Avainsana-arkisto: kulttuurisota

Änkyräkonservatismin paluu

Timo Vihavaisen, vuonna 2017 julkaistu ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” on esseekokoelma eurooppalaisen sivilisaation tulevasta romahduksesta.

2

Idea

Vihavaisen ”Barbarian paluu” teos yrittää perustella, miksi juuri ”Eurooppalainen sivilisaatio” on romahtamassa rappioon ja takaisin barbariaan. Kirjan mukaan kaikki meni pieleen, kun: ”Kulttuurivallankumous, joka huipentui 1968, oli pinnalta katsoen vain hedonistisen, sekularistisen, narsistisen ja individualistisen sekopäisyyden triumfikulkue, joka tavoitteli kaikissa asioissa absoluuttista ”edistystä”, kuvitellen sen löytäneensä” Hieroin käsiäni yhteen, koska nyt alkaa sukellus sakeuteen!

Kirja perustuu Oswald Spenglerin sivilisaation romahtamisteeseihin, mutta myöskin Arnold Toynbeen teoriaan, jonka mukaan Rooman imperiumi romahti, koska barbaarit eivät assimiloituneet roomalaiseen kulttuuriin, ja roomalaiset alkoivat itsekin matkia barbaareja. Kun kumpikaan osapuoli ei enää yritä olla sivistynyt, sivilisaatio romahtaa. Vihavaisen mukaan sama on toistumassa Euroopassa. Esimeriksi sen sijaan, että eurooppalaiset tuottaisivat klassista musiikkia, he omaksuvat Afrikan ”n-heimojen” kulttuurin (jazz- ja hip hop-musiikki). Kun eurooppalaisia arvoja ei pidetä enää yllä ”barbaarisiksi tunkeutujiksi” kutsutut maahanmuuttajat eivät tunne tarvetta hylätä oma kulttuurinsa ja assimiloitua. Samaan aikaan eurooppalaiset (valkoiset) eivät lisäänny samaa tahtia kuin maahanmuuttajat, mikä taas aiheuttaa sen, että valkoiset eurooppalaiset kuolevat sukupuuttoon, jättäen vain “barbaariset tunkeutujat” asuttamaa “barbarisoituneen” mantereen.

Huonosti editoituja esseitä

Jos riisumme kaikki höpötykset hip hop-musiikin turmiollisuudesta, niin ajatus siitä, että jos kulttuurit eivät sekoitu tasaisesti, nykyinen tuntemamme Eurooppa voi drastisesti taantua on joksikin uskottava. Tietenkin kaipaisin enemmän perusteluja sellaiselle skenaariolle, mutta sen sijaan, että Vihavaisen kirja rakentaisi argumentin, miksi hän ei usko maahanmuuttajien integroituvan eurooppalaiseen kulttuuriin ja yhteiskunnan normeihin, hän lähteekin sekopäiselle matkalle käsittelemään kaikkea muuta epäolennaista.

Tässä kirjassa käsitelläänkin sellaisia ummehtuneita aiheita, kuten modernin taiteen, musiikin ja elokuvien rappiollisuutta tai täysin epäolennaisia, kuten miten emme arvosta tarpeeksi, että saksalaiset auttoivat valkoisia voittamaan 1918 sisällissodan. Samalla Vihavainen haukkuu lävistyksiä, tatuointeja, EU:ta, NATO:a, ympäristöpolitiikkaa, veganismia, feminismiä, luterilaista kirkkoa, islamia, analyyttista filosofiaa ja sitä, ettei yliopistossa voi käyttää natsien kirjoittamia kirjoja kurssikirjoina! Ainoa asia, josta Vihavainen vaikuttaa pitävän on Putinista ja tämän ulkopolitiikasta.

Ristiriitaisuus ja epämääräisyys

Jos edellä mainitut aiheet olisivat edes taitavasti argumentoidu, olisin voinut antaa pisteitä niistä, mutta ei. Vihavainen on sellainen pelkuri, ettei hän uskaltanut monestikaan kertoa, miksi tietyt asiat ahdistavat häntä ja mitä niille pitäisi tehdä?  Lukiessa tätä kirjaa, monesti mietin ”entä sitten?” tai ”mitä ehdotat tilalle?” mutta en saanut useimmiten vastauksia niihin. Esimerkiksi monesti Vihavainen korostaa, että uskonto on sivilisaation ydin, mutta ei sitten lähde perustelemaan, miksi ja mitä tällä informaatiolla tulisi tehdä?

Sen sijaan, että kirjailija kertoisi, mitä mieltä hän on itse kertomistaan asioista, usein hän referoi jotain toista teosta, jossa kuvataan kyseinen ”rappio” ja mitä sille pitäisi tehdä. Esimerkiksi kirjailija referoi venäläistä uusnatsia Maksim Kalasnikov (Vladimir Kutserenko) salaliittoteoriaa, jonka mukaan rikkaat tarvitsevat kaiken rahan itselleen, jotta voivat elää ikuisesti ja sen takia maahanmuuttoa edistetään. Pitäisikö minun tässä olettaa, että Vihavainen uskoo tähän salaliittoteoriaan vai huvikseenko hän kertoo tämän ihmeellisen tarinan? Vihavainen referoi muitakin ”toisinajattelijoita” kuten 1800-luvun sionistia Max Nordauhunia, jonka mukaan länsimainen ”rotu” oli kärsimässä rappiollisesta kulttuurista ja myöskin amerikkalaista fundamentalistikristittyä David P. Goldania, jonka mukaan Eurooppa tekee itsemurhaa, koska se on hylännyt kristinuskon, eikä lisäänny tarpeeksi.

Jos nämä epämääräiset asiat olisivat edes johdonmukaisia, mutta ei! Kirjailija viesti on myöskin syvästi ristiriitainen. Tässä esimerkiksi argumentoidaan, että ”Jeesus ei ollut suvaitsevainen”, ja että tämä kannatti väkivaltaa. Kirjailija halusi tällä teologisella tulkinnalla perustella, että Jeesus olisi vaatinut rajoja kiinni ja ehkä hakannut jonkun päättäjän. Mutta sitten pari sivua eteenpäin Vihavainen kertoo, ettei Jeesus suvaitse ihmisiä, jotka eivät suvaitse fasisteja, koska jos kertoo suvaitsevansa homoja ja maahanmuuttajia, pitäisi suvaita ihmisiä, jotka haluavat tappaa kummatkin. Häh?!

Se onkin ihmeellistä, että Vihavaisen mukaan vapaus ja suvaitsevaisuus kuuluvat länsimaiseen kulttuuriin, mutta juuri nämä ominaisuudet ovat hänen mukaansa tuhoamassa sen. Kirjailija paljastaakin todelliset asenteet, kun hän kutsuu homoja ”perversseiksi” joita vihreät yrittävät suojella ”vammaisten, mielipuolten ja pummien ohella”.

Suurin ristiriitaisuus on kuitenkin talonpoikaisyhteiskunnan ja sivilisaation välillä. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että nykyinen Eurooppa on kuin Rooman imperiumi ja se on romahtamassa. Kuitenkin kirjailija kirjoittaa positiivisesti talonpoikaisyhteiskunnasta ja, että suuret ”hirviövaltiot” ovat itsetuhoisia ja sen takia ihmisten pitäisi elää mahdollisimman pienissä yksiköissä, kuten kansallisvaltiot tai kaupungit. Samaan aikaan kuitenkin hän haukkuu vihreitä siitä, että nämä haluavat ”pois sivistyksen turmeluksesta”. Sitten Vihavainen ylistää talonpoikien rauhallista elämää, jossa ei mietitä BKT:tä, vaan uskotaan kohtaloon ja eletään luonnon rytmin mukaan. Oikeastaan Vihavainen on niin kova antikapitalisti, että hän argumentoi taloudellisen nollakasvun puolesta ja paluuta 50-luvun Suomen säännöstely-yhteiskuntaan.  Mutta kritisoidessa vasemmistoa, hän ylistää kapitalismia ja sen kykyä nostaa ihmisten elintasoa. Vihavainen meneekin niin pitkälle, että syyttää kapitalismin ongelmista kommunisteja!

Huvittavinta on kuitenkin kappale, jossa kirjailija päättyy samoihin johtopäätöksiin kapitalismin turmiollisuudesta kuin arvioimani uusmarxisti Mark Fisher, jonka teos ”Capitalist Realism” on johdonmukaisempi kuin tämä kirja. Huvittavuutta lisää se, että Vihavaisen mukaan postmodernismi on jokin liike, joka on aktiivisesti tuhonnut kaikki länsimaiset arvot julistamalla kaikki sosiaaliseksi konstruktioksi ja edistämällä kaiken kaupallistamista. Edellä mainittu filosofi Fisherin teesi onkin, että postmodernismi on kapitalismin tuottama ilmiö, eikä joku kommunistien salajuoni. Vihavainen sekoittaa postmodernismi sosiaalisena ilmiönä ja filosofisena konseptina toisiinsa, mikä taas kertoo, ettei Vihavainen ole vaivautunut sivistämään itseään aihepiiristä.

Vihavainen myöskin samaan aikaan haukkuu vasemmistoa siitä, että nämä ovat utopisteja, jotka uskovat kykyyn luoda parempi maailma ja, ettei Euroopassa enää uskota edistykseen. Oikeastaan kirjailijan mukaan länsimaat eroavat muista siinä, että ”ei ole syytä tai edes oikeutta hyväksyä maailma sellaisena kuin se on. Me tahdomme tehdä siitä paremman ja se tarkoittaa, ettei se kelpaa meille sellaisena”, Eli onko edistys osa länsimaista sivilisaatiota vai vasemmistolaista hapatusta?

Sama on, kun Vihavainen kirjoitti kirjan alussa, ettei nykyään saa vitsailla kaikesta ja rikkoa tabuja. Mutta kirjan keskikohdassa, hän kirjoitti, että nykyään kaikkia pilkataan ja joka ikistä tabua kyseenalaistetaan, mikä aiheuttaa länsimaalaisen sivilisaation perustusten murenemista. Eli voiko kaikesta vitsailla vai ei?

Valkoinen ylivalta?

Mielenkiintoisinta on, että koko teoksessa Vihavainen ei määrittele länsimaista kulttuuria, vaan pitää sitä itsestään selvänä asiana. Kuitenkin kirjan ristiriitaisuudet tekevät hyvin epäselväksi, mitä hän edes arvostaa länsimaisessa kulttuurissa? Tarkempi lukeminen lopulta paljastaa, ettei Vihavainen välitä eurooppalaisesta sivilisaatiosta vaan siitä ettei ruskeita ihmisiä ole hänen mantereella. On havaittu että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu kaksoisajattelu, jossa mitä tahansa sanotaan voittaakseen argumentin koettuja vihollisia vastaan, vaikka kuinka ristiriitaista ne ovat oman maailmankuvan kanssa. Voi olla, että Vihavainen kirjoitti kirjastaan epämääräisen, koska tarkoitus ei ole kirjoittaa yhtenäinen teesi, vaan luoda alusta, josta poimia irrallisia kontekstivapaita argumentteja vasemmistoa ja oikeistoliberaaleja vastaan eri tilanteita varten. Päämäärä (rajat kiinni) pyhittää keinot, eikä totuudella ole väliä.

Koko kirjan aikana Vihavainen vähättelee eurooppalaista imperialismia ja antaa ymmärtää, etteivät modernit eurooppalaiset koskaan sortuneet sotarikoksiin ja muihin julmuuksiin. Kuvottavinta onkin, että hän kehtaa sanoa, että ennen muslimeja Euroopalla ei ollut konflikteja muitten uskontokuntien kanssa! Ei vai?! Anakin itselle tulee mieleen juutalaiset, joita Euroopassa vainottiin läpi mantereen historian, kulminoituen 6 miljoonan murhaan Natsi-Saksan toimesta. Kieltääkö Vihavainen holokaustin? Ei sentään, koska myöhemmin hän mainitsee sen ”poikkeuksellisena” ilmiönä Euroopan historiassa. Valitettavasti jokainen vakavasti otettava historioitsija on todennut, että juutalaisten kansanmurha ei ollut mikään “poikkeus”, vaan jäävuoren huippu. Natsit eivät keksineet keskitysleirit, vaan eurooppalaisilla oli niitä jo vuonna 1896 siirtokunnissaan. Natsit eivät myöskään keksineet kansanmurhaa, vaan muut länsimaiset suurvallat olivat jo suorittaneet niitä 1400-luvulta lähtien. Vihavainen ei ole mikään kouluja kesken jättänyt herrasmies, vaan Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori, joka panee miettimään, että hän ehkä vääristelee historiaa tahallaan.

Yhteenveto

Timo Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” on hyvä esimerkki, miksi maahanmuutosta on niin vaikea puhua. Jos tämän vihamanifestin julkaissut Otava-kustannus olisi käskenyt trimmata kirjan yhteen tai kahteen ydinteesiin, niin tästä olisi voinut tulla uskottava maahanmuuttokriittinen kirja, mutta sellaista Vihavainen ei halunnut. Oli pakko kiihottaa kansanryhmää vastaan ja purkaa omia pelkoja nykymaailmasta. Tietenkin ilmastonmuutos mainitaan ohimennen vain kerran ja myöhemmin sitä vähätellään, koska tietenkin se ainoa tieteellisesti todistettu sivilisaatiota uhkaava katastrofi ei tässä kirjassa saa edes kunnon pohdintaa aikaan!

Ironista onkin, että Spenglerin ajatukset ovat jo kerran innoittaneet joukon konservatiiveja yrittämään pelastaa länsimainen sivilisaatio koetusta rappiota, ja se projekti päättyi juurikin Toiseen maailmansotaan, jossa sivistynut ja teknologisesti ylivertainen Saksa sortui pahemman luokan barbarismiin. En suosittele tätä roskaa kenellekään.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kansan kiihottaminen ja kulttuurisota

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” (oma suomennos) on vuonna 2008 kirjoitettu tietokirja Richard Nixonin elämästä ja 60-luvun Amerikan kulttuurihistoriasta.     

23

Idea    

Rick Perlsteinin teesi on, että Richard Nixon hyödynsi 50-60-luvun amerikkalaisen kulttuurin kiistoja oman poliittisen uran nousussa. Tämä presidentin uran aikana harjoitettu kansan kiihottaminen edisti amerikkalaisten jakautumisen kahteen poliittiseen, ideologiseen ja kulttuuriseen leiriin. Kirjailija käyttää vertauskuvanaan Nixonin opiskeluvuosien veljeskuntien lempinimiä orthogonit ja franklinit, jakaakseen amerikkalaiset kahteen leiriin, joitten ristiriidat räjähtivät vuonna 65. Kirjailijan mukaan jako on yhä olemassa.     

Orthogonit olivat Nixonin opiskeluvuosien veljeskunnan nimi, joka koostui köyhistä ja keskiluokkaisista oppilaista. Näillä opiskelijoilla ei ollut hyviä sosiaalisia taitoja tai -suhteita. Orthogonit edustavat symbolisesti kirjailijan mukaan keskiluokkaisia tai työtä tekeviä köyhiä valkoisia protestanttisia konservatiiveja. Nämä tavalliset ihmiset vain haluavat tehdä töitä ja elää rauhallista ja perinteistä elämää. He ovat tyytyväisiä kirkon hyväksymien elokuvien ja kirjojen kuluttamisessa, eivätkä kaipaa mitään räväkkää. Orthoginit kauhistelevat kaikkea epäjärjestystä, kuten mielenosoituksia tai ”epäilyttävien” ihmisten tulo heidän naapurustoon. Orthogonit uskovat amerikkalaiseen unelmaan ja kokevat, että he ansaitsivat kovalla työllä kaikki saavuttamansa edut, jolloin he tuntevat katkeruutta mielenosoittajia kohtaan. Orthogonit ajattelevat, että jos he onnistuivat nousemaan köyhyydestä omalla työllään, kaikkien muittenkin pitäisi onnistua, eikä alkaa valittamaan.    

Franklinit kuuluivat taas kilpailevaan veljeskuntaan, joka koostui rikkaista, kauniista ja sosiaalisesti taitavista opiskelijoista. Franklinit edustavat symbolisesti nuoria monikulttuurisia hippejä, akateemikkoja ja vasemmistointelektuelleja. Nämä ihmiset haluavat purkaa kaiken vanhan ja luoda uuden ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan. Franklinit nauttivat kauhuelokuvista, pornosta ja yliseksuaalisista ja väkivaltaisista ranskalaisista taide-elokuvista. Franklinit myöskin hengasivat mustien ja homojen kanssa sekä käyttävät huumeita. He kokevat, että USA on maailman vaurain ja mahtavin valtio, jolla on velvollisuus nostaa kaikki sen kansalaiset köyhyydestä sosiaalisilla ohjelmilla. Franklinit inhoavat rasisteja, homofoobikkoja ja sovinisteja, jotka heidän mielestään koostuvat pääosin valkoisesta roskasakista, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan.   

Kirjailijan mukaan nämä veljeskuntien symboliikat muotoutuivat Nixonin poliittisen uran doktriiniksi, jonka mukaan hän oli kaikkien valkoisten köyhien ja keskiluokkaisten työtätekevien amerikkalaisten suojelija ja edustaja. Tällä politiikalla Nixon loi ”Etelän strategian” jolla saatiin merkittävä osa demokraateista siirtymään republikaaneihin.  

Jännittävä historia    

Samalla, kun seuraat Nixonin nousua maailman mahtavimmaksi mieheksi, kirjailija kuvaa, miten amerikkalainen kulttuuri, politiikka ja talous alkoivat muuttua 50-luvulla. 50- ja 60-luvun alussa Demokraattipuolue oli USA:n suurin ja vaikutusvaltaisin puolue. Demokraatit olivat ajamassa Toisen maailmansodan jälkeen kunnianhimoisia sosiaalisia ohjelmia, joitten tarkoitus oli poistaa kokonaan köyhyys.   

Kuitenkin rasismin takia vain valkoinen väestö sai kaikki sosiaaliset edut itselleen, kun taas musta väestö jäi ilman. Kirjailijan mukaan tämä valtava etnisten ryhmien elintason ero alkoi 60-luvulla olla niin räikeä, että demokraattijohtoinen hallitus alkoi hitaasti ulottaa sosiaalisia ohjelmia afroamerikkalaiselle väestölle. Valitettavasti osa afroamerikkalaisista oli menettänyt kärsivällisyytensä, jolloin kansalaisoikeusaktivismi ja rikollisuus alkoivat nousta. Samaan aikaan osa valkoisesta korkeasti koulutetusta nuorista alkoi nähdä USA:n rasistisena riistokapitalistisena imperiumina, joka piti tuhota tai muuttaa. Syntyi hippiliike ja lukuisia äärivasemmistolaisia ryhmittymiä.     

Demokraattien konsensus alkoi repeillä. Osa puolueesta halusi parantaa mustien oloja ja lopettaa Vietnamin sota. Toinen puoli halusi jatkaa samaa menoa. Samaan aikaan nouseva rikollisuus ja esimerkiksi Martin Luher King jr:n ja muitten vastaavien ryhmittymien aktivismi alkoivat pelottaa valkoista keskiluokkaista väestöä, josta osa radikalisoitui äärioikealle.   

Kirjassa analysoidaan aikalaiskuvauksia, lehtiartikkeleita, arkistomateriaalia, tiedustelupalveluitten asiakirjoja ja jopa populaarikulttuuria, piirtääkseen kuvan kahtia halkeavasta kansakunnasta. Samalla tässä käydään läpi Nixonin politiikan suurempia käänteitä, kuten kultakannasta luopuminen ja USA:n sisäpolitiikan siirtyminen keynesiläisyydestä uusliberalismiin.    

Terrorismi    

Vaikka olin lukenut Joshua Bloomin ja Waldo E. Martinin kirjoittaman kirjan mustista panttereista, jossa kuvattiin 60-luvun lopun rotumellakoita ”aseellisina kapinoina”, pidin kuvausta vasemmistolaisten tutkijoitten liioitteluna. Olin väärässä. Tässä kirjassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti, miten 60-70-luvulla USA oli ajautumassa kohti totaalista sisällissotaa ja kommunistista vallankumousta. Maassa oli syntynyt käsittämätön määrä väkivaltaisia ääriliikkeitä, joista suurin osa oli äärivasemmistolaisia. Reaktiona äärivasemmistoin väkivaltaan, syntyi lukuisia äärioikeistolaisia terroristijärjestöjä, jolloin molemmat ruokkivat toisiaan.     

CIA:n ja FBI:n asiakirjoissa käy ilmi, että kaikki äärivasemmistolaiset ryhmittymät, joista jotkut kirjaimellisesti suorittivat terrori-iskuja ja uhkasivat vallankumouksella, ei ollut mitään yhteyttä Neuvostoliittoon tai muihin kommunistimaihin.Esimerkikiksi mustat pantterit pääsivät vierailemaan Pohjois-Vietnamiin, joissa saivat omat lähetystyöt, mutta muuten heitä ei tuettu taloudellisesti, logistisesti, eivätkä he saaneet rekrytoitua ketään näistä maista omalle liikkeelle.

Nämä äärivasemmistolaiset liikkeet vain syntyivät spontaanisti getoissa ja yliopistoissa ja olivat valmiitta tappamaan ja kuolemaan oman ideologiansa puolesta. Tässä kirjassa kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti aikakauden jokaisesta terrori-iskusta, suurmielenosoituksesta, kaupunki- ja yliopistomellakoista. Lukija huomaa, miten rauhallinen nykyaika on 60-lukuun verrattuna. Kirjailijan mukaan ainoa asia, mikä esti USA:n sortumasta kirjaimelliseen sisällissotaan, oli äärivasemmiston hajaannus. Eri ryhmittymät olivat niin ideologisesti puritaanisia, että ne eivät pystyneet yhdistymään yhdeksi liikkeeksi. Sitten tietenkin FBI ja CIA tekivät kaikkensa, jotta nämä liikkeet tuhottaisiin, kuten COINTELPRO-asiakirjoissa käy ilmi.    

Vietnamin sota    

Suurin radikalisoiva tekijä oli Vietnamin sota. Kun rauhanliike huomasi, että se ei pystynyt marsseilla ja adresseilla pysäyttämään sotaa, moni radikalisoitui äärivasemmalle. Esimerkiksi terroristiliike Weather man oli pahamaineisempi näistä. Tämä liike yritti räjäyttää Pentagonin.    

Mutta mielenkiintoisinta on kirjailijan yksityiskohtainen Vietnamin sodan kuvaus. Nojautuen Pentagon-papereihin ja muihin nyt julkisiin salaisiin asiakirjoihin sodasta, Perlstein piirtää kuvan imperialistisesta sodasta, jonka ainoa tarkoitus oli hillitä kommunismin leviäminen. Kaikki keinot olivat sallittuja, jolloin USA rikkoi joka ikisen mahdollisen sodankäynnin säännön ja ihmisoikeuden, ylläpitääkseen oman Etelä-Vietnamin nukkehallitusta. Hallitusta jota etelävietnamilaiset eivät tukeneet tai valinneet demokraattisesti. USA kirjaimellisesti yritti hävittää koko Pohjois-Vietnamin kansan sukupuuttoon pommituksilla. Vaikka kuinka hullu itse Nixon oli, hän hillitsi rasististen kenraalien pahempia ylilyöntejä.  

Tasapuolisuus    

Rick Perlstein kuvaa kiihkottomasti, mutta hyvin jännittävästi kulttuurisodan molempien osapuolten parhaat ja huonommat puolet. Kirjailija pyrkii aidosti ymmärtämään konservatiivista keskiluokkaa ja tämän pelkoja, mutta samalla ymmärtää hippiliikkeen protestia. Saat hyvin tasapuolisen kuvan tavallisista ja epätavallisista ihmisistä, jotka tavoittivat parempaa maailmaa omalla tavallaan, mutta joutuivat laumamentaliteetin ja Nixonin propagandan kautta vihaamaan toisiaan. Kirjailija toteaakin, että kun ihmiset alkavat uskoa, että kaikki kaunis ja pyhä tuhoutuu, kun toinen osapuoli voittaa vaaleissa, maan yhtenäisyys on menetetty. Politiikka on yhteisten asioitten hoitamista, eikä toisen ihmisryhmän alistamista.     

Yhteenveto     

Rick Perlsteinin ”Nixonland: Presidentin nousu ja Amerikan halkeaminen.” on loistava ja rikas historiankirja Amerikasta. Tämä kirja kertoo niin monesta asiasta. Niin USA:n sisä- kuin ulkopolitiikasta. Richard Nixonin persoonasta ja urasta, mutta samalla ensimmäisestä amerikkalaisesta kulttuurisodasta. Tämä kirja on se kirja, jota pitäisi lukea, ymmärtääkseen, miksi Trump voitti ja, miksi niin moni vasemmistolainen ja kehittyvä valtio vihaavat Amerikkaa niin paljon.     

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Nettiöyhöttäjien radikalisoinnista

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset: netin kulttuurisodat 4chanista, Tumblrista Trumppiin ja alt-rightiin.” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu tietokirja  internetin modernin amerikkalaisen äärioikeistoaallon noususta ja anatomiasta.

21

Tämä kirja on jo sen verran vanhentunut, että se ei käsittele kauhistuttavia seurauksia, mitä jotkut kirjassa käsitellyt äärirymhät ovat oikeassa maailmassa toteuttaneet, kuten Charlottesvillen natsimellakka, jossa uusnatsi murhasi autollaan mielenosoittajan tai Toronton incel-massamurhaajan.  Kuitenkin tämä kirja on jo saavuttanut klassikkostatuksen, koska se on kattavin tietokirja siitä, miten nämä pirun sairaat ryhmittymät muodostuivat internetin pimeimmissä kolkissa. Sekä miksi ne ovat paisuneet niin vaikutusvaltaisiksi, että saivat äänestettyä presidentin valtaan ja innoittamaan ihmisiä tappamaan ja kuolemaan, mitä mielikuvituksellisten aatteiden nimissä?

Historia

Kirjailijan mukaan nämä lukuisat ryhmät saivat alkuperänsä anonyymeillä keskustelupalstoilla, kuten 4chanissa. Monet olivat entisiä Anonymous-hakkeriryhmittymän aktiiveja tai kuuluivat samoihin yhteisöihin. 4chanissa vallitsee absoluuttinen sananvapaus ja täydellinen yksityisyys, mikä salli kaikkien mielipiteitten ja ideoitten vapaan kuplimisen. Näissä anonyymeissä keskustelupalstoissa muodostui pääosin teinipoikien vastakulttuuri, jossa rikottiin kaikkia mahdollisia tabuja kuvilla, videoilla ja kirjoitetuilla viesteillä. Koska joka päivä ihmiset kollektiivisesti tuottivat jatkuvasti ideoitten kohinaa, parhaimmat meemit, kuvamakrot ja ideat pulpahtivat esiin ja levisivät valtavirtaan. Suurin osa netissä pyörivistä meemeistä ja kuvamakroista ovat 4chanin tuotosta. Sivusto oli ajan mittaan muodostunut nettikulttuurin eturintamaksi.

Samaan aikaan toisella keskustelusivustolla Tumblrissa muodostui uudenlainen äärivasemmistolainen vastakulttuuri. Tumblrissa erilaiset naisvaltaiset identiteettiryhmät ajavat tiettyjen vähemmistöjen ja naisten oikeuksia yksi nettiväittely kerrallaan. Nämä kirjailijan kutsumat ”Tumblr liberaalit” eivät välittäneet niinkään taloustieteestä (eivät siis ole kommunisteja tai edes demareita), vaan miten erilaisia vähemmistöryhmiä käsiteltiin nettikeskusteluissa. Voitaisiinkin sanoa, että tämän nettipalstan äärimmäisemmistä käyttäjistä muodostui netin epävirallisia kielipoliiseja, jotka puuttuivat muittenkin nettisivujen keskustelujen kielenkäyttöön. Tumblr liberaalit olivat niin hulluja, että jopa kovan luokan kommunistit ja anarkistit kaikoivat heitä, mutta ideologia sai suosiota yliopistossa käyvien nuorten tyttöjen keskuudessa.

Nämä kaksi edellä mainittua alakulttuuria alkoivat törmätä toisiinsa netin muilla julkisilla areenoilla, jolloin tapahtui valtavia riitoja, jotka alkoivat polarisoida tavallisia netin käyttäjiä kahteen leiriin. Yksi uskoi, että mikään ei ollut pyhää ja kaikki on sallittua, kun taas toiselle mikään ei ole pyhää paitsi vähemmistöjen ja naisten tunteet. Molemmat ryhmittymät alkoivat kiusata toisiaan ja kaikkia, jotka sattuivat olemaan digitaalisessa ristitulessa. Samaan aikaan nämä riidat alkoivat valua todellisuuteen yliopistojen tilojen hallinnan muodossa. Mitä/kuka yliopistossa sai puhua ja missä? Muodostuivat kahden alakulttuurin opiskelijoitten kiistakapuloiksi.

Samaan aikaan kuitenkin oikea kovan luokan äärioikeisto alkoi valua hitaasti, mutta varmasti tabuja rikkovan yhteisön sekaan. Se naamioi oman natsipropagandansa ensin vitseiksi ja sarkasmiksi, mikä muuttui suoraksi rekrytoinniksi. Radikalisoituminen tuli mahdolliseksi, kun netin kulttuurisota alkoi muuttua kärjistetymmäksi ja ihmiset alkoivat kokea, että piti valita jokin poliittinen puoli.

Vasemmisto vuorostaan ei kyennyt tekemään samaa, koska Tumblr liberaalit vihasivat perinteistä vasemmistoa ja äärivasemmistoa, joille sosialismin ajaminen on tärkeämpää kuin oikean sukupuolipronomin käyttäminen. Vasemmisto, kuten yleensäkin, jäi riitelemään keskenään, kun taas tämä ”alt-rightiksi” muodostunut uusoikeisto yhdistyi ristiriitaisuuksista huolimatta valtavirtakulttuuria muovaavaksi voimaksi. Tämä kirja kertoo heistä.

Vihan viidakko

Angela Nagle jäljittää lukuisten erilaisten netin uusoikeistolaisten ääriryhmien historian, ideologian ja propagandistien taustat. Saat lukea tässä kirjassa esimerkkejä sellaisesta vihapuheesta, joka tekee ISIS-propagandan vaikuttamaan lapsellisen söötiltä. Jopa minä, joka olen lukenut lukuisia ääriliikkeitten manifesteja ja tunnen monia tässä kirjassa mainituista ryhmittymistä ja propagandisteista, järkytyin. Tässä on niin viheliäisiä ja sairaita ideologioita ja ryhmittymiä, että mitkään adjektiivit eivät pysty välittämään, miten pirun mielipuolisia ne ovat. En edes pysty kuvittelemaan, mitä reaktioita aihepiiriin perehtymätön lukija saa? Oksennusrefleksejä vai viinahampaan kolotusta?

Pahempaa olikin huomata, että olen lukenut suurimman osan tässä kirjassa mainituista manifesteista (mainitut kirjat eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia), kuten: Jack Donovan, Roosh Valizadeh, Warren Farrell, Andrew Breitbart ja Jordan B. Peterson. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, että olen haaskannut aikaani näitten sekopäitten kanssa?

Kuitenkin nämä manifestit ovat jäävuoden huippua, koska itse näitten kirjojen kannattajien keskustelupalstoilla meno on tuhat kertaa hullumpaa ja verenhimoisempaa. Ainoa asia, mikä estää näitä ihmisiä muuttumasta kovan luokan joukkomurhaajiksi on, se että suurin osa on vätyksiä, jotka eivät pysty edes omaa sänkyään petaamaan. Mutta, kuten alussa huomautin, jotkut ovat radikalisoitumassa kirjaimellisiksi Hitleriä ihaileviksi uusnatseiksi tai sitten naisvihaajiksi, jotka suorittavat joukkosurman ”kostaakseen huorille”

Ainoa yhdistävä asia näille ääriryhmille on se, että ne tunnustautuvat kuuluvansa ”alt-rightiin” eli vaihtoehtoiseen oikeistoon. Kaikki ryhmät eivät ole äärioikeistolaisia, mutta ne kannattavat kapitalismia ja vihaavat vasemmistolaisia, naisia, köyhiä (joskus vain värillisiä köyhiä) ja ”taviksia”. Tämän kattokäsitteen sisälle mahtuu niin kovan luokan Hitleriä ihailevia uusnatseja, miesasiamiehiä kuin äärinationalistinen tappelukerho, joka vannoi valan itsetyydytystä vastaan ”puolustaakseen länsimaista sivilisaatiota”. Stewart Homen romaanit ovat vanhentuneet, koska niissä kuvattu ääriryhmien hulluus ei ole enää tarpeeksi sekopäistä verrattuna tässä kirjassa mainittuihin ryhmittymiin!

Teoretisointia

Angela Naglen analysoi ne kulttuuriset vaikutteet, jotka ovat luoneet edellytykset sille, että joku keskiluokkainen valkoinen kolmekymppinen sinkkumies näkee vetoa ”pilluminaatti” salaliittoteoriaan tai, miksi hän on valmis murhamaan meksikolaisia siirtolaisia nettiyhteisön innoittamana?

Tässä jäljitetään lukuisia länsimaisia filosofisia suuntauksia ja ajattelijoita, jotka loivat idean, että vastakulttuuri on aina voima hyvyyteen ja edistykseen. Kirjailija syyttääkin erityisesti 60-luvun uusvasemmistolaisia vastakulttuurin ihannoinnista, mutta myöskin Nietchzeä ja muita vanhempia romantikkoja, jotka loivat länsimaisen idean yksilöstä, joka on väärinymmärretty, mutta ainoa järkevä hullujen maailmassa. Joskus marginaalissa oleva ihminen on oikeasti vain hullu. Mieleeni ainakin tuli Pentti Linkola tällaisesta ”väärinymmärretystä, mutta oikeassa” olevasta ideologista.

Naglen viesti ei ole se, että tabuja ei saa rikkoa tai, että sananvapaudessa on menty liian pitkälle, vaan se, että olemme luoneet mielikuvan, että rikkomalla tabuja ja provosoimalla, voimme edistää politiikkaa. Vasemmiston pahin virhe oli luulla, että oikeisto ei omaksuisi näitä taktiikoita itselleen. Internet on luonnut kuplia, joissa ihmiset radikalisoivat toisiaan ja jatkuva provokaatio on turruttanut joitakin käyttäjiä niin paljon, että he eivät pysty eorttamaan enää, onko joku tosissaan ajamassa juutalaisten massamurhaamista vai vain vitsailemassa, jotta ”suvakki” ärsyyntyisi.

Kirjailija itsekin joissain kohdissa myöntää, että jotkut kohtaamansa ulostulot ovat olleet niin pähkähulluja, että hänelle on ollut hyvin vaikeaa puolueettomana tutkijana, todeta onko tässä oikea poliittinen ehdotus raiskauksen laillistamisesta vai jokin todella sairas vitsi?

Gramscilainen uusoikeisto

Perinteinen konservatismi ja oikeisto ovat jäämässä taka-alalle ja tämä uusi täysin ristiriitainen ja järjetön alt-rightiksi kutsuttu uusoikeisto on muuttumassa uudeksi normaaliksi. Mielenkiintoisinta onkin Nalgen huomio, että moderni äärioikeisto samaan aikaan pitää kaikkea valtakulttuuria ”vasemmistolaisena postmodernistisena kulttuurimarxismina” mutta itsekin soveltaa marxilaisen postmodernistisen teoreetikon Antonio Gramscin ideoita omassa propagandassaan. Jo tämä kohta tästä kirjasta on todella kiehtovaa. Sitä luulisi ideoitten pysyvän oman ideologian sisällä, mutta osia siitä irtoaakin ja leviää jopa vastakkaisiin aatteisiin. Kirjoitin juuri tästä omassa kandissani ja sosiologi Oliver Roy teoretisoi samankaltaisesta ilmiöstä muslimien keskuudessa. Olen tässäkin blogissa kirjoittanut lukuisia kertoja, että jokainen oikeistolainen, joka kertoo ”vastustavansa” postmodernismia tai ”kulttuurimarksismia” on pahin postmodernisti ikinä. En siis ole ainoa tutkija, joka on tehnyt saman havainnon.

Yhteenveto

Angela Naglen ”Tappakaa kaikki tavikset” on ansainnut klassikkostatuksen. Tämä on paras kirja ymmärtääkseen, miksi USA:ssa kansakunta on niin polarisoitunut, mutta samalla se kertoo tänne Suomeenkin saakka ulottuvien ilmiöitten alkuperän. Suomessa ovat esimerkiksi Homma-foorumi- ja Ylilauta keskustelusivustot tuottaneet samankaltaista nuoriin vetoavaa äärioikeistolaista propagandaa.

Itsekin havaitsin 12.05.2018 pidetyssä Helsingin äärioikeistolaisessa ”sananvapausmarsissa” naisen, joka oli pukeutunut japanilaisen koulutytön asuun, jonka T-paidassa oli printattu alt-rightin Pepe-sammakon kuva. Siellä kovan luokan PVL-uusnatsien ja Suomi ensin kaltaisten väkivaltaisten ääriryhmien seassa, oli yksi radikalisoitunut netinkäyttäjä, jonka koko asu on yks suuri postmodernisti sekamelska. Hitler kääntyisi haudassaan.  Pahinta on kuitenkin tännekin levinneet häirintäkampanjat, joissa jopa toimittajia on vainottu. Kirjailija ei osaa antaa mitään ratkaisua tälle sotkulle, vaan toivoo, että aika sen ratkaissee.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus, tietotekniikka

Oikeamielinen närkästys: Väistyisitkö sillä aikaa, kun pelastan maailman!

Andrew Breitbartin ”Oikeamielinen närkästys: Väistyisitkö sillä aikaa, kun pelastan maailman!” (oma suomennos) on vaikutusvaltaisen radikaalioikeistolaisen Breitbart-verkkolehden edesmenneen perustajan omaelämäkerta ja manifesti.

20170817_141031

Breitbartia voisi kutsua USA:n MV?!!-lehdeksi, mutta se on paljon hienostuneempi radikaalioikeistolainen valemedia, josta tuli todella vaikutusvaltainen, kun se alkoi tukea vuonna 2016 presidenttiehdokas Donald Trumppia. Törmäsin pariin lehden julksisuun vuonna 2015 ja sen rasistinen, liioitteleva ja radikaalioikeistolainen teema kiinnittivät huomioni. Koska radikaalioikeistolainen valemedia genrenä on niin suuressa suosiossa, niin päätin jäljittää, mikä ideologia on niitten takana? Silloin löysin tämän kirjan, joka ei pettänyt odotuksiani. 

Andrew Breitbart kertoo kirjassaan radikalisoitumisestaan ja miten hänestä tuli amerikkalaisen konservatismin yksi johtavimmista hahmoista. Kirjailija koki aikuisena, että liberalismi ei toiminut, koska hänen mielestä sen maailmankuva oli hedonistinen ja samaan aikaan yksilöllisyyttä tuhoava. Tämä oivallus syntyi, kun hän tarkasteli onnetonta ja hedonistista nuoruuttaan. Kuunenellessaan AM-radion Rush Limbaughia, kirjailija tajusi, että konservatismi oli ihmisen ”luonnollinen” ideologia, joka ymmärsi ihmisen tarpeet ja täytti ne uskonnolla, yhteisöllisyydellä ja perinteisillä perhearvoilla. Taas tätä ”luonnollisuus” retoriikkaa. 

Tästä ideologisesta ”heräämisestä” Breitbart ryhtyi oikeistolaiseksi aktivistiksi, joka omisti koko elämänsä oikeistokonservatiivisen ideologian levittämiseen. ”Oikeamielinen närkästys” kertoo Breitbartin henkilökohtaisesta elämästä, hänen ideologiansa rakentumisesta ja akivismistaan. Kirjassa käydään läpi amerikkalaisen politiikan korruptiota ja median likaista poliittista mustamaalaamista, johon Breitbart osoallistui kaikella raivollaan. Erityisesti miehen aktivismi presidentti George W. Bushin vaalivoiton varmistamiseksi ja presidentti Barack Obaman mustamaalaamiseksi käydään kirjassa yksityiskohtaisesti läpi.  

Breitbart on loistava kirjailija, joka osaa ilmaista itseään hyvin ja viihdyttävästi. Kirjan lukeminen oli todella helppoa ja hauskaa, vaikkakin olen jyrkästi eri mieltä sen pääteesien kanssa. Ei ole ihme, että mies perusti menestyneen media-imperiumin. Sen näkee miehen tekstissä, jossa on keksitty kokonaan uusia adjektiivejä kuvaamaan hänen poliittisia vihollisiaan. Ehkä suurin ongelma sekopäisyyden ohella, on että tämä kirja olettaa, että olet jo Breitbartin kannattaja, joten tiettyjä termejä ei selitetä teoksessa. Eli tämä kirja vaatii amerikkalaisen populaarikulttuurin laajaa tuntemusta. 

Minusta tämä kirja kertoo enemmän kuin yhden ihmisen elämän, tämä kirja on koko nykyisen radikaalioikeiston maailmankuvan mikrokosmos, joka selittää paljonkin, miksi presidentti Trumpilla on niin fanaattinen kannattajakunta, joka on valmis murhaamaan vastamielenosoittajia autolla. 

Andrew Breitbart kuvailee ideologiaansa libertaariseksi konservatismiksi. Eli hän uskoo rajoittamattomaan markkinatalouteen ja pieneen valtioon, joka ainoastaan turvaa maan rajat, yksityisomaisuuden ja sananvapauden. Kaikki muu yhteiskunta voi toteuttaa itse yksityisillä yrityksillä ja säätiöillä. Kuitenkin tässä kirjassa ilmenee, että Breitbartin ajatuksen ovat paljon radikaalimpia kuin tavallisen libertaarin. 

Koko tämän kirjan punainen lanka on ”Kulttuurimarksismi” salaliittoteoria ja sen päihittäminen. Tämä salaliittoteoria oli alunperin Natsi-Saksan propagandan antisemitistinen luomus, mutta se on onnistunut leviämään radikaalioikeiston keskuuteen, kuten tarkkavaimsemmat ihmiset ovat huomanneet, erityisesti some-keskusteluissa.  

Andrew Breitbart uskoo, että kaikki USA:n ongelmat johtuvat ”kulttuurimarksismista”.Hänen mukaansa Toisesta maailmansodasta lähtien kommunismi on rantautunut USAa:n ja ”myrkyttänyt” Demokraatti-puolueen, ihmisoikeustaktivistit, amerikkalaisen populaarikulttuurin ja valtamedian. Kirjailijan mukaan kommunismi ei pystynyt leviämään 1920-luvulla enää talousteorioillaan, joten joukko juutalaisia Frankfurtin koulukunnan sosiologeja muotoili ”kulttuurimarksismin”. Tämän salaliiton tarkoitus on ”muuttaa” ihmiset kommunisteiksi median ja kulttuurin kautta, jolloin kommunistisen politiikan ajaminen on helpomaa. Kirjan mukaan ainoa tapa päihittää tämä salaliito, on paljastaa yhteiskunnan kulttuurimarksistit ja heidän taktiikkansa. Ihmeellisesti Breitbart onnistuu lainaamaan Antonio Gramscia, mutta selvästi Breitbart ei ole lukenut teosta, josta lainaus on otettu, koska Gramsci kritisoi nimenomaan kaupallista kulttuuria, joka hänen mukaansa tuhoaa kansan ”aidon” kulttuurin, joka muuten on valmis kommunismille. Gramsci argumentoi, että työläisten on luotava omaa vastakulttuuriaan, joka kilpailee kaupallisen kulttuuria vastaan. Eli koko kulttuurimarxismi-salaliittoteoria perustuu kontekstista irrotettuun lauseeseen, joka väittää päinvastaista kuin itse sen ympärille rakenettu salaliittoteoria!

Breitbartin mukaan kulttuurimarksismiin kuuluvat tietyt sosiologian teoriat, kuten kriittinen teoria, Queer-teoria, kaikki vähemmistöjen tutkiminen ja yleisesti kulttuurin ja yhteiskunnan analyysi ja kritiikki. Breitbartin mukaan kulttuurimarksistien tarkoitus on käyttää edellämainittuja teoriaoita kyseenalaistaakseen ja kritisoidakseen kaiki yhteiskunnan arvot ja rakenteet, jolloin länsimainen demokratia romahtaa ja stalinistinen diktatuuri pääsee valtaan.  

Selittääkseen tämän huikean salaliiton, Breitbart muotoili ”Demokraattinen mediakonpleksi” teorian, jota hän soveltaa koko kirjan ajan. Eli Breitbart on kehittänyt teorian selittämään toisen terorian. Huikeaa! Tämän teorian mukaan kaikki valtamedian instituutiot, paitsi FOX-uutiset ovat Demokraattipuolueen hallinnassa ja ne propagoivat yksipuolisesti puolueen kulttuuurimarksilaista näkökulmaa, joka saa ihmiset uskomaan, että vähemmistöilläkin ja naisilla kuuluisi olla yhtäläiset ihmisoikeudet, rikkaita pitäisi verottaa enemmän, sodat ovat pahoja, luontoa pitäisi suojella ja köyhille pitäisi tarjota sosiaalinen turvaverkko.
Tämä Breitbartin teorian voisi rinnastaa Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamalliin”, mutta Breitbartin teoria on paljon hullumpi, koska kirjailijan mukaan tosi-TV ja median väkivalaisuus ja yli seksualisointikin ovat kulttuurimarxismin syytä. Eli samaan aikaan kulttuurimarxistit kritisoivat median seksuaalisuutta ja edistävät sitä! Näinä hetkinä hillitsin itseäni, että en lyönut otsaani lukulaiteen näyttöä vasten. 

Tämä kulttuurimarxismi ja Demokraattinen mediakonpleksi-teoria ovat ehkä huvittavin kohtia koko kirjassa, koska ne ovat sisäisesti niin helvetin ristiriitaisia. Tämä oikeistolaisten ääriliikkeitten sisäinen ristiriitaisuus on niin tavallista (todistin sen, tässä, tässä ja tässä), että sen on johduttava jostain päänsisäisestä ongelmasta. Joko kulttuurista tai ihan neurologian tasolla, koska miten he eivät huomaa ristiriitaisuuksia, joita äsken kerroin?! 

Breitbartin mukaan ensin yliopistojen kommunistisosiologit käyttävät kriittistä teoriaa tai konstruktivismia muotoillakseen, esimerkiksi, että vähemmistöihin kohdistuneet stereotypiat ovat haitallisia vähemmistön jäsenille. Tämän jälkeen valtamedia alkaa toistamaan tämän taukoamatta, jotta ihmiset lakkaisivat levittämästä haitallisia stereotypioita vähemmistöistä, jolloin vähemmistöt alkavat vaatia hallitukselta oikeuksia ja kaikki, jotka vastustavat vähemmistöjen ihmisoikeuksien turvaamisen leimataan rasisteiksi tai homofoobeiksi. Näin hallituksen vastustaminen muuttuu mahdottomaksi ja kommunismi voidaan hitaasti implementoida yhteiskuntaan. Breitbartin mukaan ainoa tapa paljastaa tämä pirullinen suunnitelma, on kyseenalaistaa se media-analyysillä, joka purkaa kulttuurihegemonian sisäiset ristiriitaisuudet ja sen valtarakenteet.  

Eli ensin kirja haukkuu kulttuurimarksismiksi nimeämäänsä sosiologian metodeja, mutta päättyykin analysoimaan kultuuria tismalleen samoilla menetelmillä, joita hän itse aiemmin haukkui olevan länsimaisen sivilisaation tuhon siemenet. Eli, jos uskoo kulttuurimarksistiseen salaliittoon, niin selvästi sitä on mahdoton voittaa! Ja jos ei usko, niin silloin on vain todettava, että radikaalioikeistolaiset ovat niin kujalla, että eivät tajua kumoavansa oman teoriansa.   

Tietenkin jo tämän kirjan arvostelu on Breitbartin mukaan kulttuurimarksiamia, mutta jatkan silti, perhana! Mitä ymmärsin tästä kirjasta, niin Breitbartin ideologian ydin on usko, että täydellinen poliittinen järjestelmä saavutettiin 1700-luvun lopussa, kun USA:n perustuslaki kirjoitettiin. Kaikki sen jälkeen tullut on kommunismia ja pitää purkaa ja palata takaisi 1700-luvun poliittiseen ja yhteiskunnalliseen järjestelmään. Breitbart kokee, että nyt vähemmistöjen ja naisten oikeuksia korostetaan liikaa, jolloin kansakunnan koheesio rapautuu. Kirjailijan mukaan yhteiskunnassa ei ole mitään vikaa, jota pitäisi korjata, kuten rasismi, homofobia tai sovinismi, joita hänen mukaansa ei ole olemassa. On olemassa vain yksi yhteiskunta, jossa kaikki tottelevat samoja lakeja ja sääntöjä.   

Tässä tuleekin Breitbartin ideologian toinen ristiriitaisuus. Hänen mukaansa ”vasemmisto” haluaa muuttaa kaikki ihmiset samanlaisiksi vähemmistöjä ja naisia rakastaviksi tasa-arvoisiksi kommunisteiksi, jolloin kaikki elämänilo ja yskilönvapaus katoaisi. Samaan aikaan kuitenkin hän vaattii, että kaikki ihmiset asettuisivat 1700-luvun yhteiskunnan asettamiin sosiaalisiin asemiin ja pysisivät siellä, koska jos ihmiset alkavat liikkua eri yhteiskunnallisiin paikkoihin, joihin he eivät kuulu, niin silloin yhteiskunnan rakenne rapautuu. Niin kauan, kun kaikki pysyvät rooleissaan, eivätkä valita, vaan tekevät sen, mitä heiltä vaaditaan, niin yhteiskunta pysyy kasassa ja ihmiset voivat nauttia vapaudesta. Eli Breitbart ajaa tietynlaista rajoitettua  vapautta, jossa naiset ovat ”vapaita” olemaan kotiäitejä, vähemmistöt ”vapaita” elämään köyhissä getoissa ja työskentelemään matalapalkka-aloissa ja seksuaalivähemmistöt ovat ”vapaita” olemaan hiljaa sukupuoli-identieetistään.  

Sananvapaus on toinen ristiirainen käsite kirjassaan. Breitbartin mukaan hän rakastaa sananvapautta ja valittaa, että ”vasemmisto” yrittää rajoittaa sitä, kutsumalla ihmisiä rasisteiksi, homofoobeiksi ja sovinisteiksi. Breitbart näkee tällaisen haukkumisen totalitaristisen kommunismin ensi askeleina, jonka jälkeen kaikki valtaanpitäviä arvosteleva puhe kielletään. Mutta samaan aikaan hän julistaa, että on epäisanmaallista arvostella USA:n hallitusta, koska USA:n hallitus edustaa kansan tahtoa ja jos kansaa arvostelee, niin silloin on selvästi maanpetturikommunisi, joka ansaitsee maanpetturille soveliaan rangaistuksen! Breitbart ei koskaan kirjassaan määrittele, mitä hän tarkoittaa ”sananvapaudella” koska, jos hänen mielestään hallitusta ja ihmisiä ei saa kritisoida, niin mitä sitten jää tehtäväksi sananvapaudella? En saanut vastausta siihen, vaan kirjan mukaan ”sananvapaus” on suojeltava kommunisteilta kaikin keinoin. Tietenkin Breitbartin mukaan kommunisteihin kuuluvat Hillary Clinton ja Barack Obama, eli kaikki, jotka ovat hänestä vasemmalla. 

Sitten on Breitbartin ihmeellisen ristiriitainen käsitys kulttuurista. Breitbartin mukaan kulttuurimarksismi pyrkii pirstaloimaan ja tuhoamaan kulttuurin tasa-arvolla ja monikulttuurisuudella. Kirjailija kerto, miten Pride-kulkueet ovat suuria vitsauksia, joilla pyritään jakaamaan ihmiset kahteen luokaan, eli heteroihin ja homoihin. Breitbartin mukaan täydellinen yhteiskunta voi vain toimia, jos kaikilla ihmisillä on olemassa tismalleen sama kulttuuri ja identiteetti. Tämän vuoksi vähemmistöjen kulttuureja ei pitäisi tukea, korostaa, esitellä tai tutkia, koska se rikkoisi yhteiskunnan järjestystä ja tekee ihmiset uskomaan, että yhteiskunnassa on hierarkioita, joita pitäisi purkaa ja identiteettejä, joita tutkia.  

Mutta kaikessa itseironian puutteessa Breitbart haukkuu, miten ”vasemmistoa” pyrki väkisin luomaan yhden kulttuurin, joka hävittää kaikkien vähemmistöjen kulttureja. Kysytte varmaan, miten Breitbart on päättynyt tähänkin loistavaan analyysiin? No, kirjailijan mukaan ”vasemmisto” ei siedä rasismia, homofobiaa, sovinismia ja köyhyyttä, joten se pyrkki hävittämään nämä asenteet ihmisistä ja edistämään köyhyttä vähentävää politiikkaa. Breitbartin mukaan jos ihmiset eivät saa olla rasisteja, homofoobikoita, sovinisteja ja elitistejä, niin silloin ihmisten itseilmaisu typistyy ja jäljelle jää vain yksi ainoa kulttuuri, jota kaikkien on pakko omaksua. Kirjailijan mukaan yhtenäinen kulttuuri on pahinta sortoa, mitä yksikö voi joutua kärsimään. Luulen, että Breitbartin kuvaukset nuoruudessa vedetyistä huumeista ovat tosiaan vaurioittaneet miehen aivot! 

Kaikki tämä ristiriitainen hourailu on vain kirjan jäävuoren huippua. Breitbartin mukaan kulttuurimarksistien todellinen tarkoitus ei ole luoda tasa-arvoa, vaan totalitaristinen järjestelmä, joka orjuuttaa ihmisiä yksityisten suuryritysten palvelukseen. Tämän vuoksi esimerkiksi finanssipankiiri George Soros tukee Demokraatti-puoluetta. Kirjailijan mukaan jos ihmiset eivät halua, että he joutuvat kommunististen suuryritysten orjiksi, niin heidän tulisi tukea oikeistolaista politiikkaa, joka purkaa suurimman osan markkinoitten ja yritysten rajoitukset. Vasta kun suuryritykset saavat tehdä mitä haluavat, niin kaikki ihmiset ovat vapaita. Voin vain pudistaa päätä tälle sisäiselle ristiriitaisuudelle. 

Mutta ei tämä kirja aivan väärässä ole. Breitbartin suurin huolenaihe on valtamedian hegemonia, joka suodataa valtaapitäjien näkökulmaa, eikä anna eriävien mielipiteitten todellista edustusta, mikä taas typistää demokratiaa. Tämän vuoksi vertasinkin ”Demokraattinen mediakonpleksi” Chomskyn ”propagandamalliin” molemaat kuvaavat samaa ilmiötä ja päättyvät eri johtopäätöksiin. Juurkin massamedian hegemonian todellinen olemassaolo tekeekin Breitbartin pähkähulluista ideoista uskottavia ja tämän vuoksi presidentti Trump voitti kaikesta sekoilustaan huolimatta. Suurin osa amerikkalaisista on havainnut, että valtamedia edustaa kapean eliitin tavoitteita, eikä kansan. Valitettavasti sen sijaan, että ihmiset olisivat kuunnelleet Chomskyä, niin ihmiset kuuntelivat Breitbartia ja nyt me elämme maailmassa, missä uusnatsit riehuvat kaduilla ja kolmas maailmansota uhka toistuu melkein joka viikko.  

Suosittelen tätä kirjaa niile, jotka haluavat ymmärtää MV?!!-lehden lukijan mielenmaisemaa, joka muistuttaa hyvin paljon Breitbartin. Mutta jos haluaa lukea valtamedian massamanipulaatiosta, niin suosittelen paljon tieteellisempää Comskyn ”Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media” kirjaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus