Monen kirjoittama ”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin.” On tänä vuonna julkaistu tietokirja oikeistopopulistisesta propagandasta ja miten median tulisi reagoida siihen.
Otin tämän kirjan hieman vastahakoisesti lukulistaan. En ole toimittaja, eikä journalismin säännöt kiinnosta. Mutta kun luin artikkelin, jossa kuvailtiin, miten tässä kirjassa analysoidaan oikeistopopulistien propagandaa, kiinnostuin. Tutkin äärioikeistoa ja oikeistopopulistit ovat nykyään sen verran lähellä varsinaista äärioikeistoa, että tästä voisi poimia muutaman oivalluksen ja lähdeviiteen. Otin sitten kirjan luettavaksi.
Rakenne
En käsittele tässä arviossa kirjan ohjeita toimittajille, kun ei kiinnosta, enkä ole alalta. Keskitynkin kertomaan mitä kirjassa on oikeistopopulisteista.
Heti kättelyssä huomaa, että käsite ”oikeistopopulisti” on vain poliittisesti korrekti eufemismi äärioikeistolle. Kirja käsittelee pääosin Perussuomalaisia, Trumppia ja Brexitiä. Mutta nyt, kun Perussuomalaisten johdossa on fasistisen Suomen sisun jäsen ja puoluee koostuu pääosin ammattirasisteista, puolueen kutsuminen ”populistiseksi” kuulostaa hieman vähättelevältä. Omissa kirjoissani, jos on fasistisen holokaustia kieltävän ja juutalaisia vihaavan äärijärjestön puheenjohtaja, on fasisti, eikä ”populisti.” Tässä kirjassa myönnetään, että Perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin sen perustamisajakohdalla. Tapani Rassin analyysi on tässä tapauksessa parempi: ”Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue”
Tässä kirjassa on lukuja siitä, miten oikeistopopulistit reagoivat mediaan, miten he viestittävät sille ja miten oikeistopopulistien omat mediat toimivat. Tässä huomaakin sen käsitesotkun, kun kaikista maailman lehdistä MV??!! -lehti on ”oikeistopopulistinen vastamedia” vaikka siellä on kirjaimellisesti uusnatsien salaliittoteorioita ja lehden entinen omistaja Ilja Janitski on tunnettu juutalaisvihaaja. Vaikka kirjan kirjoittajat kuvaavatkin MV-lehden sisällön ”propagandistiseksi” he eivät uskalla kutsua lehteä propagandajulkaisuksi, vaikka se on sitä. Sitä huomaa, että sana ”kriittinen” tässä kirjassa ei tarkoita kunnon kritiikkiä.
Retoriikan analyysiä
Luvut, joissa analysoidaan oikeistopopulistien viestintää ovatkin mielenkiintoisinta antia kirjassa. Tässä esimerkiksi osattiin muotoilla hyvin, miten oikeistopopulistit ovat oppineet hyödyntämään mediaa ja vastustajiaan, oman propagandansa levittämisessä. Esimerkiksi, kun yksi persupoliitikko kirjoittaa omassa Facebook-sivussa, jotain pirun perverssiä. Media reagoi siihen ja yrittää kysyä, mitä tuo kirjoitus tarkoittaa? Persupoloiitikko ei vastaa haastattelupyyntöihin, jolloin media joutuu raportoimaan suoraan persun vihaviestin sellaisenaan. Persujen vastustajat älähtävät ja kertovat, miten tämä persupoliitikko on natsi ja ihmisvihaaja. Samaan aikaan muut persut ryntäävät puolustamaan. Syntyy sellaisia puheita kuin ”vasemmisto ymmärtää viestin väärin” tai ”tämä on ajojahti poliitikkoa kohtaan ja sananvapauden loukkauamista”. Missään vaiheessa kukaan puoluetovereista ei kritisoi itse vihaviestin sisältöä, vaan maksimissaan sen ”karua” muotoilua. Näin vihaviestin kirjoittanut persupoliitikko ei vieraannuta omia kannattajia, jotka ovat samaa mieltä viestin sisällön kanssa. Syntyy mielikuva, että oikeasti muut ovat ymmärtäneet vihaviestin tahallaan väärin. Persupoliitikko kirjoittaa blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on DDR ja hän on joutunut noitavainoon, kiihottaen omat kannattajat ja sivustakatsojat vihaamaan ”punavihreitä somelynkkaajia”. Loppujen lopuksi kaikki ovat lukeneet persun vihaviestin ja propagandan sisältö on levinnyt laajalle, vailla haastetta.
Mitä median pitäisi siis tehdä? Joko yrittää saada selvennystä viestin merkityksestä kirjoittajalta itseltään tai jättää raportoimatta. Mitä olen itse havainnut, suurimmaksi osaksi media tekee jo tätä, koska se määrä aivopieruja, joita persut kirjoittavat somessa on liian suuri, että jokaista jaksaisi purkaa julkisesti. Twitterissä voi seurata Dmitry Gurbanovin tiliä, jos haluaa nähdä ”parhaat palat” perussuomalaisten someviestinnästä.
Mielenkiintoisin oivallus kirjassa oli kaksisuuntainen viestintä. Populistipoliitikot käyttävät samaa harhautustaktiikkaa kuin Ed Hussainin raportoimat islamistit. Kirjailijoitten mukaan kaksisuuntainen viestintä on diskurssi, jossa on kaksi eri merkitystä kahdelle eri yleisölle. Päällisin puolin poliitikko puhuu tavallisista asioista suurelle yleisölle, mutta retoriikkaan on sekoitettu vihjeitä ja koodeja äärimmäisimmille kannattajille, jotta nämä ymmärtäisivät poliitikon olevan ”heidän asialla”. Jos joku tuleekin haastamaan poliitikon sanomaa, tämä voi taas kaatua maahan ja itkeä, miten hän on kuin Anne Frank ja haastaja on vainoharhainen. Opinkin tässä kirjassa, että ”uhriutuminen ” on ihan oikea akateeminen käsite kuvaamaan populistien melodraamaa.
Vaikka nämä kaksi edellä mainittua taktiikkaa kuulostavat samankaltaisilta, molemmilla on eri tarkoitus. Ensimmäisen on levittää laajalle vihasanomaa ja toisen tarkoitus on kiihottaa rivikannattajia. Molemmat kuitenkin on rakennettu niin, että niitä ei voida kyseenalaistaa ja haastaa, ilman että vaikuttaa vainoharhaiselta. Sitä luullaan, että populistit ovat vain amatöörejä, jotka eivät osaa hillitä itseään, mutta tässä kirjassa on esimerkkejä hyvin tietoisista retorisista rakennelmista.
Kaipaisin kuitenkin syvällisempää analyysiä tässä kirjassa. Esimerkiksi kirjailijat eivät ollenkaan kyseenalaista populistien sananvapausretoriikkaa. Kun populistin sanomisia kyseenalaistetaan tai haastetaan, tämä uhriutuu ja sanoo sananvapautensa tulleen loukatuksi. Mistä lähtien jonkun sanomisen haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat sananvapauden loukkaamista? Tätä kirjailijat eivät pohdi. Sananvapauden loukkaaminen olisi, jos valtio pidättäisi poliitikon puheittensa takia, ei se, että YLE kirjoittaa kriittisen artikkelin poliitikon vihaviestistä. Esimerkiksi persupoliitikkolla on täysioikeus esittää, että hänen sananvapautta loukataan, kun hän saa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mutta se, että ihmiset pahastuvat ja vaativat potkuja puheittesi takia ei ole sananvapauden loukkaamista. Puolueella tai yrityksellä, kun on vapaus potkia imagoaan pilaavan sekopään. Sitä luulisi liberaalikapitalismin alla elävän ihmisen tietävän ihmisten oikeudesta äänestää jaloillaan.
Olisin kaivannut kirjailijoilta toteamuksen, että sananvapaus ei ole vapaus pakottaa muut kuulemaan omia horinoita hiljaa. Sinulla voi olla vapaus puhua vaikka, mitä hävyttömyyksiä, mutta minulla on vapaus kutsua puheitasi hävyttömyydeksi ja kertoa tarkalleen, miten väärässä olet. Onkin jonkinlainen lingvistinen voitto, että tunnemme käsitteen ”somelynkkauksen” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisillä on yhä moraali tallessa ja pahastuvat, kun joku lietsoo vihaa kokonaisia ihmisryhmiä vastaan. Olen elänyt Brasiliassa, missä ihmisiä oikeasti lynkataan ja lynkkaajat ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samoja mielipiteitä kuin kotimaiset rasistimme, homofoobikomme ja sovinistimme. Joten tällainen asetelmien pääalaspäin kääntäminen on irvokasta ja mautonta.
Sama on ”markkinapopulismi” käsitteen kanssa. Kirjassa annetaan lyhyt kuvaus, mitä tämä käsite tarkoittaa, mutta ei lähdetä syvällisempiin analyyseihin sen laajuudesta. Markkinapopulismi tarkoittaa kapitalismia puolustavaa retoriikkaa, jossa pyritään heijastamaan kapitalismin ongelmat johonkin syntipukkiin. Kirjassa käytetään esimerkkinä EU:ta, jota moni brittiläinen tabloidi esitti olevan brittiläisten pienyrittäjien vihollinen. Lehdet esittivät, että jos pienyrittäjä halusi kasvattaa liiketoimintaansa, EU:sta olisi erottava. Minua kiinnostaisi enemmän, miten tätä markkinapopulismia käytetään etnisiin ryhmiin? Esimerkiksi, miten sen sijaan, että kritisoitaisiin suuryritysten veronkiertoa ja, miten se heikentää hyvinvointivaltion rahoittamista, media syyttääkin pakolaisia ja köyhiä ”sosiaaliturvan hyväksikäyttämisestä”?
MV-lehti
Kirjassa analysoidaan äärioikeistolaisten propagandalehtiä, erityisesti MV-lehteä ja sen lukijakuntaa. Mielenkiintoisin löytö kirjassa on sama, minkä itsekin tein: MV-lehti oikeastaan ei yritäkään vedota tavallisiin ihmisiin, vaan se on suunnattu jo radikalisoituneisiin. Olen oman kandityöni takia joutunut lukemaan MV-lehtieä ja havaitsin, miten artikkeleissa on ihan oma sisäinen slangi ja oletukset, joita ei tarvitse erikseen tarkentaa. Tavallisen ihmisen melkein pitääkin käyttää urbaania sanakirjaa ymmärtääkseen, mistä lehdessä edes puhutaan. Tämä oli jotenkin samaan aikaan huolestuttava ja lohduttava löytö. Tässä kirjassa onkin empiirisempää tietoa propagandalehtien viestinnästä ja miten siihen reagoidaan.
Kirjan mukaan on olemassa kolmenlaisia MV-lehden lukijoita. On asiaan vihkiytyneet, jotka haluavat lukea vain oman ideologiansa linssin läpi suodatettuja artikkeleita ja sitten on ”agendakriitikot”. Jälkimmäiset tietävät MV-lehden olevan roskaa, mutta samalla he uskovat kaikkien lehtien olevan vääristynyttä propagandaa. Nämä agendakriitikot kuvittelevat osaavansa ”poimia” propagandan seasta oikeat faktat, joita valtamedia ”salaa”. Sitten on satunnaisia lukijoita, jotka kurkkaavat välillä MV-lehteä saadakseen ”toisen perspektiivin” , mutta eivät ole niin radikalisoituneet, että hylkäävät todellisuuden. Kirjailijoitten mukaan lopputulos on kuitenkin sama: maailmankuvan paha vääristyminen. MV-lehden lukijat toimivat samoilla vaikuttimilla kuin salaliittoteoreetikot. Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa muita fiksumpia ”kriittisiä totuudenetsijöitä” vaikka ovat todellisuudessa vielä tietämättömiä kuin tavalliset kansalaiset.
Yhteenveto
”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin” on hyvä kirja ihmiselle, joka tietää aika vähän oikeistopopulismista ja äärioikeistolaisesta propagandasta. Mutta minunlaiselle pimeissä soissa sukeltavalle hyypiölle, tässä puuttui purevampi analyysi.
