Avainsana-arkisto: kielitiede

Paskapuheesta

En muista, mistä olin keskustelemassa Kirjallisuuden ystävät-Facebook-ryhmässä, mutta minulle suositeltiin Harry G. Frankfurtin vuonna 2005 julkaistua tietokirjaa ”Paskapuheesta”. Otsikko on aika itseään selittävä. En sitten muista oliko tämä kirjasuositus jokin tapa loukata minua vai aito halu avartaa tietämystäni tästä lingvistisestä ilmiöstä.    

4

Idea    

Harry G. Frankfurt lähtee kielellisfilosofiselle matkalle, analysoimaan mikä on ”paskapuhe”, miksi se on olemassa ja mihin sitä käytetään. Koska kirjailijan teksti on niin vakavan puolueettoman analyyttinen paskapuheen anatomiasta, syntyy vallan humoristinen lukukokemus, jossa nauroin ääneen. Kirjassa analysoidaan erilaisia paskapuheilmiöitä ja miten ne eroavat vaikka valehtelusta, huijaamisesta tai laiskuudesta. Sitä luulisi, että paskapuheesta ei pystyisi jauhamaan kovin paljon, mutta aika laajalle skaalalle tässä mennään.    

Kirjassa esitetään ensin jokin anekdootti, jossa paskapuhe esiintyy jossain muodossa, jonka jälkeen lähdetään purkamaan tämän paskapuheen sovelluksen pieniin analysoitaviin osiin. Nauroin ääneen joillekin löydöille, mitä kirjailija teki analyysinsa kautta.   

Yhteenveto    

Suosittelen kaikille tätä kirjaa, koska se avartaa aika paljon maailmaamme niinkin yksinkertaisen ilmiön kautta, mutta samalla kirja on aika lyhyt. Luin tämän yhdessä päivässä, mutta tunsin, että olin saanut elämänverran tietoa paskanjauhannasta. 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia

Luentoja suomalaisesta mytologiasta

Vaikka keskitynkin ääriliikkeitten kerronnan ja mielikuvien tutkimiseen, folkloristiikan juuret ovat kansanperinteen tutkimisessa. Joten kun pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan vuonna 2016, tämä M.A. Castrénin (1813-1852) luentojen pohjalta koottu kirja ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta” meni lukulistaan. Myyteissä on jotain tunteitten tasolla kiehtovaa. Aina kun luen tai kuulen niistä, tuntuu kuin olisin saavuttamassa jotain pimeää mielen rajamailla. Kuin ne olisivat aina olleet osa minua, mutta piilossa.

5

Kielitiedettä

Castrén oli kielitieteilijä, joka elinaikanaan selvitti kielitutkimusten kautta myyttien alkuperää ja koostumusta. Folkloristiikan peruselementti on kuunnella ja kartoittaa ihmisten turhanpäiset jorinat, joitten keskellä voi piileä jokin perustavanlaatuinen viisaus ihmisyyden tilasta. Itse valjastan tätä tutkimussuuntausta, tutkiakseen ääriliikkeitten retoriikkaa, mutta alun perin sitä sovellettiin karjalaismummojen kuunteluun. Kielitieteellä kuitenkin selvitetään mistä sanat koostuvat ja mikä voi olla niitten historiallinen alkuperä?

Vertailevalla kielitieteessä taas voidaan selvittää, esiintyykö sama sana tai käsite muissakin kielialueissa ja näin selvittää miten laajalle ja miten vanha tämä sana on? Castrén selvitti myyttien iän sen mukaan, miten laajalle jokin käsite tai sana oli levinnyt Suomessa ja sen ulkopuolelle. Mitä kauemmaksi sana oli matkustanut, sitä vanhempi se on. Uudemmat sanat eivät löydy kovin kaukaa esiintymispaikaltaan. Näin Castrén sai selville, että on suomalaisia myyttejä ja muinaisia jumaluuksia, jotka ulottuvat melkein jääkauteen saakka.

Hämmästyttävämpää kuin suomalaisen mytologian muinaisuus on se, että suurin osa niistä on peräisin Aasiasta ja jopa Turkista. Jäljelle jäävä osa on peräisin Keski-Euroopasta ja Pohjoismaista. Meillä on sanoja ja myyttien elementtejä, jotka ovat hyvin yleisiä mongolien ja intialaisten myyteissä. Esimerkiksi koko käsite Sotkan munasta ei esiinny muualla Euroopassa kuin Suomessa, mutta Aasiassa, erityisesti Intiassa on samanlaisia konsepteja. Tämä vähän kertoo massamme olleista muuttoliikkeistä ja suullisen perinteen liikkumisesta.

Suomalaiset jumalat

Tässä kirjassa opit myöskin, että sana ”Jumala” ei alun perin ollut käsite, vaan yhden suomalaisen jumalan nimi. Castrén perustelee aika onnistuneesti, että muinaiset suomalaiset eivät tunteneet jumalan käsitettä, vaan he uskoivat moneen olentoon, jotka vain sattuvat hallitsemaan luonnonelementtejä, eivätkä ne liittyneet mitenkään toisiinsa. Jumala oli taivasta ja ikään kuin koko todellisuutta hallitseva ylin olento, joka oli voimakkaampi kuin muut vastaavat. Jossain vaiheessa kristinuskon leviämisen yhteydessä tästä taivasjumalasta kehitettiin kristillinen Jumala ja nimi muuttuikin kaikkia jumalia selittäväksi käsitteeksi. Castrén kertookin, että on monta kansaa, joissa ei tunneta tiettyä kattokäsitettä, vaan erilaisia nimiä samankaltaiselle asialle. Kirjassa annetaan esimerkkinä kansa, joka ei tunne käsitettä ”marja” mutta tuntee mustikat ja mansikat. Tämä oli jotenkin käsittämätöntä. Miten pystyt elämään ilman kattokäsitettä? Mutta näköjään me elimme ilman jumalaa kuvaavaa käsitettä hyvinkin pitkään!

Tietenkin osoittaakseen, miten mielikuvituksetonta kansaa olemme, Castrén osoittaa, että Kalevalan sankarit palvottiin oikeasti jumalina ja oikeastaan ne kopioitiin viikingeiltä. Väinämöinen oli suora kopio Thorista. Jätkällä oli jopa vasara, josta lähti salamoita!

Hassuin juttu oli kuitenkin se, että näköjään sana ”kartano” tarkoitti suurta majaa ja se alun perin kuvasi jumalten asumuksia taivaalla. Jokaisella jumalalla oli oma kartano, jossa se hoiti maata. Taivas oli kuin suurempi maailma, missä oli eri tasoisia kosmisia työntekijöitä, jotka hoitivat omia sektoreita. Suomalaiset uskoivat, että jokaisella luonnon elementillä oli joko oma jumala, haltija tai tonttu. Haltiat olivat pelottavia luonnonelementtien vartioita, joita piti pelätä, mutta tontut taas suojelivat ihmisten omaisuutta. Esim. Saunatonttu ja tupatonttu.

Castrén kuluttaakin aika paljon aikaa kuvattaessa, miten me suomalaiset olimme ”kehittyneempiä” kuin muut muinaiskansat siinä, että uskoimme luonnonelementtejä hoitaviin olentoihin, eikä siihen, että luonnonelementti itse oli olento. Tutkijan mukaan ”primitiivisemmät” kansat palvoivat paikallisia kiviä ja puita jumalina, kun taas suomalaiset käsittivät puut ja kivet vain symboleina korkeammalle olennolle, jota oikeasti palvottiin. Tietenkin Castrén sai selville, että jossain vaiheessa me palvoimme aurinkoa, koska kaikki näköjään sitä palvoivat jossain vaiheessa. Minulle tuli suureksi yllätykseksi, että muinaiset suomalaiset uskoivat auringon olevan tehty tulesta ja, että se oli melkein kuin tulen varasto. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että metsäpalot ja nuotiot olivat aurinkojumalan aiheuttamia ilmiöitä. Castrén kertookin, että muinaiset mongolit uskoivat samaan ja pitivät nuotioita pyhinä paikkoina, joita ei saanut ”turmella”. Luennoitsijan mukaan voi hyvinkin olla, että suomalaiset uskoivat samaan. Ikään kuin nuotion tuli olisi osa aurinkoa ja näin sitä piti säästää ja kunnioittaa. Itselleni tuli mieleen Jean-Jacques Annaudin ohjaaman elokuva ”Taistelu tulesta” (1981) juoni.

Rasistinen kieli

Suurin ongelma, muuten loistavassa kirjassa, on sen hieman rasistinen kieli. Castrén kuvailee muita alkuperäiskansoja tässä kirjassa ”kypsymättömiksi ja lapsenomaisiksi”. Nykytieteessä ei kuvailla kansoja missään paremmuusasteikoissa tai verrata lapsiin. Mutta ottaen pois tällaiset vanhahtavat heitot, tämä on aika selkeä tietokirja, jossa pitää joko kiittää Castrénin ilmaisutapaa tai suomentajaa. Tämän kirjan pystyy lukemaan kuka tahansa, mikä on erinomaista, koska moni hyvä kirja jää monilta lukematta, sen kuivakkaan akateemisen sanaston takia.

Yhteenveto

M.A. Castrénin ”Luentoja suomalaisesta mytologiasta” on lyhyt ja helppolukuinen kirja niin kielitieteestä kuin muinaisten suomalaisten uskonnoista. Tässä oppii, miten meidän muinaisia myyttejä tutkittiin ja miten monitasoisia ne olivat. Monet jumalat joko hautautuivat uusien tilalle tai elementtejä vanhoista yhdistyi uusiin. Mielenkiintoista olikin, miten Castrén löysi kalevalalauluista pirstaleita, jotka viittaavat vanhoihin tuntemattomiin jumaliin, joista ei tiedetä mitään muuta kuin nimi tai käsite. Konteksti on kauan sitten kadonnut, mutta kalevalarunoja yhä laulettiin 1800-luvulle saakka, ilman että sen laulajat enää muistivat, mitä tietyt sanat edes tarkoittivat. Raamatussa ja Koraanissakin löytyy tällaisia pirstaleita muinaisista uskonnoista. Myytit ovat juurikin kiehtovia, koska ne ovat kuin muinaiset rauniot. Täynnä salaisuuksia ja kätkettyjä pimeitä käytäviä, joista voi ehkä löytää jotain mielenkiintoista. Fyysisten aarteitten sijaan, löydämmekin henkisiä aarteita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin

Monen kirjoittama ”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin.” On tänä vuonna julkaistu tietokirja oikeistopopulistisesta propagandasta ja miten median tulisi reagoida siihen.   

3

Otin tämän kirjan hieman vastahakoisesti lukulistaan. En ole toimittaja, eikä journalismin säännöt kiinnosta. Mutta kun luin artikkelin, jossa kuvailtiin, miten tässä kirjassa analysoidaan oikeistopopulistien propagandaa, kiinnostuin. Tutkin äärioikeistoa ja oikeistopopulistit ovat nykyään sen verran lähellä varsinaista äärioikeistoa, että tästä voisi poimia muutaman oivalluksen ja lähdeviiteen. Otin sitten kirjan luettavaksi.   

Rakenne   

En käsittele tässä arviossa kirjan ohjeita toimittajille, kun ei kiinnosta, enkä ole alalta. Keskitynkin kertomaan mitä kirjassa on oikeistopopulisteista.    

Heti kättelyssä huomaa, että käsite ”oikeistopopulisti” on vain poliittisesti korrekti eufemismi äärioikeistolle. Kirja käsittelee pääosin Perussuomalaisia, Trumppia ja Brexitiä. Mutta nyt, kun Perussuomalaisten johdossa on fasistisen Suomen sisun jäsen ja puoluee koostuu pääosin ammattirasisteista, puolueen kutsuminen ”populistiseksi” kuulostaa hieman vähättelevältä. Omissa kirjoissani, jos on fasistisen holokaustia kieltävän ja juutalaisia vihaavan äärijärjestön puheenjohtaja, on fasisti, eikä ”populisti.” Tässä kirjassa myönnetään, että Perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin sen perustamisajakohdalla. Tapani Rassin analyysi on tässä tapauksessa parempi: ”Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue

Tässä kirjassa on lukuja siitä, miten oikeistopopulistit reagoivat mediaan, miten he viestittävät sille ja miten oikeistopopulistien omat mediat toimivat. Tässä huomaakin sen käsitesotkun, kun kaikista maailman lehdistä MV??!! -lehti on ”oikeistopopulistinen vastamedia” vaikka siellä on kirjaimellisesti uusnatsien salaliittoteorioita ja lehden entinen omistaja Ilja Janitski on tunnettu juutalaisvihaaja. Vaikka kirjan kirjoittajat kuvaavatkin MV-lehden sisällön ”propagandistiseksi” he eivät uskalla kutsua lehteä propagandajulkaisuksi, vaikka se on sitä. Sitä huomaa, että sana ”kriittinen” tässä kirjassa ei tarkoita kunnon kritiikkiä.    

Retoriikan analyysiä   

Luvut, joissa analysoidaan oikeistopopulistien viestintää ovatkin mielenkiintoisinta antia kirjassa. Tässä esimerkiksi osattiin muotoilla hyvin, miten oikeistopopulistit ovat oppineet hyödyntämään mediaa ja vastustajiaan, oman propagandansa levittämisessä. Esimerkiksi, kun yksi persupoliitikko kirjoittaa omassa Facebook-sivussa, jotain pirun perverssiä. Media reagoi siihen ja yrittää kysyä, mitä tuo kirjoitus tarkoittaa? Persupoloiitikko ei vastaa haastattelupyyntöihin, jolloin media joutuu raportoimaan suoraan persun vihaviestin sellaisenaan. Persujen vastustajat älähtävät ja kertovat, miten tämä persupoliitikko on natsi ja ihmisvihaaja. Samaan aikaan muut persut ryntäävät puolustamaan. Syntyy sellaisia puheita kuin ”vasemmisto ymmärtää viestin väärin” tai ”tämä on ajojahti poliitikkoa kohtaan ja sananvapauden loukkauamista”. Missään vaiheessa kukaan puoluetovereista ei kritisoi itse vihaviestin sisältöä, vaan maksimissaan sen ”karua” muotoilua. Näin vihaviestin kirjoittanut persupoliitikko ei vieraannuta omia kannattajia, jotka ovat samaa mieltä viestin sisällön kanssa. Syntyy mielikuva, että oikeasti muut ovat ymmärtäneet vihaviestin tahallaan väärin. Persupoliitikko kirjoittaa blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on DDR ja hän on joutunut noitavainoon, kiihottaen omat kannattajat ja sivustakatsojat vihaamaan ”punavihreitä somelynkkaajia”. Loppujen lopuksi kaikki ovat lukeneet persun vihaviestin ja propagandan sisältö on levinnyt laajalle, vailla haastetta.   

Mitä median pitäisi siis tehdä? Joko yrittää saada selvennystä viestin merkityksestä kirjoittajalta itseltään tai jättää raportoimatta. Mitä olen itse havainnut, suurimmaksi osaksi media tekee jo tätä, koska se määrä aivopieruja, joita persut kirjoittavat somessa on liian suuri, että jokaista jaksaisi purkaa julkisesti.  Twitterissä voi seurata Dmitry Gurbanovin tiliä, jos haluaa nähdä ”parhaat palat” perussuomalaisten someviestinnästä.  

Mielenkiintoisin oivallus kirjassa oli kaksisuuntainen viestintä. Populistipoliitikot käyttävät samaa harhautustaktiikkaa kuin Ed Hussainin raportoimat islamistit. Kirjailijoitten mukaan kaksisuuntainen viestintä on diskurssi, jossa on kaksi eri merkitystä kahdelle eri yleisölle. Päällisin puolin poliitikko puhuu tavallisista asioista suurelle yleisölle, mutta retoriikkaan on sekoitettu vihjeitä ja koodeja äärimmäisimmille kannattajille, jotta nämä ymmärtäisivät poliitikon olevan ”heidän asialla”. Jos joku tuleekin haastamaan poliitikon sanomaa, tämä voi taas kaatua maahan ja itkeä, miten hän on kuin Anne Frank ja haastaja on vainoharhainen.  Opinkin tässä kirjassa, että ”uhriutuminen ” on ihan oikea akateeminen käsite kuvaamaan populistien melodraamaa.   

Vaikka nämä kaksi edellä mainittua taktiikkaa kuulostavat samankaltaisilta, molemmilla on eri tarkoitus. Ensimmäisen on levittää laajalle vihasanomaa ja toisen tarkoitus on kiihottaa rivikannattajia. Molemmat kuitenkin on rakennettu niin, että niitä ei voida kyseenalaistaa ja haastaa, ilman että vaikuttaa vainoharhaiselta. Sitä luullaan, että populistit ovat vain amatöörejä, jotka eivät osaa hillitä itseään, mutta tässä kirjassa on esimerkkejä hyvin tietoisista retorisista rakennelmista.    

Kaipaisin kuitenkin syvällisempää analyysiä tässä kirjassa. Esimerkiksi kirjailijat eivät ollenkaan kyseenalaista populistien sananvapausretoriikkaa. Kun populistin sanomisia kyseenalaistetaan tai haastetaan, tämä uhriutuu ja sanoo sananvapautensa tulleen loukatuksi. Mistä lähtien jonkun sanomisen haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat sananvapauden loukkaamista? Tätä kirjailijat eivät pohdi. Sananvapauden loukkaaminen olisi, jos valtio pidättäisi poliitikon puheittensa takia, ei se, että YLE kirjoittaa kriittisen artikkelin poliitikon vihaviestistä. Esimerkiksi persupoliitikkolla on täysioikeus esittää, että hänen sananvapautta loukataan, kun hän saa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mutta se, että ihmiset pahastuvat ja vaativat potkuja puheittesi takia ei ole sananvapauden loukkaamista. Puolueella tai yrityksellä, kun on vapaus potkia imagoaan pilaavan sekopään. Sitä luulisi liberaalikapitalismin alla elävän ihmisen tietävän ihmisten oikeudesta äänestää jaloillaan. 

Olisin kaivannut kirjailijoilta toteamuksen, että sananvapaus ei ole vapaus pakottaa muut kuulemaan omia horinoita hiljaa. Sinulla voi olla vapaus puhua vaikka, mitä hävyttömyyksiä, mutta minulla on vapaus kutsua puheitasi hävyttömyydeksi ja kertoa tarkalleen, miten väärässä olet. Onkin jonkinlainen lingvistinen voitto, että tunnemme käsitteen ”somelynkkauksen” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisillä on yhä moraali tallessa ja pahastuvat, kun joku lietsoo vihaa kokonaisia ihmisryhmiä vastaan. Olen elänyt Brasiliassa, missä ihmisiä oikeasti lynkataan ja lynkkaajat ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samoja mielipiteitä kuin kotimaiset rasistimme, homofoobikomme ja sovinistimme. Joten tällainen asetelmien pääalaspäin kääntäminen on irvokasta ja mautonta.  

Sama on ”markkinapopulismi” käsitteen kanssa. Kirjassa annetaan lyhyt kuvaus, mitä tämä käsite tarkoittaa, mutta ei lähdetä syvällisempiin analyyseihin sen laajuudesta. Markkinapopulismi tarkoittaa kapitalismia puolustavaa retoriikkaa, jossa pyritään heijastamaan kapitalismin ongelmat johonkin syntipukkiin. Kirjassa käytetään esimerkkinä EU:ta, jota moni brittiläinen tabloidi esitti olevan brittiläisten pienyrittäjien vihollinen. Lehdet esittivät, että jos pienyrittäjä halusi kasvattaa liiketoimintaansa, EU:sta olisi erottava. Minua kiinnostaisi enemmän, miten tätä markkinapopulismia käytetään etnisiin ryhmiin? Esimerkiksi, miten sen sijaan, että kritisoitaisiin suuryritysten veronkiertoa ja, miten se heikentää hyvinvointivaltion rahoittamista, media syyttääkin pakolaisia ja köyhiä ”sosiaaliturvan hyväksikäyttämisestä”? 

MV-lehti   

Kirjassa analysoidaan äärioikeistolaisten propagandalehtiä, erityisesti MV-lehteä ja sen lukijakuntaa. Mielenkiintoisin löytö kirjassa on sama, minkä itsekin tein: MV-lehti oikeastaan ei yritäkään vedota tavallisiin ihmisiin, vaan se on suunnattu jo radikalisoituneisiin. Olen oman kandityöni takia joutunut lukemaan MV-lehtieä ja havaitsin, miten artikkeleissa on ihan oma sisäinen slangi ja oletukset, joita ei tarvitse erikseen tarkentaa. Tavallisen ihmisen melkein pitääkin käyttää urbaania sanakirjaa ymmärtääkseen, mistä lehdessä edes puhutaan. Tämä oli jotenkin samaan aikaan huolestuttava ja lohduttava löytö. Tässä kirjassa onkin empiirisempää tietoa propagandalehtien viestinnästä ja miten siihen reagoidaan.    

Kirjan mukaan on olemassa kolmenlaisia MV-lehden lukijoita. On asiaan vihkiytyneet, jotka haluavat lukea vain oman ideologiansa linssin läpi suodatettuja artikkeleita ja sitten on ”agendakriitikot”. Jälkimmäiset tietävät MV-lehden olevan roskaa, mutta samalla he uskovat kaikkien lehtien olevan vääristynyttä propagandaa. Nämä agendakriitikot kuvittelevat osaavansa ”poimia” propagandan seasta oikeat faktat, joita valtamedia ”salaa”. Sitten on satunnaisia lukijoita, jotka kurkkaavat välillä MV-lehteä saadakseen ”toisen perspektiivin” , mutta eivät ole niin radikalisoituneet, että hylkäävät todellisuuden. Kirjailijoitten mukaan lopputulos on kuitenkin sama: maailmankuvan paha vääristyminen. MV-lehden lukijat toimivat samoilla vaikuttimilla kuin salaliittoteoreetikot. Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa muita fiksumpia ”kriittisiä totuudenetsijöitä” vaikka ovat todellisuudessa vielä tietämättömiä kuin tavalliset kansalaiset.

Yhteenveto   

”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin” on hyvä kirja ihmiselle, joka tietää aika vähän oikeistopopulismista ja äärioikeistolaisesta propagandasta. Mutta minunlaiselle pimeissä soissa sukeltavalle hyypiölle, tässä puuttui purevampi analyysi.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus