Avainsana-arkisto: kristinusko

Suur-Suomen unelma ja unohdus

Luin viime vuonna maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen uutuuskirjan ”Maailmanpoliittinen kansalliskävely” jossa pohdittiin kotimaisen ilmavoimien hakaristilippua. Syntyi kiivas somekeskustelu professorin Facebook-seinällä. Kysyin Teivaselta löytyisikö aihepiiristä muutakin kirjallisuutta? Taivainen suositteli historioitsija Tuomas Teporan kirjoja. Otin sitten lukulistaksi jäbän teoksia, mutta päädyinkin lukemaan ” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” (2014) kirjan ensin, vaikkei se käsittele meidän hakaristin historiaa tai ole kokonaan Teporan kirjoittama.

22

Idea

Otsikon mukaan tämä kirja käsittelee Suur-Suomi-ideologian kaikkia aspekteja, niin maailmankuvan kuin sen käytännön manifestaatiot. Aiheet liikkuvat suomalaisen SS-revisionismin, sotapropagandan, aikalaiskuvauksien ja marttyyriuskoanalyyseissä.

Mielenkiintoisin ja paras teksti olikin historioitsija Oula Silvennoisen artikkeli suomalaisten vapaehtoisten SS-miesten yrityksestä irtisanoutua Natsi-divisioonan ihmisoikeusrikoksista. Toisen maailmansodan jälkeen niin saksalaiset kuin suomalaiset SS-miehet yrittivät rakentaa myyttiä, että SS oli vain tavallinen sotilasyksikkö, joka ”vain” noudatti käskyjä. Silvennoinen osoittaa aika perusteellisesti, että suomalaiset SS-vapaehtoiset eivät olleet vain joukko kansallismielisiä nuoria miehiä, jotka jääkärien hengessä lähtivät oppimaan vähän sotataitoja Neuvostoliiton päihittämiseen, vaan natsimielisiä rasisteja. Sitten tietenkin tässä kirjassa jaksetaan vääntää rautalangasta, miten olennainen osa natsi-ideologiaa SS-joukot olivat.

Pettymyksekseni Tuomas Teporan teksti suur-Suomi-ideologian juurista oli minulle tuttua peruskauraa, eikä siinä menty tarpeeksi syvälle. Jätkä ei analysoi laajemmassa historiallisessa kontekstissa suur-Suomi ideologiaa ja keskittyykin enemmän politikkojen tulkintoihin aiheesta sekä, miten suur-Suomea pyrittiin käytännössä toteuttamaan. Toki tässä kerrotaan karelialismista, mutta olen jo lukenut paljon paremmin kirjoitetun William A. Wilsonin kirjan ”Kalevala ja kansallisuusaate” (1976) joka käsittelee samaa aihetta. Sitä huomaa, että kovin paljon ei ole löydetty samasta aiheesta sitten 70-luvun.

Martyyriusko

Toiseksi mielenkiintoisin artikkeli tässä kirjassa oli valtiotieteilijä ja sosiologi Sari Nären ”Taistelukenttänä Suomen nuorison sielu” joka käsitteli Suomen hallituksen harjoittamaa nuorten suomalaisten aivopesua, joka auttamatta muistuttaa nykyisen jihadistien ”nuorisokoulutusta”. Tässä on karmivia aikalaiskuvauksia siitä, miten Suomeen perustettiin Hitler-jugend-mallin mukaisia nuorisojärjestöjä, joissa koulutettiin nuoria poikia sotilaiksi. Pahempaa oli kuitenkin marttyyriuskon iskostaminen. Suomalaisia lapsia koulutettiin uhrautumaan fyysisesti Suomen puolesta ja oikeastaan toivomaan kuolemaa rintamalla, koska silloin pääsee suoraan taivaaseen. Ristiretkivertauskuvia ja muuta sellaista uskonnollista retoriikkaa sekoitettiin rasistisiin imperialistisiin fantasioihin, luoden kokonaisen sukupolven, joka oli täysin valmis toteuttamaan Jatkosotan suunnitelmat.  Kirjailija analysoikin, miten elokuvat ja kirjallisuus valikoitiin tukemaan tällaista soturikansaihannetta.

Näre ei mene niin pitkälle kuin Teivo Teivainen, joka artikkelissaan ”Siniristi-jihadismi? Maskulinistinen nationalismi koulujen itsenäisyysjuhlissa” (2012), rinnasti suomalaisen marttyyriusko nykyiseen jihadismiin, mutta tämän kirjan aikalaiskuvaukset ovat hyvin samanlaisia. Tämä kappale osoittaa hyvin, miten sekulaarissakin yhteiskunnassa uskonto voidaan valjastaa massamurhan oikeutukseen, vaikkei itse kristillisissä teksteissä ole samankaltaista sotaista marttyyriretoriikkaa kuin islamissa.

Mutta tämän kirjan mukaan eivät kaikki kristityt seonneet Jatkosodan aikana, vaan suurin osa suomalaisista pasifisteista olivat vakaumuksellisia kristittyjä, mikä yllätti, koska oletin pasifismin olevan tuohon aikaan enemmänkin ateististen kommunistien heiniä.

Keskitysleirit

Vaikka tiesin, että Jatkosodassa suomalaiset yrittivät puhdistaa etnisesti karjalaiset ja pakkosuomalaistaa heidät, en tiennyt, että jo siihen aikaan moni suomalainen sotilas tajusi, miten väärin tällainen toiminta oli. Meidän omatuntomme onneksi, Itä-Karjalassa rakennetut keskitysleirit eivät olleet tuhoamisleirejä.

Kirja paljastaa, että Suur-Suomi-ideologia oli lähempänä Natsi-Saksan ”Elintila” ideologiaa kuin tiesin. Alkuperäisissä suunnitelmissa, me työntäisimme kaikki slaavilaiset Uraalin taakse ja orjuuttaisimme jäljelle jäävät ”epäpuhtaat” kansat palvelemaan suomalaisia talonpoikia. Suunnitelmiin kuului muuttaa Venäjän länsiosat suuriksi siirtokunniksi, jotka muuttuisivat Suomen vilja-aitaksi. Natsi-Saksalla oli samanlainen suunnitelma. Se tässä harmittaa Taporan tekstissä. Esimerkiksi Timothy Snyderin kirjassa ”Tappotanner. Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä” (2010) todetaan, että Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto olivat toteuttamassa Euroopassa sen, mitä länsimaiset imperiumit olivat toteuttamassa omissa siirtokunnissa jo satoja vuosia. Suur-Suomi ideologia muistuttaa hyvin paljon tällaista imperialistista ajattelua, mikä vähän kertoo, miten me kaikesta ”pieni ja itsenäinen kansa” puheistamme huolimatta, olimme imeneet kulttuurimme laajan maailman ideologioita. Jos onnistuimme omaksumaan rasistisen imperialistisen ajattelutavan, mitä muita asenteita ovat peräisin muualta? Ainakin itselle tulee mieleen n-sana, jota moni suomalainen puolustaa toteamalla, että se ei voi olla rasisti, koska meillä ei ollut orjia. Ei meillä ollut imperiumiakaan, mutta selvästi yritimme rakentaa sen samalla mallilla kuin brittiläiset 1500-1800-luvuilla. Ideat voivat siis liikkua kauas alkuperämaasta ja kulttuurista ja silti vaikuttaa muihin kansoihin, vaikka näillä on eri kulttuuri ja historia. Esimerkiksi tutkija Oliver Roy on kirjoittanut siitä, miten länsimaiset ideologiat ovat matkustaneet arabimaihin ja vaikuttaneet negatiivisesti islamiin.

” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” toinen yllätys oli myöskin, miten luterilainen kirkko oli innokas pakkokäännyttämään ortodoksikarjalaiset. Oikeastaan luterilaisen kirkon käännytystyö oli sen verran aggressiivista, että Suomen armeija joutui hillitsemään niitä, koska se ajoi itäkarjalaiset vastustamaan suomalaisia miehittäjiä, vaikka sitä ennen Neuvostoliitto oli kohdellut karjalaisia brutaalisti.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on artikkeleitten epätasaisuus. Tässä on pyritty käsittelemään kaikkia teemoja, mitä suur-Suomi ideologiaan liittyy, eivätkä kaikki olleet yhtä kiinnostavia tai hyvin kirjoitettuja. Joissakin teksteissä on näppäimistövirheitä ja jopa kokonaisia kappaleita on painettu kaksi kertaa peräkkäin.

Yhteenveto

” Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus” on artikkelikokoelmana aika epätasainen teos, jossa on muutama yksittäisesti hienosti kirjoitettua artikkelia, mutta kokonaisuutena tämä on kömpelö teos.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Verinen maahanmuuttokertomus

Yann Martelin ”Piin elämä” on fiktiivinen romaani intialaisesta maahanmuuttajasta, joka selvisi haaksirikosta tiikerin kanssa.

40

”Piin elämä” kertoo intialaispojan elämästä eläintarhassa ja matkastaan Kanadaahan, joka keskeytyy, kun koko perhettä ja eläintarhan eläimiä kuljettava rahtilaiva uppoavat. Tarinan fokus ei ole niinkään eläimissä, vaan Piin maailmankuvasta, jossa tämä tuntee tarvetta uskoa johonkin uskontoon ja miten hänen uskonsa joutuu kovilla kotukselle.

Teologiaa

Koska Pii kasvoi hindulaisuudessa, monijumaluus ja uskonnon monitulkinnallisuus mahdollistavat hänet omaksumaan samaan aikaan islamin ja kristinuskon. Pii päättyykin uskomaan kaikkiin 3 uskontoon samaan aikaan. Osa kirjasta on todella hauskaa ja mielenkiintoista filosofista analyysia eri uskontojen hyvistä ja huonoista puolista. Erityisesti hauskaa oli lukea, miten hindulainen kokee katolilaisuuden. Vaikka olen ollut aikuisiästä astin ateisti, minut alun perin kasvatettiin katolilaiseksi, joten oli todella mielenkiintoista kuulla ulkopuolisen perspektiivin uskontoon, johon kasvoin. Sitä luulisi ateistina kyseenalaistaneeni oman uskonnon kaikki aspektit, mutta tässä kirjassa tuodaan kokonaan uusia oivalluksia kristinuskosta, joita aiemmin en ollut edes tajunnut.

Mässäilyä

Mutta kaikki muuttuu kun Pii haaksirikkoutuu. Kirja muuttuukin yhtäkkiä äärimmäisen synkäksi ja väkivaltaiseksi. Enkä vain tarkoita kuolemaa ja lyömistä, vaan höyryäviä suolenpätkiä, haisevaa pissaa, paskaa, litratolkulla verta, kidutusta ja kannibalismia. ”Piin elämä” on todella brutaalin graafinen teos.

Kirjan ja elokuvan kansitaide eivät välitä kovin hyvin, miten rankka kirja tässä on kyseessä. Hahmon usko koetaan äärimmilleen, mitä hirvittävimmillä tavoilla. Niin uskoa Jumalaan kuin veganismiin.

Psykologiaa

Tämä ei ole kertomus siitä, miten poika ystävystyy tiikerin kanssa, vaan enemmänkin siitä, miten poika joutuu selviytymään äärimmäisissä olosuhteissa. Samalla tämä on kertomus siitä, miten uskonnot ovat ehkä ainoa tapa selviytyä psyykkisesti todella epäinhimmillisistä oloista, mutta oikeastaan mitään Jumalia ei ole. On vain ihminen ja tämän älykkyys. On sitten täysin sattumaa, että julkaisen tämän arvostelun pääsiäisviikolla, joten pahoittelut, jos pilasin tunnelman.

Yhteenveto

Piin elämä on lähes satanistinen sen viestissä. Ehkä kirjailijan ja kustantajien idea olikin markkinoida tätä kirjaa ihanana satuna, jotta ihmisiä saataisiin huijattua lukemaan siitä, miten kylmä meidän todellisuus oikeastaan on ja me kaikki olemme yksin tässä planeetassa. Mutta vaikka tämä kirja on kuin löysi pesäpallomaillalla ihmisen kasvoihin, sen brutaalin tylyn viesinsä takia, on tämä todella hyvä romaani, jota kannattaa lukea, jos ruokahalun menetys ei ole huolenaihe.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Yrittivät todistaa Jumalan olemassaolon, mutta päätyivätkin todistamaan yhden jätkän lyhytnäköisyyden

Alister ja Joanna Collicutt Mcgrathien ”Dawkins harha?” on uskonnollisfilosofinen tietokirja, joka pyrkii haastamaan evoluutiobiologi Richard Dawkinsin näkemystä, että Jumalaa ei ole.

50

Tämä kirja oli pitkään lukulistassa, oikeastaan useita vuosia. Lukiosta saakka olin halunnut lukea tämän kirjan. Mutta koska olin melko varma, että sen sisältö oli täyttä roskaa, ei minulla ollut mikään kiire tarttua siihen. Nyt viimein tuli kirjan vuoro.

Alun perin, kun otin tämän kirjan lukulistalle, olin Richard Dawkinsin fani. Lähes kaikki evoluutiobiologin kirjat oli luettu ja allekirjoitin kaikki hänen näkemyksensä, mutta vuodesta 2015 asti maku alkoi lähteä miehestä. [lisää tähän homovitsi]

Aloin opiskelemaan uskontotiedettä, jotta voisin osoittaa uskonnot vääriksi, mutta huomasinkin, että uskonnot ovat paljon muutakin kuin vain harhaa. Dawkins alkoi vaikuttaa ahdasmieliseltä vanhalta mieheltä, jonka ainoa meriitti on tieteen popularisointi. Huomasin jopa, että hänen keksimänsä meemiteoria ei ollut vakavasti otettava tieteen piirissä. Samalla miehen henkilökohtaiset mielipiteet ja teot eivät vaikuttaneet niin fiksuilta, kuin odottaisi.

Eli Dawkins ei ollut enää mielessäni se suuri uusateismin sankari, joka hän oli nuoruudessani. Kuitenkin ateismi yhä on osa maailmankatsomustani, ja aloin jo pelätä, että tämä Mcgrauthien kirja lakkauttaisi senkin. Tulisiko minusta jälleen uskova, kun lukisin tämän kirjan?

Lyhyt vastaus on ei.

Pitkä vastaus menee niin, että Mcgrathit eivät ole kristillisiä fundamentalisteja, vaan ihan tavallisia maallisia kristittyjä, jotka kannattavat tieteellistä metodia ja evoluutiota. Eli kirjailijat eivät ole niin jyrkästi erimieltä Dawkinsin kanssa, kuten oletin. Kuitenkin he pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon argumenteilla, joita olen nähnyt kumottuna tuhansia, jos ei miljoonia kertoja.

Jo se, että kirjailijat pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon, on jo tuhoon tuomittu. Parempi olisi ollut puhua yleisluonteisesti Jumalasta, jolloin, on vaikeampi argumentoida vastaan, kuin niinkin yksinkertaista näkemystä, että juuri yhden uskonnon Jumala on todellisempi kuin tuhansien muitten uskontojen. Erityisesti, kun Raamatun Jumala on niin ristiriitainen Vanhan- ja Uuden testamentin välillä.

Toki Mcgrathit yrittävät puhua Jumalasta yleisluonteisesti, mutta välillä lipsahtaa, että he puhuvat nimenomaan Raamatun Jumalasta, ei vaikka Koraanin Jumalasta, joka siitä huolimatta, että se on teoriassa sama kuin Raamatun, on muslimien pyhässä kirjassa paljon epämääräisempi entiteetti.

Minulla oli vuosina 2012-2016 päällä sellainen vaihe, että halusin lukea, kuunnella ja nähdä kaikki ateistien teokset, jotka kumosivat uskonnon, joten osaan lähes ulkoa kaikki uskovaisten argumentit ja ateistien vasta-argumentit. Eli siinä sarassa tämä kirja ei vakuuttanut. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten luin Karen Armstrongin kirjan jumalasta, joka on 400 sivua pitkä ja paljon vakuuttavampi. Armstrongin kirja pyrki todistamaan, että Jumala on paljon suurempi konsepti kuin vain joku ukko taivaassa. Hänen kirjansa vakuutti minua siinä, miksi uskonnot ovat niin tärkeitä ihmisten elämässä, ja miksi on ahdasmielistä ajatella Jumalaa joksikin olennoksi. Mutta tässä ”Dawkins harhassa?” ei mennä niin pitkälle.

Enemmänkin ”Dawkins harhassa?” pyritään käyttämään niin väsyttäviä argumentteja, kuin ”tiede ei voi todistaa kaikkea, joten miksi vaivautua?” ja ”uskonto ja tiede eivät ole ristiriitaisia, vaan täydentävät toisiaan”. Eli tässä kirjassa ei edes yritetä todistaa Jumalan olemassaoloa kunnolla. Jopa Michael Shermer, jota nykyään inhoan, onnistuu agnostisismistaan huolimatta perustelemaan Jumalan olemassaolon paremmin.

Kirjailijat keskittyvät tässä teoksessa enemmänkin hienostuneesti arvostelemaan Dawkinsin teesien oletusten paikansapitämättömyyttä. Kuten sitä, että kun Dawkins ei ymmärrä, jotain uskonnollista ilmiötä, niin sen on oltava harhaista ja hyödytöntä. Kirjailijat onnistuvat aika vakuuttavasti todistamaan, että Dawkinsin logiikka on ontuva, kun monilla uskonnollisella ilmiöllä on hyötyä, vaikka ei päällisin puolin sitä näkisi. Kirjailijat mainitsevat, miten Dawkins ei ole esimerkiksi tarkastellut uskontotieteen ja uskontojen sosiologian tutkimuksia, vaan hän on vetänyt omasta perseestä joukon oletuksia, jotka vakuuttavat jo vakuutetut. Tämä yksi havainto saa kirjailijat julistamaan, että Dawkins edustaa ”ateistista fundamentalismia”

Sydämeen sattui tämä kielellisesti ristiriitainen termi kuin ”ei-jumaliin uskova, joka tulkitsee ei-jumaluuden kirjaimellisesti”. Onneksi kirjailijat selittävät perin pohjin tämän järkyttävän huonon ja loukkaavan termin teoksessaan. Kirjassa Dawkinsia ja co. kutsutaan ateistifundamentalisteiksi, koska heillä on tiukkaan rajattu näkemys uskontojen pahuudesta, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua.

Tässä vaiheessa voin allekirjoittaa, että Dawkins ja muut uusateistit ovat väärässä julistaessaan uskonnot olemuksellisesti pahoiksi ja usko jumalaan joksikin ”mielivirukseksi”. Silti en kutsuisi ei-jumaliin uskovia fundamentalisteiksi.  Fundamentalismi haukkumanasana on varmaan laitettu juuri, koska se ärsyttää niin paljon. Mutta on se siinä mielessä todenmukainen, koska Dawkin ja hänen fanaattisemmat seuraajat kieltäytyvät tutkimasta uskontoa laajemmin, vaan tyytyvät Dawkinsin ja muitten uusateistien kirjojen oletuksien olevan kiveen hakattuja totuuksia. Onneksi en ollut niin typerä ja jatkoin lukemista, jolloin huomasin, miten väärässä olin. Pahin ansa, mitä älykäs ihminen voi tehdä on, luulla, että tämä on löytänyt totuuden, eikä sitä tarvitse enää tarkastella ja testailla. Ikävä kyllä kaikilla ihmisillä on tämä vaiva, riippumatta siitä uskooko jumalaan tai ei.

Eli tämä kirja on enemmänkin todella pintapuolista tieteenfilosofian kertausta, jossa analysoidaan, miten yksi tiedemies epäonnistuu tarkastelemaan omaa positiota, alkuoletuksia ja loppupäätelmiä.

Yksi asia, mitä kaipasin ja jota tässä kirjassa ei edes yritetä haastaa, on Dawkinsin ja joittenkin uusateistien heittämä hypoteesi, että joillakin ihmisillä on luonnollinen taipumus tunta vetoa uskontoihin, kuin toisilla taas ei. Vaikka nuoruudessani olin kristitty, niin vähät välitin kirkoista ja rukoilusta. Aloin rukoilemaan vasta teininä ennen nukkumista, jotta varmistaisin, että seuraava päivä olisi siunattu, mutta silti en koskaan tuntenut, mitään henkilökohtaista sidettä mihinkään. Tunsin, että puhuin vain itseni kanssa. Sitten, kun minusta tuli ateisti lukiossa, niin en ole kaivannut temppeleleitä, henkiä tai jumalia. Ei vain kiinnosta. Vaikka olen lukenut jonkin verran teologiaa ja uskontojen filosofiaa, niin ei minulla ole yksinkertaisesti tunnetasolla taipumusta uskoa mihinkään korkeampaan. Uskonnolliset konseptit jumalista ja henkisyydestä ovat ihan itsesään kiinnostavia, mutta vain kiinnostavia, samalla tavalla kuin Isaac Asimovin visiot ihmiskunnan galaktisesta imperiumista. Ei mitään muuta.

Itse käännyn siihen koulukuntaan, jonka mielestä uskonnollisuus on jokin geneettinen taipumus, joka koskee suurinta osaa ihmiskuntaa, mutta ei kaikkia. Jotkut vain kaipaavat yhteisöllisyyttä, jota yhdistää jokin abstrakti spirituaalinen konsepti, kun taas toisia ei voi edes ytimiään myöten kiinnostaa. Enkä tarkoita, että tämä olisi jokin mielenvika tai sairaus, vaan jokin geneettinen sopeuma, jolla on yhä hyötyä, kun on paljon hemlpompi rakentaa yhteisöllisyyttä uskonnon ympärillä kuin vaikka aatteen. Kuitenkin tässä kirjassa tällaista ei edes mietitä, vaan yritetään järjellä ja logiikalla perustella Jumalan olemassaolo ihan kuin ihmiset alkaisivat uskomaan aidosti Jumalaan ja tuntemaan tämän läsnäolon, kun seuraavat jotain loogista ketjua. Valitettavasti tässä kirjassa, jopa siinä epäonnostutaan.

”Dawkins harha?” epäonnistuu siinä yhdessä tehtävässä, jota se lupaa, eli todistaa Jumalan olemassaolon. Enemmänkin tämä kirja todistaa, että Dawkins ei ole kaikki tietävä tiedemies, vaan fanaattinen uusateisti, joka yrittää, mutta epäonnistuu, ideologisoimaan ei-uskovaisuuden. Koska, kuten uskonnossakin, niin ei Jumalaa voi selittää olemattomaksi logiikalla. Ihmisillä on oltava taipumus olla uskomatta Jumalaan, jotta Dawkinsin argumentit tepsivät. Esimerkiksi, minusta tuli ateisti jo ennen kuin luin Dawkinsin kirjan. Dawkinsin ”Jumalaharha” oli vain teos, joka selitti minulle ne syyt, joita voisin kertoa ihmisille, miksi Jumalaa ei ole, eikä kirja, joka sai minut luopuman uskosta. Eli ainakin kirjan otsikko on totta.

Jos haluaa lukea oikeasti jotain omaa näkemystä haastavaa kirjaa, niin Karem Armtrongin ”The Case for God” on vahva suositus, Se tulee haastamaan sekä uskovaiset, että ateistit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia

Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä

Reza Aslanin ”Kapinallinen: Jeesus nasaretilaisen aika ja elämä” on tietokirja, joka pyrkii perustelemaan, että Jeesus oli radikaali, joka ahdisteli veroja maksavia kunnollisia kauppiaita ja kirkkomiehiä omalla ääriuskonnollisella kiihkollaan.   

16

Olin hyvin epäröivä, kun otin tämän kirjan luettavaksi. Aslan on todistettu olevan epärehellinen tutkija, joka on, suorasanaiesti valehdellut omasta taustastaan ja monesta muustakin asiasta. Kuitenkin kuulin samalla ylistyksiä hänen kirjoistaan, joita on jopa käytetty lähteinä muissa uskontoja käsittelevissä kirjoissa.   

Koska miehellä on selvästi oma lehmä ojassa, niin päätin olla lukematta hänen islamia käsittelevän kirjan ja otin tämän Jeesuksesta kertovan teoksen luettavaksi. Muslimin perspektiivi Jeesukseen voisi olla kiinnostava.    

Olin aika väärässä tästä kirjasta. ”Kapinallinen” ei käsittele Jeesusta muslimien perspektiivistä. Vaan tämä on uskontotieteellinen teos, joka pyrkii riisumaan Jeesuksen kaikesta pyhyydestä ja esittämään tämän uskonnolliseksi uudistajaksi, joka historiallisten olosuhteitten valossa muuttui yhden maailman suurimpien uskontojen symboliksi.    

Aslan ensin kertoo Jeesuksen elinajan historiallisesta kontekstista, joka on yhdenmukainen muitten Jeesusta ja kristinuskoa käsittelevien kirjojen kanssa. Jopa tätä kiistanalaisempien teosten. Kirja etenee kertomalla viimeisimmät historialliset faktat Jeesuksen elämästä, mitkä ovat suurimmaksi osaksi osa historioitsijoitten konsensusta. Ehkä kiistanalaisin kohta tässä kirjassa on Jeesuksen veljeä käsittelevä osio, josta en ollut koskaan kuullutkaan. 

Rooman imperiumi oli valloittanut Palestiinan alueen ja juutalaiset yrittivät jatkuvasti taistella miehitystä vastaan. Koska antiikin aikana juutalaiset olivat kulttuuriltaan äärimmäisen uskonnollisia ja uskoivat oman kansansa ylivertaisuuteen, niin kaikki heidän vastarintajoukot, jotka tuohon aikaan syntyivät, olivat messiaanisia joukkoja. Nämä kapinaallisjoukot, jotka myöskin harrastivat ryöstöretkiä, lupasivat ”palauttaa” Jumalan valtakunnan maan päälle. Eli Jeesus oli vain yksi monista profeetoista, jotka tuohon aikaan lupasivat samaa.  

Ehkä suurin ero muihin samaa aihetta käsitteleviin kirjoihin, on että Aslan korostaa, miten tuohon aikaan juutalaisuus oli äärimmäisen väkivaltainen ja rasistinen uskonto (Vanhassa testamentissa yhä voi lukea tämän ikävän faktan). Mutta useitten imperiumien lyötyä juutalaisten valtakunnan hajalle ja viimeistään Rooman imperiumin kukistettua jokaisen väkivaltaisen kapinan, juutalaisuus alkoi muuttua rauhallisemmaksi uskonnoksi.   

Erityisesti korkea papisto alkoi uudistaa pikkuhiljaa uskontoa, koska he yleensä saivat kaikenlaisia etuoikeuksia Rooman imperiumilta. Ei ollut taloudellisesti kannattavaa lietsoa kapinoita, kun joka ikinen murskattiin ja kaikki yllyttäjät teloitettiin. Kuitenkin tämä korkean papiston roomalaismyönteisyys suututti joitakin äärimmäisempiä juutalaisia ja Jeesus oli yksi heistä. Tämän takia Jeesuksen sanoma on nykystandardeissa niinkin kommunistinen.  

Mutta Jeesuskin epäonnistui ja korkea juutalainen papisto näki, että heidän uskontonsa ei tule selviämään kansana tai uskontona, jos se vielä kerran yrittää kapinoida ylivertaista vihollista vastaan. Näin juutalaisuus alkoi hiljalleen muuttua siksi, mitä tunnemme nykyään.   

Jeesukselle oli siis tilausta, koska tämä halusi väkivaltaista vastarintaa valloittajia vastaan, mutta samalla hän ei ollut niin väkivaltainen ja rasisti, kuten muut profeetat ennen häntä. Kuitenkin Aslan todistaa kirjassaan kielitieteellä, historialla ja teologialla, että Jeesus ei ollut tarpeeksi tolkullinen ja sen takia hänet ristiinnaulittiin.   

Koska tiesin Aslanin olevan muslimi, niin kehystin koko lukemisen sen valossa. Kirjan subteksti on tulkintani mukaan juurikin yrittää osoittaa, että Jeesuksen elinaika voitaisiin rinnastaa nykymaailmaan, missä islamin nimissä tehdään kauheuksia juurikin samoilla verukkeilla. Eli uskontoa käytetään kiihottaakseen kansan valloittajajoukkoja vastaan. Antiikin Rooma on vaihtunut Yhdysvaltojen johtamaan länsimaiseen hegemoniaan. Eli ehkä kirjan piiloviesti on, että islam tulee muuttumaan ajan mittaan parempaan suuntaan, koska niin on juutalaisuudellekin tapahtunut. Tämä on siis omaa tulkintaani tekstistä. Missään vaiheessa Aslan ei vertaa juutalaisuutta islamiin tai puhu nykyajasta.    

Koska tämä on uskontotieteellinen kirja, niin tässä osoitetaan, että suurin osa Raamatussa olevista kertomuksista Jeesuksesta ovat vääristyneitä, silkkaa valhetta tai tulkittu väärin. Eli kristinusko perustuu mielikuvitukselle eikä Jumalaa ole olemassa. Siinä mielessä tässä kirjassa ei ole mitään uutta, jos on lukenut uskontotiedettä. Jopa tämän kirjan teesi ei ole nykyaikana kovin uusi, kun on monta kirjaa, jossa on yritetty kehystää Jeesus ensimmäisenä Che Guevarana.  

Kirjan mukaan Jeesus oli juutalainen reformisti, joka oli valmis väkivaltaan ja suoranaiseen vallankumoukseen, jossa pyrittäisiin korvaamaan sen ajan juutalaispapisto ”oikeamielisillä”, eikä mikään uuden pasifistiuskonnon luoja, joka toivoi taivaallista pelastusta maallisen sijaan.   

Aslan todistaa melko vakuuttavasti, että Paavali loi pasifistisen kuvan Jeesuksesta ja, että Jeesuksen hengissä selvinneet apostolit eivät hyväksyneet Paavalin uudelleentulkintaa ja suunnittelivat erottavan hänet uudesta kirkosta. Kuitenkin Palestiinassa oleva ensimmäinen kristillinen kirkko tuhottiin kapinassa ja Paavalin vastustajat kuolivat siellä. Näin kristinuskon pasifistinen tulkinta sai yliotteen ja kreikkalaistui.  

Kirjailija analysoi Jeesuksen sanomia aikakontekstiin peilaten ja osoittaa, että mies oli valmis väkivaltaiseen vallankumoukseen ”vääräuskoisia” vastaan ja halusi perustaa hänen johtamansa teokraattisen valtion. Mutta koska tuohon aikaan Palestiina oli kärsinyt useimmastakin kansannoususta, niin Pontius Pilatus lopetti ajoissa Jeesuksen sekoilun. 

Kirja myöskin osoittaa, että pari vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen tuli toinen messiaaninen liike, joka toteutti verisen vallankumouksen, mutta se murskattiin ja juutalaisten diaspora alkoi. Syy, miksi kristinusko syntyi ja selviytyi levottomista ajoistaan nykyiseen mahtiinsa, oli Jeesuksen rauhallisempien ja kosmisten sanomien korostaminen. Rooma ei nähnyt tarpeelliseksi hävittää uskontoa, joka ei uhannut sen imperiumia. Kuten tiedämme, tämä strategia osoittautui toimivaksi niin juutalaisuudelle kuin kristinuskolle, jotka luopuivat väkivallan korostamisesta, kun tarpeeksi turpaa saivat.    

Aslan kirjoittaa todella hyvin ja hänen kirjansa etenee kuin jännitysromaani. Ateistille tämä kirja on helvetin herkullinen, kun siinä osoitetaan, miten uskonnot eivät ole mitään muuta kuin henkisempiä ideologioita.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teologia

Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.

Sikivu Hutchinsonin ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” (oma suomennos) on uusateistinen ja feministinen tietokirja, joka käsittelee afroamerikkalaisia ateisteja, erityisesti naisia ja miksi heitä on niin vähän?

20170731_134759

Hutchinsonin ei säästä paukkuja tässä kirjassa, vaan käsittelee kaikki ongelmat maiharit edellä, jotka pyörivät tämän yksinkertaisen kysymyksen ympärillä. Kirjailijan mukaan USA:ssa ateismi on keskiluokkaisten valkoisten heteromiesten asenne ja se on todella valitettavaa, koska ne, jotka kärsivät eniten uskonnosta ovat köyhät värilliset naiset ja vähemmistöt.

Kirjailija syyttää kirjassa aivan kaikkia, niin uusateismin johtavia hahmoja, valkoisia heteromiehiä, afroamerikkalaisia, kristinuskoa, islamia ja kapitalismia. Jokainen näistä mainituista aspekteista on kirjailijan mukaan yksi syy, miksi afroamerikkalaisia ateisteja on niin vähän. Kirjailija käyttää sukupuolitutkimuksen työkaluja avatakseen afroamerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin elementtejä, jotka estävät ateismin leviämisen ja uskonnollisen vaikutusvallan murentumista.

Kirjailijan kompromissiton ja peloton tyyli yllättivät. Hutchinson esimerkiksi syyttää afroamerikkalaista kulttuuria osasyyksi sen omaan alennustilaan. Kirjailija toki taustoittaa, että syy ei ole yksin afroamerikkalaisten, vaan orjuus, apartheid ja näitten pohjalta luotu kapitalistinen järjestelmä ovat vaikuttaneet paljon afroamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen, mutta silti monet johtavat afroamerikkalaiset eivät ole tehneet kovin paljon muuttaakseen patriarkaattisia ja homofobisia tapoja, joita yhteisössään on vallassa.

Hutchinsonin kirja on sinänsä mielenkiintoien ja hyödyllinen, koska sen lähestymistapa on melkein mikrohistoriallinen. kirjailija on ottanut marginaalisen kansanosan, eli mustat amerikkalaiset ateistit ja heidän kauttaan rakentanut hyvin yksityiskohtaisen kuvan Pohjois-Amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa kirkot ylläpitävät taloudellista eriarvoisuutta ohjaamalla ihmisten huomio omaan ”sielulliseen” epäonnistumiseen, eikä taloudellisten rakenteitten ongelmiin. Tämä Marxilainen tulkinta uskonnosta näkyy selvemmin juuri afroamerikkalaisessa yhteisössä, joka on USA:ssa kaikista syrjityin kansanosa, jonka sisällä olevat vähemmistön vähemmistöt, kuten LGBTQ-ihmiset ja ateistit kärsivät eniten.

Kirja on rakennettu niin, että ensin kirjailija hyökkää kristinuskon kimppuun, osoittaen että se on naisvihamielinen, rasistinen ja homofobinen uskonto, joka ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edistänyt afroamerikkalaisten aineellista tai edes henkistä hyvinvointia. Islam saa myöskin haukut, koska osa afroamerikkalaisista on muslimeita, mutta koska kyseessä on vähemmistö, jolla ei ole samaa taloudellista mahtia USA:ssa kuin kristinuskolla, niin siihen ei keskitytä yhtä syvällisesti. Tämän jälkeen kirja lähtee kertomaan afroamerikkalaisten historiaa orjuudesta nykypäivään saakka ja miten heidän tekopyhän konservatiivinen kulttuuri muodostui.

Seuraavaksi kirja etenee haukkumaan uusateistisessa liikkeessä vallassa olevaa rasismia ja sovinismia, joka on taannut sen, että liikkeen ydinporukka koostuu valkoisista heteromiehistä, joita ei vaikuta kiinnostavan ollenkaan sosiaaliset kysymykset, vaan uskontojen haukkuminen ja pilkkaaminen. Kirjailijan mukaan uusateismi houkuttelee vakoisia heteromiehiä, koska he ovat suurimmaksi osaksi taloudellisesti niin hyvässä asemassa, että uskosta luopuminen ei aiheuta suuria sosiaalisia ongelmia. (toisin tietenkin on jossain Etelä-Valtioitten suistometsissä) Mutta esimerkiksi afroamerikkalaisissa yhteisöissä kirkko voi olla ainoa yhteisöllisyyden ja sosiaalisen tuen lähde, jolloin siitä luopuminen voi tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista vararikkoa.

Naiset ovat taas pahemmassa asemassa, niin valkoisissa kuin mustissa yhteisöissä. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että naisille yhteisöllisyys on tärkeämpää kuin miehille, koska oma taloudellinen asema on niin heikko, että on melkein pakko liittyä kirkkoon ja olla sen yhteisössä mukana. Eli miesvaltainen yhteiskunta (patriarkaatti) luo olosuhteet, jotka melkein pakottavat köyhät naiset kirkkoihin, joissa heitä sorretaan vielä enemmän, luoden noidankehän, jota voidaan pysäyttää ainoastaan purkamalla patriarkaatin ja kenties kapitalismin.

Toinen kiinnostava havainto oli se, että naisen omakuva on sidottu uskontoon enemmän kuin miehen. Jos mies luopuu uskostaan, niin hänen miehisyytensä ei kärsi siitä mitenkään, mutta jos nainen luopuu uskonnosta, niin hänen naisellisuutensa muuttuu ”arvottomaksi”. Naisesta tulee ”huono” tai pahimmassa tapauksessa ”huora”. Kirjailija paneutuu tähän aspektiin syvemmin ja kritisoi uusateismin johtavia hahmoja, kuten Dawkinsia ja Harrisia, joilta on tämä näkökulma kokonaan jäänyt huomiotta, paitsi tietenkin, kun puhutaan Lähi-Idän muslimeista, silloin patriarkaatti muuttuukin relevantiksi käsiteeksi. Sen sijaan uusateistisissa piireissä on vallassa käsitys, että amerikkalaiset naiset ovat ”liian tunteellisia” käsittääkseen, että Jumalaa ei ole.

Lopuksi kirjailija paneutuu ”valkoisen ylivallan patriarkaattisen kapitalistisen” järjestelmän kritisoimiseen. Kirjailijan mukaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen ympärille rakennettu järjestelmä ovat suurimmat esteet uskosta luopumiselle. Kirjailija kritisoi USA:n puutteellista sosiaalista järjestelmää, jota viimeisin presidentti Obama ei parantanut merkittävästi ja joka antaa todella paljon vaikutusvaltaa kirkoille.

Kirjailija kertoo melkein koko 1900- ja 2000-luvun alun historian, piirtääkseen kuvan siitä, miten yksi toisensa jälkeen valtaan astunut presidentti on kaventanut julkista sektoria ja antanut sosiaalisen vastuun uskonnollisille instituutioille, joitten valta on kasvanut vaarallisen suureksi. Hutchinson osoittaa lukuisilla tutkimuksilla, että juurikin köyhimmissä alueissa kirkko on koko yhteisön tukiranka ja näin oman uskonnollisen propagandan levittäminen on helpompaa. Eli USA:n hallitus on tahattomasti vahvistamassa ”kansan oopiumia” sen sijaan, että oikeasti parantaisi heidän aineellista hyvinvointia.

Hutchinson eroaa uusateismin johtohahmoista siinä, että hänen mielestään uskonnon haukkuminen ”mielivirukseksi” tai muuksi ikäväksi, ei tule houkuttelemaan etnisiä vähemmistöjä luopumaan uskonnosta, vaan sen sijaan on tarjottava parempi vaihtoehto uskonnolle kuin vain lytätä sitä. Kirjailijan mukaan ateistien pitäisi osoittaa, että uskonnollisuus ei paranna kenenkään elämää ja tarjota vaihtoehdoksi jotain parempaa. Kirjailijan mukaan uusateisteilla ei nyt ole mitään muuta tarjottavaa kuin typerä teoria siitä, että tiede luo paremman moraalijärjestelmän kuin uskonto. Kirjailijan mukaan tämä muuten kaunis teoria ei täytä vatsaa tai anna parempaa koulutusta yksinhuoltajaäidin lapselle, joten ei ole ihme, että vain keskiluokkaiset valkoiset heteromiehet pääosin täyttävät ateistiseminaarien istuinpaikat.

Jyrkästä vasemmistolaisuudesta huolimatta aika monipuolinen ja syvällinen kirja, joka tarjoaa tuoreita perspektiivejä, muuten aika loppuun kaluttuun aiheeseen kuin ateismi. Tämä kirja on erityisen ajankohtainen nyt, kun vallassa on presidentti Trump, joka on kiihdyttänyt eriarvoistumista, murentanut naisten oikeuksia ja vahvistanut kirkon asemaa.

Moral Combat: Black Atheists, Gender Politics, and the Values Wars
Sikivu Hutchinson
Infidel Books, 2011

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Teologia

Onnellisuushypoteesi

Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” on neuropsykologinen tietokirja, joka naamioituu itseapuoppaaksi.

DSC_0036

Alussa epäilin lukea tätä kirjaa, koska en ole koskaan pitänyt itseapuoppaista. Koko idea, että joku tietää paremmin kuin minä, miten elää elämäni, on lapsesta asti tuntunut vieraalta. Silti, koska rakastuin Haidtin toiseen kirjaan, niin päätin lukea tämänkin, jossa
Haidt on koonnut omat neurotieteelliset teesit ja sekoittanut niihin maailmanuskontojen filosofiaa, jotta tavallisetkin ihmiset, erityisesti uskovaiset voisivat omaksua hänen ideoitaan. Mielestäni nerokas idea tieteen popularisoinnissa!

Tässä kirjassa siis sekoitetaan neuropsykologisia ja evoluutiobiologisia faktoja uskonnollisten ja filosofisten oivallusten sekaan, muodostaakseen kirjallisen kokonaisuuden, jonka perustella ihminen voi elää hyvän ja onnellisen elämän. Kirjan näkökulma on puhtaasti ateistinen, mutta silti se todistaa, että monet uskonnolliset opit ja ideat perustuvat todellisiin havaintoihin ihmisyydestä ja näin niitä kannattaa noudattaa.

Kirja lainaa niin Jeesuksen, Buddhan kuin Muhammadin ja monen muun hengellisen filosofin sanontoja hyvästä elämästä ja moraalista, jonka jälkeen, hän esittelee tieteelisiä tutkimuksia, jotka todistavat todeksi muinaisten profeettojen ideat. Tietenkin kirjailija ei omaksu kaikkia uskontojen ideoita, vaan hän poimii ne, jotka ovat yhdenmukaisia tieteellisten havaintojen kanssa ja hylkää kaiken ylimääräisen, jotta hän loisi universaalisen ihmisyysopin, jota pystyt noudattamaan.

Tässä kirjassa paljastuu esimerkiksi, että monet suuret profeetat olivat oikeilla jäljillä, mutta he vetivät havainnoistaan liian jyrkkiä johtopäätöksiä, jolloin syntyi monia uskonnollisia oppeja, jotka olivat joko liian monimutkaisia tavallisen ihmisen ymmärrettäväksi tai liian ehdottomia, jolloin vain pieni fanaattinen vähemmistö onnistui niitä noudattamaan. Voi kuulostaa vaikealta, mutta Haidt onnistui monen muun psykologin kanssa löytämään oppeja ja havaintoja, jotka yhdistävät kaikkia uskontoja ja monia sekulaareja filosofeja. Eli käsitykset uskontojen universaalista ”alkuperästä” ovat melko tosia.

Tietenkin Haidt ei ole luomassa tällä kirjalla uutta uskontoa, ainoastaan hän haluaa luoda yhteisen maailmankatsomuksen, jonka kautta elää. Eli tässä ei opeteta mitään käyttäytymissääntöjä ja rituaaleja, ainoastaan, miten antaa anteeksi ja muutenkin olla todella mukava ihminen. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnostanut ohjeet hyvän elämän elämiseen, vaan enemmänkin kirjassa esitetyt psykologiset havainnot onnellisuudesta, pyhän ja profaanin kokemusten tieteelliset selitykset ja erilaisten ihmisyyttä koskevien maailmankuvien historia. Juu, olen sen verran omituinen jäbä.

Toinen mielenkiintoinen seikka oli poliittisen vasemmisto/oikeisto akselien analysointi, jossa pyrittiin löytämään kultainen keskitie. Kirjailija osoittaa, että vasemmiston käsitykset tasa-arvosta ja eri vähemmistöjen ja naisten ihmisoikeuksien kunnioituksesta ovat oikeutettuja, mutta konservatiivien käsitykset yhdenmukaisesta yhteisöstä, jossa on tiukkoja sosiaalisia periaatteita ovat myöskin oikeutettuja. Haidt löytää näitten näkemysten välillä keskitien, jossa täydellisesti toimiva yhteiskunta on sellainen, joka sallii vähemmistöjen tasa-arvoisen osallistumisen yhteiskunnassa, mutta samalla vaatii tiettyjen moraalisäännösten yhdenmukaisuutta ja lojaalisuutta yhteiskunnan arvoja ja tavoitteita kohtaan. Kirjailijan mukaan liian epäyhtenäinen rinnakkaisyhteisöjen elo rapauttaa yhteiskunnan koheesiota, mutta liian homogeeninen yhden kansanryhmän ylivalta suhteessa vähemmistöihin tukahduttaa liian suuren määrän eri ihmisten vapautta ja hyvinvointia.

Kutkuttavinta Haidtin keskitien tavoittelussa on, että hän huomaamattaan argumentoi kommunismin puolesta. Kirjassa vältetään äärimmäisiä ideologia ja uskonnollisia johtopäätöksiä, mutta silti moni kommunismin ydinteesi perustellaan tässä kirjassa oikeiksi. Esimerkiksi kirjailija mainitsee Karl Marxin vain kerran ja sekin on yhteydessä, jossa hän sanoo, että Marx oli oikeassa valittaessa, että teollistuminen on vieraannuttanut työläiset tuotannosta, mutta Marx veti tästä havainnosta liian äärimmäisiä johtopäätöksiä taloudesta ja ihmisyydestä. Kuitenkin, kun Haidt alkaa perustelemaan missä Marx oli väärässä ja mitkä ovat tieteelliset tosiasiat yksilön suhteesta työhönsä, niin hän huomaamattaan todistaakin kommunistiteoreetikon oikeaksi! Eli Haidt ei ole lukenut Marxia tai muuta kommunistiteoriaa kunnolla. Tässä vaiheessa huomaa, että kaikenlaisen äärimmäisen poliittisen kirjallisuuden lukeminen on hyödyksi, kun huomaa tällaisia yhteensattumia.

Jos tuntee kirjailijan mielipiteitä tämän kirajan ulkopuolella, niin tiettää, että Haidt ei ole joku kaappikommari, joka on ujuttanut marxilaista teoriaa kirjaansa.  Tietenkin tämä ei tarkoita vielä sitä, että meidän olisi omittava tuotantovälineet työläisten haltuun ja siirtyä kohti kommunismia, vaan enemmänkin sitä, että joissakin asioissa Karl Marx oli oikeassa. Voi kauhistus!

Eli Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” on paljon enemmän kuin itseapuopas, joka opettaa olemaan henkinen, ilman että uskoo satuihin, vaan se on ehkä paras kommunismin puolustus, jonka ei-kommunisti on kirjoittanut.

Onnellisuushypoteesi
Jonathan Haidt, Jaana-Mirjam Mustavuori (suom.)
Basam Books Oy, 2011

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia