Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” on vuonna 2017 julkaistu talousliberaalinen manifesti, jota jotkut blogini fanit suosittelivat minulle. Koska blogini keskittyy poliittisiin ääriliikkeisiin, minulla ei ollut mitään kiirettä lukea tätä teosta. Vaikka joittenkin mielestä Pursiainen on ekstremistinen hörhö, en jaa tätä näkemystä. Se, että haluaa yksityistää julkista sektoria ei ole sama asia kuin yrittää rakentaa pohjoismaista natsi-imperiumia.
Idea
Heikki Pursiainen on ekonomisti ja entinen uusliberalismia ajavan Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja. Hän kirjoitti tämän kirjan, argumentoidakseen, että Suomi on paska maa, koska täällä ei harjoiteta tarpeeksi talousliberalismia. Provokatiivisesta otsikosta huolimatta, kirjailija ei vihaa Suomea, vaan väittää, että maamme olisi vielä rikkaampi ja hyvinvoivampi, jos julkista sektoria kavennettaisiin merkittävästi.
Kirjailija kehys on saksalaisessa sosiaaliliberalismissa, jonka mukaan hyvinvointivaltion pitää hoitaa vain niitä yhteiskunnan sektoreita, joita yksityisesti on hankala ylläpitää tehokkaasti. Pursiainen kertookin ihailevansa 2000-luvun alun Tony Blairin ”New labour” työväenpuolueen minimaalisen hyvinvointivaltion linjaa, eikä olevansa ”hullu liberaali”. Sattumalta olenkin kirjoittanut Owen Jonesin ”Chavs: The Demonization of the Working Class” (2011) kirjasta, jossa argumentoidaan, kuinka tuhoisa kyseinen politiikka on ollut Iso-Britannialle.
Pursiainen ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä uusliberaali, jonka mukaan koko hyvinvointivaltio ja kaikki yritystoimintaa rajoittavia lakeja tulisi lakkauttaa. Vaan hän on samalla keskieurooppalaisella oikeistolinjalla kuin kokoomuslainen Elina Lepomäki, jonka kirjan olen arvioinut tai ranskalainen presidentti Emmanuel Macron kaltaiset ”keskustalaiset” uusliberaalit. Kertoo jotain vasemmistolaisen talouspolitiikan hegemoniasta, kun Suomessa kuuluisin uusliberaali ekonomisti, pidettäisiin paatuneena kommunistina USA:ssa.
Suurin osa kirjan argumentaatiosta ovat oikein fiksuja ja loogisia, jolloin tästä muodostuukin yllättävän maltillinen näkemys suomalaisesta yhteiskunnasta, jota vanhat valtiokeskeiset ratkaisut kahlitsevat liikaa. Kirjassa käsitellään niin paisunutta julkista sektoria kuin yritystukia. Kaikki nämä estävät Pursinaisen mukaan ihmisiä ottamasta vastuuta omasta elämästään ja kaventavat todellista itsenäistä ja vapaata yhteiskuntaa. Samalla kirjailija rakentaa hyvin vahvan liberaalin argumentin perussuomalaisia ja heidän edustamaansa äärioikeistolaista linjaa vastaan.
Nerokkainta tässä kirjassa on Pursinaisen omaperäinen argumentaatio, joka lähtee siitä, että keskiluokka hyötyy tolkuttoman paljon hyvinvointivaltion palveluista, vaikka koko järjestelmä on tarkoitettu köyhille. Oikeistolaista kirjallisuutta lukeneena huomasin, että tämä keskiluokan haukkuminen on vain ovela tapa vähentää keskiluokan ja rikkaimpien verotusta. Sen sijaan, että Pursiainen kirjoittaisi, että keskiluokan selkänahkaa revitään veroilla, jotta ”heikompi aines” saisi ”ansaitsematonta rahaa”, hän kirjoittaakin, että keskiluokan hyvinvointipalveluita on rajoitettava ja kohdistettava ”oikeasti” köyhille, mikä automaattisesti tarkoittaa keskiluokan ja varakkaampien verotaakan keventämistä. Sinänsä keskiluokan verotaakan vähentämisessä ei ole mitään väärää, pidän vaan mielenkiintoisena, miten saman asian voidaan esittää paljon fiksummalla tavalla.
”Ideologiat ovat kuolleet, paitsi paskat ideologiat”
Kirjan toinen kantava teema ovat ideologiat ja niitten paluu. Pursiaisen mukaan ”ideologiat ovat kuolleet, paitsi paskat ideologiat”, jolla hän tarkoittaa fasismia ja sosialismin viimeisiä rippeitä. Kirjailijan mukaan Perussuomalaiset ovat yrittäneet valtavirtaista äärioikeistolaisuuden sen jälkeen, kun valitsivat puheenjohtajakseen ”pula-ajan tohtori Goebbelsin”.
Samalla suomalaiset vasemmistopuolueet eivät ole luopuneet kaikista sosialismin rippeistä ja ryhtyneet vapaan markkinatalouden puolustajaksi. Kokoomusta taas arvostellaan sen takia, koska se ei ole ideologinen puolue. Pursiainen argumentoi, että Kokoomuksen pitäisi olla avoimemmin uusliberalismia ajava puolue, joka olisi ylpeä ja iloinen, kun se leikkaa julkista sektoria, myy kansalaisomaisuutta pois, kumoaa työoikeuslainsäädäntöä ja pienentää ammattiliittojen vaikutusvaltaa. Keskustan olemassaoloa Pursiainen taas kyseenalaistaa kokonaan ja sanoo sen olevan suomen ”taantumuksellisin voima”.
Olen aiemminkin valittanut, että elämme ideologianjälkeistä aikakautta, jossa ideologioita pidetään ikävinä asioina. Sen verran paljon, että kun joku poliitikko haluaa haukkua hallituksen politikkaa, tämä sanoo sen olevan ”ideologista”. Mielestäni ei ole olemassa arvovapaata ultramatemaattisen loogista politiikkaa, vaan se on aina ideologista. Pursiainen on samoilla linjoilla ja sanoo, että oikeistopolitiikka pitää olla aatteellisesti johdonmukaista. Mielestäni ideologinen politikka on palattava, koska silloin äänestäessä tietää tasan tarkkaan mitä saa. Samalla hallitusneuvottelut ovat helpompia, kun kaikki tietävät, mitä kukin puolue oikeasti tavoittaa tai vastustaa.
Populismi onkin nykyään suuri ongelma, koska kun millään puolueella ei ole mitään ideologiaa, populistin on helpompi kehystää itsensä eliitin vastaiseksi, ilman että tarjoaa mitään konkretiaa tai edes määrittelee, mitä hän tarkoittaa eliitillä. Perussuomalaiset esimerkiksi voivat olla samaan aikaan työväenpuolue ilman sosialismia, että porvaripuolue ilman ihmisoikeuksia, eikä kukaan edes huomaa.
Ongelmia
Kirjan suurin ongelma on sen teoreettinen ote. Vaikka Pursiainen osaa argumentoida hyvin, miksi suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on erilaisia ongelmia, hänen on vaikea taistella sitä faktaa vastaan, että suomalainen yhteiskunta toimii. Suurin osa kirjan kritiikeistä koostuukin siitä, että jokin hyvinvointivaltion aspekti on ”periaatteessa” väärin, jos kannattaa liberalismia. Eli kirja on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija jakaa saman ideologian kuin Pursiainen. Tällainen oletus aina karkottaa niitä ihmisiä, jotka eivät jaa samaa ideologiaa, mikä taas tekee Pursiaisen epäonnistumaan tavoitteessaan, eli saada lukijakin kannattamaan hyvinvointivaltion karsimista.
Kirjailija itsekin myöntää teoksensa lopussa, että Suomi ei ole paska maa verrattuna muihin maihin, vaan se voisi olla vielä parempi, jos häntä kuunneltaisiin. Tarkoittaen, että kaikista ongelmista huolimatta, suomalainen hyvinvointivaltio toimii sen verran hyvin ja tehokkaasti, että siitä luopuminen on hyvin vaikeaa. Tämän vuoksi Kokoomuskin joutuu piilottamaan uusliberalistiset tendenssinsä tai, kuten Pursiainen kirjoittaa ”pyytää anteeksi leikkauspolitikkaa.”
Ainoa tapa, jolla Pursiainen näkee visionsa toteutuvan, on jos suurin osa suomalaisista omaksuisi hänen versionsa sosiaaliliberalismista. Siitä huolimatta, että Pursiaisen kirjan sisältö on aika maltillista, verrattuna vaikka rankasti uusliberalistiseen Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) manifestiin, hän vaatii samanlaista utopistista toivetta, jota anarkistit ja kommunistit tavoittelevat, eli jos kaikki olisivat ideologisesti uskollisia, ideologian visiot Suomesta olisivat mahdollista toteuttaa. Kuten pienpuolueeksi jäänyt Liberaalipuolue on osoittanut, tavallisia suomalaisia ei kiinnosta kovin paljon kevyempi sosiaali- tai uusliberalismi. Tarvitaan aika massiivista propagandatyötä ja uskallusta olla julkisesti ylpeä uusliberaali, jotta enemmistön pää saatettaisiin käännettyä, jos edes saadaan. Kuten tiedämme, tietyt ideologiat ovat tavalliselle kansalle vain liian vastenmielisiä.
Toinen ongelma tässä kirjassa on sen oikeistolainen oletus. Vaikka tämä kirja pyrkii perustelemaan, miksi Suomi on paska maa, teoksen kieli on hyvin oikeistolaista. Pursiainen esimerkiksi toistaa useita kertoja, miten on tärkeää lisätä yksilön omaa vastuuta elämässään ja erottaa kuka on ”oikeasti” köyhä. Sitten hän ihmettelee, miksi vasemmisto ei halua lisätä yksiöitten vastuuta tai löytää valeköyhiä? Kirjailija ei vaikuta tuntevan vasemmistolaisia kovin hyvin, koska vasemmisto ei käsitä vastuuta tai köyhyyttä samalla tavalla kuin oikeistolainen. Esimerkiksi vasemmistolle harvoin kiinnostaa löytää ”valeköyhiä” jotka hyödyntäisivät valtiontukea, koska hyvinvointivaltion hyödyt nähdään niin massiivisina, että jonkun vapaamatkustuksen aiheuttamat haitat ovat häviävän pieniä. Kuitenkin oikeistolaisille valeköyhät ovat suurin yhteiskunnallinen ongelma ikinä. Sama on vastuun kanssa. Vasemmistolle köyhyys on rakenteellinen ongelma, joka estää yksilö toteuttamasta itseään. Kun köyhyys on hoidettu pois, yksilö voi keskittyä toteuttamaan itseään ja näin olemaan vastuullinen.
Samalla Pursiainen haluaisi, että vasemmisto luopuisi kokonaan sosialismista ja ryhtyisi vielä enemmän kannattamaan kapitalismia kuin nyt. Kirja antaakin kuvan, että Pursiainen haluaisi, että vasemmisto olisi enemmänkin kuin Kokoomus, mutta jonka fokus olisi jatkuvassa vaatimuksessa, että jäljellä olevat hyvinvointipalvelut kohdistettaisiin ainoastaan ”oikeasti” köyhiin. Tulee mieleen amerikkalainen sosialidemokraatti, joka kerran sanoi toivovansa, että Republikaanipuolue sysättäisiin marginaaliin, jotta Demokraatti-puolue muuttuisi uudeksi oikeistoksi, jolloin hänen edustamansa sosialidemokratia voisi muodostua uudeksi johtavaksi vasemmistoksi. Toivossa on hyvä elää.
Kolmas ongelma on Pursiaisen ihmeellinen oletus, että työläisten palkat ovat kokonaan markkinoitten määräämiä. Pursiainen argumentoi palkan yleissitovuutta ja korkeita palkkoja vastaan sillä, että ne ovat keinotekoisia. Kirjailija argumentoi, että työntekijä saa sen palkan, minkä asiakas on valmis maksamaan hänen tuotteestaan. Tässä kohtaa oma taloustieteellinen ymmärrys loppuu, koska tietääkseni harva tuote on yhden työntekijän valmistama, vaan eri osat ovat eri työntekijän kokoamia. Toki voitaisiin sanoa, että työntekijän palkka on silloin rakka-ainemarkkinoitten määräämä, mutta raaka-aineet ovat harvoin tavallisten kuluttajien määräämiä, vaan enemmänkin itse teollisuuden. Harvoin sitä kuulee, että tietyn liukuhihnan työntekijän palkkaa on alennettava kobolttimarkkinoitten takia, mutta muoviosien kokoajien palkat pysyvät samoina? Joten pahoittelut, jos vaikutan tietämättömältä tai ylimielisen tyhmältä, mutta kuka määrittelee sen, että yksi työntekijä saa enemmän palkkaa yhden osan valmistuksesta kuin toinen, ja kuka määrää sen, että kyseisen tehtaan valvoja, työnjohtaja ja omistaja, saavat vielä suuremman palkan? Lopputuotteen hinta on toki markkinoitten määräämä, mutta se osuus tuotteen ostoksesta, joka menee eri valmistusketjun työntekijälle, on osittain yrityksen omistajan määräämä. Jos työnohjaajia ja yritysjohtajia ei olisi olemassa ja tehdas olisi suoraan työntekijöitten omistaja, sitten työntekijöitten palkka olisi suoraan markkinoitten määräämä, mutta niin ei ole ja se olisikin kommunismia.
Samalla Pursinainen puhuu Suomesta kuin se olisi ainoa maa, jossa palkat ovat ammattiliittojen määräämiä. Vaikka yleissitovuus on harvinainen länsimaissa, niin monessa valtiossa on minimipalkkoja tai muuten palkkojen suuruus on ammattiliittojen vaikutuksen tulosta. Pursiainen joutuukin puhumaan mielikuvituskapitalismista, jossa palkat ovat täysin vapaan markkinatalouden määrittämiä, jotta saa argumenttinsa toimimaan. Tietenkin koko tämä puhe palkkojen markkinaehtoisuudesta on Pursiaisen tapa perustella, miksi oikeastaan ei pitäisi maksaa korkeita palkkoja. Hänen mukaansa korkeat palkat luovat työttömyyttä, koska yrittäjillä ei jää rahaa käteen palkata lisää työntekijöitä. Jos palkat olisivat matalimpia, enemmän ihmisiä voitaisiin palkata, jolloin työllisyys nousisi.
Mutta Pursinainen vaikuttaa tunnustavan, että täysin vapaan markkinatalouden määräämät palkat ovat epäinhimillisiä, kun hän ehdottaa yleissitovan palkan sijaan, että valtio maksaa osan työntekijän palkasta perustulolla. Eli ainoa tapa kapitalismin tuottaa hyviä palkkoja työntekijöille on valtion tulla väliin ja maksaa ne. Oikeastaan monet tämän kirjan ratkaisut koostuvat kaavasta, joka on pähkinänkuoressa näin: Jokin julkisen sektorin osa yksityistetään, jolloin hinnat nousevat. Pursiainen tunnustaa tämän ja ehdottaa, että valtio maksaa köyhille osan yksityistetyn palvelun hinnasta. Ongelma ratkaistu! Sitten ihmetellään, miksi sosialismi yhä houkuttelee ihmisiä.
Yhteenveto
Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” on ihan hyvä ja kevyt oikeistolainen manifesti, joka tarjoaa vision humaanimmasta kapitalismista. Sen pienistä puutteista huolimatta, aika johdonmukainen kirja, joka on paljon helppolukuisempi kuin massiivinen Lepomäen ”Vapauden voitto” (2018) manifesti.
