Avainsana-arkisto: kasvukertomus

Piikkien keisari

Mark Lawrence ”Hajoneen imperiumin” sarjan päätösosa ”Piikkien keisari” (oma suomennos) on vuonna 2013 julkaistu scifi-romaani häikäilemättömästä aatelismiehestä ydinsodan jälkeisessä maailmassa.

8

Idea    

Tarinan antisankari Jorg on voittanut häntä haastaneen sankarin ja vakiintunut valtansa useassa valtakunnassa. kuitenkin nyt maailmaa uhkaa entisestä Iso-Britanniasta tuleva epäkuolleitten armeija. Ainoa tapa voittaa tämä armeija on elvyttää hajonnut imperiumi, ja löytää kauan sitten kadonnutta esi-isien huipputeknologiaa, jolla on kyky tuhota kokonaisia kaupunkeja.     

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa, missä maailma tuhoutui ydinsodassa. Keskiaikaa muistuttava kulttuuri on palautunut. Ihmiset taistelevat miekoilla ja keihäillä, mutta jos osaa etsiä, kuten tarinan sankari, voi löytää tuhansia vuosia sitten hautautuneita huipputeknologisia aseita ja jopa tekoälyjä.

Edellisissä kirjoissa paljastui, että muinaisessa ydinsodassa tuhoutunut sivilisaatio oli jotenkin onnistunut avata portteja rinnakkaistodellisuuksiin ja tehdä todellisiksi ihmisten ajatukset. Tämä yhdistettynä ydinsotaan loi pelottavan maailman, jossa muinaiset robotit, zombiet, noidat ja mutanttihirviöt terrorisoivat ihmisiä. Nyt tuhansia vuosia sitten tapahtunut apokalyptinen onnettomuus uhkaa lopullisesti tuhota koko todellisuuden.     

Tämän kaiken keskellä romaanin antisankari yrittää kaikista ennustuksista huolimatta pelastaa itsensä ja perheensä keinoja kaihtamatta. Kuten edellisissä kirjoissa, tässä rikotaan räikeästi ihmisoikeuksia, mutta samalla seurataan moraalittoman hahmon henkistä kasvua ja kehitystä juuri siksi, joksi hän luuli kuolleen kauan sitten.     

Hienostunutta väkivaltaa    

Vaikka graafista väkivaltaa tässä piisaa, niin kerronta on sen verran tyylikästä, ettei tässä mässäillä kidutuksilla ja muilla epämiellyttävillä ruumiin eritteillä kuten aiemmissa kirjoissa. Toki tässä on painajaismaisia väkivaltakuvauksia, mutta kirjailijan tyyli on hioutunut. Samalla runollisuus ja filosofointi ovat lisääntyneet. Tässä pohditaan, mitä on elää hyvä elämä ja miksi elää ylipäätänsä? Sinänsä plussaa kaiken zombien ja mutanttien ohella.  

Ongelmia    

Suurin ongelma oli pirstaleinen rakenne, jossa mentiin edestakaisin ajassa ja perspektiiveissä. Tarinan seuraaminen olikin pikkasen vaikeaa. Mutta onneksi rytmi pysyi tasaisena ja lopetus oli suurenmoinen.      

Yhteenveto     

Mark Lawrencen ”Emperor of Thorns” on yksi suosikkikirjasarjoistani, josta olen melkein kolmen vuoden ajan kirjoittanut. Tuntuu, että olen ainoa, joka tätä sarjaa arvostaa, enkä edes tiedä kuinka moni tätä arviota lukee. Mutta silti uskon lujasti, että ”The Broken Empire” sarja kuuluisi parhaimpiin scifi-sarjoihin, mitä on. Mutta taidan olla ainoa, kun yhtäkään sarjan kirjaa ei ole suomennettu. Kuitenkin yhdistelmä keskiaikaa, postapokalyptista scifiä ja fantasiaa on hyvin toteutettu. Samalla kirjan teema kostavasta teinistä on tässä toteutettu, mitä parhaimmalla ja tyylikkäimmällä tavalla.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

verta, karvoja ja kuolaa

Jack Londonin ”Susikoira” on vuonna 1905 julkaistu romaani ”Valkohammas” nimisen susikoiran seikkailuista. Jos ei tunne Jack Londonia, voisit luulla häntä lastenkirjailijaksi, erityisesti nyt kun tästä kirjasta on tehty iloinen animaatioelokuva. Mutta tämä ei ole lastenkirja, vaan todella rankka kasvukertomus eläimen matkasta villiydestä rakastavan perheen koiraksi, jossa verta, karvoja ja kuolaa lentää pitkin poikin jäätävää lunta.    

8

Idea   

”Susikoira” alkaa ”Valkohammas” hahmon emolla, joka on villiintynyt susikoira. Tämän tarina kerrotaan kahden eräretkeilijän perspektiivistä, kun he joutuvat rekikoiriensa kanssa tämän nartun johtaman susilauman jahtaamaksi. Koko kirjan alku on selkäpiitä karmiva ja ahdistava kertomus kahden miehen selviytymistaistelusta Alaskan ääriolosuhteissa. London piirsi niin täydellisen tunnelman kirjassan, että melkein unohdin olevani Espoossa, enkä Alaskan synkissä metsissä.    

Tästä romaani siirtyy ”Yksisilmä” suden perspektiiviin, kun tämä tapaa Valkohampaan äidin. Yhdessä ne tuottavat pentueen ja yrittävät kasvattaa niitä. Siitä perspektiivi siirtyy Valkohampaaseen, joka eri mutkien kautta päättyy ensin alkuperäiskansojen ja sitten valkoisten uudisraivaajien kasvattamaksi.    

Darvinistisesta nietzscheläisyydestä sosialistiseen humanismiin   

Ensin romaani on hyvin nietzscheläisen raakaa sosiaalidarvinistista paatosta, joka kyynisyydellä ja brutaaliudella voisi luonnehtia melkein natsimaiseksi. Vaikka pidin kerronnasta ja sen tunnelmasta, en voinut kuin ahdistua ajattelusta, että tämä kirja oli edistämässä hyvin kylmää ja julmaa kuvaa luonnosta ja ihmisistä. Aloin jopa ajatella, että, jos London olisi elänyt 30-luvulla Euroopassa, hän olisi joko Neuvostoliiton pahimpia punaupseereita tai Natsi-Saksan SS-komentaja. Mutta kuitenkin romaanin tapahtumat alkavat loppua kohden siirtyä kohti pehmeämpää ja humaanimpaa otetta. London ikään kuin huijasi lukijaa ensin ajattelemaan samalla tavalla kuin kirjan päähahmo, joka alkaa karussa ympäristössä elämänsä villinä petona. Valkohammas muovautuu luonnonoloissa täydelliseksi tappokoneeksi, joka ei tunne sääliä eikä armoa, mutta eri tapahtumien kautta, tämä oppii hellyyttä, rakkautta ja sivistystä. kirjan viesti on selvä: jopa ankarimmissa oloissa kasvanut voidaan muuttaa paremmaksi. Tarvitaan vain rakkautta ja solidaarisuutta.    

Mielenkiintoisesti näinkin vanhassa kirjassa käsitellään kiusaamista. Valkohammas on erilainen kuin muut rekikoirat ja häntä kiusataan sen takia. Kirja kuvaa, miten tämä kiusaaminen vaikutti koiran psyykeiseen, muuttaen tämän armottomaksi pedoksi, joka kykeni rentoutumaan ainoastaan ihmisten seurassa. Päällisin puolin kirjan viesti vaikuttaa olevan se, että pure kiusaajasi korva irti, jotta kiusaaminen loppuu. Valkohammasta kuitenkin yhä kiusataan väkivaltaisuudesta huolimatta ja tämän kehitys koirana vain häiriintyy. Lähempi tarkastelu osoittaa, että Londonin mukaan takaisin lyöminen ei ratkaise kiusaamista, vaan pitää löytää hakea apua vahvemmilta ja yhdessä löytää ratkaisu. Eli tässä kirjassa on hyvinkin ajankohtainen viesti kiusaamisen vaaroista. Anakronistisesti tätä kirjaa voisi tulkita allegoriana koulusurmaajista.

Täydellistä luontokuvausta   

En tiedä kovin paljon koirista tai susista, mutta tässä romaanissa vaikutti olevan hyvin realistinen kuva näistä eläimistä ja heidän käyttäytymisestään. Vaikka romaanissa tarkastellaan koirahahmon ajatuksia, ne on kehystetty eläimen yksinkertaisina pohdintoina, eikä niitä inhimillistetä. Tuntui kuin olisin lukemassa jotain luontodokumenttia, jossa moralisointiin luontoa. Mutta moralisointi ei ollut sellaista inhimillisten arvojen siirtämistä luontoon, vaan ikään kuin luonnon oman moraalin esittelemistä ihmisille. Tämä moraali on vahvojen oikeus, mikä tietenkin sopii petoeläimen kuvitteelliseksi maailmankuvaksi. Kirjailija ei kuitenkaan tuomitse tai korosta tällaisen maailmankuvan negatiivisuutta, vaan se on se moraali, joka on kestävä ankarassa ympäristössä.    

Kirjan kuvaukset koirista ja susta olivatkin niin täydellisiä, että kun näin kaduilla koiria, tunsin kuin ymmärtäisin niitä ja rakastin heitä koiria vielä enemmän kuin ennen. Enkä ole muuten koskaan omistanut koiraa, vaan kissan! Joten jos omistat koiran tai rakastat niitä, tämä tulee olemaan suurempi tunteitten vuoristorata kuin minulle.   

Yhteenveto    

Jack Londonin ”Susikoira” on yksi parhaimmista romaaneista, mitä olen lukenut. Se on lyhyydestään huolimatta todella monipuolinen tarina, jossa perspektiivit, moraalit, kerrontatyylit ja kehykset vaihtuvat useita kertoja, kertoakseen kasvukertomuksen kaltoin kohdellusta olennosta, joka oppii rakastamaan ja tulla rakastetuksi.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Lasten pahoipitelystä viihdettä

Jan Guillouin ”Pahuus” on ruotsalainen romaani sisäoppilaitoksen simputuskulttuurista.

42   

Kirja kertoo nuoresta pojasta nimeltä Erik, joka kasvaa väkivaltaisen isänsä takia väkivaltaiseksi nuorisorikolliseksi. Kirjailija kuvaa karmivan yksityiskohtaisiesi lapsiin kohdistuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Tarkka kuvaus johtuu siitä, että Guillou kuvaa osittain omia kokemuksiaan.   

Mutta pahinta eivät ole kirjan veriset väkivaltakuvaukset, vaan se, että tarinan kertoja on itse lapsi, joka on niin tottunut brutaaliin väkivaltaan, että pitää sitä normaalina. Tämä pahuuden banalisointi kosketti todella paljon juuri, koska se on samaan aikaan epätodellista, mutta kuitenkin kylmän realistista. Lapsi ei tiedä muusta maailmasta, joten tietenkin hän tulee kokemaan isänsä väkivallan osaksi normaalia elämää.

Eri sattumusten kautta tarinan päähenkilö päätyy sisäoppilaitokseen, jossa hän lupaa olla hakkaamasta ketään. Valitettavasti sisäoppilaitoksessa on oma väkivallan kulttuuri. Koulussa on ”toverikasvatus” järjestelmä, jossa vanhimmat oppilaat muodostavat neuvoston, joka ylläpitää koulussa kuria. Kurinpitoon kuuluu ruumiilliset rangaistukset.    

Väkivaltaan karaistunut Erik joutuu nyt jälleen tappelemaan. Kuittenkin koulun sääntöjen mukaan oppilaat eivät saa lyödä neuvoston jäseniä, jos haluavat pysyä koulun oppilaina. Koska Erik pelkää enemmän omaa isäänsä, hänen on keksittävä tapa kostaa neuvoston jäsenille, ilman että hän lyö suoraan heitä. Tästä alkaa romaanin juoni, jossa väkivalta ja juonittelu eskaloituvat koko ajan vaarallisempiin ulottuvuuksiin.    

Guillouin kuvaa todella hyvin lapsien ajattelutapaa ja, miten väkivalta etäännyttää ihmisen itsestään. Joka kerta, kun Erik joutuu tappeluun tai väkivallan kohteeksi, hän vaihtaa kerronnan kolmanteen persoonaan, ikään kuin eristääkseen oman herkän mielensä ruumiinsa kidutuksesta. Mutta, kun Erik itse on hakkaamassa jonkun, kerronta palaa ensimmäiseen personaan.    

Suunnaton valkoinen viha, muuttuu päähenkilön suojamuuriksi, jolla tämä kestää vastapuolen iskut. Silkka väkivalta ei enää tietyssä kohdassa juonta enää tepsi kumpaakaan osapuoleen, joten molemmat alkavat käyttää mielikuvitustaan saadakseen aikaan maksimaallista kärsimystä ja nöyryytystä vastapuoleen. Fyysinen kipu itsesään ei satu niin paljon, vaan nöyryyttävä tapa, jolla se saadaan aikaan. 

Tässä kirjassa tappelut ovat todella hienosti ja lähes taiteellisesti kuvattuja. Neniä murtuu, huulia repeytyy ja hampaita hakataan irti. Verta roiskuu litratolkulla pitkin koulupihoja. Välillä meno on niin hurjaa, että unohtaa hahmojen olevan nelos- ja vitosluokissa.     

”Pahuus” ei ole romaani herkkävatsaisille. Tässä oli sen verran irvokasta väkivaltakuvausta, että piti välillä pysähtyä hetkeksi, mutta kaikki kompensoituu hahmojen tunteikkuudella. Nämä ovat lapsia, jotka pelkäävät ja rakastavat, jolloin samaistut heihin ja tunnet kaiken, mitä hekin tuntevat: Vihan, rakkauden, epätoivon, surun ja voiton tuottaman adrenaliinin. Nämä seikat tekevätkin tästä romaanista niin loistavan. Pahuus ei ole mikään pimeä voima joissain ihmisissä, vaan tietyissä tilanteissa syntyvä mahdollisuus. Kuka tahansa voi olla paha ja tämän kirjan korostaa koulun historiankuvauksella, jossa paljastuu, että monet sen oppilaista lähtivät vapaaehtoisesti Natsi-Saksan SS-joukkoihin. Tämä natsihenki jatkuu koulussa Toisen maailmansodan jälkeen rasismina ja homofobiana, jota koetaan olevan osa normaalia ”ajan henkeä” eikä kukaan pidä näitä asenteita pahoina, kunnes ne kohdistuvat itseensä.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin