Avainsana-arkisto: kulttuurihistoria

Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria

Vaikka lapsuuteni oli 90-luvun Suomessa, perheeni muutti Brasiliaan, kun olin kymmenenvuotias. Asuin sitten Brasiliassa viisi vuotta, jolloin onnistuin melkein unohtamaan suomen kielen ja -kulttuurin. Palasin Suomeen 14 vuotta sitten, mutta silti tietämykseni suomalaisesta kulttuurista ja historiasta on hyvin pinnallista. Sen vuoksi hankin tämän vuonna 2016 julkaisun monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” kirjan.   

11

Idea   

Vaikka tässä kirjassa käsitellään itsenäisen Suomen kulttuurihistoriaa, pääosin se keskittyy rauhan ajan historiaan. Joten kirjan kulttuurikuvaus vain katkeaa Talvi- ja Jatkosodan ajaksi, jonka jälkeen se jatkuu. Kirja käsittelee hyvin yksityiskohtaisesti ajan vallitsevia ideologioita, asenteita ja populaarikulttuuria. Niin tuotteitten, kirjojen, tiedotteiden kuin aikalaiskuvauksien kautta.    

Koska tämä on juhlaopus, se sisältää runsaasti suuria värikkäitä kuvia esineistä ja tapahtumista, joita oli kiinnostava nähdä. Tässä mennään todella syvälle suomalaiseen populaarikulttuuriin, mutta helppolukuisesti. Jotenkin suurin osa kirjailijoista on saanut kirjassa aikaan kielen, joka on samaan aikaan nostalgista ja puolueetonta. Tuntui kuin oma mummo olisi kertomassa Suomen kulttuurihistoriasta, mikä on minusta suuri saavutus, kun vanhimmat muistoni Suomesta ovat 90-luvun lama-Suomesta. 

Erityisesti elokuvia ja kirjoja käytetään kehyksinä, joitten kautta tarkastellaan eri aikakausien asenteita ja ideologioita. Esimerkiksi naisten oikeudet heijastuvat naistenlehdissä, joissa ensin korostettiin hyvää äitiyttä ja siveellisyyttä. Suomen vaurastuessa, alettiin käsitellä enemmän naisten kulutustuotteita ja seksuaalista hyvinvointia.    

Yhteisöllisyys   

Kirjan kantavin teema on suomalaisten konsensushalu ja yhteisöllisyys. Vaikka itsenäistyttyä Suomessa elettiin pääosin toisistaan eristyneissä kylissä, missä yhä vihattiin vieraita, suomalaiset rakensivat talkoohengessä maata. Erityisen innoittavaa oli Jatkosodan jälkeen kuvaus rintamamiestalojen rakentamisesta. Siihen eivät osallistuneet vain ammattilaiset työmiehet, jostain yhtiöstä, vaan naapuruston miehet yhdessä rakensivat toistensa talot valtion antamilla materiaaleilla ja välineillä. Tietenkin yhteisöllisyyttä edisti myöskin kirjassa kerrottu suomalainen kouluopetus, jonka tehtävä oli luoda sisällissodan jälkeen valtiolle ja kristinuskolle uskollisia oppilaita. Kirjassa on lukuisia katkelmia eri koulukirjoista vuosikymmeniltä, joissa näkyy valtion sen hetkelliset ideologiset painotukset.    

Kontrastina on suomalaisten korkea alkoholismi ja itsemurhatilastot. Suomessa alkoholin runsasta kuluttamista alettiin nähdä ongelmana 1800-luvulla ja itsemurhia 1930-luvulla. Alkoholin runsas kulutus jäi mysteeriksi, vihjaillaan että asiaan liittyy maaseudun rakennemuutokset, mutta syvemmälle syihin ei lähdetä. Kirjassa analysoidaan, miten alkoholia käsiteltiin elokuvissa ja lauluissa. Itsemurha oli mielenkiintoisin, koska 1930-luvulla eniten nuoret naiset tappoivat itseään, eikä miehet. Alun perin syyksi oletettiin naisten suuri ”tunteellisuus” verrattuna miehiin, mutta myöhemmin saatiinkin selville, että suurin osa itseään tappavista naisista, oli tehnyt tekonsa, koska olivat tulleet raskaaksi, eikä aborttia sallittu. Tämä heijastui kulttuurissa, missä liikkui paljon varoittavia tarinoita esiaviollisesta seksistä. Naisten itsemurhat vähenivät merkittävästi, kun abortti sallittiin ja alttiin painottaa seksuaalivalistusta kouluissa.  

Fasismi   

Tietenkin tässä kirjassa käsitellään 30-luvun IKL:n ja AKS:n sekoiluja, jotka hetkellisesti saivat melkein vallan Suomesta. Tässä kirjassa kuitenkin korostetaan enemmän antifasistien näkökulmaa, kuten Mika Waltarin ”Surun ja ilon kaupunki” kirjasta. Waltarin kirjassa opettaja haukkuu sinimustiin sonnustautuneita oppilaita ”roskasakiksi”. Yksi mielenkiintoinen huomio, jonka tein oli yhdestä AKS:n tiedotteesta, jossa haukuttiin Katri Valanan ajamaa kansainvälistä avoimuutta ”kosmopoliittisuuden ja kaksikielisyyden imeläksi suvaitsevaisuusopiksi” Jotkut asiat näköjään eivät vain muutu tässä maassa.    

Vasemmistolainen kulttuurihegemonia   

Mielenkiintoisin huomio, jonka tein tässä kirjassa oli, miten nykyään vasemmistolaisiksi lasketut asiat, kuuluivat 1900-luvun alun suomalaisessa kulttuurissa ”normaaleihin” asioihin. Esimerkiksi vaikka oikeisto voitti sisällissodan, sille oli itsestäänselvyys suomalaisten metsien kansallistaminen. Ajatus, että joku voisi omistaa yksityisesti metsän oli tuohon aikaan kauhistus, jota piti torjua. Sama oli teollistuminen. Sen sijaan, että Suomessa olisi annettu markkinoitten näkymätön käsi teollistaa Suomen, valtio tuli väliin omalla kädellään. Se tuki erilaisia yksityisiä yrityksiä kehittymään tai sitten itse rakensi lukuisia tehtaita, infrastruktuuria ja yrityksiä, joita ei ollut ennen olemassa. Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat lähes Neuvostoliiton kaltaisen suunnitelmatalouden määrittämiä.   

Kirjassa kerrotaan, että virastoja myöskin luotiin hoitamaan erilaisia suomalaisen yhteiskunnan sektoreita, mikä pääosin loikin suomalaisen keskiluokan. Tämä valtion välillisesti luoma keskiluokka yhdistettynä suhteellisen vapaisiin markkinoihin, mursi suomalaisen säätyluokkien viimeisetkin rippeet. Vielä 30-luvulla Suomessa oli tapana tervehtiä ja puhutella eri sosiaalisten luokkien ihmisiä eri tavalla.

Jos nykyinen oikeistolainen matkustaisi sisällissodan jälkeiseen Suomeen, hän luulisi päättyneensä sosialistiseen valtioon. Kirjan mukaan tällainen kapitalismin ja valtion välinen sekatalous oli itsestäänselvyys Suomessa 1980-luvulle saakka, jolloin alkoi talouden liberalisoituminen. Tässä loppuukin kirjan puolueettomuus. Esimerkiksi Annu-Hanna Anttilan artikkeli käsittelee, miten tämä liberalisoituminen yhä jatkuu, tuhoten tuhansien suomalaisten elämän, lisäten eriarvoisuutta ja sosiaalista pahoinvointia. Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, mutta hänen tekstinsä sävy poikkeaa niin radikaalisti muusta kirjasta, jossa historialliset tapahtumat vain esitetään kiihkottomasti, että se häiritsi.   

Yhteenveto    

Monen kirjoittaman ”Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria” on todella hyvä tietokirja Suomen kulttuurihistoriasta ja sen eri ideologioitten muutoksista, erityisesti tarkasteltuna kulttuurituotteitten kautta. Näin puoliksi ulkomaalaisena on hyvin mielenkiintoista nähdä, miten hirvittävästä kurjuudesta ja sodasta nousu vauras kansa, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen. Ehkä ikävin juttu onkin kirjan loppu, joka esittää, että olemme kadottaneet yhteisöllisyyden ja liukumassa takaisin samaan pimeyteen, joka loi edellytykset sisällissodalle.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Miksi valkoiset eivät osaa tanssia?

Barbara Ehrenreichin ”Katutanssit: Kollektiivisen nautinnon historia” (oma suomennos) on vuonna 2006 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ilmiöstä.

5

Otin tämän kirjan lukulistalle, kun se sivu mennessä mainittiin jossain folkloristiikan oppikirjassa. Teoksessa kerrottiin, miten eurooppalaiset tutkimusmatkailijat olivat järkyttyneitä, kun tapasivat afrikkalaisia, jotka tanssivat ilman mitään ”järkevää” syytä. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kuvailivat päiväkirjoissaan, miten on ”epäinhimillistä” tanssia kadulla ja se on johduttava Saatanasta. Tämä pikku yksityiskohta oppikirjassa kiinnosti paljon, koska on olemassa stereotypia valkoisesta ihmisestä, joka ei osaa tanssia. Samaan aikaan on stereotypia mustista afrikkalaisista, jotka keikuttavat persettä heti, kun mikä tahansa rumpu pärisee jossain. Otin tämän kirjan lukulistaan silkasta uteliaisuudesta. Onneksi otin, koska tämä kirja kertoo paljon laajemmista asioita kuin katutanssin historiasta.

Antropologiaa

Ehrenreich kertoo tässä kirjassa tanssimisen evoluutiohistorian ja käsittelee erilaisia teorioita siitä, miksi tanssiminen kehittyi? Uskottavamman teorian mukaan tanssiminen on kehittynyt suojamekanismina suuria petoeläimiä vastaan. Ihmiset ovat metsästäneet ryhmässä ja, kun he kohtasivat petoeläimen, he kokoontuivat riviin ja alkoivat tömistellä jalkojaan ja heiluttaa keihäitään synkronoidusti. Petoeläimen silmissä tiivis synkronoitu ryhmätanssi näytti yhdeltä valtavalta äänekkäältä eläimeltä, jota ei kannattanut hyökätä. Tästä evolutiivisesta suojamekanismista kehittyivät sitten kaikki alkuperäiskansojen ryhmätanssit, jotka melkein aina liittyvät metsästykseen ja keihäitten heiluttamiseen.

Kirjailija käsittelee, miten ensimmäiset eurooppalaiset antropologit yrittivät selittää kollektiivisien tanssimisen. Hulluimman teorian mukaan mustilla afrikkalaisilla ei ollut oikeastaan aivoja päässä, vaan selkärangassa, jolloin välillä ajatukset aiheuttivat kehossa nytkähtelyä. Eli jonkun 1800-luvun neropatin mukaan afrikkalaiset eivät tanssineet, vaan ”nytkähtelivät”. Kuten voitte nähdä, porukka oli tutkimusretkeilyn aikoina todella rasistista.  Tietenkin tässä kirjassa kuvaillaan vakavasti otettavimpien antropologien havaintoja julkisen tanssimisen ja kehollisen ilmaisun laajuudesta, näitten aktiiviteettien psykologisista vaikutuksista sekä, miksi valkoisilla eurooppalaisilla, arabeilla ja kiinalaisilla ei ole yhtä tiiviitä perinteitä kuin muualla maailmassa. Miksi me ”sivistyneet” kansat olemme luonnonoikkuja?

Kansojen historia

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa onkin, miten valkoiset eurooppalaiset kadottivat taidon tanssia kollektiivisesti? Kirjailija kertoo, miten antiikin Rooman imperiumin aikana, roomalaiset pyrkivät tukahduttamaan Dionysos Jumalan kultteja, joissa esiintyi villejä tanssirituaaleja, eläinten uhrauksia ja seksiorgioita. Aikalaiskuvauksissa paljastuu, että roomalaiset eivät pitäneet Dionysos rituaaleista, koska niissä naiset olivat johtavassa asemassa. Toinen syy oli, että Dionysos rituaalit olivat spontaanisia kansankokouksia, joita tapahtui ilman viranomaisten valvontaa tai lupaa. Roomalaiset viranomaiset pelkäsivät, että katutansseissa voisi kyteä kapinan siemeniä. Näin Dionysos juhlat kiellettiin väkivalloin.

Tämä kirja kertookin oikeastaan siitä, miten ensin antiikin roomalaiset, sitten kristityt roomalaiset ja sen jälkeen eurooppalaiset kuninkaat, Ranskan vallankumoukselliset hallitukset ja modernit diktatuurit pyrkivät kukin vuorollaan kieltämään katutanssit ja korvaamaan ne keskusvallan hyväksymillä sotilasparaateilla. Kristinuskossakin alun perin suoritettiin vielä myöhäiskeskiaikaan asti jumalanpalvelusta kirkoilla tanssien.

Barbara Ehrenreichin kirja paljastaa, että katutanssit ovat kautta historian uhka keskusvallalle, joka pelkää niistä syttyvän kapinoita. Kapinoita ja kansannousuja tosiaan tapahtui katutanssien aikana useita kertoja. Niin orjakapinoita siirtokunnissa kuin talonpoikien kansannousuja Euroopan kylissä ja kaupungeissa.

Kirjailijan mukaan nationalismi, protestanttinen kirkko ja kapitalismi olivatkin viimeiset naulat spontaanien katutanssien arkulle. Oli nousevan porvariston etu kieltää kaikki spontaani tanssiminen kadulla, jotta seitsemänpäiväinen työviikko saatiin toimimaan. Ei ollut myöskään tehtailijan etu, jos vapaapäiviä oli liikaa ja ihmiset tulivat myöhään töihin krapulan takia useita kertoja kuukaudessa. Karnevaalit ja katutanssit olivat siis kiellettävä.

Tämä vuosisatojen brutaali kansan spontaaniuden kieltäminen tuhosi lähes täydellisesti eurooppalaisen katutanssikulttuurin. Mutta pahempaa onkin, että spontaaniin katutanssin viha ulottui imperialismiin, jolloin eurooppalaiset lähtivät kuin mitkäkin barbaarilaumat väkivalloin kieltämään muitten kansojen tanssiperinteet.

Suurin teesi

Kirjan ydinteema ei olekaan odottamani kulttuurisokki valkoisten eurooppalaisten ja mustien afrikkalaisten välillä. Vaan tämä on lähes anarkistinen kansojen historia siitä, miten orastava kapitalismi tuhosi lähes lopullisesti eurooppalaisten kehollisen tunteiden ilmaisun.

Kirjailija teoretisoikin, että syy, miksi teollisuusmaissa masennus on kasvanut räjähdysmäisesti 1600-luvulta lähtien, ei johdu vain parantuneesta diagnosoinnista, vaan siitä, että olemme väkivalloin tukahduttaneet kollektiivisen tunteitten ilmaisun. Kirjailija vitaa tutkimuksiin, joitten mukaan yhteisten asioitten hoitaminen ja tanssiminen joukkoina, vähentää ihmisten masennusta ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta.

Kiihtyvä kapitalismi on murskaamassa ihmisten yhteisöllisyyden, jakaen meidät koko ajan pienempiin kulutuskeskeisiin ryhmäidentiteetteihin ja pakottamalla meidät kilpailemaan toisiamme vastaan työmarkkinoilla. Tämä ihmisten eristäminen toisistaan luo hirvittäviä psykologisia ongelmia ja sen takia itse kapitalistista järjestelmää olisi rankasti uudistettava.

Tämä kirja muuttuu antropologisesta tutkimuksesta sosialistiseksi manifestiksi. Itselleni tällainen politikointi ei häiritse, erityisesti kun se on yhdenmukaista monen muun tutkimuksen kanssa. Esimerkkinä vaikka Jarmo Limnélin ja Jari Rantapelkosen kirja ”Pelottaako? Turvallisuuden tulevaisuus”. Jos mennään populaarimpaan kirjallisuuteen, niin Yuval Noah Hararin tietokirja ”Homo Deus” toteaa saman.

Kirjailija itse ei mainitse omaa puolueorientaatioitaan eikä tarkalleen, mitä ideologiaa kannattaa. Voi hyvinkin olla siis, että kirjailija on päättynyt kirjassa esitettyihin antikapitalistisiin johtopäätöksiin omien tutkimustensa valossa. Oikeastaan Ehrenreich arvostelee Neuvostoliittoa, joka myöskin pyrki brutaalisti kieltämään spontaanit katutanssit. Mutta kirjan viesti on aika selkeä, erityisesti kun se toistetaan useita kertoja pitkin kirjaa: Kapitalismi ja keskusvalta etäännyttävät ihmisiä toisistaan ja luovat masennusta. Ihmisillä pitäisi olla enemmän valtaa hallita omaa elämää ja tanssia missä ja milloin tahansa.

Yhteenveto

Barbara Ehrenreichin ”Katutanssit: Kollektiivisen nautinnon historia” on todella hyvä ja helppolukuinen tietokirja katutanssien historiasta. Tämä kirja ei rajoitu vain Eurooppaan ja Afrikkaan, vaan käsittelee myöskin Lähi-Idän, Aasian ja Etelä-Amerikan historioita ja kulttuureita. Kirja keskittyy eurooppalaisiin, koska nämä valloittivat koko maailman ja pyrkivät tehokkaasti alistamaan kaikki muut kansat heidän perversseihin käsityksiin ”sivistyksestä”. Mutta tämä ei ole puolueeton kirja, vaan se selkeästi ottaa kantaa tutkimustuloksiin, luoden teorian, joka haastaa nykyistä vallitsevaa taloudellista järjestelmää ja suurempia uskontoja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Muutaman töhryn tähden

Mikael Brunilan, Kukka Rantan ja Eetu Virenin ”Muutaman töhryn tähden” on vuonna 2011 julkaistu tietokirja Helsingin kaupungin graffitivastaisesta sodasta vuosilta 1998-2008.

5

Teoria kaiken takana.

Ennen vuotta 1990 graffiteja ei nähty suurena ongelmana, vaan osana kaupunkikulttuuria, mutta kaikki muuttui, kun USA:sta rantautuivat ideat rikottujen ikkunoitten-teoriasta. Helsingin kauppakamari alkoi vaatia kaupungilta toimia ”töhryjen” poistoon, koska ne koettiin haittaavan kaupungin imagoa ja näin liiketoimintaa. Rikottujen ikkunoitten-teorian mukaan, jos kaupungissa ei heti korjattu rikottu ikkuna, se alkaisi luomaan kaupungin asukkaissa välinpitämättömyyden ilmapiirin, jossa muitakin ikkunoita voidaan rikkoa ja katuja roskata. Kun lika ja rappeutuneisuus leviävät kaupunkikuvassa, ihmiset lakkaavat välittämästä ympäristöstään ja muista ihmisistä. Rikollisuus lisääntyy ja syntyy tuhon ja rikollisuuden kierre. Estääkseen tällaisen urbaanin kaaoksen leviämisen, rikottuja ikkunoita on nopeasti korjattava ja pyrittävä estämään tulevia ikkunoitten rikkomisia. Logiikka päti ikkunoitten lisäksi, kaikkeen likaan, rappioon ja graffiteihin.

Historia

Helsingin kaupunki piti teoriaa uskottavana ja laati uusia lakeja graffitien totaaliseen kieltoon. Kiellon lisäksi aloitettiin ”Stop töhry” kampanja, jossa pyrittiin valistamaan asukkaita ilmiantamaan katutaiteilijoita poliisille ja opettamaan lapsiaan vihaamaan graffiteja. Yhdellä kertaheitolla joukko nuoria muuttui pahemman luokan saastaksi, jonka toiminta uhkasi koko Helsingin kaupungin turvallisuutta.

Kirjailijat kertovat, miten kokonainen puolijulkinen teollisuus muodostui graffitimaalareitten kukistamisen ympärille. Helsingin kaduilla alkoi partioita yksityisten vartiointifirmojen vartioita ja siivousfirmoja palkattiin välittömästi puhdistamaan kaikki muurit ja junavaunut, joissa ilmeni graffitia, jopa aiemmin graffitien maalaukseen tarkoitettuja paikkoja. Ihmeellisesti kaupungin turvallisuus- ja puhdistuskustannukset nousivat hyvin korkealle, siitä huolimatta, että edellä mainitut toiminnot olivat yksityisten firmojen hoitamia.

Korruptio?

Suurin ongelma tässä kirjassa ovat sen kirjoittajien tapa vihjailla kaikenlaisesta, mutta ilman konkreettisia todisteita. Kirjassa ilmenee, että vartiointi- ja puhdistusyritysten kilpailutuksessa on epäselvyyksiä, joita Helsingin kaupungin virkamiehet eivät osanneet selittää. Kirjailijat eivät suoraan syytä kaupunkia korruptiosta, mutta antavat ymmärtää, että koko katutaiteen kriminalisointi keksittiin täyttääkseen muutaman yksityisen firman taskut. Erityisesti, kun kymmenen vuoden jälkeen koko projekti kuopattiin turhana. Graffititaide ei vähentynyt kaupungissa, vaan lisääntyi, koska vartioitten ja kameroitten takia, maalarit eivät enää kuluttaneet monta tuntia maalauksien tekemiseen, vaan he suihkuttivat muutamassa sekunnissa tageja, jotta ehtisivät karkuun. Tagien määrä lisääntyi nopeammin kuin niitä ehdittiin puhdistamaan. Melkein kuin graffiti olisi oire jostain, eikä itse syy.

Väkivalta

Kirjassa korostetaan, miten yksityisen turvallisuusfirmojen vartijat kohtelivat sadistisesti graffitimaalareita. Olivathan nämä määritelty yhteiskunnan suurimmiksi vihollisiksi, joten oli luonnollista, että heitä kohdeltiin pahemman luokan rikollisina. Sen lisäksi, etä 14 -vuotiaita maalareita pahoinpideltiin, poliisi pidätti joissakin tapauksissa sekä taitelijan, että tämän perheenjäseniä pitkiksi ajoiksi, ilman oikeudenkäyntiä tai virallista syytettä, vain jotta heidät selittämättömästi vapautettiin. Ne, jotka tuomittiin, tuomittiin suuriin sakkoihin, jotka kulkivat kymmenissä tuhansissa euroissa, koska puhdistuskustannukset olivat niin korkeita.

Uusliberalismi?

Kirjailijoitten asenne paistaa läpi tässä kirjassa. Kirjoitustyyli on välillä niin asenteellista, että muistaa, miksi tämä on oikeastaan pamfletti, eikä varsinainen tietokirja. Mutta populaari ja äärimmäisen puolueellinen kieli ovat ärsyttäviä, suurin ongelma on kuitenkin kirjan pääteesin epäselvyys.

Vaikka yhden taitelijaluokan kriminalisointi on kyseenalaista, kirjailijat yrittävät selittää koko aikajakson liian vasemmistolaisesta näkökulmasta, että se olisi objektiivista. Tässä jopa onnistutaan tunkemaan Marxin antikapitalistista teoriaa.

Kirjailijat harvoin julistavat mitään suoraan, vaan vihjailevat jatkuvasti, mikä ärsytti suunnattomasti. Vihjailu ei ole kovin tieteellistä, vaan juuri sellaista pelkurimaista jään kokeilemista kepillä. Sentään perustelevat vihjailun sillä, että suurin osa tapauksen asiakirjoista on luokiteltu salaisiksi, joten on vaikeaa todistaa, mitään konkreettista.

Mutta vasemmistolainen asenne ilmenee siinä, miten koko graffititaiteen kriminalisointi kehystetään rasistisen uusliberalistisen politiikan aikaansaannokseksi. Kirjassa toki oli kiinnostavaa lukea rikottujen ikkunoitten-teorian alkuperästä ja, miten se ei perustunut mihinkään tutkimustietoon, vaan New Yorkin poliisin mututuntunmaan, mutta kun siirryttiin Helsinkiin, kaikki tarkka taustoitus ja ideologioitten tutkiminen tyssäävät täysin. Kirjailijat vain olettavat, että koska Helsingin kaupunki kuunteli kauppakamaria ja palkkasi yksityisiä firmoja hoitamaan katumaalarit hyvin kyseenalaisilla ”kannustimilla”, sen on pakko johtua siitä, että Helsingin kaupunki sortui uusliberalismiin. Toki uskottava teoria, kun koko Stop töhry kampanja toteutettiin pääosin valtion ja yksityisten firmojen välisillä hämärillä sopimuksilla, mutta kirjailijat eivät vaivaudu ottamaan selvää, mitä puolueet olivat valtuustossa tuohon aikaan, ketkä olivat kunnanvaltuutetut ja mitkä olivat näitten ideologiset taustat?

Yhteenveto

Hyvä historiikki aiheesta, mutta huono teoretisoimaan sitä.  Ehkä johtuu siitä, että olen itse kulttuuritutkija, joten minua aina kiinnostaa, miten jokin idea on syntynyt, miten se on omaksuttu ja miksi? Tässä kirjassa enemmänkin raportoidaan graffitimaalarien kriminalisoinnista, sen vaikutuksista Helsinkiin ja katutaitelijoihin, jonka jälkeen sitten yritetään koko touhu teoretisoida kaikilla mahdollisilla vasemmistolaisilla sosiologisilla teorioilla, ilman tarkempaa perustelua. Esimerkiksi tässä kirjassa viitataan paljon amerikkalaisiin tutkimuksiin graffititaiteesta ja uusliberalistisesta politiikasta, mutta ei kotimaisiin tutkimuksiin. Pitäisi nyt kaikkien tutkijoitten tietää, että eivät kaikki yhteiskuntateoriat sovellu sellaisenaan joka ympäristöön. Suomessa on erilainen yhteiskuntarakenne kuin amerikkalaisissa kaupungeissa, joten on yritettävä nojautua paikallisiin tai vähintäkin Pohjoismaisiin tutkimuksiin aiheesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Pop-kulttuuriperinteen luoja

Brian Jay Jonesin ”George Lucas” kertoo Tähtien sota -elokuvista tunnetun elokuvaohjaajan elämästä.   

49

Ensiksi pitää kertoa, että kirjan kansi on mahtava. Jo kansi kertoo kaiken, mitä pitäisi tietää. Nuori mies tuijottaa luomustaan silmiin ja elokuvalavaste kuvitteellisesta maailmasta on molempien keskellä. Aavikon äärettömyys näkyy taustalla, kuin osoittaakseen yhden suurmiehen elämän mitättömyys verrattuna hänen luomukseensa, joka kenties syöpyy kulttuurimme ikuisiksi ajoiksi.   

Rakenne  

Kirjan tulokulma on vähän ongelmallinen. Alku on kuin jostain teinilehdestä, jossa kerrotaan Lucasin perhetaustasta ja miten ihanaa hänen lapsuutensa oli, vaikka mies itse kertoi omin sanoin, että hänen lapsuutensa ei tuntunut niin kivalta. Eli kirjailija selvästi yrittää silotella elokuvaohjaajan elämää ties mistä syystä. Kenties suuri fanitus? Kirjailija yrittää pehmittää kaikki George Lucasin personalisuuden ja elämän ikävimmät puolet ja selittämään ne parhain päin. Toki jos tykkää lukea elämäkertoja, jossa ei haukuta liikaa kohdetta, niin tämä on erinomainen siinä. Olen vaan tottunut lukemaan hirmuhallitsijoitten ja vallankumouksellisten elämäkertoja, joissa ihan rehellisesti esitetään ne alastomat faktat, ilman kaunistelua.   

Matka amerikkalaiseen pop-kulttuuriin   

Muuten aika hyvä elämäkerta, joka välittää täydellisesti minkälaisesta kulttuurisesta vaikutuksesta oli kyse, kun Tähtien sota -elokuvat tulivat valkokankaalle 70-80-luvuilla. Samalla tässä kerrotaan koko 60-70-luvun elokuvaskenen mullistuksesta, josta syntyivät modernin länsimaisen elokuvataiteen suurimmat ohjaajat: Francis Ford Coppola, George Lucas ja Steven Spielberg, jotka kaikki tunsivat- ohjasivat- ja tuottivat toistensa elokuvia.   

70-luvun elokuvakulttuuri masensi George Lucasta. Siihen aikaan suurin osa elokuvista kertoi rikollisuudesta, sarjamurhaajista ja Vietnamin sodan kauhuista. Lucasin mukaan oli kasvamassa sukupolvi lapsia, joitten roolimallit olivat kovan onnen antisankareita, eikä suuria myyttisiä tarinoita välitetty enää elokuvien kautta. Lucas päätti korjata asian ja luoda modernin sadun, joka sijoittuisi avaruuteen. Sadun, joka ylevöittäisi sielun ja mielen, joka herättäisi toivoa paremmasta maailmasta. Eli Lucas käytti hippihabitustaan luodakseen kaikkien aikojen täydellisemmän myytin, joka pelastaisi sukupolven lapsista kulttuuriselta apatialta ja epätoivolta, joka vallitsi 70-lukua.  

Muistan 9-vuotiaana vuonna 1999, kun ”Pimeä uhka” tuli elokuvateattereihin ja  ymmärsin, että olin kokemassa suurta kulttuurista tapahtumaa, josta isäni oli kertonut niin paljon. Sama traditio jatkuu ja olen nähnyt kaikki 90-luvun jälkeen tulleet Tähtien sodat elokuvateattereissa. Jopa nämä viimeiset Disney viritykset, jotka eivät pääse lähellekään sitä taianomaista mahtavuutta, jota alkuperäiset välittivät. Olen niin kova fani, että olen hankkinut netin syövereissä äärimmäisen harvinaisen 70-luvun puhtaan elokuvateatteriversion Tähtien sota -elokuvasta, joka nykystandardeissa on ihanan karu.

Silti, kyse ei ole vain elokuvista, vaan kyse on kulttuuriperinteestä. Kulttuuriperinnettä emme kyseenalaista, koska se on osa yhteisöllisyyttämme, oikeastaan osa identiteettiämme, joka kertoo meille, ketä me olemme ja mikä on paikkamme universumissa. 

Visionäärin elämä   

Sitä en tiennyt, että Lucas aloitti taide-elokuvien ohjaajana, joka keskittyi ”sävyruno” elokuviin. Eli sellaisiin äärimmäisen konseptuaalisiin, melkein mykkäelokuviin, jossa musiikki ja estetiikka ovat keskiössä, eikä niinkään juoni tai dialogi.   

Kaikenlaisten sattumien kautta, joihin liittyy Hollywoodin rahanhimo, Lucas päättyikin ohjaamaan äärimmäisen kaupallisia elokuvia. Mutta Hollywood-studiot eivät 70-luvulla uskoneet scifi/fantasia-elokuviin, joten Lucas sai niukasti rahoitusta ja häntä uhkasivat jälkituotannon satunnaiset filmileikkaukset. Nämä olosuhteet traumatisoivat nuorta ohjaajaa niin paljon, että ne määrittivät hänen elokuvantekoa koko elämän ajan.   

Lucas alkoi ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan jälkeen haalia kaikki elokuvatuotannon kontrolli itselleen, jotta kukaan ei voisi leikata tai editoida hänen elokuvaansa ilman lupaa. Tämä vallan haaliminen tuotti tulosta ja Lucasista tuli miljardööri, joka onnistui tuottamaan elokuvat täysin itsenäisesti, ilman ulkopuolisten studioitten apua. Kuitenkin tämä vallan haaliminen teki miehestä kontrollifriikin ja jääräpäisen ohjaajan, jota ei voinut kyseenalaistaa. Lucasista tuli se, mitä hän vastusti.  

Vaikka luulin tietäväni kaikki elokuvat, joita Lucas tuotti tai ohjasi, tässä kirjassa mainitaan historian unohtamia elokuvia, joista en ollut koskaan kuullut. Näillä elokuvilla oli suurilla budjeteilla ja kunnianhimoisilla visioilla, mutta ne olivat kokonaisuudessaan niin huonoja, että ne floppasivat välittömästi. Mutta koska Lucas omisti kaikki tuotannon ja jakelun osiot, niin hän pystyi yhä tuottamaan elokuvia. Asia, mikä ei olisi mahdollista suurissa studioissa, joissa jokaisen elokuvan kassamenestys on mittari sille, annetaanko ohjaajalle lisätöitä.   

Teknologian edistäjä   

Monet tietokoneanimaatio- ja editointiteknologiat, mitkä ovat nyt standardia, olivat Lucasin firman keksimiä. Ainoa syy, miksi näitten teknologioitten keksiminen oli mahdollista, oli se, että Lucas omisti kaikki elokuvatuotannon vaiheet, jolloin hän pystyi suoralla mahtikäskyllä saamaan palkkaamansa insinöörit keksimään kameran tai editointilaitteen, jolla hänen visionsa voitaisiin toteuttaa. Jos Lucas olisi ollut tavallinen elokuvaohjaaja, budjetin tai tuotannon lautakunnan rajoitteet olisivat määränneet hänet tyytymään tarjottuihin työvälineisiin.  

Yhteenveto   

Ehkä harmillisin juttu minulle oli se, että olen niin kova Tähtien sota -fani, että olen nähnyt kaikki dokumenttielokuvat ja lukenut kaikki artikkelit elokuvanteosta, joten siinä saralla ei ollut kovin paljon uutta. Ehkä ainoa yllätys oli, että Tähtiensota elokuvat eivät olleet allegoria Toiseen maailmansotaan, kuten alun perin oletin, vaan Vietnamin sotaan. Tämä tarkoittaa, että imperiumi ei edustakkaan natseja, vaan amerikkalaisia.   

Puutteista huolimatta Brian Jay Jones ”George Lucas” elämäkerta on loistava teos, joka kertoo yhdestä miehestä ja tämän visiosta muuttaa maailma yksi kulttuurituote kerrallaan ja myydä siinä välissä aivan vitusti leluja.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Muissa maailmoissa: Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria.

Jyrki Siukonen ”Muissa maailmoissa: Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria.” on populaari tietokirja, jossa kerrotaan eurooppalaisten filosofien ja tiedemiesten maapallon ulkopuolisen elämän sepkulaatioista antiikin ajoista 1960-luvulle asti. 

20170622_132052

Kuten nykyäänkin, niin avaruusolioita ei ole löydetty, mutta ennen vanhaa tietämys avaruudesta oli niukkaa ja sen vuoksi visiot niistä olivat hyvinkin eksoottisia ja samaan aikaan hyvinkin tuttuja. Siukonen käy läpi niin antiikin Kreikan filosofien spekulaatiot maailmankaukkeuden rakenteesta ja mahdollisesta elämästä kuin  valistusajan filosofien villit visiot eri planeettojen asukkaista, että 60-luvun vapaasti huumeita käyttävän sekopään omakohtaiset kokemukset UFO:jen kanssa. Odotin, että kirjassa olisi lyhyitä kuvauksia erilaisista avauusolioista, mutta jokainen kappale on omistuettu jollekkin vanhalle tekstille, jossa aihetta sepkuloitiin.  

Kirjassa todetaan, että ihmisillä oli ja on yhä todella vaikeaa kuvitella kokonaan meidän todellisuudesta irrallaan olevia olentoja, joten vanhimmat visiot avaruusolioista olivat Raamatullisia henkiä, kuolleiten virkamiesten sieluja ja erilaisia vertauskuvallisia henkiä, joilla kaikilla oli ihmisten muodot. Mutta spekulaatiot avaruuden ja planeettojen luonteesta olivat antiikin ajoissa pelottavan tarkkoja, ottaen huomioon kaukoputkien ja sateliittien puutteen. Mutta mitä lähemmäksi kuljemme nykyaikaan sitä hämmästyttävempiä ja kiehtovampia avaruuden visioita esitetään. Esimerkiksi jättiläismäisiä avaruusolentoja, jotka ovat niin suuria, että ovat kykenemättömiä näkemään ihmsiä ja luulevat, että Maapallon ainoat älykkäät eläimet ovat valaat. Tai kuitten asukkaita, jotka ovat niin kevyitä, että Maan ilma hukuttaisi heidät.  

Suurin osa visioista eivät olleet vakavia tieteellisiä spekulaatioita, vaan enemmänkin ajatuskokeita, joissa yritettiin kuvitella erilaisia tapoja joissa elämä voisi syntyä, jos olosuhteet olisivat erilaisia tai, minkälaisia ihmiset olisivat, jos jokin ratkaiseva ympäristön tai kulttuurin elementti olisi dramamaattisesti erilainen? Samaan aikaan kuittenkin kirjassa esiintyneet ajattelijat olivat aikansa vankeja. Esimerkiksi uskonnolliset ja rasistiset näkemykset ihmisistä ja eläimistä paistavat läpi kirjoituksissa. Ehkä hauskin ja samalla häiritsevin teksti oli erään ranskalaisen, joka uskoi aikansa tieteellisen tiedon mukaan siihen, että ranskalaiset olivat maailman täydellisin kansa, koska ilmasto oli tasainen, joten avaruudessa voi olla ainoastaan ”laiskoja neekereitä” tai ”tyhmiä lappalaisia”.  

Kiinnitin erityistä huomiota kirassa esiintyneisiin pappeihin ja muihin kirkkomiehiin, jotka aikoinaan olivat katolisen kirkon palveluksessa olevia tiedemiehiä. Stereotyyppisesti katolista kirkkoa pidettään tiedevastaisena, mutta 1500-1700-luvulla moni kirkkomies oli ansioitunut tiedemies, joka spekuloi hyvinkin mielenkiintoisia filosofisia visioita. Tietenkin kirkkomiesten piti olla varovainen spekulaatioissaan ja yrittää mahduttaa Raamatun tulkinnat niihin, mutta aika kauaskantoisille sfääreille hekin pääsivät teknologisista ja teologisista rajoitteista huolimatta. 

Mutta hauskinta olivat kirjoittajien kyvyttömyys kuvitella ei-ihmisten tekemiä asutuksia. Järkytyksekseni kirjan viimeisessä luvussa on brasilialaisen omakohtaiset ”havainnot” Marsista, joissa avaruusoliot asuvat 60-luvun funktionalistisissa kerrostaloissa. Sitä luulisi ihmisen voivan päästää mielikuvituksensa valloileen, jos hän kerran aikoo kertoa muille käyneensä Marsissa, mutta ei, vaan kaikista asumuksista tämä jäbä valitsi laatikkomaisen kerrostalon marssilaisten asumukseksi!  

Jyrki Siukosen ”Muissa maailmoissa” on hyvä esittelyteos ihmisten mielikuvituksesta, jotka perustuivat oman aikansa tieteellisiin faktoihin, mutta kaipasin myöskin muitten maitten ja kansojen visoita. Eurooppalaiset eivät ollet ainoa sivistynyt kansakunta, joka psekuloi avaruudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri