Avainsana-arkisto: Kiina

Ilon ja onnen tarinat

Amy Tanin ”Ilon ja onnen tarinat” on vuonna 1994 julkaistu romaani kiinalaisamerikkalaisten naisten sukupolvikonflikteista.  

5

Tämä on juuri sellainen kirja, jota en koskaan lukisi, jos se olisi kirjakaupan näytehyllyllä. Tarina kiinalaisista naisista kuuntelemassa toistensa elämänkokemuksia ja riitelemästä yleisestä elämästä? Ketä kiinnostaa? Ei ainakaan minua! Mutta kopioin PBS-kanavan ”Great American Reads kirjalistan, koska pitää joskus lukea muutakin kuin scifiä ja poliittisten ääriliikkeitten ajatuksista. Jostain syystä PBS:än listassa oli paljon ”naisten kirjoja”, kuten tämä. Mutta jos pystyn lukemaan uusnatsien huonosti kirjoitettuja vihamanifesteja, pystyn kyllä lukemaan romaanin kiinalaistaustaisten naisten äiti-tytär suhteesta!   

En siis odottanut suurta tästä kirjasta, mutta yllätyin positiivisesti! Tarina imaisin heti ensimmäisestä sivusta sen maailmaan, joka jakautuu kahteen aikatasoon. Ensimmäisessä ollaan Yhdysvalloissa, jossa tytär muistelee kuollutta äitiään. Toinen taso taas on äidin nuoruus 40-luvun Kiinassa. Kummassakin aikatasossa naisilla on omat kamppailunsa, jotka muovaavat näitten persoonia. Kuitenkin sukupolvikuilu estää kumpaakin ymmärtämästä toisiaan. Äidin kuoltua, tytär alkaakin kysellä äitinsä ystävättäriltä ja sukulaisilta kertomuksia äidistään. Kirjassa rakentuukin kuva äidin elämästä, jossa sekä tytär, että lukija alkavat ymmärtää tätä vanhaa naista, joka kirjan alussa vaikuttaa hyvin kylmältä ihmiseltä.   

Tan avaakin koskettavan ja jännittävän tarinan selviytymisestä brutaalissa semifeodaalisessa Kiinassa Toisen maailmansodan aikana ja kulttuurisokista Yhdysvaltojen San-Fransisiko kaupungissa. Kertomuksen äidin kaikki omituiset oikut avautuvatkin selviytymisstrategioiksi, jotka olivat hyvin hyödyllisiä karussa ympäristössä, jossa tämä eli, mutta jotka ovat hieman vaivaannuttavia hyvinvoivassa Yhdysvalloissa. Samalla romaani käsittelee maahanmuuttajataustaisen lapsen identiteettikriisiä, joka heijastuu eri tavalla eri elämänvaiheissa.  

Ehkä samaistuin tähän romaaniin todella paljon koska olen maahanmuuttajataustainen. Kirjan hahmoilla on sama suhde toisiinsa kuin Brasilian puoleisella perheelläni. Näin paljon äitiäni ja isoäitiäni kirjan hahmoissa, joten tunsin jollain ihmeellisellä tavalla kuin olisin lukemassa heistä, vaikka Brasilia ja Kiina ovat hyvin erilaisia kulttuureita. Mutta jos tämä romaani oli ”suurten amerikkalaisten kirjojen” listassa, aika moni muukin länsimaalainen samaistuin romaanin kertomuksiin. Tämä romaani saikin minut haluamaan halata edesmennyttä isoäitiäni. Jos minä miehenä samaistuin ja kosketuin tästä romaanista, kuvitelkaa miltä naiselta sitten tuntuu?   

Yhteenveto  

Amy Tanin ”Ilon ja onnen tarinat” on todella koskettava pikkuromaani pienistä ihmisistä elämässä elämäänsä ja rakentamassa sukupolvia ja kulttuureita ylittäviä siltoja.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys

Jack Weatherfordin Tšingis-kaani ja modernin maailman kehitys” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu keskiaikaisen mongolikeisarin elämäkerta.  

4.JPG

Idea  

Jack Weatherford ei vain kerro Tšingis-kaanin lähes myyttisestä elämästä, vaan miten hänen luomansa imperiumi muutti Euroopan ja Aasian historiat, luoden edellytykset nykyiseen globalisoituneeseen maailmaan. Mutta tämän lisäksi, miten mongolikeisarin imago ”tärveltiin” Euroopassa, muuttuen rasististen ”rotutieteitten”, eugeniikan ja populaarikulttuurin käsitteelliseksi pohjaksi ja reaktiona siihen pan-aasialaisuuden symboliksi.  

Helposti lähestyttävän ja innostavan kerronnan kautta kirjailija maalaa todella tarkan kuvan keskiaikaisesta maailmasta, missä Tšingis-kaani eli. Kerronta etenee dramaattisesti ja tunteikkaasti, melkein kuin romaani, synnyttäen hyvinkin vakuuttavan lukukokemuksen, jossa tunnet muslimien ja kristittyjen kauhun, kun mongolilaumat lähestyvät kaupunkeja, mutta samalla ymmärrät mongolipääliköitten tarkoituksia ja ajatuksia.   

Tämä kirja pyrkii myöskin hälventämään myyttejä mongoleista raakalaismaisina barbaareina. Vaikka mongoliarmeija tappoi hirvittävän määrän ihmisiä sotaretkissään, heillä oli tarkat sodankäynnin säännöt sekä tabu kidutusta ja julkisia teloituksia vastaan. Samaan aikaan Lähi-Idän muslimikalifaatissa ja Euroopan kristillisissä kuningaskunnissa kilpailtiin siitä, kuka keksii sadistisemman tavan tappaa ja kiduttaa ihmisiä.  Mongolit tuhosivat ainoastaan kokonaisten kaupunkien asukkaat naisista lapsiin, jos kaupungit eivät heti antautuneet ja silloinkin mongolit mieluummin tappoivat vain kaupungin eliitin, orjuuttaen muut asukkaat. Tässä kirjassa melkein esitetäänkin Tšingis-kaani jonain prototyöväen sankariksi, joka surmaa maitten eliitit ja jakaa heidän omaisuuden sotajoukkojen kesken.   

Kirjailija fokus onkin kaikessa ”hyvässä” mitä mongoli-imperiumi kehitti tai levitti, kuten ensimmäinen standardisoitu raha- ja pankkijärjestelmä, mantereita ylittävä turvallinen tie- ja postiverkosto, uskonnonvapaus, sekulaarinen lainsäädäntö ja monia muita. Tässä kirjassa onkin vähän sama teoria kuin aiemmin arvioimassani Alexander Anievasin ja Kerem NisancioglunHow the West Came to Rule: The Geopolitical Origins of Capitalism (2015) kirjassa, jonka mukaan länsimaitten kehitys maailmaa hallitseviksi teknologisesti ylivertaiseksi imperiumiksi, oli mahdollista, koska mantere hyötyi sijainnistaan Mongoli-imperiumin liepeillä.   

Se onkin ihmeellinen saavutus, kun siitä huolimatta, että tässä kirjassa käsitellään mongolien hirmutekoja, silti innostut ja ihailet heidän taktisia taitojaan ja sitä mahtavaa sivilisaatiota. Myönnän, että olen hieman huolestunut, että tämä kirja sai minut ihailemaan jotain imperialistia, joka eläessään teki saman, mitä eurooppalaiset tulisivat myöhemmin tekemään vielä suuremmassa ja rasistisessa mittakaavassa.   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä teoksessa onkin sen kerrontatyyli. Kun tietokirja on kirjoitettu melkein kuin jokin romaani, niin totta kai samaistut todella vahvasti historiallisiin henkilöihin ja ahmit kirjan, mutta siinä on suuri riski, että teoksen objektivisuus on kärsinyt. Kuten eräs arvostelija Goodreadsissa huomautti, kirjailija selvästi ihailee nykyistä globaalista kapitalistista järjestelmää ja tämä ihailu heijastuu kirjan kehystykseen. Tätä kirjaa voisikin pitää eräänlaisena Tšingis-kaani uusliberaalistisena tulkintana. Mutta, kuten aiemmin huomautin, kirjaa voi myöskin lukea sosialismia tai populismia oikeuttavaksi narratiiviksi mongolien ”tavallisen kansan etua” ajavana imperiumina. Tämä siitä huolimatta, että kirjailija kuluttaa aika paljon sivuja arvostellessaan Neuvostoliiton yritystä tuhota mongolien muistoista Tšingis-kaanin olemassaolon. Sitä huomaa olevansa akateeminen humanisti, kun Neuvostoliiton yritykset tuhota kaikki historialliset todisteet mongoli-keisarista suututti enemmän kuin diktatuurin aiheuttama nälänhätä ja poliittiset vainot.  

Ennen tätä kirjaa, kaikki tietoni mongoleista ja Tšingis-kaanista oli peräisin 90-luvun ”Mulan” nimisestä Disney-animaatioelokuvasta ja Frederikin 70-luvun diskohitistä ”Tsingis Khan”, joten en ole ihan se paras ihminen arvioimaan kuinka täydellinen tai historiallisesti tarkka tämä teos on. Kirjassa käytetään päälähteenä Mongolien kirjoittamaa ”salaista historiaa” joka löydettiin arkeologisissa kaivauksissa, aikalaiskuvauksia ja nykyajan historioitsijoitten teoksia. Mutta en osaa arvioida näitten lähteiden laatua tai onko kirjailija kenties dramaattisen efektin luomiseksi valikoinut joitain yksityiskohtia. Tätä kirjaa voidaankin laskea populaariksi lähtökohdaksi, josta sitten voidaan mennä lukemaan akateemisempaa kirjallisuutta aihepiiristä.   

Yhteenveto   

Jack WeatherfordinGenghis Khan and the Making of the Modern World” on yksi parhaimmista populaareista tietokirjoista, joita olen lukenut. Se on todella hyvä elämäkerta, mutta myöskin ajatuksia herättävä teos. Tämä kirja saikin minut pohtimaan luoko historiallinen etäisyys jonkinlaisen kyvyn sympatisoida historiallisia hahmoja? Esimerkiksi eurooppalainen imperialismi suututtaa, koska sen vaikutukset ovat yhä keskuudessamme, ja on muistettava, että imperialismi loppui virallisesti 1960-luvulla. (joittenkin mukaan yhä jatkuu), kun taas keskiaikaisten ja sitäkin vanhempien valtakuntien tuho ei tunnu missään, vaan ne ovat vain historiallisia ”nippelitietoja” joita kerrotaan tietovisoissa.  

Tapahtuuko tulevaisuudessa niin, että esimerkiksi Stalinista ja Hitleristä kirjoitetaan samankaltaisia elämäkertoja, jotka tekevät tulevat sukupolvet ihailemaan näitä ihmishirviöitä, koska he olivat ”mahtavia valloittajia”? Onko tällainen kehitys mahdollinen? Ehkä tai sitten ei. Tšingis-kaanilla ei ollut mitään ideologiaa, vaan hän oli enemmänkin pragmatisti, joka sattui suosimaan uskonnonvapautta ja monikulttuurisuutta, koska ihmisten jatkuva sortaminen ja massamurhaaminen kävisi aika hankalaksi kahteen mantereeseen ulottuvassa imperiumissa. Mutta, kuten eräs anti-imperialisti sanoi, ei ole väliä onko imperiumi “tuonut paljon hyvää” alistetulle kansalle pitkällä aikavälillä, koska aikalaisille valloitus ei koettu minään kivana sivistysprojektina, vaan massamurhana ja orjuuttamisena.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia

Otteita Puheenjohtaja Mao Tse-Tungin Teoksista

Mao Tse-Tungin ”Otteita Puheenjohtaja Mao Tse-Tungin Teoksista” on kiinalaisen kommunistijohtajan otsikossa mainittu kokoelmateksti, jota myöskin tunnetaan nimellä ”Pieni punainen kirja”.

2  

Maon Pieni punainen kirja on ollut lukulistassa hyvin pitkään, mutta vasta nyt tuli se sitten luettua. Alussa minua kiinnosti ihan vaan kuriositeettina lukea tämän hupsuttelijan teos. Mutta, kun viime vuoden keväällä luin Joshua Bloomin ja Waldo E. Martin Juniorin kirjan Mustista panttereista, aloin kiinnostumaan entisestään maoismista. Mitä 60-luvun afroamerikkalaiset aktivistit näkivät aatteessa, jonka omaksuivat?   

Sitten olent henkilökohtaisessa elämässä tavannut suomalaisen maoistin ja törmäsin netin syövereissä maoisteihin. Raavin päätäni ja ihmettelin ensin, mitä olent tehnyt väärin, että eksyin maoistien piireihin? Sitten aloin ihmettelemään, miten nykyään, kun Neuvostoliitto on romahtanut ja nyky-Kiina on jokin ihmeellinen autoritaarisen sosiaalidemokratian ja hyperkapitalismin hybridi, joku voi yhä olla maoisti? Päätin sitten kiiruhtaa lukulistaani ja katsoa, mitä siistiä Maon kirjoituksissa on?    

Kirjan sisältö  

Kirja alkaa heti oletuksella, että olet jo kommunisti, jolla on käden ulottuvilla kivääri. Minulla oli käsivoideputkilo lähettyvilläni, mutta silti jatkoi kirjan lukemista! Tietenkin ensin kostutin käteni. Ihon hyvinvointi on aina tärkeää! Kirjassa ei siis pyritä perustelamaan, miksi kommunismi on parempi järjestelmä kuin kapitalismi, vaan heti alussa Mao alkaa ladella ohjeita aseistetun miliisin ohjailemiseen ja uuden kommunistivaltion rakentamiseen.    

Teoksen rakenne on vähän Raamatullinen. Kirja koostuu lukuisista eri puheista, kolumneista ja tiedotuksista revityistä sitaateista, joissa on jokin lyhyt Maon ideologiaa edustama pointti. Eli tämän pikkukirjan lukeminen oli melko vauhdikasta. Asiaa helpottaa myöskin se, että Mao kirjoittaa paljon yksinkertaisemmin ja kansantajuisemmin, kuin Lenin ja Stalin.    

Kirjan punainen lanka  

Maon ideologinen pohja on marxismi-leninismissä ja eritysesti Stalinin tulkinnassa. Stalinin mukaan oikea maailma on sotaisa ja täynnä vaaroja, joten Marxin oppien pilkulleen noudattaminen on todella vaikeaa. Tämän takia on aina improvisoitava ja ensisijaisesti varmistettava kommunistisen vallankumouksen jatkuminen keinoja kaihtamatta. Vasta kun selusta on varmistettu, niin demokratisointi voidaan aloittaa.   

Tässä kirjassa on kuitenkin jännä ristiriita, jossa samaan aikaan ei saa osoittaa armoa vihollisille, mutta heitä saa ottaa sotavangeiksi ja jopa rehabilitoida. Mutta tätä voi myöskin kuitata maoismin äärimmäisellä pragmaattisuudella, jossa jokaista tilannetta tarkastetaan erikseen. Kuten tiedämme, niin se armottomuus oli käytännössä suosituin ohjenuora tästä opuksesta.   

Sota onkin kirjan punainen lanka. Kommunismia ei voi implementoida rauhanomaisesti, koska vallanpitäjät eivät luovuta omaa valtaansa vapaehtoisesti ja länsimaiset suurvallat, erityisesti Yhdysvallat, eivät tule luopumaan etupiiriinsä kuuluvista valtioista. Tämä globaali perspektiivi menee niinkin pitkälle, että tässä kirjassa on jopa kirjaimellisesti ohjeita ydinsodasta selviämiseen! Sen verran rankka meininki.    

Kolmannen maailman anti-imperialismi  

Mao siis noudattelee Leninin oppia, jonka mukaan kapitalistinen imperialismi murtuu, jos kehittyvät valtiot irtautuvat siitä ja muuttuvat kommunistisiksi. Logiikka menee, niin että jos länsimaat eivät pysty ostamaan halpoja raaka-aineita kehittyvistä valtioista, niin nykyinen länsimainen hyvinvointi loppuisi. Meitä länsimaalaisia alkaisi vituttaa, jolloin kommunismi viimein saisi täälläkin Marxin lupaamaa suosiota. Eli kommunismi voi ainoastaan kukoistaa, kum imperialismi on lakkautettu. Se onkin vähän hullunkurista, että Maon Kiinasta ei ole melkein mitään jäljellä ja se nyt on kiintein osa nykyistä kapitalistista järjestelmää, jota ilman me emme selviä.    

Omaa pohdintaa  

Mutta tämä nyky-Kiinan kehitys voikin olla täysin yhteensopiva Maon Punaisen kirjan kanssa. Kiinan hallitus on yhä kommunistinen ja massa on jäljellä monia sosialismin piirteitä.   

Voi olla, ja nyt menen puhtaisiin salaliittoteoriasfääreihin, että ehkä Maon viitoittama äärimmäinen pragmaattisuus on inspiroinut nyky-Kiinan hallitusta omaksumaan väliaikaisesti kapitalismin, jotta se saisi länsimaat vielä tiiviimmin riippuvaisiksi heistä. Tällä riippuvuussuhteella saataisiin aikaan Maon suunnittelema kapitalistisen imperialistinen tuho. Ehkä nyky-Kiina on tietoisesti edistänyt tätä maailmajärjestelmää, hyväksikäyttäen länsimaisten suuryritysten ahneutta, luodakseen ansan, johon me kaikki tulemme syöksymään. Onhan yksi kommunistien suosittu lause ”Kapitalisti tulee lopulta myymän köyden, jolla hänet hirtetään”  Tai sitten Kiinan nykyhallitus on vain yhtä ideologiton vallanhimoinen toimija kuin Putinin Venäjä.

Poliittisen korrektiuden alkuperä  

Sodan lisäksi tässä kirjassa on ohjeita, miten varmistaa, että kaikki ihmiset ajattelevat poliittisesti ”oikeanlaisia” ajatuksia. Siinä, missä Stalin kirjoitti vähän epämääräisesti, että puolue on ohjattava, miten ihmiset ajattelevat, Mao antaa yksityiskohtaisempia ohjeita. Kirjailijan mukaan kommunistisen puolueen jäsenten tulee harjoittaa itsekritiikkiä, opiskella Marxia ja hiota pois omasta ajattelusta kaikki ”taantumukselliset” ajatukset, jotta olisi täydellisempi kommunisti.    

Mao sanoo suoraan tässä kirjassa, että kommunismi ei voi toimia, jos ihmiset omaavat kapitalistisen järjestelmän ”ajattelutavan”, joten ihmisten ajatuksia on vähitellen yhdenmukaistettava kommunistisen logiikan mukaisesti. Yhtäläisyydet George Orwelin painajaismaiseen dystopiaan ovat tältä osin aika ilmiselviä.    

Feminismiä!  

Mutta ei Maon Punainen kirja ole vain orwelilaisen painajaisen kuvausta, vaan tässä on hyvinkin edistyksellistä ajattelua naisten tasa-arvosta. Toisin kuin Che Guevara, Mao korostaa, että naistenkin on otettava aktiivisempi rooli yhteiskunnassa, jopa sodassa. Tässä kirjassa vastustetaan perinteistä kiinalaista pakkoavioliittojärjestelmää ja kannatetaan naisten täydellistä emansipaatiota. 

Yhteenveto  

Naisasian lisäksi kirjassa on paljon itsetuntoa kohottavia lausahduksia, joita luulisi löytävän itseapuoppaasta. Oikeastaan kirjan sotaisuus ja tietynlainen usko uljaaseen tulevaisuuteen muistuttivat etäisesti Sun Tzun ”Sodankäynnintaito” päivitettyä versiota. Mutta sen sijaan, että kirja ohjeistaisi kenraalia, Maon teksti on suunnattu köyhälle talonpojalle ja maatyöläiselle, joka on liittynyt Maon kommunistiseen puolueeseen. Eli siinä mielessä pystyn ymmärtämään, miksi 60-luvulla USA:n afroamerikkalaiset mustat pantterit ottivat kirjan omaksi. Tämä on äänettömän ja voimattoman ihmisen ohjekirja, miten päästä niskan päälle. Mustat pantterit omaksuivat anti-imperialismi ja sovelsivat sen USA:an, jossa mustien asuinalueet kehystettiin kolonisoiduiksi tiloiksi, joita olisi irrotettava kapitalistisesta järjestelmästä. Jos afroamerikkalaisten hallitsemat kaupungit muuttuvat täysin omatoimisiksi, niin USA romahtaisi sisältäpäin. Tietenkin, jos on lukenut Jung Changin ja Jon Hallidayn ”Mao” elämäkertaa, niin tietää, että käytännössä homma ei mennyt niin ylevästi kuin tässä kirjassa.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina

Jonathan Powerin ”Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina” on journalistinen tietokirja, joka kertoo otsikossa mainitusta ihmisoikeusjärjestöstä. 

20170811_144912

Koska Power on toimittaja, niin hän kirjoitti vähän erilaisen historiikin. Kirja alkaa toimittajan omien Nigeria-kokemustensa kerronnalla, jossa Amnesty liittyy vain etäisesti. Aloin jo ihmettelemään, missä se Amnestyyn historia? Mutta kai toimittaja halusi kertoa, miten hyvissä väleissä hän oli maan tuoreen presidentti Olusegun Obasanjon kanssa, joka oli aiemmin Amnesty internationalin nimikkovanki.   

Vaikka kirjailija kirjoittikin jännittävästi Nigerian kehityksestä ihmisoikeussaralla, niin silti harmitti, että tämä kirja ei noudata aivan pilkulleen kronologista järjestystä, vaan se hyppääkin seuraavassa kappaleessa Amnestyn aktivismiin Guatemalan oikeistodiktatuurin ihmisoikeusrikkomusten vastustamiseen ja vasta tämänkin todella yksityiskohtaisen ja jännittävän kerronnan jälkeen kirja alkaa kertomaan Amnesty internationalin historiaa kronologisessa järjestyksessä, korostaen järjestön merkittävimpiä ihmisoikeusvoittoja ja -häviöitä.   

Vaikka tässä kirjassa analysoidaan liikkeen epäonnistumisiakin, niin tämä teos ei ole aivan puolueeton. Kirjailija selvästi rakastaa järjestöä ja pitää ihmisoikeuksia ja demokratiaa korkeassa arvossa. Tällainen asenteellisuus ei tietenkään ole ollenkaan eduksi kaikille diktatuureille ja tekopyhille hallituksille. Tämä asenteellisuus sitten korostuu siinä, että melkein jokainen maa, jota kirja käsittelee, on länsimaitten liittolainen tai merkittävä länsimaa, joka paljastuu olevan tekopyhä imperialisti. Kirjailija korostaa, miten monen kehittyvän maan brutaalit diktatuurit ovat ainoastaan olemassa, koska Yhdysvallat, Ranska tai Iso-Britannia ovat niitten liittolaisia. Nämä länsimaiset suurvallat joko suorainaisesti tukevat näitä diktatuureja, kuten esim. Guatemalassa tai sitten vähättelevät diktatuurin ”ylilyöntejä” koska valtiolla on kaupallisia siteitä sen kanssa, kuten Keski-Afrikan tasavallassa. Kiina on ainoa sosialistinen diktatuuri, jota kirjassa käsitellään syvällisemmin kuin sivumainintana. Kirjailija valittaa Maon aiheuttamasta massamurhasta, mutta hän muistuttaa, miten 70-luvulla Kiinasta tuli Yhdysvaltojen liittolainen ja nyt sen ihmisoikeusrikkomuksia vähätellään, koska pitäähän jostain niitä halpoja lenkkareita hankkia.  

Jos onnistuu pääsemään sen yli, että kirjassa korostetaan länsimaitten suurvaltojen roolia kehittyvien maitten ahdingon ylläpitämisessä, niin tämä on todella helppolukuinen ja yksityiskohtainen kirja, jossa korostetaan, että ihmisoikeuksia voidaan saavuttaa rauhanomaisilla keinoilla ilman, että tarvitaan kumota demokratia tai kapitalismi. Niin, vaikka kirjailija selvästi vihaa länsimaisia suurvaltoja, niin hän ei ole kommunisti, koska ne harvat kohdat, joissa hän haukkuu sosialistisia valtioita, niin hän muistaa korostaa talousjärjestelmän surkeutta verrattuna kapitalistisiin. Jos ollaan reiluja, niin Power vaikuttaa olevan liberaali tai sosiaalidemokraatti, koska hän korostaa, että demokratia ja kapitalismi toimivat täydellisemmin, jos kansan (kaikkien, jopa vähemmistöjen) sosiaalisia oloja korotetaan valtion sosiaaliohjelmilla koulutetun keskiluokan tasoon.  

Tietenkin kirjailija viittaa kirjassa YK:n, Amnestyn ja muitten viranomaisten ja tutkijoitten raportteihin, tukeakseen väitteitään, jotta ei aivan henkilökohtaiseksi kertomukseksi tämä kirja muutu. Eli todella jännittävä ja hyvä kirja, joka paljastaa kenellä tässä maailmassa on valtaa lopettaa maailman ihmisoikeusrikkomukset, jos vain poliittista tahtoa löytyy.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta