Avainsana-arkisto: klassikko

Homoeroottista huumesekoilua

William S. Burroughsin ”Nisti” on vuonna 1953 julkaistu puolielämäkerrallinen novelli kirjailijan huumekokemuksista.

5

Idea

Burroughs kertoo vetävällä narratiivilla omista nuoruuden kokemuksista heroiiniriippuvaisena, joka seikkaili pitkin Yhdysvaltoja ja Meksikoa vetäen kaikenlaisia muitakin kiellettyjä aineita. Kirjailijan kerronnallinen tyyli muistuttaa luottamuksellista baarikeskustelua, jossa vanhempi herra kertoo, tuopin ääressä, vieressään istuvalle nuoremmalle kaverille kuinka kivaa, oli nuorempana vetää kaikenlaista roskaa suoniin ja persereikiin. Se olikin mielenkiintoista, miten täydellisesti Burroughs osaa välittää suullisen kerronnan tyylin paperiin. Pystyin kuvittelemaan päässäni millä äänensävyllä mies kertoo homoeroottisista nistikokemuksistaan.

Kirja poukkoileekin anekdoottien ja tietokirjamaisten tietoiskujen virrassa, jossa opit Bussoughsin omista kokemuksista, huumeriippuvaisen arjesta, huumelainsäädännöstä ja huumekulttuurista. Tämä onkin yksi viihdyttävimpiä huumeriippuvuusnarratiiveja, joita olen lukenut, vaikkakin teos on jo monta vuosikymmentä vanha.

Kuitenkin teos ei ole mikään oodi huumeille, vaan tässä näytetään vanhempien aineitten ikäviä vaikutuksia ja sen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Kirjailija itse ei arvuuta kertomuksiaa, mutta lukijalle käy aika selväksi, miten rappiollista ja ikävää nistin olemassaolo on. Pahinta on kuitenkin viranomaisten ankara kohtelu, joka kirjan edetessä eskaloituu brutaalimmaksi huumesodan alettua. Jopa viattomammat huumeet, kuten kannabis, aletaan kohdella hirvittävänä tautina, joka pitää hävittää.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan pitkä ikä. Ennen tätä teosta, olen lukenut ja nähnyt erilaisten huumeiden käyttäjien kokemuksia, ettei tässä Burroughsin kertomuksessa ole mitään uutta ja šokeeraavaa. Tämä kirja on toki yhä hämmästyttävän ajankohtainen, vaikkakin se käsittelee huumesodan ensimmäisiä kuukausia, mutta se kärsii pioneeriongelmasta. Tällä tarkoitan, että aikoinaan tämä kirja oli jotain todella uutta ja perverssiä, joka varmasti järkytti monia ihmisiä, mutta nykyaikana huumekertomuksia on niin paljon, että sukupolvelleni tämä kirja on enemmänkin mukava kertomus vanhuksen nuoruuden seikkailuista kuin räväkkä ja pelottava selostus alamaailmasta. Varmasti 50-luvulla tämän kirjan kertomukset heroiinista ja homoseksistä olivat kauttaaltaan järkyttäviä, mutta nykystandardeissa tämä teos on aika kesy. Burroughs kertoo lähes herrasmiesmaisella tyylillään homostelustaan ja piikinvedosta. Tätä kirjaa voisikin nykyään suositella yläasteikäisille sen kesyyden ja informatiivisuuden takia.

Yhteenveto

William S. Burroughsin ”Nisti” on lyhyt, mutta mukavasti kirjoitettu narratiivi huumeriippuvuudesta, joka onnistuu pieneen tilaan ahtamaan aika laajan kirjon huumekulttuurista, joka yhä on ajankohtainen.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta

Sisällissota ja kurpistsaviljelmä

J.M. Coetzeen, vuonna 1983 julkaistu ”Michael K:n elämä” kertoo kehitysvammaisesta nuoresta miehestä, jonka äiti kuolee keskellä sisällissotaa ja hänen on yritettävä pärjätä yksin. En muista enää, miksi laiton tämän kirjan lukulistaan, mutta se voitti kirjallisuuden Nobelin. Pitäähän tässä lukea muutakin kuin scifiä ja fantasiaa.    

Idea    

Koska Michael K:lla ei ollut muuta perhettä, eikä tarpeeksi älykkyyttä tajuta mistään mitään, tämä alkaa vaellella pois kaupungista kohti vuoristoja. Tästä alkaa masentava odysseia pitkin armeijan tarkastuspisteitä, vankileirejä ja kurpitsaviljelyä.     

Ymmärrän, miksi tämä romaani voitti Nobelin, kun se on niin omituinen. Tässä romaanissa ei ole juonta, vaan asioita tapahtuu. Michael K itse ei ajattele kovin paljon, vaan yrittää elää ja muut hahmot yrittävät keksiä, mitä tätä vaivaa, kuka hän on ja miksi hän oli viljelemässä kurpitsoja.     

En osaa selittää, mutta koko romaanin tunnelma on kuin olisit jokin haamu leijailemassa hahmojen yläpuolella ja kykenemässä vain kurkistamaan heidän ajatusten kaikuihin, mutta ei itse kokonaisuuteen. Sitten tietenkin tarinassa ei ole mitään iloista, muttei myöskään hirveän traagista. Lukiessani tätä minulla oli sellainen surullinen apaattisuus. Mitään kauheaa ei tapahdu, jos ei lasketa äidin kuolemaa, joka on aika dramaattinen, mutta sen jälkeen Michael K on vain olemassa.     

Tuntui kuin olisin lukemassa Kurt Vonnegutin ”Teurastamo 5” (1969) vähemmän dramaattista versiota. Ei mitään avaruusolioita tai sodan traumoja, vaan yksi trauma, eli äidin menetys ja sen jälkeen sekava matka vailla mitään päämäärää. Armeijan vankileireissäkään ei mitään kauheaa tapahdu, eikä Michael K oikein välitä mistään. Tarinan hahmo on kuin jonkinlainen zombie, joka vain on olemassa ja muut kärsivät miehen apaattisuudesta. Minäkin kärsin, koska oli niin outoa lukea jostain ihmisestä, joka on kuin ei olisi ihminen.     

Erakkoanarkismia   

Samalla kuitenkin ymmärsin jotenkuten kirjan viestin, joka vaikutti olevan jonkinlainen yhdistelmä anarkismia ja erakkofilosofiaa. Michael K haluaa vain elää omalla omituisella tavalla vuorissa, kaukana yhteiskunnasta. Hänellä ei ole mitään vahvaa vakaumusta asiasta, vaan hän ajautui sille tielle, eikä ihmiset kiinnosta häntä. Kuitenkin poliittisen tilanteen takia, ihmiset haluavat tietää kenen puolella Michael K on ja heille on käsittämätöntä, että joku haluaa vain olla olemassa. Tässä on siis jonkinlainen valtionvastainen viesti, jossa ajetaan rivien välistä yksilön oikeutta määritellä itsensä ja olla oma kohtalonsa herra, vaikka onkin heikko kaikilla mahdollisilla tavoilla.    

Yhteenveto    

Mutta en pitänyt J.M. Coetzeen ”Michael K:n elämä” romaanista kovin paljon, koska se on liian käsittämätön. En tuntenut mitään muuta kuin tällaista surullista apaattisuutta ja minusta romaani pitää herättää voimakkaita tunteita. Mieluummin lukisin romaanin, joka tekee minut haluamaan hyppäämään ikkunasta ulos silkasta surusta, kuin tällaista outoa apaattisuutta. Mutta ymmärrän kyllä, että surullinen apatia on tunne ja teknisesti tämä on aika omaperäinen romaani. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin