Avainsana-arkisto: klassinen liberalismi

Pääoman voitto

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.   

9

Idea    

”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.   

Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi”  Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!  

Sääntö-Suomi

Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.

Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.

Hipsterikapitalismi   

Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön.  Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.   

Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia?  Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.    

Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.”  Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.  

Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta. 

Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.   

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.    

Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.    

Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.

Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio!  Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.    

Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin  ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.  

USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan.  Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!    

 

 

Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee.  Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.   

USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.   

 

Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.  

Yhteenveto   

Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.    

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia

Juha Sipilän manifesti?

Pyöriessäni Facebookin ”Liberaalimafia” –ryhmässä, minulle suositeltiin Henri Heikkisen ja Antti Vesalan, vuonna 2013 julkaistua ”Elämä hyvinvointivaltiossa” manifestia. Olin ymmärtänyt otsikon ja takakansikuvauksen perustella, että tämä oli hyvinvointivaltion kritiikki, mutta avatessa kirjan, se paljastui suomalaisen klassisen liberalismin manifestiksi.    

10

Idea   

Kirjailijoitten mukaan klassinen liberalismi on laissez-faire (antaa mennä) kapitalismiin perustuva ideologia. Tämä tarkoittaa, että valtion pitäisi vaikuttaa mahdollisimman vähän talouteen ja yksityisiin yrityksiin. Kirjailijat argumentoivat, että kaikki talouskriisit, kuten vuoden 2008 talouskriisi, syntyivät, koska valtio yritti vaikuttaa talouteen. Jos valtio lakkauttaisi/vähentäisi verotusta, tullimaksuja, ympäristö- ja työturvallisuuslakeja, talous pyörisi täydellisesti ja korjautuisi itsestään. Tällaisessa vapaassa järjestelmässä täystyöllisyys saavutettaisiin, koska yritysten perustaminen ja ihmisten palkkaaminen olisivat helpompia, mikä lisäisi kilpailua. Lisääntynyt kilpailu alentaisi tuotteitten ja palveluitten hintoja niin merkittävästi, että kaikilla olisi varaa elää.  

Kirjan mukaan Suomi on lukuisten säännösten ja byrokratian helvetti, jossa yksilöllä tai yrityksellä ei ole lähes mitään vapauksia, vastuuta tai velvollisuutta, vaan valtio hoitaa kaiken. Tällainen holhoava asenne vääristää markkinoita ja edistää ainoastaan valtion ylivelkaantumista, mikä lopulta tulee johtamaan Suomen taloudelliseen romahdukseen. Kirjailijat argumentoivatkin, että suomalainen hyvinvointivaltio on merkittävästi vähennettävä, jos haluamme estää tulevan talousromahduksen. Tämä johtuu siitä, että hyvinvointivaltiolla on tapana lisätä vuosien mittaan uusia palveluita, lisäten kustannuksia, jotka kasvattavat velanottoja.   

Teknisesti tämän kirjan argumentaatio on hyvinkin vakuuttavaa ja kielikin on helppoa ja välillä humorististakin. Kuitenkin jos tarkastelee kirjailijoitten ratkaisuehdotuksia laajemmalla perspektiivillä, ongelmia alkaa ilmetä.   

Oletukset   

Tämän kirjan suurin ongelma on sen lähtökohta. Kirja olettaa, että lukija jo inhoaa hyvinvointivaltiota ja etsii vain älykkäitä perusteluja inholleen. Itselleni hyvinvointivaltio ei ole koskaan aiheuttanut harmeja, enemmänkin se on mahdollistanut vaikeina aikoina keskittymisen opiskeluun, eikä vain elonjäämiseen. Tämän vuoksi minulle oli todella kummallista lukea siitä, miten hyvinvointivaltio rajoittaa ”vapauksiani” tai ”riistää lompakkoani”.

Kirjailijoille verotus on nollasummapeli, jossa palkkapussista otettu vero vain katoaa mustaan aukkoon, joka tuntuu samalta kuin ryöstöltä. Kirjailijat vielä paheksuvat, että verotuksella rahoitetaan “jonkun muun elämä”.  Vaikka kirjailijat onnistuvat loogisesti perustelemaan verotuksen epäoikeudenmukaisuuden ja jopa, miten taloudellisesti olisi kannatettavampaa, että yksilölle jäisi käteen enemmän rahaa, silti en pystynyt tunnetasolla samaistumaan perusteluihin.   

Toinen kirjan oletus on kapitalismin toimivuus, mutta tämä on enemmänkin kirjan rajaus kuin oletus. Kirjailijat lähtevät siitä lähtökohdasta, että kapitalismi on täydellinen järjestelmä, jonka viat johtuvat ainoastaan valtion ja kansalaisjärjestöjen väliintulosta. Tämä rajaus tarkoittaa, että kirjailijat onnistuvat ansioituneesti ja hyvinkin loogisesti perustelemaan liberaalin valtion toimivuutta. Mutta jos on muuten tutustunut kapitalismikriittiseen kirjallisuuteen, pystyy huomaamaan säröjä visiossa. Esimerkiksi yksi hyvä tapa kumota klassinen liberalismi, on todeta, että joka kerta kun sitä on kokeiltu, se on aiheuttanut kurjistumista ja paluun rajoittavampaan politiikkaan. Oikeastaan tämän kirjan visioimaa valtiota ei ole koskaan ollutkaan olemassa, joten se on yhtä utopistinen visio kuin kommunismi.

Kirjailijat melkein tunnustavat edellä mainitun, kappaleessa, missä haukutaan edustuksellista demokratiaa. Vaikutti siltä, kunin kirjailijat tunnustaisivat rivien välistä, että vapaa markkinatalous ei ole yhteensopiva demokratian kanssa. Tämä sen takia, koska kirjailijoitten mukaan poliitikko voi aina voittaa vaalit lupaamalla sosiaaliavustuksia ja valtion tukia. kirjailijoitten mukaan, jos poliitikot olisivat ideologisesti uskollisempia, demokratia voisi toimia kapitalismin kanssa. Mielestäni jos järjestelmäsi voi toimia ainoastaan, kun kaikki ovat saman mielisiä, ei se ole kovin demokraattinen tai toteuttamiskelpoinen. Silti kirjailijat eivät huomaa tätä ristiriitaisuutta kirjassa, jossa samaan aikaan haukuttaan konsensuspolitiikkaa. En väitä tässä, että kirjailijat olisivat epärehellisiä, ainoastaan, että he eivät huomanneet tätä ristiriitaisuutta.

Pahinta on kuitenkin, kun kirjailijat ylistävät Portugalin fasistisen diktatuurin tiukkaa valtion budjetinpitoa! Sen lisäksi, että Portugalin “Estado novo” (1933–1974) oli fasistinen diktatuuri, se oli myöskin imperiumi, jonka talous perustui Afrikassa olevien siirtokuntien riistoon. Maan talous oli niin riippuvainen siirtokunnista, että se oli viimeisempiä eurooppalaisia valtioita luopumaan niistä. Portugalin diktatuuri luopuikin siirtokunnistaan vasta hävittyään brutaaleja itsenäisyystaisteluita. En ainakaan itse nostaisi tällaista valtiota esimerkiksi talousliberaalista taloudenpidosta. Siinä mielessä nämä kirjailijat voivat yhtyä anarkistiteoreetikko Noam Chomskyn toteamukseen, että kapitalismi ja demokratia eivät ole yhteensopivia.    

Sipilän hallituksen manifesti?   

Huomasin lukiessani tätä kirjaa, että monet sen ehdotuksista ovat samoja, joita Kokoomus ja Keskusta nyt yrittävät Juha Sipilän hallituksessa toteuttaa. Esimerkiksi tässä ehdotetaan samaa terveydenhuollon yksityistämisjärjestelmää kuin SOTE:n “valinnanvapaus” uudistuksessa. Mutta myöskin ammattiliittojen vaikutusvallan heikentämistä ja julkisen sektorin leikkauksia. kirjailijat menevät vielä äärimmilleen kuin mitä Sipilän hallitus uskaltaisi, mutta selvästi tästä kirjasta on otettu vaikutteita.    

Kirjailijat ehdottavat, että Työvoimatoimisto lakkautettaisiin ja annettaisiin yksityisille rekrytointiyksille sama tehtävä. kirjassa ehdotetaan myöskin ammattiliittojen muuttamista yksityisiksi työttömyyskassoiksi, jotka työtaistelun sijaan, neuvotat työntekijöitä, missä muualla on parempia työehtoja tarjoava yritys kuin nykyinen työpaikka. Kirjailijat lakkauttaisivat yleissitovan työehtosopimuksen ja irtisanomissuojan. Kirjan liberaalissa visiossa yritykset maksaisivat vähemmän palkkaa kuin nykyään, jolloin enemmän ihmisiä voidaan palkata. Kirjailijoitten mukaan tärkeintä on, että kaikki ovat töissä, eikä niinkään miten paljon rahaa he saavat työstä. Kirjassa nostetaankin viimeisen vuosisadan alun Suomi esimerkkinä täystyöllistyneestä maasta, koska mitään “rajoituksia” ei ollut olemassa. En tiedä, mitä historiankirjoja kirjailijat lukivat, mutta muistaakseni viimeisen vuosisadan alun Suomi ei ollut ihan täystyöllistynyt onnella.

Kirjailijat kuitenkin selittävät, että potkut saanut työntekijä voi hakea toisen matalapalkkaisen työn. Tämä auttaisi, kirjan mukaan, ihmistä nousemaan työuralla, koska mitä enemmän työkokemusta eri työpaikoissa, sitä enemmän kehittyy työntekijänä. Tietenkin valtio maksaisi koko ajan perustuloa, nykyisten sosiaalipalveluitten sijaan, jolla työtön pysyy ”nipin napin elossa” työnhaun aikana. Sen sijaan kirjailijat haluaisivat antaa sosiaalitukia yksityisille pienyrittäjille, jotta nämä uskaltaisivat ottaa enemmän innovaatioriskeja.    

Vieraantumista   

Vaikka kirjailijat julistavat kapitalismin olevan perheen ystävä, en näe miten moni vähävarainen ihminen kykenisi siirtämään koko perheensä mukanaan ”hyvän työn” perässä jatkuvasti. Kehittyvissä valtioissa toki on kokemuksia tästä ”dynaamisesta työmarkkinasta”, mutta harva pitää näitä ratkaisuja hyvinä.   

Ainoa lohduttava asia tässä kirjassa on se, että sen tekijät eivät uskalla ehdottaa hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista, ainoastaan ”turhien osien karsimista”. Tämäkin ehkä on sen takia, koska suomalaisilla on sen verran hyviä kokemuksia hyvinvointivaltiosta, että on vaikea kannattaa amerikkalaistyylistä markkinaliberalismia.    

Silti monien palveluitten yksityistäminen tuntuu hiukan kyseenalaiselta. Kuinka moni on valmis antamaan oman kohtalon yksityisen toimijan käsiin, jonka tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajalle? Enkä puhu tässä ahneudesta, vaan siitä, että yksityiset yritykset eivät ole demokraattisia instituutioita, joille voi asiakkaana valittaa ja äänestää johtajat ulos. Kirjailijoitten mukaan, jos yksityinen yritys ei miellytä, niin joko asiakas vaihtaa paikkakuntaa tai boikotoi se. Täydellisessä maailmassa boikotti ja matkustaminen toimisivat. Oikeassa maailmassa kuitenkin tietyt palvelut luonnostaan luovat monopoleja tai suunnatonta valtaa yrittäjälle, jolloin boikotoiminen on lähes mahdotonta.    

Sitten tietenkin kuinka moni on valmis muuttamaan koko elämänsä vain koska tiettyä palvelua tarjoava yritys on tehnyt jotain väärin? Mitä jos vahinko on suurempi? Pitääkö ihmisten paeta saastuttavien yritysten tieltä, kun itsevalvonta pettää? Kirjailijoitten mukaan markkinat hoitavat kaikki vakuutusyritysten ja kustannuspaineitten kautta, jolloin onnettomuuksia tai väärinkäytöksiä on hyvin vähän. Historiassa kokeiltiin tällaista “luonnollista” korjausmekanismia ja se ei toiminut. Eivät rajoitukset ja turvallisuussäännöt tyhjästä ilmestyneet, vaan ne laadittiin, koska yritykset eivät itse kyenneet valvomaan niitä.   

Ehkä mielenkiintoisin vihje kirjan lyhytnäköisyydestä on, kun yksi kirjailijoista mainitsee, että Oulun yliopistossa keksittiin laite, jota vakuutusyritykset voisivat pakottaa asiakkaansa käyttämään, estääkseen varastokattojen romahduksen. Kirjailijat siis haukkuvat koko kirjan aikana valtiota, mutta eivät huomaa sitä ristiriitaisuutta, että heidän luomassa järjestelmässä JULKINEN yliopisto keksii laitteen, jota yritykset voisivat käyttää. Tämän kirjan mukaan valtio on kaiken pahuuden ydin, mutta se kelpaa maksaakseen yrityksille sosiaalitukia, puolet työntekijöitten palkasta ja itse kantamaan uuden teknologian kehittämiskustannukset! Voisin melkein sanoa, että kirjailijat ehdottavat rikkaitten sosialismia.   

Yhteenveto   

Henri Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” on aika epätasainen kirja. Kirjan määritelmä hyvinvointivaltiosta on niin laaja, että jopa republikaani George W. Bushin hallituskautta kutsutaan tässä teoksessa ”vasemmistolaiseksi”. Tämä tarkoittaa, että kirja pyrkii ottamaan kantaa kaikkiin yhteiskunnan kysymyksiin, kuten vihapuhelakeihin, maahanmuuttoon, kehitysapuun, naisten alempaan palkkaan ja pörssin transaktioveroihin. Kirjan parasta antia ovat viimeiset kappaleet, jotka käsittelevät hyvinvointivaltion kestävyysvajeongelmaa. Tämä on todellinen ja huolestuttava ilmiö, johon kirjailijat ehdottavat konkreettisia ratkaisuja. Mutta kuten edellisissä kappaleissa kerroin, epäilen, toimisivatko nämä markkinaliberalistiset ratkaisut käytännössä? Sipilän hallitus ainakin yrittää toteuttaa joitakin kirjan ehdotuksia, mutta moni niitä vastustaa. Kirjan mukaan nämä ehdotukset ovat “kipeitä”, mutta niitä tulisi vain kestää, koska ajan kuluttua ne alkavat toimia kuin pitäisi. Tällainen retoriikka muistuttaa pikkasen Neuvostoliiton ”reaalisosialismia” jossa vakuutettiin, että ihan kohta työläisparatiisi syntyisi, pitäisi vain kestää uudistukset. Suosittelen kaikille tätä kirjaa, jos kiinnostaa tietää, mikä on Kokoomuksen ja Sipilän johtaman Keskustan ideologinen pohja.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Talouskuri – Vaarallisen opin historia

Muistan kun yläasteella vuonna 2007 meille opetettiin, että EKP estää inflaation ja talouskriisin puhkeamisen korkopolitiikallaan. Sitten pari kuukautta sen jälkeen iski maailmanhistorian pahin talouskriisi. Lievästi sanottuna olin aika hämmentynyt. Päätin silloin, että koulu ei ollut tarpeeksi hyvä paikka oppiakseen asioita, vaan minun piti täydentää informaatiota itsenäisesti. Olen sitten lukenut laidasta laitaan talouskirjoja, niin Adam Smithin ”Kansojen varallisuus” (1776) kuin Karl Marxin ”Pääoma. Osa 1” (1867) ja kaikkea siitä välistä. Nyt otin tämän Mark Blythin vuonna 2013 julkaistun ”Talouskuri – Vaarallisen opin historia” kirjan luettavaksi.

11

Idea

Mark Blyth pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, että talouskuri, jossa valtion menoja leikataan merkittävästi ja suuryritysten veroja alennetaan, ainoastaan lisää kurjistumista eikä elvytä taloutta. Kirjailija perustelee tämän historiallisella katsauksella, että teoreettisella analyysillä. Koko kirja on rakennettu eri talouskuria kumoaviin argumentteihin, joissa toistetaan lyhyesti, mutta eri tavalla, edellisten kappaleitten pointit. Näin kirjailija uskoo, että maalikko pystyy ymmärtämään jotain kirjan monimutkaisemmista talousteoreettisista argumenteista.

Historiaa

Kirjassa käydään läpi talousliberalismin teorian ja käytännön historiaa. Kirjailija osoittaa, että talousliberaaleilla teorioilla on yhä 1700-luvulta peräisin olevia oletuksia, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Nämä oletukset aiheuttavat nykyisetkin talousliberaalit kannattamaan talouden elvyttämiskeinoja, jotka eivät ole koskaan toimineet.

Kirjailija eristää kolme liberalismin haaraa: Ensimmäinen on angloamerikkalainen klassinen liberalismi, jossa vastustetaan valtiota, koska pelätään sen varastavan kansalaisten yksityisomaisuuden omiin megalomaanisiin projekteihin, mutta samaan aikaan tunnustetaan, että ilman valtiota, yritysten perustaminen ja ylläpitäminen käy todella hankalaksi. Tämän vuoksi päädytään Adam Smithin kaltaiseen kompromissiin, jossa valtio pyritään pitämään mahdollisimman etäällä vapaakaupasta, mutta annetaan sille pikkuisen valtaa suojella sitä. Sitten on saksalainen sosiaalinen liberalismi (ordoliberalismi), jossa uskotaan, että ainoa tapa saada vapaa markkinatalous toimimaan parhaiten, on valtion interventio markkinoissa ja vahvan sosiaalisen turvaverkon ylläpitäminen työntekijöille. Kolmas laji on sitten itävaltalainen koulukunta, jonka mukaan valtion ei pidä vaikuttaa markkinoihin mitenkään ja antaa homman vain kulkea itsekseen. Näistä kolmesta haarasta on sitten moderneja sovelluksia, kuten uusliberalismi ja keynesiläisyys.

Ehkä tässä pitäisi avata, mitä tasan tarkkaan uusliberalismi tarkoittaa: Uusliberalismi on kirjan mukaan klassisen liberalismin versio, jossa pyritään elvyttämään talous yksityistämällä valtion omaisuutta. ”Uusi” etuliite tulee siitä, että silloin kun klassinen liberalismi kokeiltiin, valtioilla ei ollut kansallistettua omaisuutta, jota yksityistää, vaan ainoastaan valtioitten piti karsia ne niukat sääntelyt, joita sillä oli taloudesta. Kirjailijan mukaan alkuperäisessä klassisen liberalismin talousteorioissa ei koskaan puhuttu yksityistämisestä, joten nykyinen kuripolitiikka on uutta.

Kirjan ydin on avata Euroopan historiaa, osoittaakseen että joka kerta kuin talousliberalismin kuripolitiikkaa on kokeiltu, se ei ole toiminut. Kuitenkin sitä yhä kokeillaan nykypäivään saakka, uskoen että tällä kertaa se toimii. Kirjailija käyttää tällaisesta saman virheen toistamisesta ”zombietaloustiede” käsitettä. Vaikka kuinka kuripolitiikkaa on historian aikana epäonnistunut, silti joka kerta kun talouskriisi on puhjennut, sitä kokeillaan vielä kerran, ikään kuin se tällä kertaa toimisi. Kirjailijan lainaa Einsteinin lausetta kuvatakseen tätä zombietalousilmiötä: ”Hulluuden määritelmä on kokeilla samaa asiaa monta kertaa, odottaen erilaisen tuloksen.”

Teoriaa

Kirjailijan mukaan kuripolitiikan logiikka perustuu uskomukseen, että valtio on omalla tuki- tai sääntelypolitiikalla ”pakottanut” pankkien tai muun teollisuuden alan sekoilla markkinoilla, aiheuttaen talouskriisin. Jos valtio ei olisi rajoittanut ja tukenut markkinoita, vastuuttomat pankkiirit ja yrittäjät olisivat karsiutuneet jo ajat sitten kuin evoluution laissa ja kaikki toimisi todella siististi. Koska näin ei tehty, markkinat ovat vääristyneet, joten ainoa ratkaisu markkinoitten ”korjaamiseksi” on vähentää, jos ei kumota, ammattiliittojen vaikutusvaltaa, karsia työoikeuslakeja, julkisia menoja ja suurpääoman verotusta minimiin. Näin markkinat voivat taas kulkea luonnollisia uomia pitkin ja toimia hyvin.

Kirjailijan mukaan kuitenkin markkinat eivät tasaannu, vaan tilanne pahenee entisestään. Nyt yrittäjät eivät uskalla sijoittaa, koska he eivät voi ennustaa pystyvätkö nyt matalapalkkaiset ja työttömät kuluttajat ostamaan heidän tuotettaan. Samalla pankit eivät uskalla lainata, koska mikään ei estä heitä menettämästä rahojaan välittömästi. Ainoastaan valtavat kansainväliset korporaatiot selviävät kriisistä ja nekin eivät laajennu, koska ei ole olemassa tarpeeksi kuluttajia, jotka oikeuttaisivat laajennuksen. Samalla kansalaiset pakotetaan maksamaan omista veropusseista kaatuneitten pankkien elvytykset, koska valtion koetaan syypäänä kriisiin. Kirjailija tiivistääkin, että sen lisäksi, että kuripolitiikka on moraalisesti epäreilua se ei käytännössä toimi. Kirjailija antaa runsaasti esimerkkejä valtioista, jotka selvisivät talouskriiseiltä ainoastaan ankaralla valtion interventiolla.  Mutta myöskin hän paljastaa, että ne valtiot, jotka pidetään uusliberaalin politiikan mallioppilaina, eivät selvinneet kuripolitiikalla kriisistä.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan kuivuus ja monimutkainen talouspoliittinen terminologia. Vaikka kirjailija selittää samat asiat useilla eri tavoilla, en voi olla täysin varma, että ymmärsin kaikkea.

Yhteenveto

Vaikka tämä kirja on selvästi vasemmistolainen, se pysyy talousliberalismin kehyksen sisällä, enimmäkseen uuskeynesiläisyydessä. Eli tämä ei ole mikään kommunistinen kirja, jossa argumentoidaan kapitalismin kumoamista, ainoastaan sitä, että hallitsematon talousliberalismin ja sen elvytyskeinot eivät toimi. Kirja myöskin käsittelee, miten EU:n eurojärjestelmä on tuhoon tuomittu, eikä se auta taloudessa ollenkaan. Aika hyvä kirja, mutta pitää lukea keskittyneesti, kun kieli on aika monimutkaista.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Talous

Voiko liberalismi radikalisoida?

Ludwig von Misesin ”Liberalismi. Klassinen perinne.” (oma suomennos) on vuonna 1927 kirjoitettu manifesti ja tietokirja liberalismista.

57

Liberalismi on yhä länsimaitten vallitsevin aate, joka on melkein jokaisen länsimaisen demokraattisen valtion pohja. Kuitenkin sattumalta liberalismi on nyt samassa kriisissä kuin tämän kirjan julkaisemisajankohdalla. Äärioikeisto ja totalitarismi ovat nousemassa ympäri maailmaa. Monet ovat aktiivisesti hylkäämässä liberalismin ja korvaamalla sen uusosmanismilla, trumppismilla tai putinismilla. Tuorein esimerkki tästä on Perussuomalainen kansanedustaja Laura huhtasaari, joka julisti Twitterissä ”liberalismi on mielisairaus” ja linkkasi tunnetun radikaalioikeistolaisen salaliittoteoreetikon propagandavideon.

Samaan aikaan toiset ihmiset taas ovat naamioimassa totalitarisminsa ja rasisminsa, kutsumalla itseään ”klassisisiksi liberaaleiksi”, jotta heitä ei kutsuttaisi äärioikeistolaisiksi. Tämä Misesin kirja liberalismista voi selventää, miksi liberalismia vieraannuttaa tai radikalisoi ihmisiä?

Ideologia

Mises määrittelee kirjassaan liberalismin ideologiaksi, jonka tavoitteena on maksimoida ihmisen vapaus, ilman että tämän vapaudet rajoittavat toisten vapauksia. Tämän vapauden tasapainon saavutetaan yksityisomaisuudella ja valtiolla, joka sitä suojelee. Misesin mukaan yksityisomaisuus takaa poliittisen vallan, joten jos kaikki omistavat pääomaa, silloin kaikilla on yhtäläinen valta saada edustusta demokraattisessa valtiossa. Talous tietenkin rakennetaan yksityisomaisuuden pohjalle, jolloin kapitalismi on ainoa vapauksia ja velvollisuuksia takaava talousjärjestelmä.

Kirjailija allekirjoittaa Adam Smithin teorian vapaan markkinatalouden ”näkymättömästä kädestä”, joka on metafora spontaanisille markkinoille, jotka ohjaavat pääoman juuri sinne, minne sitä eniten tarvitaan. Toimiakseen tehokkaasti, valtion on puututtava todella vähän markkinoitten kulkuun, jos ollenkaan. Verotusta on laskettava tuntuvasti ja tuotteita tai markkinoita rajoittavia lakeja pidettävä minimissään. Esimerkiksi tullit ja muut valtion asettamat kaupanteon oheismaksut ja byrokratiat on poistettava kokonaan. Tämä tarkoittaisi myöskin hyvinvointivaltion kokonaista lakkauttamista.

Misesin liberalismi on siis oikeistolaista markkinaliberalismia, joka eroaa vaikka Vihreitten tai amerikkalaisen Demokraatti-puolueen sosiaaliliberalismista. Todennäköisesti Laura Hihtasaari pitää sosiaaliliberalismia mielisairautena, mutta koska Huhtasaari ei ainakaan avimesti halveksi demokratiaa, tämä todennäköisesti kannattaa klassista liberalismia, jota on aletti kuvata USA:ssa uuskonservatismiksi. Mises kirjoittikin tämän kirjan tehdäkseen pesäeron sosialiliberaaleihin ja juuri tästä kirjasta yleistyi nimitys ”klassinen liberalismi”

”Ei oikeaa liberalismia!”

Joku voi jo varmaan kysyä, että emmekö jo nyt elä tällaisessa maailmassa, jossa eriarvoisuus kasvaa ja juuri sen takia äärioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa? Eikö juuri, esimerkiksi Sipilän hallitus yritä tällaista talousuudistusta?

Vastaus on ei. Se onkin tämän kirjan mielenkiintoisin teesi. Mises määrittelee teoksessaan liberalismin niin kapeasti, että hän tunnustaa, että missään päin maailmaa ei ole viety liberalismia loppuun asti. Ei edes hänen elinaikanaan tällaista täydellistä markkinoitten vapauttamista ole harjoitettu. Sipilän hallitus ei myöskään mahtuisi liberalismin raameihin, koska se ei ole pyrkinyt lakkauttamaan hyvinvointivaltiota, vaan näivettämään sitä. Yritystuet, tullit ja progressiivinen verotus eivät ole lakkautettu. Aktiivimallikin ei kuulu liberalismiin, koska se lisää byrokratiaa entisestään ja antaa suunnatonta valtaa valtiolle hallita ihmisten elämiä.

Tässäkin kirjassa Mises varoittaa, että moni henkilö kutsuu itseään liberaaliksi, mutta heidän politiikkansa voivat olla päinvastaiset. Ehkä hälyttävintä onkin, että Mises pitää toryismia, eli Iso-Britannian oikeistolaisen Konservatiivipuolueen ideologiaa epäliberaalina.

Mutta nyt joku voi varmaan huomauttaa, että eikö Mises pakene vastuuta? Jos mikään maailman oikeistohallitus ei ole oikeasti liberaali, eikö se ole sama asia kuin kommunisti, joka sanoo, että Neuvostoliitto ei ollut oikeaa kommunismia? Tarkoittaen, että aina, kun liberaalihallitus tekee jotain ikävää se lakkaa olemasta liberaali? Pakko vastata, että vähän siltä näyttää.

Utopiakapitalismi

Mises käsitteleekin kirjassaan kapitalismin teoriaa, joka on sisäisesti kiistattoman johdonmukaista ja helposti ymmärrettävää. Esimerkiksi Karl Marxin talousvisiot ovat niin kryptisiä, että en koskaan niitä ymmärtänyt ja sen takia en kannatakaan suunnitelmataloutta. Mises kumoaa suunnitelmatalouden hyvin loogisesti ja selkeästi tässä kirjassa, enkä ala avata sitä.

Kuitenkin jos vertaamme Misesin teoreettista kapitalismia oikeaan maailmaan, voimme nähdä selkeitä ristiriitoja. Esimerkiksi. Misesin mukaan vapaassa markkinataloudessa pääoma kiertää hurjaa vauhtia yhdestä käyttäjästä toiseen, jolloin kukaan ei ole pysyvästi superrikas, mutta ei myöskään köyhä, vaan kaikki jossain vaiheessa saavat pääoman kierteen hyödyt, eikä se kasaudu pitkiksi ajoiksi harvojen käsiin. Tätä voisi kutsua pisarointivaikutukseksi. Kuitenkin kaikki tietävät, että meillä on superrikkaita, joitten varallisuus heilahtaa muutamassa prosentissa, mutta silti varallisuus lasketaan sadoissa miljardeissa, kun samaan aikaan on ihmisiä, joilla on rahaa juuri ja juuri syömiseen, jos siihenkään.

Ollakseen totta, tämä visio nopeasti kiertävästä varallisuudesta, suuryrityksiä pitäisi jatkuvasti nousta ja kaatua uusien tilalle. Kuitenkin meillä on yhä samoja suuryrityksiä kuin sata vuotta sitten. Esim General Electric on 125 vuotias suuryritys. Joitakin uusia korporaatioita on toki noussut, kuten monet internetin jätit, mutta näitten omistajat ovat yleensä olleet joko keskiluokkaista tai sitä korkeammasta tuloluokasta. Sitten harva kaatuneen suuryrityksen omistaja on köyhtynyt keskiluokan tai köyhän tasolle muutoin kuin pörssiromahduksien aikana, jos silloinkaan.

Teoriassa Mises on oikeassa kapitalismista, mutta käytännön applikaatiosta hän ei ota vastuuta. Mutta Mises vastaa tähän kirjoittamalla, että mikään järjestelmä ei ole täydellinen, eikä meidän pitäisi edes tavoitella sellaista, vaan tyytyä siihen, että meillä on nyt parempi elintaso kuin keskiajalla. Ongelmana on, että olen nähnyt jopa kommunistien käyttävän tätä argumenttia puolustellessaan Neuvostoliittoa. Stalinin jälkeen Neuvostoliiton elintaso nousi korkeimmille lukemille kuin tsaarin aikana, joten eikö silloin se todista, että Neuvostoliitto onnistui tehtävässään? Puolueettomalle ihmiselle jää sitten aika vaikeaksi valita kumpi ideologia on parempi, jos kummankin puolustajat samaan aikaan kieltävät ideologiansa reaalimaailman ongelmat ja yrittävät vakuuttaa, että on tyydyttävä saavutettuihin etuihin, koska ennen oli vielä kurjempaa.

Puutteellinen vallan analyysi

Sitten tietenkin kuinka moni ihminen maailmassa omistaa tuottavaa pääomaa? Misesin mukaan yksityisomistus takaa poliittista valtaa, mutta harva ihminen maailmassa omistaa maata tai osakkeita, jolla saada sama poliittinen valta kuin transnationaalisilla korporaatiolla. On olemassa oikeastaan konkreettisia tutkimuksia, jotka osoittavat, että ihmiset tuntevat omaavansa vähän valtaa vaikuttaa yhteiskuntaan nykyään kuin aiemmin, vaikka juuri nyt elämme liberaaleinta aikaa moneen vuosikymmeneen. Tätä vallan epätasapainoa Mises ei käsittele mitenkään, mikä oli aika ihmeellistä, koska yksi tämän kirjan pointeista on kumota sosialismi. Sen sijaan kirjailija tukeutuu mantraan, että kunhan kaikki valtion tuet ja verotus lakkautetaan, matalapalkkainen vuokralla asuva työläinenkin voi perustaa oman start-upin ja rikastua. Mutta herää kysymys, että jos lakkauttaisimme kaikki valtion etuudet, niin toimisiko tämä työläisten rikastuminen, kun suuryritykset ovat jo ottaneet varaslähdön?

Orjuuden vähättelyä

Toinen ongelma on suurpääoman historia. Mises käsittelee kapitalismin historiaa jonkin verran. Esimerkiksi hän yrittää perustella ilman mitään viitteitä tai esimerkkejä, että transatlantinen orjuus, maaorjuus ja velkaorjuus eivät olleet niin pahoja, vaan oikeasti orjat pitivät omasta alennustilastaan ja orjanomistajat olivat mukavia heppuja. Mises toki kirjoittaa, että periaatteessa orjuus on liberalismin vastaista, mutta sen lakkauttaminen oli vaikeaa, koska kukaan ei kannattanut sitä, ei edes orjat. Kirjailjan mukaan vasta keskustelemalla järjellä ja logiikalla, orjuus saatiin lakkautettua, koska palkkatyöläiset ovat tehokkaampi komponentti kapitalistisessa taloudessa.

Sattumalta olen lukenut orjuuden ja muitten orjuusmuotojen historian, jopa aikalaiskuvauksia. Voin sanoa, että orjuus oli orjien mielestä todella ikävää. Tämän todistavat lukuisat orjakapinat kautta historian ja koko orjuuden aikainen orjuutta vastustava aktivismi, johon eivät osallistuneet vain valkoiset, vaan orjuutetut kansat.

Mutta miksi Mises yrittää vähätellä orjuutta? Yksinkertaisesti sen takia, koska sitä hyödynsivät länsimaiset suuryritykset, joilla oli tiiviit siteet maittensa hallituksiin. Mises on jotenkin yritettävät vähätellä sitä faktaa, että nykyinen länsimainen vauraus ei johdu ahkerista kauppiaista ja työläisistä, vaan suunnattomasta riistosta, joka kohdistettiin kolonisoituihin kansoihin.

Mises varmistaa selustansa jopa irtisanoutumalla imperialismista ja sanomalla, että se ei liity kapitalismiin mitenkään. Tämä on vähän hullunkurista, koska miten voidaan erottaa imperialismi kapitalismin kehityksestä, kun molemmat kehittyivät yhdessä ja suhteessa toisiinsa?

Länsimainen imperialismi ei ollut vain valtion harjoittamaa vallanhimoa, vaan se oli valtion tapa luoda lisää markkinoita maansa suuryrityksille. United Fruit Company ja État indépendant du Congo ovat ne kärjistetyimmät esimerkit yksityisomisteisista korporaatioista, jotka kirjaimellisesti ryöstivät kokonaisia valtioita rikkoen räikeästi ihmisoikeuksia. Misesin mukaan nämä historiamme pimeimmät puolet ”eivät ole oikeaa kapitalismia”. Mutta jos mikään ei ole oikeaa kapitalismia, miten voimme sanoa, että kapitalismi on menestyvä talousjärjestelmä?

Fasismin vähättely

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on kuitenkin Misesin fasismimyönteisyys. Vaikka kirjailija painottaa, että fasismi on tuhoisa vapaalle markkinataloudelle pidemmällä aikavälillä, se on kuitenkin parempi järjestelmä kuin kommunismi. Misesin mukaan fasismi ei ole niinkään ideologia, vaan reaktio kommunismin väkivaltaisuutta vastaan, jolloin se on enemmänkin liberaalien ase, jolla suojella itseään hätätilanteessa totaaliselta tuholta. On siis tulkittava tästä avauksesta, että fasismi on äärimmäistä oikeistolaisuutta!

On totta, että fasismi ei ole ihan ideologia ja on totta, että historiallisesti fasismi perustui kommunismin pelkoon, mutta Mises sivuttaa kokonaan sen tunnetuimman asian, miksi kukaan ei pidä fasismista: Hallitsematon ja brutaali rasismi, jonka takia miljoonia viattomia ihmisiä murhattiin.

Mises kuluttaa kokonaisen kappaleen kertoen, että fasismi on paha liberalismille, mutta se on välttämätön väliaikaisratkaisu suojellakseen ihmisten yksityisomaisuutta. (jostain syystä Mises ei välitä juutalaisten tai siirtomaakansojen yksityisomaisuudesta)

Koska tämä kirja kirjoitettiin ennen Toista maailmansotaa, on joksikin ymmärrettävää, miksi Mises puolustaa fasismia, niinkin paljon, että kertoo fasismin sisältävän ”liberalismin elementtejä”. Silti hänen analyysinsa ontuu, koska nykyään kommunisteja ei ole missään länsimaissa merkittäviä määriä oikeuttaakseen fasismin nousun. Suomessakin SDP ja Vasemmistoliitto ovat luopuneet marxismista kokonaan. Monissa länsimaisissa suurvalloissa ei ole edes kommunisteja nimeksikään. Nyky-Venäjäkin ei ole kommunisti, vaan autoritaarinen kapitalistivaltio. Samoin Kiina. Miten Mises selittäisi nykyisen äärioikeiston ja totalitarismin vetovoiman? Joillakin vasemmistolaisilla on vaihtoehtoisia teorioita fasismin noususta, mutta eipäs puhuta heistä.

Voiko liberalismista radikalisoitua?

Mutta tämä fasismi, orjuuden, imperialismin ja kapitalismin haittojen vähättely selittävät hyvin nykyisten markkinaliberaalien radikalisoitumisen äärioikeistoon. Kaikki ongelmat, mitä liitetään liberalismiin, vähätellään, kielletään tai oikeutetaan tässä kirjassa. Klassinen liberalismi näyttäytyy Misesin tekstissä aatteena, joka ei voi tehdä mitään väärää ja joka on jo niin täydellinen kuin mahdollista. Voisin jopa sanoa, että tällainen ylimielinen asenne muistuttaa uskonnollisuutta. Kriittiselle yksilölle jääkin kaksi vaihtoehtoa: Joko hylätä klassinen liberaslismi, koska se ei kykene vastaamaan kunnolla reaalimaailman ristiriitaisuuksiin tai etsiä jokin ulkopuolinen syntipukki ongelmiin.

Klassinen liberalismi on aate, joka perustuu kapitalismiin ja jos on tämän kirjan tekstiä uskomista, kapitalismi ei voi olla väärässä. Tämä taas tarkoittaa, että jos kapitalismi ei ole toimimassa, kuten pitäisi, syy on oltava valtiossa tai jossain muussa ulkopuoliseksi koetussa ihmisryhmässä, eikä itse vapaissa markkinatalouksissa.

Misesin kirja avaa hyvin ne pimeyden siemenet, jotka radikalisoivat oikeistolaisia joko hylkäämään kokonaan liberalismin, kuten Huhtasaari tai kääntämään koko aatteen ylösalaisin oikeuttamaan mitä epäinhimillistä fasistista politiikkaa, kuten Marco de Wit, jonka nettisivussaan on samaan aikaan Mises instituutin ja Natsi-Saksan SS:n mustan auringon logot!

Tietenkin eivät kaikki klassiset liberaalit tai muutkaan oikeistolaiset radikalisoidu äärioikeistoon, mutta voimme jo tässä kirjassa nähdä, että aatteella on sisäänrakennettu logiikka, jonka mukaan itse aate ei voi koskaan aiheuttaa ongelmia ja jos aiheuttaa ne ovat jonkun muun syy. Tämä vastuun pakoilu ja ylimielisyys edistävät joissain yksilöissä asennetta, jossa tarkoitus pyhittä keinot ja, missä historia voidaan kaunistella, jotta aate pysyy puhtaana. George Orwell kirjoitti ”1984” kirjansa allegoriana Stalinin Neuvostoliiton kauhuista, mutta yhtä hyvin klasaisessa liberalismissa on sisäänrakennettuja mekanismeja totalitarismin oikeutukseen.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta tämä on arvokas teos. Jos haluaa ymmärtää, mitä tarkalleen on oikeistoliberaalin ihanne ja lopullinen tavoite, kannattaa lukea tämä teos. Mielestäni Misesin ideologiassa on hyviä pointteja, joita historia on todistanut olevan toimivia. Mutta on otettava vastuu virheistä ja tunnustaa ne, jotta niitä ei toisteta. Jos tutkii äärioikeistoa tai ääri-islamia, huomaa, että molemmat perustuvat juurikin historian totaaliseen kieltämiseen tai kaunisteluun. Historian kiellolla oikeutetaan sitten juuri ne asiat, joita aiemminkin on tehty ja joita on jouduttu jälkeenpäin peittelemään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous

Konservatiivinen mieli – Burkesta Eliotiin

Russell Kirkin ”Konservatiivinen mieli – Burkesta Eliotiin.” (oma suomennos) on pohjoismaerikkalaisen oikeistolaisen konservatiivisen ajattelua kiteyttävä teos.

71DQu3-qevL._SX355_
Ottaessani tämän kirjan luettavaksi, odotin todella kiihkeää räyhäoikeistolaista retoriikkaa, joka nostattaisi verenpaineeni, mutta sainkin todella tylsästi kirjoitettua filosofista paatosta.

Kirk osaa kirjoittaa paremmin kuin moni ääriajattelija, joten pystyin puurtamaan puuduttavan kirjan läpi, jotta voisin saada ”oikean” kuvan konervatismista, konservatiivin kuvaamana. Eli tämä ei ole minkään marxilaisen teoreetikon analyysi oikeistokonservatiivisuudesta, vaan ihan oikean konservatiivin esittely omasta aatteestaan.

Teesi

”Konservatiivinen mieli” alkaa määrittelemällä, mitä se haluaa ”säilyttää” . Eli Kirkin tapauksessa se on 1700-luvun lopun maailmanjärjestys, missä ”intelektuaalinen aristokratia” hallitsi viisaasti ja maltilla kansaa, joka tiesi paikkansa. Kansa eli tyytyväisenä käsityöläisenä tai vuokraviljelijänä, ja oli uskollinen instituutioille ja Jumalalle. Mutta Kirkin harmiksi ”utilitaristit” tulivat ja pilasivat kaiken, myrkyttämällä ensin liberaalit valistusmiehet riistokapitalisteiksi, jolloin työläiset alkoivat radikalisoitua sotialismin tielle. Sosialismi on kirjailijan mukaan paha, koska sen nimeen miljoonia murhattiin. Kirjan teesi onkin, että jos palaamme vanhaan järjestykseen, vähemmän ihmisiä on tyytymättömänä ja kuolleena.

Kirja alkaa tästä huikeasta alkuasetelmasta sitten määrittelemään erilaisten valistusfilosofien ja oikeistolaisten ajattelijoitten kautta ”konservatiivista mieltä”. Tämä mieli tai ideoligien pohja on sekoitusta platolinaista valtiota, vapaita markkinoita, kristillistä etiikkaa ja agraarianarkismia, minkä yhdistävä ydin on sosioekonomisten ongelmien graduaalinen ja äärimmäisen rauhallinen korjaaminen, ilman että ravistellaan liikkaa vallitsevia valtarakenteita. Paperissa tällainen ideologia kuulostaa todella hienolta. Kuka ei haluaisi parantaa asioita hallitusti?

Ristiriitaisuuksia

Vaikka kirja on uskomattoman puuduttavaa, niin siinä oli todella mielenkiintoisia ideoita, jotka tyhjiössä kuulostavat loistavilta, mutta jotka joko realimaailmassa ovat uskomattoman typeriä tai kirjan kokonaisuutta katsoen, äärimmäisen ristiriitaisia.

Esimerkiksi kirjassa perustellaan pitkään, miten ”henkinen aristokratia” pitää nousta yhteiskunnan johtoon ja hallita joukkoja instituutuoita, jotka turvaavat kansan ”alempien kerrosten” elämää,.  Mutta parin sivun jälkeen Kirk haukuu virkamiesvaltaa ja miten nämä ohjaavat kansaa instituutioitten kautta.

Toisalta Kirk perustelee, miten lainsäädäntö häiritsee kansalaista, ja hänen mukaansa ainoa asia mitä kansa tarvitsee on Jumalan pelkoa sydämmessä ja syvä uskollisuus henkistä aristokratiaa kohtaan. Tällä syvällä auktoriteettiuskolla ihminen pitäisi onnistua pärjäämään yksin yhteiskunnassa ilman lainsäädäntöä. Eli samaan aikaan pitää olla itsenäinen ja vapaa, mutta uskolline auktoriteeteille? Eli kirjailija vaikuttaa argumentoivan jonkun kristillisen anarkismin puolesta, mutta parin kappaleen päästä, Kirk haukkuu anarkisteja ja sosialisteja, jotka kehtaavat yrittää kouluttaa kansaa ja opettamaan tälle, että on olemassa ihmisoikeuksia ja itsenäistä ajattelua.

Kirkin mukaan kansaa ei saa kouluttaa, koska näistä tulee ylimielisiä ja he tulevat vaatimaan lisää resursseja, joten on parempi, että he pysyvät kouluttamattomina, koska mitä vähemmän he tietävät, sitä tyytyväisemmäksi he pysyvät.

Kirjassa on lisää räikeitä ristiriitaisuuksia, mutta mielestäni sen kulminaatio on pitkä pohdinta, siitä miten ihmisoikeudet ovat keinotekoisia ihmismielen keksintöjä, joten ne pitää kumota, koska kristillinen etiikka on tarpeeksi hyvä ohjaamaan ihmiset hyvyyteen.

Yhteenveto

Mutta kaiken tylsyyden ja hulluuden keskellä löysin modernia maailmaa pelkäävän kirjailijan, joka kauhisteli orastavan teollisuuden saasteita, sen aiheuttamaa epäinhimmillisiä asuinoloja, maailmansotia ja verisiä vallankumouksia, joitten jälkeen nousi vielä viheliäimpiä diktatuurieja kuin edeltäjät.

Kaikki mitä olen ajatellut konservatiiveista ennen tätä kirjaa, vain vahvistui. Konservatiivit haluavat palata johonkin kuvittelliseen idylliin tai edetä kohti sosiaalista ja taloudellista muutosta graduaalisesti ja harkiten, mutta käytännössä he yrittävät jarruttaa kaiken muutoksen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi