Avainsana-arkisto: lähidemokratia

Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921

Maurice Brintonin ”Bolševikit ja työläisten hallinta 1917-1921” (oma suomennos) on vuonna 1972 julkaistu pamfletti, joka kertoo, miten Lenin johtamat bolševikit tuhosivat Venäjän vallankumouksessa syntyneet itsenäiset työläisneuvostot.   

8

Idea   

Venäjän vallankumouksen aikana työläisistä koostuvat ryhmittymät olivat vallanneet työpaikkansa ja perustaneet demokraattisesti johdettuja tehdasneuvostoja. ”Neuvostoliitto” nimi tuleekin näistä tehdasorganisaatioista, joita oli ympäri Venäjän imperiumia. Nämä työläisneuvostot perustuivat suoraan demokratiaan, jossa työläiset itse päättivät työpaikkansa tuotannosta ja työajoista.  

Venäjän vallankumous oli laaja-alainen massaliike, jossa bolševikit olivat yksi ryhmittymä muitten joukossa. Enemmistönä olivat sosiaalidemokraattiset menševikit ja epämääräiset sosialistiset ryhmittymät. Nämä epämääräiset sosialistiset ryhmittymät koostuivat suurimmaksi osaksi anarkisteista, syndikalisteista ja muista libertaarisista sosialisteista, jotka eivät uskoneet keskusvaltaan, vaan työläisten hajautettuun demokratiaan.    

Vaikka tämä on lyhyt anarkistin kirjoittama pamfletti, se perustuu Neuvostoliiton omiin asiakirjoihin ja aikalaiskuvauksiin. Kirjailija jäljittää, miten Lenin, Trotski ja kumppanit alussa puhuivat hajautetun demokratian ja työläisvallan puolesta, mutta hitaasti he muuttivat mielipiteensä ja alkoivat ajaa äärimmäistä vallan keskittämistä. Monet aikalaiset tajusivat viimeistään vuonna 1918, että Neuvostoliitto oli ajautumassa totalitarismiin. Kirjailija jäljittää, miten monet aktivistit yrittivät estää kehityksen, mutta huono järjestäytyminen yhtenäiseksi vastarinnaksi ja verinen sisällissota ajoi kaiken vallan Vladimir Leninille, joka loi pohjan sille hirviömäiselle totalitarismille, jonka hänen seuraajansa Joseph Stalin sai käsiinsä.   

George Orwellin painajainen   

Hämmästyttävintä tässä kirjassa on Leninin ja bolševikien sitaatit, joissa sanojen merkityksiä muutettiin. George Orwellin kuvaama kaksoiskieli on kuin suoraan otettu aikakauden asiakirjoista. Erityisen mielenkiintoista on, miten tässä Brintonin kirjassa ”työläishallinta” muuttuu hitaasti ”työläisten hallinnaksi”. Ensin monet tehtaat olivat työläisten demokraattisessa ohjauksessa, mutta Lenin ja kumppanit pelkäsivät, että ilman keskusvaltaista koordinaatiota, tehtaat eivät tuottaisi koko maalle tarvikkeita ja ruokaa, mikä voisi aiheuttaa nälänhädän. Käyttäen nälänhädän pelkoa bolševikit määräsivät useitten neuvottelujen jälkeen työläisneuvostot ammattiliittojen hallintaan ja lopulta ammattiliitot kommunistisen puolueen hallintaan. Tavalliset työläiset potkittiin pois tehdasneuvostoista ja korvattiin kommunistisen puolueen ammattivirkamiehiä. Kaikki suoran ja hajautetun demokratian aspektit hävitettiin, koska uskottiin, että ainoa tapa ”rakentaa sosialismia” oli hyödyntää ”porvariston tieteellistä ammattitaitoa”. Tavoitteena oli muuttaa Venäjän taloudellisen järjestelmän ”valtion kapitalismiksi” jolloin koko maa toimisi kuin yksi jättiläismäinen yritys. Tällä megaluokan järjestelmällä koko Neuvostoliiton kansa toimisi kuin yksi ainoa koneisto, jonka tarkoitus on kohottaa maa sellaiseen materiaaliseen varallisuuden tasoon, jossa ”todellinen kommunismi” voitaisiin saavuttaa. Jälkikäteen tiedämme, että koko suunnitelma meni niin pieleen kuin mahdollista.    

Kirjassa käsitelläänkin lukuisia aikakauden työläiskongresseja, joissa pohdittiin marxilaisen teorian eri tulkintojen kautta, mikä on paras tapa rakentaa sosialistinen järjestelmä. Brinton osoittaa, että Neuvostoliiton totalitaristinen kehitys ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys, vaan eri olosuhteitten ja ryhmittymien juonittelujen yhteinen tulos. Bolševikit eivät uskoneet, että tavalliset työläiset tiesivät, mitä olivat tekemässä tehtaitten kanssa, joten heihin oli Leninin mukaan ”syötettävä sosialismia puolueen kautta”. Tällä elitistisellä asenteella Leninin johtamat kommunistit kahmivat kaiken vallan itselleen ja lopulta väkivaltaisesti tuhosivat kaikki muut sosialistiset ryhmittymät, joita oli maassa olemassa. Mielenkiintoisinta on lukea, miten avoimesti eri venäläiset sosialistiset lehdet arvostelivat Leininiä ja ennustivat oikein, mihin hänen keskusvaltainen ote johtaisi. Ikävä kyllä kaikista häikäilemätön osapuoli sai kaiken vallan ja murskasi Neuvostoliiton demokraattisen kokeilun.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen tylsyys. Tässä kirjassa käydään läpi lukuisia pöytäkirjoja ja julistuksia, joissa on todella kuivaa byrokraattista kieltä, jota on aika raskasta lukea. Pienempi vika on kirjan asenteellisuus. Tämä kirja on anarkistin kirjoittama, joten se yrittää argumentoida, että Leninin tulkinta kommunistisesta teoriasta oli väärä. Niinkin paljon, että rivien välistä voi tulkita sen, että kirjailija ei pidä edes Leninin muotoilemaa Marxismi-Leninismiä oikeana kommunismina. Tässä kirjassa kulutetaankin jonkin verran aikaa pohdiskellen, mitä Marxilaisuus ”todella” on? Mikä on hieman epärelevanttia, kun puhutaan käytännön politiikasta.   

Mielenkiintoisinta on kuitenkin Leninin omat perustelut hänen päätöksilleen. Erityisen hämmästyttävää on, miten Lenin laski oman positiossa olevan ”oikeistokommunismia” joka perustuu pragmaattisuuteen. Hän taas kutsui työläisten autonomiaa korostavat liikkeet ”lapsellisiksi vasemmistokommunisteiksi”. Toinen fakta oli se, että Lenin kuvasi omaa johtamaansa Neuvostoliiton taloudellista järjestelmää ”valtion kapitalismiksi”. Olin aina luullut, että termi oli länsieurooppalaisten kommunistien keksimä termi kuvaamaan, miksi Neuvostoliitto ei ollut heidän mielestään oikeaa kommunismia, mutta se olikin ihan virallinen termi maan järjestelmälle.    

Yhteenveto   

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” on hyvä tietolähde lyhyestä Neuvostoliiton demokraattisesta kokeilusta. Vaikka kirjailija on avoimesti puolueellinen, hän ei lähde spekuloimaan oliko bolševikien suunnitelmissa totalitaristinen diktatuuri vai ajautuivatko he sisällissodan melskeessä suosimaan keskusvaltaa. Kirjailija vain esittää ne sitaatit, jotka osoittavat mielenmuutoksen 1917-1921 aikavälissä ja miten niistä keskusteltiin. Mutta pitää olla todella intohimoinen Neuvostoliiton historian harrastaja, jotta jaksaa lukea tämän kirjan.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous

Sitä parempaa feminismiä

Abdullah Öcalanin ”Demokraattinen konfederalismi” (oma suomennos) on Kurdistanin työväenpuolueen (Partiya Karkerên Kurdistan, PKK) johtajan manifesti.

37

PKK on Syyriassa ja Turkissa toimiva äärivasemmistolainen puolue ja sissijoukko, joka Syyrian sisällissodan aikana muuttui länsimaitten liittolaiseksi ISIS-vastaisessa sodassa. PKK on siinä kiistanalainen puolue, että moni maa, kuten Turkki luokittelee sen terroristijärjestöksi. Eli PKK on samaan aikaan länsimaisten liittolainen, oikean feminismin edistäjä, että kielletty terroristijärjestö.

Siitä on aikaa, kun viimeksi joku anarkistiryhmä on onnistunut saamaan maa-alueen haltuun. Mediassa harvoin mainitaan, että PKK on anarkistinen, vaan enemmänkin mainitaan, että he ovat vasemmistolaisia ja feministejä. Kukapa ei kannattaisi aseistettuja naisia, jotka taistelevat äärimmäisen naisvihamielisiä ISIS-taistelijoita? Jopa suomalainen Maanpuolustuskorkeakoulun geopolitiikan erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh on ilmaissut, miten anarkokommunistiset naismiliisit ovat ”oikeampia” feministejä kuin Suomessa olevat aseistamattomat aatesisaret.

Abdullah Öcalanin manifesti alkaa tyypillisellä kommunistisella historiakatsauksella, jossa lyhyesti selitetään miten tuotanto-olosuhteet muovaavat yhteiskunnan hierarkioita ja niitten välisiä suhteita. Eli sitä, miten maataloustuotanto tuotti feodalismin ja teollinen tuotanto kapitalismin. Ehkä ainoa ero muihin äärivasemmistolaisiin teoksiin, on se, että kirjailija on keksinyt, ainakin minulle tuntemattoman termin kuvaamaan nykyaikaa: ”Kapitalistinen modernismi”. Yleinen yhteiskuntatieteellinen käsitys on, että elämme jälkimodernissa ajassa, mutta ei nyt tartuta semantiikkaan. Puhummehan arabimaailmassa toimivasta äärivasemmistolaisesta ideologista, jonka elinolosuhteet ovat pikkasen erilaisia kuin länsimaissa.

Öscalan päättyy siihen johtopäätökseen, että kapitalismi on epävakaa järjestelmä, joka itse tuhoutuu tietyn ajan jälkeen, jolloin se on käynnistettävä uudestaan. Tolkun ekonomistit kutsuvat tätä Öscalan kuvaamaa ilmiötä talouskriisiksi tai pörssiromahdukseksi, kommunistit taas ”myöhemmän vaiheen kapitalismiksi”.

Kirjailijan mukaan kapitalismin talousromahdukset todistavat, että kapitalismi on vaarallinen järjestelmä, josta on luovuttava, jos haluaa pelastaa ihmiskunnan. Toinen vakava ongelma kirjailijan mukaan ovat valtiot, jotka rajoittavat ihmisten vapautta ja ovat kapitalismin takia kykenemättömiä parantamaan tehokkaasti ihmisten oloja. Kirjailijan mukaan valtioistakin on luovuttava.

Vaihtoehdoksi Öscalan tarjoaa ”demokraattisen konfederalismin” joka on vain uusi sana anarkismille. Eli valtioitten sijaan pitäisi rakentaa hajautettuja ja demokraattisesti johdettuja lähiyhteisöjen yhteistyöverkoston. Tämä on kirjailijan mukaan paras ratkaisu kurdeille, koska kaikki valtiot, mitkä ovat syntyneet Lähi-Idässä ovat kärsineet diktatuureista, etnisistä kiistoista, sodista ja kapitalistisesta imperialismista. Kurdien on vältettävä sama kohtalo, erityisesti, kun heitä on sekä Turkissa, Syyriassa, että Irakissa valtiottomina vähemmistöinä. Mikään näistä valtiosta ei suostuisi luovuttamaan maa-alueita kurdeille, joten oman valtion muodostamisen sijaan, kurdit voisivat rakentaa autonomisten yhteisöjen verkoston, joka kulkisi kolmen valtion halki, ilman että tarvitsisi rajoja uudelleen, ja luoda samankaltaisen konfliktipesäkkeen kuin Israel.

Tämä demokraattinen konfederaatio olisi sekulaari ja monietninen. Koska konfederaatio ei ole valtio, jolla on väkivalamonopolia tai keskusvallan valvomia lakeja, jokainen yhteisö saisi sopimuksilla määritellä suhteet toisiin yhteisöihin ja näin muodostaa tasa-arvoisemman yhteiskunnan, kuin varsinaiset valtiot. Armeijan sijaan jokainen paikallinen yhteisö muodostaisi yhteisöä suojelevan ja valvovan miliisin vapaehtoisista.

Suurin ongelma tässä kirjassa on sen epämääräisyys. Vaikka kapitalismia haukutaan ja sosialismia ylistetään, niin Öscalan ei selitä manifestissa, miten talous toimisi. Eli jää epämääräiseksi kannattaako Öscalan jonkinlaista demokraattisempaa kapitalismia, hajautettua sosialismia tai kunnon klassista suunnitelmataloutta?

Mielenkiintoista kirjassa on taas kirjailijan länsimaita äärimmäisempi käsitys feminismistä. Öscalanin mukaan valtio ja kapitalismi ovat hierarkkisia järjestelmä, jotka luonnostaan sortavat naisia. Kirjailijan mukaan yhteiskunta, joka sortaa naisia, pystyy oikeuttamaan muittenkin vähemmistöjen ja köyhempien sorto. Eikä tässä vain puhuta Lähi-Idän valtauskonnon islamin naisvihamielisestä asenteesta, vaan yleisesti hierarkkisesta yhteiskunnasta. Vasta, kun kaikki perusteettomat hierarkiat puretaan, on nainen vapaa. Eikä tässä kirjassa tarkoiteta Lähi-idän valtioita, vaan kaikkia maailman valtioita, jopa meidän Suomen edustuksellista demokratiaa.

Edellä mainittu tekee PKK:n feminismistä anarkofeminismiä, joka on länsimaissa niin äärimmäistä feminismiä kuin olla ja voi. Anarkofeminismin mukaan nainen voi ainoastaan saavuttaa tasa-arvon miehen kanssa, kun valtio ja kapitalismi kumotaan. Tietenkin herää kysymys, miten tasa-arvoisia naiset ovat pienissä kyläyhteisöissä ja muissa valtiottomissa yhteiskunnissa, joita vielä on Lähi-Idän aavikoitten beduiiniyhteisöissä tai eri alkuperäiskansojen heimoissa? Tähän kirja ei paneudu.

Eli Abdullah Öcalanin ”Demokraattinen konfederalismi” on hieno kirja herättämään ajatuksia ja ymmärtämään, miten PKK:n kurdit ovat niin täynnä voimaa taistella maailman vaarallisinta ja julminta terroristijärjestöä vastaan. Mutta syvempi analyysi osoittaa, että ainakin tässä kirjassa asioita ei ole mietitty niin pitkälle, jolloin herää kysymys, mitä tapahtuu PKK:n projektille, jos he selviävät Turkin aggressiosta? Ainakin vaikuttaa siltä länsimaiset suurvallat tukivat PKK:ta niin kauan, kun se oli paras tapa taistella ISIS:tä vastaan, mutta nyt kun jihadistit on murskattu, niin PKK:la ei ole enää hyötyä, erityisesti kun sen arvot ovat USA:n oikeistohallitukselle vastenmielisiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Maailman ympäristöhistoria

Donald Hughesin ”Maailman ympäristöhistoria” on tietokirja, joka käsittelee ihmiskunnan historiaa ympäristön näkökulmasta.

43

Vaikka kirjan kehys on, miten ihmislaji on ollut historiansa aikana vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, niin kirjailija ei antropomorfisoi luontoa. Eli tässä ei ole mitään koivua kertojana. Pelkäsin oikeasti, että tämä kirja olisi sellainen puolifiktiivinen teos. Onneksi ei ollut.   

Kirjan pääteesi on, että ihminen ei ole erillinen luonnosta, vaan osa sitä. Me olemme vain yksi apinalaji muitten joukossa. Satuimme vain evoluution kautta saamaan todella hyvät aivot, jolla kykenemme rakentamaan ympäristöä muokkaavaa teknologiaa. Silti tässä kirjassa paljastuu, että huipputeknologiasta huolimatta, emme ole luonnon yläpuolella. Juuri tämä virheellinen asenne tulee olemaan lajimme ja koko planeetan tuho.   

Kirja alkaa siitä, kun keksimme tulen. Elimme luonnon kanssa täydellisessä tasapainossa metsästämässä ja keräilemässä. Mutta kaikki meni pieleen, kun keksimme maanviljelyksen. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, joitten mukaan maatalous oli ihmiskunnan suurin virhe. Auttamatta huvitti tämä ihan lähdeviitattu toteamus, koska mieleen tuli Douglas Adamsin ”Linnunradan käsikirja liftareille” romaani, jossa on vähän samanlainen lausahdus, mutta siinä kerrotaan, että elämän suurin virhe oli nousta vedestä maahan.   

Hughes käsittelee jokaista ihmiskunnan merkittävää sivilisaatiota, jokaisesta mantereesta, ja miten nämä muokkasivat ympäristöään. Kerronnassa huomaa, että mitä kehittyneempi ja hierarkkisempi sivilisaatio on, sitä tuhoisammaksi ympäristölle se muuttuu.

Kirja loppuu ymmärrettävästi nykyaikaan, jossa elämme globaalin kapitalismin sivilisaatiota, joka on tuhoamassa luontoa ennätyksellisesti. Nynymeno on niin hurjaa, että kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon vauhdilla, joka tekisi muinaiset assyrialaiset kateellisiksi. Samalla teollisuuden kasvihuonekaasut, mikromuovit ja muut saasteet ovat muuttamassa koko planeetan ympäristöä tuhoisin seurauksin.  

Tämä demokratian ja ympäristön välinen suhde oli minulle uutta. Tällaisia oivalluksia juurikin haen tietokirjoissa. Kirjailijan osoittaa aika hyvin, että ihminen ei välttämättä tarvitse palata johonkin heimoyhteiskuntaan tai perustaa ekodiktatuuri pelastaakseen luonnon, vaan lisätä lähidemokratiaa.   

Kirjassa on esimerkkejä sivilisaatioista, joissa tavallisella kansalla oli päätäntävaltaa omasta asuinalueesta, ja näissä luontoa suojeltiin. Ongelmia tuli, kun päätäntävalta oli kaukaisessa pääkaupungissa, missä keisarit, faaraot tai osakkeenomistajat päättivät, että jokin metsä tai järvi oli tuhottava, joko kaupallisten mahdollisuuksien tai megalomaanisten rakennusprojektien tieltä. Eli mitä hajautetumpi valta, niin sitä paremmin paikalliset ihmiset saavat päättää, miten ympäristöään hoidetaan, eivätkä he tule tuhoamaan ympäristöään, koska ovat suoraan riippuvaisia siitä.   

Esimerkiksi suuret antiikin sivilisaatiot raiskasivat ympäristöään, ja monien kohdalla ekologisen tasapainon tuhoaminen aiheutti selkeästi kyseisten sivilisaatioitten tuhon. Antiikin Rooma oli ehkä ainoa suuri sivilisaatio, jonka romahdus johti monista seikoista, joista vain yksi oli ympäristö. Mutta Etelä-Amerikan Mayakulttuuri romahti metsiensä ja viljelysmaan riistämisen takia. Kaikista räikein esimerkki on kuitenkin Pääsiäissaaren kulttuuri, jossa kaikki puut kaadettiin suurten kivipatsaitten kuljetusta varten.    

Jokaisessa romahtaneessa sivilisaatiossa oli räikeä epätasa-arvo, joka pakotti ihmisiä kilpailemaan toistensa kanssa luonnonvaroista, jolloin nämä luonnonvarat joko kulutettiin loppuun tai pilattiin. Kirjaa kuluttaakin aika paljon aikaa kertoakseen yksityiskohtaisesti, miten kastelujärjestelmät ja muut maanviljelystekniikat pilasivat ympäristöä molekyylien tasolla.   

Neuvostoliitto ja kommunistinen Kiina eivät ole sen parempia. Näissä maissa oli edistyksellisen luonnonsuojelulainsäädännöstä huolimatta jyrkkä epätasa-arvo tavallisen kansan ja puolueen välillä. Tämä epätasa-arvo, joka oli vielä joissain tapauksissa maantieteellisesti jyrkkä, aiheutti omien lainsäädäntöjen kumoamista teollisten megaprojektien tieltä. Kommunistijohtajat järkeilivät lyhytnäköisesti, että kommunistivaltioitten teollinen tuotanto oli ylitettävä kapitalististen maitten, jolloin luonto ja oma talous romahdettiin.   

Kirjailija varoittaakin, että nykyisellä globaalilla kapitalismilla on myöskin sisäänrakennetut itsetuhon siemenet. Jo nyt monissa paikoissa on tapahtunut megaluokan luonnontuhoja ja ilmastokin on muuttumassa.    

Hughes osaa asiansa ja selittää hyvin yksityiskohtaisesti, miten eri sivilisaatiot ovat tuhonneet omat ympäristöt ja miten meidän sivilisaatio on tekemässä samaa.   

Tässä kirjassa oppiikin aika paljon ekologiasta, veden kiertokulusta ja muusta ympäristön tasapainoon liittyvistä seikoista. Akateemisuudesta huolimatta aika helppolukuinen kirja, johon on vielä sekoittunut kirjailijan omia anekdootteja tutkimusmatkoistaan.   

Samalla tässä kirjassa oppii, miten ympäristöhistorian tieteenala toimii. Eli tämä on myöskin yhden tieteen historia.   

Sivilisaatioitten historian lisäksi kirjailija käsitteleekin luonnonsuojelun historiaa, niin antiikin ajoista nykyaikaan saakka. Yllätyinkin, että tässä kirjassa ei käsitellä niin paljon autonomisia luonnonsuojelijoita, kuten Greenpeacea, vaan enemmänkin tiedemiehiä, jotka tutkivat luontoa ja huomasivat erilaisia ympäristöhaittoja. Eli tämän kirjan luonnonsuojelun historia on tietynlaisen luonnosta huolestuneen eliitin historiaa, jolla on ollut valtaa luoda kansainvälisiä sopimuksia ja lakeja. Toki sivumainintana tässä mainitaan ympäristöaktivisteja, jotka ovat vaarantaneet oman elämänsä luonnonsuojelun puolesta. Suurin korostus on kuitenkin tiedemiehissä. Poikkeukset tekevät alkuperäiskansat, jotka ovat tehneet vastarintaa metsähakuille ja muille luontoa tuhoaville suuryrityksille.   

Ainoa hieman kyseenalainen kohta tässä kirjassa, on sen nuiva suhtautuminen ydinvoimaan. Kirjailija kertoo jokaisesta ydinonnettomuudesta, ja miten niissäkin on ympäristö pilattu kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi, mutta hän käsittelee vain sivumennen sitä, miten ydinvoimaa on tarjottu vaihtoehdoksi fossiilisille energiamuodoille.  

Hughes tokaisee vain, että me olemme ihmisiä ja teemme inhimillisiä virheitä, joten ei olisi suositeltavaa, että rakentaisimme lisää ydinvoimaloita. Se siitä ydinvoimasta. Vain sivumaininta, että ne voisivat olla osa ilmastonmuutoksen torjuntastrategiaa. Olisin kaivannut syvällisempää analyysia ydinvoiman haitoista ja hyödyistä tai sitten jonkun paremman vaihtoehdon.   

Kirjailija ei kerro tuuli- tai aurinkovoimasta ollenkaan. Vesivoimakin saa tässä kirjassa jyrkän tuomion ympäristöä tuhoavana energiamuotona. Vesivoimala tarvitsee padon ja yleensä nämä padot hukuttavat kokonaisia ekosysteemejä. Eli jos hakee tästä kirjasta vastauksia energiakysymyksiin, niin tämä on huono kirja siihen.   

Hughesin pääteesi on siis hieman linkolalainen. Ihmiskunta on planeetan syöpäläinen, joka leviää kaikkialle ja tuhoaa luonnon. Nykyinen teollistuminen on mennyt liian pitkälle, ja me kaikki tulemme kuolemaan, jos mitään ei tehdä. Mutta Hughes eroaa Linkolasta siinä, että hän ehdottaakin hierarkioitten purkua ja lähidemokratian lisäämistä, eikä ekodiktatuuria. Eli kirjan asenne on aika jyrkän antikapitalistinen. Kirjailija ehdottaakin, että kapitalistisen järjestelmä on joko merkittävästi uudistettava tai purettava kokonaan. Jos merkittäviä rakenteellisia uudistuksia ei tehdä taloudelliselle järjestelmälle, niin nyt ehdotetut kansainväliset sopimukset ympäristön suojelemiseksi ovat turhia.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kovat tieteet