Mao Tse-Tungin ”Otteita Puheenjohtaja Mao Tse-Tungin Teoksista” on kiinalaisen kommunistijohtajan otsikossa mainittu kokoelmateksti, jota myöskin tunnetaan nimellä ”Pieni punainen kirja”.
Maon Pieni punainen kirja on ollut lukulistassa hyvin pitkään, mutta vasta nyt tuli se sitten luettua. Alussa minua kiinnosti ihan vaan kuriositeettina lukea tämän hupsuttelijan teos. Mutta, kun viime vuoden keväällä luin Joshua Bloomin ja Waldo E. Martin Juniorin kirjan Mustista panttereista, aloin kiinnostumaan entisestään maoismista. Mitä 60-luvun afroamerikkalaiset aktivistit näkivät aatteessa, jonka omaksuivat?
Sitten olent henkilökohtaisessa elämässä tavannut suomalaisen maoistin ja törmäsin netin syövereissä maoisteihin. Raavin päätäni ja ihmettelin ensin, mitä olent tehnyt väärin, että eksyin maoistien piireihin? Sitten aloin ihmettelemään, miten nykyään, kun Neuvostoliitto on romahtanut ja nyky-Kiina on jokin ihmeellinen autoritaarisen sosiaalidemokratian ja hyperkapitalismin hybridi, joku voi yhä olla maoisti? Päätin sitten kiiruhtaa lukulistaani ja katsoa, mitä siistiä Maon kirjoituksissa on?
Kirjan sisältö
Kirja alkaa heti oletuksella, että olet jo kommunisti, jolla on käden ulottuvilla kivääri. Minulla oli käsivoideputkilo lähettyvilläni, mutta silti jatkoi kirjan lukemista! Tietenkin ensin kostutin käteni. Ihon hyvinvointi on aina tärkeää! Kirjassa ei siis pyritä perustelamaan, miksi kommunismi on parempi järjestelmä kuin kapitalismi, vaan heti alussa Mao alkaa ladella ohjeita aseistetun miliisin ohjailemiseen ja uuden kommunistivaltion rakentamiseen.
Teoksen rakenne on vähän Raamatullinen. Kirja koostuu lukuisista eri puheista, kolumneista ja tiedotuksista revityistä sitaateista, joissa on jokin lyhyt Maon ideologiaa edustama pointti. Eli tämän pikkukirjan lukeminen oli melko vauhdikasta. Asiaa helpottaa myöskin se, että Mao kirjoittaa paljon yksinkertaisemmin ja kansantajuisemmin, kuin Lenin ja Stalin.
Kirjan punainen lanka
Maon ideologinen pohja on marxismi-leninismissä ja eritysesti Stalinin tulkinnassa. Stalinin mukaan oikea maailma on sotaisa ja täynnä vaaroja, joten Marxin oppien pilkulleen noudattaminen on todella vaikeaa. Tämän takia on aina improvisoitava ja ensisijaisesti varmistettava kommunistisen vallankumouksen jatkuminen keinoja kaihtamatta. Vasta kun selusta on varmistettu, niin demokratisointi voidaan aloittaa.
Tässä kirjassa on kuitenkin jännä ristiriita, jossa samaan aikaan ei saa osoittaa armoa vihollisille, mutta heitä saa ottaa sotavangeiksi ja jopa rehabilitoida. Mutta tätä voi myöskin kuitata maoismin äärimmäisellä pragmaattisuudella, jossa jokaista tilannetta tarkastetaan erikseen. Kuten tiedämme, niin se armottomuus oli käytännössä suosituin ohjenuora tästä opuksesta.
Sota onkin kirjan punainen lanka. Kommunismia ei voi implementoida rauhanomaisesti, koska vallanpitäjät eivät luovuta omaa valtaansa vapaehtoisesti ja länsimaiset suurvallat, erityisesti Yhdysvallat, eivät tule luopumaan etupiiriinsä kuuluvista valtioista. Tämä globaali perspektiivi menee niinkin pitkälle, että tässä kirjassa on jopa kirjaimellisesti ohjeita ydinsodasta selviämiseen! Sen verran rankka meininki.
Kolmannen maailman anti-imperialismi
Mao siis noudattelee Leninin oppia, jonka mukaan kapitalistinen imperialismi murtuu, jos kehittyvät valtiot irtautuvat siitä ja muuttuvat kommunistisiksi. Logiikka menee, niin että jos länsimaat eivät pysty ostamaan halpoja raaka-aineita kehittyvistä valtioista, niin nykyinen länsimainen hyvinvointi loppuisi. Meitä länsimaalaisia alkaisi vituttaa, jolloin kommunismi viimein saisi täälläkin Marxin lupaamaa suosiota. Eli kommunismi voi ainoastaan kukoistaa, kum imperialismi on lakkautettu. Se onkin vähän hullunkurista, että Maon Kiinasta ei ole melkein mitään jäljellä ja se nyt on kiintein osa nykyistä kapitalistista järjestelmää, jota ilman me emme selviä.
Omaa pohdintaa
Mutta tämä nyky-Kiinan kehitys voikin olla täysin yhteensopiva Maon Punaisen kirjan kanssa. Kiinan hallitus on yhä kommunistinen ja massa on jäljellä monia sosialismin piirteitä.
Voi olla, ja nyt menen puhtaisiin salaliittoteoriasfääreihin, että ehkä Maon viitoittama äärimmäinen pragmaattisuus on inspiroinut nyky-Kiinan hallitusta omaksumaan väliaikaisesti kapitalismin, jotta se saisi länsimaat vielä tiiviimmin riippuvaisiksi heistä. Tällä riippuvuussuhteella saataisiin aikaan Maon suunnittelema kapitalistisen imperialistinen tuho. Ehkä nyky-Kiina on tietoisesti edistänyt tätä maailmajärjestelmää, hyväksikäyttäen länsimaisten suuryritysten ahneutta, luodakseen ansan, johon me kaikki tulemme syöksymään. Onhan yksi kommunistien suosittu lause ”Kapitalisti tulee lopulta myymän köyden, jolla hänet hirtetään” Tai sitten Kiinan nykyhallitus on vain yhtä ideologiton vallanhimoinen toimija kuin Putinin Venäjä.
Poliittisen korrektiuden alkuperä
Sodan lisäksi tässä kirjassa on ohjeita, miten varmistaa, että kaikki ihmiset ajattelevat poliittisesti ”oikeanlaisia” ajatuksia. Siinä, missä Stalin kirjoitti vähän epämääräisesti, että puolue on ohjattava, miten ihmiset ajattelevat, Mao antaa yksityiskohtaisempia ohjeita. Kirjailijan mukaan kommunistisen puolueen jäsenten tulee harjoittaa itsekritiikkiä, opiskella Marxia ja hiota pois omasta ajattelusta kaikki ”taantumukselliset” ajatukset, jotta olisi täydellisempi kommunisti.
Mao sanoo suoraan tässä kirjassa, että kommunismi ei voi toimia, jos ihmiset omaavat kapitalistisen järjestelmän ”ajattelutavan”, joten ihmisten ajatuksia on vähitellen yhdenmukaistettava kommunistisen logiikan mukaisesti. Yhtäläisyydet George Orwelin painajaismaiseen dystopiaan ovat tältä osin aika ilmiselviä.
Feminismiä!
Mutta ei Maon Punainen kirja ole vain orwelilaisen painajaisen kuvausta, vaan tässä on hyvinkin edistyksellistä ajattelua naisten tasa-arvosta. Toisin kuin Che Guevara, Mao korostaa, että naistenkin on otettava aktiivisempi rooli yhteiskunnassa, jopa sodassa. Tässä kirjassa vastustetaan perinteistä kiinalaista pakkoavioliittojärjestelmää ja kannatetaan naisten täydellistä emansipaatiota.
Yhteenveto
Naisasian lisäksi kirjassa on paljon itsetuntoa kohottavia lausahduksia, joita luulisi löytävän itseapuoppaasta. Oikeastaan kirjan sotaisuus ja tietynlainen usko uljaaseen tulevaisuuteen muistuttivat etäisesti Sun Tzun ”Sodankäynnintaito” päivitettyä versiota. Mutta sen sijaan, että kirja ohjeistaisi kenraalia, Maon teksti on suunnattu köyhälle talonpojalle ja maatyöläiselle, joka on liittynyt Maon kommunistiseen puolueeseen. Eli siinä mielessä pystyn ymmärtämään, miksi 60-luvulla USA:n afroamerikkalaiset mustat pantterit ottivat kirjan omaksi. Tämä on äänettömän ja voimattoman ihmisen ohjekirja, miten päästä niskan päälle. Mustat pantterit omaksuivat anti-imperialismi ja sovelsivat sen USA:an, jossa mustien asuinalueet kehystettiin kolonisoiduiksi tiloiksi, joita olisi irrotettava kapitalistisesta järjestelmästä. Jos afroamerikkalaisten hallitsemat kaupungit muuttuvat täysin omatoimisiksi, niin USA romahtaisi sisältäpäin. Tietenkin, jos on lukenut Jung Changin ja Jon Hallidayn ”Mao” elämäkertaa, niin tietää, että käytännössä homma ei mennyt niin ylevästi kuin tässä kirjassa.
