Avainsana-arkisto: Kulttuuri

Jihadi kulttuuri

Thomas Hegghammerin toimittama ”Jihadi kulttuuri. Militantti-islamistien taide ja yhteisölliset tavat” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu artikkelikokoelma otsikossa mainituista asioista. 

2 

Idea  

Kirjassa Pyritään kartoittamaan eri tutkijoitten havaintoja jihadistien asioista, joilla ei ole mitään loogista tai käytännöllistä hyötyä, mutta jotka antavat heille henkistä tyydytystä. Näistä elementtejä voitaisiin kutsua kulttuuriksi. Kirjassa analysoidaan niin jihadistien anashid-laulua (islamilaista a cappellaa), pukeutumista, propagandaan estetiikkaa kuin unien tulkintaa. Vaikka teos on akateeminen, se ei ole vaikeaselkoinen ja oikeastaan kirjan ote on hyvinkin rento. Välillä kirjailijat esittävät sarkastisia huomioita terroristien kulttuuristen elemettien perversimmistä yksityiskohdista.  

Kirjassa ei oikeastaan paljastu mitään mullistavaa, ainoastaan vain yksi uusi tarkastelutapa, jolla päädytään samaan johtopäätökseen: jihadistit ovat äärimuslimeja, joitten kulttuuri on hyvin samanlainen kuin valtavirtamuslimien, mutta äärimmilleen vietyä. Sinänsä on mielenkiintoista, että jihadistit eivät ole ”oikeita muslimeja” jotka noudattavat pirun tarkasti oman uskontonsa sääntöjä, vaan he ovat enemmänkin liioittelevia muslimeja, jotka menevät yli sen, mitä oman uskontonsa säännöt velvoittavat. Tämä tarkoittaa, esimerkiksi, että jihadistit rukoilevat enemmän kuin islamissa määrättään, niin kertoja päivässä kuin jopa tilanteissa, joissa ei ole järkevää rukoilla.  

Silti jihadistit eivät ole vain liioittelevia muslimeja, vaan heidän tulkintansa islamista on samaan aikaan äärimmäisen moderni, valikoivan vanhoillinen ja sekoitettua. Esimerkiksi jihadistit eivät noudata varsinaista Muhammadin aikaista islamia, vaan keskiajan wahhabistista tulkintaa, johon on sekoitettu salafismin, suufilaisuuden ja shiialaisuuden elementtejä, muodostaen tutun, mutta omalaatuisen islamin, jossa tavoitteena on tappaminen ja kuoleminen uskonnon puolesta. Eli on pikkasen turhaa sanoa, että ”lue Koraania niin ymmärrät jihadisteja”.  Vaikka Koraanissa on käskyjä tappaa vääräuskoisia, jihadistit nojautuvat erilaisiin hämäriin keskiaikaisiin tulkintoihin Muhammadin elämästä, kuin varsinaisiin aikalaiskuvauksiin. Eri islamilaisten suuntausten sekoitus mahdollistaakin erilaisten väkivaltaisen tulkintojen poiminen, mistä tahansa, jos se vain sopii tilanteeseen. Eli pelkkä Koraani tai al-Bukharin noudattaminen ole tarpeeksi näille raakalaisille.  

Silti jihadistit kokevat, että he toistavat Muhammadin elämänvaiheita, mutta nykyajassa. Esimerkiksi jihadistien propagandassa hyödynnetään hevosia, koska jihadistit haluavat herättää itsestään mielikuvia nykyajan uskonsotureina, jotka ratsastavat pyhään sotaan. Sama on jihadistien tunnuksissa ja lipuissa, jotka yrittävät jäljittää islamin alkuaikojen lippuja (yksimielisyyttä ei kuitenkaan ole siitä, minkälaisia nämä liput olivat)  

Lukiessaan tätä kirjaa jihadistit eivät muuttuneet inhimillisemmiksi, vaan enemmänkin todella taikauskoisiksi barbaareiksi, jotka palvovat perverssiä kuolemankulttia. Esimerkiksi jihadisteille on ensisijaisen tärkeää kuolla marttyyrinä, jotta saavat päätyvät paratiisiin, joten suurin osa heidän ajasta, jopa nukkuessa, kuluu paratiisin tavoittelulla itsemurhaiskun kautta. Sitten he kertovat toisilleen uniaan, jotta voivat tulkita, onko merkki tulevasta kuolemasta lähellä. Rukoillessaan ja kuullessaan saarnoja jihadistit purkavat patoutuneita tunteitaan itkemällä vuolaasti liikutuksesta. Tämä itkeminen ei ole niinkään merkki siitä, että he tietävät tekevänsä väärin, vaan koska se koetaan olevan hurskaan muslimin merkki. Mitä enemmän itkee rukoillessaan, sitä enemmän saa osoitettua jumalalle, että pelkää tätä.   

Ironisesti kaikista mukavin osio oli jihadistien propagandan estetiikan analysointi.

Jihadistien propaganda ei koostu vain teloitusvideoista, vaan videoista, joissa esitetään ”ristiretkiläisten” ihmisoikeusrikoksia. Esim Israelin tai USA:n miehitysjoukkojen teloittamia lapsia ja naisia. Näillä pyritään saamaan muslimit janoamaan kostoa, jolloin jihadistit tarkoavat ”lopullisen ratkaisun”. Kun sitten muslimi on radikalisoitunut ja liittynyt jihadistiseen ryhmään, tälle näytetään erilaisia martyyrivideoita, joissa estetään kuolleen jihadistin lyhyt elämäkerta, terrori-isku ja miten hän on paratiisissa. Paratiisikuvasto ei keskity luvattuihin neitsyihin, jotka eivät ole ensisijainen syy riehua, vaan vedestä, erityisesti vesiputouksista, linnuista ja vihreistä kasveista ja puista. Jihadisteille paratiisi on kuin trooppinen paratiisi, jossa kaikki on mukavaa ja perheenjäsenetkin voivat elää siellä. Todellinen maailma on siis samaan aikaan paikka, jonka puolesta taistellaan, mutta myöskin suuri illuusio, koska lopullinen tavoite on elää taivaassa.

Samankaltaisuuksia ja eroja  

Kirjan johtopäätös onkin, että jhadistien perverssi maailmankuva vetoaa muslimeihin, koska se rakentuu tutuista elementeistä islamilaisessa kulttuurissa, kuten unien tulkinnoista, anashid-lauluista, rukoilusta ja paastoamisesta. Kaikki nämä ovat vain käännetty potenssiin. Hegghammerin mukaan tämä tuttuus tekeekin jihadisteista suositumpaa kuin äärioikeistolaiset terroristiryhmät, kuten KKK tai National Action, koska jälkimmäisten sisäiset kulttuurit ovat niin valtavirrasta poikkeavia, että ne luovat korkean kynnyksen liittymiselle. 

Muslimin on helpompi liittyä jihadistiryhmään, kun ei tarvitsekaan tutustua uuteen ideologiseen kulttiin, jossa on monimutkaiset säännöt ja rituaalit, vaan riittää, että jatkaa perinteistä fundamentalistista islamia, mutta vielä tiiviimmin ja rankemmin. Väkivalta ja kuolema ovat joka tapauksessa länsiä terroristisessa ryhmässä, joten ei ole vaikeaa alkaa käsittämään oma uskonto ainoastaan näitten vinkkelien kautta. Toinen eroavaisuus on führer-kultin puute. Siinä, missä äärioikeisto luo omista johtajistaan jumalan kaltaisia superihmisiä, joita pitää totella sokeasti, jihadistiryhmien johtajia ei palvoja, ainoastaan kunnioitetaan. Tässä kirjassa paljastuukin, että al-Qaeda ja Isiksellä ei ole johtajakulttia, vaikka heillä on selkeästi johtajia, vaan ainoa “todellinen” johtaja näille ryhmille on heidän versio Allahista. Eli liittyessään jihadistiryhmään ei myöskään tarvitse rakastaa ryhmän johtajaa, vaan totella tätä, koska hän on “todellisen” ylijohtajan palvelija.  

Sen sijaan jihadistit ovat luoneet omista itsemurhapommittajista lähes pyhimysten kaltaisia olentoja, joitten koskettaminen tai palvominen on kuin saisi siunauksen Jumalalta. Edellä mainittu on islamin vastaista, koska ainoastaan Jumalaa voidaan palvoa, mutta mistä lähtien ääriliike on koskaan ollut johdonmukainen? 

Mutta yksi asia, mikä yhdistää jihadistit äärioikeistoon on uhriutuminen: jihadistit uskovat, että he ovat “henkisiä” maanpakolaisia, jotka toistavat profeetta Muhammadin maanpakoa Mekasta Medinaan, mutta sen sijaan, että heidät olisi vain karkotettu islamilaisista maista, jihadistit uskovat, että he ovat karkotettu itse ympäröivästä kulttuurista, koska ovat parempia muslimeja kuin muut. Jihadistit ovatkin nerokkaasti kehystäneet oman vieraantumisensa vallitsevista yhteiskunnista, jopa islamilaisista, suureksi henkiseksi kamppailuksi, joka vetää vertoja itse uskonnon perustajan omiin kokemuksiin. Alt-right on tehnyt vähän samaa, mutta profeetta Muhammadin sijaan, heillä on “punainen pilleri” joka tarkoittaa “piilotettua totuutta”, jonka omaksuessaan, ihminen “herää” siihen, että koko monikulttuurinen yhteiskunta on suuri salaliitto, jonka tarkoitus on hävittää valkoinen, lihaa syövä heteromies sukupuuttoon, ja fasismi on ainoa oikea tie. Alt-rightiin liittyneet ihmiset sanovatkin olevansa etnonationalisteja, koska “ottivat punaisen pillerin”, eli ovat “parempia” kuin muu vallitseva yhteiskunta, joka koostuu “taviksista” tai ”soijacuckseista”. Kun on päättynyt omaksumaan maailmankuvan, jonka mukaan vallitsevalla yhteiskunnalla ei ole mitään arvoa ja itse tietää totuuden, ei ole vaikea hankkia aseen ja osallistua viattomien ihmisten massamurhaan. 

Jihadistit ja alt-right ovat keksineet jännittävän tarinan, joka vetoaa vieraantuneisiin nuoriin miehiin, tarjoamalla heidän epätyytyväisyyden tunteelle kerronnallisen käsikirjoituksen, jossa he ovat kuin toimintaelokuvan sankari tai Jumalan valittu soturi. Jihadistit ovatkin käyttäneet propagandakuvastossaan amerikkalaisten supersankarihahmojen kehon kuvia, joihin on liimattu jihadistin pää tai toimintapelien estetiikkaa itsemurhavideoissaan. Samaa on tehnyt alt-right, joka on kehystänyt Trumpin lihaksikkaaksi toimintaelokuvan sankariksi, sotilaaksi ja jopa scifi-RPG pelin ”jumalakuninkaaksi”.  

Ongelmia  

Ainoa puute tässä kirjassa on, ettei se käsittele Isiksen seksuaalista ideologia. Vaikka kyseistä terroristista järjestöä analysoidaan tässä kirjassa, kukaan tutkijoista ei mainitse sitä, miten ISIS eroaa muista jihadistiryhmistä siinä, että se käyttää hankittuja seksiorjia vetonaulana. Al-Qaida esimerkiksi on äärimmäisen puritaaninen ja yrittää kehystää itseään munkkisotureitten kaltaisena järjestönä. Mutta ISIS mässäili “vääräuskoisten” naisten raiskauksilla, joka on hyvin poikkeavaa salafistisessa uskonnossa, jossa kaikki seksuaalisuuteen liittyvä pyritään rajaamaan avioliiton sisäiseksi asiaksi.   

Yhteenveto  

Thomas Hegghammerin ”Jihadi Culture” on todella hyvä ja lyhyt katsaus maailman pahimman vihaideologian kannattajien sisäisestä maailmasta, joka erilaisten pienten yksityiskohtien tarkastelun kautta, antaa aika selkeän kuvan jihadistien ideologiasta ja sen asemasta islamilaisessa uskonnossa. Melkein suosittelen tätä kirjaa kuin varsinaista salafisti-jihadi-teologiaa analysoivat teoksen. Esimerkiksi Shiraz Maherin ”Salafi-Jihadism: The History of an Idea (2016) analysoi jihadistien uskonnollista maailmaa, mutta se on niin vaikeaselkoista teologista analyysiä, että melkein pitää olla islamin tuntija, että jaksaa lukea sitä. Tämä Hegghammerin kirja päättyy samoihin johtopäätöksiin, vain analysoimalla julisteita, lauluja ja jihadistien omia kuvauksiaan arjestaan.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Propagandan historia

Kun näin Innon kirjakatalogissa tämän Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen uutuuskirjan ”Propagandan historia” hienon kansikuvan, tiesin että kyseessä oli todella kiinnostava kirja. Luin sitten takakansitekstin ja vakuutuin asiasta. Kirja meni lukulistaan ja tässä on arvio siitä.

9

Idea

Kirjailijat aloittavat määrittelemällä propagandan käsitteenä: “tarkoitteellisia puheen keinoja, jotka on tarkoin laskelmoitu viemään taivuteltava viesti perille”. Tämän jälkeen kirjailijat lähtevät käsittelemään esihistoriasta lähtien mahdollisia mielipidevaikuttamisen keinoja, kuten luolamaalauksia ja uskonnollisia myyttejä. Kirjailijat käsittelevät sitten tarkoituksellisemman poliittisen propagandan määrittelyä, jolloin antiikin Kreikan kolikot ovat ensimmäisiä propagandan muotoja. Siitä sitten kirja käsittelee Muinaisen Kiinan imperiumin, Vatikaanin uskonpuhdistuksen ja modernin ajan sotapropagandaa sekä nykyistä hybridisodan ja mainonnan propagandaa.

Tämä kirja on enemmän yhteenveto akateemisesta propagandatutkimuksesta kuin varsinaista uutta tietoa tarjoava teos. Silti aika arvokas kirja, koska ei sitä itse jaksa kahlata kaikkia propagandaan liittyvää tutkimusta. Vaikka kirja tukeutuu runsaaseen ja monipuoliseen lähdeaineistoon, se on rakennettu pääosin Oliver Thompsonin kirjaan ”Early Led: A history of Propadanda” (1999) pohjalle. Tämä näkyy siinä, että kirjailijat referoivat Thompsonia jatkuvasti.

Puolueettomuus

Olin positiivisesti yllättynyt, miten puolueettomia ja monipuolisia näkökulmia kirjailijat esittävät propagandasta tässä kirjassa. Propaganda ei ole vain viimeisen vuosisadan suursotien kärjistettyä ja valheellista mielipidevaikuttamista kuvin ja sanoin, vaan se on myöskin kaupallista mainontaa, USA:n rahoittamia ulkomaalaisia televisio- ja radiokanavia, nettimeemejä (olen arvioinut kirjan tästä aiheesta), kaupallisen valtamedian ”rakennettua konsensusta”, valtioitten terveyskampanjoita ja monia muita.

Muistan lukiossa, kun opiskelimme Toista maailmansotaa ja tajusin, että koulun seinillä olevat sikainfluenssan vastaiset rokotejulisteet olivat propagandaa. Silloin en uskaltanut sanoa kenellekään siitä, koska propagandalla on populaarikulttuurissa negatiivinen kaiku ja ilmassa oli rokotevastaisuutta. Ajattelin silloin, että jos mainitsisin julisteiden olevan propagandaa, luokkakaverini joko kutsuisivat minua hulluksi tai jättäisivät ottamatta rokotteen. Mutta hyvä, että juuri tätäkin teemaa käsitellään tässä kirjassa. Kirjailijat käsittelevätkin, miten me tajuamme aina vastapuolen tiedotuksen olevan propagandaa ja näin pahaa, mutta meidän tiedostus on vain tiedotusta ja näin hyvää. Sen vuoksi aina kaikki kieltävät oman tiedotuksen olevan propagandaa, koska se on kulttuurissamme samaa kuin myöntäisimme olevamme kieroja manipulaattoreita. Tässä kiriassa mennäänkin niin pitkälle, että määritellään Pride-kulkue ”demokratiaa vahvistavaksi” propagandaksi. Tässä kirjassa käsitelläänkin, miten propaganda itsessään ei ole aina valheellista kansan kiihottamista, vaan yksinkertaisesti mielipidemuokkausta.

Uutta

Vaikka luulin edellä mainitun tapauksen takia, tietäväni kaiken propagandasta, tässä oli muutama uusi oivallus, joita en ollutkaan ennen tajunnut. Esimerkiksi “tyhjyyden propaganda” käsite, joka kuvaa valtion tai suurten instituutioitten rakentamia tyhjiä julkisia tiloja. Keskellä kaupungissa oleva aukio tai puisto voi toimia valtion tai muun instituution vallan propagandana.  Tai, että Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus on propagandistinen dokumentti, koska se on valtion ideologian symboli, jolla saadaan massat ajattelemaan sen mukaan. Mutta mainittavin oivallus oli Jason Stanleyn käsite ”Vääristynyt ideologia” (flawed ideology) esittely. Tämä tarkoittaa propagandaa, joka on laajennettu kokonaiseksi virheelliseksi maailmankuvaksi, jotka vaikuttavat niiden kannattajista luonnollisilta. Tämä tekee mahdolliseksi väärän tiedon esittämisen ja omaksumisen. Vääristyneessä ideologiassa propaganda on siis eräänlaista metatason manipulaatiota, josta ei näe ulos. Vääristynyt ideologia onnistuu levittämään valhetta totuutena ja hyväksyttämään sen, kunhan sillä vain on riittävästi ryhmäpainetta luovia tukijoita. Tämä teoria selittää, miten moderni äärioikeisto voi uskoa niin käsittämättömän vääristyneeseen todellisuuteen, jossa kommunistit ovat valloittaneet maailman ja edistävät suuryritysten ja sotien kautta maahanmuuttoa ja homosaatiota, tuhotakseen valkoisen rodun. Sitä luulisi internetin antavan välineet ihmiselle valistaa itsensä, mutta olemmekin havainneet sen luovan vahvoja ideologisia kuplia, joissa nämä hörhöt elävät.

Ongelmia

Ainoa pikkasen ärsyttävä asia, mikä oikeastaan ei ole ongelma, mutta minua se häiritsi, oli kirjan toisto. Jokainen kappale vaikutti olevan rakennettu niin, että se oli oma suljettu kokonaisuus, joka ei liittynyt muuhun kirjaan. Tämä tarkoitti, että joka ikisessä kappaleessa mainittiin edellisten kappaleitten keskeiset pointit, ikään kuin lukija ei olisi lukenut kirjan edellisiä kappaleita. Tämä jatkuva Déjà-vun tunne häiritsi minua. Mutta se on ehkä kirjailijoitten tarkoitus, koska yksi heidän kuvaamansa propagandan vaikuttamiskeinoista on toisto. Teoriani vahvistui, kun kirjan lopussa todetaan, että tämä kirjakin voi olla propagandaa!

Sitten on joitain pikku yksityiskohtia, joita kirjassa jätetään mainitsematta. Esimeriksi kirjailijat mainitsevat, että George Orwellin “1984” kirja on propagandistinen, mutta ei sitä, että CIA levitti ja rahoitti 50-luvulla Orwellin kuuluisempien teosten muokattuja elokuvaversioita, edistääkseen antikommunistisia asenteita.

Tai, että Etelä-Amerikassa saippuaoopperat toimivat kaikenkattavina propagandaohjelmina, joissa kaupallisten tuotteitten mainostamisen ohella, valistetaan ihmisiä lähes kaikesta, mitä yhteiskunnassa voikaan valistaa. Olen omakohtaisesti nähnyt, miten Brasiliassa saippuaooppera voi saada ihmiset säästämään vettä tai kierrättämään. Mutta ymmärrän, ettei kirjaan kaikkia propagandan esimerkkejä voi mahduttaa.

Yhteenveto

Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen ”Propagandan historia” on todella tiivis, mutta kattava kirja propagandasta, joka avaa laajan kuvan siitä, mistä asti massoja on pyritty vaikuttamaan, sekä miten erilaisilla keinoilla ihmisiin voidaan nykyään taivutella. Historiallisten tapausten kuvailun lisäksi, kiinnostavaa olivat nykyteoriat internetin propagandasta, jossa todetaan, että nykyään kuka tahansa voi olla propagandisti tajuamattaan. Kun näet somevirrassasi esimerkiksi poliittisen meemin, jossa hauskasti tiivistetään jokin konsepti pariksi lauseeksi ja kuvaksi ja jaat sen eteenpäin, olet propagandisti!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta

Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria

Vaikka lapsuuteni oli 90-luvun Suomessa, perheeni muutti Brasiliaan, kun olin kymmenenvuotias. Asuin sitten Brasiliassa viisi vuotta, jolloin onnistuin melkein unohtamaan suomen kielen ja -kulttuurin. Palasin Suomeen 14 vuotta sitten, mutta silti tietämykseni suomalaisesta kulttuurista ja historiasta on hyvin pinnallista. Sen vuoksi hankin tämän vuonna 2016 julkaisun monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” kirjan.   

11

Idea   

Vaikka tässä kirjassa käsitellään itsenäisen Suomen kulttuurihistoriaa, pääosin se keskittyy rauhan ajan historiaan. Joten kirjan kulttuurikuvaus vain katkeaa Talvi- ja Jatkosodan ajaksi, jonka jälkeen se jatkuu. Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti ajan vallitsevia ideologioita, asenteita ja populaarikulttuuria. Niin tuotteitten, kirjojen, tiedotteiden kuin aikalaiskuvauksien kautta.    

Koska tämä on juhlaopus, se sisältää runsaasti suuria värikkäitä kuvia esineistä ja tapahtumista, joita oli kiinnostava nähdä. Tässä mennään todella syvälle suomalaiseen populaarikulttuuriin, mutta helppolukuisesti. Jotenkin suurin osa kirjailijoista on saanut kirjassa aikaan kielen, joka on samaan aikaan nostalgista ja puolueetonta. Tuntui kuin oma mummo olisi kertomassa Suomen kulttuurihistoriasta, mikä on minusta suuri saavutus, kun vanhimmat muistoni Suomesta ovat 90-luvun lama-Suomesta. 

Erityisesti elokuvia ja kirjoja käytetään kehyksinä, joitten kautta tarkastellaan eri aikakausien asenteita ja ideologioita. Esimerkiksi naisten oikeudet heijastuvat naistenlehdissä, joissa ensin korostettiin hyvää äitiyttä ja siveellisyyttä. Suomen vaurastuessa, alettiin käsitellä enemmän naisten kulutustuotteita ja seksuaalista hyvinvointia.    

Yhteisöllisyys   

Kirjan kantavin teema on suomalaisten konsensushalu ja yhteisöllisyys. Vaikka itsenäistyttyä Suomessa elettiin pääosin toisistaan eristyneissä kylissä, missä yhä vihattiin vieraita, suomalaiset rakensivat talkoohengessä maata. Erityisen innoittavaa oli Jatkosodan jälkeen kuvaus rintamamiestalojen rakentamisesta. Siihen eivät osallistuneet vain ammattilaiset työmiehet, jostain yhtiöstä, vaan naapuruston miehet yhdessä rakensivat toistensa talot valtion antamilla materiaaleilla ja välineillä. Tietenkin yhteisöllisyyttä edisti myöskin kirjassa kerrottu suomalainen kouluopetus, jonka tehtävä oli luoda sisällissodan jälkeen valtiolle ja kristinuskolle uskollisia oppilaita. Kirjassa on lukuisia katkelmia eri koulukirjoista vuosikymmeniltä, joissa näkyy valtion sen hetkelliset ideologiset painotukset.    

Kontrastina on suomalaisten korkea alkoholismi ja itsemurhatilastot. Suomessa alkoholin runsasta kuluttamista alettiin nähdä ongelmana 1800-luvulla ja itsemurhia 1930-luvulla. Alkoholin runsas kulutus jäi mysteeriksi, vihjaillaan että asiaan liittyy maaseudun rakennemuutokset, mutta syvemmälle syihin ei lähdetä. Kirjassa analysoidaan, miten alkoholia käsiteltiin elokuvissa ja lauluissa. Itsemurha oli mielenkiintoisin, koska 1930-luvulla eniten nuoret naiset tappoivat itseään, eikä miehet. Alun perin syyksi oletettiin naisten suuri ”tunteellisuus” verrattuna miehiin, mutta myöhemmin saatiinkin selville, että suurin osa itseään tappavista naisista, oli tehnyt tekonsa, koska olivat tulleet raskaaksi, eikä aborttia sallittu. Tämä heijastui kulttuurissa, missä liikkui paljon varoittavia tarinoita esiaviollisesta seksistä. Naisten itsemurhat vähenivät merkittävästi, kun abortti sallittiin ja alttiin painottaa seksuaalivalistusta kouluissa.  

Fasismi   

Tietenkin tässä kirjassa käsitellään 30-luvun IKL:n ja AKS:n sekoiluja, jotka hetkellisesti saivat melkein vallan Suomesta. Tässä kirjassa kuitenkin korostetaan enemmän antifasistien näkökulmaa, kuten Mika Waltarin ”Surun ja ilon kaupunki” kirjasta. Waltarin kirjassa opettaja haukkuu sinimustiin sonnustautuneita oppilaita ”roskasakiksi”. Yksi mielenkiintoinen huomio, jonka tein oli yhdestä AKS:n tiedotteesta, jossa haukuttiin Katri Valanan ajamaa kansainvälistä avoimuutta ”kosmopoliittisuuden ja kaksikielisyyden imeläksi suvaitsevaisuusopiksi” Jotkut asiat näköjään eivät vain muutu tässä maassa.    

Vasemmistolainen kulttuurihegemonia   

Mielenkiintoisin huomio, jonka tein tässä kirjassa oli, miten nykyään vasemmistolaisiksi lasketut asiat, kuuluivat 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurissa ”normaaleihin” asioihin. Esimerkiksi vaikka oikeisto voitti sisällissodan, sille oli itsestäänselvyys suomalaisten metsien kansallistaminen. Ajatus, että joku voisi omistaa yksityisesti metsän oli tuohon aikaan kauhistus, jota piti torjua. Sama oli teollistuminen. Sen sijaan, että Suomessa olisi annettu markkinoitten näkymätön käsi teollistaa Suomen, valtio tuli väliin omalla kädellään. Se tuki erilaisia yksityisiä yrityksiä kehittymään tai sitten itse rakensi lukuisia tehtaita, infrastruktuuria ja yrityksiä, joita ei ollut ennen olemassa. Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat lähes Neuvostoliiton kaltaisen suunnitelmatalouden määrittämiä.   

Kirjassa kerrotaan, että virastoja myöskin luotiin hoitamaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan sektoreita, mikä pääosin loikin suomalaisen keskiluokan. Tämä valtion välillisesti luoma keskiluokka yhdistettynä suhteellisen vapaisiin markkinoihin, mursi suomalaisen säätyluokkien viimeisetkin rippeet. Vielä 30-luvulla Suomessa oli tapana tervehtiä ja puhutella eri sosiaalisten luokkien ihmisiä eri tavalla.

Jos nykyinen oikeistolainen matkustaisi sisällissodan jälkeiseen Suomeen, hän luulisi päättyneensä sosialistiseen valtioon. Kirjan mukaan tällainen kapitalismin ja valtion välinen sekatalous oli itsestäänselvyys Suomessa 1980-luvulle saakka, jolloin alkoi talouden liberalisoituminen. Tässä loppuukin kirjan puolueettomuus. Esimerkiksi Annu-Hanna Anttilan artikkeli käsittelee, miten tämä liberalisoituminen yhä jatkuu, tuhoten tuhansien suomalaisten elämän, lisäten eriarvoisuutta ja sosiaalista pahoinvointia. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta hänen tekstinsä sävy poikkeaa niin radikaalisti muusta kirjasta, jossa historialliset tapahtumat vain esitetään kiihkottomasti, että se häiritsi.   

Yhteenveto    

Monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” on todella hyvä tietokirja Suomen kulttuurihistoriasta ja sen eri ideologioitten muutoksista, erityisesti tarkasteltuna kulttuurituotteitten kautta. Näin puoliksi ulkomaalaisena on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hirvittävästä kurjuudesta ja sodasta nousu vauras kansa, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Ehkä ikävin juttu onkin kirjan loppu, joka esittää, että olemme kadottaneet yhteisöllisyyden ja liukumassa takaisin samaan pimeyteen, joka loi edellytykset sisällissodalle.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri