Avainsana-arkisto: Köyhyys

Tou 24, 2019 · 8:00 am

Prekariaatti: uusi vaarallinen luokka

Guy Standingin ”Prekariaatti: uusi vaarallinen luokka” (oma suomennos) on vuonna 2011 julkaistu tietokirja, joka argumentoi, että uusliberalistinen politiikka on tuottanut kokonaan uuden poliittisesti vaarallisen alaluokan.   

4

Idea   

Kirjan mukaan prekariaatti on pätkätyöntekijöistä koostuva luokka ihmisiä, jotka pirstaloisen työkuvan vuoksi, eivät mahdu perinteiseen työväestön luokitukseen. Tämän takia prekariaatilla ei ole yhteistä identiteettiä tai poliittista edustusta, joka voisi turvata heidän oikeuksiaan, tehden heidän sosiaalisesta asemastaan epävarmaan tai hauraan. (englanniksi: ”precary”)    

Kirjailijan mukaan 70-luvulta lähitien aloitettu uusliberalistinen projekti ”joustavien” työmarkkinoitten luonnissa, tuhosi perinteisen työväestön vakituisen työn mallin, joka oli koko hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimuksen pohja. Uuden politiikan nimeen kaikki pyrittiin kaupallistamaan, jopa yritysten sisäiset rakenteet, jolloin viimeisetkin rippeet paternialistisesta yrityksestä, jonka työntekijät ovat kuin perhe, romutettiin. Nyt yritykset ja niitten työntekijät ovat vain kokoelma mekaanisia osia, joita voidaan vaihtaa keskenään maksimoidakseen tehokkuuden. Suurin osa työstä on vähitellen muuttumassa alipalkatuksi pätkä-, kausi- ja alihankintatyöksi. Kirjailijan mukaan tällaiset pirstaleiset työmarkkinat aiheuttavat lukuisia vieraantumiseen liittyviä psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia, jotka pidemmällä aikavälillä voivat uhata itse koko järjestelmän olemassaolon.    

Standin maalaileekin dystopiamaisen vision, jossa jättiläismäiset kansainväliset korporaatiot liikuttelevat miljoonia alipalkattuja kausityöntekijöitä ympäri maailmaa, aiheuttaen etnisiä ja sosiaalisia jännitteitä. Kun joutuu kilpailemaan oman maan sisällä toisia pätkätyöntekijöitä vastaan, kärsivällisyyttä kilpailla maahanmuuttajien tai naisten kanssa ei ole. Tämä jännittynyt työmarkkina tuo turhautumista, joka heijastuu äärioikeiston kannatuksen kasvuun ja muuhun poliittiseen levottomuuteen, kuten mellakoihin ja terrorismiin.  

Standing jatkaa, että maitten hallitukset yrittävät korjata uuden talousjärjestelmän jättämän ammottavan aukon verovaroissa, pakottamalla työttömiä, opiskelijoita ja eläkeläisiä hankkimaan lähes turhia ja alipalkattuja töitä ja markkinaehtoistamalla erilaisia sosiaalisia palveluita. Koska vakituisia töitä ei ole, työttömiä on valtava määrä. Varmistaakseen, etteivät työttömät ja muut sosiaaliturvan varassa elävät ”huijaa” järjestelmää, valtion on lisättävä massavalvontaa, jolloin on yhdentekevää ovatko fasistit päässeet valtaan vai ei, yksilönvapaus on kuitenkin romutettu. Lopulta Ihmiskunta on syöksynyt äärikapitalistiseen teknofeodalismiin.  Lukiessa tätä kirjaa tuli mieleen George Orwellin “1984” romaanin pahiksen kuuluisa lause ”Jos haluat kuvitella tulevaisuuden, voit kuvitella saappaan, joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja.”, mutta Standingin kirjassa tämä saapas ei ole stalinistisen hirmuhallinnon jalkine, vaan kansainvälisen korporaation kiiltävä ja trendikäs desing brändituote.  

Kattava teoria   

Guy Standing ei tyydy vain kuvaamaan, miten prekariaatti syntyi ja voi kehittyä tulevaisuudessa, vaan miten kaikki nyky-yhteiskunnan ongelmat johtuvat uusliberalistisen politiikan aiheuttamasta työn pirstaloitumisesta. Kirjailija ottaa kantaa niin ilmastonmuutokseen, masennukseen, miesten ja naisten eri tavalla heikentyneeseen asemaan työmarkkinoilla, maahanmuuttoon, nuorten miesten radikalisoitumiseen, valistusarvojen ja sivistyksen kuolemaan, pseudotieteen ja huuhaauskomusten leviämiseen, yliopisto-opiskelijoitten infantilisoitumiseen, eläkepommiin, syntyvyyden romahdukseen, vankipopulaation kasvuun, massavalvontaan ja jopa geenimuunteluun. Yllätyinkin, miten moni ilmiö on kärjistynyt juuri niin paljon kuin tässä kirjassa esitetään, mutta samalla miten kirjailija on onnistunut selittämään vasemmistolaisesta vinkkelistä jokaisen ongelman.

Näin kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen vaikuttaa siltä, että sen kauhuvisiot ovat toteutumassa. Äärioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa, nuoriso on niin vieraantunutta ja ahdistunutta, että monet purkavat sen massamurhilla ja terrori-iskuilla, Ranskassa keltaliivit ovat useita kuukausia mellakoineet, maahanmuuttajien ja pakolaisten määrä on lisääntynyt ja lukuisat hallitukset ovat yrittäneet toteuttaa erilaisia työttömien ”aktivointipolitiikkaa” ja yksityistää julkista sektoria tuhoisin seurauksin.   

Tätä kirjaa voitaisiinkin pitää vasemmiston ajankohtaisena vastauksena laajoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Jos muistaa, että kaksi viikkoa sitten kirjoitin arvion Matti Pursiaisen kirjasta ”Paska Suomi” (2017), tämä Standingin kirja on hyvä kontrasti siihen. Yhden miehen utopia on toisen painajainen. Kuten Pursinainen, Standing ei vain valita, miten kaikki on päin persettä, vaan tarjoaa konkreettisia ratkaisuja, joista merkittävin on perustulo. Näitten lisäksi tietenkin koko uusliberalistisen järjestelmän purku ja korvaaminen libertaarisella sosialistisella demokratisoinnilla. Eli suomeksi kirjailija argumentoi anarkististen paikallisrakenteitten puolesta.   

Annan pisteet myöskin sille, että tässä kirjassa onnistuttiin rakentamaan kokonainen antikapitalistinen teoria, lähes mainitsematta Karl Marxia. Standing oikeastaan mainitsee saksalaisen filosofin vain kerran ja sekin on kritisoidakseen häntä. Standingin mukaan nykykapitalismi on täysin erilainen kuin 1800-luvulla, joten on turha takertua vanhoihin käsityksiin ”yhtenäisestä” työväenluokasta. Samalla kirjailija julistaa perinteisen hyvinvointivaltion ja ammattiliitot kuolleiksi. Uusi prekariaatteihin perustuva työväenliike ja politiikka on perustettava globaaleihin ja samaan aikaan paikallisiin rakenteisiin, jos halutaan estää maailman palautuminen feodalismiin. Kirjan uskottavuutta lisääkin se, että tämä kirjoitettiin ennen Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin kirjaa ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” (2016) jonka lopussa varoitetaan, että jos veroparatiiseja ei kitketä, ihmiskunnan tulevaisuus on paluu feodalismiin.   

Ongelmia   

Vaikka Standingin teoria on melko uskottava, tästä kirjasta puuttuu lähes kokonaan varsinaisen akateemisen tutkimuksen tuottama data. Tämä kirja onkin enemmän populaarimpi esitys teoriasta kuin varsinainen akateeminen tietokirja. Silti kaipaisin edes lähteiksi muutakin kuin kansalaisjärjestöjen ja ajatuspajojen tuottamaa tutkimusta ja erilaisia valikoituja lehtiartikkeleita. Jos sitäkään tässä kirjassa tarjotaan. Joskus kirjailija vain väittää asioita, joista kaipaisi parempia perusteloja tai tietoa, kuka niin on väittänyt ja missä? Tämä syö kirjan uskottavuutta jonkin verran. Yleensäkin epäilen mitä tahansa teosta, joka yrittää selittää kaikki maailman ongelmat yhdellä kaiken kattavalla teorialla. On tämä silti uskottavampi kuin se, että ihmiset ovat feminististen juutalaiskommunistien salaliiton aivopesemiä uhreja tai, että eri ihmisryhmien sekoittuminen on aiheuttanut alamäen.   

Yhteenveto    

Guy Standingin ”The Precariat: The New Dangerous Class” on todella vetävästi kirjoitettu tietokirja nyky-yhteiskuntamme ongelmista, joka tarjoaa yhä tuoreen vasemmistolaisen vaihtoehdon niille, mutta teos on enemmänkin ponnahduslauta tarkempaan tutkimukseen kuin ensisijainen lähdeaineisto. 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Tou 10, 2019 · 8:00 am

Paska ideologia

Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” on vuonna 2017 julkaistu talousliberaalinen manifesti, jota jotkut blogini fanit suosittelivat minulle. Koska blogini keskittyy poliittisiin ääriliikkeisiin, minulla ei ollut mitään kiirettä lukea tätä teosta. Vaikka joittenkin mielestä Pursiainen on ekstremistinen hörhö, en jaa tätä näkemystä. Se, että haluaa yksityistää julkista sektoria ei ole sama asia kuin yrittää rakentaa pohjoismaista natsi-imperiumia.

1.JPG

 Idea

Heikki Pursiainen on ekonomisti ja entinen uusliberalismia ajavan Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja. Hän kirjoitti tämän kirjan, argumentoidakseen, että Suomi on paska maa, koska täällä ei harjoiteta tarpeeksi talousliberalismia. Provokatiivisesta otsikosta huolimatta, kirjailija ei vihaa Suomea, vaan väittää, että maamme olisi vielä rikkaampi ja hyvinvoivampi, jos julkista sektoria kavennettaisiin merkittävästi.

Kirjailija kehys on saksalaisessa sosiaaliliberalismissa, jonka mukaan hyvinvointivaltion pitää hoitaa vain niitä yhteiskunnan sektoreita, joita yksityisesti on hankala ylläpitää tehokkaasti. Pursiainen kertookin ihailevansa 2000-luvun alun Tony Blairin ”New labour” työväenpuolueen minimaalisen hyvinvointivaltion linjaa, eikä olevansa ”hullu liberaali”. Sattumalta olenkin kirjoittanut Owen Jonesin ”Chavs: The Demonization of the Working Class” (2011) kirjasta, jossa argumentoidaan, kuinka tuhoisa kyseinen politiikka on ollut Iso-Britannialle.

Pursiainen ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä uusliberaali, jonka mukaan koko hyvinvointivaltio ja kaikki yritystoimintaa rajoittavia lakeja tulisi lakkauttaa. Vaan hän on samalla keskieurooppalaisella oikeistolinjalla kuin kokoomuslainen Elina Lepomäki, jonka kirjan olen arvioinut tai ranskalainen presidentti Emmanuel Macron kaltaiset ”keskustalaiset” uusliberaalit. Kertoo jotain vasemmistolaisen talouspolitiikan hegemoniasta, kun Suomessa kuuluisin uusliberaali ekonomisti, pidettäisiin paatuneena kommunistina USA:ssa.

Suurin osa kirjan argumentaatiosta ovat oikein fiksuja ja loogisia, jolloin tästä muodostuukin yllättävän maltillinen näkemys suomalaisesta yhteiskunnasta, jota vanhat valtiokeskeiset ratkaisut kahlitsevat liikaa. Kirjassa käsitellään niin paisunutta julkista sektoria kuin yritystukia. Kaikki nämä estävät Pursinaisen mukaan ihmisiä ottamasta vastuuta omasta elämästään ja kaventavat todellista itsenäistä ja vapaata yhteiskuntaa. Samalla kirjailija rakentaa hyvin vahvan liberaalin argumentin perussuomalaisia ja heidän edustamaansa äärioikeistolaista linjaa vastaan.

Nerokkainta tässä kirjassa on Pursinaisen omaperäinen argumentaatio, joka lähtee siitä, että keskiluokka hyötyy tolkuttoman paljon hyvinvointivaltion palveluista, vaikka koko järjestelmä on tarkoitettu köyhille. Oikeistolaista kirjallisuutta lukeneena huomasin, että tämä keskiluokan haukkuminen on vain ovela tapa vähentää keskiluokan ja rikkaimpien verotusta. Sen sijaan, että Pursiainen kirjoittaisi, että keskiluokan selkänahkaa revitään veroilla, jotta ”heikompi aines” saisi ”ansaitsematonta rahaa”, hän kirjoittaakin, että keskiluokan hyvinvointipalveluita on rajoitettava ja kohdistettava ”oikeasti” köyhille, mikä automaattisesti tarkoittaa keskiluokan ja varakkaampien verotaakan keventämistä. Sinänsä keskiluokan verotaakan vähentämisessä ei ole mitään väärää, pidän vaan mielenkiintoisena, miten saman asian voidaan esittää paljon fiksummalla tavalla.

”Ideologiat ovat kuolleet, paitsi paskat ideologiat”

Kirjan toinen kantava teema ovat ideologiat ja niitten paluu. Pursiaisen mukaan ”ideologiat ovat kuolleet, paitsi paskat ideologiat”, jolla hän tarkoittaa fasismia ja sosialismin viimeisiä rippeitä. Kirjailijan mukaan Perussuomalaiset ovat yrittäneet valtavirtaista äärioikeistolaisuuden sen jälkeen, kun valitsivat puheenjohtajakseen ”pula-ajan tohtori Goebbelsin”.

Samalla suomalaiset vasemmistopuolueet eivät ole luopuneet kaikista sosialismin rippeistä ja ryhtyneet vapaan markkinatalouden puolustajaksi. Kokoomusta taas arvostellaan sen takia, koska se ei ole ideologinen puolue. Pursiainen argumentoi, että Kokoomuksen pitäisi olla avoimemmin uusliberalismia ajava puolue, joka olisi ylpeä ja iloinen, kun se leikkaa julkista sektoria, myy kansalaisomaisuutta pois, kumoaa työoikeuslainsäädäntöä ja pienentää ammattiliittojen vaikutusvaltaa. Keskustan olemassaoloa Pursiainen taas kyseenalaistaa kokonaan ja sanoo sen olevan suomen ”taantumuksellisin voima”.

Olen aiemminkin valittanut, että elämme ideologianjälkeistä aikakautta, jossa ideologioita pidetään ikävinä asioina. Sen verran paljon, että kun joku poliitikko haluaa haukkua hallituksen politikkaa, tämä sanoo sen olevan ”ideologista”. Mielestäni ei ole olemassa arvovapaata ultramatemaattisen loogista politiikkaa, vaan se on aina ideologista. Pursiainen on samoilla linjoilla ja sanoo, että oikeistopolitiikka pitää olla aatteellisesti johdonmukaista. Mielestäni ideologinen politikka on palattava, koska silloin äänestäessä tietää tasan tarkkaan mitä saa. Samalla hallitusneuvottelut ovat helpompia, kun kaikki tietävät, mitä kukin puolue oikeasti tavoittaa tai vastustaa.

Populismi onkin nykyään suuri ongelma, koska kun millään puolueella ei ole mitään ideologiaa, populistin on helpompi kehystää itsensä eliitin vastaiseksi, ilman että tarjoaa mitään konkretiaa tai edes määrittelee, mitä hän tarkoittaa eliitillä. Perussuomalaiset esimerkiksi voivat olla samaan aikaan työväenpuolue ilman sosialismia, että porvaripuolue ilman ihmisoikeuksia, eikä kukaan edes huomaa.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen teoreettinen ote. Vaikka Pursiainen osaa argumentoida hyvin, miksi suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on erilaisia ongelmia, hänen on vaikea taistella sitä faktaa vastaan, että suomalainen yhteiskunta toimii. Suurin osa kirjan kritiikeistä koostuukin siitä, että jokin hyvinvointivaltion aspekti on ”periaatteessa” väärin, jos kannattaa liberalismia. Eli kirja on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija jakaa saman ideologian kuin Pursiainen. Tällainen oletus aina karkottaa niitä ihmisiä, jotka eivät jaa samaa ideologiaa, mikä taas tekee Pursiaisen epäonnistumaan tavoitteessaan, eli saada lukijakin kannattamaan hyvinvointivaltion karsimista.

Kirjailija itsekin myöntää teoksensa lopussa, että Suomi ei ole paska maa verrattuna muihin maihin, vaan se voisi olla vielä parempi, jos häntä kuunneltaisiin. Tarkoittaen, että kaikista ongelmista huolimatta, suomalainen hyvinvointivaltio toimii sen verran hyvin ja tehokkaasti, että siitä luopuminen on hyvin vaikeaa. Tämän vuoksi Kokoomuskin joutuu piilottamaan uusliberalistiset tendenssinsä tai, kuten Pursiainen kirjoittaa ”pyytää anteeksi leikkauspolitikkaa.”

Ainoa tapa, jolla Pursiainen näkee visionsa toteutuvan, on jos suurin osa suomalaisista omaksuisi hänen versionsa sosiaaliliberalismista. Siitä huolimatta, että Pursiaisen kirjan sisältö on aika maltillista, verrattuna vaikka rankasti uusliberalistiseen Heikkisen ja Antti Vesalan ”Elämä hyvinvointivaltiossa” (2013) manifestiin, hän vaatii samanlaista utopistista toivetta, jota anarkistit ja kommunistit tavoittelevat, eli jos kaikki olisivat ideologisesti uskollisia, ideologian visiot Suomesta olisivat mahdollista toteuttaa. Kuten pienpuolueeksi jäänyt Liberaalipuolue on osoittanut, tavallisia suomalaisia ei kiinnosta kovin paljon kevyempi sosiaali- tai uusliberalismi. Tarvitaan aika massiivista propagandatyötä ja uskallusta olla julkisesti ylpeä uusliberaali, jotta enemmistön pää saatettaisiin käännettyä, jos edes saadaan. Kuten tiedämme, tietyt ideologiat ovat tavalliselle kansalle vain liian vastenmielisiä.

Toinen ongelma tässä kirjassa on sen oikeistolainen oletus. Vaikka tämä kirja pyrkii perustelemaan, miksi Suomi on paska maa, teoksen kieli on hyvin oikeistolaista. Pursiainen esimerkiksi toistaa useita kertoja, miten on tärkeää lisätä yksilön omaa vastuuta elämässään ja erottaa kuka on ”oikeasti” köyhä. Sitten hän ihmettelee, miksi vasemmisto ei halua lisätä yksiöitten vastuuta tai löytää valeköyhiä? Kirjailija ei vaikuta tuntevan vasemmistolaisia kovin hyvin, koska vasemmisto ei käsitä vastuuta tai köyhyyttä samalla tavalla kuin oikeistolainen. Esimerkiksi vasemmistolle harvoin kiinnostaa löytää ”valeköyhiä” jotka hyödyntäisivät valtiontukea, koska hyvinvointivaltion hyödyt nähdään niin massiivisina, että jonkun vapaamatkustuksen aiheuttamat haitat ovat häviävän pieniä. Kuitenkin oikeistolaisille valeköyhät ovat suurin yhteiskunnallinen ongelma ikinä. Sama on vastuun kanssa. Vasemmistolle köyhyys on rakenteellinen ongelma, joka estää yksilö toteuttamasta itseään. Kun köyhyys on hoidettu pois, yksilö voi keskittyä toteuttamaan itseään ja näin olemaan vastuullinen.

Samalla Pursiainen haluaisi, että vasemmisto luopuisi kokonaan sosialismista ja ryhtyisi vielä enemmän kannattamaan kapitalismia kuin nyt. Kirja antaakin kuvan, että Pursiainen haluaisi, että vasemmisto olisi enemmänkin kuin Kokoomus, mutta jonka fokus olisi jatkuvassa vaatimuksessa, että jäljellä olevat hyvinvointipalvelut kohdistettaisiin ainoastaan ”oikeasti” köyhiin. Tulee mieleen amerikkalainen sosialidemokraatti, joka kerran sanoi toivovansa, että Republikaanipuolue sysättäisiin marginaaliin, jotta Demokraatti-puolue muuttuisi uudeksi oikeistoksi, jolloin hänen edustamansa sosialidemokratia voisi muodostua uudeksi johtavaksi vasemmistoksi. Toivossa on hyvä elää.

Kolmas ongelma on Pursiaisen ihmeellinen oletus, että työläisten palkat ovat kokonaan markkinoitten määräämiä. Pursiainen argumentoi palkan yleissitovuutta ja korkeita palkkoja vastaan sillä, että ne ovat keinotekoisia. Kirjailija argumentoi, että työntekijä saa sen palkan, minkä asiakas on valmis maksamaan hänen tuotteestaan. Tässä kohtaa oma taloustieteellinen ymmärrys loppuu, koska tietääkseni harva tuote on yhden työntekijän valmistama, vaan eri osat ovat eri työntekijän kokoamia. Toki voitaisiin sanoa, että työntekijän palkka on silloin rakka-ainemarkkinoitten määräämä, mutta raaka-aineet ovat harvoin tavallisten kuluttajien määräämiä, vaan enemmänkin itse teollisuuden. Harvoin sitä kuulee, että tietyn liukuhihnan työntekijän palkkaa on alennettava kobolttimarkkinoitten takia, mutta muoviosien kokoajien palkat pysyvät samoina? Joten pahoittelut, jos vaikutan tietämättömältä tai ylimielisen tyhmältä, mutta kuka määrittelee sen, että yksi työntekijä saa enemmän palkkaa yhden osan valmistuksesta kuin toinen, ja kuka määrää sen, että kyseisen tehtaan valvoja, työnjohtaja ja omistaja, saavat vielä suuremman palkan? Lopputuotteen hinta on toki markkinoitten määräämä, mutta se osuus tuotteen ostoksesta, joka menee eri valmistusketjun työntekijälle, on osittain yrityksen omistajan määräämä. Jos työnohjaajia ja yritysjohtajia ei olisi olemassa ja tehdas olisi suoraan työntekijöitten omistaja, sitten työntekijöitten palkka olisi suoraan markkinoitten määräämä, mutta niin ei ole ja se olisikin kommunismia.

Samalla Pursinainen puhuu Suomesta kuin se olisi ainoa maa, jossa palkat ovat ammattiliittojen määräämiä. Vaikka yleissitovuus on harvinainen länsimaissa, niin monessa valtiossa on minimipalkkoja tai muuten palkkojen suuruus on ammattiliittojen vaikutuksen tulosta. Pursiainen joutuukin puhumaan mielikuvituskapitalismista, jossa palkat ovat täysin vapaan markkinatalouden määrittämiä, jotta saa argumenttinsa toimimaan.  Tietenkin koko tämä puhe palkkojen markkinaehtoisuudesta on Pursiaisen tapa perustella, miksi oikeastaan ei pitäisi maksaa korkeita palkkoja. Hänen mukaansa korkeat palkat luovat työttömyyttä, koska yrittäjillä ei jää rahaa käteen palkata lisää työntekijöitä. Jos palkat olisivat matalimpia, enemmän ihmisiä voitaisiin palkata, jolloin työllisyys nousisi.

Mutta Pursinainen vaikuttaa tunnustavan, että täysin vapaan markkinatalouden määräämät palkat ovat epäinhimillisiä, kun hän ehdottaa yleissitovan palkan sijaan, että valtio maksaa osan työntekijän palkasta perustulolla. Eli ainoa tapa kapitalismin tuottaa hyviä palkkoja työntekijöille on valtion tulla väliin ja maksaa ne. Oikeastaan monet tämän kirjan ratkaisut koostuvat kaavasta, joka on pähkinänkuoressa näin: Jokin julkisen sektorin osa yksityistetään, jolloin hinnat nousevat. Pursiainen tunnustaa tämän ja ehdottaa, että valtio maksaa köyhille osan yksityistetyn palvelun hinnasta. Ongelma ratkaistu! Sitten ihmetellään, miksi sosialismi yhä houkuttelee ihmisiä.

Yhteenveto

Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” on ihan hyvä ja kevyt oikeistolainen manifesti, joka tarjoaa vision humaanimmasta kapitalismista. Sen pienistä puutteista huolimatta, aika johdonmukainen kirja, joka on paljon helppolukuisempi kuin massiivinen Lepomäen ”Vapauden voitto” (2018) manifesti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

tammikuu 19, 2019 · 6:00 am

Talousliberaalia scifiä

Nancy Kressin, vuonna 1993 julkaistu romaani ”Kerjäläiset Espanjassa” (oma suomennos) kertoo tulevaisuudesta, jossa muutaman rikkaan perheen geneettisesti räätälöidyillä lapsilla on kyky valvoa ikuisesti. Sen lisäksi, että nämä lapset ovat älykkäitä ja fyysisesti täydellisiä, unettomuus mahdollistaa ajattelun nopeamman kehityksen ja jopa ikuisen nuoruuden. Kuitenkin nämä huippuetuoikeutetut lapset joutuvat ”nukkuviksi” kutsuttujen ei-geeniräätälöityjen ihmisten kateuden kohteeksi.

Nukkumattomia aletaankin aikuisuudessa kohdella kuin juutalaisia 1900-luvun alun Euroopassa. Lopulta vainoaminen yltyy sellaisiin mittakaavoihin, että nämä ”nukkumattomat” ihmiset jakautuvat kahteen ryhmittymään. Yksi löytää oman taloudellisen lokeron yhteiskunnassa ja pitää matalaa profiilia, kun toinen taas pakenee Maapallon kiertoradalle rakennettuun avaruusasemaan.   

Syntyy kaksi erilaista nukkumattomien kulttuuria, joista yksi pyrkii käyttämään erikoiskykyjään auttaakseen ihmiskuntaa, kun taas toinen luo sisäänpäin kääntyneen ylivallan kulttuurin, joka halveksii tavallisia ihmisiä.    

Erilaisten tapahtumien kautta, nämä kaksi kulttuuria ja nukkuvat ihmiset joutuvat kohtalokkaaseen törmäyskurssiin.

2   

Oikeistolaista scifiä   

Tässä kirjassa nukkumattomat omaksuvat Ayn Randin objektivismin kaltaisen oikeistolaisen ideologian, jota eri hahmot tulkitsevat eri tavalla. Romaanissa ideologiaa kutsutaan ”yagaiismiksi” ja sen ydinpointti on äärimmäinen yksilöllisyys, jossa vapaa ja rajoittamaton kapitalismi ovat kiinteä osa ihmisten oikeutta ja paras tae vapaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Yagaiismin mukaan ketään yksilöä ei voi pakottaa yhtään mihinkään, mikä käytännössä tarkoittaa progressiivisen verotuksen ja hyvinvointivaltion vastustamista. Köyhyys on ainoastaan yksilön sielullisen heikkouden tila, jota voidaan korjata joko vapaehtoisella hyväntekeväisyydellä tai ottamalla itsestään niskasta kiinni.    

Toisin kuin Randin kirjat, joista yagaismiin on otettu vaikutteita, Kress osaa kirjoittaa syvällisempiä hahmoja ja hänen versionsa randilaisuudesta on paljon humaanimpi. Yagaismi onkin kirjassa enemmänkin itämaista henkisyyttä korostava kapitalistinen uskonto kuin materialistinen ideologia.   

Tämä kirja käsitteleekin pohjimmiltaan, miten oikeistolaiset liberaalit reagoisivat geenimuunteluihin ihmisiin. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, miten eri hahmot elämänsä aikana tulkitsevat liberalismia kuvitteellisen yagaiismin kautta, osoittaen että eri olosuhteet ja elämänkokemukset voivat luoda samasta aatteesta erilaisia versioista.  

Kirja pitääkin oikeistolaista liberalismia niin itsestään selvänä maailmankatsomuksena, että rivien välissä kirja esittää köyhyyden johtuvan joko vapaan markkinatalouden rajoituksista tai yksilöitten oman henkisen tai geneettisen heikkouden takia.    

Tietenkin kirjailija kehystää äärioikeistolaisen version yagaismista huonona ja kokonaan alkuperäisen ideologian perversioksi. Vasemmistolaisia tulkintoja geenimuunteluihin lapsiin ei koko kirjassa esitetä. Lähin vasemmistolaisuutta lähenevä tapaus on romaanissa esiintyvä populistinen yrittäjä, joka yrittää luoda nukkumattomien ja nukkuvien välillä taloudellista tasa-arvoa brändäämällä tehtaansa “nukuvien tehtaaksi” joka myy huonolaatuisempia tuotteita sillä premissillä, että ne ovat tavallisten ihmisten kokoonpantuja. Eli vähän sama kuin Reilun kaupan tuotteet, mutta ihmisille, jotka eivät halua antaa kaiken rahansa suuryrityksiä omistaville nukkumattomille.   

Tämä selkeä ideologisuus saikin minut melkein jättämään kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää mihin kirjailija vie ideansa? Selvästi romaani käsitteli geenimuuntelua ja liberalismia monimutkaisemmin kuin Ayn Rand. Onneksi luin, koska tarinan edetessä yagaismi osoittautuu liian rajalliseksi ideologiaksi, jota hahmot alkavatkin kyseenalaistaa. Romaanin edetessä humaanimpi käsitys ihmisyydestä syntyy. Jotkut hahmot eivät katso köyhyyden olevan aina yksilön syytä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, eikä yksilön tarvitse ”todistaa” arvonsa auttajalle, jotta tämä ”ansaitsisi” apua.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on romaanin ideologisuus. Kuten Randin kirjoissa, tässäkin on pitkiä ideologisia saarnoja, joita hahmot esittävät kesken kerronnan. En tiedä johtuuko omasta asenteellisuudestani vai ovatko tällaiset oikeistolaiset saarnat oikeasti näin ärsyttävän keinotekoisia. Tässä romaanissa saat kuulla mekanistisfilosofisia selityksiä hierarkioille ja matalalle verotukselle, jotka kuulostavat todella luonnottomilta. On kuin yhtäkkiä hahmo muuttuisi joksikin luennoivaksi robotiksi, joka esittää valmiiksi opitun puheen. Puheosuudet olivatkin rakenteeltaan erilaisia kuin hahmojen tavalliset repliikit, että ne häiritsivät romaaniin uppoutumista.

Olen lukenut vahvasti ideologisia romaaneja, joissa maailmankatsomus on upotettu paremmin, niinkin hyvin, että monet ihmiset eivät edes huomaa niitä. Esimerkiksi monet kirjallisuuden klassikot ovat vahvasti poliittisia, mutta monet lukijat eivät edes tajua, että heille syötetään kirjailijan ideologista maailmankatsomusta. Ideologisuus tai poliittisuus sinänsä eivät ole huonoja asioita fiktiossa, mutta ne pitää osata upottaa tarinaan taitavasti. Tässä epäonnistutaan pahasti siinä.    

Toinen ongelma on tarinan pääpahiksen huonosti rakennettu identiteetti. Tässä romaanissa esiintyy fasistinen musliminainen. Sinänsä ihan omaperäinen hahmo, mutta tämän uskonto ei lisää mitään hahmoon, vaan tuntui päälle liimatulta. Käytännössä tämä hahmo on ateistinen tiedeuskovainen, mutta kuitenkin hän käyttää abayaa ja välillä rukoilee Allahille. Jos kirjailija halusi välttämättä tehdä hahmostaan muslimifasistin, hän voisi edes yrittää käsitellä, miten hahmon uskonnollisuus on muovannut tämän persoonaa ja maailmankatsomusta tai sitten, miten se ei ole vaikuttanut. Romaanissa voisi olla vaikka mitä henkisiä kamppailua oman itsekkyyden ja uskonnollisen sanoman välillä. Tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan hahmo vain *sattuu* olemaan uskovainen muslimi. Hahmon uskonto ei vaikuta mitenkään tämän toimintaan tai ajatteluun, kun vain romaanin alussa. Tuntuu kun kesken romaanin kirjailija olisi unohtanut, että kirjoitti hahmostaan muslimin. Vaikuttaakin siltä, että kirjailija lisäsi myöhemmin hahmoon islaminuskon, jotta se erottuisi tuhansista muista kirjallisuuden pahiksista.    

Yhteenveto   

Nancy Kressin kirja ”Beggars in Spain” on hyvä romaani, jossa suurimmaksi osaksi on monimutkaisia persoonia, jännittävä juoni ja mielenkiintoinen konsepti, mutta sen ideologisuus voi häiritä joitain lukijoita. Tämä kirja onkin hyvä vastapaino Yuval Noah Hararin “Homo Deus” (2015) vasemmistolaisemmalle visiolle siitä, mitä yhteiskunnalle voisi tapahtua, jos sen taloudellinen eliitti muodostuisi geenimuunteluista superihmisistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

marraskuu 26, 2017 · 6:42 am

Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla

Juho Saarin ”Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla” on akateeminen tietokirja, joka pyrkii kertomaan, miten yhteiskunnan pohjalla eläviä tutkitaan ja mitä heistä on havaittu.

DSC_0010

Luulin alussa, että tämä oli perusteellinen tietokirja aiheesta, mutta se on hyvinkin rajattu tutkimaan suomalaisen yhteiskunnan kaikista syvimmässä kurjuudessa eläviä valkoisia kantasuomalaisia ja heidän olojaan. Kirjassa ei siis analysoida yhteiskunnallisia tai taloudellisia seikkoja, jotka voisivat vaikuttaa köyhyyteen tai miten köyhyys korreloi rikollisuuden kanssa eikä tässä kerrota ollenkaan maahanmuuttajista, jotka ovat joutuneet samoihin oloihin. Silti tässä oli pari hyödyllistä tietoa, jota en tiennyt koskien huono-osaisuuden tutkimista ja erilaisia ilmiöitä ja selityksiä joittenkin ihmisten kurjuuteen.

Juho Saari käyttää selkeää ja helppoa kieltä, mutta silti aika kuivakkaa tieteellistä tekstiä tämä on. Erityisesti sosiologisten teorioitten läpikäyminen oli hirvittävän tylsää, mutta huono-osaisuuden ilmiön kuvaamiset olivat kirjan kiinnostavinta antia, erityisesti kun niihin oli vielä sekoitettu itse huono-osaisten omakohtaisia kertomuksia elämästään. Eli kirjailija pyrki korostamaan kirjassaan, että luvut ja tilastot ovat oikeasti eläviä ihmisiä, joilla menee todella huonosti.

Tässä kirjassa käsitellään enimmäkseen asunnottomia, joilla ei ole mitään tuloa kuin purkkien keräykset ja mahdolliset valtion avustukset, jotka onneksi saavuttavat suurimman osan ihmisistä. Silti tässä kirjassa esitellään sellaisia ihmiskohtaloita, joita luulisi tulevan vastaan itänaapurissa. Suurin osa asunnottomista on mielenterveyspotilaita, alkoholisteja ja huumeriippuvaisia. Moni kasvoi hirvittävissä perheissä, joissa vaivasi samat ongelmat ja moni ei kyennyt pysymään koulutuspolulla, jolloin he putosivat yhteiskunnan pohjaan, joista moni ei koskaan päässyt ulos.

Suurin osa ihmisistä onnistuu vasta keski-ikäisenä tai vanhempana saamaan asunnon kunnalta, jolloin he jotenkuten onnistuvat elämään normaalia elämää. Monien elämänvallinnat ja oma luonne karkottivat ne vähäiset perheenjäsenet ja ystävät pois luotaan, jolloin ihminen jäi täysin yksin ja rahattomaksi. Sitä huomasi, miten etuoikeutettu on, kun ei tarvitse heti pyytää valtiolta apua, kun on perhe ja ystävät, jotka auttavat. Mutta näillä ihmisillä ei ole ketään muuta kuin valtion virastot, jos sitäkäkään

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kirjan havainnot köyhyyden kokemuksesta ja miten yhteiskunta suhtautuu siihen. Esimerkiksi Saarinen nostaa esiin sen, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, niin sitä valmiimpi se on luomaan järjestelmän, joka auttaa kaikista huono-onnisempia ihmisiä. Jo suhteellisen valmis tasa-arvoisuus selittää esimerkiksi, miksi Pohjoismaissa kehitettiin hyvinvointivaltio, kun taas Yhdysvalloissa koko idea, että yhteiskunnan pitäisi rahoittaa sosiaalista turvaverkkoa on suuri kauhistus.

Toinen havainto olikin, että mitä jyrkempi epätasa-arvoisuus yhteiskunnassa on, niin sitä vaikeampi eri yhteiskuntaluokkien on tuntea empaattisuutta kaikista köyhempiä kohtaan ja näin heidän valmius henkilökohtaisesti auttaa köyhempiä tai edes tukea aloitteita, jotka parantaisivat näitten oloja, pienentyy. Eli kaikki se amerikkalaisten radikaalioikeistolaisten puheet siitä, että jos valtion avustukset poistetaan, niin yksityisten ihmisten hyväntekeväisyys tulee kasvamaan, on täyttä pötyä. Samalla tämä havainto selittää, miksi köyhät ihmiset ovat ne, jotka eniten auttavat toisia köyhiä.

Samalla kirjassa analysoitiin huono-osaisten omia kokemuksia. Esimerkiksi suurin osa asunnottomista piti kurjistumista omana syynä. Suurin syy olikin päihteiden kulutus. Mutta samalla kirjassa havaittiin, että mitä köyhempi on, niin sitä vähemmän ihmisellä on varaa tehdä virheitä. Suurin osa asunnottomista kasvoi köyhissä tai alemman keskiluokan perheissä, joissa vanhemmilla oli psykologisia tai huumausaineisiin liittyviä ongelmia. Tämä jo loi huonot edellytykset lapsen kasvuun, jolloin yksikin virhe, kuten kännissä saatu onnettomuus tai koulusta reputtaminen voi pilata koko elämän, koska yksi huono valinta voi johtaa huonojen valintojen ketjuksi, joissa omin voimin ylösnousemisen mahdollisuudet pienenevät. Monet asunnottomista olivatkin kertoneet todella surullisia tarinoita siitä, miten elämä vain meni teini-iästä lähtien päin helvettiä.

Saarinen kutsui tätä ”ongelmien kasautumiseksi” Eli on olemassa tietynlainen luokkajako ihmisten sekoilussa. Rikas lapsi voi vetää, vaikka kuinka paljon huumeita ja joutua onnettomuuteen, jossa saa ruumiillisen vamman ja silti on hyvin vaikeaa tämän joutua velkakierteeseen tai työttömäksi, koska tällä on ydinperhe, jolla on varaa huolehtia lapsesta ja panostaa tämän parantumiseen, koulutukseen ja työelämän kontaktien luomiseen, kun taas köyhällä ei joskus ole edes kunnolla vanhempia elämässään.

Itsekin olen siitä jonkinlainen esimerkki. En ollut kovin hyvä lukiossa ja en neljään vuoteen päässyt yliopistoon oman huolimattomuuteni takia ja sain töitä vain satunnaisesti. Kuitenkin, koska kasvoin keskiluokkaisessa ydinperheessä, niin vanhempani auttoivat minua ja kannustivat yrittämään, kunnes pääsin yliopistoon. Jos olisin syntynyt köyhässä yksinhuoltajaperheessä, jossa äitini kamppailisi alkoholismin kanssa, niin varmaan en kirjoittaisi tässä kirja-arviota akateemisesta teoksesta. Niin ja kun puhun ydinperheestä, niin en tarkoita vain heteroseksuaalista perhettä, vaan sellaista, jossa on kaksi vanhempaa tai muita läheisiä tukihenkilöitä.

Tässä myöskin analysoidaan, miten köyhyyttä käsitellään julkisessa keskustelussa. Kirjailija nostaa esiin. Esimerkiksi, että sana ”syrjäytynyt” on 2000-luvun käsite, joka on hyvin nopeasti korvaamassa ”köyhyys” sanan poliittisessa keskustelussa. Mutta ”syrjäytynyt” sanan käyttö on tietoista politiikan kehystystä. Esimerkiksi 80-luvulla Iso-Britanniassa havaittiin, että jos politiikassa puhuttiin ihmisten ”köyhyydestä” niin yhteiskunnan vaatimukset, että valtio panisi aluilleen rakenteellisia muutoksia sen vähentämiseen kasvoivat. Estääkseen tällaisten vaatimusten kasvua Thatcherin hallitus alkoi käyttää sanaa ”syrjäytyminen”, joka loi mielikuvan, että vain ”huonot” yksilöt olivat ajautumassa yhteiskunnan pohjaan, eikä valtiolla ollut mitään tekemistä heidän epäonnen kanssa. Tämä selittääkin, miksi Suomessakin juuri, kun hallitus tekee leikkauksia köyhiin, niin sana ”syrjäytyminen” on käytetty eniten.

Harmillisesti tämän kirjan aihe on niin rajattu, että tässä ei ole kovin suuria yhteiskunnallisia johtopäätöksiä huono-osaisuudesta. Tässä kirjassa esimerkiksi ei kyseenalaisteta tai analysoida kovin syvällisesti Suomessa olemassa olevia köyhyyden vähentämisohjelmia ja muita etuuksia. Vain kerrotaan, miten ne toimivat ja toimivatko ne hyvin.

kirjailija valittaakin siitä, miten hän halusi tehdä laajemman tutkimuksen, mutta kykyjä tai tilaa ei riittänyt. Eli et saa vastauksia siihen mikä taloudellinen järjestelmä on paras hoitamaan köyhyyttä tai muuta sellaista laaja-alaista. Tämä on enemmänkin toteamus 2010-luvun huono-osaisuudesta ja miten se koetaan sekä köyhän, että yhteiskunnan perspektiivistä. Kuitenkin hyvä lähdeaineisto suomalaisesta huono-osaisuudesta.
Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalta
Juho Saari, Gaudeamus, 2015

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,