Avainsana-arkisto: kristinusko

Jerusalem. Kaupungin elämäkerta

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on vuonna 2011 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta kaupungista.

7

Idea

Simon Sebag Montefiore käyttää Israelissa sijaitsevaa kaupunkia lähes mikrohistoriallisena kiinnepisteenä, jonka kautta hän kertoo melkein koko ihmiskunnan historian. Koska Jerusalem on tuhansia vuosia vanha kaupunki, kirjailija joutuu ensin kertomaan sen perustamisesta ja taustoista. Tässä siis melkein aloitetaan kertomaan maanviljelyn keksimisen jälkeisestä ajasta vuoteen 2011.

Koska kirjailija otti näin jättimäisen perspektiivin historiaan, kirjassa pystyy näkemään erilaisia ihmiskunnan trendejä, jotka ovat menneet läpi kaupungin. Otsikko onkin hieman harhaanjohtava, koska kirjan tyyli on enemmänkin erilaisten Jerusalemin kaupungissa vaikuttaneitten historiallisten henkilöitten elämäkertojen kokoelma, jota yhdistävät erilaiset historialliset punaiset langat. Tässä onkin paljon aikalaiskuvauksia, jotka antavat hyvin romaanimaisen otteen, muuten aika kuivalta kuulostavalle teokselle.

Vaikka luulisi näin laajan historiallisen perspektiivin vetävän mutkia suoriksi, tässä teoksessa onnistutaan kertomaan paljon yksityiskohtaista tietoa eri sivilisaatioista, kulttuureista ja ihmisistä, jotka elivät Jerusalemissa. Sitä esimerkiksi en tiennyt, että kaupunki on ollut lähes aina monikulttuurinen asutuskeskus, jossa kansoja Afrikasta, Euroopasta ja Aasiasta ovat eläneet yhdessä. Esimerkiksi parikin kertaa nainen on hallinnut kaupunkia ja jopa entinen musta afrikkalainen orja.  Yksi hullu suomalainenkin eksyi kaupunkiin, jolloin hänen seikkailut ikuistettiin tähän kirjaan!

Vaikka tässä teoksessa lukuisat sodat ja konfliktit nousevat esiin, välillä kaupungissa on ollut hyvinkin rauhallisia ja suvaitsevaisia kausia, joissa erilaiset uskonnot ja kansat ovat pystyneet elämään sulassa sovussa. Suurin osa konflikteista liittyykin enemmän suurvaltojen haluun hyödyntää uskonnollisten fanaatikkojen oikkuja omiin valtapoliittisiin tavoitteisiin kuin itse kaupungin asukkaitten haluun hakata toisiaan kuoliaaksi.

Ateistin paras argumentti?

Kirjan alussa Simon Sebag Montefiore kertookin pyrkivänsä kertomaan puolueettomasti Jerusalemin ympärillä olevista uskonnollisista ja poliittisista kiistoista. Vaikka kirjailija ei ota kantaa uskontojen päämäärien aitouteen ja sen käytännön sovelluksiin, tässä kirjassa välittyy hyvin synkkä kuva uskonnoista ja koko ihmiskunnasta.

Vaikka abrahamilaiset uskonnot pyrkivät pelastamaan ihmiskunnan ”sielun” kohottamalla tämän henkisesti korkeammalle tasolle kuin eläimet, tavoitteissa epäonnistuttiin niin pahasti kuin olla ja voi. Kirjailijan puolueettomuus uskontoja kohtaan antaakin tilaa lukijan itse arvioida, miten juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kannattajat ovat kukin vuorollaan sortuneet mitä hirvittävimpään barbarismiin erilaisissa sodissa, joista suurin osa liittyy siihen, että Jerusalem on jokaisen uskonnon mukaan pyhä kaupunki.

Vaikka 1800-luvulla uskontojen rooli vähentyi merkittävästi ja Palestiinan kiistat liittyivät puhtaasti materialistisiin asioihin, silti kaupungin uskonnollinen merkitys takasi, että jokaisen ryhmän edustaja halusi sitä hallita. Kirjailija korostaakin, ettei Jerusalemilla ole mitään strategista merkitystä, ainoastaan uskonnollinen, joten voitaisiin argumentoida, että verta vuodatetaan tolkuton määrä täysin turhasta palasta maata.

Kuitenkin 1900-luvun alun Israel/Palestiina sotkut osoittavat, ettei sekularismi, ateismi ja nationalismi kyenneet ratkaisemaan erilaisia poliittisia ristiriitoja alueessa, mikä vahvisti kaikkien uskontojen fundamentalistisia kannattajia. Nyt Jerusalem on äärijuutalaisten, -kristittyjen ja -muslimien apokalyptinen temmellyskenttä, jossa jokainen osapuoli yrittää tuhota toisen. Kirjailija korostaakin kirjaa pitkin erilaisia aikalaiskuvauksia, joissa ihmiset valittavat, että sitä luulisi uskonnollisen pyhän kaupungin olevan kiva paikka, mutta se ei ole mitään muuta kuin käärmeitten pesä, jossa ihmiskunnan pahimmat puolet tulevat esiin.

Koska tämä kirja on jo melko vanha, tässä ei käsitellä fundamentalistikrstittyjen tukeman Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi tai kaikista postmodernistisinta, Brasilian uuden äärioikeistolaisen presidentin samankaltaista päätöstä. Brasilialla ei ole mitään siteitä Jerusalemiin, mutta koska maan presidentti on äärikristitty, joka ihailee suuresti Trumppia, hän on valmis romuttamaan maan lihamarkkinat arabimaissa, jotta voisi tyydyttää omia uskonnollisia oikkuja. Arabimaat ovat brasilialaisen lihan suurempia ostajia. Parasta esimerkkiä uskonnon irrationaalisista vaikutuksista on vaikea löytää.

Yhteenveto

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on jälleen loistava kirja mieheltä, joka on tunkenut lusikkansa moneenkin soppaan. Olen esimerkiksi lukenut Montefioren ”Stalin – punaisen tsaarin hovissa” (2004), josta pidin paljon. Jälleen kerran Montefiore on onnistunut kirjoittamaan täysin erilaisesta aiheesta mahtavan monipuolisen historianteoksen, joka massiivisesta koosta huolimatta jaksoi lukea. Samalla kirjan viesti on aika synkkä: ihmiskunta ei ole vielä onnistunut irtautumaan omista ideologioistaan ja jaksaa tapella mitä pateettisimmista syistä.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Mitä Jordan B. Peterson tarkoittaa?

Olin selaamassa Facebookkia, kun uutisvirtaan ilmestyi Warelia-kustantamon mainos Matti Kankaanniemen tänä vuonna julkaistusta kirjasta ”Ilmiö Jordan B. Peterson”. Facebookin algoritmit selvästi tietävät, mitä haluan. Otin sitten kirjan luettavaksi, koska arvioni Petersonin ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” (2018) oli viime vuonna luetuin kirja-arvosteluni, joten lukijoita varmaan kiinnostaa tämäkin kirja. Samalla voin tarkastaa olenko yksin tulkintani kanssa?

4

Idea

Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemi pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Tämä kirja on hyvin kattava, eikä siinä viitata vain Petersonin menestysteokseen, vaan tässä tukeudutaan hänen YouTube-luentoihinsa, yliopistouraan, haastatteluihin, elämäkertaan ja jopa niihin tutkimuksiin ja filosofisiin ideoihin, joihin professori viittaa, piirtääkseen tarkan psykologisen kuvan miehen ajattelusta. 

Kankaanniemen mukaan Peterson ydinsanoma on vallitsevan ”pätevyyshierarkian” puolustaminen koetulta kommunismilta ja feminismiltä. Kirjailijan mukaan Peterson uskoo, että yhteiskunnan vallitsevat valtahierarkiat ovat luonnollisesti järjestäytyneet niin, että parhaat ja pätevimmät ihmiset ovat sen huipulla. Mikä tahansa pyrkimys uudelleenärjestää tai murtaa valtahierarkiat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kulttuurivallankumouksen kaltaisiin kauhuihin. Luettuani tämän, nauroin ääneen ja taputin käsiäni. 

Kankaanniemen mukaan Peterson haluaakin, että ihmiset pyrkisivät sopeutumaan vallitsevaan hierarkiaan ja parantamaan itseään sen puitteissa. Tämä saadaan aikaan tulkitsemalla Raamatun oppeja evoluutiopsykologian jungilaisen luennan kautta. Kaikki Petersonin puheet Disney-elokuvan Pienestä merenneidosta ja kaaoslohikäärkmeistä ovatkin jungilaisia arkityyppejä, joitten ydinviesti myötäilee ihmisen ja hummereitten evoluutiobiologisia ominaisuuksia. Yhdessä edellä mainitut havainnot osoittavat Petersonin mielestä, että klassinen kristillityyden opettama elämäntapa on kaikista ”luonnollisin” tapa olla hyvä ihminen. Kankaanniemi korostaakin, että Petersonia eivät fanita fasistit, vaan kristityt.

”Puhu tarkoilla sanoilla”

Kankaanniemi korostaa, että Peterson ei siedä epämäärisiä käsitteitä ja aina pyrkii määrittelemään ne ennen kuin antaa vastauksen. Tämän takia Peteronin kanssa väitteleminen on todella vaikeaa, koska mies aina pyrkii pysäyttämään puhujan kysyäkseen, mitä tämä tarkoittaa tietyllä sananalla? Eikä hän itsekään anna suoraa vastausta suurimmalle osalle kysymyksille, koska hän ei ole pohtinut kaikkia kysymyksen loogista ketjua loppuun asti. Vasta tämän pohdinnan jälkeen, joka voi kestää vuosia, Kankaanniemi kirjoittaa, Peterson voi antaa suoran vastauksen kysymykselle.

Kuten omassa ”12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan” arviossani totesin, Peterson epäonnistuu useasti määrittelemään käyttämiään käsitteitä. Kankaanniemi joutuukin myöntämään tämän kirjassaan useasti, kun hän toteaa, että Peterson pohtii asioita ääneen, ilman että ne olisivat kristallisoituneet pysyviksi kannoiksi professorin mielessä. Kirjailija toteaakin, että Peterson on niin akateeminen, ettei hän ole tottunut yliopistoluentojen ulkopuolisen ympäristön viestintätyyliin, jossa ollaan varmoja asioista. Tämä kyvyttömyys kommunikoida asioita selvästi, on aiheuttanut sen, että miehen sanomaa on tulkittu äärioikeistolaiseksi! Eli paras puolustus, mitä Kankaanniemi on keksinyt Peteronille on, että mies on todella huono julkinen puhuja ja kirjoittaja!

Antikommunismi

Kankaanniemen kirja ei ole pelkästään mikään faniteos, jossa puolustetaan omaa idolia, vaan tässä kritisoidaan Petersonin joitakin ideoita. Esimerkiksi kirjailija ylistää Panu Raatikaisen artikkelia, jossa kritisoidaan Petersonin vainoharhaisuutta yiopistojen vasemmistolaisuudesta. Muutenkkin Kankaanniemen mukaan Peteron ”yksinkertaistaa” marxilaisen ja postmodernististen teoreetikkojen välistä ideologista jatkumoa.

Kankaanniemi kuitenkin yhtyy Petersonin näkemykseen, että pyrkimys tasa-arvoon voi johtaa Neuvostoliiton gulagien kaltaiseen sortojärjestelmään. Kirjailijan mukaan Peterson vastustaa intersektionalismia koska ihmisissä voi löytää loputtomia ominaisuuksia, joista uhriutua, jolloin koko yhteiskunta voi murtua kaikkien vaatiessa omalle identiteettiryhmälle erityisoikeuksia.

Kankaanniemi nostaakin kotimaisen esimerkin kritisoimalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön raporttia ”Kenen historia?” siitä, että sen tavoitteena on lisätä yliopistoissa kolonialismia käsittelevää tutkimusta ja vähemmistöjen ääntä. Kirjailijan pitää koko raporttia epätieteellisenä, koska hänen aavistaa, että siinä on ennalta päätetty, että Suomi on riistäjäkolonialistinen valtio. Hän olettaakin, että suomalainen historiatutkimus on samaan aikaan jo puolueetonta ja, että tällainen vähemmistöjen äänen lisääminen kolonialismia käsittelevässä tutkimuksessa voisi aiheuttaa sellaisen tilanteen, jossa vaihdetaan yhden ryhmän historiakäsitys toiseen, tuhoten tutkimuksen objektiivisuuden. Eli Kankaanniemi ikään kuin myöntää, että historiantutkimus on valkoisen kantasuomalaisen perspektiivillä kirjoitettu, mutta haluaa ylläpitää sen, koska ajatus vähemmistöjen perspektiivin lisäämisestä on pelottava.

Kankaanniemi ei vaikuta ymmärtävän, että historiallisia mielikuvia on olemassa, jotka vaikuttavat joskus vahvemmin yhteiskuntaan kuin varsinainen tutkimus ja sitä raportti kritisoi. Eivät kaikki ihmiset opiskele yliopistossa historiaa, joten monille yläasteen vääristynyt historia voi olla ainoa tuntema historia, siitä huolimatta, että uudempi akateeminen tutkimus on osoittanut edelliset koulussa opetetut tiedot vääräksi. Kaikille, paitsi näköjään tämän kirjan kirjoittajalle, on tuttua, että kouluopetus laahaa akateemisen tutkimuksen jäljessä.

Historioitsijat ilman rajoja -järjestön julkaisema raportti on keskustelunavaus, jossa ehdotetaan lisätutkimuksia, jotka voisivat muuttaa vanhentunutta kuvaa Suomen kehityksestä muka eristyneessä kuplassa, kaikkien muitten aikakauden geopoliittisten kehitysten ulottumattomissa. Kankaanniemi ei tätä näköjään ymmärrä ja alkaakin haastaa olkiukkoa, jonka mukaan raportti pyrkii demonisoimaan tavallisia suomalaisia, mikä voisi aiheuttaa Petersonin pelkäämän gulagien perustamisen kantasuomalaisille.

Samalla Kankaanniemen tietämättömyys suomalaisesta kouluopetuksesta näkyy siinä, että hän haastaa ”Kenen historia?” raportin ehdotusta, että koulukirjoissa käsiteltäisiin yksittäisiä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, eikä vain valkoisia kantasuomalaisia. Kirjailijan haastaa edellä mainitun ehdotuksen sillä, että koulukirjoissa käsitellään vain ”ansioituneita” suurmiehiä ja sen takia 1800-luvulla Suomeen muuttaneesta mustasta naisesta ei voida kertoa. Muistan omasta 2000-luvun alun yläastekirjoista sen, että ne sisälsivät lukuja, joissa käsiteltiin tietyn historiallisen aikakauden yksittäisen tavallisen ihmisen elämää, antaen oppilaalle tietoa, miltä elämä kyseissä aikakaudessa tuntui. Käsitys historiasta vain valkoisen suurmiesten kertomuksena on todella vanhentunutta, jopa sukupolvelleni.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Kankaanniemen johtopäätös, jossa hän kehottaa ”Kenen historia?” kaltaisen raportin tekemisten välttämistä, jotta ei lietsoja etnisiä jännitteitä. Tämäkin perustuu siihen, että Kankaanniemi luulee kolonialismin tarkoittavan ainoastaan siirtokuntien perustamista, joten hänen mielestään on silkkaa järjettömyyttä kutsua Suomea kolonialistiskeksi, koska se hyötyi siitä välillisesti siitä. Tiedoksi vaan, että kolonialismi on vähän laajempi käsite ja se kattaa koko globaalia taloudellista järjestelmää, joka oli olemassa niinkin myöhään kuin 1960-luku. Jotkut toki väittävät, että se yhä jatkuu, mutta ei nyt takerruta siihen. Samalla kuitenkin kirjailija alkaa sekä vähätellä kolonialismia ja suoraan argumentoimaan, että oikeastaan se oli hyvä asia ja kaikki olivat syyllisiä siihen, joten ei kannata tutkia koko ilmiötä.

Fasismi

Kirjailijan mukaan Petersonia eivät fanita äärioikeistolaiset, koska nykyiset uusnatsit vihaavat hänen juutalaismyönteisyyttänsä. Ongelma on, että äärioikeisto ei koostu vain kansallissosialismin kannattajista, vaan laajasta joukosta radikaalia rasistista oikeistolaisuutta ajavista ryhmittymistä, joista jotkut, kuten norjalainen terroristi Breivik eivät vihaa juutalaisia, vaan muslimeja. Puhumattakaan Christchurchin äärioikeistolaisesta terroristista, joka ihaili samaan aikaan 30-luvun natseja, että Breivikiä. Olen myöskin kirjoittanut siitä, miten vastakulttuurit muodostavat “kulttisen miljöön” jossa hyvinkin erimieliset äärioikeistolaiset ryhmät voivat liittoutua väliaikaisesti keskenään ja jopa vaihtaa toistensa kanssa jäseniä. Äärioikeisto ei ole ollenkaan niin tiukkaan rajattu ja ehdoton, kuten Kankaanniemen kirjassa annetaan ymmärtää.

Kankaanniemen tietämättömyys äärioikeistosta näkyy siinä, ettei hänen mukaansa MV-lehti ole äärioikeistolainen, koska ”juutalaisvastaisuus ja rasismi eivät ole johtavia teemoja, vaan islamin, maahanmuuton ja seksuaalirikosten vastustaminen” Vai niin. Miksi sitten MV-lehti tuki Pohjoismaista vastarintaliikettä ja se sitä?  Jos ei tunne kulttisen miljöön teoriaa, jää vain raapimaan päätään.

Kirjailija meneekin niin pitkälle, että määrittelee rasismin niin kapeasti, että se tarkoittaa vain halua massamurhatta etnisiä vähemmistöjä. Tällä kriteerillä tosiaan, melkein kukaan ei ole rasisti, ei edes satoja tuhansia juutalaisia murhannut natsivirkamies Eichmann, joka Jerusalemin oikeudenkäynnissä kertoi olevansa sionisti.

 Sentään Kankaanniemi ei ole täysin tietämätön rasismista ja äärioikeistosta, vaan hän arvostelee Petersonin ÄÖ-puheita, joissa tämä edistää ajatusta, että yhteiskunnan hierarkiat pitäisi järjestää ”rotujen” älykkyysosamäärätietojen mukaan. Kirjailija toteaakin ”vahvasti osoitettuihin etnisiin eroihin älykkyysosamäärissä johtavat varsin helposti rotukäsitysten liukumiseen kahdesta ensimmäisestä [rotu] käyttökategoriasta kolmanteen” Kolmas rotukäsitteen käyttökategoria viittaa valkoiseen ylivaltaan ja kansanmurhaan. Eli Kankaanniemi tunnustaa, että jotkut ideat voivat oikeuttaa äärimmäisempiä johtopäätöksiä, jotka ovat liian vastenmielisiä, että niitä voidaan esittää kevyesti. 

Peterson ei ole mikään natsi, mutta juuri tällaisen rasistisen puheen takia, äärioikeisto pitää Peteronista. Esimerkiksi umpirasistisessa Tapio Pesolan toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelmassa Petersonia siteerattiin. Vaikka vakaumukselliset kansallissosialistit eivät pitäisi Peteronista, heitä lähellä olevat äärirasistit pitävät miehen puheista juuri, koska ne oikeuttavat ja normalisoivat rasismia ja naisvihaa. Jos omaksuu Petersonin rasistisen rotujen älykkyyshierarkian, riippumatta siitä, ettei ole natsi, on silti hyvin helppoa liukua siitä rasismista kovan luokan fasismiin, jossa suoraan ehdotetaan ”miksi emme vain eliminoi yhteiskunnan heikomman aineksen?” Ei siis ole mikään ihme, että uusfasistisen Suomen Sisun propagandakustannus Kiuas-kustantamo suositteli tätä kyseistä kirjaa sen lukijoille siitä huolimatta, että Kankaanniemi kumoaa ÄÖ-tutkimuksen rasistiset johtopäätökset. Jo se, että Kankaanniemi hyväksyy rotujen olemassaolon ja ÄÖ-tutkimuksen on jo myönnytys rasisteille. Peterson onkin eräänlainen ideologinen portti, josta lähdetään radikaaleimpiin johtopäätöksiin yhteiskunnasta.

D20jocbX0AABcfD.jpg large

Naisvihaa

Tämä on kohta, jossa Kankaanniemi osoittaa, että näkemykseni Peteronista naisvihaajana oli väärässä. Kirjailijan mukaan Peterson ei vihaa naisia, vaan hän vastustaa ajatusta, että naisia sorretaan niin paljon kuin modernit feministit väittävät ja, että kaikki naiset pitäisivät itsenäisyydestä. Kirjailijan mukaan Peterson ajaa klassista kristillistä seksuaalietiikkaa muistuttavaa ideaa naisista uskollisina vaimoina.

Kirjailijan mukaan Peterson ei myöskään ole antifeminismi, koska hän kannattaa ensimmäisen aallon feminismiä (virheellisesti Kankaanniemi ajoittaa ensimmäisen aallon 60-luvulle), joka ajoi ”vain” naisten laillista tasa-arvoa, eikä mitään muuta. Kun ymmärtää Petersonin maailmankuvan perustuvan valtahierarkioitten ylläpitämiseen, ensimmäisen aallon kannatus muuttuu loogiseksi. Kun lait ovat kaikille samoja, ei ole olemassa valtion ylläpitämiä esteitä ”luonnollisen” hierarkiaportaikon nousulle.

Peterson onkin ilmaissut, että jos nainen haluaa menestyä urallaan, hänen on ”kanavoitava sisäinen maskuliinisuutensa”. Kankaanniemi ja Peterson eivät vastustakkaan naisia työelämässä, ainoastaan ajatusta, että valtahierarkiaa pyrittäisiin murtaa. Niin kauan, kun nainen noudattaa miehisen valtahierarkian sääntöjä, hänet sallitaan kiivetä yhteiskunnan huipulle.

Peterson ja Kankaanniemi uskovatkin, että yhteiskunta on jo nyt tasa-arvoinen, eikä enempää valtapyramidin ravistelua tarvita. Tämä näkyy kärjekkäämmin Kankaanniemen oletuksena, että seksuaalinen häirintä alkoi vasta seksuaalisen vapautumisen myötä. Ihan kuin ennen vanhaa, kun länsimaissa oli lähes yhtä tiukat sukupuolinormit kuin islamilaisissa valtioissa, miehet eivät ahdistelleet naisia. Ongelma onkin, että muslimimaissa yhä esiintyy seksuaalista häirintää, vaikka naiset ovat hunnutettuja ja yhteiskunnassa on tiukka sukupuolisegregaatio. Tarkoittaen, että lait yksin eivät muovaa yhteiskuntaa, vaan tarvitaan asennemuutos. Tätä kuitenkin Peterson vastustaa, koska se voisi johtaa uuteen kommunistiseen kulttuurivallankumoukseen. Sen lisäksi, että Peterson opettaa ihmisiä sopeutumaan kapitalistiseen järjestelmään, hän opettaa naisia sopeutumaan patriarkaatin alla elämiseen.

Mielenkiintoista tässä osiossa on kuitenkin taas Petersonin retoriikan epämääräisyys. Kirjailijan mukaan Peteron vain ”esittää kysymyksiä” koskien sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvosta, eikä suoraan kiellä niitä. Kuten edellä mainitussa rasismissa, tämä ”kysymysten esitteleminen” ilman, että annetaan suoraan vastauksia, antaa kuulijalle mahdollisuuden täydentää päässään kysymyksen jättämän aukon. Sattumalta kristityt ja äärioikeistolaiset täydentävät näitä aukkoja omilla ennakkoluuloillaan. Peterson itse ei tarvitse olla naisvihaaja, mutta niin kauan, kun hän ei anna varmaa näkemystä tai suoraan poissulje jotain tulkintaa, jotkut hänen faneistaan voivat kuvitella, että Peterson oikeuttaa heidän nais- ja homovihansa.
Kankaanniemi melkein aistiikin, että Petersonin modernia feminismiä vastustava puhe on liian kovaa, kun hän kirjoitti, että professori liioittelee intersektionaalisen feminismin haitoista.

Yhteenveto

Puutteista huolimatta Matti Kankaanniemen ”Ilmiö Jordan B. Peterson” on hyvä kirja avaamaan kyseisen tutkijan näkemyksiä. Paljastavinta on kuitenkin kirjan lopussa oleva Kankaanniemen toteamus, että ”Petersonin sanoma tuntuu uppoavan yrityselämän johtajiin, monet tuntemani diplomi-insinöörit arvostavat häntä ja monien tuttujen urheiluvalmentajien mielestä puheet ovat järkeviä”. Miksiköjän yhteiskunnallisen hierarkian huipulla tai muuten valta-asemassa olevat ihmiset arvostavat professoria, joka oikeuttaa heidän yhteiskunnallisen asemansa ja vastustaa yrityksiä muuttaa niitä?

Yhdysvalloissa on havaittu, että konservatiivien maailmankuvan ydin perustuu käsitykseen valtahierarkian luonnollisuudesta ja ikuisuudesta. Konservatiivit ovat lähes kykenemättömiä ymmärtämään maailmaa muulla tavalla, jolloin vaatimukset tasa-arvosta ymmärretään järjettöminä kiihkoiluina tai, että ne ovat vain propagandaa, jolla peitetään todellinen motiivi, eli valtahierkian huipun anastaminen omalle eturyhmälle valkoisten kristittyjen heteromiesten kustannuksella.

Kun Kankaanniemi kirjoitti, että hän pelkää vähemmistöjen äänten lisäämisen akateemisessa tutkimuksessa muuttavan suomalaisen valtaväestön aseman alisteiseksi, hän pelkääkin, että nykyisen valkoisen heteromiehen asema valtahierarkian huipulla revitään pois, jotta etniset vähemmistöt voivat ollakin huipulla. Tämä selittääkin kommunistipuheet, koska Neuvostoliitossa juurikin korvattiin yksi valtahierarkia toisella, tuhoisin seurauksin.

Mutta konservatiiveille jo se, että yritetään kyseenalaistaa koko olemassa olevan valtahierarkian luonnollisuutta, koetaan hyökkäykseksi itse todellisuuden rakennetta vastaan. Kankaanniemi ja Peterson ovatkin suhteellisen maltillisia, kun he vain puolustamaan valtahierarkioita puhumalla kristillisestä maailmankuvasta. Kuitenkin Petersonia kannattavalle äärioikeistolle valtahierarkioitten puolustaminen on konkreettista sotaa, jossa terrorismi on sallittua ja lopullisena tavoitteena on saada valtion väkivaltamonopoli kohdistettua suoraan valtarakennetta haastavaan vasemmistoon, naisiin ja vähemmistöihin. Sanoilla on seurauksia, ja voikin valita, haluaako todellakin puolustaa olemassa olevia valtahierarkioita tai yrittää muuttaa niitä tasa-arvoisemmaksi?

1 kommentti

Kategoria(t): filosofia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Suur-Suomen unelma ja unohdus

Luin viime vuonna maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen uutuuskirjan ”Maailmanpoliittinen kansalliskävely” jossa pohdittiin kotimaisen ilmavoimien hakaristilippua. Syntyi kiivas somekeskustelu professorin Facebook-seinällä. Kysyin Teivaselta löytyisikö aihepiiristä muutakin kirjallisuutta? Taivainen suositteli historioitsija Tuomas Teporan kirjoja. Otin sitten lukulistaksi jäbän teoksia, mutta päädyinkin lukemaan ” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” (2014) kirjan ensin, vaikkei se käsittele meidän hakaristin historiaa tai ole kokonaan Teporan kirjoittama.

22

Idea

Otsikon mukaan tämä kirja käsittelee Suur-Suomi-ideologian kaikkia aspekteja, niin maailmankuvan kuin sen käytännön manifestaatiot. Aiheet liikkuvat suomalaisen SS-revisionismin, sotapropagandan, aikalaiskuvauksien ja marttyyriuskoanalyyseissä.

Mielenkiintoisin ja paras teksti olikin historioitsija Oula Silvennoisen artikkeli suomalaisten vapaehtoisten SS-miesten yrityksestä irtisanoutua Natsi-divisioonan ihmisoikeusrikoksista. Toisen maailmansodan jälkeen niin saksalaiset kuin suomalaiset SS-miehet yrittivät rakentaa myyttiä, että SS oli vain tavallinen sotilasyksikkö, joka ”vain” noudatti käskyjä. Silvennoinen osoittaa aika perusteellisesti, että suomalaiset SS-vapaehtoiset eivät olleet vain joukko kansallismielisiä nuoria miehiä, jotka jääkärien hengessä lähtivät oppimaan vähän sotataitoja Neuvostoliiton päihittämiseen, vaan natsimielisiä rasisteja. Sitten tietenkin tässä kirjassa jaksetaan vääntää rautalangasta, miten olennainen osa natsi-ideologiaa SS-joukot olivat.

Pettymyksekseni Tuomas Teporan teksti suur-Suomi-ideologian juurista oli minulle tuttua peruskauraa, eikä siinä menty tarpeeksi syvälle. Jätkä ei analysoi laajemmassa historiallisessa kontekstissa suur-Suomi ideologiaa ja keskittyykin enemmän politikkojen tulkintoihin aiheesta sekä, miten suur-Suomea pyrittiin käytännössä toteuttamaan. Toki tässä kerrotaan karelialismista, mutta olen jo lukenut paljon paremmin kirjoitetun William A. Wilsonin kirjan ”Kalevala ja kansallisuusaate” (1976) joka käsittelee samaa aihetta. Sitä huomaa, että kovin paljon ei ole löydetty samasta aiheesta sitten 70-luvun.

Martyyriusko

Toiseksi mielenkiintoisin artikkeli tässä kirjassa oli valtiotieteilijä ja sosiologi Sari Nären ”Taistelukenttänä Suomen nuorison sielu” joka käsitteli Suomen hallituksen harjoittamaa nuorten suomalaisten aivopesua, joka auttamatta muistuttaa nykyisen jihadistien ”nuorisokoulutusta”. Tässä on karmivia aikalaiskuvauksia siitä, miten Suomeen perustettiin Hitler-jugend-mallin mukaisia nuorisojärjestöjä, joissa koulutettiin nuoria poikia sotilaiksi. Pahempaa oli kuitenkin marttyyriuskon iskostaminen. Suomalaisia lapsia koulutettiin uhrautumaan fyysisesti Suomen puolesta ja oikeastaan toivomaan kuolemaa rintamalla, koska silloin pääsee suoraan taivaaseen. Ristiretkivertauskuvia ja muuta sellaista uskonnollista retoriikkaa sekoitettiin rasistisiin imperialistisiin fantasioihin, luoden kokonaisen sukupolven, joka oli täysin valmis toteuttamaan Jatkosotan suunnitelmat.  Kirjailija analysoikin, miten elokuvat ja kirjallisuus valikoitiin tukemaan tällaista soturikansaihannetta.

Näre ei mene niin pitkälle kuin Teivo Teivainen, joka artikkelissaan ”Siniristi-jihadismi? Maskulinistinen nationalismi koulujen itsenäisyysjuhlissa” (2012), rinnasti suomalaisen marttyyriusko nykyiseen jihadismiin, mutta tämän kirjan aikalaiskuvaukset ovat hyvin samanlaisia. Tämä kappale osoittaa hyvin, miten sekulaarissakin yhteiskunnassa uskonto voidaan valjastaa massamurhan oikeutukseen, vaikkei itse kristillisissä teksteissä ole samankaltaista sotaista marttyyriretoriikkaa kuin islamissa.

Mutta tämän kirjan mukaan eivät kaikki kristityt seonneet Jatkosodan aikana, vaan suurin osa suomalaisista pasifisteista olivat vakaumuksellisia kristittyjä, mikä yllätti, koska oletin pasifismin olevan tuohon aikaan enemmänkin ateististen kommunistien heiniä.

Keskitysleirit

Vaikka tiesin, että Jatkosodassa suomalaiset yrittivät puhdistaa etnisesti karjalaiset ja pakkosuomalaistaa heidät, en tiennyt, että jo siihen aikaan moni suomalainen sotilas tajusi, miten väärin tällainen toiminta oli. Meidän omatuntomme onneksi, Itä-Karjalassa rakennetut keskitysleirit eivät olleet tuhoamisleirejä.

Kirja paljastaa, että Suur-Suomi-ideologia oli lähempänä Natsi-Saksan ”Elintila” ideologiaa kuin tiesin. Alkuperäisissä suunnitelmissa, me työntäisimme kaikki slaavilaiset Uraalin taakse ja orjuuttaisimme jäljelle jäävät ”epäpuhtaat” kansat palvelemaan suomalaisia talonpoikia. Suunnitelmiin kuului muuttaa Venäjän länsiosat suuriksi siirtokunniksi, jotka muuttuisivat Suomen vilja-aitaksi. Natsi-Saksalla oli samanlainen suunnitelma. Se tässä harmittaa Taporan tekstissä. Esimerkiksi Timothy Snyderin kirjassa ”Tappotanner. Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä” (2010) todetaan, että Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto olivat toteuttamassa Euroopassa sen, mitä länsimaiset imperiumit olivat toteuttamassa omissa siirtokunnissa jo satoja vuosia. Suur-Suomi ideologia muistuttaa hyvin paljon tällaista imperialistista ajattelua, mikä vähän kertoo, miten me kaikesta ”pieni ja itsenäinen kansa” puheistamme huolimatta, olimme imeneet kulttuurimme laajan maailman ideologioita. Jos onnistuimme omaksumaan rasistisen imperialistisen ajattelutavan, mitä muita asenteita ovat peräisin muualta? Ainakin itselle tulee mieleen n-sana, jota moni suomalainen puolustaa toteamalla, että se ei voi olla rasisti, koska meillä ei ollut orjia. Ei meillä ollut imperiumiakaan, mutta selvästi yritimme rakentaa sen samalla mallilla kuin brittiläiset 1500-1800-luvuilla. Ideat voivat siis liikkua kauas alkuperämaasta ja kulttuurista ja silti vaikuttaa muihin kansoihin, vaikka näillä on eri kulttuuri ja historia. Esimerkiksi tutkija Oliver Roy on kirjoittanut siitä, miten länsimaiset ideologiat ovat matkustaneet arabimaihin ja vaikuttaneet negatiivisesti islamiin.

” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” toinen yllätys oli myöskin, miten luterilainen kirkko oli innokas pakkokäännyttämään ortodoksikarjalaiset. Oikeastaan luterilaisen kirkon käännytystyö oli sen verran aggressiivista, että Suomen armeija joutui hillitsemään niitä, koska se ajoi itäkarjalaiset vastustamaan suomalaisia miehittäjiä, vaikka sitä ennen Neuvostoliitto oli kohdellut karjalaisia brutaalisti.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on artikkeleitten epätasaisuus. Tässä on pyritty käsittelemään kaikkia teemoja, mitä suur-Suomi ideologiaan liittyy, eivätkä kaikki olleet yhtä kiinnostavia tai hyvin kirjoitettuja. Joissakin teksteissä on näppäimistövirheitä ja jopa kokonaisia kappaleita on painettu kaksi kertaa peräkkäin.

Yhteenveto

” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” on artikkelikokoelmana aika epätasainen teos, jossa on muutama yksittäisesti hienosti kirjoitettua artikkelia, mutta kokonaisuutena tämä on kömpelö teos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Verinen maahanmuuttokertomus

Yann Martelin ”Piin elämä” on fiktiivinen romaani intialaisesta maahanmuuttajasta, joka selvisi haaksirikosta tiikerin kanssa.

40

”Piin elämä” kertoo intialaispojan elämästä eläintarhassa ja matkastaan Kanadaahan, joka keskeytyy, kun koko perhettä ja eläintarhan eläimiä kuljettava rahtilaiva uppoavat. Tarinan fokus ei ole niinkään eläimissä, vaan Piin maailmankuvasta, jossa tämä tuntee tarvetta uskoa johonkin uskontoon ja miten hänen uskonsa joutuu kovilla kotukselle.

Teologiaa

Koska Pii kasvoi hindulaisuudessa, monijumaluus ja uskonnon monitulkinnallisuus mahdollistavat hänet omaksumaan samaan aikaan islamin ja kristinuskon. Pii päättyykin uskomaan kaikkiin 3 uskontoon samaan aikaan. Osa kirjasta on todella hauskaa ja mielenkiintoista filosofista analyysia eri uskontojen hyvistä ja huonoista puolista. Erityisesti hauskaa oli lukea, miten hindulainen kokee katolilaisuuden. Vaikka olen ollut aikuisiästä astin ateisti, minut alun perin kasvatettiin katolilaiseksi, joten oli todella mielenkiintoista kuulla ulkopuolisen perspektiivin uskontoon, johon kasvoin. Sitä luulisi ateistina kyseenalaistaneeni oman uskonnon kaikki aspektit, mutta tässä kirjassa tuodaan kokonaan uusia oivalluksia kristinuskosta, joita aiemmin en ollut edes tajunnut.

Mässäilyä

Mutta kaikki muuttuu kun Pii haaksirikkoutuu. Kirja muuttuukin yhtäkkiä äärimmäisen synkäksi ja väkivaltaiseksi. Enkä vain tarkoita kuolemaa ja lyömistä, vaan höyryäviä suolenpätkiä, haisevaa pissaa, paskaa, litratolkulla verta, kidutusta ja kannibalismia. ”Piin elämä” on todella brutaalin graafinen teos.

Kirjan ja elokuvan kansitaide eivät välitä kovin hyvin, miten rankka kirja tässä on kyseessä. Hahmon usko koetaan äärimmilleen, mitä hirvittävimmillä tavoilla. Niin uskoa Jumalaan kuin veganismiin.

Psykologiaa

Tämä ei ole kertomus siitä, miten poika ystävystyy tiikerin kanssa, vaan enemmänkin siitä, miten poika joutuu selviytymään äärimmäisissä olosuhteissa. Samalla tämä on kertomus siitä, miten uskonnot ovat ehkä ainoa tapa selviytyä psyykkisesti todella epäinhimmillisistä oloista, mutta oikeastaan mitään Jumalia ei ole. On vain ihminen ja tämän älykkyys. On sitten täysin sattumaa, että julkaisen tämän arvostelun pääsiäisviikolla, joten pahoittelut, jos pilasin tunnelman.

Yhteenveto

Piin elämä on lähes satanistinen sen viestissä. Ehkä kirjailijan ja kustantajien idea olikin markkinoida tätä kirjaa ihanana satuna, jotta ihmisiä saataisiin huijattua lukemaan siitä, miten kylmä meidän todellisuus oikeastaan on ja me kaikki olemme yksin tässä planeetassa. Mutta vaikka tämä kirja on kuin löysi pesäpallomaillalla ihmisen kasvoihin, sen brutaalin tylyn viesinsä takia, on tämä todella hyvä romaani, jota kannattaa lukea, jos ruokahalun menetys ei ole huolenaihe.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Yrittivät todistaa Jumalan olemassaolon, mutta päätyivätkin todistamaan yhden jätkän lyhytnäköisyyden

Alister ja Joanna Collicutt Mcgrathien ”Dawkins harha?” on uskonnollisfilosofinen tietokirja, joka pyrkii haastamaan evoluutiobiologi Richard Dawkinsin näkemystä, että Jumalaa ei ole.

50

Tämä kirja oli pitkään lukulistassa, oikeastaan useita vuosia. Lukiosta saakka olin halunnut lukea tämän kirjan. Mutta koska olin melko varma, että sen sisältö oli täyttä roskaa, ei minulla ollut mikään kiire tarttua siihen. Nyt viimein tuli kirjan vuoro.

Alun perin, kun otin tämän kirjan lukulistalle, olin Richard Dawkinsin fani. Lähes kaikki evoluutiobiologin kirjat oli luettu ja allekirjoitin kaikki hänen näkemyksensä, mutta vuodesta 2015 asti maku alkoi lähteä miehestä. [lisää tähän homovitsi]

Aloin opiskelemaan uskontotiedettä, jotta voisin osoittaa uskonnot vääriksi, mutta huomasinkin, että uskonnot ovat paljon muutakin kuin vain harhaa. Dawkins alkoi vaikuttaa ahdasmieliseltä vanhalta mieheltä, jonka ainoa meriitti on tieteen popularisointi. Huomasin jopa, että hänen keksimänsä meemiteoria ei ollut vakavasti otettava tieteen piirissä. Samalla miehen henkilökohtaiset mielipiteet ja teot eivät vaikuttaneet niin fiksuilta, kuin odottaisi.

Eli Dawkins ei ollut enää mielessäni se suuri uusateismin sankari, joka hän oli nuoruudessani. Kuitenkin ateismi yhä on osa maailmankatsomustani, ja aloin jo pelätä, että tämä Mcgrauthien kirja lakkauttaisi senkin. Tulisiko minusta jälleen uskova, kun lukisin tämän kirjan?

Lyhyt vastaus on ei.

Pitkä vastaus menee niin, että Mcgrathit eivät ole kristillisiä fundamentalisteja, vaan ihan tavallisia maallisia kristittyjä, jotka kannattavat tieteellistä metodia ja evoluutiota. Eli kirjailijat eivät ole niin jyrkästi erimieltä Dawkinsin kanssa, kuten oletin. Kuitenkin he pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon argumenteilla, joita olen nähnyt kumottuna tuhansia, jos ei miljoonia kertoja.

Jo se, että kirjailijat pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon, on jo tuhoon tuomittu. Parempi olisi ollut puhua yleisluonteisesti Jumalasta, jolloin, on vaikeampi argumentoida vastaan, kuin niinkin yksinkertaista näkemystä, että juuri yhden uskonnon Jumala on todellisempi kuin tuhansien muitten uskontojen. Erityisesti, kun Raamatun Jumala on niin ristiriitainen Vanhan- ja Uuden testamentin välillä.

Toki Mcgrathit yrittävät puhua Jumalasta yleisluonteisesti, mutta välillä lipsahtaa, että he puhuvat nimenomaan Raamatun Jumalasta, ei vaikka Koraanin Jumalasta, joka siitä huolimatta, että se on teoriassa sama kuin Raamatun, on muslimien pyhässä kirjassa paljon epämääräisempi entiteetti.

Minulla oli vuosina 2012-2016 päällä sellainen vaihe, että halusin lukea, kuunnella ja nähdä kaikki ateistien teokset, jotka kumosivat uskonnon, joten osaan lähes ulkoa kaikki uskovaisten argumentit ja ateistien vasta-argumentit. Eli siinä sarassa tämä kirja ei vakuuttanut. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten luin Karen Armstrongin kirjan jumalasta, joka on 400 sivua pitkä ja paljon vakuuttavampi. Armstrongin kirja pyrki todistamaan, että Jumala on paljon suurempi konsepti kuin vain joku ukko taivaassa. Hänen kirjansa vakuutti minua siinä, miksi uskonnot ovat niin tärkeitä ihmisten elämässä, ja miksi on ahdasmielistä ajatella Jumalaa joksikin olennoksi. Mutta tässä ”Dawkins harhassa?” ei mennä niin pitkälle.

Enemmänkin ”Dawkins harhassa?” pyritään käyttämään niin väsyttäviä argumentteja, kuin ”tiede ei voi todistaa kaikkea, joten miksi vaivautua?” ja ”uskonto ja tiede eivät ole ristiriitaisia, vaan täydentävät toisiaan”. Eli tässä kirjassa ei edes yritetä todistaa Jumalan olemassaoloa kunnolla. Jopa Michael Shermer, jota nykyään inhoan, onnistuu agnostisismistaan huolimatta perustelemaan Jumalan olemassaolon paremmin.

Kirjailijat keskittyvät tässä teoksessa enemmänkin hienostuneesti arvostelemaan Dawkinsin teesien oletusten paikansapitämättömyyttä. Kuten sitä, että kun Dawkins ei ymmärrä, jotain uskonnollista ilmiötä, niin sen on oltava harhaista ja hyödytöntä. Kirjailijat onnistuvat aika vakuuttavasti todistamaan, että Dawkinsin logiikka on ontuva, kun monilla uskonnollisella ilmiöllä on hyötyä, vaikka ei päällisin puolin sitä näkisi. Kirjailijat mainitsevat, miten Dawkins ei ole esimerkiksi tarkastellut uskontotieteen ja uskontojen sosiologian tutkimuksia, vaan hän on vetänyt omasta perseestä joukon oletuksia, jotka vakuuttavat jo vakuutetut. Tämä yksi havainto saa kirjailijat julistamaan, että Dawkins edustaa ”ateistista fundamentalismia”

Sydämeen sattui tämä kielellisesti ristiriitainen termi kuin ”ei-jumaliin uskova, joka tulkitsee ei-jumaluuden kirjaimellisesti”. Onneksi kirjailijat selittävät perin pohjin tämän järkyttävän huonon ja loukkaavan termin teoksessaan. Kirjassa Dawkinsia ja co. kutsutaan ateistifundamentalisteiksi, koska heillä on tiukkaan rajattu näkemys uskontojen pahuudesta, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua.

Tässä vaiheessa voin allekirjoittaa, että Dawkins ja muut uusateistit ovat väärässä julistaessaan uskonnot olemuksellisesti pahoiksi ja usko jumalaan joksikin ”mielivirukseksi”. Silti en kutsuisi ei-jumaliin uskovia fundamentalisteiksi.  Fundamentalismi haukkumanasana on varmaan laitettu juuri, koska se ärsyttää niin paljon. Mutta on se siinä mielessä todenmukainen, koska Dawkin ja hänen fanaattisemmat seuraajat kieltäytyvät tutkimasta uskontoa laajemmin, vaan tyytyvät Dawkinsin ja muitten uusateistien kirjojen oletuksien olevan kiveen hakattuja totuuksia. Onneksi en ollut niin typerä ja jatkoin lukemista, jolloin huomasin, miten väärässä olin. Pahin ansa, mitä älykäs ihminen voi tehdä on, luulla, että tämä on löytänyt totuuden, eikä sitä tarvitse enää tarkastella ja testailla. Ikävä kyllä kaikilla ihmisillä on tämä vaiva, riippumatta siitä uskooko jumalaan tai ei.

Eli tämä kirja on enemmänkin todella pintapuolista tieteenfilosofian kertausta, jossa analysoidaan, miten yksi tiedemies epäonnistuu tarkastelemaan omaa positiota, alkuoletuksia ja loppupäätelmiä.

Yksi asia, mitä kaipasin ja jota tässä kirjassa ei edes yritetä haastaa, on Dawkinsin ja joittenkin uusateistien heittämä hypoteesi, että joillakin ihmisillä on luonnollinen taipumus tunta vetoa uskontoihin, kuin toisilla taas ei. Vaikka nuoruudessani olin kristitty, niin vähät välitin kirkoista ja rukoilusta. Aloin rukoilemaan vasta teininä ennen nukkumista, jotta varmistaisin, että seuraava päivä olisi siunattu, mutta silti en koskaan tuntenut, mitään henkilökohtaista sidettä mihinkään. Tunsin, että puhuin vain itseni kanssa. Sitten, kun minusta tuli ateisti lukiossa, niin en ole kaivannut temppeleleitä, henkiä tai jumalia. Ei vain kiinnosta. Vaikka olen lukenut jonkin verran teologiaa ja uskontojen filosofiaa, niin ei minulla ole yksinkertaisesti tunnetasolla taipumusta uskoa mihinkään korkeampaan. Uskonnolliset konseptit jumalista ja henkisyydestä ovat ihan itsesään kiinnostavia, mutta vain kiinnostavia, samalla tavalla kuin Isaac Asimovin visiot ihmiskunnan galaktisesta imperiumista. Ei mitään muuta.

Itse käännyn siihen koulukuntaan, jonka mielestä uskonnollisuus on jokin geneettinen taipumus, joka koskee suurinta osaa ihmiskuntaa, mutta ei kaikkia. Jotkut vain kaipaavat yhteisöllisyyttä, jota yhdistää jokin abstrakti spirituaalinen konsepti, kun taas toisia ei voi edes ytimiään myöten kiinnostaa. Enkä tarkoita, että tämä olisi jokin mielenvika tai sairaus, vaan jokin geneettinen sopeuma, jolla on yhä hyötyä, kun on paljon hemlpompi rakentaa yhteisöllisyyttä uskonnon ympärillä kuin vaikka aatteen. Kuitenkin tässä kirjassa tällaista ei edes mietitä, vaan yritetään järjellä ja logiikalla perustella Jumalan olemassaolo ihan kuin ihmiset alkaisivat uskomaan aidosti Jumalaan ja tuntemaan tämän läsnäolon, kun seuraavat jotain loogista ketjua. Valitettavasti tässä kirjassa, jopa siinä epäonnostutaan.

”Dawkins harha?” epäonnistuu siinä yhdessä tehtävässä, jota se lupaa, eli todistaa Jumalan olemassaolon. Enemmänkin tämä kirja todistaa, että Dawkins ei ole kaikki tietävä tiedemies, vaan fanaattinen uusateisti, joka yrittää, mutta epäonnistuu, ideologisoimaan ei-uskovaisuuden. Koska, kuten uskonnossakin, niin ei Jumalaa voi selittää olemattomaksi logiikalla. Ihmisillä on oltava taipumus olla uskomatta Jumalaan, jotta Dawkinsin argumentit tepsivät. Esimerkiksi, minusta tuli ateisti jo ennen kuin luin Dawkinsin kirjan. Dawkinsin ”Jumalaharha” oli vain teos, joka selitti minulle ne syyt, joita voisin kertoa ihmisille, miksi Jumalaa ei ole, eikä kirja, joka sai minut luopuman uskosta. Eli ainakin kirjan otsikko on totta.

Jos haluaa lukea oikeasti jotain omaa näkemystä haastavaa kirjaa, niin Karem Armtrongin ”The Case for God” on vahva suositus, Se tulee haastamaan sekä uskovaiset, että ateistit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia

Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä

Reza Aslanin ”Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä” on tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, että Jeesus oli radikaali, joka ahdisteli veroja maksavia kunnollisia kauppiaita ja kirkkomiehiä omalla ääriuskonnollisella kiihkollaan.   

16

Olin hyvin epäröivä, kun otin tämän kirjan luettavaksi. Aslan on todistettu olevan epärehellinen tutkija, joka on, suorasanaiesti valehdellut omasta taustastaan ja monesta muustakin asiasta. Kuitenkin kuulin samalla ylistyksiä hänen kirjoistaan, joita on jopa käytetty lähteinä muissa uskontoja käsittelevissä kirjoissa.   

Koska miehellä on selvästi oma lehmä ojassa, niin päätin olla lukematta hänen islamia käsittelevän kirjan ja otin tämän Jeesuksesta kertovan teoksen luettavaksi. Muslimin perspektiivi Jeesukseen voisi olla kiinnostava.    

Olin aika väärässä tästä kirjasta. ”Kapinallinen” ei käsittele Jeesusta muslimien perspektiivistä. Vaan tämä on uskontotieteellinen teos, joka pyrkii riisumaan Jeesuksen kaikesta pyhyydestä ja esittämään tämän uskonnolliseksi uudistajaksi, joka historiallisten olosuhteitten valossa muuttui yhden maailman suurimpien uskontojen symboliksi.    

Aslan ensin kertoo Jeesuksen elinajan historiallisesta kontekstista, joka on yhdenmukainen muitten Jeesusta ja kristinuskoa käsittelevien kirjojen kanssa. Jopa tätä kiistanalaisempien teosten. Kirja etenee kertomalla viimeisimmät historialliset faktat Jeesuksen elämästä, mitkä ovat suurimmaksi osaksi osa historioitsijoitten konsensusta. Ehkä kiistanalaisin kohta tässä kirjassa on Jeesuksen veljeä käsittelevä osio, josta en ollut koskaan kuullutkaan. 

Rooman imperiumi oli valloittanut Palestiinan alueen ja juutalaiset yrittivät jatkuvasti taistella miehitystä vastaan. Koska antiikin aikana juutalaiset olivat kulttuuriltaan äärimmäisen uskonnollisia ja uskoivat oman kansansa ylivertaisuuteen, niin kaikki heidän vastarintajoukot, jotka tuohon aikaan syntyivät, olivat messiaanisia joukkoja. Nämä kapinaallisjoukot, jotka myöskin harrastivat ryöstöretkiä, lupasivat ”palauttaa” Jumalan valtakunnan maan päälle. Eli Jeesus oli vain yksi monista profeetoista, jotka tuohon aikaan lupasivat samaa.  

Ehkä suurin ero muihin samaa aihetta käsitteleviin kirjoihin, on että Aslan korostaa, miten tuohon aikaan juutalaisuus oli äärimmäisen väkivaltainen ja rasistinen uskonto (Vanhassa testamentissa yhä voi lukea tämän ikävän faktan). Mutta useitten imperiumien lyötyä juutalaisten valtakunnan hajalle ja viimeistään Rooman imperiumin kukistettua jokaisen väkivaltaisen kapinan, juutalaisuus alkoi muuttua rauhallisemmaksi uskonnoksi.   

Erityisesti korkea papisto alkoi uudistaa pikkuhiljaa uskontoa, koska he yleensä saivat kaikenlaisia etuoikeuksia Rooman imperiumilta. Ei ollut taloudellisesti kannattavaa lietsoa kapinoita, kun joka ikinen murskattiin ja kaikki yllyttäjät teloitettiin. Kuitenkin tämä korkean papiston roomalaismyönteisyys suututti joitakin äärimmäisempiä juutalaisia ja Jeesus oli yksi heistä. Tämän takia Jeesuksen sanoma on nykystandardeissa niinkin kommunistinen.  

Mutta Jeesuskin epäonnistui ja korkea juutalainen papisto näki, että heidän uskontonsa ei tule selviämään kansana tai uskontona, jos se vielä kerran yrittää kapinoida ylivertaista vihollista vastaan. Näin juutalaisuus alkoi hiljalleen muuttua siksi, mitä tunnemme nykyään.   

Jeesukselle oli siis tilausta, koska tämä halusi väkivaltaista vastarintaa valloittajia vastaan, mutta samalla hän ei ollut niin väkivaltainen ja rasisti, kuten muut profeetat ennen häntä. Kuitenkin Aslan todistaa kirjassaan kielitieteellä, historialla ja teologialla, että Jeesus ei ollut tarpeeksi tolkullinen ja sen takia hänet ristiinnaulittiin.   

Koska tiesin Aslanin olevan muslimi, niin kehystin koko lukemisen sen valossa. Kirjan subteksti on tulkintani mukaan juurikin yrittää osoittaa, että Jeesuksen elinaika voitaisiin rinnastaa nykymaailmaan, missä islamin nimissä tehdään kauheuksia juurikin samoilla verukkeilla. Eli uskontoa käytetään kiihottaakseen kansan valloittajajoukkoja vastaan. Antiikin Rooma on vaihtunut Yhdysvaltojen johtamaan länsimaiseen hegemoniaan. Eli ehkä kirjan piiloviesti on, että islam tulee muuttumaan ajan mittaan parempaan suuntaan, koska niin on juutalaisuudellekin tapahtunut. Tämä on siis omaa tulkintaani tekstistä. Missään vaiheessa Aslan ei vertaa juutalaisuutta islamiin tai puhu nykyajasta.    

Koska tämä on uskontotieteellinen kirja, niin tässä osoitetaan, että suurin osa Raamatussa olevista kertomuksista Jeesuksesta ovat vääristyneitä, silkkaa valhetta tai tulkittu väärin. Eli kristinusko perustuu mielikuvitukselle eikä Jumalaa ole olemassa. Siinä mielessä tässä kirjassa ei ole mitään uutta, jos on lukenut uskontotiedettä. Jopa tämän kirjan teesi ei ole nykyaikana kovin uusi, kun on monta kirjaa, jossa on yritetty kehystää Jeesus ensimmäisenä Che Guevarana.  

Kirjan mukaan Jeesus oli juutalainen reformisti, joka oli valmis väkivaltaan ja suoranaiseen vallankumoukseen, jossa pyrittäisiin korvaamaan sen ajan juutalaispapisto ”oikeamielisillä”, eikä mikään uuden pasifistiuskonnon luoja, joka toivoi taivaallista pelastusta maallisen sijaan.   

Aslan todistaa melko vakuuttavasti, että Paavali loi pasifistisen kuvan Jeesuksesta ja, että Jeesuksen hengissä selvinneet apostolit eivät hyväksyneet Paavalin uudelleentulkintaa ja suunnittelivat erottavan hänet uudesta kirkosta. Kuitenkin Palestiinassa oleva ensimmäinen kristillinen kirkko tuhottiin kapinassa ja Paavalin vastustajat kuolivat siellä. Näin kristinuskon pasifistinen tulkinta sai yliotteen ja kreikkalaistui.  

Kirjailija analysoi Jeesuksen sanomia aikakontekstiin peilaten ja osoittaa, että mies oli valmis väkivaltaiseen vallankumoukseen ”vääräuskoisia” vastaan ja halusi perustaa hänen johtamansa teokraattisen valtion. Mutta koska tuohon aikaan Palestiina oli kärsinyt useimmastakin kansannoususta, niin Pontius Pilatus lopetti ajoissa Jeesuksen sekoilun. 

Kirja myöskin osoittaa, että pari vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen tuli toinen messiaaninen liike, joka toteutti verisen vallankumouksen, mutta se murskattiin ja juutalaisten diaspora alkoi. Syy, miksi kristinusko syntyi ja selviytyi levottomista ajoistaan nykyiseen mahtiinsa, oli Jeesuksen rauhallisempien ja kosmisten sanomien korostaminen. Rooma ei nähnyt tarpeelliseksi hävittää uskontoa, joka ei uhannut sen imperiumia. Kuten tiedämme, tämä strategia osoittautui toimivaksi niin juutalaisuudelle kuin kristinuskolle, jotka luopuivat väkivallan korostamisesta, kun tarpeeksi turpaa saivat.    

Aslan kirjoittaa todella hyvin ja hänen kirjansa etenee kuin jännitysromaani. Ateistille tämä kirja on helvetin herkullinen, kun siinä osoitetaan, miten uskonnot eivät ole mitään muuta kuin henkisempiä ideologioita.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.

Sikivu Hutchinsonin ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” (oma suomennos) on uusateistinen ja feministinen tietokirja, joka käsittelee afroamerikkalaisia ateisteja, erityisesti naisia ja miksi heitä on niin vähän?

20170731_134759

Hutchinsonin ei säästä paukkuja tässä kirjassa, vaan käsittelee kaikki ongelmat maiharit edellä, jotka pyörivät tämän yksinkertaisen kysymyksen ympärillä. Kirjailijan mukaan USA:ssa ateismi on keskiluokkaisten valkoisten heteromiesten asenne ja se on todella valitettavaa, koska ne, jotka kärsivät eniten uskonnosta ovat köyhät värilliset naiset ja vähemmistöt.

Kirjailija syyttää kirjassa aivan kaikkia, niin uusateismin johtavia hahmoja, valkoisia heteromiehiä, afroamerikkalaisia, kristinuskoa, islamia ja kapitalismia. Jokainen näistä mainituista aspekteista on kirjailijan mukaan yksi syy, miksi afroamerikkalaisia ateisteja on niin vähän. Kirjailija käyttää sukupuolitutkimuksen työkaluja avatakseen afroamerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin elementtejä, jotka estävät ateismin leviämisen ja uskonnollisen vaikutusvallan murentumista.

Kirjailijan kompromissiton ja peloton tyyli yllättivät. Hutchinson esimerkiksi syyttää afroamerikkalaista kulttuuria osasyyksi sen omaan alennustilaan. Kirjailija toki taustoittaa, että syy ei ole yksin afroamerikkalaisten, vaan orjuus, apartheid ja näitten pohjalta luotu kapitalistinen järjestelmä ovat vaikuttaneet paljon afroamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen, mutta silti monet johtavat afroamerikkalaiset eivät ole tehneet kovin paljon muuttaakseen patriarkaattisia ja homofobisia tapoja, joita yhteisössään on vallassa.

Hutchinsonin kirja on sinänsä mielenkiintoien ja hyödyllinen, koska sen lähestymistapa on melkein mikrohistoriallinen. kirjailija on ottanut marginaalisen kansanosan, eli mustat amerikkalaiset ateistit ja heidän kauttaan rakentanut hyvin yksityiskohtaisen kuvan Pohjois-Amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa kirkot ylläpitävät taloudellista eriarvoisuutta ohjaamalla ihmisten huomio omaan ”sielulliseen” epäonnistumiseen, eikä taloudellisten rakenteitten ongelmiin. Tämä Marxilainen tulkinta uskonnosta näkyy selvemmin juuri afroamerikkalaisessa yhteisössä, joka on USA:ssa kaikista syrjityin kansanosa, jonka sisällä olevat vähemmistön vähemmistöt, kuten LGBTQ-ihmiset ja ateistit kärsivät eniten.

Kirja on rakennettu niin, että ensin kirjailija hyökkää kristinuskon kimppuun, osoittaen että se on naisvihamielinen, rasistinen ja homofobinen uskonto, joka ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edistänyt afroamerikkalaisten aineellista tai edes henkistä hyvinvointia. Islam saa myöskin haukut, koska osa afroamerikkalaisista on muslimeita, mutta koska kyseessä on vähemmistö, jolla ei ole samaa taloudellista mahtia USA:ssa kuin kristinuskolla, niin siihen ei keskitytä yhtä syvällisesti. Tämän jälkeen kirja lähtee kertomaan afroamerikkalaisten historiaa orjuudesta nykypäivään saakka ja miten heidän tekopyhän konservatiivinen kulttuuri muodostui.

Seuraavaksi kirja etenee haukkumaan uusateistisessa liikkeessä vallassa olevaa rasismia ja sovinismia, joka on taannut sen, että liikkeen ydinporukka koostuu valkoisista heteromiehistä, joita ei vaikuta kiinnostavan ollenkaan sosiaaliset kysymykset, vaan uskontojen haukkuminen ja pilkkaaminen. Kirjailijan mukaan uusateismi houkuttelee vakoisia heteromiehiä, koska he ovat suurimmaksi osaksi taloudellisesti niin hyvässä asemassa, että uskosta luopuminen ei aiheuta suuria sosiaalisia ongelmia. (toisin tietenkin on jossain Etelä-Valtioitten suistometsissä) Mutta esimerkiksi afroamerikkalaisissa yhteisöissä kirkko voi olla ainoa yhteisöllisyyden ja sosiaalisen tuen lähde, jolloin siitä luopuminen voi tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista vararikkoa.

Naiset ovat taas pahemmassa asemassa, niin valkoisissa kuin mustissa yhteisöissä. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että naisille yhteisöllisyys on tärkeämpää kuin miehille, koska oma taloudellinen asema on niin heikko, että on melkein pakko liittyä kirkkoon ja olla sen yhteisössä mukana. Eli miesvaltainen yhteiskunta (patriarkaatti) luo olosuhteet, jotka melkein pakottavat köyhät naiset kirkkoihin, joissa heitä sorretaan vielä enemmän, luoden noidankehän, jota voidaan pysäyttää ainoastaan purkamalla patriarkaatin ja kenties kapitalismin.

Toinen kiinnostava havainto oli se, että naisen omakuva on sidottu uskontoon enemmän kuin miehen. Jos mies luopuu uskostaan, niin hänen miehisyytensä ei kärsi siitä mitenkään, mutta jos nainen luopuu uskonnosta, niin hänen naisellisuutensa muuttuu ”arvottomaksi”. Naisesta tulee ”huono” tai pahimmassa tapauksessa ”huora”. Kirjailija paneutuu tähän aspektiin syvemmin ja kritisoi uusateismin johtavia hahmoja, kuten Dawkinsia ja Harrisia, joilta on tämä näkökulma kokonaan jäänyt huomiotta, paitsi tietenkin, kun puhutaan Lähi-Idän muslimeista, silloin patriarkaatti muuttuukin relevantiksi käsiteeksi. Sen sijaan uusateistisissa piireissä on vallassa käsitys, että amerikkalaiset naiset ovat ”liian tunteellisia” käsittääkseen, että Jumalaa ei ole.

Lopuksi kirjailija paneutuu ”valkoisen ylivallan patriarkaattisen kapitalistisen” järjestelmän kritisoimiseen. Kirjailijan mukaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen ympärille rakennettu järjestelmä ovat suurimmat esteet uskosta luopumiselle. Kirjailija kritisoi USA:n puutteellista sosiaalista järjestelmää, jota viimeisin presidentti Obama ei parantanut merkittävästi ja joka antaa todella paljon vaikutusvaltaa kirkoille.

Kirjailija kertoo melkein koko 1900- ja 2000-luvun alun historian, piirtääkseen kuvan siitä, miten yksi toisensa jälkeen valtaan astunut presidentti on kaventanut julkista sektoria ja antanut sosiaalisen vastuun uskonnollisille instituutioille, joitten valta on kasvanut vaarallisen suureksi. Hutchinson osoittaa lukuisilla tutkimuksilla, että juurikin köyhimmissä alueissa kirkko on koko yhteisön tukiranka ja näin oman uskonnollisen propagandan levittäminen on helpompaa. Eli USA:n hallitus on tahattomasti vahvistamassa ”kansan oopiumia” sen sijaan, että oikeasti parantaisi heidän aineellista hyvinvointia.

Hutchinson eroaa uusateismin johtohahmoista siinä, että hänen mielestään uskonnon haukkuminen ”mielivirukseksi” tai muuksi ikäväksi, ei tule houkuttelemaan etnisiä vähemmistöjä luopumaan uskonnosta, vaan sen sijaan on tarjottava parempi vaihtoehto uskonnolle kuin vain lytätä sitä. Kirjailijan mukaan ateistien pitäisi osoittaa, että uskonnollisuus ei paranna kenenkään elämää ja tarjota vaihtoehdoksi jotain parempaa. Kirjailijan mukaan uusateisteilla ei nyt ole mitään muuta tarjottavaa kuin typerä teoria siitä, että tiede luo paremman moraalijärjestelmän kuin uskonto. Kirjailijan mukaan tämä muuten kaunis teoria ei täytä vatsaa tai anna parempaa koulutusta yksinhuoltajaäidin lapselle, joten ei ole ihme, että vain keskiluokkaiset valkoiset heteromiehet pääosin täyttävät ateistiseminaarien istuinpaikat.

Jyrkästä vasemmistolaisuudesta huolimatta aika monipuolinen ja syvällinen kirja, joka tarjoaa tuoreita perspektiivejä, muuten aika loppuun kaluttuun aiheeseen kuin ateismi. Tämä kirja on erityisen ajankohtainen nyt, kun vallassa on presidentti Trump, joka on kiihdyttänyt eriarvoistumista, murentanut naisten oikeuksia ja vahvistanut kirkon asemaa.

Moral Combat: Black Atheists, Gender Politics, and the Values Wars
Sikivu Hutchinson
Infidel Books, 2011

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Teologia