Avainsana-arkisto: kommunismi

huhtikuu 14, 2019 · 9:22 am

Renttuvasemmiston manifesti

Monen kirjoittama ”Chapon opas vallankumoukseen: Manifesti logiikkaa, faktoja ja järkeä vastaan” (oma suomennos) on vuonna 2018 julkaistu amerikkalaisen äärivasemmistolaisen podcastin manifesti.

4

Tausta

Chapo Trap House on amerikkalainen podcasti, joka ajaa avointa sosialistista uusmarxilaisuutta sarkasmin ja huumorin keinoin. Tätä uus-uus-marxilaisuutta onkin kutsuttu ”Dirtbag leftismiksi”, jonka suomentaisin ”renttuvasemmistoksi”.  Chapo Trap House haluaa erottautua akateemisesta poliittisesti korrektista vasemmistosta, kehystämällä itseään likaisen, kiroilevan, huumeita käyttävän seksihullun persvakoproletariaattisen vasemmiston edustajaksi.

Myönnän, että olen kuunnellut vain yhden podcastin episodin, joten en ole ihan kirjan kohderyhmä. Kuitenkin tämä edustaa uusita uutta amerikkalaisessa äärivasemmistossa, joka on häpeilemättömästi sosialistista ja, jonka propagandan taktiikkoihin kuuluu alt-rightin taktiikoitten omiminen. Tämä tarkoittaa, että marxilaisuutta edistetään sarkasmin, ironian ja muitten vitsien kautta, jolloin imago kommunisteista harmaina vakavina ihmisinä murtuu ja radikalisoituminen on helpompaa.

Idea

Kirja pyrkii edellä mainituilla taktiikoilla argumentoimaan kuinka surkeaa ja moraalitonta on elää USA:n sotilaallisella hegemonialla ylläpidetyssä kapitalismissa. Kirja alkaakin tyypillisen propagandateoksen lailla, kysymällä lukijalta, eikö tämä tunne tyhjyyttä elämässään ja tunnetta, että yhteiskunnassa on jotain pahasti vialla? Sen jälkeen kirjassa kerrotaan, että ratkaisu on kommunismi! Tässä teoksessa ei edes yritetä myydä Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismia vaan ihan kunnon perinteistä kommunismia. Annettuaan loppuratkaisun, kirja lähteekin käsittelemään erilaisia aiheita, kuten miksi konservatiivit ja liberaalit ovat vain kapitalismin eri sävyjä, miten USA on pahuuden imperiumi, joka ylläpitää ihmisten hyvinvointia alistamalla globaalin etelän kansat ja, miten koko järjestelmä on sekä tuhoamassa ilmaston, että koko yhteiskunnan. Kaikki tämä kerrotaan hyvin ajankohtaisilla vitseillä ja viittauksilla niin netti- kuin populaarikulttuuriin. Antikapitalismi ei ole koskaan ollut näin hervotonta!

Vaikka tässä käsitellään antirasismia, feminismiä ja muita vähemmistöjen oikeuksia, teoksen kärki on itse kapitalismin ankarassa kritiikissä. Tämän vuoksi teos pyrkii demonisoimaan kaikki tahot, jotka kannattavat kapitalismia, niin konservatiiveja, liberaaleja kuin sosialidemokraatteja. Ainoastaan totaalinen omistautuminen kommunismiin käy kirjailijoille, muuten on imperialistinen petturi tai teeskentelijä.

Oikeastaan tämä on hyvin perinteistä 60-luvun uusmarxilaisuutta, joka on maalattu 2010-luvun kirkkailla ironisilla ja sarkastisilla milleniaaliväreillä. Kirjan sanoma on sama, mitä Noam Chomsky on vuosikymmeniä jauhanut, mutta sekaan on heitetty klassista kommunistista taloustiedettä, jossa ajetaan kapitalismin korvaaminen suunnitelmataloudella ja työstä luopumista. Kohderyhmä ovat nuoret teinit, jotka haluavat järkyttää vanhempiaan. Mikä onkaan järkyttävämpää amerikkalaisessa yhteiskunnassa kuin vahvojen ammattiliittojen puolustaminen?

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on liiallinen vitsailu. Tässä tykitetään huumoria niin tiheästi, että ne alkoivat enemmänkin ärsyttää kuin naurattaa. Joissakin kohdissa nauroin ääneen, mutta ne hetket olivat harvinaisia. Sitten jotkut vitsit olivat liian spesiifejä internetmeemejä, jolloin tämä kirja vanhentuu todella nopeasti. Selvästi kirjailijat vain kokosivat podcastien litterointeja kirjaan, ilman että yrittivät editoida niitä uudelle formaatille sopivaksi. Samalla tiheä sarkasmi ja ironia tekivät vaikeaksi tietää, milloin oltiin tosissaan ja milloin vitsailtiin?

Yhteenveto

”The Chapo Guide to Revolution: A Manifesto Against Logic, Facts, and Reason” on varmaan loistava kirja, jos on podcastin fani tai haluaa radikalisoida milleniaalinuorisoa äärivasemmistoon, mutta ei tässä teoksessa todellisuudessa ole mitään uutta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Avainsanat: , , , , , , , ,

maaliskuu 10, 2019 · 6:00 am

Kapitalismi vs. ilmasto

Sain vuonna 2015 syntymäpäivälahjaksi tämän Naomi Kleinin edellisenä vuonna julkaistun ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” tietokirjan. Teos käsittelee siitä, miten uusliberalistinen järjestelmä on kykenemätön torjumaan ilmastonmuutoksen. Kiitin ja laitoin teoksen lukulistaan, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut kovinkaan paljon kiirettä lukea ympäristöasioista, kun olen kiinnostuneempi poliittisesta kulttuurista. Vuosia sitten vieri, kunnes otin tämän kirjan luettavaksi ja nyt kaduttaa, etten lukenut heti tätä teosta.  

7  

Idea   

Naomi Kleinin argumentoi vakuuttavasti lukuisilla esimerkeillä, että kapitalistiset ”vapaan markkinatalouden ilmastoratkaisut” eivät ole toimineet ollenkaan, vaan kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Mutta sen sijaan, että kirjailija vain kertoisi, miten pahasti nykyinen taloudellinen järjestelmä on epäonnistunut pelastamaan planeettamme, hän tarjoaa ratkaisun: rankkaa ja häpeilemätöntä sosialismia.   

Tässä kirjassa päädytäänkin samoihin johtopäätöksiin, kun arvioimani Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) ja Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” (2013) kirjat, joitten mukaan ei auta olla moraalinen ja eettinen ihminen, jos johtaa voittoa tavoittelevaa osakeyhtiötä. Voiton tavoittelu vie yrityksen prioriteetit ennen pitkään ristiin ympäristön ja ihmisoikeuksien kanssa. Kleinin kirjassa onkin hurjia esimerkkejä ilmastonmuutosdenialismia rahoittavista suuryrityksistä, että tekopyhistä miljardööreistä, jotka sanovat taistelevansa ilmastonmuutosta vastaan, samaan aikaan kun oman yhtiön kasvihuonepäästöt ovat vain kasvaneet. Tai sitten voittoa tavoitteleva ympäristöjärjestö, joka rahoitti toimintaansa poraamalla öljyä uhanalaisen linnun pesimäpaikassa! Tämä viimeinen olikin oksettavinta postmodernismia, mistä olen koskaan lukenut.  

Mutta mielenkiintoisinta oli, miten kirja osoittaa, että Länsimaat ovat vastuussa ilmastonmuutoksesta, eikä niinkään usein syytetyt globaalin etelän valtiot. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Kiina ei saastuttaisi niin paljon, jos länsimaat eivät olisi siirtäneet sinne tehtaita, emmekä ostaisi Kiinassa tuotettuja tuotteita. Käytännössä me rahoitamme Kiinan ja monen muun köyhän valtion hiilidioksidipäästöt. Tämä tarkoittaa, että länsimaat “piilottavat” omat päästönsä köyhiin valtioihin, jonka jälkeen tekopyhästi syytellään niitä ilmastonmuutoksesta. Samaa voidaan sanoa Suomesta, jossa monet ovat sanoneet, että meillä on vähäpäästöinen yhteiskunta, eikä meidän tarvitse näin vähentää kasvihuonepäästöjä. Kuitenkin ostamme ulkomailta öljyä ja maakaasua ja suuren määrän muita saastuttavia tuotteita, tehden päästöistämme oikeastaan massiivisia. Olisikin tekopyhyyden huipentuma sanoa Suomen päästöjen olevansa “pisara meressä” ja samalla rahoittaa maapallon ilmaston tuhoamista.    

Mutta ei siinä kaikki! Vaan Klein ei jätä kirjaansa siihen, että luovutaan lähes kokonaan kapitalismista, vaan hän kertoo tarkasti, miten. Tämä antoikin kirjalle positiivisen energian, koska usein vasemmistolaisissa kirjoissa uskalletaan löyhyttää kapitalismia sen lukuisista ongelmista, mutta sitten, kun on aika kertoa, millä se korvataan, niin piiloudutaan yleisten ”oikeudenmukaisuuden” periaatteiden taakse, koska tarkemman suunnitelman esitteleminen toisi vastuuta. Ehkä jopa kirjoittajaa kutsuttaisiin kommunistiksi ja muistettaisiin mainita Neuvostoliiton gulagit.  

Toki tässä käsitellään sitä, miten viimeisen vuosisadan kommunistivaltioissa pilattiin ympäristöt. Klein onkin enemmän anarkistisen sosialismin puolella, jonka mukaan paikallisten yhteisöjen pitäisi hallita yhteisiä kassoja, voimaloita, työpaikkoja ja linja-autokantoja. Markkinatalous olisi olemassa, mutta se keskittyisi enemmän kestävään paikallistalouteen, eikä nykyiseen globaaliin kauppaan, jossa Pohjoisen varakkaat ihmiset ostavat halpoja vaatteita Etelän hikipajoista. Ihmiset nostettaisiin köyhyydestä perustulolla ja lukuisilla sosiaaliohjelmilla, jotka varmistaisivat, että kaikki ihmiset olisivat tarpeeksi hyvinvoivia, ettei heidän tarvitse tehdä töitä saastuttavissa aloissa tai omistaa autoa. Ruokaa tuotettaisiin paikallisesti ja agroekologisesti.    

Kaikki vapaehtoisuuteen ja markkinoihin perustuvat ilmastoratkaisut hylättäisiin, ja tuotaisiin valtion raskaat rattaat yhtiöitten kimppuun: joukko kieltolakeja, massiivisia pääomaveronkorotuksia ja jopa strategisten teollisuusalojen kansallistamista.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen laajuus. Klein kirjoittaa todella vakuuttavasti ja tunteikkaasti eri aiheista, mutta silti se määrä infoa, mitä hän heittää syyliin on tarpeettoman liikaa. En tarvitse tietää viidestä erilaisesta kaivosvastaisesta taistelusta ympäri maailmaa ymmärtääkseni, että jotkut kaivosyhtiöt syyllistyvät räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin.    

Toinen ongelma on hutera ydinvoimavastaisuus. Klein vastustaa ydinvoimaa koska ihmiskunnalla ei ole enää varaa käyttää riskialttiita teknologioita oikoteinä, vaan on tosissaan vähennettävä kulutusta. Mutta yksi hänen argumenteista tätä päästötöntä energiamuotoa vastaan on se, että ydinvoimalan rakentamiseen ja uraanin kaivamiseen tarvitaan kaivoksia. Mistä Klein luulee, että tuulivoimalat ja aurinkopaneelit on oikein tehty? Eivät ne puista kasva!    

Kolmas ongelma on, että kirjan lopussa Klein alkaa puhumaan ympäristölle haitallisista kemikaaleista ja hän mainitsee atrazine hyönteismyrkyn ”joka aiheuttaa steriiliyttä sammakkoeläimillä, kaloilla, matelijoilla ja rotilla sekä laukaisee hämmentäviä spontaaneja sukupuolenvaihdoksia urossammakoilla.” joka on todistettu olevan perätön väite tutkijalta, joka ei ole halunnut tähän päivään saakka paljastaa, millä metodilla hän pääsi mainittuihin johtopäätöksiin, eikä kukaan muukaan ole onnistunut niitä toistamaan. Tämän koko väitteen teki kuuluisaksi tunnettu äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko Alex Jones, joka typisti sen ”En halua, että veteen laitetaan kemikaaleja, jotka tekevät vitun sammakoista homoja!” Tämän perättömän väitteen löytyminen kirjasta oli suuri kolaus, joka panee epäilemään, onko kirjassa muitakin valheita tai puolitotuuksia?    

Jos Klein olisi rajannut kirjan vain ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen, kirjan uskottavuus ei kärsisi, mutta hän päättikin omahyväisesti kirjoittaa myöskin laajan vihreän manifestin, jossa käsitellään laajoja aiheita, joista selvästi hän ei tiedä tarpeeksi. Tämä kirja meneekin loppua kohden sellaiseen hippeilyyn luonnollisesta synnytyksestä ja yhteydenpidosta äitimaahan, mikä toki oli taiteellisesti kaunista proosaa, mutta enemmänkin yökötti kuin innoitti.   

Yhteenveto   

Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” on todella hyvä tietokirja ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan haasteista ja ratkaisuista. Kirjan viesti on rohkea, ehkä liiankin, kun välillä lipsautetaan valheita, mutta vuoden 2018 IPCC-raportin ja monien muitten ilmastouutisten jälkeen kirjan viesti on osoittautunut oikeaksi. Esimerkiksi viime vuonna kesä oli Suomessa niin kuuma, että kotimaiset sadot romahtivat. Kleinin teoksen konkreettiset ehdotukset sosialistisista ratkaisuista ovat jo innoittaneet USA:n sosialidemokraatteja ”Vihreällä uudella diilillä”. Samalla lukiolaiset ovat tajunneet, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ei tehdä tarpeeksi. Ehkä ainoa tapa pelastaa maapallo onkin muuttaa kaikki.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

helmikuu 17, 2019 · 6:00 am

Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Masha Gessenin, vuonna 2017 julkaistu, ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on journalistinen tietokirja Venäjän nykykehityksen historiasta.

8

Idea

Gessen piirtää Venäjän nykyhistorian muutaman venäläisen maahanmuuttajan elämäkertojen kautta: Miten nämä kasvoivat Neuvostoliitossa, todistivat sen romahtamisen ja pärjäsivät kapitalistisessa Venäjässä, sekä lopulta joutuivat pakenemaan Putinin hallitsemasta maasta. Samalla kirjailija analysoi erilaisia kyselytutkimuksia ja poliittisia teorioita, argumentoidakseen, että Putinin hallitsema Venäjä on ajautumassa takaisin totalitarismiin.

LGBTQ-ihmisten vainoaminen on keskeisemmässä osassa tätä teosta. Putinin hallitus ei vainoa homoja, koska he aidosti vihaavat heitä, vaan koska he ovat hyvä syntipukki. Homoja tukevat tahot ovat yleensä demokraattisia liberaaleja, jolloin ”julkisen homoseksuaalisuuden” murskaaminen, tuhoaa samalla demokraattisen liberaaliopposition. Mutta kehystämällä homot kansakunnan vihollisiksi ei vielä riittänyt, vaan piti yhdistää homoseksuaalisuus pedofiliaan, jolloin uusien homo-vastaisten lakien vastustaminen kävisi mahdottomaksi. Kaikkihan vihaavat pedofiileja ja haluavat turvallisen ympäristön lapsilleen. Näin Venäjän hallitus loi kaappaamillaan medioilla suuren pedofiliapaniikin, jossa samaan aikaan saatiin massat kannattamaan yksilönvapauksia romuttavan lainsäädännön, että purkautumisväylän omalle ahdistukselle. Kun saatiin ihmiset uskomaan, että Venäjän suurin ongelma on kuvitteellinen ”pedofiililobbareitten maailmanlaajuinen salaliitto”, monet ihmiset perustivat pedofiilien metsästysryhmittymiä, jotka käytännössä suorittivat valtion puolesta ihmisten vakoilun, pelottelun ja jopa murhaamisen. Mielestäni esimerkiksi USA:n Trumppia kannattavan äärioikeiston ”Qanon”  salaliittoteoria maailmaa hallitsevista liberaaleista satanistipedofiileista, toimii samalla tavalla. Ei ole tietoa, onko koko salaliiton ympärille muodostunut liike Venäjän vaikuttamisyrityksen tulos vai spontaanisti, samoista mielikuvista syntynyt liike. Suomessa taas äärioikeistolainen järjestö Soldiers of Odin on uhannut suorittaa kaupungeissa ”pedofiilien metsästystä”.

Mielenkiintoista onkin, että Gessen viittaa samoihin vasemmistolaisiin kirjoihin tai teorioihin, joista olen lukenut, kuten Erich Frommin ”Pako vapaudesta” (1941) ja Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972). Jälkimmäistä Gessen ei suoraan referoi, mutta hän esittää saman näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto kehittyi totalitaristiseksi, koska sen virkamiehistö koostui keisarillisen Venäjän porvarillisista ammattivirkamiehistä. Brintonin ja Gessenin mukaan tämä porvarivirkamiesten elitistinen asenne työläisiin, yhdistettynä Leninin nopean teollistumisen suunnitelmaan, mahdollisti sen, että Neuvostoliitossa kansalaisia alettiin pitää koneiston osina, eikä itsenäisinä toimijoina.

Kirjailija kuitenkin kritisoi totalitarismiteorioita, suunnilleen samoista syistä kuin arvioimassani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa. Esimerkiksi Gessen toteaa, että Neuvostoliitto ei ollut aina totalitaristinen, vaan ainoastaan sen alkuvuosissa, tarkoittaen, että totalitarismi on tietty historiallinen vaihe, jonka jälkeen kuri höllentyy. Tällöin Neuvostoliitto vaikuttaakin olevan vain hieman murhanhimoisempi hirmuvalta kuin Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurit.

Imperialismin pahuus

Samalla Gessen päättyykin käyttämään etuoikeusteoriaa kritisoidakseen Neuvostoliittoa rasistiseksi imperiumiksi, mikä on minusta pikkasen ironista. Tässä kirjassa päädytään samoihin johtopäätöksiin kuin monet jälkikolonialistiset teoreetikot ovat päättyneet länsimaisista suurvalloista. Kirjailijan mukaan nyky-Venäjässä ei käsitelty loppuun Neuvostoliiton hirmuteot, koska pelättiin sen pilaavan ihmisten kansallistunnetta. Samaa on länsimaissakin tapahtunut, paitsi että meillä sentään ihmisillä on vapaus itsenäisesti käsitellä kolonialismin ja imperialismin rikokset, vaikka valtio tai valtamedia eivät.

Tässä kirjassa päädytäänkin samaan johtopäätökseen, jonka olen monesti esittänyt äärioikeistosta: Jos unohdetaan oman maan ihmisoikeusrikokset, on helppo alkaa luulemaan, että oma maa on jotenkin moraalisempi ja eettisempi kuin muut, ja näin päättyä kannattamaan ”alempien kansojen” alistamista uudelleen. Äärioikeisto perustuu tähän historian pimittämiseen, ja Putinin hallinto on tekemässä samaa. Gessen valittaakin, että Venäjässä Stalin on ollut ”suurten venäläisten” rankingin kärjessä jo monta vuotta.

Ei olekaan mikään ihme, että Venäjässä kehittyi samankaltainen uusfasismi kuin länsimaissa. Gessen käsitteleekin paljon Aleksandr Duginia ja tämän maailmanlaajuista äärioikeistolaista verkostoa, joka ulottuu niin Front Nationalin radikaalisiivestä, Yhdysvaltojen Alt-rightiin ja suomalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmittymin. Vaikka tiesin Duginin olevan eräänlainen Putinin sekopäinen hovifilosofi, en tiennytkään, että jätkä on täysvaltainen fasisti, joka veti inspiraatiota natsifilosofeista, enkä että jäbä perusti ”kansallisen bolsevismi” ideologian ja puolueen. Jälkimmäinen on juuri sitä, miltä se kuulostaa.

Harmikseni kirjailija ei referoi Timothy Snyderia, joka teoksessaan ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” (2010) esitti, että Neuvostoliitto noudatti ajan hengen mukaan kolonialismia, mutta sen sijaan, että se vain alisti jonkun toisen maan kansan orjuuteen ja kansanmurhaan, se kolonisoikin itsensä. Gessen melkein päättyy samaan johtopäätökseen, kun hän kertoo, että Neuvostoliiton hirmutekojen käsitteleminen on vaikeaa, koska syyllinen ei olekaan jokin vieras suurvalta, vaan venäläiset itse.

Gessen esimerkiksi esittää, että nyky-Venäjä on ajautumassa totalitarismiin, koska kaikkia Neuvostoliiton rakenteita ja ajattelutapoja ei tuhottu, vaan ne jatkavat elämäänsä, aiheuttaen nykyisen ikävän kehityksen. Nyky-Venäjä kärsiikin samoista ongelmista kuin monet entiset siirtokunnat, joissa myöskin ei kyetty häivyttämään eurooppalaisten imperialistien luomia rakenteita ja ajattelutapoja, pitäen maat yhä epätasa-arvoisina ja epädemokraattisina.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen tiettyjen ihmisten kokemusmaailmaan, mikä hieman häivyttää teoksen objektiivisuutta. Toinen ongelma on kirjan selkeä Yhdysvallat-myönteisyys. Gessen esittää venäläisten nationalistien USA-vastaisuuden harhaisena pelkona, joka ei perustu mihinkään. USA ihan oikeasti yrittää ylläpitää sotilaallista ja taloudellista maailmanlaajuista hegemoniaa.  Esimerkiksi maa vaikutti Venäjän ensimmäisiin presidenttivaaleihin, jotta Boris Yeltsen voittaisi ne. En kyllä epäile yhtään, etteikö venäläiset nationalistit olisi juuri niin sekopäisiä äärikonservatiivisia fasisteja, kuin tässä kirjassa esitetään, mutta kaipasin enemmän objektiivisuutta aiheesta. Samalla tässä hieman liioitellaan Putinin kaikkivoipaisuuden kanssa, esittäen esimerkiksi, että jopa Moskovaa ollaan rakentamassa sellaiseen muotoon, että ihmisten henkinen hallitseminen olisi helpompaa.

Yhteenveto

Masha Gessenin ”Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu” on puutteista huolimatta loistava kirja Putinin hallitsemasta Venäjästä ja sen aiheuttamasta globaalista vaarasta. Tärkeämpänä kuitenkin pidän kirjan teoreettisesta osiosta, jossa analysoidaan aika objektiivisesti totalitaristista kehitystä, joka päättyy siihen johtopäätökseen, että kaikki ideologiat voivat kehittyä totalitaristisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Gessenin referoi totalitaristinen teoriaa ”uudesta ihmisestä”, joka on niin yleisluonteinen, että voitaisiin argumentoida nykyisen uusliberalistinen ideologia sisältävän totalitaristisia piirteitä. Gessenin mukaan totalitarismi pyrkii luomaan uuteen järjestelmään sopeutuvan ihmisen, eristämällä tämän lähiyhteisöstään, koska yksinäinen ja vieraantunut ihminen on valmiimpi alistumaan vapaehtoisesti johtohahmon tahdolle. Uusliberalismissa diktaattorin sijaan alistutaankin valtion byrokraattisille aktivointitoimenpiteille ja suuryritysten tuotantotarpeille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

helmikuu 9, 2019 · 6:00 am

Kyberkommunisteja!

Ken MacLeodin, vuonna 1995 julkaistu ”Tähtijaosto” on kyberpunk-romaani tulevaisuudesta, jossa maailma on pirstaloitunut lukuisiin keskenään taisteleviin ääriryhmiin. Ainoa maailmaa yhdistävä koneisto ovat internetti ja Yhdysvaltojen ja YK:n muodostama maailmanlaajuinen pseudoimperiumi, joka juuri ja juuri saa jotkut maailman alueet pidettyä vakaina. Tässä maailmassa erilaiset hahmot, joihin kuuluvat hullu tutkija, uustrostkilainen palkkiometsästäjä ja entinen fundamentalistikristillinen tietokonekoodari yrittävät ratkaista mystisen tietokoneviruksen taustoja sekä mikä on ”Tähtijaosto”?    

8

Ajankohtainen   

Kirja vihjailee, että äärimmäinen poliittinen polarisoituminen johtui internetin uudesta ohjelmasta, joka tuotti yksilöille räätälöityä viihdettä ja uutisia, luoden lukuisia ideologisia kuplia. Uutisiin ei voi enää luottaa, koska lukuisat ääriryhmät tuottavat netissä omaa propagandaansa. Samalla jotkut aseelliset palkkasoturit saavat elantonsa videokuvaamalla tehtäviään kameralla ja lähettämällä ne heidän omiin nettisivuihinsa, sekä myymällä erilaisiin uutiskanaviin.  Tämä kirja kirjoitettiin ennen YouTube ja sosiaalista mediaa, joten on hieman ahdistavaa, että tämä kirja ennusti kummatkin keksinnöt ja esittää ne hirvittävän kroonisen sisällissodan alkusyiksi.    

Tässä romaanissa esiintyviä aseellisia ääriryhmiä ovat uustroskilaiset, anarkokapitalistit, fundamentalistikristityt, islamistit, äärivihreät ja monia muita.  Kirjassa on myöskin täysin uusia ja hulluja ääriryhmiä, kuten femininistit (joita ei tule sekoittaa feministeihin) jotka ajavat naisellisten arvojen hegemoniaa, koska uskovat maailman ongelmien johtuvan miehisistä hyveistä. Sitten on oma lempparini: anarkokansallisiset feministit. Nämä ovat natsianarkistifeministit, jotka uskovat kaupunkien ja patriarkaalin olevan juutalaisten miesten salaliitto alistaakseen valkoisen rodun! Kuitenkin kirjan sankarit ovat kommunistit, jotka yrittävät juonitteluilla ja erilaisilla salajärjestöillä kaapata vallan itselleen.    

Ongelmia   

Vaikka Ken MacLeod esittää aika ajankohtaisia ja kiinnostavia konsepteja kirjassaan, sen hahmot ovat todella ohuita ja tarina sekava. En pysynyt perässä siitä kuka oli kuka ja missä oikein oltiin? Romaanissa oli liikaa juonentynkiä, jotka menivät sinne sun tänne.    

Yhteenveto   

Ken MacLeodin ”Tähtijaosto” on kiinnostava kirja, koska se vaikuttaa ennustaneen nykymaailmamme, jossa Kylmä sota ja äärimmäinen poliittinen polarisaatio ovat palaneet voimalla. Samalla tässä on hyvä varoitus internetin pimeimmistä voimista, joitten esiasteita olemme jo nyt kokemassa. Harmi vaan, että kirjan tarina on kömpelösti kirjoitettu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , ,

tammikuu 18, 2019 · 6:00 am

Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921

Maurice Brintonin ”Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921” (oma suomennos) on vuonna 1972 julkaistu pamfletti, joka kertoo, miten Lenin johtamat bolševikit tuhosivat Venäjän vallankumouksessa syntyneet itsenäiset työläisneuvostot.   

8

Idea   

Venäjän vallankumouksen aikana työläisistä koostuvat ryhmittymät olivat vallanneet työpaikkansa ja perustaneet demokraattisesti johdettuja tehdasneuvostoja. ”Neuvostoliitto” nimi tuleekin näistä tehdasorganisaatioista, joita oli ympäri Venäjän imperiumia. Nämä työläisneuvostot perustuivat suoraan demokratiaan, jossa työläiset itse päättivät työpaikkansa tuotannosta ja työajoista.  

Venäjän vallankumous oli laaja-alainen massaliike, jossa bolševikit olivat yksi ryhmittymä muitten joukossa. Enemmistönä olivat sosiaalidemokraattiset menševikit ja epämääräiset sosialistiset ryhmittymät. Nämä epämääräiset sosialistiset ryhmittymät koostuivat suurimmaksi osaksi anarkisteista, syndikalisteista ja muista libertaarisista sosialisteista, jotka eivät uskoneet keskusvaltaan, vaan työläisten hajautettuun demokratiaan.    

Vaikka tämä on lyhyt anarkistin kirjoittama pamfletti, se perustuu Neuvostoliiton omiin asiakirjoihin ja aikalaiskuvauksiin. Kirjailija jäljittää, miten Lenin, Trotski ja kumppanit alussa puhuivat hajautetun demokratian ja työläisvallan puolesta, mutta hitaasti he muuttivat mielipiteensä ja alkoivat ajaa äärimmäistä vallan keskittämistä. Monet aikalaiset tajusivat viimeistään vuonna 1918, että Neuvostoliitto oli ajautumassa totalitarismiin. Kirjailija jäljittää, miten monet aktivistit yrittivät estää kehityksen, mutta huono järjestäytyminen yhtenäiseksi vastarinnaksi ja verinen sisällissota ajoi kaiken vallan Vladimir Leninille, joka loi pohjan sille hirviömäiselle totalitarismille, jonka hänen seuraajansa Joseph Stalin sai käsiinsä.   

George Orwellin painajainen   

Hämmästyttävintä tässä kirjassa on Leninin ja bolševikien sitaatit, joissa sanojen merkityksiä muutettiin. George Orwellin kuvaama kaksoiskieli on kuin suoraan otettu aikakauden asiakirjoista. Erityisen mielenkiintoista on, miten tässä Brintonin kirjassa ”työläishallinta” muuttuu hitaasti ”työläisten hallinnaksi”. Ensin monet tehtaat olivat työläisten demokraattisessa ohjauksessa, mutta Lenin ja kumppanit pelkäsivät, että ilman keskusvaltaista koordinaatiota, tehtaat eivät tuottaisi koko maalle tarvikkeita ja ruokaa, mikä voisi aiheuttaa nälänhädän. Käyttäen nälänhädän pelkoa bolševikit määräsivät useitten neuvottelujen jälkeen työläisneuvostot ammattiliittojen hallintaan ja lopulta ammattiliitot kommunistisen puolueen hallintaan. Tavalliset työläiset potkittiin pois tehdasneuvostoista ja korvattiin kommunistisen puolueen ammattivirkamiehiä. Kaikki suoran ja hajautetun demokratian aspektit hävitettiin, koska uskottiin, että ainoa tapa ”rakentaa sosialismia” oli hyödyntää ”porvariston tieteellistä ammattitaitoa”. Tavoitteena oli muuttaa Venäjän taloudellisen järjestelmän ”valtion kapitalismiksi” jolloin koko maa toimisi kuin yksi jättiläismäinen yritys. Tällä megaluokan järjestelmällä koko Neuvostoliiton kansa toimisi kuin yksi ainoa koneisto, jonka tarkoitus on kohottaa maa sellaiseen materiaaliseen varallisuuden tasoon, jossa ”todellinen kommunismi” voitaisiin saavuttaa. Jälkikäteen tiedämme, että koko suunnitelma meni niin pieleen kuin mahdollista.    

Kirjassa käsitelläänkin lukuisia aikakauden työläiskongresseja, joissa pohdittiin marxilaisen teorian eri tulkintojen kautta, mikä on paras tapa rakentaa sosialistinen järjestelmä. Brinton osoittaa, että Neuvostoliiton totalitaristinen kehitys ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys, vaan eri olosuhteitten ja ryhmittymien juonittelujen yhteinen tulos. Bolševikit eivät uskoneet, että tavalliset työläiset tiesivät, mitä olivat tekemässä tehtaitten kanssa, joten heihin oli Leninin mukaan ”syötettävä sosialismia puolueen kautta”. Tällä elitistisellä asenteella Leninin johtamat kommunistit kahmivat kaiken vallan itselleen ja lopulta väkivaltaisesti tuhosivat kaikki muut sosialistiset ryhmittymät, joita oli maassa olemassa. Mielenkiintoisinta on lukea, miten avoimesti eri venäläiset sosialistiset lehdet arvostelivat Leininiä ja ennustivat oikein, mihin hänen keskusvaltainen ote johtaisi. Ikävä kyllä kaikista häikäilemätön osapuoli sai kaiken vallan ja murskasi Neuvostoliiton demokraattisen kokeilun.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen tylsyys. Tässä kirjassa käydään läpi lukuisia pöytäkirjoja ja julistuksia, joissa on todella kuivaa byrokraattista kieltä, jota on aika raskasta lukea. Pienempi vika on kirjan asenteellisuus. Tämä kirja on anarkistin kirjoittama, joten se yrittää argumentoida, että Leninin tulkinta kommunistisesta teoriasta oli väärä. Niinkin paljon, että rivien välistä voi tulkita sen, että kirjailija ei pidä edes Leninin muotoilemaa Marxismi-Leninismiä oikeana kommunismina. Tässä kirjassa kulutetaankin jonkin verran aikaa pohdiskellen, mitä Marxilaisuus ”todella” on? Mikä on hieman epärelevanttia, kun puhutaan käytännön politiikasta.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Leninin omat perustelut hänen päätöksilleen. Erityisen hämmästyttävää on, miten Lenin laski oman positiossa olevan ”oikeistokommunismia” joka perustuu pragmaattisuuteen. Hän taas kutsui työläisten autonomiaa korostavat liikkeet ”lapsellisiksi vasemmistokommunisteiksi”. Toinen fakta oli se, että Lenin kuvasi omaa johtamaansa Neuvostoliiton taloudellista järjestelmää ”valtion kapitalismiksi”. Olin aina luullut, että termi oli länsieurooppalaisten kommunistien keksimä termi kuvaamaan, miksi Neuvostoliitto ei ollut heidän mielestään oikeaa kommunismia, mutta se olikin ihan virallinen termi maan järjestelmälle.    

Yhteenveto   

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” on hyvä tietolähde lyhyestä Neuvostoliiton demokraattisesta kokeilusta. Vaikka kirjailija on avoimesti puolueellinen, hän ei lähde spekuloimaan oliko bolševikien suunnitelmissa totalitaristinen diktatuuri vai ajautuivatko he sisällissodan melskeessä suosimaan keskusvaltaa. Kirjailija vain esittää ne sitaatit, jotka osoittavat mielenmuutoksen 1917-1921 aikavälissä ja miten niistä keskusteltiin. Mutta pitää olla todella intohimoinen Neuvostoliiton historian harrastaja, jotta jaksaa lukea tämän kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

joulukuu 9, 2018 · 5:58 am

Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus

Michael Parentin, vuonna 1997 julkaistu, ”Mustapaidat ja punaiset: Älyllinen fasismi ja kommunismin kukistus” (oma suomennos) on kovan luokan marxilaisen yritys argumentoida fasismin ja kommunismin eroista.

13 

Idea   

Tässä kirjassa  pyritään argumentoimaan, että fasismi ei ole mitään muuta kuin kapitalistien yritys pelastaa oma rappeutuva järjestelmä työväen kansannousulta. Kommunismi taas on työväestön yritys pelastaa itsensä kapitalismilta.    

Kirja käy läpi koko 1900-luvun kommunismin historian, argumentoiden, että aina kun paikat tulevat porvaristolle tukaliksi, he sortuvat epädemokraattisiin toimiin. Kirjailijan mukaan fasismi ei ole mikään ihmisten kollektiivinen sekoaminen, vaan tietoinen ja harkittu taktiikka, jolla yritetään suojella suurpääomaa uusjaolta. Tämä kapitalistien epädemokraatiaan syöksyminen on sitten vuodesta 1917 asti ajanut kommunistit puolustuskannalle, jolloin he itse kumoavat omat vapaudet. Kirjailija kutsuu tällaista prosessia ”piirityskommunismiksi”.    

Erityisesti kirjailija käsittelee Toisen maailmansodan jälkeen USA:n brutaalia patoamispolitiikkaa, jossa rahoitettiin antikommunistisia oikeistodiktatuureja ja kuolemanpartioita ympäri maailmaa.    

Koska länsimaiset kapitalistiset suurvallat ovat Neuvostoliiton luomisesta lähtien yrittäneet tuhota tämän ja muut sen jälkeen ilmestyneet kommunistivaltiot, ”piirityskommunismi” muuttui kirjailijan mukaan pysyväksi osaksi reaalisosialistista ajattelua, mikä lopulta aiheutti kaikkien näitten kommunistivaltioitten romahduksen 1990-luvulla.    

Ongelmia   

Vaikka tämä kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjailijan sarkasmi hauskaa, niin tämä on aika epätasainen tekele, joka vakuutta vain todella fanaattista ja lähdekritiikitöntä kommunistia. Suurin ongelma tässä teoksessa on lähteiden niukkuus. Kirjassa tehdään hurjia väitteitä, joita odottaisi kirjailijan edes yrittävän vahvistaa jollain lähteellä, mutta ei! Kun niitä lähteitä löytyy, niin ne ovat lehtiartikkeleita, jotka sinänsä ovat uskottavista valtavirtalehdistä, mutta silti eivät mitään ensikäden tietoa. Pahempaa on kuitenkin se, että kirjalliset lähteet ovat suurimmaksi osaksi sensaatiohakuisista kirjoista, joista jotkut ovat kirjaimellisten salaliittoteoreetikkojen kirjoittamia.    

Huono lähdeviittaus ei sinänsä vielä tee kirjasta huonoa, kun eivät kaikki tietokirjat ole tarkoitettu vakuuttamaan jonkun ilmiön olemassaolosta, vaan argumentoimaan jonkun uuden tarkastelutavan puolesta. Tässäkin Parentti epäonnistuu.    

Pahinta on kirjan luku, joka käsittelee Neuvostoliiton puolustusta. Tämä kappale oli syy, miksi edes hankin kirjan, koska halusin tietää miltä sellaisen valtion puolustus näyttäisi. Aika huonolta. Itse ”piirityskommunismi” teoria on mielenkiintoinen ja uskottava. Esimerkiksi arviomani Le Monde diplomatique’n “Historia-atlas. Toisenlainen 1900-luku” (2011) kirja käsittelee vähän samankaltaista ideaa ja paremmilla lähteillä.    

Mutta silti, vaikka Neuvostoliitto olisi olosuhteitten uhri, Stalinin sekoilua vähätellään lähes samoilla argumenteilla kuin holokaustia. Parentti esimerkiksi viittaa tutkimuksiin (jotka sentään vaikuttavat ihan vakavilta), että Stalinin puhdistuksissa “vain” 2,022,976 ihmistä vangittiin Gulageihin, mikä on aika vähän hänen mukaansa, koska USA:ssa oli vuonna 1996 yli miljoona vankia.  Eivätkä gulagit olleet niin pahoja, koska 20-40% vangeista lopulta vapautettiin. En tiedä kenen korvissa tämä argumenttiketju edes toimii? Gulageja ei voi ihan verrata tavallisiin vankiloihin, joten USA:n tuominen tähän kuulostaa whataboutismilta. Sitten tietenkin 40% vangeista vapautettiin yhä tarkoittaa, että suurin osa vangeista jäi gulageihin ties mistä syystä. Ehkä vakuuttavin väite tässä koko gulagien puolustuksessa on se, että kun Neuvostoliitto romahti, niistä ei löytynyt hirveä määrä nälkiintyneitä vankeja, kuten natsien keskitysleireistä. Silti ei voida 1990-luvun gulageja verrata Stalinin ajan vastaaviin.    

Sitten tässä on uskottavia väitteitä, mutta jotka ovat huonoja kirjan idean kannalta, mikä on minusta jo tietynlainen saavutus. Esimerkiksi kirjailija yrittää argumentoida, että Neuvostoliitto ei ollut totalitaristinen valtio, koska ihmiset alituisesti kävivät kauppaa mustan pörssin kautta, joskus kieltäytyivät maksamasta vuokraa, lähtivät kesken töihin elokuviin ja harrastivat muuta laiskottelua ja korruptiota. Kirjailijan mukaan, jos Neuvostoliitto olisi oikeasti totalitaristinen valtio, joka puuttuu kaikkien elämiin, silloin edellä mainitut sluibailut eivät olisi mahdollisia. Tavalliselle lukijalle edellä mainittu vain todistaa kuinka tehoton Neuvostoliitto oli, eikä sitä, että se oli vapaa maa.  

Tällainen ihmeellinen omaan nilkkaan ampuminen näkyy siinä, miten kirjailija käyttää lukuisia anekdootteja, väittääkseen, että Neuvostoliitolla ja sen alusmailla oli niin hyvät hyvinvointipalvelut, että nuoriso ja maitten eliitit tylsistyivät. Tämä tylsistyminen alkoi aiheuttaa neuvostoasukkaissa jännityksen kaipuutta, joka heijastui länsimaisen kapitalismin ihailuun ja lopulta koko Neuvostoliiton romahdukseen. Pidän tätä selitysmallia uskottavana, kun samaa on havaittu länsimaissa, missä sosiaalidemokraattisten puolueitten suosio on laskenut, kun monet kokevat, että he ovat jo saavuttaneet kaikki haluamansa. Mutta jos haluaa puolustaa Neuvostoliittoa, tämä on viimeisin argumentti, jota pitäisi käyttää.    

Mielenkiintoisinta tässä onnettomassa osiossa, on uskottava väite, että moni työläinen tuki alussa siirtymisen kapitalistiseen järjestelmään, koska uskoivat, että sosiaaliset palvelut jatkaisivat olemassaoloaan. Kuitenkin kävi toisin ja koko 1990-2000-luvun alku olivat mitä brutaaleinta yksityistämisen ja villin kapitalismin aikakautta. Steven Lee Myers väittääkin kirjassan ”Uusi tsaari. Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä” (2014), että Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen uusliberalistinen kaaos radikalisoi Putinin nykyiselle autoritaariselle tielle.    

Yhteenveto    

Michael Parentin ”Blackshirts and Reds: Rational Fascism and the Overthrow of Communism” on hyvin epätasainen kirja, jossa on kiinnostavaa pohdintaa fasismista ja kommunismista, mutta siitä puuttuu tarkkoja lähdeviitteitä kiistanalaisempiin väittämiin ja Neuvostoliittoa puolustavat argumentit ovat melko onnettomia. Paras kappale koko kirjassa on sen lopussa, jossa tämä argumentoi uskottavasti kapitalismin ja ekologisen tasapainon yhteensopimattomuudesta. IPCC-raportin jälkeen tämä viimeinen kappale, joka oikeastaan on vihainen saarna, on hyvin ajankohtainen ja uskottava nykytiedon valossa. Silti tämä kirja vakuutta vain asiaan valmiiksi vihkiytyneet, jotka yrittävät löytää jotain tapaa puolustaa olemassa olevia sosialistisia kokeiluja, mutta tavalliselle ihmiselle tämä on vain propagandaa.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , ,

marraskuu 30, 2018 · 6:12 am

Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu

Olin selaamassa Helsingin kirjamessujen ohjelmaa, kun törmäsin tähän Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu”. Kirjan otsikko jo selittää, miksi meni lukulistaan. 

10

Idea   

Ruotsila lähtee siitä lähtökohdasta, että oikeastaan USA on paljon konservatiivisempi kuin yleinen mielikuva. Kirjailijan mukaan tämä ”sydänmaiden kansa” on ollut pitkään hiljaa, mutta useitten presidenttien ”petettyä” heidät 60-luvulta lähtien, nämä ovat radikalisoituneet ja mobilisoituneet Trumpin taakse.   

”Sydänmaiden kapina” punainen lanka on presidentti Donald Trump ja miten hän on kyennyt yhdistämään erilaisten konservatiivisten ristiriitaisia vaatimuksia toimivaksi poliittiseksi ohjelmaksi, joka toi hänelle presidenttiyden. Kirja esittelee ja analysoi kaikkia Yhdysvalloissa olevia oikeistolaisia ideologioita, mutta myöskin maan poliittista, taloudellista ja kulttuurista historiaa sekä Donald Trumpin elämää. Saat Ruotsilalta oikeastaan 4 erilaista kirjaa yhden hinnalla!   

Kirja lähtee analysoimaan jokaista amerikkalaista oikeistolaista ryhmittymää niitten sakeusasteen mukaan. Ensin aloitetaan valtavirtakonservatiiveista, joitten ideologia koostuu libertarismista, traditionalismista ja kristillisestä konservatismista. Valtavirtaoikeistolaisuus perustuu Raamatun tulkintaan, jonka mukaan Jumala loi kapitalismin ja USA:n valtion tukemaan ihmisen vapautta. Yhteiskunta on järjestettävä perinteisten valkoisten protestanttisten perhearvojen mukaan ja ainoa tapa ylläpitää näitä perinteisiä arvoja on rajoittamaton kapitalismi. Varmistaakseen yksilöitten vapauden muodostaa omia yhteisöjä, liittovaltion pitää olla heikko, eikä puuttua olemassa oleviin sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Tästä sukelletaan pimeyden lohduttonta ydintä kohti.   

Kirja käsittelee niin fundamentalistikristittyjä, neokonservatiiveja, paleokonservatiiveja ja monia muita. Lopussa kaikki valo on kadonnut ja kirja päättyy alt-rightiin, joka uskoo, että juutalaisdemonien kansainvälinen kommunistikapitalistinen salaliitto yrittää tuhota valkoisen heteromiehen sukupuuttoon monikulttuurisuudella, feminismillä ja homorummutuksella!

Kirjan lopussa huomaat, että amerikkalainen oikeisto ei ole muusta yksimielinen kuin olemassa olevien sosiaalisten rakenteitten säilyttämisessä. Kirjassa ilmenee esimerkiksi, että oikeastaan tavalliset ruohojuuritason konservatiivit eivät kannata rajoittamatonta kapitalismia, vaan protektionismia ja sosiaalisia hyvinvointipalveluita. Jotkut konservatiivit, kuten paleokoservatiivit eivät edes kannata kapitalismia. Sosiaaliset hierarkiat, joitten huipulla on valkoinen heteromies, ovat ainoat asiat, mitä nämä erilaiset ryhmittymät tukevat varauksettomasti. Jotkut ovat sen verran suvaitsevaisia, että ovat valmiita tukemaan juutalaista tai mustaa presidenttiä, joka on ”kulttuurisesti valkoinen protestantti”.    

Puolueellinen puolueettomuus   

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle kerrottiin, että Markku Ruotsila ei ole puolueeton tutkija, vaan Trump-kannattaja. Mutta koska tämän teoksen ensimmäisissä sivuissa kirjailija vakuutti kirjoittavansa pääosin vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen pohjalta ja pitäytyvänsä omista mielipiteistään, jatkoin lukemista. Luettuani kirjan loppuun, voin vakuuttaa, että vaikka kirjan tekstistä aistii kirjailijan oikeistolaisuuden, teoksessa esitetyt faktat osoittavat hänen puolueettomuutensa. Tässä kirjassa esitetty analyysi amerikkalaisesta oikeistosta on kuin jonkun kommunistin kirjoittama! Kaikki, mitä äärivasemmisto on vuosikausia puhunut amerikkalaisista oikeistolaisista, vahvistetaan todeksi tässä kirjassa. Esimerkkinä vaikka Howard Zinnin ”A People’s History of the United StatesA People’s History of the United States” (1980), Chris Hedgesin “American Fascists: The Christian Right and the War On America” (2007) ja Noam Chomskyn koko tuotanto.

”Sydänmaiden kapinassa” kerrotaan USA:n perustuvan valkoiseen ylivaltaan ja kapitalistiseen riistoon. Kummatkin elementit amerikkalainen konservatiivinen liike haluaa säilyttää keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi konservatiivit eivät vastustaneet 60-luvulla kansalaisoikeusliikettä vain koska olivat rasisteja, vaan sen takia, koska he uskoivat sen “häiritsevän” vapaita markkinoita. Olin monesti kuullut äärivasemmistolta, että kapitalismi ylläpitää rasismia, mutta en uskonut siihen. Tämän kirjan jälkeen uskon.    

Piti oikein tarkastaa, oliko Ruotsila SKP:n jäsen. Esimerkiksi tässä kirjassa paljastuu, että yksityiset suuryritykset, erityisesti fossiilinen energiateollisuus, ovat tukeneet hyvin pitkään kaikenlaisia oikeistolaisia järjestöjä. Näillä järjestöillä ja ajatuspajoilla suuryritykset ovat edistäneet omaan agendaansa, johon kuuluu heidän teollisuudenalaa rajoittavan lainsäädännön kumoaminen. Nämä suuryritykset ovat tukeneet taloudellisesti niin valtavirran konservatiivisia-, fundamentalistikristillisiä- kuin kirjaimellisia natsijärjestöjä.     

Valkoinen etuoikeus   

Vaikka Ruotsila ymmärtää konservatiiveja ja esittää heidät tavallisina ihmisinä, joilla on vain erilainen moraalikäsitys, hän saa konservatiivisen liikkeen näyttämään vain hyvin pukeutuneilta ja trimmatuilta talebaneilta. Tämä kirja on ehkä paras esimerkki siitä, miltä valkoinen etuoikeus näyttää: voit näköjään olla kuinka taantumuksellinen ja väkivaltainen kuin haluat, niin kauan, kun olet keskiluokkainen valkoinen amerikkalainen.   

Minulla oli oikeastaan vaikeuksia löytää mikä erottaisi muslimifundamentalistin oikeistokonservatiivista? Ainoa ero, jonka keksin on, että amerikkalaiset konservatiivit eivät peitä naisiaan burkalla. Kivityskin kävi mieleen, mutta onko sillä suurta eroa lynkkauksiin ja seksuaalivähemmistöjen satunnaisiin murhiin? Muuten arvot ja käytännötkin ovat tismalleen samoja näitten kahden eri konservatiiviryhmän välillä. Niinkin paljon, että tässä kirjassa mainitaan valtavirtaan kuuluvien konservatiivijärjestöjen uhanneen rikkoa liittovaltion lakeja, jotka olisivat ristiriidassa heidän arvojensa kanssa. Radikaaleimmat heistä uhkasivat ”urbaanilla sodankäynnillä”. Alt-right taas ajaa ajaa “valkoista shariaa” joka on juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jos seuraa uutisia, niin nämä konservatiivit ovat ehtineet jo suorittaa useita terrori-iskuja vähemmistöjä, naisia ja liittovaltiota vastaan.   

Lukiessani tätä kirjaa, mietin, että jos Yhdysvallat olisi köyhä ja pieni afrikkalainen valtio, se olisi jo pommitettu maan tasalle ja ”demokratisoitu”. Meillä olisi keskusteluja siitä, miten amerikkalaiset naiset ja homot pitäisi ”vapauttaa” ääriuskovaisten taantumuksellisten miesten ylivallasta ja muuta sellaista. Ehkä jopa keskustelisimme amerikkalaisten maahanmuuton kiellosta, koska näitten arvot ovat epälänsimaisia. Kuitenkin mitään tällaista ei ole, vaan sen sijaan meidän pitääkin ymmärtää amerikkalaisen valkoisen konservatiivin elämäntuntoja ja ottaa heidät vakavasti. Onkin mielenkiintoista, että muslimeilla ei vaikuta olevan oikeutta olla konservatiiveja tai säilyttää heidän kulttuurinsa, vaan sen sijaan on hyvin ”edistyksellistä” ajaa heidän syrjintää, nöyryyttämistä ja pommittamista julkisessa keskustelussa.    

Tämän kirjan sanoma onkin, että USA:ssa konservatiivit ovat radikalisoituneet, koska liittovaltio on yrittänyt ”pakottaa” heitä hylkäämään omat arvot ja perinteet, kuten naisten, mustien ja homojen alistamisen. Ruotsila esittääkin entisen presidentti Obaman melkein sosialistisena diktaattorina, jonka loukkaukset konservatiiveja vastaan olivat syy, miksi nämä mobilisoituivat Trumpin taakse.   

Kirjan mukaan konservatiivit ovat kyvyttömiä tarkastelemaan yhteiskuntaansa muusta kuin individualistisesta näkökulmasta. Ruotsilan mukaan konservatiivit näkevät maailman itsensä kautta, mikä tarkoittaa, että jos he itse eivät koe olevansa rasistisia, sovinisteja tai homofoobikkoja, niin näitä ilmiöitä ei oikeasti voi olla olemassa tai ne eivät ole niin vakavia, että niihin pitäisi puuttua. Konservatiivit uskovat, että jos he käyttäytyvät hyvin, niin kaikki muutkin käyttäytyvät ja tämän vuoksi yhteiskunnassa ei ole mitään korjattavaa. Tässä on siis konservatismin ydin, jolla konservatiivivit kykenevät puolustamaan vallitsevia valtarakenteita. Konservatiivien ainoa lääke yhteiskunnan eriarvoisuudelle ja turvattomuudelle onkin, että kaikki ryhtyvät konservatiiveiksi kristityiksi, jotka harrastavat hyväntekeväisyyttä. Jos on lukenut Shadi Hamidin “Temptations of Power: Islamists and Illiberal Democracy in a New Middle East” (2014) islamisteista kertovan kirjan, huomaa järkyttävän yhtäläisyyden. 

Ruotsilan kirja herättääkin pohtimaan missä kulkee ihmisoikeuksien ja perinteisten yhteisöjen itsemääräysten rajat? Miten pitkälle valtio voi mennä, turvatakseen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia? Tai miten paljon enemmistö voi määräillä yksilön oikeuksia? Ristiriitaisesti tässä kirjassa konservatiivit kokevat itsensä uhatuiksi, kun kouluissa opetetaan seksivalistusta, joka voisi ehkäistä homofobiaa ja teiniraskauksia. Samaan aikaan nämä konservatiivit haluavat, että liittovaltio kumoaisi homojen avioliitto-oikeuden, abortin ja pornografian. Ruotsila ei anna suoraa vastausta näihin kysymyksiin, mutta ne ovat samat, mitä pohditaan, kun puhutaan konservatiivisista etnisuskonnollisista vähemmistöistä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan puolueellisuus joissain asioissa. Esimerkiksi presidentti Ronald Reagania ja Trumpia ylistetään Jeesuksen kaltaisiksi ihmiskunnan pelastajiksi. Mutta nämä ovat pikkuongelmia, koska Ruotsila ei ole väärässä kirjassa esitetyistä faktoista, vaan hän jättää mainitsematta tiettyjä asioita, jotka voisivat heitää pimeän varjon heidän ylle. Tässä kirjassa esitetään niin paljon ikäviä asioita Trumpin elämästä ja konservatiivisesta liikkeestä osoittaakseen, että tämä kirja on suurimmaksi osaksi puolueeton.  

Yhteenveto   

Markku Ruotsila uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” on paras suomenkielinen kirja amerikkalaisesta oikeistosta, mitä tähän mennessä on kirjoitettu. Tämä on todella yksityiskohtainen akateeminen teos, joka on selkeä ja helppo lukea.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,