Avainsana-arkisto: Keskusta

Epäterve Väyrynen

Sain tietää Paavo Väyrysen viime vuonna julkaistusta ”Terve Suomi” kirjasta, kun luin uutisen hänen ”Seitsemän tähden liikkeen” viimeisestä saavutuksesta. Artikkelin kuvituksena oli todella psykedeelinen kuva Paavo Väyrysestä pitämässä kädessään uutuuskirjaansa, jonka kuvituksena on hänen kuvansa. Samaan aikaan kirjaa pitävän väyrysen takana on monta häntä itseään esittävää valokuvaa. Koska kaikissa kuvissa ja itse elävällä henkilöllä on samat vaatteet ja ilme, tuntuu kuin kuvassa olisi monta eri kokoista Väyrysistä. Tällainen näky voi aiheuttaa herkemmissä katsojissa painajaisia, joten se on linkin takana. Katsoin tätä psykedeelistä kuvaa ja ihmettelin, miksi en ollut nähnyt mitään mainosta tai edes artikkelia siitä, että Väyrynen oli julkaissut uuden kirjan? Koska pidin Väyrysen edellistä kirjaa mielenkiintoisena, otin tämänkin teoksen luettavaksi.     

7

Idea    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on kokoelma poliitikon blogikirjoituksista vuosilta 2017-2018. Kirjan punainen lanka on Väyrysen yritys saada joku puolue edustamaan häntä. Kiinnostuin tästä kirjasta nimenomaan sen takia, koska se käsittelee Väyrysen perustamien Terve suomi, Kansalaispuolue ja Seitsemän tähden liikkeen taustoja. Kaikki projektit ovat olleet kiistanalaisia ja täynnä skandaaleja.     

Sekoilua    

Skandaaleja tästä kirjasta ei puutu. Vaikka muistelma on Väyrysen itsensä kirjoittama, tekstistä välittyy Kummelimainen hahmo vanhasta poliitikosta, joka ei tajua ajan jättäneen hänet taakseen. Väyrynen on niin ylimielinen tässä kirjassa, että se menee absurdiksi, kun samaan aikaan kaikki, mikä voi mennä väärin miehen poliittisessa alamäessä, menee. Ylimielisyys näkyy itsekehussa, mutta myöskin siinä, että yhdessä Keskustan puoluekokouksessa Väyrynen lahjoitti Sipilälle hänen uusimpia kirjoja. Kuvittelin vaan, miten Väyrynen paiskaa Sipilän syliin kasan kirjoja ja vaivautuneena pääministeri kiittää.     

Esimerkiksi kirjailija perusti Kansalaispuolueen siltä varalta, ettei saisi Keskustan puheenjohtajuutta. Mutta koska yksi jäsen laski kannattajakortit väärin, puoluetta ei perustettukaan määräaikaan mennessä. Keskusta sai vihiä, että Väyrynen yritti perustaa puolueen, vaikka on yhä Keskustan jäsen ja määräsi tämän erotettavaksi. Kaikessa vittumaisuudessan Väyrynen protestoi erottamispäätöstä vastaan sillä, ettei hän ole perustanut puoluetta. Hän siis puolustautui sillä, että oma rinnakkaispuolueprojekti epäonnistui. Kun tämä ei toiminut, hän yritti valittaa yhdenvertausuusvaltuutetulle ”mielipidesyrjinnästä”. Samalla Väyrynen paljastaa käyttäneen EU:n rahoja väärin ja kehtaa valittaa, että jäi kiinni.     

Kirjassa paljastuu myöskin, että rahoittaakseen uuden Kansalaispuolueensa perustamista, Väyrynen loi Kekkosesta kertovan kesäteatteriesityksen, jossa hän esitti Kekkosta peruukki päässä! Siinäpä omistautumista poliittiselle idolilleen! Jos joku olisi kirjoittanut tällaisen jakson romaaniin sitä pidettäisiin epäuskottavana.     

Salaliittoteorioita    

Väyrysen ideologia on hänen omien sanojensa mukaan ”alkiolaiskekkoslainen ihmisyysaate” joka on suomalaisittain keskustalaisuutta. Tässä kirjassa se näyttäytyy jonkinlaisena anarkistisena kommunitarismina tai kiltajärjestelmänä. Paavo Väyrynen on yllättävän antikapitalisti tässä teoksessaan. Se näkyy siinä, että hän haukkuu Kokoomusta suuryritysten oligarkiaa palvelevaksi puolueeksi, joka tuhoaa tavallisten suomalaisten ja luonnon elinolosuhteet.    

Kirjailijan antikapitalismi menee niin koville kierroksille, että hän esittää oman NATO-salaliittoteorian: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka näyttää johtavan taustalta joidenkin politiikkojen, talouselämän vaikuttajien ja upseerien muodostama salaliitto, joka saa tukea johtavista tiedotusvälineistä.” Tätä ideaa kirjassa toistetaan useita kertoja kuin se olisi itsestään selvää.   

Väyrynen myöskin hyökkää valtamediaa vastaan, joka ei raportoi kaikesta, mitä hän tekee. Mutta myöskin siitä, että gallupiluvut on valjastettu propagandavälineiksi nostattaakseen Sauli Niinistön suosiota. Kirjailijan mukaan gallupimittauksia pitäisi tutkia, koska hänen kannatuksensa ei voi olla niin pieni! Väyrynen sanookin ”Kaikki tietävät, että olen Sauli Niinistön ohella vahvin ehdokas vaalin toiselle kierrokselle ja ainoa ehdokas, jolla on mahdollisuudet voittaa hänet.”    

Mutta ei siinä vielä kaikki! Paavo Väyrynen epäilee ilmastonmuutoksen aitoutta ja levittää valheen, etteivät ilmastotutkijat olisi tutkineet avaruuden säteilyn vaikutusta Maapallon ilmastoon. Ovat kyllä Paavo, rauhoitu. Tämä oli aika ihmeellinen paljastus, koska Väyrynen korostaa kirjassa jatkuvasti kestävää kehitystä ja luonnonsuojelua. Mutta kai hän haluaa houkutella äärioikeiston hörhöt puolueensa.     

Mutta äärioikeiston houkutteleminen EU- ja maahanmuuttovastaisuudella on aiheuttanut ongelmia. Ei vain uskottavuuden menetyksenä, vaan siinä, että hän ei ole syventynyt äärioikeistolaiseen ajatteluun, mikä on aiheuttanut ”väärinkäsityksiä”. Esimerkiksi tässä kirjassa on luku, jossa Väyrynen puolustautuu häntä vastan esitettyyn syytökseen, että hän on ”George Soroksen kätyri”. Tämä syytös on äärioikeiston silmissä vakava, koska heidän mukaansa George Soros johtaa maailmanlaajuista juutalaisten salaliittoa, jonka tarkoitus on maahanmuuton avulla tuhota valkoinen rotu. Paavo Väyrynen siis haluaa tehdä selväksi, että hän ei kuulu äärioikeiston kuvittelemaan salaliittoon, mikä taas kertoo ketkä ovat miehen potentiaaliset äänestäjät.    

Vallankaappaus    

Surullisinta on kuitenkin Kansalaispuolueen vallankaappaus. Kaikkien vaikeuksien jälkeen Väyrynen sai perustettua viimein Kansalaispuolueensa, mutta parin kuukauden kulutta hän menetti sen hallinnan. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin avoimesti, miten puolueen johdon muut jäsenet hyväksikäyttivät Väyrysen matkustelua pitääkseen hänen selkänsä takana puoluekokouksia. Yhdessä puolisalaisessa kokouksessa Väyryselle uskolliset 11 puoluejäsentä erotettiin maksamattomien jäsenmaksujen takia ja uusia jäseniä hyväksyttiin sisään, muuttaen puolueen valtatasapainoa. Sitten Väyrystä syytettiin puolueen varojen väärinkäytöstä ja erotettiin siitä, vaikka hän itse koko puolueen perusti! Osa tästä kirjasta onkin koko tämän monimutkaisen kuvion ja siitä seuranneet oikeustoimien selostus. Kävi sääliksi Väyrystä, koska selvästi miehellä ei ole mitään uskottavuutta tai poliittista taituruutta jäljellä. Kirjassa kerrotaankin, että hän on menettänyt tuhansia euroja koko seikkailussa.     

Siltä varalta, että Väyrynen ei saisi Kansalaispuoluetta takaisin hallintaansa hän perusti Seitsemän tähden liikkeen -nimisen puolueen. Väyrynen on siis kahdessa vuodessa ollut melkein kolmen puolueen jäsen samaan aikaan. Tietenkin Väyrynen julisti, että hänen Seitsemän tähden liikkeensä tulee olemaan tänä keväänä keskisuurten puolueitten joukossa ja neljän vuoden kuluttua maan suurin. Kaikista vaikeuksista huolimatta Paavo ei luovuta!     

Yhteenveto    

Paavo Väyrysen ”Terve Suomi” on melko huono kirja. Se sisältää aidosti mielenkiintoisia ja valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä nyky-Suomen ongelmien ratkaisussa, mutta huono editointi ja miehen oma persoona häiritsevät todella paljon lukemista. Tässä on todella paljon toistoa, koska kirjailija ei ole vaivautunut editoimaan blogikirjoituksiaan, vaan hän on kopioinut ne sellaisenaan.Sama vika kuin Lepomäen manifestissa ja kertoo inhottavasta trendistä, jota vastustan.

Kertoo paljon Väyrysen suhteellisuudentajun menetyksestä se, että tämä kirja on omakustanne, koska edellinen kustantamo mene konkurssiin. Ketään ei kiinnosta Paavo Väyrysen elämä ja ideat keltaisen lehdistön ulkopuolella. Tämä on tietenkin arvokas historiallinen dokumentti yhden poliitikon sekoamisesta, mutta muuten surullinen kertomus miehestä, joka ei osannut lopettaa ajoissa.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Väyrysen manifesti!

Paavo Väyrysen ”Suomen linja 2017” on sitkeän presidenttiehdokkaan viime vuonna julkaisema manifesti.

48

Kun näin tämän kirjan kirjakaupan hyllyssä, bussia odotellessa, panin välittömästi lukulistaan. Onhan tässä luettu kommunistien, anarkistien, natsien ja miesasiamiesten manifesteja, joten miksi ei lukea myöskin Paavo Väyrysen?! Harmi vain, että sain luettua tämänkin mestariteoksen vasta presidenttivaalien jälkeen. Pahoittelen myöhästymistä, mutta nyt viimein saamme kurkata minkälaisen Suomen Väyrynen olisi luonut, jos presidenttivaalit olisi voitettu!

Rakenne

Kirja alkaa Suomen historialla, joka on se tavanomainen historia, joten en sitä kommentoi. Loppuosa on itse Paavon poliittista manifestia, jossa hän muotoilee omaa ”ihmisyys” ideologiaansa.

Ihmisyysideologia

Väyrysen mukaan ihmisyysideologia on moderni versio alkiolaisuudesta, jonka mukaan ihmisen henkiset tarpeet ovat etusijalla ja vasta sitten materiaaliset. Voisimme sanoakin, että ihmisyysideologia on henkistä dialektiikkaa, mutta Väyrynen tarkentaa, että henkisyys tarkoittaa tässä: koti, uskonto ja isänmaa.

Vähän kliseiseltä kuulostaa, mutta Väyrysen mukaan ihminen on vasta onnellinen, kun hän uskoo johonkin uskontoon, hankkii perheen ja puolustaa synnyinmaata. Ihmisyysaatteen pohja on näin konservatismissa. Koska Suomessahan konservatiivisia puolueita ei ole tarpeeksi!

Väyrysen talouspolitiikka

Talousosio on se mielenkiintoisin seikka tässä kirjassa. Väyrynen sanoo suoraan, että hän vastustaa kapitalismia, mutta kannattaa vapaita markkinoita. Joku voi kysyä, että eikö nyt molemmat ole sama asia? Väyrynen kuitenkin selventää!

Kirjailijan mukaan kapitalismi on itsetuhoinen järjestelmä, joka murentaa kulttuurin, perheen ja isänmaan, muuttaen ne irtonaisiksi kulutustuotteiksi, joista ihmiset on kilpailtava juurettomassa globaalissa maailmassa. Vapaa markkinatalous on taas se kiva järjestelmä, jossa vapaat ihmiset vaihtavat hyödykkeitä rahaa vastaa vapaehtoisesti.

Väyrysen ”vapaassa markkinataloudessa” ei olisi keskuspankkeja, kansainvälisiä finanssijärjestöjä tai suuryrityksiä, vaan hajautettu talous, jossa kaupungit ja kylät käyvät keskenään kauppaa paikallisilla vaihtosopimuksilla.  Voimme todeta, miten jälleen kerran nakkikioskikapitalismi on paras tapa kannattaa kapitalismia, ilman että ottaa vastuun sen ongelmista.

Joku voisi kysyä taas, että Väyrynen kuvaa anarkismia! Väyrynen ei selvennä, miten hänen ihmisyysaatteensa taloudellinen järjestelmä eroaa anarkismista. Oikeastaan Väyrynen ei edes mainitse anarkismia.  Kirjailija ei edes tunnusta, että on vasemmistolainen, vaikka hän myöntääkin, että kapitalismin vastustaminen on nimenomaan vasemmistolaisuutta. Sen sijaan Väyrynen kertoo olevansa keskustalainen.

Väyrysen ideologia yhdistää ”parhaimmat” puolet erilaisista aatteista, olematta kumpaakaan ääripäätä. Kaikessa postmodernismissaan Paavo Väyrynen on oman logiikkansa mukaan tolkun poliitikko! Paavon harmiksi tämä tolkullisuus ei välittynyt äänestäjille. Annan varovaisen arvioni tässäm että Väyrystä voisi luokitella äärikeskustalaiseksi, joka ottaa äärimmäisemmät kannat kummastakin poliittisesta psektrin päästä.

Äärioikeiston ja -vasemmiston suosikki

Paavo Väyrysen mukaan kapitalismiin kuuluu vallan ja pääoman keskittäminen kapealle eliitille. Tämä kapea eliitti tarvitsee delegoida osan vallasta kansainvälisille järjestöille, jotka sitten solmivat suurkapitalisteja hyödyntäviä kansainvälisiä sopimuksia. Tällä globaalilla transantionaalisella vallalla kansallisvaltioitten itsenäisyys murennetaan täysin, ja valtiot muuttuvat vain suuryrityksien vasalleiksi. EU, WTO ja NATO ovat globaaleja suurkapitalistien välineitä, joilla maailman kansalaisten vapauksia murennetaan, joten näistä Suomen on pysyttävä erossa, jos se haluaa selvitä itsenäisenä maana. Kun luin tämän, niin ihmettelin, miksi Väyrynen ei ole kommunisti? Tämän on melkein kuin Leninin tai Maon teksteistä!

Kirjassa Väyrynen kertoo, että kansallisen itsenäisyyden lisäksi kapitalismi vaatii kansallisten rajojen avoimuutta, jolloin kansat ja kulttuurit sekoittuvat toisiinsa. Ihminen menettää yhteyden maahansa ja kulttuurinsa, jolloin vanhat periaatteet kodista, uskonnosta ja isänmaasta häviävät. Ihminen muuttuukin vain koneiston osaksi, joka yrittää korvata tyhjän henkisen aukon sydämessään ostamalla lisää krääsää. Ihmisyysaate on tämän kirjan mukaan vastavoima tälle kulttuurien, autonomian ja identiteetin murenemiselle.

Valehtelisin, jos sanoisin, että edellä mainitut ristiriitaiset ideologiset viritelmät eivät hymyilyttäneet. Mutta silti ei tämä kirja aivan hullu ole. Paavon analyysi kapitalismin itsetuhoisuudesta on todella mielenkiintoinen ja hyvä tapa levittää marxilaista teoriaa, ilman että tajuaa lukevansa marxilaista teoriaa. Ehkä juuri tämän takia osa kommunisteista äänesti Väyrystä. NATO-vastaisuus ei ollut siis ainoa asia, joka lämmitti vanhojen marxilaisten sydämiä.

Perinteinen konservatiivisuus ja globalisaatiovastaisuus taas houkuttelivat osan kotimaisesta äärioikeistosta, syöden perussuomalaisen Laura Huhtasaaren ääniä. Äärioikeistolainen ryhmä, Suomi ensin, jolla on sisäministeriön mukaan 30 rikosepäilyärikosepäilyä alla, keräsikin aktiivisesti Väyryselle kannattajakortteja.

Suurin ongelma on kirjailija itse.

Suuri vika kuitenkin on kirjan tarpeeton historian katsaus ja Paavon omien ministeririitojen selostus. Ärsyttävintä taas on Paavon ego, joka oikein paistaa tästä kirjasta läpi. Kirjailija referoi itseään miljoonia kertoja. Opin, että Väyrynen on kirjoittanut useita kirjoja, joita kukaan ei lukenut, mutta silti näköjään niin tärkeitä, että niitä on referoitava. Pahempaa on, että Väyrysen ajatuksissa ei ole mitään omaperäistä.

Sitä melkein alkaa ajattelemaan, että kenties Väyrynen on jokin todella sekopäinen kryptomarxilainen tai niin populisti, että hän on yrittänyt omaksua kaikki marginaaliteoriat omaan manifestiinsa saadakseen äärivasemmistolaiset ja –oikeistolaiset taaksensa. Voimme todeta, että marginaaliporukkaa ei ollut tarpeeksi presidenttipestin saamiseksi.

Yhteenveto

Väyrysen Suomen linja 2017 kelpaa vain, jos haluaa lukea antikapitalistista teoriaa ilman, että vaikuttaa kommunistilta. Silti, kun luin tätä kirjaa ulkona, yritin peittää sen kannen, jotta välttelisin outoja katseita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Perussuomalaisten hajoamisen historia

Lauri Nurmin ”Perussuomalaisten hajoamisen historia” on journalistinen tietokirja otsikossa mainitusta erotilanteesta.

k

Ostin tämän kirjan samana päivänä, kun se julkaistiin. Ei voinut jättää näin mehukasta kirjaa väliin. Tietenkin tämä hankinta sekoitti lukulistani täysin, mutta tämä on niitä kirjoja, joita piti lukea heti, jotta sen sisältämästä informaatiosta olisi eniten hyötyä.

Nurmi on politiikan toimittaja, joka on erikoistunut Perussuomalaisiin. Mies on seurannut puolueen toimintaa ja sen eri ryhmittymien välisiä kiistoja vuosia. Tässä kirjassa haastatellaan kaikkia tärkeitä persuja ja muita hallituskriisiin liittyviä hahmoja, samalla viitataan toimittajan tekemiin erilaisiin kyselytutkimuksiin, lehtiartikkeleihin ja joittenkin politiikkojen omaelämäkertoihin, rakentaakseen tarkan, mutta jännittävän kuvan siitä, miten populistisesta agraariprotestipuolueesta muodostui ajan mittaan suomalaisen äärioikeiston musta aukko, joka lopulta tappoi puolueen alkuperäiset juuret.

Nurmi kirjoittaa äärimmäisen sujuvasti, kuten toimittajan pitää. Hänen kirjansa etenee hurjaa vauhtia kuin dekkari 2011 jytkyvaaleista nykyaikaan, kun puolue hajosi. Tässä historiakatsauksessa analysoidaan, miten Halla-aho nousi persujen johtoon ja miksi Timo Soini ja co. päättivät loikata siitä. Loikkaussuunnitelma oli tehty jo monta kuukautta ennakkoon. Jo alusta asti Timo Soini ja hänen ”soinilais-terholaisiksi” kutsuttu SMP-siipi tiesi, että Halla-aho on äärioikeistolainen sekopää, jota kiinnostaa ainoastaan vähemmistöjen sorto. Mielipide, jota monet äärioikeistoon erikoistuneet tutkijat jakavat.

Tarkennan tässä varmuuden vuoksi, että ”äärioikeisto” ei tarkoita kansallissosialistista tai fasistia, vaan se on kattokäsite kaikille rasistisille radikaalioikeistolaisille ideologioille ja asenteille. Tarkemmin sanottuna Halla-aho on vastajihadisti eikä siis natsi.

Tätä kirjaa mainostettiin ”Suomen House of Cardina” ja sitä tämä on. Se määrä takinkääntöjä, korruptiota ja selkäänpuukotusta, mitä tässä kirjassa esiintyy on huikeaa. Jos on seurannut Perussuomalaisten touhua vähän kriittisemmin kuten minä, niin ei tässä ole kovin paljon uutta. Esimerkiksi se, että Timo Soini on opportunistinen peluri, oli jo tiedossa Sirpa Ahola-Laurilan kirjassa ”Soinin kupla” ja Soinin omassa elämäkerrassa ”Peruspomo”, mutta tässä saatiin kuulla Soinin omat sanat siitä, miten hän päätti hyväksyä Homma-foorumin Samu-sirkan Perussuomalaisten listoille, vaikka oli tietoinen tämän ihmisvihamielisistä asenteista.

Timo Soini halusi rohmuta kaikki Suomen protestiäänet, jopa rasistiset maahanmuuttokriitikot, jotka alusta asti Timo Soini piti äärioikeistolaisina, mutta hän luuli, että hän pystyisi hallitsemaan heitä ja imemään omaan puolueeseen heidän ääniään.

Esimerkiksi syy, miksi äärioikeistolaiseksi peiteoperaatioksi kutsuttu Muutos2011 kaatui, oli juuri se, että Timo Soini onnistui pitämään Halla-ahon ja co. persuissa. Muuten meillä olisi ollut jo aiemmin avoimempi rasistinen puolue. Kuitenkin Timo Soini ei voinut ennustaa, että Halla-aho oli jo alusta asti suunnitellut Persussuomalaisten valtaamista. Tämäkään ei ole mikään yllätys, jos on lukenut modernista äärioikeistosta, mutta tässä on itse Homma-foorumin keskustelupätkiä, joissa suoranaisesti kerrotaan puolueen valtaamisesta ennen kuin Halla-aho oli edes liittynyt persuihin. Sitä yleisesti pidetään äärioikeistoa tyhmänä, mutta kyllä heillä on pitkä traditio poliittisessa juonittelussa.

Eli yksi syy persujen muuttumiseen agraariprotestipuolueesta salonkikelpoiseksi äärioikeiston pesäpaikaksi oli Timo Soinin vallanhimo. Kuitenkin tässä kirjassa paljastuu, että Soinilla oli sen verran moraalia, että tajusi, että ei hän voisi jatkaa puolueessa, jonka puheenjohtaja on äärioikeistolainen. Timo Soini suoraan haukkuu tässä kirjassa Halla-ahoa rasistiksi, fasistiksi ja stalinistiksi. Eikä vain haastatteluissa, vaan kirjassa esiintyy vanhempiakin lausuntoja, joissa Soini valittaa halla-aholaisia rasisteiksi äärioikeistolaisiksi.

Tietenkin ei vain rasismi ollut syy persujen hajoamiseen, vaan suurin syy oli vallanhimo ja hallituksen prioriteetit. Soinilais-terholaiset halusivat pitää kiinni ministerisalkuista ja Halla-ahon valinta olisi johtanut joittenkin salkkujen menetykseen. Samalla Kokoomus ja Keskusta olivat jyrkästi sitä mieltä, että rasismia he voisivat sietää, mutta ei avointa EU-vastaisuutta. EU:n liittovaltiokehitykseen sitoutuminen oli syy, miksi Sipilä ja Orpo suunnittelivat Soinin kanssa persuista loikkaamista. Rasismi ei ollut se suurin syy Halla-ahon vastustamiseen, siitä uskottiin pääsevän kompromissiin, mutta ei EU:sta. Eli koko hallituksen puhe ”rajan vetämisestä” ja ”morallisesta selkärangasta” olivat totta, mutta eivät se suurin syy persujen hajottamiseen, vaan EU. Eli tässä kirjassa ei esiinny pyhimyksiä ainoastaan roistoja.

Se onkin hullunkurisinta, että rehellisin toimija koko kirjassa onkin sen pääpahis, eli Halla-aho, joka oikeasti uskoo omaan asiaansa. Muut ovat opportunistisia takinkääntäjiä, jotka ovat valmiina myymään vähemmistöjen ihmisoikeudet, jos päästään sopimaan EU:sta.

Tietenkin Halla-ahoa ja kumppaneita haukutaan pitkin kirjaa. Tässä kirjassa esiintyy Halla-ahon ja muitten rasistisia lausuntoja, joita kirjailija analysoi vielä, jos joltain jäi huomaamatta, mitä rasistista on verrata somaleita kakkiviin lehmiin. Halla-aho paljastuu tässä kirjassa rasistiksi, homofoobikoksi ja sovinistiksi, jota muu ei kiinnosta kuin eriväristen ihmisten maahantulon estäminen. Se riistetäänkö köyhiä suomalaisia taloudellisilla uudistuksilla ei miestä kiinnosta, ainoastaan jääkö maahanmuuttajalla lyhyempi tikku kuin kantasuomalaisella. Eli kaikki ne puheet sotaveteraanien eläkeläisten ja työttömien puolustamisesta ovat halla-aholaisille yhdentekeviä. Kaikki puheet ”oma kansa ensin” ovat täyttä äärioikeistolaista propagandaa, jolla pyritään huijaamaan köyhiä äänestämään köyhempien sortamisesta.

Jopa persujen uutta presidenttiehdokasta tässä kirjassa kutsutaan rasistiseksi fanaatikoksi, joka ei muuta osaakaan kuin kiihottaa kansanryhmää vastaan. Soini on tietenkin se suurin kriitikko, joka haukkuu aivan kaikkia tässä kirjassa, mutta kirjailija on penkonut kaikkien osapuolten taustat ja osoittaa, minkälaisia huru-ukkoja jokainen on.

Suurin ongelma tässä kirjassa on mielestäni kirjailijan oman elämän esiintuominen. Kirja on kirjoitettu vähän päiväkirjamaisesti, joten saat kuulla toimittajan omia reaktioita kuulemiinsa uutisiin ja miten hän kahvittelee ties missäkin poliittisessa tilaisuudessa.

Kaikesta haukusta huolimatta Nurmi pyrkii olemaan niin puolueeton kuin suinkin pystyy. Hän kertoo, että maahanmuutosta pitää voida puhua ilman leimaamista, mutta samalla tunnistaa, miten pimeä tyyppi Halla-aho on. Sitten tietenkin toimittaja haukkuu antirasisteja, jotka leimaavat kaikkia maahanmuuttokriitikoita fasisteiksi ja kertookin, että demokratia toimii täydellisemmin, jos kaikkien mielipiteitä kunnioitetaan tasapuolisesti, koska jos jotain osapuolta demonisoidaan, niin silloin ei voi syntyä kompromissia ainoastaan mahdollisuudet sisällissotaan.

Tämä on mielestäni kiinnostavin kohta kirjasta. Kirjailijan mukaan rasistisiin puheisiin pitää puuttua ankaralla kädellä, mutta ei koskaan epäkunnioittavalla tavalla ja yrittäen muodostaa vastapuolesta hirviön. Eli leimata ihmistä natsiksi, jos tämä ei ole kansallissosialisti. Itse olen sortunut haukkumaan Halla-ahoa natsiksi parikin kertaa, mutta tutkittuani miestä huomasin, että eihän ihan natsi ole, vaan vastajihadisti (melkein sama asia) silti politiikka pitäisi tehdä faktoilla eikä haukkumalla. Toimittaja osoittaa tässä, että Halla-ahon haukkuminen natsiksi tai joksikin muuksi ikäväksi vain edistää hänen propagandansa leviämistä. Pitäisi puuttua miehen puheisiin, jotka ovat rasistisia ja juuri tekevät sitä, mitä ei pitäisi, eli muodostavat kokonaisesta kansanosasta hirviö, jota voidaan kohdella kaltoin, koska he edustavat absoluuttista pahuutta. Voitaisiin sanoa, että Lauri Nurmi on se todellinen tolkun ihminen.

Tämä vakaumus heijastuu siinä, että vaikka toimittaja kritisoi Halla-ahoa rasismista, niin hän haastattelee Halla-ahoa neutraalisti ja kertoo miehen hyvistä puolista, eikä pyri maalaamaan Halla-ahoa totaaliseksi paskiaiseksi vaikka mieli tekisi. Samaa toimittaja tekee kaikille osapuolille. Eli tässä kirjassa ei esiinny absoluuttista pahuutta, ainoastaan erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset intressit, mutta he kaikki ovat ihmisiä hyvinä ja huonoina puolina.

”Perussuomalaisten hajoamisen historia” on jännittävä tietokirja, joka kertoo sen, mitä monet tiesivät jo vuosia: Jos antaa rasistille pikkusormen se vie koko käden ja lähettää sen keskitysleirille. Samalla tämä kirja osoittaa, miten helvetin jännittävää henkistä sotaa puoluepolitikka jopa täällä Suomessa on. Toivon mukaan nyt persuja hyljeksitään kunnolla ja kaikki halla-aholaiset syrjitään puoluepolitiikan marginaaliin marxisti-leninistien seuraksi.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Suomen puolueet

Rauli Mickelssonin ”Suomen puolueet” on tietokirja Suomen historian kaikista puolueista ja niitten ideologisesta kehityksestä 1905-2015 aikaväliltä.

20170920_153535

Rauli Mickelsson kirjoittaa täsmällisesti, mutta selkeästi suomalaisista poliittisista puolueista ja mitkä yhteiskunnalliset olosuhteet loivat puolueitten perustuksissa olevat ideologiat. Sen lisäksi, että tässä valotetaan ne olot, joissa Suomen ensimmäiset puolueet syntyivät ja minkä voimahahmojen ympärille ne alun perin muodostuivat, niin Mickelsson kertoo puolueista kuin ne olisivat eläinlajeja, jotka noudattavat evoluution lainalaisuuksia.

Jotenkin olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta silti yllätyin, että kaikki Suomen puolueet historiansa aikana ovat olleet jonkun muun puolueen eronneen väen perustama. Kaikki puolueet syntyvät kriisiaikoina, joissa suurempien puolueitten sisällä on jokin erimielisyys siitä, miten kriisi hoidetaan. Suomessa tämä alkoi Ruotsin vallan aikana, kun piti joko puolustaa ruotsalaisen vallan tai Suomen paikallisia etuja, myöhemmin kiistakysymykseksi tuli itsenäisen suomalaisen eliitin-, työväen- ja pienviljelijöitten etujen puolustaminen.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että jopa suuret vakiintuneet puolueet, kuten SDP, Kokoomus ja Keskusta alun perin perustettiin idealismin hengessä. Elin siinä aidossa harhassa, että ainakin Kokoomus ja Keskusta olivat vain puolueita, jotka puolustivat eliitin etuja, eikä niillä ollut mitään konkreettista ideologiaa, jonka juuria voidaan ajoittaa tiettyjen henkilöitten kirjoituksiin, mutta olin väärässä. Tietenkin voimme olla eri mieltä siitä, miten johdonmukaisia suuret puolueet ovat olleet alkuperäisten ideologioittensa kanssa, mutta alussa ne perustettiin aatteellisen palon merkeissä. Samalla huomaatte, miten vähän tiedän Suomen politiikasta, mutta juuri tämän takia luin tämän kirjan.

Merkillisintä on kirjan kansainvälinen näkökulma, kun vertaa eri maitten ideologisten sisarien kehitystä. Tässä kirjassa esimerkiksi selitetään, miksi Suomen oikeiston edustaja Kokoomus on ihmismyönteisempi kuin Länsi-Euroopan tai jopa Amerikan oikeistopuolueet. Siinä, missä Amerikan oikeistolla oli ihan omat liberaalifilosofit, jotka muotoilivat, että köyhien on kuoltava nälkään, niin Suomessa taas oikeisto on aina ollut sitä mieltä, että jonkinlainen sosiaalinen turvaverkko on luotava, jotta vapaan markkinatalouden pahimmat valuviat eivät pilaa alempien sosiaalikuokkien elämää. Tietenkin asiaan vaikutti sisällissota, joka myöskin toi sen uuden perspektiivin, että nälkää näkevä työläinen voi yrittää teloittaa työnantajansa kommunistisessa vallankumouksessa, joten on työnantajan oman terveyden kannalta hyvä pitää työläiset siedettävissä oloissa.

Suurten puolueitten ja niitten ideologisten kehitysten lisäksi kirjassa seurataan pienempien ja uudempien puolueitten kehitystä ja tuhoa. Moni pienpuolue syntyi tiettyjen henkilöitten erimielisyyksistä, mutta heidän ideansa olivat suomalaiselle yhteiskunnalle niin vieraita, että nämä puolueet lakkautettiin muutamassa vuodessa. Tästä on esimerkki useat liberaalipuolueet, joita on yllättävä kyllä Suomessa perustettu useita kertoja jo 1900-luvun alusta asti. Kuitenkin liberalismi, eli se kunnon yksilöllisyyttä ja minimaalivaltiota korostava liberalismi ei ole tänne koskaan kunnolla juurtunut. Suomessa on ollut samalainen aatteellinen kehitys kuin Saksassa, jossa liberalismin sijaan hegeliläisyys on muodostunut merkittäväksi ideologiseksi kasvupohjaksi ja kaikki hegeliläisyydestä poikkeavaa on koettu oudoksi ja vieraaksi suomalaiselle kulttuurille.

Tässä kirjassa käydään myöskin aika ekstensiivisesti äärioikeiston ja äärivasemmiston kehitys. Mickelssonin mukaan äärivasemmistolaiset ovat Marxisti-Leninistit ja anarkistit (jos jollekin se on epäselvää.) Äärioikeistoa ovat ihan vaan fasistit, natsit.

Äärivasemmisto hajosi 1990-luvulla ironisesti huonon taloudenpidon takia kolmeksi puolueeksi, joista Vasemmistoliitto luopui kokonaan marxilaisen teorian orjallisesta noudattamisesta, kun taas uusi SKP osasi hävetä stalinismin kauhuja ja nyt ainoa Marxisti-Leninistinen puolue Suomessa on STP, joka on onnistunut hajoamaan kaksi kertaa.

Äärioikeisto ei koskaan saavuttanut Suomessa samaa valtaa kuin entinen SKP, joka oli 1990-luvulle asti Suomen rikkain puolue. Yksikään äärioikeistolainen puolue ei ole onnistunut pääsemään valtaan omin avuin. Yleensä puolueet joko kiellettiin tai sitten ne hajosivat itsestään, koska kaikki jäsenet halusivat olla oman elämänsä Hitler. Nykyään äärioikeisto on hajanainen ja joutuu liittymään fasismille myötämielisiin järjestöihin ja puolueisiin, kuten Suomen Sisuun ja perussuomalaisiin. Muutos2011 oli tämän kirjan mukaan viimeinen yritys perustaa ”maltillinen” äärioikeistolainen puolue, mutta sekin hajosi vaikka sen perustajat yrittivät teeskennellä olevansa liberaaleja.

Eli ”Suomen puolueet” on todella kattava kirja, joka osoittaa, että ihmiset ja näitten ideologiat ovat historiallisten mullistusten armoilla. Ideologiat eivät siis leviä ja elä omiaan, vaan niitten uskottavuus riippuu sen hetkisistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista realiteeteista. Perussuomalaiset. Esimerkiksi kasvoi siitä tyytymättömyydestä, jota moni kouluttamaton, mutta keskiluokkaan päässyt ihminen tunsi SDP:n ja Keskustan 90-luvulla omaksumaa neoliberaalia talouspolitikkaa kohtaan. Vuoden 2008 talouskriisi taas pudotti monien silmissä EU:n ja neoliberaalin politiikan uskottavuuden, mikä aiheuttikin Perussuomalaisten räjähdysmaisen kasvun ja uusien puolueitten perustamisen.

Vasemmisto taas yhä häpeää Neuvostoliiton romahdusta, eikä ole onnistunut kokoamaan kunnollista vaihtoehtoa nykyiselle politiikalle, vaan ainoastaan tyytynyt puolustamaan henkeen ja vereen saavutettuja etuja. Eli tämän kirjan mukaan Perussuomalaiset ovat ainoa puolue, jolla on selkeä tulevaisuuden visio, vaikka kuinka harhainen se onkin, niin sillä on visio, johon moni takertuu.

Todella hyvä lähdekirja Suomen politiikan kartastoon, kehitykseen ja ideologiaan, jota jokaisen kannattaisi lukea, jotta tietää mihin mikäkin puolue on aiemmin uskonut, uskooko se yhä ja kannattiko arvojen vaihto? Kirja käyttää lähteenä akateemista kirjallisuutta, lehtitietoja ja puolueitten omia julkaisuja väitteittensä perustaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta