Avainsana-arkisto: kauhu

Kannibaalidiktatuuri!

Agustina Bazterrican ”Rotukarja” on vuonna 2017 julkaistu kauhuscifi-romaani, jossa tappajavirus on tehnyt kaikesta eläinlihasta syömäkelvotonta, ajaen ihmiset teolliseen kannibalismiin. 

8

Idea  

”Rotukarja” sijoittuu tulevaisuuteen, jossa seurataan ”erikoislihaa” valmistavan lihapakkaamon työntekijän elämää. Kirja ei keskity niinkään hirvittävän maailman rakenteluun, kun käsittelemään tämän työntekijän arkea ja hänen omia traumoja. Kuten monissa dystopiaromaaneissa, kertomuksen päähenkilö alkaa kyseenalaistaa vallitsevaa järjestelmää. Tästä alkaa painajaismainen matka masentuneen miehen henkilökohtaisissa muistoissa ja hänen asuttamassaan maailmassa, missä teollisella mittakaavalla valmistetaan geenimuunteluita ihmisiä syötäväksi.   

Agustina Bazterrican maalaa iljettävän yksityiskohtaisesti syötäväksi kasvatettujen ihmisten elinolosuhteet, teurastuksen ja miten kulttuuri on muovautunut heidän ympärille. Tässä romaanissa maalaillaan kauhuvisioita yhteiskunnasta, joka sopeutaakseen uuteen maailmanjärjestykseen, on luonut dehumanisoivan kielen ihmislihalle. Lihansyöjien onneksi perinteisen lihateollisuuden ja maatalouden eufemistinen kieli oli jo olemassa, joten syötävistä ihmisistä aletiin puhua samalla tavalla kuin puhutaan lehmistä, sioista ja kanoista. 

Kirjailija myöskin käsittelee romaanissaan hienostunutta ihmismetsästysseuraa, slummeissa asuttavia villejä kannibaalilaumoja ja kotiäitiä, joka hitaasti leikkelee palasia elävistä uhreistaan, jotka on sidottu vaatekomeroon. Sekä paljon pimeimpiä asioita, joita voidaan tehdä puolustuskyvyttömälle ihmiselle, jotka ovat liian hirvittäviä spoilattavaksi.   

Tämä on kaikista vastenmielisin, perverssein ja iljettävin romaani, mitä olen koskaan lukenut. En muista, miksi otin lukulistalle, mutta varmaan juuri, koska luen tällaista roskaa. Joudun tässä paljastamaan asian, joka voi järkyttää joitain lukijoita, mutta on pakko tunnustaa, etten ole puolueeton arvioidessa tätä kirjaa: olen vegaani. Kyllä, se voi olla kauhistuttava paljastus, mutta ei kukaan ole täydellinen. En tiedä johtuuko se ruokavaliostani, mutta tämä romaani oli oksettavaa luettavaa. Vaikka lautasellani ei ollut lihaa, silti ruokahalu meni lukiessaan tätä kirjaa. En suosittele lukemaan samalla kun syö. Mutta en osaa arvata onko tämä romaani pahempi vai lievempi, jos syö lihaa? Kenties tämä romaani pilaa lopullisesti lihansyöjän ruokahalun tai sitten lihaa syövä lukija pitää romaania pelkkänä törkeänä vegaanipropagandana, eikä edes lue sitä.   

Ongelmia  

En arvostele romaanin iljettävyyttä, koska se on ihan kirjailijan tarkoitus, mutta enemmänkin epätäydellistä maailmaa. Tässä romaanissa ei selitetä kunnolla, miksi ihmiset eivät luopuneet lihansyönnistä ja ryhtyneet vegaaneiksi? Tässä vain vihjaillaan, että kannibaalidiktatuuri nousi viruksen aiheuttamasta kaaoksesta. Romaani perustuukin pikkasen epäuskottavaan visioon, joka oli vaikea niellä 😀 Tämä uskottavan selityksen puute tekeekin tästä romaanista enemmänkin pulppimaisen sokkikertomuksen kuin rajoja ylittävää laatuscifiä.   

Yhteenveto   

Agustina Bazterrican ”Rotukarja” on loistava romaani, jos haluaa lukea jotain todella perverssiä ja järkyttävää, mutta ihmiskunnan syvempien sieluntilojen tutkielmia et tästä löydä.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kirjaimellista ksenofobiaa

Octavia E. Butlerin ”Aamunkoitto” on vuonna 1987 julkaistu scifi-romaani postapokalyptisestä maailmasta, jossa eloonjääneet ihmiset pakotetaan osallistumaan mystiseen kokeeseen avaruusolioitten toimesta.   

12

Idea  

Tarinan päähenkilö on nainen, joka herää muukalaislajin avaruusaluksessa. Hänelle ei tarkalleen kerrota, miksi hänet pakotetaan osallistumaan ihmeelliseen yhteiskuntatieteelliseen kokeeseen muitten eloonjääneitten kanssa, mutta kaikille luvataan paluu elinkelpoiselle maapallolle. Toinen vaihtoehto on elää avaruusolioitten keskellä jonkinlaisena lemmikkinä tai ikuinen uni. Suurin osa valitseekin osallistua kokeeseen, jonka tarkoitusta ja koostumista ei kerrota, eikä kaikille edes paljasteta missä he ovat tai kuka tarkalleen ohjaa koetta! Tarinaan liittyy geenikokeita, tuntemattoman aiheuttamaa kauhua, seksuaalista väkivaltaa ja pohdintoja siitä, mitä on olla ihminen, ja onko kaikki, mitä heille kerrotaan totta?  

Kauhua vai romantiikkaa?  

Sen lisäksi, että tässä romaanissa on todella omaperäinen juoni, johon liittyy kaikkea ihmeellistä edellä mainitun lisäksi, et ole täysin varma onko tämä kauhu- vai rakkausromaani? Juonessa tapahtuu psykologisesti rankkoja asioita, joita on vaikea selittää, mutta jotka ovat kamalan ahdistavia ja pelottavia. Samaan aikaan tähän on saumattomasti yhdistetty rakkaustarina, joka haastaa kaikki käsitykset niin rakkaudesta kuin kauhusta. Tunsinkin lukiessani tätä kirjaa ristiriitaisia tunteita. Paikoin liikutuin hahmojen välisistä hellyyden osoituksista, mutta ahdistuin asioille, joita he joutuivat kokemaan niin avaruusolioitten kuin ihmisten toimesta. Tässä romaanissa oletkin epävarma keneen voi oikeasti luottaa? Ovatko avaruusoliot ystäviä vai sadistisia paskiaisia?

En tiedä vaikuttiko tieto siitä, että kirjailija on afroamerikkalainen, mutta tulkitsin tämän tuntemattoman aiheuttaman kauhun ja rakkauden sekoituksen olevan allegoria rasismille, sovinismille ja homofobialle. Voi toki olla, että tämä on vain yleinen kertomus ihmisten psykologisista estoista samaistua johonkin olentoon, joka kirjaimellisesti ei ole tästä maailmasta, eikä vertauskuva meidän maailman muukalaispelosta.  

Ongelmia 

Tässä romaanissa itsesään ei ollut vikaa, mutta Kirjayhtymän suomennoksen kansikuvituksen tehnyt Heikki Kalliomaa ei selvästi lukenut tätä kirjaa, koska romaanin päähenkilö on musta! Vai olisko ollut 90-luvun suomalaisille aivan liian ahdistavaa, jos kannessa olisi ollut tumma nainen? 

Yhteenveto  

Octavia E. Butlerin ”Aamunkoitto” on yksi omaperäisimmistä scifi-romaaneista, joita olen koskaan lukenut. Olin kuullut tästä kirjasta ainoastaan sen takia, koska sen kirjoitti musta nainen (harvinaisuus genressä), mutta tarina on aidosti hyvä ja erikoinen. ”Aamunkoitto” ansaitsisikin olla klassikko puhtaasti sen taiteellisten ansioitten, eikä sen kirjailijan identiteetin takia. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Olen legenda

Mathesonin ”Olen legenda” (1954) kertoo postapokalyptisesta maailmasta, missä mystinen tauti on muuttanut lähes kaikki maailman ihmiset zombimaisiksi vampyyreiksi, paitsi yksi mies. Tämä yksinäinen mies on kirjan päähenkilö ja romaani kertoo hänen yrityksestä selviytyä tässä uudessa maailmassa ja samalla ymmärtää sitä riivaavaa tautia ja kenties keksiä parannuskeinon.   

11

Markku Soikkelin ”Tieteiskirjallisuuden käsikirjassa” (2015) mainittiin, että Richard Mathesonin kirja on paljon syvällisempi ja parempi kirja, kun siitä tehdyt elokuvaversiot (joista olen nähnyt sekä 60-luvun, että vuonna 2007 tuotetut versiot). Otin sitten lukulistalle Mathesonin romaanin, koska vuoden 1964 Robert L. Lippertin ohjaama elokuvaversio oli sen verran hyvä, että kirja varmaan räjäyttää tajuntani.  

Idea   

Romaanin fokus ei ole niinkään vampyyreissä ja niitten verenhimossa, vaan tarinan sankarin hahmotutkielmassa. Miten ihminen voi selviytyä pitkiä aikoja täysin yksin? Kauhu tuleekin siitä pelosta, että hetki millä hyvänsä vampyyrit voivat murtautua sankarin kotiin ja tappaa hänet tai hän itse tulee hulluksi eristäytyneisyydessään. ”Olen legenda” onkin yksi ahdistavimmista romaaneista, mitä olen koskaan lukenut. Monesti iho meni kananlihalle lukiessani tätä.    

Aikansa edellä   

Ihmeellisin asia on tämän romaanin modernius. Vaikka ”Olen legenda” kirjoitettiin 50-luvulla se sisältää nykyään vakiintuneita tieteiskauhun konsepteja, kuten ajatus zombeista taudin uhreina. Romaanissa vampyyrit ovat hyttysen tai hiekkamyrskyn levittämiä parasiitin uhreja. Parasiitti joko tappaa uhrinsa tai muuttaa tämän verenhimoiseksi hirviöksi. Jos uhri kuolee, parasiitti herättää tämän eloon. Kirjassa esiintyy siis kahdentyyppisiä vampyyreitä: On älykkäitä vampyyreitä ja sitten epäkuolleita ja joskus puoliksi mädäntyneitä aivottomia zombievampyyreitä. Kummatkin tyypit ovat todella vaikeita tappaa, koska parasiitti regeneroi haavat hyvin nopeasti. Tällainen asetelma on kuin modernissa zombie-elokuvassa tai -tietokonepelissä. Ainoa tapa lopullisesti tappaa näitä vampyyreitä on polttaa ne. Tarinan sankari kuluttaakin suuren osan päivistään metsästäen päivisin nukkuvia vampyyreitä, tappaen heidät ja heittäen ruumiit suureen palavaan joukkohautaan.   

Huvittavinta tässä romaanissa on kirjailijan rohkeus kutsua kirjan petoja vampyyreiksi. Romaanin universumissa populaarikulttuurin vampyyrit ovat olemassa konseptina, joten tarinassa ihmiset kutsuvat näitä taudin uhreja vampyyreiksi. Tämä on ironisesti virkistävää, koska nykyisissä genren tuotoksissa tällaista ei harrasteta. Esimerkiksi TV-sarjassa ”The Walking Dead” zombieita ei kutsuta ”zombieiksi” vaan ”kulkijoiksi”. Kai sitä haluttiin tehdä sarjasta ”tieteellisesti” uskottavamman kutsumalla zombieita joksikin muuksi. Tällaista varovaisuutta ei harrasteta Richard Mathesonin romaanissa, vaan vampyyrit ovat vampyyreitä ja niitä vielä tapetaan samalla tavalla kuin populaarikulttuurin arkityypit. Kirjan hahmo, jopa käyttää oppaana Bran Stokerin ”Dracula” (1897) romaania. Kuitenkin Matheson lisää tarinaansa ”tieteellisiä” selityksiä, miksi juuri puinen seiväs tappaa vampyyrin, miksi he eivät näe peilikuvaansa tai miksi krusifiksi ja sipuli toimivat karkottimina. Selitykset ovat kirjan maailman sisällä aika fiksuja ja uskottavia, vaikkakin pikkasen absurdeja. Romaani onkin kauhustaan huolimatta vähän camp-henkinen.   

Yhteenveto   

Richard Mathesonin ”Olen legenda” on todella ahdistava kauhuromaani, jossa kauhistuttavaa eivät ole vampyyrit, vaan kuoleman pelko ja psykologinen tutkielma eristäytyneisyydestä ja vainoharhaisuudesta. Vanhasta iästä huolimatta tämä on yhä toimiva kauhuromaani, josta valitettavasti ei ole tehty tällä vuosikymmenellä hyviä elokuvasovituksia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Onnettomuudesta radikalisoituneet

En pidä kovin paljon kauhusta tai bestseller kirjallisuudesta ja tämä Sarah Lotsin vuonna 2014 julkaistu ”Kolme” vaikutti juuri siltä. Erityisesti kansitaide oli kuin jostain Hollywoodin tusinakauhuelokuvasta. Mutta joku suositteli tätä kirjaa ja laiton sen lukulistaan.    

7

Idea    

”Kolme” kertoo vuonna 2012 tapahtuneista samanaikaisista lento-onnettomuuksista, joissa selviää yhteensä vain 3 lasta. Koska lento-onnettomuudet tapahtuivat samaan aikaan ja niin merkillisellä tavalla, monet alkavat spekuloida, että kenties ne ovat enteitä jostain suuresta. Välittömästi kaksi ryhmittymää alkavat tulkita tämän suuronnettomuuden merkiksi, että kristillinen maailmanloppu tai avaruusoliot ovat tulossa.     

Amerikkalaiset fundamentalistikristityt uskovat, että lapsia on oikeasti 4, koska Raamatun maailmanlopun ennustuksessa pitäisi olla 4 vitsauksia tuovaa ratsastajaa. ”Pamelisteiksi” kutsutut äärikristityt yrittävät etsiä käsiinsä nämä lapset, kun taas UFO-ryhmittymä yrittää samaa, mutta todistaakseen, että lapsiin on asennettu avaruusolioitten toimesta jokin mystinen mikrosiru tai, että lapset ovat oikeasti naamioituneita avaruusolentoja. Ainakin tiedän, miksi laitoin kirjan lukulistaan, koska se kertoo kuvitteellisista ääriliikkeistä, jotka menevät aivan liian pitkälle sekoilullaan.    

Jännittävä    

Parasta tässä on, että tämä ei ole tyypillinen kauhuromaani, jossa on verta ja hirviöitä, vaan enemmänkin jännitystrilleri, jossa kauhu tulee siitä mysteeristä, onko lapsissa jotain oikeasti ”vialla”, vai onko kaikki internetin pimeimpien nurkkien sekopäistä vainoharhaisuutta. Kirjan sirpaleinen rakenne antaa klaustrofobisen tunnelman lukijalle, ikään kuin olisimme itsekin tutkimassa jotain kauhistuttavaa tapahtumaa, jonka totuuden pystymme vain poimimaan pienistä ja rajatuista ikkunoista. Eli se pieni ristiriitaisten informaatioitten tihku, joka välittyy kerronnasta, herättää tietämyksen nälkää. Pystymme aistimaan tekstissä, että jotain kamalaa tulee tapahtumaan, mutta emme tarkkaan tiedä mitä, mutta vihjeitä ripotellaan pitkin poikin eri hahmojen perspektiivikuvauksissa. Minusta tämä oli todella ahdistava ja jännittävä romaani, erityisesti siinä, miten nopeasti, jotkut hahmot radikalisoivat fanaatikoiksi. Samalla kun toiset taas yrittävät pitää päänsä kylmänä outojen tapahtumien edessä.

Rakenne    

Kirja on koottu kuin se olisi romaanissa esiintyvän toimittajan kirjoittama tietokirja ”Mustaksi torstaiksi” ristityn lento-onnettomuussarjan jälkimainingeista. Kirja rakentuu lukuisista haastatteluista, Skype- ja sähköpostiviesteistä, lehtiartikkeleista ja viranomaisraporteista. Jokainen kappale on yhden henkilön perspektiivi tapahtumiin, joten kerronta on hyvin pirstaleinen ja välillä viitataan tuleviin tapahtumiin menneessä aikamuodossa. Tämä voi olla joillekin vaikeaa seurata, mutta pidin tästä otteesta. Luen sen verran paljon tietokirjoja, että pidin ”Kolme” monipuolisesta kerrontatyylistä.    

Ongelmia    

Suurin ongelma on romaanin lopussa. En sitten tiedä onko oma keskittymiskykyni heikkous, vai romaanin monimutkainen rakenne, mutta yhtäkkiä tapahtumat eskaloituvat aivan liian nopeasti, että pysyisin perässä. Tämä taas heikensi lopun vaikutusta, mikä oli hämmentävä kokemus. Mutta koska Stephen Kingin romaanit kärsivät tästä samasta viasta, niin annan anteeksi. Joskus on vaikeaa jatkaa koko romaanin pituuden verran samaa tunnelmallista tasoa.     

Yhteenveto    

Sarah Lotsin ”Kolme” on todella monipuolinen, ahdistava, jännittävä ja ajankohtainen romaani, joka kertoo siitä, miten suuri katastrofi voi kertaheitolla radikalisoida suuren määrän ihmisiä, muuttamaan historian kulun. Rakenne voi olla joillekin hieman vieraannuttavaa, mutta jos pääsee sen yli, tämä on todella hyvä kirja.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Lomonosovin moottori: Lovecraftilaista pervoilua

Kun on muitakin asioita elämässä kuin kirjat ja lukulista on niin pitkä, että välillä pääsee vuosien päästä lukemaan jotain kirjaa, ehtii unohtamaan mistä kirja edes kertoi? Näin tapahtui Antti Salmisen vuonna 2014 julkaistulle romaanille ”Lomonosovin moottori”.   

10

Kun otin tämän kirjan käteen kirjastosta, sillä ei ollut takakansitekstiä ja kansitaidekin oli mitäänsanomaton. Muistin hämärästi, että tämä kirja oli scifiä, mutta en muuta. En edes tiedä kuka tätä suositteli tai mistä kuulin koko kirjasta? Kustantamonkin nimi oli vaikea saada selville. Mutta pidän tällaisesta mysteeristä, koska useimmiten saan näistä tuntemattomista romaaneista positiivisia yllätyksiä ja hienoja elämyksiä.

Kieli 

Aloin lukemaan ja jäin heti koukkuun. Romaanin kieli on jotain puolirunollista ensimmäisen persoonan päiväkirja- ja asiakirjamerkintöjä, joissa kuljetaan surrealismin korkeimmissa sfääreissä. Yleensä pidän runojen lukemista hankalana, koska suomi ei ole äidinkieleni tai sitten olen vaan liian tyhmä, mutta tässä runollisuus oli sen verran kevyttä, että pystyin seuraamaan tapahtuma ja nauttimaan kielestä.    

Idea

Romaani kertoo tutkimusretkistä Siperiaan, jossa paljastettiin jokin mystinen kosminen tapahtuma. Ensimmäinen tutkimusretki päättyy etsimään jotain myyttistä moottoria Lomonosovin vuoressa. Romaanin asetelmassa me lukijat olemme toinen tutkimusretki, joka yrittää selvittää sekalaisista päiväkirjasivuista, muistinpanoista, äänitteistä ja asiakirjoista, mitä ensimmäiselle tutkimusretkelle oikein tapahtui. Kirjan sivut ovat sekaisin, joten mitään kronologista järjestystä ei ole, vaan lukijan itse on koottava palapeli menneistä tapahtumista.  Mutta edellä mainittu ei ole edes omituisin asia teoksessa, vaan sen maailma. ”Lomonosovin moottori” romaani sijoittuu johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, missä eletään höyryvetoisen huipputeknologian hallitsemassa maailmassa, jossa hevosen lannan ja ihmisen sperman sekoituksesta kasvatetut homonculukset (populaaristi ”culleiksi” kutsuttuja) toimivat palvelijoina. 

Lovecraftilaista pervoilua   

Jos et jo tullut kiihottuneeksi tästä todella omaperäisestä asetelmasta, niin asiaa mutkistaa vielä enemmän se, että tähän tarinaan liittyy 1800-luvun tutkimusretkeilyn romantiikan lisäksi, ruumiin muodonmuutoksia. Mätänemistä, hajoamista ja sen sellaista yhdistettynä todella perversseihin seksuaalisiin kuvaksiin. Enkä tarkoita vain siinä, että jotkut hahmoista kutsuvat henkilökohtaisia pikkupalvelijoitaan ”culleiksi”, vaan tässä on penisten ja anusten vääntämistä ja yhtäkkisiä jalkojen muuttumisia lepakonsiiviksi ja sellaista, josta jotkut hahmot saavat seksuaalista nautintoa!   

Runollisen kielen takia et ole ollenkaan varma onko Lomonosovin vuoristossa jokin hallusinaatioita aiheuttava kosminen värinä vai muuttuvatko todella hahmot ihmishirviöiksi ja kuolevat? Asiaa sekoittaa vielä muka tieteelliset kuvaukset homonculusten historiasta ja muut kummalliset lihallisen karut kyberneettiset kokeilut.    

Yhteenveto   

Koska olen laista, en jaksanut yrittää koota sivuista jotain kronologista järjestystä, vaikka niitten alareunassa oli numerokoodeja, joten en ymmärtänyt juonesta mitään. Mutta teksti oli sen verran elävää ja kiehtova, että ahmin tämän kirjan. Välillä nauroin ja irvistin tai molempia. Kannattaa lukea ”Lomonosovin moottori” jos haluaa lukea omaperäistä kokeellista suomalaista scifiä!   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin