omaa valtaa kuin ehkä Jumala ja Paavo Väyrynen! Farrell siis onnistui kehystämään vallan tavalla, jolloin siitä tulee tehoton käsite. Ainoastaan näin kirjailija onnistuu piirtämään kuvan, että miehiä sorretaan sukupuolensa vuoksi yhtä paljon/enemmän kuin naisia. Muutenhan kirjailijan olisi todettava, että köyhiä miehiä on olemassa, koska joukko rikkaita miehiä, erityisesti rikkaita valkoisia miehiä, sen sallivat. Jos ollaan tieteellisempiä, voidaan sanoa, että rikkaitten valkoisten miesten ylläpitämä järjestelmä/kulttuuri sen sallii. Mutta, että jokin mysteerinen voima syrjii miehiä sukupuolensa takia köyhyyteen, menee jo absurdiksi.

Farrell kuitenkin määrittelee naiset maailman varakkaammaksi sukupuoleksi, koska rikkaat miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset, jolloin rikkaitten miesten lesket saavat aviomiehensä perinnön. Saadakseen tämän idean toimimaan, olisi uskottava suuriin naisvaltaisiin poliittisiin ja teollisisiin dynastioihin. Mutta ainakin omassa todellisuudessani, suurin osa rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä ovat miehiä. Vai oletteko kuulleet kovin monesta suuryrityksestä, transnationaalisesta organisaatioista tai valtion elimestä, joita vanhat lesket hallitsevat? Uinti merellä oli virkistävää, mutta ei kyllä avannut tämän kirjailijan logiikkaa. Olen huolestunut.

Kätkettyä sovinismia.

Menin kotiin. Otin suihkun, jotta pyyhkisin pois merisuolan ihostani, mutta ei sitä ihmetystä, missä planeetassa Farrell elää? Kirjan lopussa on pahin kappale, joka käsittelee raiskauksia. Kirjailijan mukaan miehet raiskaavat, koska haluavat ”purkaa” turhautumistaan siitä, että eivät ”saakaan” hankittua seksikkään naisen. Farrell syyttää erityisesti naisten ”provokatiivisia” vaatteita ja naisten kauneutta hyödyntävää mainosteollisuutta raiskauksista.

Farrell selittää, että edellä mainittu teoriansa on parempi kuin feministien, jonka mukaan raiskaus on joittenkin miesten perverssi tapa osoittaa itselleen ja naiselle, kuka on vallassa. Farrellin teoria kuitenkin murtuu jo siinä, että muslimimaissa ei ole kuvia seksikkäistä naisista kaduilla ja silti raiskauksia tapahtuu. Sama asia konfliktialueissa ja vankiloissa. Toinen ongelma Farrellin teoriassa, on se, että suurin osa raiskauksista kohdistuu heikossa asemassa oleviin naisiin, kuten köyhiin, pakolaisiin-, kehitysvammaisiin-, nuoriin ja jopa vanhuksiin. On harvinaista, että kauniita naisia raiskataan, vaan yleisempää on edellä mainitut riskiryhmät. Tilaisuus siis tekee rikollisen, eikä niinkään naisen ulkonäkö. Tämän vuoksi onkin todella harvinaista, että tuntematon raiskaa naisen, vaan yleisempää on tutun raiskata naista neljän seinän sisällä. Farrell on siis vain uudelleen muotoillut pahemman luokan äärikonservatiivista ideaa ”paljastavista” naisista, joita tulisi säkittää tai vangita kotiin, jotta mies ei ”kääntyisi pois Jumalan tieltä”. Asiaa pahentaa se, että Farrell ei käsittele ollenkaan miesten kokemia raiskauksia. Ehkä sen takia, kun suurin osa miesten raiskaajista ovat toiset miehet.

Farrell ei siis usko etuoikeusteoriaan, jonka mukaan miehinen kulttuuri on rakennettu, sillä oletuksella, että koko maailma on miestä varten. Etuoikeusteorian mukaan mies ikään kuin alitajuisesti kokee, että hänellä on oikeus naisiin, työpaikkoihin ja muuhun yhteiskunnan etuihin. Tästä etuoikeustunteesta kumpuaakin lause ”saada naisia” ikään kuin naiset olisivat esineitä, eikä ihmisiä. Tämä etuoikeusoletus selittää, miksi kriisien aikoina miehet radikalisoituvat rasistisiin ja sovinistisiin ääriliikkeisiin. Kun yhteiskunta ei tarjoakaan enää sitä, mitä miehelle on kerrottu koko tämän iän olevan häntä ”varten” tämä suuttuu ja etsii syntipukkeja.

Farrellin kirja on oiva osoitus siitä, miten tämä etuoikeusoletus on todellinen ilmiö. Farrell lähtee etsimään syyllisiä miesten ongelmiin ulkopuolisilta tahoilta, joita hän ei koskaan nimeä. Jää lukijan tehtäväksi täyttää aukko, jolloin syyllisiksi voidaan nimetä, vaikka mitä tahoja ja ihmisryhmiä.

Mutta edellä mainittu ei ole edes se pahin, mitä tässä kirjassa on. Farrell myöskin argumentoi, että nainen on vastuussa omasta raiskauksestaan, jos tämä joi ennen rikosta alkoholia. Tässä kohtaan jouduin kamppailemaan oksennusta vastaan. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että miehiä sorretaan heidän sukupuolensa takia, mutta lopulta kirjailija toteaa, että miehet eivät pysty hillitsemään raiskaushalujaan. Tällaista taantumuksellisuutta luulisi löytyvän pahempien salafistisaarnaajien puheista, eikä länsimaisen tohtorin!

Yhteenveto

Kuivattuani itseni suihkusta, katson peilistä ja totesin, että Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” on todella puutteellinen, turha ja haitallinen kirja. Farrellilta puuttuu täydellisesti historiallinen ja sosioekonominen analyysi miesten kokemista ongelmista. Sen sijaan kirjailija lähtee ihmeellisiin metafyysisiin pohdintoihin siitä, miksi miehet joutuvat jatkuvasti uhraamaan itseään perheen ja isänmaansa takia. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, miten sekularismi ei pelasta ihmistä taantumuksellisuudesta, jota liitetään usein uskonnollisiin fundamentalisteihin. Tämä on sen verran tyhmä ja ikävä kirja, että Jordan B. Petersonin kaltaiset uuspuritanistit vaikuttavat edistyksellisiltä liberaaleilta verrattuna Farrelliin.  Miehet tosiaan kärsivät sukupuolihierarkioista yhtä paljon kuin naiset, mutta tämä kirja ei ole se teos, joka selittää parhaiten, miten miehiä sorretaan. Sen sijaan tämä kirja oikeuttaa sellaisten harhaisten massamurhaajien ajatukset naisista kuin Eliot Rodger, Alek Minassia ja Dimitrios Pagourtzis.

Osaako joku suositella tolkullisempaa miesasiamiestä vai onko tässä järkevintä, mitä koko liike voi tarjota?

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

Tou 20, 2018 · 5:27 am

Dekolonisaation ajankohtaisuus

Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” on vuonna 1961 kirjoitettu antikolonialistisen ajattelun klassikko.

Sorron Yöstä

Fanon oli psykiatri ja aktivisti Algerian vapausliikkeessä. Kokemuksistaan hän kirjoitti tämän manifestin, jossa hän perustelee, että ei riitä häätää eurooppalaiset valloittajat Afrikasta, vaan pitää häätää heidän imperialistiset ideat afrikkalaisten mielistä. Ainoastaan totaalinen puhdistus haitallisista ulkomaalaisista vaikutteista voisi taata Afrikan mantereen täydellisen vapautumisen ja itsenäisyyden. Voisimme sanoakin, että Fanon otti hyvin tosissaan hokeman ”maassa maan tavalla tai maasta pois.”

Rakenne

Kirja on vähän sekava sekoitus vastarintaliikkeen manifestia, antikolonialistista filosofiaa, Afrikan politiikan analyysia ja psykiatrisia tutkimuksia. Tässä siis käsitellään lyhyesti aika monta aihetta, mutta todella intohimoisesti.

Jotkut ovat sanoneet, että tämä kirja innoitti monia 60-70-luvun anti-imperialistisia terroristiliikkeitä, mutta tässä kirjassa on aika vähän mitään väkivaltaan liittyvää. Toki tässä puhutaan vallankumouksesta ja väkivaltaisesta vastarinnasta, sekä oikeutetaan ihmisten tappamista, mutta sellaista löytyy USA:n, Ranskan ja Suomen arvostettujen valtion perustajien kirjoituksista. Enemmänkin tämä kirja keskittyy pohtimaan, miten vapauttaa henkisesti entiset siirtomaat imperiumien hegemoniasta.

Dekolonisaatio

Fanon argumentoi kirjassaan, että eurooppalaiset imperiumit eivät vain tuhonneet paikalliset kulttuurit, orjuuttaneet, massamurhanneet ja alistaneet lukuisia Afrikan kansoja, vaan he myöskin pyrkivät orwelilaiseen tyyliin murskaamaan afrikkalaiset henkisesti. Tässä kirjassa onkin hyvin selostettu se, miten eurooppalaiset imperiumit eivät tuoneet demokratiaa, ihmisoikeuksia ja huipputeknologiaa alkuasukkaille, vaan ainoastaan uskomattoman brutaalia riistoa. Edistykselliset ideat ihmisoikeuksista ja teknologiasta pysyivät eurooppalaisten siirtomaaherrojen keskuudessa, eikä niitä jaettu kuin vain kapealle alkuasukkaitten eliitille, jonka ainoa tehtävä oli ylläpitää imperialistista riistoa, kun todelliset herrat pysyivät turvallisesti Euroopassa. Jos haluaa lukea historiallista analyysia imperialismista, niin Sven Lindqvistin ”Tappakaa ne Saatanat” (1992), Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2014) Matti Kääriäisen ”Kehitysavun kirous” (2015), Adam Hochschildin ”Kuningas Leopoldin haamu” (2015) ja Noam Chomskyn ”Kuka hallitsee maailmaa?” (2016) ovat hyviä populaareja tieoksia aihepiiristä. Jos haluaa akateemisempaa otetta, minkä tahansa Afrikan valtion historiaa käsittelevä akateeminen kirja kelpaa.

Kirjailija muotoilee hyvin tarkasti, miten afrikkalaisten valtioitten eliitit ensin tuhottiin ja jäljelle olevat koulutettiin Euroopassa uskomaan, että ainoa tapa ”pelastaa” oma kulttuuri olisi integroitua eurooppalaiseen kapitalismiin ja sen kulttuuriin. Joittenkin mielestä tuo kuulostaa maailman siisteimmältä vaihtokaupalta, mutta käytännössä tällainen yhden kulttuurin korvaaminen toisella tarkoitti, että afrikkalaisten oma-aloitteisuus ja itsetunto pyyhittiin pois. Afrikkalaisten olisi tyydyttävä elämään suurten imperiumien raaka-ainevarastoina, historiattomina kansoina, joista vain kapea kaupunkien virkamieseliitti sai nauttia länsimaisesta elintasosta. Muut sisämaassa elävät saivat yhä elää köyhää maanviljelijöitten ja kaivostyöntekijöitten elämää, vailla poliittista valtaa.

Fanonin mielestä tällainen alistussuhde ei käynyt päinsä ja hän halusikin totaalista itsenäisyyttä Euroopasta. Niin taloudellista kuin henkistäkin. Kirjailijan mukaan olisi omaehtoisesti määriteltävä, mitkä taloudelliset suhteet solmitaan Euroopan kanssa ja mitkä kulttuuriset elementit heiltä valitaan. Kirjan kirjoittamisajankohdalla tämä ei ollut mahdollista, koska itsenäistyneet Afrikan valtiot olivat niin heikkoja, että Eurooppa sai silkalla globaalilla hegemoniallaan määritellä maailman ja kulttuurivaihdoin pelisäännöt.

Viiltävää tekstiä.

Vaikka tämän kirjan suomennos on hieman kömpelö, kirjailijan intohimo välittyy todella hyvin. Sitä oikein innostuu algerialaisten puolesta lukiessa tätä teosta. Mutta hienointa tässä kirjassa on sen ajankohtaisuus: kirjailija valittaa tässä monista afrikkalaisten itsensä tekemistä huonoista valinnoista. Näihin valintoihin kuului se, että itsenäistyttyä afrikkalaiset valtiot eivät yrittäneet löytää oman tiensä, vaan ne kopioivat vanhat siirtomaarakenteet ja ideologiat, kuten moderni nationalismi. Sorto siis jatkuu afrikkalaisten itsensä käsissä ja lopulta eurooppalaiset suurvallat hyötyvät heidän keksimiensä rakenteitten pysymisestä, kun saavat halpoja raaka-aneita itselleen, ilman että he tarvitsevat käydä tasapuolista kauppaa afrikkalaisten kanssa. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin se olisi kirjoitettu tänä vuonna. En tiedä pitäisikö olla masentunut vai innostunut?

Ongelmia.

Mutta tämä kirja ei ole täydellinen. Fanon esimerkiksi kirjoitti selvästi tämän kirjan sosialisteille. Kirjassa oletetaan jatkuvasti, että lukija on sosialisti, joten kirjan tekstissä ei perustella, miksi juuri sosialismi olisi parempi järjestelmä kuin liberalismi? Vaan kirjailija pitää itsestään selvänä sosialismin erinomaisuuden.

Mutta kirjan sosialistinen kehys voi vieraannuttaa niitä lukijoita, jotka eivät ole sosialisteja tai eivät edes tiedä kunnolla, mitä tämä poliittinen aate tarkoittaa. Tämä sosialismin ylistys meneekin tässä kirjassa niin pitkälle, että Fanonin mielestä Afrikan valtiot menestyvät, jos he hylkäävät länsimaisen kapitalismin ja omaksuvat länsimaisen sosialismin. Kuitenkin tiedämme, että Afrikan sosialistivaltiot ovat menneet yhtä perselleen kuin kapitalistiset, jos ei enemmänkin.

Mielenkiintoisesti kirjailija antaa vihjeen, miksi hän suosii sosialismia: Fanonin mukaan syy miksi moni Afrikkalaisen valtio omaksui sosialismin tai liittoutui Neuvostoliiton kanssa, oli se, että länsimaisia suurvaltoja ei kiinnostanut Kylmän sodan aikana siirtomaista luopuminen tai edes, että nämä voisivat yrittää kehittyä rauhassa ilman globaaleja paineita. Kirjailijan mukaan, kun siirtomaa on kokenut koko olemassaolonsa aikana liberalismin pimeimmät puolet, liberalismi ei tunnukaan niin siistiltä kuin se länsimaissa on, vaan sorron, rasismin ja riiston ideologiana. Totta kai silloin Neuvostoliitto kuulostaa uudelta ja kivalta, vaikka se ei todellisuudessa olisikaan sellaista.

Toinen ongelma on kirjan psykologiset osiot, jotka olivat vähän tylsiä, vaikkakin antavan hyviä esimerkkejä siitä, miten imperialismi vaikuttaa ihan henkisellä tasolla ihmisten mielenterveyteen. Näitten osioitten ongelma on se, että ne eivät vaikuttaneet kovin tieteellisiltä, vaan enemmänkin spekulaatioilta.

Yhteenveto

Ehkä 60-luvulla tämä kirja oli hirveän radikaali ja vähän rikollinenkin, mutta mielestäni nykystandardeissa perusteos. Tai sitten olen lukenut sen verran pimeää kamaa, että mikään ei järkytä enää. Asiaan voi myöskin liittyä se, että tunnen kirjan kontekstin. Jos olisin kylmiltään lukenut tätä kirjaa, olisin varmaan pitänyt tätä rasistisena valkoisia kohtaan ja väkivaltaa ihannoivana. Väkivaltainen tämä kirja on, mutta kun tuntee, miten afrikkalaisia on riistetty satojen vuosien ajan, se on täysin ymmärrettävää, vaikkakin ei kaikista tapauksissa hyväksyttävää.

Tässä kirjassa käydään hyvin tarkasti sellaisia kysymyksiä, kuin miksi taistella väkivaltaisesti itsenäisyyden puolesta? Mitä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä pyörii sortajan murhaamisen ympärillä, sekä juuri, miten länsimainen kulttuurihegemonia jarruttaa Afrikan kehitystä? Tämä kirja on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan, kun Kylmä sotakin on palannut ja monissa kehittyvissä valtioissa on lukuisia ongelmia, joihin liittyy länsimaisten suurvaltojen intressit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tou 4, 2018 · 5:42 am

Voiko liberalismi radikalisoida?

Ludwig von Misesin ”Liberalismi. Klassinen perinne.” (oma suomennos) on vuonna 1927 kirjoitettu manifesti ja tietokirja liberalismista.

57

Liberalismi on yhä länsimaitten vallitsevin aate, joka on melkein jokaisen länsimaisen demokraattisen valtion pohja. Kuitenkin sattumalta liberalismi on nyt samassa kriisissä kuin tämän kirjan julkaisemisajankohdalla. Äärioikeisto ja totalitarismi ovat nousemassa ympäri maailmaa. Monet ovat aktiivisesti hylkäämässä liberalismin ja korvaamalla sen uusosmanismilla, trumppismilla tai putinismilla. Tuorein esimerkki tästä on Perussuomalainen kansanedustaja Laura huhtasaari, joka julisti Twitterissä ”liberalismi on mielisairaus” ja linkkasi tunnetun radikaalioikeistolaisen salaliittoteoreetikon propagandavideon.

Samaan aikaan toiset ihmiset taas ovat naamioimassa totalitarisminsa ja rasisminsa, kutsumalla itseään ”klassisisiksi liberaaleiksi”, jotta heitä ei kutsuttaisi äärioikeistolaisiksi. Tämä Misesin kirja liberalismista voi selventää, miksi liberalismia vieraannuttaa tai radikalisoi ihmisiä?

Ideologia

Mises määrittelee kirjassaan liberalismin ideologiaksi, jonka tavoitteena on maksimoida ihmisen vapaus, ilman että tämän vapaudet rajoittavat toisten vapauksia. Tämän vapauden tasapainon saavutetaan yksityisomaisuudella ja valtiolla, joka sitä suojelee. Misesin mukaan yksityisomaisuus takaa poliittisen vallan, joten jos kaikki omistavat pääomaa, silloin kaikilla on yhtäläinen valta saada edustusta demokraattisessa valtiossa. Talous tietenkin rakennetaan yksityisomaisuuden pohjalle, jolloin kapitalismi on ainoa vapauksia ja velvollisuuksia takaava talousjärjestelmä.

Kirjailija allekirjoittaa Adam Smithin teorian vapaan markkinatalouden ”näkymättömästä kädestä”, joka on metafora spontaanisille markkinoille, jotka ohjaavat pääoman juuri sinne, minne sitä eniten tarvitaan. Toimiakseen tehokkaasti, valtion on puututtava todella vähän markkinoitten kulkuun, jos ollenkaan. Verotusta on laskettava tuntuvasti ja tuotteita tai markkinoita rajoittavia lakeja pidettävä minimissään. Esimerkiksi tullit ja muut valtion asettamat kaupanteon oheismaksut ja byrokratiat on poistettava kokonaan. Tämä tarkoittaisi myöskin hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista.

Misesin liberalismi on siis oikeistolaista markkinaliberalismia, joka eroaa vaikka Vihreitten tai amerikkalaisen Demokraatti-puolueen sosiaaliliberalismista. Todennäköisesti Laura Hihtasaari pitää sosiaaliliberalismia mielisairautena, mutta koska Huhtasaari ei ainakaan avimesti halveksi demokratiaa, tämä todennäköisesti kannattaa klassista liberalismia, jota on aletti kuvata USA:ssa uuskonservatismiksi. Mises kirjoittikin tämän kirjan tehdäkseen pesäeron sosialiliberaaleihin ja juuri tästä kirjasta yleistyi nimitys ”klassinen liberalismi”

”Ei oikeaa liberalismia!”

Joku voi jo varmaan kysyä, että emmekö jo nyt elä tällaisessa maailmassa, jossa eriarvoisuus kasvaa ja juuri sen takia äärioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa? Eikö juuri, esimerkiksi Sipilän hallitus yritä tällaista talousuudistusta?

Vastaus on ei. Se onkin tämän kirjan mielenkiintoisin teesi. Mises määrittelee teoksessaan liberalismin niin kapeasti, että hän tunnustaa, että missään päin maailmaa ei ole viety liberalismia loppuun asti. Ei edes hänen elinaikanaan tällaista täydellistä markkinoitten vapauttamista ole harjoitettu. Sipilän hallitus ei myöskään mahtuisi liberalismin raameihin, koska se ei ole pyrkinyt lakkauttamaan hyvinvointivaltiota, vaan näivettämään sitä. Yritystuet, tullit ja progressiivinen verotus eivät ole lakkautettu. Aktiivimallikin ei kuulu liberalismiin, koska se lisää byrokratiaa entisestään ja antaa suunnatonta valtaa valtiolle hallita ihmisten elämiä.

Tässäkin kirjassa Mises varoittaa, että moni henkilö kutsuu itseään liberaaliksi, mutta heidän politiikkansa voivat olla päinvastaiset. Ehkä hälyttävintä onkin, että Mises pitää toryismia, eli Iso-Britannian oikeistolaisen Konservatiivipuolueen ideologiaa epäliberaalina.

Mutta nyt joku voi varmaan huomauttaa, että eikö Mises pakene vastuuta? Jos mikään maailman oikeistohallitus ei ole oikeasti liberaali, eikö se ole sama asia kuin kommunisti, joka sanoo, että Neuvostoliitto ei ollut oikeaa kommunismia? Tarkoittaen, että aina, kun liberaalihallitus tekee jotain ikävää se lakkaa olemasta liberaali? Pakko vastata, että vähän siltä näyttää.

Utopiakapitalismi

Mises käsitteleekin kirjassaan kapitalismin teoriaa, joka on sisäisesti kiistattoman johdonmukaista ja helposti ymmärrettävää. Esimerkiksi Karl Marxin talousvisiot ovat niin kryptisiä, että en koskaan niitä ymmärtänyt ja sen takia en kannatakaan suunnitelmataloutta. Mises kumoaa suunnitelmatalouden hyvin loogisesti ja selkeästi tässä kirjassa, enkä ala avata sitä.

Kuitenkin jos vertaamme Misesin teoreettista kapitalismia oikeaan maailmaan, voimme nähdä selkeitä ristiriitoja. Esimerkiksi. Misesin mukaan vapaassa markkinataloudessa pääoma kiertää hurjaa vauhtia yhdestä käyttäjästä toiseen, jolloin kukaan ei ole pysyvästi superrikas, mutta ei myöskään köyhä, vaan kaikki jossain vaiheessa saavat pääoman kierteen hyödyt, eikä se kasaudu pitkiksi ajoiksi harvojen käsiin. Tätä voisi kutsua pisarointivaikutukseksi. Kuitenkin kaikki tietävät, että meillä on superrikkaita, joitten varallisuus heilahtaa muutamassa prosentissa, mutta silti varallisuus lasketaan sadoissa miljardeissa, kun samaan aikaan on ihmisiä, joilla on rahaa juuri ja juuri syömiseen, jos siihenkään.

Ollakseen totta, tämä visio nopeasti kiertävästä varallisuudesta, suuryrityksiä pitäisi jatkuvasti nousta ja kaatua uusien tilalle. Kuitenkin meillä on yhä samoja suuryrityksiä kuin sata vuotta sitten. Esim General Electric on 125 vuotias suuryritys. Joitakin uusia korporaatioita on toki noussut, kuten monet internetin jätit, mutta näitten omistajat ovat yleensä olleet joko keskiluokkaista tai sitä korkeammasta tuloluokasta. Sitten harva kaatuneen suuryrityksen omistaja on köyhtynyt keskiluokan tai köyhän tasolle muutoin kuin pörssiromahduksien aikana, jos silloinkaan.

Teoriassa Mises on oikeassa kapitalismista, mutta käytännön applikaatiosta hän ei ota vastuuta. Mutta Mises vastaa tähän kirjoittamalla, että mikään järjestelmä ei ole täydellinen, eikä meidän pitäisi edes tavoitella sellaista, vaan tyytyä siihen, että meillä on nyt parempi elintaso kuin keskiajalla. Ongelmana on, että olen nähnyt jopa kommunistien käyttävän tätä argumenttia puolustellessaan Neuvostoliittoa. Stalinin jälkeen Neuvostoliiton elintaso nousi korkeimmille lukemille kuin tsaarin aikana, joten eikö silloin se todista, että Neuvostoliitto onnistui tehtävässään? Puolueettomalle ihmiselle jää sitten aika vaikeaksi valita kumpi ideologia on parempi, jos kummankin puolustajat samaan aikaan kieltävät ideologiansa reaalimaailman ongelmat ja yrittävät vakuuttaa, että on tyydyttävä saavutettuihin etuihin, koska ennen oli vielä kurjempaa.

Puutteellinen vallan analyysi

Sitten tietenkin kuinka moni ihminen maailmassa omistaa tuottavaa pääomaa? Misesin mukaan yksityisomistus takaa poliittista valtaa, mutta harva ihminen maailmassa omistaa maata tai osakkeita, jolla saada sama poliittinen valta kuin transnationaalisilla korporaatiolla. On olemassa oikeastaan konkreettisia tutkimuksia, jotka osoittavat, että ihmiset tuntevat omaavansa vähän valtaa vaikuttaa yhteiskuntaan nykyään kuin aiemmin, vaikka juuri nyt elämme liberaaleinta aikaa moneen vuosikymmeneen. Tätä vallan epätasapainoa Mises ei käsittele mitenkään, mikä oli aika ihmeellistä, koska yksi tämän kirjan pointeista on kumota sosialismi. Sen sijaan kirjailija tukeutuu mantraan, että kunhan kaikki valtion tuet ja verotus lakkautetaan, matalapalkkainen vuokralla asuva työläinenkin voi perustaa oman start-upin ja rikastua. Mutta herää kysymys, että jos lakkauttaisimme kaikki valtion etuudet, niin toimisiko tämä työläisten rikastuminen, kun suuryritykset ovat jo ottaneet varaslähdön?

Orjuuden vähättelyä

Toinen ongelma on suurpääoman historia. Mises käsittelee kapitalismin historiaa jonkin verran. Esimerkiksi hän yrittää perustella ilman mitään viitteitä tai esimerkkejä, että transatlantinen orjuus, maaorjuus ja velkaorjuus eivät olleet niin pahoja, vaan oikeasti orjat pitivät omasta alennustilastaan ja orjanomistajat olivat mukavia heppuja. Mises toki kirjoittaa, että periaatteessa orjuus on liberalismin vastaista, mutta sen lakkauttaminen oli vaikeaa, koska kukaan ei kannattanut sitä, ei edes orjat. Kirjailjan mukaan vasta keskustelemalla järjellä ja logiikalla, orjuus saatiin lakkautettua, koska palkkatyöläiset ovat tehokkaampi komponentti kapitalistisessa taloudessa.

Sattumalta olen lukenut orjuuden ja muitten orjuusmuotojen historian, jopa aikalaiskuvauksia. Voin sanoa, että orjuus oli orjien mielestä todella ikävää. Tämän todistavat lukuisat orjakapinat kautta historian ja koko orjuuden aikainen orjuutta vastustava aktivismi, johon eivät osallistuneet vain valkoiset, vaan orjuutetut kansat.

Mutta miksi Mises yrittää vähätellä orjuutta? Yksinkertaisesti sen takia, koska sitä hyödynsivät länsimaiset suuryritykset, joilla oli tiiviit siteet maittensa hallituksiin. Mises on jotenkin yritettävät vähätellä sitä faktaa, että nykyinen länsimainen vauraus ei johdu ahkerista kauppiaista ja työläisistä, vaan suunnattomasta riistosta, joka kohdistettiin kolonisoituihin kansoihin.

Mises varmistaa selustansa jopa irtisanoutumalla imperialismista ja sanomalla, että se ei liity kapitalismiin mitenkään. Tämä on vähän hullunkurista, koska miten voidaan erottaa imperialismi kapitalismin kehityksestä, kun molemmat kehittyivät yhdessä ja suhteessa toisiinsa?

Länsimainen imperialismi ei ollut vain valtion harjoittamaa vallanhimoa, vaan se oli valtion tapa luoda lisää markkinoita maansa suuryrityksille. United Fruit Company ja État indépendant du Congo ovat ne kärjistetyimmät esimerkit yksityisomisteisista korporaatioista, jotka kirjaimellisesti ryöstivät kokonaisia valtioita rikkoen räikeästi ihmisoikeuksia. Misesin mukaan nämä historiamme pimeimmät puolet ”eivät ole oikeaa kapitalismia”. Mutta jos mikään ei ole oikeaa kapitalismia, miten voimme sanoa, että kapitalismi on menestyvä talousjärjestelmä?

Fasismin vähättely

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin Misesin fasismimyönteisyys. Vaikka kirjailija painottaa, että fasismi on tuhoisa vapaalle markkinataloudelle pidemmällä aikavälillä, se on kuitenkin parempi järjestelmä kuin kommunismi. Misesin mukaan fasismi ei ole niinkään ideologia, vaan reaktio kommunismin väkivaltaisuutta vastaan, jolloin se on enemmänkin liberaalien ase, jolla suojella itseään hätätilanteessa totaaliselta tuholta. On siis tulkittava tästä avauksesta, että fasismi on äärimmäistä oikeistolaisuutta!

On totta, että fasismi ei ole ihan ideologia ja on totta, että historiallisesti fasismi perustui kommunismin pelkoon, mutta Mises sivuttaa kokonaan sen tunnetuimman asian, miksi kukaan ei pidä fasismista: Hallitsematon ja brutaali rasismi, jonka takia miljoonia viattomia ihmisiä murhattiin.

Mises kuluttaa kokonaisen kappaleen kertoen, että fasismi on paha liberalismille, mutta se on välttämätön väliaikaisratkaisu suojellakseen ihmisten yksityisomaisuutta. (jostain syystä Mises ei välitä juutalaisten tai siirtomaakansojen yksityisomaisuudesta)

Koska tämä kirja kirjoitettiin ennen Toista maailmansotaa, on joksikin ymmärrettävää, miksi Mises puolustaa fasismia, niinkin paljon, että kertoo fasismin sisältävän ”liberalismin elementtejä”. Silti hänen analyysinsa ontuu, koska nykyään kommunisteja ei ole missään länsimaissa merkittäviä määriä oikeuttaakseen fasismin nousun. Suomessakin SDP ja Vasemmistoliitto ovat luopuneet marxismista kokonaan. Monissa länsimaisissa suurvalloissa ei ole edes kommunisteja nimeksikään. Nyky-Venäjäkin ei ole kommunisti, vaan autoritaarinen kapitalistivaltio. Samoin Kiina. Miten Mises selittäisi nykyisen äärioikeiston ja totalitarismin vetovoiman? Joillakin vasemmistolaisilla on vaihtoehtoisia teorioita fasismin noususta, mutta eipäs puhuta heistä.

Voiko liberalismista radikalisoitua?

Mutta tämä fasismi, orjuuden, imperialismin ja kapitalismin haittojen vähättely selittävät hyvin nykyisten markkinaliberaalien radikalisoitumisen äärioikeistoon. Kaikki ongelmat, mitä liitetään liberalismiin, vähätellään, kielletään tai oikeutetaan tässä kirjassa. Klassinen liberalismi näyttäytyy Misesin tekstissä aatteena, joka ei voi tehdä mitään väärää ja joka on jo niin täydellinen kuin mahdollista. Voisin jopa sanoa, että tällainen ylimielinen asenne muistuttaa uskonnollisuutta. Kriittiselle yksilölle jääkin kaksi vaihtoehtoa: Joko hylätä klassinen liberaslismi, koska se ei kykene vastaamaan kunnolla reaalimaailman ristiriitaisuuksiin tai etsiä jokin ulkopuolinen syntipukki ongelmiin.

Klassinen liberalismi on aate, joka perustuu kapitalismiin ja jos on tämän kirjan tekstiä uskomista, kapitalismi ei voi olla väärässä. Tämä taas tarkoittaa, että jos kapitalismi ei ole toimimassa, kuten pitäisi, syy on oltava valtiossa tai jossain muussa ulkopuoliseksi koetussa ihmisryhmässä, eikä itse vapaissa markkinatalouksissa.

Misesin kirja avaa hyvin ne pimeyden siemenet, jotka radikalisoivat oikeistolaisia joko hylkäämään kokonaan liberalismin, kuten Huhtasaari tai kääntämään koko aatteen ylösalaisin oikeuttamaan mitä epäinhimillistä fasistista politiikkaa, kuten Marco de Wit, jonka nettisivussaan on samaan aikaan Mises instituutin ja Natsi-Saksan SS:n mustan auringon logot!

Tietenkin eivät kaikki klassiset liberaalit tai muutkaan oikeistolaiset radikalisoidu äärioikeistoon, mutta voimme jo tässä kirjassa nähdä, että aatteella on sisäänrakennettu logiikka, jonka mukaan itse aate ei voi koskaan aiheuttaa ongelmia ja jos aiheuttaa ne ovat jonkun muun syy. Tämä vastuun pakoilu ja ylimielisyys edistävät joissain yksilöissä asennetta, jossa tarkoitus pyhittä keinot ja, missä historia voidaan kaunistella, jotta aate pysyy puhtaana. George Orwell kirjoitti ”1984” kirjansa allegoriana Stalinin Neuvostoliiton kauhuista, mutta yhtä hyvin klasaisessa liberalismissa on sisäänrakennettuja mekanismeja totalitarismin oikeutukseen.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta tämä on arvokas teos. Jos haluaa ymmärtää, mitä tarkalleen on oikeistoliberaalin ihanne ja lopullinen tavoite, kannattaa lukea tämä teos. Mielestäni Misesin ideologiassa on hyviä pointteja, joita historia on todistanut olevan toimivia. Mutta on otettava vastuu virheistä ja tunnustaa ne, jotta niitä ei toisteta. Jos tutkii äärioikeistoa tai ääri-islamia, huomaa, että molemmat perustuvat juurikin historian totaaliseen kieltämiseen tai kaunisteluun. Historian kiellolla oikeutetaan sitten juuri ne asiat, joita aiemminkin on tehty ja joita on jouduttu jälkeenpäin peittelemään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

huhtikuu 6, 2018 · 5:33 am

Kun ihmisen kärsimys on sidottu pörssikaupan kursseihin

Solomon Northupin ”12 vuotta orjana” on kirjailijan vuonna 1853 julkaistu muistelma, tämän vuosista orjana.

54

Northump syntyi vapaana miehenä Pohjois-Yhdysvalloissa, jossa orjuus oli jo hänen isänsä aikana lakkautettu. Kirjailijalla oli kaikki, mitä tuohon aikaan voisi toivoa: työ, perhe ja katto pään päällä. Kuitenkin Northumpin joutuu orjakauppiaitten kaappaamaksi ja tästä alkaa yli vuosikymmenen kova pakkotyö etelävaltion plantaaseilla.

Tietenkin näin ensin elokuvaversion, joka oli todella rankkaa katsottavaa. Ei ole niitä elokuvia, joita haluaa katsoa toisen kerran. Mutta innostuin, kun sain selville, että se perustui tositarinoihin. Olen elämäni aikana lukenut muutaman afroamerikkalaisen aikalaiskuvauksen USA:n etelävaltioitten orjuudesta, lynkkauksista ja rotuerottelun kauhuista.  Silti en tiennyt, että Yhdysvalloissa kaapattiin vapaita orjia pohjoisesta. Jotenkin koko konsepti tuntui vielä julmemmalta kuin orjien kuskaaminen Afrikasta.

Northup ei ollut kuka tahansa köyhä musta mies, vaan hän osasi lukea, kirjoittaa ja soittaa erilaisia musiikillisia instrumentteja, jolloin koko hänen kohtalonsa tuntui vielä kurjemmalta. Orjakauppiaat olivat niin rasisteja, että eivät edes ajatelleet, että he kaappasivat miehen, joka ei sovelltunut plantaasityön vaatimuksiin. Jopa plantaasinomistajat tajuavat, että kirjailija oli liian huono keräämään puuvillaa, joten he siirtävät hänet askartelemaan jotain muuta. Kuitenkin vapauttaminen ei tullut kysymykseenkään.

Kaikki tiesivät rasismin olevan väärin

Yhdessä vaiheessa maakuntia kiertävä kanadalainen puuseppä kysyy orjanomistajalta, miten orjuus voi olla hyväksytty Yhdysvalloissa, jos perustuslaki määrää kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi? Orjanomistaja vastaa, että ”kaikki miehet ovat tasa-arvoisia keskenään, mutta ei elämiä tai neekereitä lasketa”. Tämä sitaatti ei tarkoita, että orjanomistajat eivät käsittäneet orjia ihmisinä tai pitivät orjuutta normaalina, vaan sitä, että piti itselleen ja muille uskotella, että mustat orjat eivät olleet ihmisiä. Kirjassa paljastuukin, että rasismi ilmeni aika epäjohdonmukaisesti ihmisissä. Mustia orjia kohdeltiin samaan aikaan eläiminä, joita voi hyväksikäyttää, mitä julmemmilla tavoilla, että älykkäinä yksilöinä, joitten kanssa voi keskustella hyvinkin monimutkaisista aiheista. Jopa paatuneimmat psykopaattirasistit tässä kirjassa tiesivät, että mustat orjat olivat ihmisiä, kuten he, eikä mitään eläimiä tai alhaisia olentoja. Tämä oli jotenkin uusi oivallus, vaikka tiesin, että rasismi ei ole niin luonnollista, kuin moni olettaa, silti ajattelin rasismin olevan niin syvällä kulttuurissa, että sitä ei kyseenalaistettu. Kyllä sitä kyseenalaistettiin tuohon aikaan.

Ehkä länsimainen rasismi rakennettiin ideologiaksi, juuri jotta pystyttäisiin oikeuttamaan joittenkin ihmisryhmien orjuuttamisen, kiduttamisen ja massamurhaamisen. Silkka ennakkoluulo eriväristä kohtaan ei riittänyt, koska ajan kuluessa erilaisiin ihmisiin tottuu. Oli keksittävä tietoisesti julma ideologia, jolla oikeutettaisiin julma järjestelmä. Harmi vain, että tämä ideologia yhä elää joissain ihmisissä ja aiheuttaa yhä niin paljon harmia.

Teollistettu orjuus

Toinen mielenkiintoinen, mutta ei-miellyttävä, aspekti tästä kirjasta, on orjatyön kuvaus. Vaikka olin lukenut orjuudesta jo jonkin verran, en tiennyt, että orjia piiskattiin joka päivä, vain jotta työtahti pysyisi teollisella nopeudella. Kirjailijan mukaan orjia ei piiskattu vain, koska omistaja oli sairas sadisti tai, koska orja teki jotain vääräksi koettua, vaan koska puuvillakauppa vaati tietyn tahdin. Kirjailija kuvaa hyvin, miten puuvillapellot noudattivat markkinavoimien vaatimusta tietystä määrästä puuvillaa, jota voitiin korjata tietyssä nopeudessa. Liian hidas puuvillan korjuu voisi aiheuttaa tappiota, kun pörssikaupassa puuvillan hinta voisi laskea, joten oli korjattava mahdollisimman nopeasti pellot, jotta ehti hyödyntämään kansanvälistä hinnannousua. Orjuus oli tosiaan hyvin integroitunut orastavaan kapitalistiseen järjestelmään. Amerikan orjuus olikin juuri niin brutaali, verrattuna vaikka antiikin Rooman tai lähes samaan aikaan Ottomaani-imperiumissa harjoitettuun orjuuteen, koska orjilta vaadittiin lähes robottimaista tehokkuutta. On tietenkin myönnettävä, että orjuus lakkautettiin myöskin, koska markkinavoimat sen vaativat. Kapitalismi tarvitsee jatkuvaa kasvua ja mikä paras tapa saada talouskasvua aikaan kuin luoda orjista kokonaan uuden kuluttajakunnan? Harmi, että piti käydä verinen sota, jotta etelän kapitalistit sen tajusivat.

Väkivalta

Yllätyksekseni elokuva on rankempi kuin kirja. Northump ei kuvaa tässä kirjassa yhä yksityiskohtaisesti orjien raiskaukset ja piiskaukset, kuten elokuvassa. Elokuva on jotain aivan käsittämättömän graafista ja vaivaannuttavaa katsottavaa. Tässä kirjassa toki pyritään kuvamaan, miten ikävää on joutua piiskatuksi siihen asti, että pyörtyy, mutta se ei ole kuvailtu niin värikkäästi, että pystyt käsittämään sen brutaaliuden ja kärsimyksen koko kirjon. Jos haluaa nähdä veret seisauttavaa julmuutta, elokuvaversio on parempi.

Yhteenveto

Solomon Northupin ”12 vuotta orjana” on todella hyvä aikalaiskuvauus Yhdysvaltojen orjuudesta ja siihen liittyvästä rikollisesta toiminnasta. Samalla se on koskettava kertomus yhdestä miehestä, jonka koko elämä tuhotaan vain koska hän on ”väärän värinen”. Onneksi kirjailija oli sisukas ja jaksoi yrittää paeta, kunnes onnistui ja nyt saamme lukea hänen kokemuksistaan kaksisataa vuotta myöhemmin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,