Avainsana-arkisto: Karl Marx

Karl Marx

Francis Wheenin ”Karl Marx” on vuonna 1999 julkaistu kommunismin pääteoreetikon elämäkerta.  

5

Wheen käy läpi aika yksityiskohtaisesti Marxin elämäkerran ja ne yhteiskunnalliset olot, jotka muovasivat miehen. Silloin, kun Marx alkoi muotoilla ideaansa kommunismista, liberalismi oli hyvin rajattu ideologia, joka keskittyi paljolti taloudelliseen liberalismiin. Sananvapaus ja muut kansalaisvapaudet toteutuivat melkein ainoastaan Iso-Britanniassa, muualla pääoma sai liikkua melko vapaasti, mutta päättäjiä ei saanut kritisoida ja niin edelleen. Kommunismin aggressiivisuus ja dualismi vaikuttivatkin tuohon aikaan paljon jännittävimpinä kuin liberalismi, joka ei ollut saamassa kovin paljon mitään aikaan. Asiaan vaikutti myöskin se, että liberalismi rajoittui porvareitten ideologiaksi, jonka mukaan, kunhan jotkut valtion rajoitteet purettaisiin, yhteiskunta toimisi paremmin. Kuitenkin käytännössä työläisten olot eivät vaikuttaneet parantuvat, vaikka kuinka vapaa pääoma oli. Samaan aikaan kapitalistinen järjestelmä vaikutti välillä kaatuvan talouskriiseihin. Marxin ajatuksille olikin paljon kysyntää, mutta hän ei ollut ainoa. Anarkismin pääteoreetikko Joseph Proudhon oli samoihin aikoihin tarjoamassa ideologian, jossa itse valtio lakkautettaisiin, eikä vain rajoitettaisiin. Miehen iskulaise oli ”Omaisuus on varkautta!” Kuitenkin Marxin ideat osoittautuivat historiaa muovaaviksi.

Kirjailija esittää Marxin hajamielisenä, mutta päättäväisenä tutkijana, joka ei vain yksin omassa työhuoneessaan muotoillut taloustieteellisiä ideoitaan, vaan hän harjoitti mitä saarnasi. Olikin mielenkiintoista seurata, miten Marx toteutti käytännössä ideoitaan, joskus jopa ennen kuin hän ehti kirjoittaa tai muotoilla niitä kirjoissaan.   

Protokommunisti  

Ehkä ironisinta tässä kirjassa on, miten kaikki kommunismiin tai äärivasemmistoon assosioidut ongelmat ilmenevät jo Marxin persoonassa. Hän oli hyvin itsevarma omasta nerokkuudestaan, eikä suvainnut eriäviä mielipiteitä, mikä aiheuttikin riitaantumista muitten kommunistien kanssa. Marx pyrki aktiivisesti mustamaalaamaan kilpailijansa, koska uskoi, että väin hän on oikea kunnon kommunisti. Samaan aikaan Marxilla oli koko elämänsä aikana vaikeuksia hankkia muuta töitä kuin toimittajan, joten hän oli jatkuvasti veloissa. Oikeastaan ilman tehtaanomistajaystäväänsä Englelsiä, Marx ei olisi voinut keskittyä kirjojensa kirjoittamiseen.  

Marx oli hyvinkin autoritaarinen, vaikkakin yrittikin rakentaa Internationaali-järjestöstään demokraattisemman. Mielenkiintoisinta onkin, että kommunistit vaativat enemmän demokratiaa kuin aikalaisliberaalit, jotka vasta olivat keskustelemassa kannattasiko antaa työläisillekin äänioikeus. Tässä kirjassa paljastuukin, että kommunismi otti vaikutteita Proudhonin anarkismista, mikä taas aiheutti sen, että anarkismi alkoi ottaa vaikutteita kommunismista. Kommunismi ja anarkismi ovatkin melkein sama ideologia, mutta Marx korosti valtion ja lakien tärkeyttä, kun taas anarkistit hajautettua paikallisyhteisöjen valtaa.

Marx oli erityisen inspiroitunut Pariisin kommuunista, jossa kaikki hierarkiat purettiin. Kuitenkin armeija tuhosi kommuunin väkivaltaisesi. Tuhansia naisia, lapsia ja tavallisia työläisiä teurastettiin sumeilemattomasti, mikä sai Marxin päättämään, että ainoa tapa turvata vallankumous olisi kukistaa porvaristo väkivalloin. Kirjailija itse ei tätä totea, mutta mielestäni Pariisin kommuunin trauma synnytti sen ideologinen siemen, josta Neuvostoliiton kauhut kumpusivat. Kun kokee, ettei vallankumousta pysty suojelemaan sisäisiltä ja ulkoisilta vihollisilta, on hyvin houkuttelevaa päättyä siihen “realistiseen” johtopäätökseen, että väkivaltaa on käytettävä ennakkoon, jotta petoksia ei tapahdu.  

Olikin mielenkiintoista havaita, että jos Marx ei olisi samaan aikaan hyvin varovainen käytännön toiminnassaan ja ideoissaan, hän olisi ehkä voinut luisua samalle tielle, johon myöhemmin hänen ideoitaan soveltavat ihmiset päätyivät. Marx olikin hyvin varovainen ja harkitseva vallankumoussuunnitelmissaan ja helveksi niitä äärivasemmistolaisia, jotka halusivat nyt ja heti vallankumouksen keinolla millä hyvänsä. Marx oli rauhallisempi, koska hän uskoi kapitalismin kaatuvan hetkellä millä hyvänsä seuraavassa talouskriisissä, joten ei ollut tarpeellista suorittaa terrori-iskuja, kuten jotkut aikalaiset ehdottelivat.   

Erityisen mielenkiintoista oli, miten Marx kaappasi kristillisen kommunistijärjestön ja muutti sen Kansainväliseksi työmiehen liitoksi. Alun perin Marxin kaappaama järjestö keskittyi muotoilemaan kommunistisia ideoita ja hyväntekeväisyyteen, mutta Marx halusi suoraa toimintaa. Samalla hän vihasi järjestön tunnuslausetta ”kaikki miehet ovat veljiä”. Marxin mukaan kaikki miehet eivät olleet veljiä, vaan selvästi ihmiset jakautuivat eri taloudellisiin luokkiin, joilla oli ristiin menevät intressit. Tämä saikin hänet muotoilemaan uuden iskulaiseen ”Kaikki maailman työläiset yhtykää!”. Tämä tarkoittaa, että kommunismi on kummunnut kristillisyydestä, vaikkakin myöhemmin se hylkäsi kaikki uskonnot. Kirjailija kyllä muistuttaa, että Marx ei koskaan ollut uskonnonvastainen, vaan enemmänkin hänen kuuluisa ”uskonto on kansan oopiumia” oli lause pidemmästä kirjoituksessa, jossa hän analysoi, miten uskonto voi olla huonossa yhteiskunnallistaloudellisessa tilanteessa ainoa lohtu ihmisille. Eli ainoa tapa saada uskonnon vaikutus vähenemään, on parantaa ihmisten taloudelliset ja sosiaaliset olot. Kuitenkin kyseinen lause otettiin hyvin kirjaimellisesti, aiheuttaen Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa pappien ja munkkien vainoja.   

Ongelmia  

Kirjan suurin ongelma on kirjailijan aseenteellisuus. Francis Wheen selvästi ihailee Marxia ja käyttää kaiken tarmonsa selittääkseen ja oikeuttaakseen kaikki Marxin persoonan ja elämän kyseenalaisemmat aspektit. Kirjailija rehellisesti toki esittää faktat, mutta rientää selittämään ne parhain päin. Esimerkiksi Marx oli kirjoittanut pamfletin “Juutalaiskysymyksestä”, joka nykystandardeissa on melko rasistinen. Wheen kuitenkin selittää, että “noh, kaikki olivat tuohon aikaan rasisteja”. Toki kirjailija osasi sentään argumentoida, että Marxin “tarkoitus” ei ollut olla rasistinen kyseisessä pamfletissa, ainoastaan argumentoida, että juutalaisten pitäisi integroida yhteiskuntaan paremmin, jotta nämä voivat tuntea olonsa turvalliseksi ja luopua “taantumuksellisesta” uskonnostaan. Eli Marx voitaisiin verrata entiseen muslimiin Hirsi Aliin, joka myöskin on saanut rasistisyytöksiä, kun haukkui entistä uskontoaan “barbaariseksi”. 

Samalla Marxin vihollisia pilkataan tai mustamaalataan tässä teoksessa. Mielenkiintoisinta oli modernin anarkismin teoreetikko Mihail Bakunin haukkuminen. Wheen esittää anarkistifilosofin rasistisena sekopäisenä terroristina, joka ”ihmeen kautta” sai seuraajia ympäri maailman. Sattumalta olen lukenut Bakunin valikoituja tekstejä, eikä niissä ihan ilmene samaa sekopäisyyttä kuin tässä kirjassa. Toki Bakunin elämä ja aktivismi olivat todella kyseenalaisia, mutta miehen ideat eivät ole niin epäloogisia tai olemattomia, kuten tässä Wheenin esittämässä kirjassa. Ainakaan ne, joita nykyanarkistit kehtaavat levittää, eivät ole.   

Tämä ei siis ole kiihkoton ja asiallinen esitys viimeisen vuosisadan tärkeimmästä ajattelijasta, vaan enemmänkin kommunistin näkemys Marxista. Toki faktoja ja viitteitä muihin tutkijoihin on paljon, mikä osoittaa, että kirjailija ei pimittänyt mitään, mutta itse analyysi on hieman liian vasemmalle menevää makuuni. Se onkin ironista, että Marxia ylistävä elämäkerran suomennos sai tällaisen pelottavan kannen. Kirjailija jatkuvasti korostaa, miten ihanan söpö ja hellä Marx oli perheelleen ja lapsilleen, ja miten aikalaisetkin aina yllättyivät tavatessaan Marxin henkilökohtaisesti. Jo hänen elinaikanaan moni piti Marxia hurjana vallankumouksellisena, vaikka mies muistutti enemmänkin ”keskiluokkaista saksalaista turistia”. Mutta kun katsoo suomennoksen kansikuvaa, kuvittelee, että kirja esittää Marxin jonain satanistisena kommunistimörkönä. Kirjaimellisesti Wheen kirjoittaa, että Marx oli enemmänkin joulupukkia muistuttava hahmo kuin suuri saatana.   

Marxin ajankohtaisuus 

Lukiessa tätä kirjaa tuli mieleen historioitsija Bettany Hughesin viime vuonna YLE Teemalla esittämää dokumenttisarjaa Historia: Marx, Nietzsche ja Freud, jossa hän toteaa, että Marxin teoriat pakottivat liberaalit toteuttamaan kapitalismin reformit, jotta he pysyisivät vallassa. Tarkoittaen, että ironisesti Marxin ideat peruivat hänen ennustamansa kapitalismin tuhon, ilman että mitään kommunistista vallankumousta tarvittiin. Juuri pelko kommunismin leviämisestä maailmassa, antoi työläisille vahvan aseen saada parempia työehtoja kuin ennen. 1900-luvulla porvareilla oli kaksi valintaa: Joko nujertaa työväestö fasistisella diktatuurilla tai myöntyä joihinkin uudistuksiin, jotta pysyisivät vallassa. Lisäisin, että nyt itse luonto ja ilmasto ovat suorassa ristiriidassa kapitalismin kanssa, mahdollistaen paljon hirvittävämmän sivilisaation romahduksen kuin, mitä Marx koskaan osasi ennustaa. Tämän vuoksi, Marxia yhä luetaan ja miksi, kommunismin kauheuksista huolimatta, jotkut ihmiset yhä näkevät hänen teorioissaan selitysvoimaa. Marxin vaikutus on niin suuri, että jopa nykyinen äärioikeisto käyttää hänen hänen nimeään ”kulttuurimarxilaisuus” salaliittoteoriassa, oikeuttamaan olemassaolonsa, siitä huolimatta, että kommunismi poliittisena liikkeenä on nykyään täysin marginaalissa. Ironisesti anarkistit ovat ne jotka jatkavat Marxin perintöä, sen jälkeen kun kommunistit menettivät täydellisesti vaikutusvaltansa ja uskottavuutensa 1900-luvun lopulla. 

Yhteenveto  

Francis Wheenin ”Karl Marx” on hyvä elämäkerta kommunismin pääteoreetikosta, mutta hieman liian kaunisteleva makuuni. Kuitenkin tarkka lukija huomaa jo Marxin elämässä ne ongelmat, jotka myöhemmin vaivaisivat valtioita, jotka yrittäisivät toteuttaa hänen ideoitaan käytännössä.  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Pako vapaudesta

Tutustuin psykoanalyytikko Erich Frommiin, kun olin käymässä Helsingin yliopiston “Poliittisen ajattelun perusteet” verkkokurssia. Kurssin yksi lukemistoista oli monen kirjoittama ”Politiikan nykyteoreetikkoja” (2008) tietokirja. Edellä mainitussa teoksessa oli tiivistelmiä erilaisista ajattelijoista, joista erityisesti Frommin teoriat äärioikeistosta kiinnittivät huomioni. Tarkistin sitten kurssikirjan lähdeluettelosta, missä Frommin teoksessa käsiteltiin äärioikeiston psykologiaa ja löysin tämän ”Pako vapaudesta” (1941) kirjan.    

11

Idea   

Erich Fromm soveltaa marxilaista psykoanalyysia kartoittaakseen, miksi niin merkittävä määrä ihmisiä halusivat luopua omasta yksilönvapauksistaan, alistuakseen yhden rasistisen sekopään absoluuttisen vallan alle? Vaikka nykyään ”autoritaarinen mieli” tyyppiset patologisointiteoriat ovat vanhentuneita, erityisesti, jos ne perustuvat vielä marxilaiseen psykoanalyysin, tämä kirja on pelottavan ajankohtainen.    

”Pako vapaudesta” pääidea on, että luterilainen uskonto yhdistettynä kapitalismiin on tuottanut, lainaten Max Webberiä, protestanttisen etiikan, jossa on kuitenkin negatiivisia sivuvaikutuksia. Frommin mukaan negatiivisin sivuvaikutus on halu alistua jonkun suuren tahon alle. Sekularismin myötä Jumala on antanut tilaa työlle, kapitalismille ja diktaattoreille. Frommin mukaan kapitalismi on samaan aikaan tuhonnut yhteisöllisyytemme, että ottanut Jumala paikan. Kirjailijan mukaan fasismi houkuttelee niitä ihmisiä, jotka uskovat kohtaloon tai edellä mainittuihin alistusrakenteisiin. Fasisteille nykyinen maailma on juuri sellainen kuin sen pitäisikin olla, eikä sitä voi mitenkään muuttaa. Luonto ja itse markkinatalous ovat kummatkin ihmisiä suurempia voimia, joita ei voi manipuloida, ainoastaan sopeuduttava niihin. Kirjailijan mukaan tällainen ajattelu perustuu masokistiseen haluun olla voimaton ja alistua jonkun suuren tahon huolehdittavaksi. Tämä taho voi olla kirjan mukaan vapaa markkinatalous tai diktaattori, jotka toimivat kuin ankarat jumalat. Kun on omaksunut tällaisen asenteen, fasismi on looginen johtopäätös. Tietyssä mielessä tämä teoria on uskottava, kun nykyäänkin moni libertaari on kääntynyt fasismiin tai liittoutunut fasistien kanssa.

Tuhoamisvietti   

Erich Frommin mielenkiintoisin idea tässä kirjassa on ”tuhoamisvietti”. Kirjailijan mukaan jotkut ihmiset ovat niin vieraantuneita kapitalistisessa yhteiskunnassa, että he elävät vailla mitään identiteettiä. Vähän kuin Bret Ellisin ”Amerikan Psyko” (1991) kirjan päähahmo Patrick Bateman. Mutta koska ihminen ei voi toimia ilman identiteettiä, tämä etsii jonkin hänen ulkopuolellaan olevan voiman, jonka ympärille rakentaa sellaisen ja tuntea yhteisöllisyyttä.  

Valitettavasti yksi tapa rakentaa identiteetti on jonkun asian vastustaminen tai oikeastaan vihaaminen. Frommin mukaan poliittisen vastustajan tai jonkun rodun vihaaminen voi muuttua kollektiiviseksi identiteetiksi, joka antaa merkitystä ihmisille. Tällainen identiteetti muuttuu tuhoamisvietti-ideologiaksi, jonka ainoa tavoite on vihatun asian täydellinen musertaminen. Fromm kuitenkin erottaa tämän tuhoamisvietin reaktiivisesta tuhoamisvietistä, jossa puolustaudutaan jotain konkreettista hyökkäystä vastaan. Fasismi perustuu patologiseen (irrationaaliseen) vihaan, joka uinuu yksilöitten sisällä, odottaen tilaisuutta tulla ilmaistuksi. Kun se ilmaistaan, tämä viha yritetään oikeuttaa erilaisilla selityksillä, jotka syvemmällä tarkastelulla paljastuvat keinotekoisiksi. Rasistiset salaliittoteoriat ovat juuri tällaisia tuhoamisvietin oikeuttamisyrityksiä. Kuka tahansa, joka lupaa tuhota vihatun asian tai ihmisrymän, saa näiltä ihmisiltä täydellisen ja sokean fanaattisen kannatuksen.   

Mielestäni tuhoamisvietti selittää ikävä kyllä täydellisesti nykyisen maailmaan pyyhkivän äärioikeiston. Jos tarkkailemme Trumpin ja vastaavien retoriikkaa, he lupaavat ”pyyhkiä pois” vanhan järjestelmän ja panna asiat ”takaisin järjestykseen” Tuhoamisvietin voi nähdä myöskin siinä, että oikeistopopulistit eivät välitä totuudesta, vaan kuluttavat ja tuottavat innokkaasti valeuutisia ja vaativat toisiaan kumoavia asioita, kuten järjestelmän samanaikaista puolustamista vähemmistöiltä ja sen kumoamista.  Kirjassaan “Kill all Normies” (2017) Angela Nagle tutki Trumpia kannattavaa alt-rightia ja totesi, että se muodostuu erilaisista oikeistolaisista liikkeistä, joitten ainoa yhdistävä asia on syvä viha feminismiä, etnisiä vähemmistöjä ja Demokraatti-puoluetta vastaan. Samaa havaitsi Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” (2018), jossa todetaan alt-rightin haluvan pohjimmiltaan vain tuhota kaiken.   

Tämä tuhoamisvietti näkyy esimerkiksi siinä, miten Trumpia kannattavat Perussuomalaiset kansanedustajat iloitsivat amerikkalaispresidentin aloittamasta kauppasodasta, vaikka se tulee haittaamaan suomalaisia työntekijöitä.  

Talouspolitiikka, ihmisoikeudet, ympäristö ja työläisten oikeudet ovat toissijaisia tuhoamisvietin vallassa olleille. Ainoa asia, jolla on väliä tuhoamisvietille, on vihatun tahon tuhoaminen. Nykyään tämän voi nähdä siinä, että yksi ainoa asia, eli maahanmuutto tai vasemmiston kukistaminen saavat eniten tilaa äärioikeiston puolueohjelmissa. Eikä silloin ole yllätys, että kun nämä puolueet pääsevät valtaan, ne lähtevätkin karsimaan kansalaisvapauksia ja heikentämään köyhien oloja. Mutta kannattajille ei ole väliä, vaikka heidän oma elämänsä vaikeutuu äärioikeiston päästyä valtaan, koska ainakin vihattu asia voidaan viimein tuhota.    

Frommin mukaan fasismia tuettiin, koska kommunisteja ja juutalaisia vihatiin sokeasti. Nykyään voimmekin nähdä tämän saman asenteen ihmisissä, jotka tukevat uusfasisteja ”ärsyttääkseen vihervasemmistoa”. Tai äärioikeistolaisissa trolliprofiileissa, joitten ainoa tehtävä on mustamaalata poliittisia vastustajia tai osallistua massiiviseen digitaalisiin häirintäkampanjoihin.    

Rakenne  

Kirja käyttää lähteinä erilaisia psykologisia tutkimuksia, historiallisia teorioita ja fasistien omia kirjoituksia, kuten esimerkiksi Hitlerin ”Taisteluni” (1925), piirtääkseen kuvan ”autoritaarisesta mielestä”.    

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen vanhentunut teoreettinen viitekehys. Nykyään harva enää ottaa tosissaan marxilaista-psykoanalyysia. Kirja onkin vähän tylsä, koska sen alku koostuu pitkästä selostuksesta Marxilaisesta ja psykoanalyyttisesta teoriasta. Vasta kun teoreettinen pohjustus on käyty läpi, Fromm pääsee itse omiin ajatuksiinsa. Kirjailija ei myöskään ole puolueeton, vaan teoksen lopussa hän avoimesti julistaa, että ainoa tapa päästä irti fasismista, on luopua kapitalismista ja rakentaa sosialistinen demokratia. Kirjailija jopa pohtii lyhyesti, miten suunnitelmatalous voitaisiin rakentaa demokraattisemmin.    

Kirjan vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, ettei tässä käsitellä modernille äärioikeistolle ominaista vapausretoriikkaa. Moni äärioikeistolainen sanoo puolustavansa ”todellista” vapautta ja vastustavansa fasismia ja diktatuuria. On jopa vitsailtu, että äärioikeistolaiset puolustavat vapautta, kumoamalla sen. Frommin kirja käsittelee Toisen maailmansodan fasistisia liikkeitä, jotka avoimesti ajoivat diktatuuria, mutta nykyään mikään puolue ei kehtaa olla niin rehellinen. Sen sijaan vapaus on muuttunut rasistiseksi koodikieleksi, jolla tarkoitetaan valkoisen heteromiehen vapautta harjoittaa naisten ja vähemmistöjen syrjintää ja yksityisyrittämistä, ilman että valtio puuttuu näihin. 

Toinen ongelma on kirjan alussa mallinnettu protestanttinen etiikka. Jo Toisen maailmansodan aikana suurin osa fasistisista diktaattoreista esiintyi katolilaisissa valtioissa, kuten Espanja, Portugali ja Italia. Nykyäänkin fasismi voi hyvin Espanjassa ja Italiassa. Brasilia on sen sijaan mielenkiintoinen hybridi, koska enemmistö maan kansalaisista ovat katolilaisia, mutta nykyinen uusfasistinen presidentti Bolsonaro on protestantti ja häntä tukevatkin helluntailaiset fundamentalistit. Mutta kaikki näitä liikkeittä yhdistää kyllä Frommin käsitys kapitalismin kaikkivoipaisuudesta. Nykyään äärioikeisto kokee edustavansa “todellisia” kapitalisteja, vaikka heidän politiikkansa on välillä suorassa ristiriidassa klassisen talousteorian kanssa.   

Toinen ongelma on tietenkin tämän kirjan eurosentrisyys. Historia on osoittanut, että totalitarismi kykenee syntymään myöskin ei-kristityissä valtioissa.

Yhteenveto    

Erich Frommin ”Pako vapaudesta” on nykyään hyvinkin vanhentunut teos, jonka sisältö on suurimmaksi osaksi aika tylsää ja hieman epätieteellistä, mutta se sisältää pari hyvää ja ajankohtaista huomiota äärioikeistosta. Nykyään monet äänestävät valtaan oikeistopopulistisia ja äärioikeistolaisia puolueita, koska kokevat vallassa olevan poliittisen eliitin niin läpimädäksi, että mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin nykyinen. Frommin kirja myöskin selittää, miksi tämä eliittivastaisuus on ristiriitaisesti eliittiä vahvistavaa? Miksi ihmiset haluavat äänestää valtaan suurpääomaa palvelevia valkoisia rasisteja, homofoobikkoja ja naisvihaajia, vaikka länsimaissa eliitti jo koostuu sellaisista ihmisistä? Frommin tuhoamisvietti selittää tämän oudon ilmiön, joka on valtaamassa jatkuvasti tilaa ja vaarantaen itse planeetan tulevaisuuden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kirjeitä oikealle

Anna Kontulan ”Kirjeitä oikealle” on vasemmistopolitiikoin lyhyt pamfletti, missä tämä yrittää eritellä oikeistolaisen ja vasemmistolaisen ajattelun perustat ja löytää yhdistäviä asioita.  

25

Tässä kirjassa oikeisto on rajattu liberaalioikeistolaisiin, eli Alexander Stubbin, Tuomas Enbusken ja Björn Wahlroosin kaltaisiin moderneihin oikeistolasiin. Eli jos haluaa sitä kunnon teräskypäräistä pappis-oikeistoa, niin joudut etsimään heitä jostain muusta kirjasta.

Kontula asemoi itsensä moderniin Vasemmistoliiton vihervasemmistolaisiin, jotka eivät sitoudu mihinkään tiettyyn sosialistiseen oppiin, kuten marxismiin ja sen eri haaroihin, vaan ovat sekoitusta erilaisia ideologioita ja käytännön ratkaisuja, joitten tavoitteena ei ole enää suoraan kumota kapitalismin ja korvata se kommunismilla, vaan hillitä ja reformoida kapitalistisen järjestelmän valuviat. Kuitenkin Kontula käsittelee tässä kunnon kommunisteja ja demareita myöskin.   

Ylivarovaisuus korostuu tässä kirjassa, mikä ärsytti. Olen tottunut lukemaan liikaa äärikirjallisuutta, kun ärsyttää, että tässä ei haukuta vastustajaa kaikilla mahdollisilla nimillä ja kehoteta nousemaan aseelliseen vastarintaan. Mutta pitää muistaa, että tämä on politiikoin kirjoittama kirja, eikä kannata ärsyttää niitä ihmisiä, jotka voivat olla tulevaisuudessa hallituskumppaneita. Ylivarovaisuus korostuu erityisesti siinä, että Kontulan kuvitteellinen oikeistolainen hahmo, jonka kanssa tämä käy kirjeenvaihtoa on hyvin rajattu oikeistoliberaali, mutta kirjailija itse edustaa kaikkia vasemmistolaisia, niin demareita kuin anarkisteja. Eli kirjailija on päättänyt käsitellä sitä, mitä eniten tuntee ja välttää oikeiston liikaa yleistämistä, jotta hän ei taistelisi olkinukkeja vastan.   

”Kirjeitä oikealle” formaatti oli meikäläisen mielestä aika häiritsevä. Koko kirja on kirjoitettu sähköpostikirjeitten muodossa, joita Kontula on muka lähettänyt kuvitteelliselle oikeistolaiselle ystävälle, jota kohtaan tällä on jotain eroottisia jännitteitä. Jotakuta varmaan tällainen kirjallisuus vetoaa, mutta mulle oli vaan jotenkin häiritsevää lukea verotulojen kohdistamisesta ja samalla vihjailuja Kontulan salaisesta seksuaalisesta halusta läimäyttää neoliberaaleja pakaroita.   

Mutta eksoottisesta formaatista huolimatta tässä kirjassa on kiinnostavia oivalluksia, niin vasemmistosta kuin oikeistosta. Kirja on ihan tosissaan kirjoitettu lempeään ja aidosti ymmärrystä yrittävään sävyyn, joten tässä ei ole sellaista aatteellista paloa, jossa lyödään ahtaalle poliittista vastustajaa, vaan enemmänkin sellaista kuvitteellista vuoropuhelua.

Tietenkin olisi ollut optimaalista, jos Kontula olisi löytänyt oikeistolaisen, joka olisi vastannut hänen kirjeisiinsä, mutta tämäkin formaatti kelpaa, kun kirjailija selittää jokaisessa kappaleessa hypoteettisen oikeistolaisen kannat aika reilusti, ilman syyttämistä tai haukkumista.    

Tässä kirjassa pohditaan kaikenlaisia yleisiä yhteiskunnallisia teemoja ja miten oikeisto ja vasemmisto tulkitsevat näitä teemoja. Esimerkkeinä ovat pohdinnat siitä, mitä oikeistolle ja vasemmistolle vapaus tarkoittaa ja minkälaisia painotuksia kummallakin suuntauksella on tai mitä kuuluu yksilön oman työn tulokseksi ja mikä on oikeastaan yhteiskunnan mahdollistama.    

Molemmat ideologiset suuntaukset kannattavat vapautta, mutta siinä, missä oikeisto näkee ihmisen vapauden olevan riippuvainen tämän henkilökohtaisista kyvyistä toteuttaa vapaus ja jossa valtio on, enemmänkin ulkopuolinen entiteetti, jonka kanssa on elettävä epämukavassa suhteessa, joka ei saa olla liian hallitseva valtion osalta.

Vasemmisto näkee ihmisen vapauden olevan riippuvainen yhteiskunnan olosuhteista, joihin ainoastaan valtio, joka on yhteiskunnan muodostama ja sen kollektiivisten voimavarojen kanavoija, pystyy puuttumaan yksilöstä riippumattomiin ongelmiin luomalla edellytykset kaikkien ihmisten nostattamiseen samalla lähtötasolle, josta nämä voivat harjoittaa vapauttaan.   

Näin ihmisenä, joka on lukenut sekä oikeistolaista, että vasemmistolaista kirjallisuutta (ei vain ääripäitten, vaan ihan tavallistenkin) niin tässä tosiaan on aika objektiiviset käsitykset kummankin osapuolen käsityksistä. Kontula osaa kirjoittaa todella hyvin ja ilmaisemaan asioita, joita itsekin olen pohtinut kummastakin ideologisesta suuntauksesta, mutta joita en ole osannut yhtä hyvin muotoilla.   

Esimerkkejä hienoista oivalluksista on vasemmistolaisten käsitys siitä, että tiettyjä asioita kuin luonnonvaroja ei pitäisi yksityistää, koska yksilö ei sitä öljyä tai vettä valmistanut, vaan maapallon geologiset prosessit, eikä näitten molempien luonnonvarojen hankinta ole mahdollista tehdä yksin, vaan on oltava valmiiksi korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, jolla saadaan valtion väkivaltamonopoli puolellesi. Joku voisi argumentoida, että entäs siirtomaitten uudisraivaajien löydökset? Mutta nekin ovat useimmiten tehty alkuperäiskansojen varastetuissa maissa, eikä yksin niitä öljynporausvälineitä kukaan valmista. Sen vuoksi luonnonvarat pitäisivät olla yhteisessä omistuksessa eikä suuryritysten.  

Tai sitten sitä, että nykyinen sosiaaliturva ei heijasta enää nykyisen pirstaleisen työmarkkinan tarpeita, vaan enemmänkin se pakottaa yksilön olemaan riippuvainen monimutkaisesta byrokraattisesta järjestelmästä eikä lähiyhteisöltä, mikä taas on eristänyt ihmiset toisistaan. Kontulan mukaan nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on muutettava niin, että se antaa ihmisten lähiyhteisölle vapauden muokata sitä ja hallita sen resursseja kaikkien käytettäväksi, eikä lokeroida ihmiset erilaisten byrokraattisen tuloluokkien lokeroihin, jolloin toisten spontaani auttaminen käy hankalaksi.   

Oikeistolainen on suunnilleen samaa mieltä Kontulan kassa, mutta päättyy siihen johtopäätökseen, että koko sosiaaliturvajärjestelmä on purettava ja annettavan yhteisöjen muodostaa itsenäisiä hyväntekeväisyysjärjestöjä, joita he itse rahoittavat, jotta kenenkään ulkopuolisen työllä ansaidut rahat pakkolunastetaan ilman tämän suostumista toisten auttamiseen.

Anna Kontula kuitenkin osoittaa aika hyvin, että tuhansia vuosia hyväntekeväisyyttä harrastettiin, mutta lopulta havaittiin, että ihmiset auttavat pääosin niitä ihmisryhmiä, joita he näkevät ”ansaitsevan” apua tai, jotka herättävät ihmisessä sääliä. Esimerkkinä Kontula nostaa nuorten huumeriippuvaisten auttavien hyväntekeväisyysjärjestöjen alhainen yksityinen rahoitus. Moni ei koe tuntemattomia ja mahdollisia narkkaririkollisia ansaitsevan rahallista apua. Hyvinvointivaltio takaa kaikkien ihmisten hyvinvoinnin riippumatta kuka tämä on ja mistä tämä on tullut.   

Sen lisäksi, että tämä tietenkin on politiikoin piilomainosta, niin Kontula on ihan oikeasti lukenut vasemmiston ja oikeiston ideologisia klassikoita, joita hän sitten referoi pitkin kirjaa hyvin ystävälliseen ja neutraaliin sävyyn. Erityisen vahvasti kirjassa referoidaan Karl Marxia, Gramscia ja Ayn Randia.

Minusta on kuitenkin vähän epäreilua määritellä liberaalioikeiston ideologiseksi johtohahmoksi sellaista sekopäistä filosofia kuin Randi. Ei kukaan suomessa kunnolla siihen naiseen usko, erityisesti kun hänen suurin suomalainen kannattaja haluaa lisätä presidentin valtaa eikä vähentää sitä. Kaipaisin enemmänkin Karl Popperin, Adam Smithin ja John Stuart Milliä, joita tässä kirjassa puuttuvat kokonaan. Eli siinä on pikku virhe kirjailijan osalta.   

Vasemmistolaisten ideologioitten analysointi on tässä kirjassa monipuolisempaa ja tässä on vähän yllättäviäkin näkökulmia. Vaikka Kontula referoi Marxia useita kertoja, niin silti hän haukkuu kommunisteja ja melkein pyytää anteeksi näitten neuvostosekoilun puolesta. Kontula olisi hyvin voinut pakottaa kuvitteellisen oikeistolaisen pyytämään anteeksi Natsi-Saksan, Chilen, Guatemalan, Etelä-Korean ja monen muun maan oikeistodiktatuurien puolesta, mutta sitä hän ei tee, vaan sen sijaan, hän arvostelee oman ideologiansa äärilaitojen sekoilua ja vähän selittää, miksi esimerkiksi 1900-luvun aikana kommunisteille aineellinen hyvinvointi oli tärkeämpää kuin yksilönvapaudet, joitten alikorostaminen mahdollisti Neuvostoliiton hirmuvallan.   

Vaikka kirja on tarkoitettu enemmänkin vasemmistolaisille sen kehystämisen vuoksi. Kontula kertoo heti alussa, että oikeistolaisuutta on tutkittava kuin jotain antropologista ilmiötä, joka vaikuttaa järjettömältä, mutta kuitenkin nää ihmiset oikeesti elää näin, joten on parasta tutustua heidän maailmankuvaansa. Silti tämä kirja on käytännössä vasemmistolaisen maailmankuvan avausta ja oikeistolaisen kannattaisi lukea, jotta voisivat ymmärtää, miten ihmeessä vielä 2017 on ihmisiä, jotka kannattavat jonkin muotoista sosialismia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi