Avainsana-arkisto: kapitalismikritiikki

huhtikuu 7, 2018 · 5:45 am

Lenin ennusti globalisaation!

Vladimir Leninin ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena” on kommunistijohtajan vuonna 1916 julkaisema pamfletti otsikossa mainitusta teesistä.

52

Tämä kirja kirjoitettiin Venäjän keisarikunnan sensuurin alla, joten Lenin ei voinut avoimesti puhua vallankumouksesta tai porvareitten murskaamisesta. Monet sosialistit suosittelivatkin tätä kirjaa, jos haluaa ymmärtää, miksi kapitalismi on niin perseestä, joten otin lukulistalle. Aiempi Leninin kirja ei kyllä vakuuttanut, vaikka sitäkin pidetään kommunismin merkkiteoksena.

Teesi

Leninin teesi tässä kirjassa on, että kapitalistinen järjestelmä tarvitsee ikuista kasvua ylläpitääkseen itseään. Tämä kasvu tarkoittaa uusien markkinoitten luomista keinolla millä hyvänsä, jolloin yritykset tekevät sopimuksia valtioitten kanssa saadakseen lisää ”markkina-alueita”. Tämä tarkoittaa käytännössä, että modernien länsimaisten suurvaltojen imperiumit pyörivät kapitalismin voimalla.

Kapitalismin kehitysvaiheet

Leninin mukaan tämä ”uusi” imperialismi ei tarkoita aina kirjaimellista maitten valloittamista ja liittämistä johonkin valtavaan imperiumiin, vaan oikeastaan uusien maa-alueitten liittämistä kansainväliseen finanssiverkostoon. Tätä finanssiverkostoa ylläpitävät jättiläismäiset länsimaalaiset pankkikonglomeraatit, jotka haalivat niin paljon pääomaa, että niillä on oikeastaan enemmän valtaa kuin itse imperiumien hallituksilla.

Globalisaatiokritiikkiä ennen kuin se oli seksikästä

Nyt ainakin ymmärrän, miksi sosialistit suosittelevat tätä kirjaa. Lenin ennusti vuonna 1916 globalisaation. Kirja kuvaa todella hyvin yrityksien historiaa, jossa menestyäkseen vapaissa markkinoissa, jotkut yritykset alkoivat muodostaa kartelleita tai fuusioitumaan keskenään, muodostaen kansainvälisiä suuryrityksiä. Nämä valtavat korporaatiot sitten ottavat lainaa, myöntävät niitä toisille toimijoille ja ostavat yrityksien osakkeita. Syntyy finanssoverkosto, jota kutsumme pörssikaupaksi, jossa jotkut toimijat alkavat haalimaan lainoja tuhansilta yrityksiltä ja valtioita. Syntyy moniportainen riippuvuuksien verkosto, joka pakottaa pankit ja suuryritykset käyttämään kaikki resurssit ylläpitääkseen oman ja kumppaniensa menestyksen. Keinoihin kuuluu monopolisopimuksia valtioitten kanssa, sotien, löytöretkien ja tieteellisteknologisten tutkimusten rahoittaminen. Samalla vapaa kauppa lakkaa olemasta vapaata ja muuttuukin vain muutaman jättiläismäisen suuryrityksen globaaliksi kilpailuksi siitä, kuka saa haalittua eniten pääomaa osakkeenomistajille. Koko maailma muuttuu vähitellen kapean eliitin omistamaksi leikkikentäksi, jossa kansallisvaltioitten vapaudet alkavat murentua.

Koska maapallossa kaikki maat mitä voitiin ”löytää” on jo löydetty ja valloitettu, jäljelle jäävät jo itsenäisten valtioitten pilkkominen pienempiin osiin, jotta erilaiset yritykset saavat hallintaan niissä olevat markkinat. Lenin tarkoitti tietenkin omassa ajassaan Afrikan ja Lähi-Idän uusjakoja, mutta mieleeni tulevat nyky-Syyria, mutta myöskin Ukraina. Syyriassa esimerkiksi Venäjä, USA, Israel ja Turkki eivät halua luopua valloitetuista syyrialaisista maakunnista, jotka oli ”vapautettu” sisällissodan aikana. On jopa ennustettu, että Syyria hajotetaan kuin Saksa Toisen maailmansodan jälkeen.

 

Lenin kirjoitti sata vuotta sitten prosessista, jota monet, riippuen poliittisesta suuntauksesta, kutsuvat globalismiksi, globalisaatioksi, uusimperialismiksi tai uusliberalismiksi. Kirjailijan kuvaus on aika yksityiskohtainen ja perustuu sen ajan taloustutkimuksiin, joita kirjailija jaksaa muistuttaa ovat pääosin ”porvareitten tutkimuksista”. Lenin korostaakin tässä kirjassa useita kertoja, miten hänen teoriansa perustuu liberaalien ja konservatiivien taloustutkimuksiin, eikä jonkun marxilaisen sosiologin horinoihin.

Kirjailija on suurin ongelma

Suurin ongelma tässä kirjassa on, että ironisesti Neuvostoliitto, jonka Lenin perusti. Työläisten ”paratiisi” ei ollut mikään rauhan valtio, vaan myöskin imperiumi. Tämä tarkoittaa, että kapitalismi ei ole ainoa järjestelmä, joka voi sortua imperialismiin. Mutta jos palaamme itse kirjaan ja analysoimme sen puhtaasti sisällön kautta, suurin ongelma on Leninin tapa haukkua demareita ja vasemmistoliberaaleja kaikilla 1800-luvun marxilaisilla haukkumasanoilla, mitä oli. Sen sijaan, että tässä kirjassa keskityttäisiin puhtaasti teoretisoimaan kapitalismin evoluutiosta, kirjailija kuluttaa aikaansa haukkuakseen sen ajan politiikkoja ja tutkijoita, joita pääosin historia on unohtanut. Suurin kritiikki kohdistuu demareihin, jotka kirjailijan mukaan alkoivat ajaa ”hyväntahtoista imperialismia” jossa valloitettujen maitten ryöstöllä rahoitetaan alusmaan hyvinvointivaltiota. Leninin mukaan tällainen järjestys on moraalitonta kolonisoituja kansoja kohtaan ja lyhytikäistä, koska marxilaisen teorian mukaan kapitalismi on itsetuhoisa. Jossain vaiheessa kansainväliset markkinat ylikuumenevat ja syntyy pörssiromahdus, jolloin hyvinvointivaltion kustantaminen käy hankalaksi. Sitten tietenkin ihmiskasvoinen imperialismi ei voi toimia, koska jokainen imperiumi tarvitsee luoda uusia markkinoita, jolloin näitten on ryhdyttävä sotimaan itsenäisiä valtioita vastaan tai sitten toisia imperiumeja vastaan, jolloin maailmansotia syttyy.

Lopuksi

Ottaen pois epäammattilaiset haukkumiset, nimittelyt ja kirjailijan myöhempi tekopyhyys Neuvostoliiton imperiumin perustamisessa, tämä on uskottava teoria kuvaamaan nykymaailmaa, jossa sotaisimmat valtiot ovat kapitalistisia. Leninin uskottavuus amatööritaloustieteilijänä ilmeneekin siinä, että nykyään maailman väestön rikkain prosentti sai viimevuotisesta maailmanlaajuisesta vaurauden lisäyksestä 82 prosenttia itselleen, kun taas maailman väestön köyhemmälle puoliskolle ei kertynyt lisäyksestä mitään. Sitten tietenkin viime viikolla saimme kokea täällä Suomessa, miten paljon suurilla yrityksillä on valtaa määritellä, miten paljon nänniä valtio antaa sille

Tämä kirja kelpaa mielestäni kaikille, koska se kirjoitettiin keisarillisen Venäjän sensuurin alla. Tämä tarkoittaa, että Lenin ei voinut argumentoida kommunismin puolesta, joten lukijalle jää itse pohdittavaksi, pitäisikö tälle maailmanjärjestelmälle tehdä jotain ja mitä?

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,

joulukuu 2, 2017 · 10:36 am

Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.

Sikivu Hutchinsonin ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” (oma suomennos) on uusateistinen ja feministinen tietokirja, joka käsittelee afroamerikkalaisia ateisteja, erityisesti naisia ja miksi heitä on niin vähän?

20170731_134759

Hutchinsonin ei säästä paukkuja tässä kirjassa, vaan käsittelee kaikki ongelmat maiharit edellä, jotka pyörivät tämän yksinkertaisen kysymyksen ympärillä. Kirjailijan mukaan USA:ssa ateismi on keskiluokkaisten valkoisten heteromiesten asenne ja se on todella valitettavaa, koska ne, jotka kärsivät eniten uskonnosta ovat köyhät värilliset naiset ja vähemmistöt.

Kirjailija syyttää kirjassa aivan kaikkia, niin uusateismin johtavia hahmoja, valkoisia heteromiehiä, afroamerikkalaisia, kristinuskoa, islamia ja kapitalismia. Jokainen näistä mainituista aspekteista on kirjailijan mukaan yksi syy, miksi afroamerikkalaisia ateisteja on niin vähän. Kirjailija käyttää sukupuolitutkimuksen työkaluja avatakseen afroamerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin elementtejä, jotka estävät ateismin leviämisen ja uskonnollisen vaikutusvallan murentumista.

Kirjailijan kompromissiton ja peloton tyyli yllättivät. Hutchinson esimerkiksi syyttää afroamerikkalaista kulttuuria osasyyksi sen omaan alennustilaan. Kirjailija toki taustoittaa, että syy ei ole yksin afroamerikkalaisten, vaan orjuus, apartheid ja näitten pohjalta luotu kapitalistinen järjestelmä ovat vaikuttaneet paljon afroamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen, mutta silti monet johtavat afroamerikkalaiset eivät ole tehneet kovin paljon muuttaakseen patriarkaattisia ja homofobisia tapoja, joita yhteisössään on vallassa.

Hutchinsonin kirja on sinänsä mielenkiintoien ja hyödyllinen, koska sen lähestymistapa on melkein mikrohistoriallinen. kirjailija on ottanut marginaalisen kansanosan, eli mustat amerikkalaiset ateistit ja heidän kauttaan rakentanut hyvin yksityiskohtaisen kuvan Pohjois-Amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa kirkot ylläpitävät taloudellista eriarvoisuutta ohjaamalla ihmisten huomio omaan ”sielulliseen” epäonnistumiseen, eikä taloudellisten rakenteitten ongelmiin. Tämä Marxilainen tulkinta uskonnosta näkyy selvemmin juuri afroamerikkalaisessa yhteisössä, joka on USA:ssa kaikista syrjityin kansanosa, jonka sisällä olevat vähemmistön vähemmistöt, kuten LGBTQ-ihmiset ja ateistit kärsivät eniten.

Kirja on rakennettu niin, että ensin kirjailija hyökkää kristinuskon kimppuun, osoittaen että se on naisvihamielinen, rasistinen ja homofobinen uskonto, joka ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edistänyt afroamerikkalaisten aineellista tai edes henkistä hyvinvointia. Islam saa myöskin haukut, koska osa afroamerikkalaisista on muslimeita, mutta koska kyseessä on vähemmistö, jolla ei ole samaa taloudellista mahtia USA:ssa kuin kristinuskolla, niin siihen ei keskitytä yhtä syvällisesti. Tämän jälkeen kirja lähtee kertomaan afroamerikkalaisten historiaa orjuudesta nykypäivään saakka ja miten heidän tekopyhän konservatiivinen kulttuuri muodostui.

Seuraavaksi kirja etenee haukkumaan uusateistisessa liikkeessä vallassa olevaa rasismia ja sovinismia, joka on taannut sen, että liikkeen ydinporukka koostuu valkoisista heteromiehistä, joita ei vaikuta kiinnostavan ollenkaan sosiaaliset kysymykset, vaan uskontojen haukkuminen ja pilkkaaminen. Kirjailijan mukaan uusateismi houkuttelee vakoisia heteromiehiä, koska he ovat suurimmaksi osaksi taloudellisesti niin hyvässä asemassa, että uskosta luopuminen ei aiheuta suuria sosiaalisia ongelmia. (toisin tietenkin on jossain Etelä-Valtioitten suistometsissä) Mutta esimerkiksi afroamerikkalaisissa yhteisöissä kirkko voi olla ainoa yhteisöllisyyden ja sosiaalisen tuen lähde, jolloin siitä luopuminen voi tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista vararikkoa.

Naiset ovat taas pahemmassa asemassa, niin valkoisissa kuin mustissa yhteisöissä. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että naisille yhteisöllisyys on tärkeämpää kuin miehille, koska oma taloudellinen asema on niin heikko, että on melkein pakko liittyä kirkkoon ja olla sen yhteisössä mukana. Eli miesvaltainen yhteiskunta (patriarkaatti) luo olosuhteet, jotka melkein pakottavat köyhät naiset kirkkoihin, joissa heitä sorretaan vielä enemmän, luoden noidankehän, jota voidaan pysäyttää ainoastaan purkamalla patriarkaatin ja kenties kapitalismin.

Toinen kiinnostava havainto oli se, että naisen omakuva on sidottu uskontoon enemmän kuin miehen. Jos mies luopuu uskostaan, niin hänen miehisyytensä ei kärsi siitä mitenkään, mutta jos nainen luopuu uskonnosta, niin hänen naisellisuutensa muuttuu ”arvottomaksi”. Naisesta tulee ”huono” tai pahimmassa tapauksessa ”huora”. Kirjailija paneutuu tähän aspektiin syvemmin ja kritisoi uusateismin johtavia hahmoja, kuten Dawkinsia ja Harrisia, joilta on tämä näkökulma kokonaan jäänyt huomiotta, paitsi tietenkin, kun puhutaan Lähi-Idän muslimeista, silloin patriarkaatti muuttuukin relevantiksi käsiteeksi. Sen sijaan uusateistisissa piireissä on vallassa käsitys, että amerikkalaiset naiset ovat ”liian tunteellisia” käsittääkseen, että Jumalaa ei ole.

Lopuksi kirjailija paneutuu ”valkoisen ylivallan patriarkaattisen kapitalistisen” järjestelmän kritisoimiseen. Kirjailijan mukaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen ympärille rakennettu järjestelmä ovat suurimmat esteet uskosta luopumiselle. Kirjailija kritisoi USA:n puutteellista sosiaalista järjestelmää, jota viimeisin presidentti Obama ei parantanut merkittävästi ja joka antaa todella paljon vaikutusvaltaa kirkoille.

Kirjailija kertoo melkein koko 1900- ja 2000-luvun alun historian, piirtääkseen kuvan siitä, miten yksi toisensa jälkeen valtaan astunut presidentti on kaventanut julkista sektoria ja antanut sosiaalisen vastuun uskonnollisille instituutioille, joitten valta on kasvanut vaarallisen suureksi. Hutchinson osoittaa lukuisilla tutkimuksilla, että juurikin köyhimmissä alueissa kirkko on koko yhteisön tukiranka ja näin oman uskonnollisen propagandan levittäminen on helpompaa. Eli USA:n hallitus on tahattomasti vahvistamassa ”kansan oopiumia” sen sijaan, että oikeasti parantaisi heidän aineellista hyvinvointia.

Hutchinson eroaa uusateismin johtohahmoista siinä, että hänen mielestään uskonnon haukkuminen ”mielivirukseksi” tai muuksi ikäväksi, ei tule houkuttelemaan etnisiä vähemmistöjä luopumaan uskonnosta, vaan sen sijaan on tarjottava parempi vaihtoehto uskonnolle kuin vain lytätä sitä. Kirjailijan mukaan ateistien pitäisi osoittaa, että uskonnollisuus ei paranna kenenkään elämää ja tarjota vaihtoehdoksi jotain parempaa. Kirjailijan mukaan uusateisteilla ei nyt ole mitään muuta tarjottavaa kuin typerä teoria siitä, että tiede luo paremman moraalijärjestelmän kuin uskonto. Kirjailijan mukaan tämä muuten kaunis teoria ei täytä vatsaa tai anna parempaa koulutusta yksinhuoltajaäidin lapselle, joten ei ole ihme, että vain keskiluokkaiset valkoiset heteromiehet pääosin täyttävät ateistiseminaarien istuinpaikat.

Jyrkästä vasemmistolaisuudesta huolimatta aika monipuolinen ja syvällinen kirja, joka tarjoaa tuoreita perspektiivejä, muuten aika loppuun kaluttuun aiheeseen kuin ateismi. Tämä kirja on erityisen ajankohtainen nyt, kun vallassa on presidentti Trump, joka on kiihdyttänyt eriarvoistumista, murentanut naisten oikeuksia ja vahvistanut kirkon asemaa.

Moral Combat: Black Atheists, Gender Politics, and the Values Wars
Sikivu Hutchinson
Infidel Books, 2011

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Teologia

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

elokuu 19, 2017 · 5:41 am

Yritysvastuun umpikuja

Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” on lyhyt tietokirja, jossa pyritään perustelemaan, miksi koko konsepti ”yritysvastuusta” on vain silmälumetta, jolla suuryritykset pyrkivät välttämään aitoa yhteiskunnallista vastuuta. 

20170620_111144

Teivaisen mielestä suuryrityksillä on suunnatonta poliittista ja yhteiskunnallista valtaa, vaikka ne eivät aktiivisesti pyrkisikään rahoittamaan politiikkoja, puolueita tai lobbaamaan tiettyjen lainsäädäntöjen puolesta. Jo se, että suurytirys palkkaa satoja tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa, vaikuttaa toiminnallaan ympäristöoloihin tai myy jotain palvelua, jota miljoonat tarvitsevat elääkseen, tekee yrityksestä poliittisen toimijan. Tämän välillisen poliittisen vaikutusvallan vuoksi Teivaisen melestä yrityksien pitäisi avautua yhteiskunnan tai sen työntekijöiten demokraattiselle ohjaukselle. 

Samaan aikaan liberaaliekonomistien, kuten Milton Friedman ja Björn Wahlroos pitävät kammottavana ”vapaudenriistona”, jos yrityksiltä alettaisiin vaatia samoja asioita kuin valtion hallitukselta, joka on tunnustettu poliittinen toimija. Friedmanin ja Wahlroosin mukaan osakeyhtiöitten ainoa tehtävä on tuottaa maksimaalista voittoa osakkeenomistajille ja kaikki muu on vain ”häiriötä”, joka hidastavat markkinoitten näkymättömän käden itseohjautuvaa varallisuuden jakoa. Tämän vuoksi molemmat ekonomistit vastustivat koko ”yritysvastuu” konseptia, joka heidän mukaansa voi aiheuttaa sen, että yrityksen työntekijät alkavat vaatia, että hekin saavat päättää yrityksen asioista osakkeenomistajien kanssa!  

Teivainen käyttää Friedmanin ja Wahlroosin omia argumentteja heitä vastaan, perustellakseen sen, että suuryritykset ovat poliittisia, eikä mikään ”sentti per ostettu suklaalevy menee etelä-amerikkalaisen koulun rakentamiseen” tapainen yrirysvastuupropaganda toimi, jos samainen suuryritys käyttää puoliorjatyövoimaa tehtaissaan tai saastuttaa paikallisia jokia. Teivaisen mielestä suuryritysten olisi heitettävä helvettiin yritysvastuun ja myönnettävä olevansa poliittisia toimijoita ja avauduttava samoille demokratisointiprosesseihin kuin valtion organisaatiot tai valtion säädäntävallan alla olevat yhteiskunnalliset asiat.

Yksi kiinnostavimmista huomioista, mitä Teivainen nostaa esiin, on talousliberaalien tapa käsitellä globaalin mittakaavan suuryrityksiä kuin ne olisivat yksittäisiä ihmisiä, joihin pätevät ihmisoikeudet. Olen itsekin vähän ihmetellyt tätä käsitystä, mikä on vallassa monissa taloudellista liberalismia käsittelevistä kirjoista. Teivaisen mielestä yritykset, joilla on tehtaita ympäri maailmaa ja, joilla on rahaa palkata kehittyvien maitten kuolemanpartioita hävittämään ”tiellä” olevia alkuperäiskansoja, ei ansaitse samoja oikeuksia kuin yksittäinen ihminen. Tästä alkaa sitten kirjan semanttiset ja lainsäädänölliset pohdinnat, jotka pyrkivät perustelemaan, miksi suuryritys ei ole ihminen ja siltä pitäisi näin vaatia noudattamaan yhteiskunnallisia pelisääntöjä tiukemmin ja avata sen työntekijöille enemmän vaikuttamismahdollisuuksia omassa työpaikassan. 

Teivainen kuitenkin ottaa suunnattoman ristin kirjassaan ja vertaa suuryritysten itsesääntelylogiikkaa avioliitonsisäiselle raiskaukselle. Tietenkin kirjailija vakuuttaa, että hän ei trivialisoi raiskauksia, vaan käyttää sitä hahmotellakseen, miten järjetöntä on suuryritysten valvoa itse itseään valtion sijaan. Teivainan kertoo, että vielä 90-luvulla Suomessa avioliiton sisäinen raiskaus oli sallittua ja monet vastustivat sen kieltoa, koska se voisi rajoittaa aviomiehen vapautta ja mahdollistaa valtion totalitarististen voimien tunkeutumisen kodin piiriin. Moni politiikko argumentoi silloin, että vaimolla on oikeus erota aviomiehestään, jos tämä ei pidä aviomiehen pakotetusta seksistä, joten ei tarvitse kieltää avioliiton sisäistä raiskausta. Jotkut politiikot, jopa argumentoivat, että vaimot tulisivat käyttämään uutta lakia riistääkseen aviomiehiltään vapaudet! Heidän mukaansa oli parasta antaa avioparien valvoa itse itseään, eikä tuoda valtiota makuhuoneesen. Teivaisen mielestä suuryrityksille sovelletaan samaa argumentointia. Koska me kriminalisoimme loppujen lopuksi avioliiton sisäisen raiskauksen, antaen näin valtiolle oikeuden säätää perhe-elämää, niin meidän pitäisi yhtä hyvin avata yrityksen sisäinen johto valtion tarkastamaksi, jotta yrityksen sisäinen toiminta ei riko ihmisoikeuksia. 

Vaikka olen samaa mieltä, että nyt suuryritykset voivat tehdä melkein mitä tahansa ilman konkreettisia seuraumuksia, niin jättiläismäisten organisaatioitten vertaaminen avioliiton sisäiseen raiskauteen kuulostaa vähän liian mauttomalta. Tämä oli ehkä suurin negatiivinen osa tätä kirjaa, muuten ehdotus, että suuryritysten johto pitäisi olla työntekijöitten tai, jopa yhteiskunnan  päätettävissä ja millä hetkellä tahansa vaihdettava, kuulostaa hyvältä idealta. 

Kuten voitte huomata, niin tämä kirja on vasemmistolainen, mutta selvästi Teivainen pelkää aivan helvetisti, että häntä haukutaan kommaripaskaksi, joten hän on kirjoittanut todella neutraalia tekstiä, joka yrittää mahdollisimman pitkään välttää referoimasta Marxia tai muita vasemmistolaisia käsitteitä ja teoreetikkoja puhuaksen kapitalismin ja yritystoiminnan sisäisistä ristiriidoista. Tietenkin Teivainen myöntää kirjassaan olevansa asenteellinen, mutta silti hän on selvästi panostanut siihen, että kirja olisi mahdollisimman helppo kaikkien lukijoitten vastaannottaa, mikä taas teki tekstistä aika kiihkotonta. Yleensä vasemmistolaiset kirjat panevat sinut heristämään nyrkkiä ja huutomaan ”Saatanan porvarit!”, mutta tämä olikin sellaista neutraalia ja hiueman kuivaa taloustekstiä, johon on kyllä sekoitettu vähän henkilökohtaista pohdintaa, jotta aivan puuduttavaksi ei meinisi. Mutta ehkä tämäkin kiihotuksen kaipuu johtuu siitä, että luen liikaa radikaalikirjallisuutta, joissa lähdetään maiharit edellä käsittelemään yhteiskunnallisia ongelmia.  

Muuten ihan kelpo kevyt kirja, joka kyseenalaistaa, miksi annamme suurelle organisaatiolle niin paljon valtaa, jolloin joudumme melkein rukoilemaan, että tämä valtava organiraatio ei tuhoa elämämme välinpitämättömyydellään.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Avainsanat: , , , , , ,