Avainsana-arkisto: kapitalismin historia

Miksi valkoiset eivät osaa tanssia?

Barbara Ehrenreichin ”Katutanssit: Kollektiivisen nautinnon historia” (oma suomennos) on vuonna 2006 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.

5

Otin tämän kirjan lukulistalle, kun se sivu mennessä mainittiin jossain folkloristiikan oppikirjassa. Teoksessa kerrottiin, miten eurooppalaiset tutkimusmatkailijat olivat järkyttyneitä, kun tapasivat afrikkalaisia, jotka tanssivat ilman mitään ”järkevää” syytä. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kuvailivat päiväkirjoissaan, miten on ”epäinhimillistä” tanssia kadulla ja se on johduttava Saatanasta. Tämä pikku yksityiskohta oppikirjassa kiinnosti paljon, koska on olemassa stereotypia valkoisesta ihmisestä, joka ei osaa tanssia. Samaan aikaan on stereotypia mustista afrikkalaisista, jotka keikuttavat persettä heti, kun mikä tahansa rumpu pärisee jossain. Otin tämän kirjan lukulistaan silkasta uteliaisuudesta. Onneksi otin, koska tämä kirja kertoo paljon laajemmista asioita kuin katutanssin historiasta.

Antropologiaa

Ehrenreich kertoo tässä kirjassa tanssimisen evoluutiohistorian ja käsittelee erilaisia teorioita siitä, miksi tanssiminen kehittyi? Uskottavamman teorian mukaan tanssiminen on kehittynyt suojamekanismina suuria petoeläimiä vastaan. Ihmiset ovat metsästäneet ryhmässä ja, kun he kohtasivat petoeläimen, he kokoontuivat riviin ja alkoivat tömistellä jalkojaan ja heiluttaa keihäitään synkronoidusti. Petoeläimen silmissä tiivis synkronoitu ryhmätanssi näytti yhdeltä valtavalta äänekkäältä eläimeltä, jota ei kannattanut hyökätä. Tästä evolutiivisesta suojamekanismista kehittyivät sitten kaikki alkuperäiskansojen ryhmätanssit, jotka melkein aina liittyvät metsästykseen ja keihäitten heiluttamiseen.

Kirjailija käsittelee, miten ensimmäiset eurooppalaiset antropologit yrittivät selittää kollektiivisien tanssimisen. Hulluimman teorian mukaan mustilla afrikkalaisilla ei ollut oikeastaan aivoja päässä, vaan selkärangassa, jolloin välillä ajatukset aiheuttivat kehossa nytkähtelyä. Eli jonkun 1800-luvun neropatin mukaan afrikkalaiset eivät tanssineet, vaan ”nytkähtelivät”. Kuten voitte nähdä, porukka oli tutkimusretkeilyn aikoina todella rasistista.  Tietenkin tässä kirjassa kuvaillaan vakavasti otettavimpien antropologien havaintoja julkisen tanssimisen ja kehollisen ilmaisun laajuudesta, näitten aktiiviteettien psykologisista vaikutuksista sekä, miksi valkoisilla eurooppalaisilla, arabeilla ja kiinalaisilla ei ole yhtä tiiviitä perinteitä kuin muualla maailmassa. Miksi me ”sivistyneet” kansat olemme luonnonoikkuja?

Kansojen historia

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin, miten valkoiset eurooppalaiset kadottivat taidon tanssia kollektiivisesti? Kirjailija kertoo, miten antiikin Rooman imperiumin aikana, roomalaiset pyrkivät tukahduttamaan Dionysos Jumalan kultteja, joissa esiintyi villejä tanssirituaaleja, eläinten uhrauksia ja seksiorgioita. Aikalaiskuvauksissa paljastuu, että roomalaiset eivät pitäneet Dionysos rituaaleista, koska niissä naiset olivat johtavassa asemassa. Toinen syy oli, että Dionysos rituaalit olivat spontaanisia kansankokouksia, joita tapahtui ilman viranomaisten valvontaa tai lupaa. Roomalaiset viranomaiset pelkäsivät, että katutansseissa voisi kyteä kapinan siemeniä. Näin Dionysos juhlat kiellettiin väkivalloin.

Tämä kirja kertookin oikeastaan siitä, miten ensin antiikin roomalaiset, sitten kristityt roomalaiset ja sen jälkeen eurooppalaiset kuninkaat, Ranskan vallankumoukselliset hallitukset ja modernit diktatuurit pyrkivät kukin vuorollaan kieltämään katutanssit ja korvaamaan ne keskusvallan hyväksymillä sotilasparaateilla. Kristinuskossakin alun perin suoritettiin vielä myöhäiskeskiaikaan asti jumalanpalvelusta kirkoilla tanssien.

Barbara Ehrenreichin kirja paljastaa, että katutanssit ovat kautta historian uhka keskusvallalle, joka pelkää niistä syttyvän kapinoita. Kapinoita ja kansannousuja tosiaan tapahtui katutanssien aikana useita kertoja. Niin orjakapinoita siirtokunnissa kuin talonpoikien kansannousuja Euroopan kylissä ja kaupungeissa.

Kirjailijan mukaan nationalismi, protestanttinen kirkko ja kapitalismi olivatkin viimeiset naulat spontaanien katutanssien arkulle. Oli nousevan porvariston etu kieltää kaikki spontaani tanssiminen kadulla, jotta seitsemänpäiväinen työviikko saatiin toimimaan. Ei ollut myöskään tehtailijan etu, jos vapaapäiviä oli liikaa ja ihmiset tulivat myöhään töihin krapulan takia useita kertoja kuukaudessa. Karnevaalit ja katutanssit olivat siis kiellettävä.

Tämä vuosisatojen brutaali kansan spontaaniuden kieltäminen tuhosi lähes täydellisesti eurooppalaisen katutanssikulttuurin. Mutta pahempaa onkin, että spontaaniin katutanssin viha ulottui imperialismiin, jolloin eurooppalaiset lähtivät kuin mitkäkin barbaarilaumat väkivalloin kieltämään muitten kansojen tanssiperinteet.

Suurin teesi

Kirjan ydinteema ei olekaan odottamani kulttuurisokki valkoisten eurooppalaisten ja mustien afrikkalaisten välillä. Vaan tämä on lähes anarkistinen kansojen historia siitä, miten orastava kapitalismi tuhosi lähes lopullisesti eurooppalaisten kehollisen tunteiden ilmaisun.

Kirjailija teoretisoikin, että syy, miksi teollisuusmaissa masennus on kasvanut räjähdysmäisesti 1600-luvulta lähtien, ei johdu vain parantuneesta diagnosoinnista, vaan siitä, että olemme väkivalloin tukahduttaneet kollektiivisen tunteitten ilmaisun. Kirjailija vitaa tutkimuksiin, joitten mukaan yhteisten asioitten hoitaminen ja tanssiminen joukkoina, vähentää ihmisten masennusta ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta.

Kiihtyvä kapitalismi on murskaamassa ihmisten yhteisöllisyyden, jakaen meidät koko ajan pienempiin kulutuskeskeisiin ryhmäidentiteetteihin ja pakottamalla meidät kilpailemaan toisiamme vastaan työmarkkinoilla. Tämä ihmisten eristäminen toisistaan luo hirvittäviä psykologisia ongelmia ja sen takia itse kapitalistista järjestelmää olisi rankasti uudistettava.

Tämä kirja muuttuu antropologisesta tutkimuksesta sosialistiseksi manifestiksi. Itselleni tällainen politikointi ei häiritse, erityisesti kun se on yhdenmukaista monen muun tutkimuksen kanssa. Esimerkkinä vaikka Jarmo Limnélin ja Jari Rantapelkosen kirja ”Pelottaako? Turvallisuuden tulevaisuus”. Jos mennään populaarimpaan kirjallisuuteen, niin Yuval Noah Hararin tietokirja ”Homo Deus” toteaa saman.

Kirjailija itse ei mainitse omaa puolueorientaatioitaan eikä tarkalleen, mitä ideologiaa kannattaa. Voi hyvinkin olla siis, että kirjailija on päättynyt kirjassa esitettyihin antikapitalistisiin johtopäätöksiin omien tutkimustensa valossa. Oikeastaan Ehrenreich arvostelee Neuvostoliittoa, joka myöskin pyrki brutaalisti kieltämään spontaanit katutanssit. Mutta kirjan viesti on aika selkeä, erityisesti kun se toistetaan useita kertoja pitkin kirjaa: Kapitalismi ja keskusvalta etäännyttävät ihmisiä toisistaan ja luovat masennusta. Ihmisillä pitäisi olla enemmän valtaa hallita omaa elämää ja tanssia missä ja milloin tahansa.

Yhteenveto

Barbara Ehrenreichin ”Katutanssit: Kollektiivisen nautinnon historia” on todella hyvä ja helppolukuinen tietokirja katutanssien historiasta. Tämä kirja ei rajoitu vain Eurooppaan ja Afrikkaan, vaan käsittelee myöskin Lähi-Idän, Aasian ja Etelä-Amerikan historioita ja kulttuureita. Kirja keskittyy eurooppalaisiin, koska nämä valloittivat koko maailman ja pyrkivät tehokkaasti alistamaan kaikki muut kansat heidän perversseihin käsityksiin ”sivistyksestä”. Mutta tämä ei ole puolueeton kirja, vaan se selkeästi ottaa kantaa tutkimustuloksiin, luoden teorian, joka haastaa nykyistä vallitsevaa taloudellista järjestelmää ja suurempia uskontoja.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Kun ihmisen kärsimys on sidottu pörssikaupan kursseihin

Solomon Northupin ”12 vuotta orjana” on kirjailijan vuonna 1853 julkaistu muistelma, tämän vuosista orjana.

54

Northump syntyi vapaana miehenä Pohjois-Yhdysvalloissa, jossa orjuus oli jo hänen isänsä aikana lakkautettu. Kirjailijalla oli kaikki, mitä tuohon aikaan voisi toivoa: työ, perhe ja katto pään päällä. Kuitenkin Northumpin joutuu orjakauppiaitten kaappaamaksi ja tästä alkaa yli vuosikymmenen kova pakkotyö etelävaltion plantaaseilla.

Tietenkin näin ensin elokuvaversion, joka oli todella rankkaa katsottavaa. Ei ole niitä elokuvia, joita haluaa katsoa toisen kerran. Mutta innostuin, kun sain selville, että se perustui tositarinoihin. Olen elämäni aikana lukenut muutaman afroamerikkalaisen aikalaiskuvauksen USA:n etelävaltioitten orjuudesta, lynkkauksista ja rotuerottelun kauhuista.  Silti en tiennyt, että Yhdysvalloissa kaapattiin vapaita orjia pohjoisesta. Jotenkin koko konsepti tuntui vielä julmemmalta kuin orjien kuskaaminen Afrikasta.

Northup ei ollut kuka tahansa köyhä musta mies, vaan hän osasi lukea, kirjoittaa ja soittaa erilaisia musiikillisia instrumentteja, jolloin koko hänen kohtalonsa tuntui vielä kurjemmalta. Orjakauppiaat olivat niin rasisteja, että eivät edes ajatelleet, että he kaappasivat miehen, joka ei sovelltunut plantaasityön vaatimuksiin. Jopa plantaasinomistajat tajuavat, että kirjailija oli liian huono keräämään puuvillaa, joten he siirtävät hänet askartelemaan jotain muuta. Kuitenkin vapauttaminen ei tullut kysymykseenkään.

Kaikki tiesivät rasismin olevan väärin

Yhdessä vaiheessa maakuntia kiertävä kanadalainen puuseppä kysyy orjanomistajalta, miten orjuus voi olla hyväksytty Yhdysvalloissa, jos perustuslaki määrää kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi? Orjanomistaja vastaa, että ”kaikki miehet ovat tasa-arvoisia keskenään, mutta ei elämiä tai neekereitä lasketa”. Tämä sitaatti ei tarkoita, että orjanomistajat eivät käsittäneet orjia ihmisinä tai pitivät orjuutta normaalina, vaan sitä, että piti itselleen ja muille uskotella, että mustat orjat eivät olleet ihmisiä. Kirjassa paljastuukin, että rasismi ilmeni aika epäjohdonmukaisesti ihmisissä. Mustia orjia kohdeltiin samaan aikaan eläiminä, joita voi hyväksikäyttää, mitä julmemmilla tavoilla, että älykkäinä yksilöinä, joitten kanssa voi keskustella hyvinkin monimutkaisista aiheista. Jopa paatuneimmat psykopaattirasistit tässä kirjassa tiesivät, että mustat orjat olivat ihmisiä, kuten he, eikä mitään eläimiä tai alhaisia olentoja. Tämä oli jotenkin uusi oivallus, vaikka tiesin, että rasismi ei ole niin luonnollista, kuin moni olettaa, silti ajattelin rasismin olevan niin syvällä kulttuurissa, että sitä ei kyseenalaistettu. Kyllä sitä kyseenalaistettiin tuohon aikaan.

Ehkä länsimainen rasismi rakennettiin ideologiaksi, juuri jotta pystyttäisiin oikeuttamaan joittenkin ihmisryhmien orjuuttamisen, kiduttamisen ja massamurhaamisen. Silkka ennakkoluulo eriväristä kohtaan ei riittänyt, koska ajan kuluessa erilaisiin ihmisiin tottuu. Oli keksittävä tietoisesti julma ideologia, jolla oikeutettaisiin julma järjestelmä. Harmi vain, että tämä ideologia yhä elää joissain ihmisissä ja aiheuttaa yhä niin paljon harmia.

Teollistettu orjuus

Toinen mielenkiintoinen, mutta ei-miellyttävä, aspekti tästä kirjasta, on orjatyön kuvaus. Vaikka olin lukenut orjuudesta jo jonkin verran, en tiennyt, että orjia piiskattiin joka päivä, vain jotta työtahti pysyisi teollisella nopeudella. Kirjailijan mukaan orjia ei piiskattu vain, koska omistaja oli sairas sadisti tai, koska orja teki jotain vääräksi koettua, vaan koska puuvillakauppa vaati tietyn tahdin. Kirjailija kuvaa hyvin, miten puuvillapellot noudattivat markkinavoimien vaatimusta tietystä määrästä puuvillaa, jota voitiin korjata tietyssä nopeudessa. Liian hidas puuvillan korjuu voisi aiheuttaa tappiota, kun pörssikaupassa puuvillan hinta voisi laskea, joten oli korjattava mahdollisimman nopeasti pellot, jotta ehti hyödyntämään kansanvälistä hinnannousua. Orjuus oli tosiaan hyvin integroitunut orastavaan kapitalistiseen järjestelmään. Amerikan orjuus olikin juuri niin brutaali, verrattuna vaikka antiikin Rooman tai lähes samaan aikaan Ottomaani-imperiumissa harjoitettuun orjuuteen, koska orjilta vaadittiin lähes robottimaista tehokkuutta. On tietenkin myönnettävä, että orjuus lakkautettiin myöskin, koska markkinavoimat sen vaativat. Kapitalismi tarvitsee jatkuvaa kasvua ja mikä paras tapa saada talouskasvua aikaan kuin luoda orjista kokonaan uuden kuluttajakunnan? Harmi, että piti käydä verinen sota, jotta etelän kapitalistit sen tajusivat.

Väkivalta

Yllätyksekseni elokuva on rankempi kuin kirja. Northump ei kuvaa tässä kirjassa yhä yksityiskohtaisesti orjien raiskaukset ja piiskaukset, kuten elokuvassa. Elokuva on jotain aivan käsittämättömän graafista ja vaivaannuttavaa katsottavaa. Tässä kirjassa toki pyritään kuvamaan, miten ikävää on joutua piiskatuksi siihen asti, että pyörtyy, mutta se ei ole kuvailtu niin värikkäästi, että pystyt käsittämään sen brutaaliuden ja kärsimyksen koko kirjon. Jos haluaa nähdä veret seisauttavaa julmuutta, elokuvaversio on parempi.

Yhteenveto

Solomon Northupin ”12 vuotta orjana” on todella hyvä aikalaiskuvauus Yhdysvaltojen orjuudesta ja siihen liittyvästä rikollisesta toiminnasta. Samalla se on koskettava kertomus yhdestä miehestä, jonka koko elämä tuhotaan vain koska hän on ”väärän värinen”. Onneksi kirjailija oli sisukas ja jaksoi yrittää paeta, kunnes onnistui ja nyt saamme lukea hänen kokemuksistaan kaksisataa vuotta myöhemmin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku

Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” on tietokirja, jossa kerrotaan edellä mainitun vuosisadan historian vasemmistolaisesta näkökulmasta.

13    

Vaikka tämä kirja ei ole puolueeton, niin se pyrkii olemaan jotenkuten tasapainoinen. Esimerkiksi Neuvostoliittoa ja kommunistista Kiinaa esitetään kriittisesti tässä kirjassa, kuten myöskin USA:n Demokraattipuolueen presidentti Bill Clintonia. Eli ei tässä vain pyritä todistamaan, että länsimaat hallitsevat globaalia kapitalismia, joka riistää köyhiä ja kehittyvien maitten väestöä.    

Koska kirja on atlas, niin se on täynnä suuria karttoja, kaavioita ja tilastoja, joista voi tarkastella tekstissä esiintyvää informaatiota. Esimerkkeinä ovat kartat, jotka havainnollistavat koulutettujen naisten määrän kasvua maailmalla, globaalia asemyyntiä ja Espanjan sisällissota. Tai sitten niinkin laaja-alaista aihetta kuin Iso-Britannian ja Ranskan välistä Sykes-Picot-sopimusta, joka jakoi entisen Ottomaani-imperiumin nykyiseksi levottomaksi Lähi-Idäksi.   

Tekstit ovat aika helppolukuisia, mutta tarkkojen viitteiden puute häiritsi. Toki sivun reunassa on aina kirjallisuus, johon teksti perustuu, mutta, on aika turhauttavaa, kun ei kerrota, mitkä sivut ja kappaleet käytettiin mihinkin väitteeseen. Mutta tämä onkin populaari tietokirja, joka haluaa herättää lukijan kiinnostusta lukemaan vähän enemmän ja radikalisoimaan itsensä.     

Se olikin positiivista, että vaikka tunsin monet kirjassa esitetyt tapahtumat, niin tässä oli paljon uutta, kuten kirjaimellisesti unohdettu Kamerunin sota. Ensiksi en edes tiennyt koko valtion olemassaoloa, enkä sitä, että Ranska suoritti siellä kansanmurhan 50-luvulla.  

Samalla kun tässä korostetaan historian vähemmälle huomiolle olevia tapahtumia, niin tässä tietenkin pyritään perustelemaan vasemmistolaisuuden pääpointteja, kuten vapaan markkinatalouden epävakaus, rasismin ja fasismin pahuus sekä, miksi imperialismi on yhä olemassa ja miksi se on perseestä.     

Vaikkakin kirja kritisoi Neuvostoliittoa, niin se myöskin käsittelee sitä, miten monen länsimaan interventio Venäjän sisällissodassa edesauttoi Neuvostoliiton raaistumista ja totalitarismin kehittymistä.  

Ehkä paras tapa kuvata kirjan asennetta sosialismiin löytyy Itä-Saksaa käsittelevästä luvusta, josta löytyy aika kuvaava lause: ”kommunismi samaan aikaan viitoitti tietä kohti vaihtoehtoa ja esti sen toteutumisen.”     

Eli tätä voisi pitää jotenkuten teknisesti puolueettomana kirjana, vaikkakin se pyrkii ohjaamaan lukijan käsittämään maailman samalla tavalla kuin vasemmistolainen. Onhan ”vasemmisto” nykyään aika laaja termi, joka kattaa niin sosiaaliturvaa puolustavaa kokoomuslaista kuin pyörätelineitä ikkunoihin heittävää anarkistia.

Tekstit ovat todella helppolukuisia ja kirjasuositukset on sopeutettu suomalaisiin oloihin, joten suurin osa lähdeteoksista saa ihan suomeksi.    

Mielenkiintoisen havainto tässä kirjassa on se, että se oikeastaan kertoo kommunismin epäonnistumisesta. Ensimmäisissä sivuissa kerrotaan, miten vuonna 1917 Euroopassa puhkesi lukuisia kommunistisia kansannousuja, joista ainoastaan Venäjän onnistui.    

Kirjassa on sellainen kommunistinen alavire, jonka mukaan koko 1900-luku kertoo tavallisen kansan yrityksestä vapauttaa itsensä kapitalismin ikeestä, mutta sotilaallinen ja taloudellinen ylivoima murskasivat kaikki kansannousut. Vuosina 1917-1918 aikana olevia kansannousuja tapahtui muuallakin kuin vain Suomessa ja Venäjässä. Näitten jälkeen tapahtuivat Espanjan ja Italian kansannousut sekä lukuisat antikoloniaaliset itsenäisyystaistelut, joista monet olivat sosialistien johtamia.   

Viimeisin luku käsitteleekin, miten viimeisin suuri kansannousu olivat Iso-Britannian 80-luvulla Thatcherin hallituksen aikana tapahtuneet hiilikaivoslakot, jotka kirja esittää olevan verrattavissa keskiajan talonpoikaiskapinoihin. Ainakin väkivaltaisesti kuolleitten määrä tukee tätä näkemystä.   

Kirjassa saa sen kuvan, että mahdollisuuksien ikkuna on sulkeutunut ja viimeinen niitti oli 90-luvulla Neuvostoliiton romahtaminen ja suuret mantereitten väliset vapaakauppasopimukset. Kirjan subteksti esittää, että nyt olemme kaikki uusliberalismin vankeja. Kirjan luvut ovat toisistaan erillään, eivätkä kommentoi edellisiä, mutta mielestäni tämä on kirjan ujutettu viesti.   

Harmi, että tämä teos loppuu 2000-luvulle, koska monet ongelmat, mitä kirja esittää 1990-luvulla alkaneiksi ovat samoja, mitä äärioikeisto nyt valittaa olevan ”kulttuurimarxistien” syytä. Eli tarkoittaako se, että sekä äärivasemmisto, että äärioikeisto jakavat suunnilleen samoja globalisaatiokritiikkejä, sitä että nämä kritiikin kohteet ovat todellisia? Vai, että molemmat ovat yhtä hukassa?  ”Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” ei anna lopullista vastausta tähän, mutta tarkoitus onkin herättää lukijassa ajatuksia ja kyseenalaistamaan yläasteella opetettu historia.   

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi