Avainsana-arkisto: kulttuurihegemonia

elokuu 24, 2018 · 5:00 am

Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria

Vaikka lapsuuteni oli 90-luvun Suomessa, perheeni muutti Brasiliaan, kun olin kymmenenvuotias. Asuin sitten Brasiliassa viisi vuotta, jolloin onnistuin melkein unohtamaan suomen kielen ja -kulttuurin. Palasin Suomeen 14 vuotta sitten, mutta silti tietämykseni suomalaisesta kulttuurista ja historiasta on hyvin pinnallista. Sen vuoksi hankin tämän vuonna 2016 julkaisun monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” kirjan.   

11

Idea   

Vaikka tässä kirjassa käsitellään itsenäisen Suomen kulttuurihistoriaa, pääosin se keskittyy rauhan ajan historiaan. Joten kirjan kulttuurikuvaus vain katkeaa Talvi- ja Jatkosodan ajaksi, jonka jälkeen se jatkuu. Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti ajan vallitsevia ideologioita, asenteita ja populaarikulttuuria. Niin tuotteitten, kirjojen, tiedotteiden kuin aikalaiskuvauksien kautta.    

Koska tämä on juhlaopus, se sisältää runsaasti suuria värikkäitä kuvia esineistä ja tapahtumista, joita oli kiinnostava nähdä. Tässä mennään todella syvälle suomalaiseen populaarikulttuuriin, mutta helppolukuisesti. Jotenkin suurin osa kirjailijoista on saanut kirjassa aikaan kielen, joka on samaan aikaan nostalgista ja puolueetonta. Tuntui kuin oma mummo olisi kertomassa Suomen kulttuurihistoriasta, mikä on minusta suuri saavutus, kun vanhimmat muistoni Suomesta ovat 90-luvun lama-Suomesta. 

Erityisesti elokuvia ja kirjoja käytetään kehyksinä, joitten kautta tarkastellaan eri aikakausien asenteita ja ideologioita. Esimerkiksi naisten oikeudet heijastuvat naistenlehdissä, joissa ensin korostettiin hyvää äitiyttä ja siveellisyyttä. Suomen vaurastuessa, alettiin käsitellä enemmän naisten kulutustuotteita ja seksuaalista hyvinvointia.    

Yhteisöllisyys   

Kirjan kantavin teema on suomalaisten konsensushalu ja yhteisöllisyys. Vaikka itsenäistyttyä Suomessa elettiin pääosin toisistaan eristyneissä kylissä, missä yhä vihattiin vieraita, suomalaiset rakensivat talkoohengessä maata. Erityisen innoittavaa oli Jatkosodan jälkeen kuvaus rintamamiestalojen rakentamisesta. Siihen eivät osallistuneet vain ammattilaiset työmiehet, jostain yhtiöstä, vaan naapuruston miehet yhdessä rakensivat toistensa talot valtion antamilla materiaaleilla ja välineillä. Tietenkin yhteisöllisyyttä edisti myöskin kirjassa kerrottu suomalainen kouluopetus, jonka tehtävä oli luoda sisällissodan jälkeen valtiolle ja kristinuskolle uskollisia oppilaita. Kirjassa on lukuisia katkelmia eri koulukirjoista vuosikymmeniltä, joissa näkyy valtion sen hetkelliset ideologiset painotukset.    

Kontrastina on suomalaisten korkea alkoholismi ja itsemurhatilastot. Suomessa alkoholin runsasta kuluttamista alettiin nähdä ongelmana 1800-luvulla ja itsemurhia 1930-luvulla. Alkoholin runsas kulutus jäi mysteeriksi, vihjaillaan että asiaan liittyy maaseudun rakennemuutokset, mutta syvemmälle syihin ei lähdetä. Kirjassa analysoidaan, miten alkoholia käsiteltiin elokuvissa ja lauluissa. Itsemurha oli mielenkiintoisin, koska 1930-luvulla eniten nuoret naiset tappoivat itseään, eikä miehet. Alun perin syyksi oletettiin naisten suuri ”tunteellisuus” verrattuna miehiin, mutta myöhemmin saatiinkin selville, että suurin osa itseään tappavista naisista, oli tehnyt tekonsa, koska olivat tulleet raskaaksi, eikä aborttia sallittu. Tämä heijastui kulttuurissa, missä liikkui paljon varoittavia tarinoita esiaviollisesta seksistä. Naisten itsemurhat vähenivät merkittävästi, kun abortti sallittiin ja alttiin painottaa seksuaalivalistusta kouluissa.  

Fasismi   

Tietenkin tässä kirjassa käsitellään 30-luvun IKL:n ja AKS:n sekoiluja, jotka hetkellisesti saivat melkein vallan Suomesta. Tässä kirjassa kuitenkin korostetaan enemmän antifasistien näkökulmaa, kuten Mika Waltarin ”Surun ja ilon kaupunki” kirjasta. Waltarin kirjassa opettaja haukkuu sinimustiin sonnustautuneita oppilaita ”roskasakiksi”. Yksi mielenkiintoinen huomio, jonka tein oli yhdestä AKS:n tiedotteesta, jossa haukuttiin Katri Valanan ajamaa kansainvälistä avoimuutta ”kosmopoliittisuuden ja kaksikielisyyden imeläksi suvaitsevaisuusopiksi” Jotkut asiat näköjään eivät vain muutu tässä maassa.    

Vasemmistolainen kulttuurihegemonia   

Mielenkiintoisin huomio, jonka tein tässä kirjassa oli, miten nykyään vasemmistolaisiksi lasketut asiat, kuuluivat 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurissa ”normaaleihin” asioihin. Esimerkiksi vaikka oikeisto voitti sisällissodan, sille oli itsestäänselvyys suomalaisten metsien kansallistaminen. Ajatus, että joku voisi omistaa yksityisesti metsän oli tuohon aikaan kauhistus, jota piti torjua. Sama oli teollistuminen. Sen sijaan, että Suomessa olisi annettu markkinoitten näkymätön käsi teollistaa Suomen, valtio tuli väliin omalla kädellään. Se tuki erilaisia yksityisiä yrityksiä kehittymään tai sitten itse rakensi lukuisia tehtaita, infrastruktuuria ja yrityksiä, joita ei ollut ennen olemassa. Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat lähes Neuvostoliiton kaltaisen suunnitelmatalouden määrittämiä.   

Kirjassa kerrotaan, että virastoja myöskin luotiin hoitamaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan sektoreita, mikä pääosin loikin suomalaisen keskiluokan. Tämä valtion välillisesti luoma keskiluokka yhdistettynä suhteellisen vapaisiin markkinoihin, mursi suomalaisen säätyluokkien viimeisetkin rippeet. Vielä 30-luvulla Suomessa oli tapana tervehtiä ja puhutella eri sosiaalisten luokkien ihmisiä eri tavalla.

Jos nykyinen oikeistolainen matkustaisi sisällissodan jälkeiseen Suomeen, hän luulisi päättyneensä sosialistiseen valtioon. Kirjan mukaan tällainen kapitalismin ja valtion välinen sekatalous oli itsestäänselvyys Suomessa 1980-luvulle saakka, jolloin alkoi talouden liberalisoituminen. Tässä loppuukin kirjan puolueettomuus. Esimerkiksi Annu-Hanna Anttilan artikkeli käsittelee, miten tämä liberalisoituminen yhä jatkuu, tuhoten tuhansien suomalaisten elämän, lisäten eriarvoisuutta ja sosiaalista pahoinvointia. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta hänen tekstinsä sävy poikkeaa niin radikaalisti muusta kirjasta, jossa historialliset tapahtumat vain esitetään kiihkottomasti, että se häiritsi.   

Yhteenveto    

Monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” on todella hyvä tietokirja Suomen kulttuurihistoriasta ja sen eri ideologioitten muutoksista, erityisesti tarkasteltuna kulttuurituotteitten kautta. Näin puoliksi ulkomaalaisena on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hirvittävästä kurjuudesta ja sodasta nousu vauras kansa, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Ehkä ikävin juttu onkin kirjan loppu, joka esittää, että olemme kadottaneet yhteisöllisyyden ja liukumassa takaisin samaan pimeyteen, joka loi edellytykset sisällissodalle.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Avainsanat: , , , , , , , ,

Tou 20, 2018 · 5:27 am

Dekolonisaation ajankohtaisuus

Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” on vuonna 1961 kirjoitettu antikolonialistisen ajattelun klassikko.

Sorron Yöstä

Fanon oli psykiatri ja aktivisti Algerian vapausliikkeessä. Kokemuksistaan hän kirjoitti tämän manifestin, jossa hän perustelee, että ei riitä häätää eurooppalaiset valloittajat Afrikasta, vaan pitää häätää heidän imperialistiset ideat afrikkalaisten mielistä. Ainoastaan totaalinen puhdistus haitallisista ulkomaalaisista vaikutteista voisi taata Afrikan mantereen täydellisen vapautumisen ja itsenäisyyden. Voisimme sanoakin, että Fanon otti hyvin tosissaan hokeman ”maassa maan tavalla tai maasta pois.”

Rakenne

Kirja on vähän sekava sekoitus vastarintaliikkeen manifestia, antikolonialistista filosofiaa, Afrikan politiikan analyysia ja psykiatrisia tutkimuksia. Tässä siis käsitellään lyhyesti aika monta aihetta, mutta todella intohimoisesti.

Jotkut ovat sanoneet, että tämä kirja innoitti monia 60-70-luvun anti-imperialistisia terroristiliikkeitä, mutta tässä kirjassa on aika vähän mitään väkivaltaan liittyvää. Toki tässä puhutaan vallankumouksesta ja väkivaltaisesta vastarinnasta, sekä oikeutetaan ihmisten tappamista, mutta sellaista löytyy USA:n, Ranskan ja Suomen arvostettujen valtion perustajien kirjoituksista. Enemmänkin tämä kirja keskittyy pohtimaan, miten vapauttaa henkisesti entiset siirtomaat imperiumien hegemoniasta.

Dekolonisaatio

Fanon argumentoi kirjassaan, että eurooppalaiset imperiumit eivät vain tuhonneet paikalliset kulttuurit, orjuuttaneet, massamurhanneet ja alistaneet lukuisia Afrikan kansoja, vaan he myöskin pyrkivät orwelilaiseen tyyliin murskaamaan afrikkalaiset henkisesti. Tässä kirjassa onkin hyvin selostettu se, miten eurooppalaiset imperiumit eivät tuoneet demokratiaa, ihmisoikeuksia ja huipputeknologiaa alkuasukkaille, vaan ainoastaan uskomattoman brutaalia riistoa. Edistykselliset ideat ihmisoikeuksista ja teknologiasta pysyivät eurooppalaisten siirtomaaherrojen keskuudessa, eikä niitä jaettu kuin vain kapealle alkuasukkaitten eliitille, jonka ainoa tehtävä oli ylläpitää imperialistista riistoa, kun todelliset herrat pysyivät turvallisesti Euroopassa. Jos haluaa lukea historiallista analyysia imperialismista, niin Sven Lindqvistin ”Tappakaa ne Saatanat” (1992), Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2014) Matti Kääriäisen ”Kehitysavun kirous” (2015), Adam Hochschildin ”Kuningas Leopoldin haamu” (2015) ja Noam Chomskyn ”Kuka hallitsee maailmaa?” (2016) ovat hyviä populaareja tieoksia aihepiiristä. Jos haluaa akateemisempaa otetta, minkä tahansa Afrikan valtion historiaa käsittelevä akateeminen kirja kelpaa.

Kirjailija muotoilee hyvin tarkasti, miten afrikkalaisten valtioitten eliitit ensin tuhottiin ja jäljelle olevat koulutettiin Euroopassa uskomaan, että ainoa tapa ”pelastaa” oma kulttuuri olisi integroitua eurooppalaiseen kapitalismiin ja sen kulttuuriin. Joittenkin mielestä tuo kuulostaa maailman siisteimmältä vaihtokaupalta, mutta käytännössä tällainen yhden kulttuurin korvaaminen toisella tarkoitti, että afrikkalaisten oma-aloitteisuus ja itsetunto pyyhittiin pois. Afrikkalaisten olisi tyydyttävä elämään suurten imperiumien raaka-ainevarastoina, historiattomina kansoina, joista vain kapea kaupunkien virkamieseliitti sai nauttia länsimaisesta elintasosta. Muut sisämaassa elävät saivat yhä elää köyhää maanviljelijöitten ja kaivostyöntekijöitten elämää, vailla poliittista valtaa.

Fanonin mielestä tällainen alistussuhde ei käynyt päinsä ja hän halusikin totaalista itsenäisyyttä Euroopasta. Niin taloudellista kuin henkistäkin. Kirjailijan mukaan olisi omaehtoisesti määriteltävä, mitkä taloudelliset suhteet solmitaan Euroopan kanssa ja mitkä kulttuuriset elementit heiltä valitaan. Kirjan kirjoittamisajankohdalla tämä ei ollut mahdollista, koska itsenäistyneet Afrikan valtiot olivat niin heikkoja, että Eurooppa sai silkalla globaalilla hegemoniallaan määritellä maailman ja kulttuurivaihdoin pelisäännöt.

Viiltävää tekstiä.

Vaikka tämän kirjan suomennos on hieman kömpelö, kirjailijan intohimo välittyy todella hyvin. Sitä oikein innostuu algerialaisten puolesta lukiessa tätä teosta. Mutta hienointa tässä kirjassa on sen ajankohtaisuus: kirjailija valittaa tässä monista afrikkalaisten itsensä tekemistä huonoista valinnoista. Näihin valintoihin kuului se, että itsenäistyttyä afrikkalaiset valtiot eivät yrittäneet löytää oman tiensä, vaan ne kopioivat vanhat siirtomaarakenteet ja ideologiat, kuten moderni nationalismi. Sorto siis jatkuu afrikkalaisten itsensä käsissä ja lopulta eurooppalaiset suurvallat hyötyvät heidän keksimiensä rakenteitten pysymisestä, kun saavat halpoja raaka-aneita itselleen, ilman että he tarvitsevat käydä tasapuolista kauppaa afrikkalaisten kanssa. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin se olisi kirjoitettu tänä vuonna. En tiedä pitäisikö olla masentunut vai innostunut?

Ongelmia.

Mutta tämä kirja ei ole täydellinen. Fanon esimerkiksi kirjoitti selvästi tämän kirjan sosialisteille. Kirjassa oletetaan jatkuvasti, että lukija on sosialisti, joten kirjan tekstissä ei perustella, miksi juuri sosialismi olisi parempi järjestelmä kuin liberalismi? Vaan kirjailija pitää itsestään selvänä sosialismin erinomaisuuden.

Mutta kirjan sosialistinen kehys voi vieraannuttaa niitä lukijoita, jotka eivät ole sosialisteja tai eivät edes tiedä kunnolla, mitä tämä poliittinen aate tarkoittaa. Tämä sosialismin ylistys meneekin tässä kirjassa niin pitkälle, että Fanonin mielestä Afrikan valtiot menestyvät, jos he hylkäävät länsimaisen kapitalismin ja omaksuvat länsimaisen sosialismin. Kuitenkin tiedämme, että Afrikan sosialistivaltiot ovat menneet yhtä perselleen kuin kapitalistiset, jos ei enemmänkin.

Mielenkiintoisesti kirjailija antaa vihjeen, miksi hän suosii sosialismia: Fanonin mukaan syy miksi moni Afrikkalaisen valtio omaksui sosialismin tai liittoutui Neuvostoliiton kanssa, oli se, että länsimaisia suurvaltoja ei kiinnostanut Kylmän sodan aikana siirtomaista luopuminen tai edes, että nämä voisivat yrittää kehittyä rauhassa ilman globaaleja paineita. Kirjailijan mukaan, kun siirtomaa on kokenut koko olemassaolonsa aikana liberalismin pimeimmät puolet, liberalismi ei tunnukaan niin siistiltä kuin se länsimaissa on, vaan sorron, rasismin ja riiston ideologiana. Totta kai silloin Neuvostoliitto kuulostaa uudelta ja kivalta, vaikka se ei todellisuudessa olisikaan sellaista.

Toinen ongelma on kirjan psykologiset osiot, jotka olivat vähän tylsiä, vaikkakin antavan hyviä esimerkkejä siitä, miten imperialismi vaikuttaa ihan henkisellä tasolla ihmisten mielenterveyteen. Näitten osioitten ongelma on se, että ne eivät vaikuttaneet kovin tieteellisiltä, vaan enemmänkin spekulaatioilta.

Yhteenveto

Ehkä 60-luvulla tämä kirja oli hirveän radikaali ja vähän rikollinenkin, mutta mielestäni nykystandardeissa perusteos. Tai sitten olen lukenut sen verran pimeää kamaa, että mikään ei järkytä enää. Asiaan voi myöskin liittyä se, että tunnen kirjan kontekstin. Jos olisin kylmiltään lukenut tätä kirjaa, olisin varmaan pitänyt tätä rasistisena valkoisia kohtaan ja väkivaltaa ihannoivana. Väkivaltainen tämä kirja on, mutta kun tuntee, miten afrikkalaisia on riistetty satojen vuosien ajan, se on täysin ymmärrettävää, vaikkakin ei kaikista tapauksissa hyväksyttävää.

Tässä kirjassa käydään hyvin tarkasti sellaisia kysymyksiä, kuin miksi taistella väkivaltaisesti itsenäisyyden puolesta? Mitä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä pyörii sortajan murhaamisen ympärillä, sekä juuri, miten länsimainen kulttuurihegemonia jarruttaa Afrikan kehitystä? Tämä kirja on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan, kun Kylmä sotakin on palannut ja monissa kehittyvissä valtioissa on lukuisia ongelmia, joihin liittyy länsimaisten suurvaltojen intressit.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

helmikuu 2, 2018 · 6:18 am

Infosota

Saara Jantusen ”Infosota” on populaari tietokirja nykyisestä hybridisodankäynnistä.   

24

Omasta puolesta tämä kirja tarjosi aika paljon todisteita siitä, että suomalinen äärioikeisto koostuu Venäjän hyödyllisistä idiooteista tai suoranaisista agenteista, mutta muuten tämä kirja on aika hatara.  

En tiedä johtuuko se siitä, että tämä on popularisoiva teos, kun asiat ovat tässä kirjassa yksinkertaistettu todella paljon. Vai johtuuko se siitä, että Jantunen on vain laiska, kun tässä kirjassa puuttuu kaikki kunnon teoreettinen pohdinta tai lähdeviitteet? Luulisi näin kiistanalaisen kirjan yrittävän edes vakuuttaa muutkin, kuin asiasta jo valmiiksi vakuuttuneet.  

Enemmänkin tässä kirjassa kerrotaan, miten erilaiset roskalehdet ja somekäyttäjät suoltavat Venäjää puolustavia kantoja. Omasta puolestani uskon Venäjän yrittävän vaikuttavan suomalaisiin, kun Yhdysvallatkin niin tekee, mutta tämän kirjan mukaan moni ei suostu siihen uskomaan. Erityisesti tässä kirjassa painotetaan suomettumisen perinteen vaalijoita, joitten mielestä ongelmaa ei ole olemassa, jos sitä ei sanota ääneen.  

Toinen ongelma on kirjan vaikeus määritellä infosota. Kirjailija on näköjään halunnut tehdä tästä kirjasta niin kansantajuisen, että ei mitään teorioita tässä kunnolla selitetä. Enemmänkin teoksessa yritetään takoa miljoona kertaa päähän, että infostoa on kuin perinteistä propagandaa, johon sekoittuvat anonyymit trollit ja valeuutiset. Tämän yksinkertaistuksen vuoksi, minulla ainakin oli suuria vaikeuksia ymmärtää, miten infosota eroaa Kylmän sodan propagandasta? Kirjailija vakuuttaa, että eroaa merkittävästikin. Kuitenkin kirjailijan yritykset kuvata infosota, muistuttavat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallia”, joka on taas muunnelma marxilaisesta kulttuurihegemonia-teoriasta.

Sen lisäksi, että tässä kirjassa puuttuvat lähteet tai perustelut, miksi nyt eläisimme erilaista vaikuttamisen aikakautta kuin Kylmän sodan aikana, niin teokseen on kirjoitettu täysin turhia kappaleita.  

Yksi parhaimmista esimerkeistä on kappale, joka käsittelee sitä, miten kirjailijasta tuli median silmissä ”trolliasiantuntija”, eikä infosota-asiantuntija, vaikka nettitrollaus on vain yksi infosodan aspekti. Muuten tässä on sitten hirveää toistoa samoista pointeista ja samoista ihmisistä. Esimerkiksi Johan Bäckmaniä, jota haukutaan ihan syystäkin, mutta tässä kirjassa keskitytään aivan liikaa yhteen jätkään.  

Negatiivisin asia on sitten se, että kirja antaa ymmärtää, että mikä tahansa Suomen valtiota tai vallitsevaa kapitalistista liberaalidemokratiaa kritisoiva taho, on joko Venäjän agentti tai hyödyllinen idiootti.  

Jotkut tapaukset ovat kyllä ihan selviä. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei muuta teekään, kun kumartaa kaikille tahoille, jotta ei vain ärsyttäisi ketään. Sitten ovat Suomen rauhanpuolustajat, jotka Kylmän sodan aikana keskittyivät liian paljon USA:n imperialismin kritisoimiseen, mutta eivät kuluttaneet niin paljon energiaa Neuvostoliiton laajentumiseen arvosteluun.  

Mutta muuten kirjan subteksti vaikuttaa olevan se, että jos et ole 100% uskollinen Suomen hallitukselle, EU:lle ja taloudelliselle järjestelmälle, niin olet potentiaalinen maanpetturi. Tietyssä perspektiivissä tämä näkemys on totta, mutta silti vähän kyseenalaista, kun jos kaikki vallitsevan järjestelmän kritisointi kehystetään mahdollisen vihollisvaltion agendan edistämisenä, niin joko vallitsevassa järjestelmässä ei ole mitään vikaa tai sitten Venäjän agressiota käytetään kyynisesti järjestelmäkritiikin vaientamiseen.  

Esimerkiksi USA:ssa monet tahot ovat jo kritisoineet sitä, että media siellä on kehystämässä kaikki maassa olevat sosiaaliset levottomuudet Venäjän infosodan aiheuttamiksi, eikä johtuvan sen takia, että maassa on oikeasti vuosisatojen aikana kasautuneita sosiaalisia ongelmia.  

Kuitenkin tämä kirja ei nyt aivan surkea ole. Kirjailjat pyrkivät puolueettomuuteen käsittelemällä myöskin Yhdysvaltojen ja Israelin vaikuttamiskeinoja.  

Erityisesti propagandan luonteen selittäminen on kirjassa ansiokasta. Monet luulevat, että propaganda on suoraan sellaisia kuvia kuin ”HALUAN SINUT LIITTYVÄN ARMEIJAAN!”, mutta oikeasti propaganda on juuri uutisia tai vinoutunutta informaatiota.  

Propagandassa sanavalinnoilla yritetään ohjata katsojan ajatukset tiettyyn suuntaan, jossa tämä tekee propagandistin haluamat johtopäätökset. Propagandassa ei siis ole vain jotain selkeästi jonkun suurvaltaa kannattavia julisteita katukuvassa, vaan uutisiksi naamioituneita mainoksia tai artikkeleita, jotka ovat muka puolueettomia, mutta painottavat tiettyyn suuntaan.  

Valemedia on juuri kärjistynein esimerkki, jossa pyritään nostamaan esiin vaikka maahanmuuttajien rikoksia, erityisesti jos nämä ovat mahdollisimman brutaaleja joukkoraiskauksia. Irvokkaitten rikoksien korostuksen tarkoitus, on saada lukija vihaiseksi, jotta tämä jakaisi klikkiotsikolla varustetun valeuutisen Facebookissa saatetekstillä ”Tää pistää vihaksi! Miten poliitikot ei tee mitään tälle matu invaasiolle?!11” Myöhemmin sitten paljastuu, että rikos joko oli täysin keksitty tai sitten sen informaatiota vääristeltiin, antaakseen kuvan, että pakolaiset vaan juoksentelevat Suomessa raiskaamassa naisia, ja kukaan ei estä heitä. Tällaisen uutisoinnin tarkoitus on antaa esimerkiksi MV-lehden lukijoille kuvan, että Suomen hallitus on kyvytön suojelemaan suomalaisia, jolloin nämä alkavat pohtimaan, että kenties Venäjän puolidiktatuuria tarvittaisiin Suomeen pelastamaan naiset.  

Olen itsekin somessa törmännyt henkilöihin, jotka ilmoittavat tukevansa Puolan fasismiin nojautuvaa hallitusta, vaikka eivät pidäkään kansalaisvapauksien murenemisesta, koska ”muuta keinoa ei ole pelastaa Puolan kansaa”. Eli ihmiset saadaan tukemaan diktatuuria, vastoin tahtoaan, juuri edistämällä mielikuvaa, että jos ei nyt riisuta kansalaisvapauksia, niin toinen vaihtoehto on kaaos ja tuho. Juuri tähän psykologiseen ilmiöön äärioikeisto on panostanut kovasti.  

Oma kiinnostus oli tietenkin äärioikeistossa, joka tämän kirjan mukaan on suurin Venäjän informaatiosodan kärki, eikä niinkään äärivasemmistolaiset. MV, Magneettimedia, Uberuutiset ja muut äärioikeistolaiset ”vaihtoehtomediat” ovat selkeästi Venäjään-kaleillaan ja pyrkivät kehystämään länsimaiset rakenteet juutalaiskommunistien salaliitoiksi. Ainoa asia, mitä yhä ihmettelen, on miksi ihminen ylipäätänsä omaksuu idean, että juutalaiskommunistit tai naiset hallitsevat maailmaa, ja yrittävät orjuuttaa valkoiset liha syövät, heteromiehet? Eihän tällaisisssa salaliitoissa ole mitään järkeä!

Yllättävä kyllä vasemmistolainen Voima! -lehti ei mainita tässä kirjassa, eikä muita vasemmistolaisia lehtiä, paitsi Vastavalkea. Eli kaiken ironian huipussaan vasemmistolainen media on luotettavampaa kuin oikeistolainen! Jopa kommunistinen Tiedonantaja tai anarkistien Kapinatyöläinen ovat vakavasti otettavimpia kuin MV-lehti, tämän kirjan mukaan.   

Mielestäni tämä on hyvä esittelykirja modernin propagandan toimintaperiaatteista ja miten tunnistaa propaganda, mutta huono kirja todistamaan, että Venäjä oikeasti hyökkää Suomea propagandalla. Varmasti syvällisempiä ja analyyttisia kirjoja samasta aiheesta löytyy.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,