Avainsana-arkisto: kulttuurisodat

Nettiöyhöttäjien radikalisoinnista

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset: netin kulttuurisodat 4chanista, Tumblrista Trumppiin ja alt-rightiin.” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu tietokirja  internetin modernin amerikkalaisen äärioikeistoaallon noususta ja anatomiasta.

21

Tämä kirja on jo sen verran vanhentunut, että se ei käsittele kauhistuttavia seurauksia, mitä jotkut kirjassa käsitellyt äärirymhät ovat oikeassa maailmassa toteuttaneet, kuten Charlottesvillen natsimellakka, jossa uusnatsi murhasi autollaan mielenosoittajan tai Toronton incel-massamurhaajan.  Kuitenkin tämä kirja on jo saavuttanut klassikkostatuksen, koska se on kattavin tietokirja siitä, miten nämä pirun sairaat ryhmittymät muodostuivat internetin pimeimmissä kolkissa. Sekä miksi ne ovat paisuneet niin vaikutusvaltaisiksi, että saivat äänestettyä presidentin valtaan ja innoittamaan ihmisiä tappamaan ja kuolemaan, mitä mielikuvituksellisten aatteiden nimissä?

Historia

Kirjailijan mukaan nämä lukuisat ryhmät saivat alkuperänsä anonyymeillä keskustelupalstoilla, kuten 4chanissa. Monet olivat entisiä Anonymous-hakkeriryhmittymän aktiiveja tai kuuluivat samoihin yhteisöihin. 4chanissa vallitsee absoluuttinen sananvapaus ja täydellinen yksityisyys, mikä salli kaikkien mielipiteitten ja ideoitten vapaan kuplimisen. Näissä anonyymeissä keskustelupalstoissa muodostui pääosin teinipoikien vastakulttuuri, jossa rikottiin kaikkia mahdollisia tabuja kuvilla, videoilla ja kirjoitetuilla viesteillä. Koska joka päivä ihmiset kollektiivisesti tuottivat jatkuvasti ideoitten kohinaa, parhaimmat meemit, kuvamakrot ja ideat pulpahtivat esiin ja levisivät valtavirtaan. Suurin osa netissä pyörivistä meemeistä ja kuvamakroista ovat 4chanin tuotosta. Sivusto oli ajan mittaan muodostunut nettikulttuurin eturintamaksi.

Samaan aikaan toisella keskustelusivustolla Tumblrissa muodostui uudenlainen äärivasemmistolainen vastakulttuuri. Tumblrissa erilaiset naisvaltaiset identiteettiryhmät ajavat tiettyjen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia yksi nettiväittely kerrallaan. Nämä kirjailijan kutsumat ”Tumblr liberaalit” eivät välittäneet niinkään taloustieteestä (eivät siis ole kommunisteja tai edes demareita), vaan miten erilaisia vähemmistöryhmiä käsiteltiin nettikeskusteluissa. Voitaisiinkin sanoa, että tämän nettipalstan äärimmäisemmistä käyttäjistä muodostui netin epävirallisia kielipoliiseja, jotka puuttuivat muittenkin nettisivujen keskustelujen kielenkäyttöön. Tumblr liberaalit olivat niin hulluja, että jopa kovan luokan kommunistit ja anarkistit kaikoivat heitä, mutta ideologia sai suosiota yliopistossa käyvien nuorten tyttöjen keskuudessa.

Nämä kaksi edellä mainittua alakulttuuria alkoivat törmätä toisiinsa netin muilla julkisilla areenoilla, jolloin tapahtui valtavia riitoja, jotka alkoivat polarisoida tavallisia netin käyttäjiä kahteen leiriin. Yksi uskoi, että mikään ei ollut pyhää ja kaikki on sallittua, kun taas toiselle mikään ei ole pyhää paitsi vähemmistöjen ja naisten tunteet. Molemmat ryhmittymät alkoivat kiusata toisiaan ja kaikkia, jotka sattuivat olemaan digitaalisessa ristitulessa. Samaan aikaan nämä riidat alkoivat valua todellisuuteen yliopistojen tilojen hallinnan muodossa. Mitä/kuka yliopistossa sai puhua ja missä? Muodostuivat kahden alakulttuurin opiskelijoitten kiistakapuloiksi.

Samaan aikaan kuitenkin oikea kovan luokan äärioikeisto alkoi valua hitaasti, mutta varmasti tabuja rikkovan yhteisön sekaan. Se naamioi oman natsipropagandansa ensin vitseiksi ja sarkasmiksi, mikä muuttui suoraksi rekrytoinniksi. Radikalisoituminen tuli mahdolliseksi, kun netin kulttuurisota alkoi muuttua kärjistetymmäksi ja ihmiset alkoivat kokea, että piti valita jokin poliittinen puoli.

Vasemmisto vuorostaan ei kyennyt tekemään samaa, koska Tumblr liberaalit vihasivat perinteistä vasemmistoa ja äärivasemmistoa, joille sosialismin ajaminen on tärkeämpää kuin oikean sukupuolipronomin käyttäminen. Vasemmisto, kuten yleensäkin, jäi riitelemään keskenään, kun taas tämä ”alt-rightiksi” muodostunut uusoikeisto yhdistyi ristiriitaisuuksista huolimatta valtavirtakulttuuria muovaavaksi voimaksi. Tämä kirja kertoo heistä.

Vihan viidakko

Angela Nagle jäljittää lukuisten erilaisten netin uusoikeistolaisten ääriryhmien historian, ideologian ja propagandistien taustat. Saat lukea tässä kirjassa esimerkkejä sellaisesta vihapuheesta, joka tekee ISIS-propagandan vaikuttamaan lapsellisen söötiltä. Jopa minä, joka olen lukenut lukuisia ääriliikkeitten manifesteja ja tunnen monia tässä kirjassa mainituista ryhmittymistä ja propagandisteista, järkytyin. Tässä on niin viheliäisiä ja sairaita ideologioita ja ryhmittymiä, että mitkään adjektiivit eivät pysty välittämään, miten pirun mielipuolisia ne ovat. En edes pysty kuvittelemaan, mitä reaktioita aihepiiriin perehtymätön lukija saa? Oksennusrefleksejä vai viinahampaan kolotusta?

Pahempaa olikin huomata, että olen lukenut suurimman osan tässä kirjassa mainituista manifesteista (mainitut kirjat eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia), kuten: Jack Donovan, Roosh Valizadeh, Warren Farrell, Andrew Breitbart ja Jordan B. Peterson. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, että olen haaskannut aikaani näitten sekopäitten kanssa?

Kuitenkin nämä manifestit ovat jäävuoden huippua, koska itse näitten kirjojen kannattajien keskustelupalstoilla meno on tuhat kertaa hullumpaa ja verenhimoisempaa. Ainoa asia, mikä estää näitä ihmisiä muuttumasta kovan luokan joukkomurhaajiksi on, se että suurin osa on vätyksiä, jotka eivät pysty edes omaa sänkyään petaamaan. Mutta, kuten alussa huomautin, jotkut ovat radikalisoitumassa kirjaimellisiksi Hitleriä ihaileviksi uusnatseiksi tai sitten naisvihaajiksi, jotka suorittavat joukkosurman ”kostaakseen huorille”

Ainoa yhdistävä asia näille ääriryhmille on se, että ne tunnustautuvat kuuluvansa ”alt-rightiin” eli vaihtoehtoiseen oikeistoon. Kaikki ryhmät eivät ole äärioikeistolaisia, mutta ne kannattavat kapitalismia ja vihaavat vasemmistolaisia, naisia, köyhiä (joskus vain värillisiä köyhiä) ja ”taviksia”. Tämän kattokäsitteen sisälle mahtuu niin kovan luokan Hitleriä ihailevia uusnatseja, miesasiamiehiä kuin äärinationalistinen tappelukerho, joka vannoi valan itsetyydytystä vastaan ”puolustaakseen länsimaista sivilisaatiota”. Stewart Homen romaanit ovat vanhentuneet, koska niissä kuvattu ääriryhmien hulluus ei ole enää tarpeeksi sekopäistä verrattuna tässä kirjassa mainittuihin ryhmittymiin!

Teoretisointia

Angela Naglen analysoi ne kulttuuriset vaikutteet, jotka ovat luoneet edellytykset sille, että joku keskiluokkainen valkoinen kolmekymppinen sinkkumies näkee vetoa ”pilluminaatti” salaliittoteoriaan tai, miksi hän on valmis murhamaan meksikolaisia siirtolaisia nettiyhteisön innoittamana?

Tässä jäljitetään lukuisia länsimaisia filosofisia suuntauksia ja ajattelijoita, jotka loivat idean, että vastakulttuuri on aina voima hyvyyteen ja edistykseen. Kirjailija syyttääkin erityisesti 60-luvun uusvasemmistolaisia vastakulttuurin ihannoinnista, mutta myöskin Nietchzeä ja muita vanhempia romantikkoja, jotka loivat länsimaisen idean yksilöstä, joka on väärinymmärretty, mutta ainoa järkevä hullujen maailmassa. Joskus marginaalissa oleva ihminen on oikeasti vain hullu. Mieleeni ainakin tuli Pentti Linkola tällaisesta ”väärinymmärretystä, mutta oikeassa” olevasta ideologista.

Naglen viesti ei ole se, että tabuja ei saa rikkoa tai, että sananvapaudessa on menty liian pitkälle, vaan se, että olemme luoneet mielikuvan, että rikkomalla tabuja ja provosoimalla, voimme edistää politiikkaa. Vasemmiston pahin virhe oli luulla, että oikeisto ei omaksuisi näitä taktiikoita itselleen. Internet on luonnut kuplia, joissa ihmiset radikalisoivat toisiaan ja jatkuva provokaatio on turruttanut joitakin käyttäjiä niin paljon, että he eivät pysty eorttamaan enää, onko joku tosissaan ajamassa juutalaisten massamurhaamista vai vain vitsailemassa, jotta ”suvakki” ärsyyntyisi.

Kirjailija itsekin joissain kohdissa myöntää, että jotkut kohtaamansa ulostulot ovat olleet niin pähkähulluja, että hänelle on ollut hyvin vaikeaa puolueettomana tutkijana, todeta onko tässä oikea poliittinen ehdotus raiskauksen laillistamisesta vai jokin todella sairas vitsi?

Gramscilainen uusoikeisto

Perinteinen konservatismi ja oikeisto ovat jäämässä taka-alalle ja tämä uusi täysin ristiriitainen ja järjetön alt-rightiksi kutsuttu uusoikeisto on muuttumassa uudeksi normaaliksi. Mielenkiintoisinta onkin Nalgen huomio, että moderni äärioikeisto samaan aikaan pitää kaikkea valtakulttuuria ”vasemmistolaisena postmodernistisena kulttuurimarxismina” mutta itsekin soveltaa marxilaisen postmodernistisen teoreetikon Antonio Gramscin ideoita omassa propagandassaan. Jo tämä kohta tästä kirjasta on todella kiehtovaa. Sitä luulisi ideoitten pysyvän oman ideologian sisällä, mutta osia siitä irtoaakin ja leviää jopa vastakkaisiin aatteisiin. Kirjoitin juuri tästä omassa kandissani ja sosiologi Oliver Roy teoretisoi samankaltaisesta ilmiöstä muslimien keskuudessa. Olen tässäkin blogissa kirjoittanut lukuisia kertoja, että jokainen oikeistolainen, joka kertoo ”vastustavansa” postmodernismia tai ”kulttuurimarksismia” on pahin postmodernisti ikinä. En siis ole ainoa tutkija, joka on tehnyt saman havainnon.

Yhteenveto

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset” on ansainnut klassikkostatuksen. Tämä on paras kirja ymmärtääkseen, miksi USA:ssa kansakunta on niin polarisoitunut, mutta samalla se kertoo tänne Suomeenkin saakka ulottuvien ilmiöitten alkuperän. Suomessa ovat esimerkiksi Homma-foorumi- ja Ylilauta keskustelusivustot tuottaneet samankaltaista nuoriin vetoavaa äärioikeistolaista propagandaa.

Itsekin havaitsin 12.05.2018 pidetyssä Helsingin äärioikeistolaisessa ”sananvapausmarsissa” naisen, joka oli pukeutunut japanilaisen koulutytön asuun, jonka T-paidassa oli printattu alt-rightin Pepe-sammakon kuva. Siellä kovan luokan PVL-uusnatsien ja Suomi ensin kaltaisten väkivaltaisten ääriryhmien seassa, oli yksi radikalisoitunut netinkäyttäjä, jonka koko asu on yks suuri postmodernisti sekamelska. Hitler kääntyisi haudassaan.  Pahinta on kuitenkin tännekin levinneet häirintäkampanjat, joissa jopa toimittajia on vainottu. Kirjailija ei osaa antaa mitään ratkaisua tälle sotkulle, vaan toivoo, että aika sen ratkaissee.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, tietotekniikka

Ikävä totuus monikulttuurisuudesta

Ian Burumanin “Murha Amsterdamissa: Theo van Goghin murha ja suvaitsevaisuuden rajat” (oma suomennos) on vuonna 2006 julkaistu tietokirja Hollannin monikulttuurisuuskeskustelusta.

55

Järkyttävä murha

Theo van Gogh oli rääväsuinen elokuvaohjaaja, joka haukkui ja provosoi kaikkia. Mutta, kun hän ohjasi maahanmuuttajanaisen kanssa islaminvastaisen elokuvan, jihadisti ampui, puukotti ja leikkasi van Goghin kurkun auki keskellä kirkasta päivää. Tämä brutaali islamin nimeen tehty murha järkytti Hollantia ja maailmaa. Kaikki ennen sitä olevat kiistat muslimeista, maahanmuutosta, sananvapaudesta ja suvaitsevaisuuden rajoista räjähtivät käsiin. Ihmiset olivat jakautuneita ja ovat yhä.

Rakenne

Buruma haastatteli kirjaa varten Theo van Goghin ystäviä, tukijoita, vastustajia, erilaisia viranomaisia, omia hollantilaisia ystäviään ja muslimeita. Tässä teoksessa haastatellaan niin liberaalimuslimeja, entisiä muslimeja, sekulaarifundamentalistimuslimeja (kyllä sellaisiakin on olemassa) kuin islamintutkijoita.

Elokuvaohjaajan murhasta tulee kirjan nykyajan mikrohistoriallinen keskipiste, jonka kautta analysoidaan Hollannin monikulttuurisuus- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja sen erilaisia ongelmia. Kirjailija tutkii Hollannin ja eri monikulttuurisuuskiistan osapuolten historiaa ja ideologiaa. Näistä tutkimuksista syntyi äärimmäisen monipuolinen ja ajatuksia herättävä kirja, jossa ei anneta helppoja vastauksia.

Erilainen maahanmuuttopolitiikka

Tässä kirjassa paljastuu, että Hollantia ei voi verrata Suomeen. Maalla on siirtomaahistoria, holokausti ja siirtotyöläisiin perustuva maahanmuuttopolitiikka. Kuitenkin tässä kirjassa analysoidaan, miten Hollannissa erilaiset etniset vähemmistöt ovat sopeutuneet? Maan ongelmallisin maahanmuuttajaryhmä ovat toisen polven marokkolaisnuoret. Hollannissa elävät turkkilaiset ja muut Itä-Aasiasta tulevat muslimiryhmät eivät ole koskaan aiheuttaneet samanlaisia ongelmia kuin jotkut marokkolaiset. Tämä on yksi seikka, mitä Suomessakin maahanmuuttokeskustelussa unohtuu. Puhumme maahanmuuttajista kuin he kaikki olisivat samaa etnisyyttä ja samaa uskonta, vaikka monet tulevat erilaisista maista, joissa on erilaiset kulttuurit ja joskus samassa maassa voi olla useita erilaisia etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä.

Kärjistävin esimerkki tästä maahanmuuttokeskustelun rasistisesta sokeudesta on äärioikeistolainen Suomi Ensin -ryhmä. Suomi Ensin -ryhmittymä oli tämän vuoden keväällä ottanut sekulaarit kurdit silmätikukseen, koska järjestö ei näe kurdien, turkkilaisten ja arabien välillä eroa, vaan olettaa näitten kaikkien olevan muslimiterroristeja, jotka ovat juutalaisten kätyreitä.

Terrorin juuret

Kirjan helppolukuisissa ja pohdiskelevissa tutkimuksissa paljastuu, että ongelma ei ole islam itsesään, joka varioi etnisyydestä ja alueesta toiseen, vaan enemmänkin rasismi ja kulttuurinen skitsofrenia.

Buruma selvitti van Goghin murhaajan taustat ja paljastuu, että hänen perheensä oli peräisin marokkolaisesta vuoristokylästä, jossa oltiin hyvin konservatiivisia muslimeita. Mutta marokkolaisten berberitalonpoikien islam ei ole lähellekään sama kuin mihin murhaaja uskoi. Murhaaja oli omaksunut aikuisena internetistä englanniksi käännettyä salafistista islamia, joka kehittyi 1800-luvulla ja on lähempänä moderneja äärioikeistolaisia ideologioita kuin itse uskontoa.

Buruman tiukemmassa tutkimuksessa selventyy, että syy joittenkin marokkolaisten radikalisoitumiseen johtuu valtaväestön kunnioituksen puutteesta. Nuoret kasvavat hyvinkin sekulaareiksi, mutta heitä yhä kohdellaan huonosti, koska ovat muslimeja ja maahanmuuttajia. Tämä aiheuttaa marginalisoitumista, jota nuoret pyrkivät paikkaamaan omaksumalla jonkun vahvan identiteetin itselleen, jolla kohottaa itsetuntoaan.

Näille syrjäytyneille nuorille vanhempansa eivät ole hyvä esimerkki kunnioitettavasta identiteetistä, koska vaikka nämä ovat hyvin uskovaisia, he alistuvat nöyrästi hollantilaisten nöyryytykselle ja tekevät matalapalkkaista työtä käskettyä. Syntyy ristiriita nuoren mielessä: Samaan aikaan on oltava konservatiivinen muslimi ja sopeuduttava sekulaariin ja seksuaalisesti vapaaseen yhteiskuntaan, mutta joka tapauksessa kohtalo vaikuttaa olevan halveksitun palvelijan tai työttömän rooli. Toisin kuin vanhempansa, nämä nuoret ovat syntyneet Hollannissa, osaavat hollantia ja englantia, sekä ovat useimmiten äärimmäisen korkeasti koulutettuja. He ovatkin kunnianhimoisia ja tietävät mitä voivat saavuttaa. Järkytykseksi työpaikkaa ei herukkaan ja valtaväestö vittuilee jatkuvasti. Nämä erilaiset identiteettiristiriidat ovatkin joillekin nuorille liikaa ja he sekoavat. Marokkolaistaustaiset nuoret ovatkin Hollannissa suurin mielenterveysongelmia kärsivät ryhmä. Valitettavasti, jotkut sekoavat ja liittyvät terroristijärjestöön.

Jos luitte arvioni Sartren antisemitismiä käsittelevästä kirjasta, voitte huomata, että samat voimat, jotka liikuttavat ääriokeistoa, liikuttavat jihadisteja.

Kirjailija meneekin jopa niin pitkälle, että spekuloi hyvinvointivaltion olevan yksi syy syrjäytymiseen. Musliminuoret eivät saa töitä Hollannissa, koska ovat maahanmuuttajia, he masentuvat ja alkavat elää sosiaalituilla, jolloin heistä tulee vielä masentuneita, koska nyt heitä haukutaan sosiaalipummeiksi. Yhdysvalloissa, missä on hyvin heikko sosiaaliturva, taas islamilainen radikalismi tai muslimitaustaisten rikollisuus on hyvin harvinaista, vaikka maassa on 3 miljoonaa muslimia. USA:ssa on tietenkin oma radikalismiongelmansa, joka liittyy vihaisiin valkoisiin miehiin, mutta se on toinen tarina.

Islaminvastaisen rintaman ongelmat

Kirjailija esitelleekin Ayin Hirsi Alin kiistan symboliksi koko islam-keskustelusta. Hirsi Ali on muslimipakolainen, joka pääsi Hollantiin väärennetyillä papereilla ja luopui islamista, muuttuen äänekkääksi valistusarvojen puolustajaksi. Buruma osoittaa hyvin, miten Hirsi Alin sekularismi ideologisoitui ”valistusfundamentalismiksi”, jossa pyritään alistamaan kaikki ihmiset omaksumaan valistusarvot tai poistumaan maasta. Hän ja moni muu tässä kirjassa maintut ihmiset, halusivat, jopa asettaa maahanmuuton ehdoksi valistusarvojen kunnioituksen. Sinänsä ihan jalo ideologia, mutta Buruma osoittaa kirjassaan kuten moni muukin, että tässäkin hyvää tarkoittavassa aatteessa voidaan mennä överiksi.

Tässä kirjassa todetaan, että Hirsi Alin suurin ongelma on, että hän suuntasi valistuspropagandansa kantahollantilaisiin eikä muslimimaahanmuuttajille, jolloin hän saarnasi kuorolle. Tämä taas kasvatti sekä jihadistien, että äärioikeiston suosiota, kun molemmat pystyivät osoittamaan maahanmuuttajien syrjäytymisen Hollannin valtakulttuurista.

Buruman mukaan Hollannissa, kuten Suomessakin on jatkuva köydenveto siitä, mitä tarkoittaa liberalismi ja suvaitsevaisuus? kirjassa ei käsitellä rasisteja, jotka liittävät liberalismin valkoiseen rotuun, vaan enemmänkin sellaisia vahingossa rasistisilta kuulostaviin politiikkoihin ja henkilöihin, jotka yrittävät asettaa rajan muslimimaahanmuuttajien suvaitsemiselle. Kuitenkin asettelu on kirjailijan mukaan väärä. Esimerkiksi juutalaiset olivat hyvinkin konservatiivisia, kun he saapuivat keskiajalla Hollantiin Espanjan vainoista, mutta loppujen lopuksi hekin integroituivat. Tai no, natsien mielestä eivät tarpeeksi.  Buruma toteaakin, että todennäköisesti muslimiväestön totaalinen integraatio eurooppalaiseen yhteiskuntaan tulee kestämään yhtä pitkään kuin juutalaisten. Tämä tarkoittaa niin itse maahanmuuttajien sopeutuminen, että valtaväestön. Pitää muistaa, että vielä viimeisellä vuosisadalla eurooppalaiset eivät pitäneet juutalaisia eurooppalaisina.

Burmanin mukaan kysymys ei pitäisikään olla se, ”sopeutuuko islam länsimaihin” koska uskonto on sopeutunut niin moneen länsimaahan, mutta enemmänkin mitkä muut sosiologiset seikat estävät joittenkin ihmisryhmien integroimisen? Kysymys on siis vaikeaa ja keskustelu ei etene, kun juututaan uskontoon.

Kirjan mukaan sananvapaudesta ja liberaaleista arvoista ei saakaan tinkiä ja on todella ikävää, että Hirsi Ali joutui pakenemaan Hollannista jihadistien takia, mutta silti maahanmuuttajataustaisten integraatiota ei kannata hoitaa hänen taktiikoilla. Ne keinot, jotka tässä kirjassa ehdotetaan ovatkin aika kiistanalaisia kaikille maahanmuuttokeskustelun osapuolille.

Todellisuuden armoton totuus

Ehkä voin sanoa vain sen, että Ian Buruma toteaa ”vahingon” jo tapahtuneen. Ei ole paluuta aikaan ennen globalisaatiota ja maahanmuuttoa. Rajoja ei tulla sulkemaan ja Hollanti ei tule koskaan palamaan samaan tilaan, joihin niin moni ihminen sen haluaisi. Sen sijaan on keksittävä ratkaisuja nykyisiin maahanmuuton ongelmiin ja sopeutua uuteen aikakauteen.

Yhteenveto

Kannattaa lukea tämä kirja, koska vaikka se käsitteleekin Hollannin monikulttuurisuuden ongelmia, tässä avautuu se ajatusten monitasoisuus, joka yleensä hukkuu kahden ääripään kiistoihin. Samalla tämä on rehellinen ja rohkea kirja, joka uskaltaa ottaa härkä sarvista ja käsitellä ne ikävimmät maahanmuuttoon liittyvät ilmiöt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto