Avainsana-arkisto: konservatismi

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu

Olin selaamassa Helsingin kirjamessujen ohjelmaa, kun törmäsin tähän Markku Ruotsilan uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu”. Kirjan otsikko jo selittää, miksi meni lukulistaan. 

10

Idea   

Ruotsila lähtee siitä lähtökohdasta, että oikeastaan USA on paljon konservatiivisempi kuin yleinen mielikuva. Kirjailijan mukaan tämä ”sydänmaiden kansa” on ollut pitkään hiljaa, mutta useitten presidenttien ”petettyä” heidät 60-luvulta lähtien, nämä ovat radikalisoituneet ja mobilisoituneet Trumpin taakse.   

”Sydänmaiden kapina” punainen lanka on presidentti Donald Trump ja miten hän on kyennyt yhdistämään erilaisten konservatiivisten ristiriitaisia vaatimuksia toimivaksi poliittiseksi ohjelmaksi, joka toi hänelle presidenttiyden. Kirja esittelee ja analysoi kaikkia Yhdysvalloissa olevia oikeistolaisia ideologioita, mutta myöskin maan poliittista, taloudellista ja kulttuurista historiaa sekä Donald Trumpin elämää. Saat Ruotsilalta oikeastaan 4 erilaista kirjaa yhden hinnalla!   

Kirja lähtee analysoimaan jokaista amerikkalaista oikeistolaista ryhmittymää niitten sakeusasteen mukaan. Ensin aloitetaan valtavirtakonservatiiveista, joitten ideologia koostuu libertarismista, traditionalismista ja kristillisestä konservatismista. Valtavirtaoikeistolaisuus perustuu Raamatun tulkintaan, jonka mukaan Jumala loi kapitalismin ja USA:n valtion tukemaan ihmisen vapautta. Yhteiskunta on järjestettävä perinteisten valkoisten protestanttisten perhearvojen mukaan ja ainoa tapa ylläpitää näitä perinteisiä arvoja on rajoittamaton kapitalismi. Varmistaakseen yksilöitten vapauden muodostaa omia yhteisöjä, liittovaltion pitää olla heikko, eikä puuttua olemassa oleviin sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Tästä sukelletaan pimeyden lohduttonta ydintä kohti.   

Kirja käsittelee niin fundamentalistikristittyjä, neokonservatiiveja, paleokonservatiiveja ja monia muita. Lopussa kaikki valo on kadonnut ja kirja päättyy alt-rightiin, joka uskoo, että juutalaisdemonien kansainvälinen kommunistikapitalistinen salaliitto yrittää tuhota valkoisen heteromiehen sukupuuttoon monikulttuurisuudella, feminismillä ja homorummutuksella!

Kirjan lopussa huomaat, että amerikkalainen oikeisto ei ole muusta yksimielinen kuin olemassa olevien sosiaalisten rakenteitten säilyttämisessä. Kirjassa ilmenee esimerkiksi, että oikeastaan tavalliset ruohojuuritason konservatiivit eivät kannata rajoittamatonta kapitalismia, vaan protektionismia ja sosiaalisia hyvinvointipalveluita. Jotkut konservatiivit, kuten paleokoservatiivit eivät edes kannata kapitalismia. Sosiaaliset hierarkiat, joitten huipulla on valkoinen heteromies, ovat ainoat asiat, mitä nämä erilaiset ryhmittymät tukevat varauksettomasti. Jotkut ovat sen verran suvaitsevaisia, että ovat valmiita tukemaan juutalaista tai mustaa presidenttiä, joka on ”kulttuurisesti valkoinen protestantti”.    

Puolueellinen puolueettomuus   

Kun aloin lukea tätä kirjaa, minulle kerrottiin, että Markku Ruotsila ei ole puolueeton tutkija, vaan Trump-kannattaja. Mutta koska tämän teoksen ensimmäisissä sivuissa kirjailija vakuutti kirjoittavansa pääosin vertaisarvioitujen tieteellisten julkaisujen pohjalta ja pitäytyvänsä omista mielipiteistään, jatkoin lukemista. Luettuani kirjan loppuun, voin vakuuttaa, että vaikka kirjan tekstistä aistii kirjailijan oikeistolaisuuden, teoksessa esitetyt faktat osoittavat hänen puolueettomuutensa. Tässä kirjassa esitetty analyysi amerikkalaisesta oikeistosta on kuin jonkun kommunistin kirjoittama! Kaikki, mitä äärivasemmisto on vuosikausia puhunut amerikkalaisista oikeistolaisista, vahvistetaan todeksi tässä kirjassa. Esimerkkinä vaikka Howard Zinnin ”A People’s History of the United StatesA People’s History of the United States” (1980), Chris Hedgesin “American Fascists: The Christian Right and the War On America” (2007) ja Noam Chomskyn koko tuotanto.

”Sydänmaiden kapinassa” kerrotaan USA:n perustuvan valkoiseen ylivaltaan ja kapitalistiseen riistoon. Kummatkin elementit amerikkalainen konservatiivinen liike haluaa säilyttää keinolla millä hyvänsä. Esimerkiksi konservatiivit eivät vastustaneet 60-luvulla kansalaisoikeusliikettä vain koska olivat rasisteja, vaan sen takia, koska he uskoivat sen “häiritsevän” vapaita markkinoita. Olin monesti kuullut äärivasemmistolta, että kapitalismi ylläpitää rasismia, mutta en uskonut siihen. Tämän kirjan jälkeen uskon.    

Piti oikein tarkastaa, oliko Ruotsila SKP:n jäsen. Esimerkiksi tässä kirjassa paljastuu, että yksityiset suuryritykset, erityisesti fossiilinen energiateollisuus, ovat tukeneet hyvin pitkään kaikenlaisia oikeistolaisia järjestöjä. Näillä järjestöillä ja ajatuspajoilla suuryritykset ovat edistäneet omaan agendaansa, johon kuuluu heidän teollisuudenalaa rajoittavan lainsäädännön kumoaminen. Nämä suuryritykset ovat tukeneet taloudellisesti niin valtavirran konservatiivisia-, fundamentalistikristillisiä- kuin kirjaimellisia natsijärjestöjä.     

Valkoinen etuoikeus   

Vaikka Ruotsila ymmärtää konservatiiveja ja esittää heidät tavallisina ihmisinä, joilla on vain erilainen moraalikäsitys, hän saa konservatiivisen liikkeen näyttämään vain hyvin pukeutuneilta ja trimmatuilta talebaneilta. Tämä kirja on ehkä paras esimerkki siitä, miltä valkoinen etuoikeus näyttää: voit näköjään olla kuinka taantumuksellinen ja väkivaltainen kuin haluat, niin kauan, kun olet keskiluokkainen valkoinen amerikkalainen.   

Minulla oli oikeastaan vaikeuksia löytää mikä erottaisi muslimifundamentalistin oikeistokonservatiivista? Ainoa ero, jonka keksin on, että amerikkalaiset konservatiivit eivät peitä naisiaan burkalla. Kivityskin kävi mieleen, mutta onko sillä suurta eroa lynkkauksiin ja seksuaalivähemmistöjen satunnaisiin murhiin? Muuten arvot ja käytännötkin ovat tismalleen samoja näitten kahden eri konservatiiviryhmän välillä. Niinkin paljon, että tässä kirjassa mainitaan valtavirtaan kuuluvien konservatiivijärjestöjen uhanneen rikkoa liittovaltion lakeja, jotka olisivat ristiriidassa heidän arvojensa kanssa. Radikaaleimmat heistä uhkasivat ”urbaanilla sodankäynnillä”. Alt-right taas ajaa ajaa “valkoista shariaa” joka on juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jos seuraa uutisia, niin nämä konservatiivit ovat ehtineet jo suorittaa useita terrori-iskuja vähemmistöjä, naisia ja liittovaltiota vastaan.   

Lukiessani tätä kirjaa, mietin, että jos Yhdysvallat olisi köyhä ja pieni afrikkalainen valtio, se olisi jo pommitettu maan tasalle ja ”demokratisoitu”. Meillä olisi keskusteluja siitä, miten amerikkalaiset naiset ja homot pitäisi ”vapauttaa” ääriuskovaisten taantumuksellisten miesten ylivallasta ja muuta sellaista. Ehkä jopa keskustelisimme amerikkalaisten maahanmuuton kiellosta, koska näitten arvot ovat epälänsimaisia. Kuitenkin mitään tällaista ei ole, vaan sen sijaan meidän pitääkin ymmärtää amerikkalaisen valkoisen konservatiivin elämäntuntoja ja ottaa heidät vakavasti. Onkin mielenkiintoista, että muslimeilla ei vaikuta olevan oikeutta olla konservatiiveja tai säilyttää heidän kulttuurinsa, vaan sen sijaan on hyvin ”edistyksellistä” ajaa heidän syrjintää, nöyryyttämistä ja pommittamista julkisessa keskustelussa.    

Tämän kirjan sanoma onkin, että USA:ssa konservatiivit ovat radikalisoituneet, koska liittovaltio on yrittänyt ”pakottaa” heitä hylkäämään omat arvot ja perinteet, kuten naisten, mustien ja homojen alistamisen. Ruotsila esittääkin entisen presidentti Obaman melkein sosialistisena diktaattorina, jonka loukkaukset konservatiiveja vastaan olivat syy, miksi nämä mobilisoituivat Trumpin taakse.   

Kirjan mukaan konservatiivit ovat kyvyttömiä tarkastelemaan yhteiskuntaansa muusta kuin individualistisesta näkökulmasta. Ruotsilan mukaan konservatiivit näkevät maailman itsensä kautta, mikä tarkoittaa, että jos he itse eivät koe olevansa rasistisia, sovinisteja tai homofoobikkoja, niin näitä ilmiöitä ei oikeasti voi olla olemassa tai ne eivät ole niin vakavia, että niihin pitäisi puuttua. Konservatiivit uskovat, että jos he käyttäytyvät hyvin, niin kaikki muutkin käyttäytyvät ja tämän vuoksi yhteiskunnassa ei ole mitään korjattavaa. Tässä on siis konservatismin ydin, jolla konservatiivivit kykenevät puolustamaan vallitsevia valtarakenteita. Konservatiivien ainoa lääke yhteiskunnan eriarvoisuudelle ja turvattomuudelle onkin, että kaikki ryhtyvät konservatiiveiksi kristityiksi, jotka harrastavat hyväntekeväisyyttä. Jos on lukenut Shadi Hamidin “Temptations of Power: Islamists and Illiberal Democracy in a New Middle East” (2014) islamisteista kertovan kirjan, huomaa järkyttävän yhtäläisyyden. 

Ruotsilan kirja herättääkin pohtimaan missä kulkee ihmisoikeuksien ja perinteisten yhteisöjen itsemääräysten rajat? Miten pitkälle valtio voi mennä, turvatakseen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia? Tai miten paljon enemmistö voi määräillä yksilön oikeuksia? Ristiriitaisesti tässä kirjassa konservatiivit kokevat itsensä uhatuiksi, kun kouluissa opetetaan seksivalistusta, joka voisi ehkäistä homofobiaa ja teiniraskauksia. Samaan aikaan nämä konservatiivit haluavat, että liittovaltio kumoaisi homojen avioliitto-oikeuden, abortin ja pornografian. Ruotsila ei anna suoraa vastausta näihin kysymyksiin, mutta ne ovat samat, mitä pohditaan, kun puhutaan konservatiivisista etnisuskonnollisista vähemmistöistä.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan puolueellisuus joissain asioissa. Esimerkiksi presidentti Ronald Reagania ja Trumpia ylistetään Jeesuksen kaltaisiksi ihmiskunnan pelastajiksi. Mutta nämä ovat pikkuongelmia, koska Ruotsila ei ole väärässä kirjassa esitetyistä faktoista, vaan hän jättää mainitsematta tiettyjä asioita, jotka voisivat heitää pimeän varjon heidän ylle. Tässä kirjassa esitetään niin paljon ikäviä asioita Trumpin elämästä ja konservatiivisesta liikkeestä osoittaakseen, että tämä kirja on suurimmaksi osaksi puolueeton.  

Yhteenveto   

Markku Ruotsila uutuuskirjaan ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” on paras suomenkielinen kirja amerikkalaisesta oikeistosta, mitä tähän mennessä on kirjoitettu. Tämä on todella yksityiskohtainen akateeminen teos, joka on selkeä ja helppo lukea.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät.

Ben Shapiron ”Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät: 11 sääntöä, miten voittaa väittely.” (oma suomennos)  Otsikko on aika itsestään selittävä, joten mennäänpä arvioon!   

32

Ben Shapiro on entinen Breitbart-valemedian toimittaja, joka irtisanoutui lehdestä, kun tämä alkoi tukea yksipuolisesti Donald Trumppia. Eli kyseessä on kiistanalainen julkisuuden henkilö, joka on profiloitunut amerikkalaisen Republikaani-puolueen konservatiivien siiven älyköksi. Kun törmäsin tähän kirjaan netissä, niin totta kai minun piti ottaa se lukulistaan!     

Ajattelin, että sen lisäksi, että tämä kirja opettaisi argumentoimaan, niin samalla näkisin amerikkalaisen oikeistolaisen maailmankuvan pääideat ja, miten ne ovat ylivoimaisesti parempia kuin vasemmistolaisen. Kuitenkin jouduin pettymään. Tämä kirja on huikeat 30-sivua pitkä, eikä näin, siinä voi olla kovin syvää yhteiskunnallista analyysia, joka perustelisi, miksi maailma pitäisi pysyä 1700-luvun yhteiskuntaraameissa.   

Mutta ainakin tämä kirja oli todella hauskaa luettavaa ja samalla ymmärsin, ainakin osittain, mitä amerikkalaiset konservatiivit haluavat ja mitä he ajattelevat vasemmistosta.    

Koska Shapiro on amerikkalainen, niin hänen määritelmänsä ”vasemmistosta” on vähän erikoinen verrattuna Suomen. Tämän kirjan mukaan, vasemmistoon kuuluvat Demokraatti-puolueesta anarkisteihin. Tällä kriteerillä Kokoomus on vasemmistopuolue! Jo tässä vähän hörähtelin, mutta ei siinä kaikki!   

Kirjailijan mukaan vasemmistolaiset ovat pahuuden kovinta ydintä. He ovat epärehellisiä, likaisia, väkivaltaisia ja muutenkin todella paskamaisia ihmisiä. Shapiron mukaan vasemmistolaiset kiusaavat kaikkia ja haluavat luoda diktatuurin, joka pakottaa kaikki kristityt leipomaan homokakkuja ja päästämään rajojen sisään suuria määriä muslimeja ja meksikolaisia. Shapiro kuvaa vasemmistolasia niin överin sanakäänteisin, että jos ei olisi koskaan kuullutkaan vasemmistolaisista, niin voisi luulla, että ne ovat itse Mordorin örkkiarmeija!  

Piti oikein hengähtää vähän, koska tämä kirja tykittää ja lujaa. En ihan ymmärrä, miksi Shapiro erosi Breitbartista? Koska vaikuttaa vähän siltä, että hän jakaa samat arvot kuin Trump. 

Mielestäni, jos joku ihminen demonisoi kokonaista poliittista suuntausta itse pahuuden ytimeksi, niin tämä ihminen kuuluu johonkin ääri-ideologiaan. Esimerkiksi kovemman luokan kommunistit kokevat, että oikeisto on yhtä kuin fasistit ja anarkistien mielestä kaikki muut ovat autoritaarisia ja natsien mielestä kaikki ovat rotupettureita, juutalaisia tai kommunisteja. Shapiro siis kuuluu äärimmäisen konservatismiin, joka ehkä vetoaa nuorisoon, mutta vanhemmalle tai älykkäämmälle ihmiselle tällainen vastapuolen demonisoiminen on aika lapsellista.  

Jos tämä on amerikkalaisen konservatismin älyn huipentuma, niin Republikaani-puolue ansaitsee Trumpin. En tiedä edustaako Shapiro kaikkia konservatiiveja, vai vain jotain äärimmäisen sekopäistä konservatismia? Onko nyt niin, että kaikki amerikkalaiset konservatiivit ovat näin kujalla? En tiedä suomalaisesta konservatiivikentästä, joten en ota kantaa siiten. Mutta jos on Hännikkäistä uskomista, niin suomalainen konservatismi koostuu natseista, jotka eivät uskalla kutsua itseään natseiksi.   

Mutta, mites se vasemmistolaisten tuhoaminen argumenteilla menee tässä kirjassa? No aika huonosti. Vilpittömästi uskoin, että tämä kirja haastaisi maailmakuvaani ja joutuisin miettimään omia elämänvalintojani. Kenties jopa opiskelemaan vähän lisää. Hakemaan kirjastosta teoksia ja oikein pohtimaan ovatko kantani ihan oikeasti järjellä perusteltuja?  Mutta ei, tämä on ehkä tyhmin argumentaatiokirja, jonka olen lukenut oikeistolaiselta. Parempi vastaava teos on yhä Norman Baillargeonin ”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi” kirja, joka on vasemmistolainen. Pitäisi sekin kirja lukea uudelleen, koska sen lukemisesta on jo pari vuotta kulunut. Kenties olen kasvanut henkisesti vähän enemmän ja sekin kirja tuntuu yhtä typerältä.   

Shapiron kirja väittää, että siinä on 11 ohjetta, mutta oikeastaan tässä läpyskässä on vain yksi ja siitä tehdään lukuisia muunnelmia. Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Sinänsä fiksu ohje, mutta ei sillä välttämättä pystytä tuhoamaan vasemmistolaista tai ketään muuta.   

Kirjailijan mukaan oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Tämä ohje toimii ainoastaan, jos vastapuoli ei ole tutustunut oikeistolaiseen maailmakuvaan, koska muuten ei tämä auta oikein ketään. Eli kirjan ohjeet toimivat vain kuplaantuneita tai kouluttamattomia ihmisiä vastaan. Itse ainakin pystyisin kumoamaan suurimman osan tässä kirjassa olevista argumenteista välittömästi.   

Esimerkkinä Shapiro ottaa tasa-arvoisen avioliitoa vastaan olevan argumentin. Kirjailijan mukaan sen sijaan, että annat vasemmistolaisen kysyä sinulta, miksi et halua homojen olevan parisuhteessa, niin käännä keskustelu siihen, miten homoavioliitto pilaa adoptoidun lapsen elämän. Näin vasemmistolainen joutuu keskustelemaan lasten oikeuksista, eikä konservatiivin henkilökohtaisesta epärationaalisesta pelosta, että jollakin on makuhuoneessa hauskaa.   

Tiettyyn pisteeseen tällainen kehystyksen vaihto voi tosiaan toimia, jos vastapuolesi ei ole valmistautunut käsittelemään lasten oikeuksia, mutta jos ihminen on nimenomaan tähänkin varautunut niin et pysty ”tuhoamaan” ketään. Suomessakin tätä argumenttia yritettiin, mutta kun ”todisteet” lasten huonovointisuudesta homovanhempien huostassa on jostain fundamentalistikristittyjen ajatuspajasta, niin häviö on taattu.   

Eli koko kirja on muunnelma tästä yhdestä väittelytaktiikasta, eikä se toimi, jos positiosi on täysin väärä, kuten tuossa avioliitto-kysymyksessä. Ehkä toinen mainittava väittelytaktiikka, on kirjailijan mukaan se, että vältä loppuun asti vastaamasta rasisti-syytöksiin.   

Shapiron mukaan, jos sinut haukutaan rasistiksi, niin älä missään nimissä yritä todistaa, että et ole rasisti, koska silloin häviät. Pakko myöntää, että tässä kohtaa Shapiro on oikeassa. Samalla tavalla, kun jos joudut kirjoittamaan kirjaasi lukuisia kertoja sanat ”tämä on tieteellinen tosiasia” niin silloin olet jo hävinnyt, koska todisteet pitäisivät puhua puolestasi. Tällaista esiintyy paljon pseudotieteellisissä kirjoissa. Sama asia ilmenee monissa äärioikeistolaisissa manifesteissa, joissa joko kerrotaan suoraan ”en ole rasisti, mutta…” tai sitten pyritään määrittelemään rasismi niin kapeaksi, että itse ei mahdu siihen, vaikka kuinka kiihotat kansanryhmää vastaan. Shapiron mukaan, jos sinua haukutaan rasistiksi, niin pyydä haukkujaa osoittamaan, mikä sanomassasi oli rasistinen, sen sijaan, että alat kertoa, että sinulla on musta kaveri.    

Tämäkin taktiikka toimii ainoastaan, jos et ole sanonut oikeasti mitään rasistista tai, mitään, mitä ei suoraan voida osoittaa rasistiseksi. Esimerkiksi on tiettyjä äärioikeistolaisia eufemismeja, joitten todistaminen suullisessa väittelyssä voi olla aika vaikeaa. Esimerkiksi sana ”kulttuurimarxismi” on uusnatsien eufemismi juutalaisille, mutta samalla se voi myöskin vain tarkoittaa todella typerää salaliittoteoriaa, jonka mukaan kommunistit hallitsevat maailmaa ja yrittävät muuttaa kaikki homomuslimeiksi, jotka katsotat tosi-TV:tä. Yritäppä siinä todistaa kumpaan typeryyteen vastaväittelijä viittaa.

Ainoa tapa todistaa suullisessa väittelyssä, että vastapuoli on rasisti, on käyttää sokratilaista metodia, mutta silloin koko väittely muuttuukin kuulosteluksi, eikä väittelyksi. Eli aletaan tehdä sitä ”keskustelun lyttäämistä” jossa tartutaan yhteen käsitteeseen, jota puretaan sen sijaan, että keskustelaan itse asiasta. Juuri tällaisten erilaisten käsitteiden kaksoismerkitysten takia väittelyyn osapuolten pitäisi valmistautua suunnittelemalla ja opiskelemalla yhdessä, mitä käsitteitä tullaan käyttämään väittelyssä. Kuitenkin tätä ohjetta Shapiro ei anna, koska se olisi liian fiksua.  

Luulin, että tässä kirjassa olisi ohjeita, miten väitellä taloudesta, eli se suurin oikeistoa ja vasemmistoa erottava kysymys, mutta ei. Ainoa ohje, jonka Shapiro antaa, miten ”tuhota” vasemmisto talousasioissa, on kysyä, mistä rahat saadaan? Eli jos vasemmistolainen on tämän asian pohtinut, niin Shapiron opetuslapset voivat hävitä välittömästi.   

Kirjassa on koko ajan ihmeellinen oletus, että vasemmisto tarkoittaa jotain amerikkalaista liberaalia, joka haluaa maltillisia veron korotuksia rahoittaakseen jotain julkista ohjelmaa, vaikka kirjailija muistaa kutsuu Obamaa salaiseksi kommunistiksi pariinkin kertaan. Mutta, mitä jos väittelijä on oikeasti äärimmäisempi vasemmistolainen?

Kirja ei anna esimerkiksi ohjeita, miten väitellä kommunistia tai anarkistia vastaan. Miten voit voittaa ihmisen, joka ei edes usko kapitalismiin? Tai edes valtioon, joka verottaa? Joku voisi tässä vaiheessa esittää, että äärivasemmistolaiset eivät ole edes väittelyn arvioisia, kun he jo hävisivät argumentin Neuvostoliiton romahdettua. Mutta jos tämä olisi totta, niin Shapiro itse ei edes mainitsisi kommunisteja, vaan keskittyisi vihervasemmistoon, demareihin ja liberaaleihin. Kuitenkin hän nimenomaan sekoittaa kaikki vasemmistolaiset hänen luomaansa hirviöön, joten kai sitä odottaa, että jopa äärivasemmiston argumentteja käsiteltäisiin.  

Suurin osa kirjan keskusteluesimerkeistä käsittelee sosiaalisia kysymyksiä, kuten tasa-arvoista avioliittoa, aborttia, maahanmuuttoa ja ilmastonmuutosta. Eli kysymyksiä, joita oikeistolainenkin voi kannattaa, ja jotka eivät oikeastaan ole kaikista tärkeimpiä kysymyksiä (paitsi ilmastonmuutos, se on elintärkeä). Talous vaikuttaa kaikkiin yhteiskunnan sektoreihin ja, jopa itse kulttuuriin ja ilmastoon, mutta eipäs tässä sitä käsitellä kuin pintapuolisesti. Talous on kuitenkin se, mitä oikeiston muka pitäisi hallita paremmin kuin vasemmistolainen.   

Eli tämä kirja on täyttä roskaa, koska se perustuu paljolti amerikkalaisen oikeistokonservatismin kuplaan, jossa luetaan ainoastaan äärikristillisen ajatuspajojen raportteja, jolloin luullaan, että tiedetään miten ”tuhota” vasemmisto.   

Tämän kirjan mukaan, esimerkiksi julkinen terveydenhuolto voi toimia ainoastaan, jos valtio luo lääkärikiintiön, joka pitää joka vuosi täyttää lääkäreillä, jolloin joitakin kansalaisia joudutaan pakottamaan lääkäreiksi. Olen asunut Brasiliassa, missä julkinen terveydenhuolto on ala-arvoinen, mutta ei siellä ketään tarvittu pakottaa lääkäriksi. Sama on Suomessa, jossa julkinen terveydenhuolto on parempi kuin muualla maailmassa. Eipä täälläkään näy miliisejä raahaamassa lukioista oppilaita lääketieteelliseen koulutuksen. Eli Shapiro kirjoitti kirjan väittelyn voittamisesta, jossa hän itse osoittaa, että hän ei ole opiskellut aihetta, josta hänen pitäisi väitellä!  

Tässä kirjassa on muitakin esimerkkejä, joissa kirjailijan totaalinen osaamattomuus paistaa läpi. Koko teos on kirjoitettu joillekin sekopäille oikeistolaisille, jotka haluavat vaikuttaa fiksulta, ilman että on oikeasti sitä. Eli voitaisiin sanoa, että tämä teos on enemmänkin ohje, miten näytellä fiksua väittelijää, joka napauttaa jotain valmista oikeistolaista mantraa, ilman että oikeasti sanoo, mitään fiksua. Eli tärkeintä ei olekaan voittaa argumentti, vaan esiintyä kuin voittaisi. Toki tämäkin taktiikka voi toimia tiettyyn pisteeseen asti. Onhan vaaliväittelyissäkin todettu hyvän esiintymisen olevan vaikuttavampi kuin itse suullinen argumentti.  

Paljolti tämä kirja perustuu nuoren oikeistolaisen itsevarmuuteen, jota liiallinen Ayn Randin lukeminen on sulattanut aivot joksikin mössöksi, joka toistaa oikeistolaisten ajatuspajojen propagandaa, miettimättä niitä kovin syvälle.    

Onneksi tämä kirja oli lyhyt, joten luin sen lounas- ja kahvitauon aikana, samalla kertoen kavereille, miten olin kuluttamassa arvokasta taukoaikaani.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Pimeä raha 

Jane Mayerin ”Pimeä raha –  Salattu miljardöörien historia radikaalioikeiston nousun takana.” (oma suomennos) On jornalistinen tetokirja, joka kertoo, miten Koch-veljekset nostivat anarkokapitalismin USA:n politiikan valtaviralle.

20170630_092808

Tässä kirjassa ei kyllä käytetä sanaa ”radikaali” muualla kuin otsikossa, vaan enemmänkin sanaa ”ääri” (eng. ”extreme”), mutta Suomessa sana ”äärioikeisto” tarkoittaa Suomen Sisua ja SVL:ä, eikä anarkokapitalisteja, jotka eivät teoriassa ole rasisteja tai aja diktatuuria. Tämän vuoksi käytän vähemmän latautunutta sanaa radikaalioikeisto, joka ainakin antaa sen oikeutetun kuvan, että anarkokapitalismi on niin äärimmäistä oikeistolaisuutta, ilman että se menee natsimaiseksi.

Pähkinänkuoressa anarkokapitalismi on poliittinen ideologia, jonka mukaan maailma toimisi täydellisesti, jos valtio ja kaikki lait hävitettäisiin, jolloin jäljelle jäisivät vain yksilöt ja yritykset, jotka käyvät vapaehtoisesti ja rajoittamattomasti kauppaa keskenään. Ideologian mukaan, kun kapitalismista riisutaan kaikki rajoitteet, niin markkinoitten ”näkymätön käsi” ohjaa pääoman oikeudenmukaisesti kaikille ihmisille ja ikuinen rauha ja vauraus saavutetaan. Jos tällainen ideologia on liian hapokasta sinulle, niin on olemassa kevytversio, eli libertarismi, jossa uskotaan minimaaliseen valtioon, joka ylläpitää rajavalvontaa, armeijaa, poliisia ja oikeuslaitosta, mutta muuten se ei puutu ihmisten tai korporaatioitten elämään. Kuitenkin molempien ideologien rajat ovat aika häilyviä ja merkittävimmät erot kulkevat siinä, miten lopullinen päämäärä saavutetaan kuin siinä, mikä on päämäärä.

Kuten itse kirjailija Mayer kirjoittaa, niin tämä ideologia on ollut olemassa jo 1900-luvun alussa, mutta se oli niin äärimmäinen, että ei kukaan järkevä ihminen siihen uskonut, eivät edes liberaalit, jotka kannattivat vapaita markkinoita. Kuitenkin 50-luvulla jättiläismäinen Koch-industriesin omistajat Koch-veljekset omaksuivat tämän aateen ja yrittivät aluksi Libertaari-puolueen kautta päästä valtaan, mutta se epäonnistui pahasti. Suurin osa yhdysvaltaiaisista ei tajunnut, miten ihanaa olisi kuolla asbestiin, koska sitä kieltävä laki poistettiin. Ratkaisetaakseen tämän vääryyden veljekset keksivät perustaa ideologisesti ohjattuja säätiöitä ja ajatuspajoja, jotka suoltaisivat taukoamatta anarkokapitalistista propagandaa ja tukea erilaisille poliittisille projekteille, joitten tarkoitus oli lisätä ideologian kannatusta ja kumota kaikki vapaita markkinoita rajoittavat lait. Sattumalta Yhdysvalloissa on laki, jonka mukaan on olemassa säätiömuoto, joka ei tarvitse paljastaa omaa rahoituskanavaa ja, joka itse on verovapaa. Eli samalla, kun nämä säätiöt alkoivat suoltaa äärimmäisen vapaan markkinatalouden ilosanomaa, Koch-veljekset saivat pestyä rahansa. Tästä rahanpesusta ja veronkierrosta tuleekin kirjan otsikko ”pimeä raha”

Koch veljekset eivät ole ainoat suurpääomanomistajat, jotka harrastavat tätä rahoitusmuotoa. Kirjassa paljastetaan muitakin politiikkoja, jotka ovat juonesssa mukana, sekä mainitaan sivumennen poliittisen spektrin toisessa laidassa oleva kuuluisa pörssisijoittaja George Soros, joka rahoittaa Demokraattipuoluetta ja erilaisia sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavia järjestöjä. Kuitenkin rahoituksen mittakaavassa Koch-veljekset ovat suurempia ja fanaattisempia.

Kuten varmaan moni USA:n politiikka seurannut tietää, niin nämä veljekset melkein voittivat. Nykyinen presidentti on täydellinen sekopää, joka on poistamassa monia suuryritysten rajoituksia, kuten ympäristölakeja ja työläisten oikeuksia. Ainoa asia, mikä puuttuu on USA:n hallituksen itsetuho, joka on aika epätodennäköistä, joten ainoa asia, mikä jää jäljelle tästä projektista on oligarkia. Tämä onkin Jane Mayerin kirjan punainen lanka, johon sekoittuu ehkä hieman asenteellinen kertomus siitä, miten pieni eliitti ultrarikkaita alkoi tukea radikaalia ideologiaa, jotta eivät tarvitsisi maksaa veroja tai noudattaa ympäristölakeja.

Jane Mayer perustelee historiansa lukuisilla lähteillä, jotka kulkevat haastatteluista tutkimuksiin ja vuodettuihin asiakirjoihin rakentaakseen tarkan kuvan todellisesta salaliitosta, joka on syössyt USA:n äärimmäisen eriarvoistavaan tiehen. Mutta tätä kirjaa ei voi pitää täysin objektiivisena historiallisena teoksena. Kirjoittaja esimerkiksi puhuu Demokraatti-puolueesta kuin se olisi jokin sosialistinen työväenpuolue. Demokraatti-puolue on enemmänkin verrattavissa Suomen Kokoomukseen kuin johonkin SDP:hen tai Vasemmistoliittoon. Tämän lisäksi kirjailija yrittää spekuloida haastattelujen ja anekdoottien kautta Koch-veljesten psykologisia vaikuttimia. Mielestäni ei ole väliä ovatko veljekset itsekkäitä kontrollifriikkipaskiaisia vai ei. Mielestäni ”Kochtopus” ristityn ideologisen lobbaus- ja järjestöverkoston selostus puhuu jo puolestaan.

Tämä kirja kirjoitettiin vasta, kun Trump ilmoittautui presidenttikisaan. Kirjan mukaan Trump oli ainoa ehdokas, jolla ei ollut kytköksiä Koch-veljesten verkostoon ja sen takia hän oli saamassa suosiota. Tämä ehkä oli mielestäni kirjailijan pahin virhe: Mayer uskoo, että Koch-veljekset hallitsevat tukemaansa ideologiaa, mutta eivät ideologiat koskaan ole ihmisten hallinnassa, vaan ne leviävät itsestään, koska aina on olemassa sekopäitä, jotka uskovat kaikkeen hömppään. Trump oli alusta asti ilmiselvä epärehellinen narssisistinen fasisti, jolla ei ole mitään periaatteita, joten totta kai, kun hän pääsi valtaan, hän antautui pääoman valtaan. Sitten toinen kritiikkini on, että kirjailjan mielestä USA on vasta nyt menossa eriarvoistumisen tiehen. USA on aina ollut liberaalimpi maa kuin muut ja siellä on aina ollut jyrkkä luokkaero ja häikäilemättömästi valtaa käyttävä talouseliitti. Ainoa ero on, että nykyään sitä ei enää peitellä ja sen sijaan, että yritetään välttää väkivaltainen työläisten kansannousu tukemalla sosiaalisia turvaverkkoja, niin poliisia militarisoidaan.

Muuten todella tärkeä kirja, joka osoittaa, miten rahoittamalla jopa marginaalista ideologiaa, voidaan saada kehystettyä julkinen keskustelu kokonaan uudella tavalla ja miksi helvetissä demokratia ei voi toimia, jos suuria pääomia hallitsevat saavat ihan vapaasti rahoittaa politiikkoja. Kirja ei anna mitään vastauksia sille, miten USA:n ulkoistaminen estetään, eikä se esimerkiksi ota huomioon sitä, että jyrkän taloudellisen epätasa-arvon kasvaessa poliittinen epävakaus kasvaa. Nytkin USA:ssa anarkistit ja fasistit tappelevat kaduilla ja perustavat aseistettuja miliisejä. Eli tämä on aika hyvä aloitus, jos haluaa ymmärtää, miten maailman mahtavin kapitalistinen valtio on ajautunut siihen umpikujaan, jossa se nyt on.

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi