Avainsana-arkisto: lainsäädäntö

tammikuu 6, 2019 · 6:00 am

Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista

Jussi Förbomin ”Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista” on vuonna 2010 julkaistu palfletti sen aikaisesta maahanmuuttokeskustelusta.    

14

Idea   

Förbomin pamfletin pääargumentti on, että Perussuomalaiset ja muut maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvat tahot eivät tarjoa mitään uutta maahanmuuttokeskustelussa. Kirjailijan mukaan maahanmuuttokriitikot ovat vain jäävuoren huippu, joka perustuu jo olemassa olevaan valtapuolueitten edistämään asenneilmapiiriin.    

Perustellakseen väitteensä Förbom siteeraa lukuisia eduskunnan puheenvuoroja vuosilta 2000-2010, jossa Suomen kolme suurinta puoluetta esittävät maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä. Kirjailija myöskin purkaa, mikä ongelma näissä puheenvuoroissa on ja sitten vertaa niitä maahanmuuttokriitikoihin. Paljastuukin, että ainoa ero Perussuomalaisten ja Muutos2011 puolueitten ja Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustam kanssa on se, että edellä mainitut eivät kykene verhoamaan retoriikkansa yhtä hyvin.    

Oletukset   

Koska tämä on pamfletti, se ei yritä olla puolueeton, vaan kirjailija heti paljastaa lähtökohtansa, jotka perustuvat legalistiseen humanismiin. Tämä tarkoittaa, että kirjailija pitää kaikkia ihmisiä lähtökohtaisesti samanarvoisina, jolloin heitä pitää kohdella YK:n ihmisoikeussopimusten ja kristillisen lähimmäisrakkauden mukaan. Kirjailija käsittelee maahanmuuttoa Rawsilaisen tietämättömyyden verho -periaatteen kautta. Tarkoittaen, että maahanmuuton lainsäädäntö pitää palvella ensisijaisesti maahanmuuttajaa, jotta varmistetaan, että kaikki ihmiset, jotka joutuvat maahanhmuuttajan asemaan kohdellaan hyvin.  Tämä oletus on samaan aikaan kirjan etu, että sen rajoitus. Koska kirja lähtee näistä edellä mainituista oletuksista, se ei käsittele olleenkaan äärimmäisempiä maahanmuuttokriittisiä argumentteja, joita esimerkiksi Halla-aho esittää.    

Tällainen humanistinen legalismi on hyvä, koska se osoittaa, miten jopa valtapuolueissa niihin ei todellisuudessa uskota. Monet tässä kirjassa mainituista politiikoista yrittävätkin verhota rasisminsa tai muukalaispelkonsa hyväksyttyjen diskurssirajoitteiden mukaan, luoden todella kummallisia rakennelmia, joitten hyväksymiseen, ihmisen pitää olla rasisti. Eli tämä kirja on hyvä lähdeaineisto suomalaisesta ”koirapillipolitiikasta”.   

Oikeistolainen lähtökohta   

Merkillepantavin havainto tässä kirjassa, on miten oikeistolaiset puolueet Suomessa lähtevät hyvin nollasummapelimäisistä oletuksista, kun käsitellään maahanmuuttoa. Monet kirjassa siteeratut poliitikot puhuvat maahanmuuttajista, kuin nämä olisivat legopalikoita, jotka jotenkin pitää mahduttaa Suomeen, joka on jo täynnä muita palikoita. Tällä logiikalla Suomi koostuu rajallisesta määrästä palikoita, joita pitää joko siirtää tai poistaa kokonaan maahanmuuton tieltä, vaikka todellisuudessa mitään rakenteellista rajoitetta ei ole olemassa.   

Kummallisinta on kuitenkin oikeiston lakiuskoisuus. Moni poliitikko olettaa, ilman mitään viitteitä, että maahanmuuttoon liittyy kaikenlaisia ongelmia, mutta nämä ongelmat voidaan ratkaista, jos oikeanlainen laki säädetään. Poliitikot uskovatkin, että todellisuus voidaan rakentaa lainsäädännön kautta, eikä vaikka asenneilmapiirin tai rakenteitten muutoksella.    

Tällä lakiuskoisuudella poliitikot esimerkiksi eivät usko, että maahanmuuttoon liittyisi jokin ongelma, koska se on kielletty lailla. Jos lakia ei ole säädetty ongelman ratkaisemiseen, niin silloin se vasta on olemassa. Tällaisella lakijargonilla moni poliitikko välttää keskustelemasta rakenteellisista ongelmista, jotka voisivat aiheuttaa ongelmia. Kirjailija haukkuu tällaista ajattelutapaa, koska se edistää rasismia. Äärimmäisemmät maahanmuuttokriitikot kykenevät vaikuttamaan fiksuimmilta, kun he vaativat vaikka lakia maahanmuuton kieltämiseksi. Kirjailijan mukaan maahanmuutto kuuluu modernin maailman todellisuuksiin, eikä mikään laki tule millään taikavoimalla muokkaamaan tätä tilaa.    

Toinen mielenkiintoinen havainto oli valtavirtapolitiikkojen elitistinen näkemys suomalaisesta kansasta. Kirjailija osoittaa, että moni poliitikko pitää kaikkia suomalaisia rasisteina. Mutta tätä rasismia voidaan säädellä maahanmuuttoa kiristämällä. Tällä mielikuvalla moni poliitikko pyrkii argumentoimaan pakolaisuutta tai pakolaisten oikeuksien rajoittamisen puolesta. Yleensä perustelu menee, niin että oletetaan suurimman osan pakolaisista olevan huijareita, jotka omalla huonolla käytöksellään lisäävät rasismia, jolloin ”aidot” hädänalaiset pakolaiset kärsivät. Kuitenkin kirjailija osoittaa, että 10 vuodessa maahanmuuttoa on rajoitettu kaikilla tavoilla ja silti poliitikot haluavat rajoittaa sitä lisää. Tämän kirjan julkaisemisen jälkeen maahanmuuttoa on kiristetty vielä enemmän, mutta silti samat tahot eivät ole tyytyväisiä. Esimerkiksi vuoden alussa Perusnuorten Lapin piirin puheenjohtaja Johannes Sipola lipsautti, että olisi tyytyväinen, jos kaikki “ei-valkoiset” karkottettaisiin Suomesta, mukaan lukien juutalaiset. Ehkä tämä on se maahanmuuttopolitiikka, johon halutaan lopullisesti päätyä? 

Samalla tähän “suomen kansa on rasisti” ideaan yhdistyy elitistinen käsitys, että suomalaiset eivät ymmärrä maahanmuutosta tai sen syistä yhtään mitään, vaa mittaamme maahanmuuton ruskeitten ihmisten lukumäärällä kaduilla. Joten näitten politiikkojen mukaan, jos halutaan välttää rasismia, näitten erilaisten ihmisten määrää on vähennettävä, jotta ”aidosti” hädänalaiset ruskeat ihmiset, joita oletettavasti on vain muutama, saavat jäädä Suomeen. Kuitenkin todellisuudessa hädänalaisia on satoja tuhansia, kun kokonaisia maita on romahtanut verisiin sisällissotiin.    

Kirjailijan mukaan, jos valtapuolueitten poliitikot olettavat suomalaisten olevan tyhmiä rasisteja, jotka asuvat metafyysisessä legopalikkalaatikossa, niin silloin äärioikeiston omat perverssit ideat vaikuttavat loogisilta. Jos suomalaiset ovat rasisteja, niin miksi ei sulkea vain Suomen rajat? ja niin edelleen.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan tiukka rajaus. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän analyysia eri maahanmuuttokeskustelijoitten retorisista lähtökohdista ja myöskin enemmän historiallista taustaa. Esimerkiksi Toisen maailmansodan päätyttyä pakolaisia oli miljoonia. Kokonaisilta kansoilta oli riisuttu kansalaisuus, karkotettu tai pakkosiirretty sodan eri osapuolten toimesta, jolloin Euroopassa oli megaluokan paperittomien ja rahattomien pakolaisten kriisi. Kuitenkin tältä kriisiltä selvittiin. Nyt maailma on tiiviimpi kuin ennen, jolloin ei ole enää olemassa ”muitten ongelmia” vaan kaikkien ongelmia. Joten sulkeutuminen omiin valtioihin on nykyään vielä mahdottomampaa kuin viimeisellä vuosisadalla. Sen sijaan kaikkien valtioitten pitäisi tehdä yhteistyötä, eikä yrittää palata kuvitteelliseen menneisyyteen.   

Yhteenveto   

Jussi Förbomin ”Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista” on hyvä historiallinen dokumentti, joka todistaa äärioikeiston retoriikan olevan vain jäävuoren huippu olemassa olevan poliittisen eliitin omasta puheesta. On siis silkkaa propagandaa, että äärioikeisto tai oikeistopopulistit olisivat eliitinvastaisia. He ovat enemmänkin osa eliitin ideologista perintöä, joka ei viitsi olla kohtelias ja hienostunut.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , ,

joulukuu 2, 2018 · 6:00 am

Eläinten syömisestä

Näin tämän Jonathan Safran Foerin, vuonna 2009 julkaistun ”Eläinten syömisestä” kirjan Suvi Auvisen Instagram-tilillä. Ajattelin, että jos päivystävä anarkisti lukee tätä kirjaa, niin se on varmaan todella hurja vegaanimanifesti. Kuten tiedätte, juuri tällainen äärikirjallisuus menee lukulistaani!    

4

Idea    

Pettymyksekseni tämä teos ei ole terroristisen eläinoikeusliikkeen manifesti, vaan journalistinen tietokirja eläintuotannon totaalisesta vääryydestä.   

Kirjan kehys on kirjailijan vastasyntynyt poika ja pohdinta, mitä ruokkia tälle? Tästä alkaa tutkimusmatka eri syötävien eläinlajien pyynti- ja tuotantoketjuihin. Kirjassa käsitellään niin kalanpyyntiä kuin naudankasvatusta, kaikista mahdollisista näkökulmista. Niin luomutuotannon kuin tehomaatalouden. Jokaisen alan ammattilaista ja aktivistia kuunnellaan tasapuolisesti ja annetaan heille puheenvuoro.     

Kirja paljastaa, että lihansyönti on väärin niin monessa asiassa, että ainoastaan veganismi on oikea tie. Lihantuotanto on epäeettistä eläimille ja ihmisille, tuhoaa biodiversiteetin, saastuttaa luonnon ja ihmisasutukset. Mutta myöskin lihatuotanto on haitallinen ihmisten ja eläinten terveydelle, kuluttaa runsaasti luonnonvaroja, ruokkii pandemioita ja edistää massiivisesti ilmastonmuutosta.     

Vaikka kirjailija sympatisoi luomutuotantoa, hän osoittaa, että nykyisessä jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa luomutuotanto on riittämätön ruokkimaan koko maailman. Ihmiskunnalla on siis kaksi tietä: joko ryhtyä vegaaniksi tai vähentää merkittävästi lihansyöntiä, jotta eettinen luomutuotanto voisi edes olla realistinen malli.   

Ehkä koko kirjan idean voi kiteyttää kirjailijan holokaustista selvinneen isoäidin lauseeseen ”Jos millään ei ole mitään väliä, ei ole mitään pelastettavaa”    

Lihakapitalismi    

Kirjan punainen lanka on ankara kapitalistisen tehomaatalouden kritiikki. Ainakin tiedän, miksi päivystävä anarkisti oli lukemassa tätä kirjaa! Jonathan Safran Foer osoittaa, että voiton maksimoiminen on tuottanut massiivisia maatalouskorporaatioita, jotka riistävät eläimiä ja ihmisiä kauhistuttavalla tehokkuudella. Vaikka on olemassa tiukka lainsäädäntö tuotantoeläinten eettisestä kasvatuksesta ja teurastuksesta, valtavat maatalousfirmat onnistuvat kiertämään niitä tai jopa muokkaamaan lainsäädäntöä edukseen. Kirjan mukaan kapitalistinen kilpailuasetelma yhdistettynä voiton maksimoimiseen, on ajanut valtavat maatalouskorporaatiot kulkemaan sieltä mistä aita on matalin, tuhoten kokonaisia kaupunginosia ja rikkoen räikeästi ihmisten ja eläinten oikeuksia.   

Sen sijaan, että suuret firmat panostaisivat laadukkaaseen tuotantoteknologiaan, ne yrittävät puristaa maksimaallisen hyödyn vanhoista ja tehottomista koneista, aiheuttaen hirvittävää kärsimystä eläimille ja ihmisille. Tällä äärimmäisellä nollasummapelillä suuret yhtiöt saastuttavat luontoa ja aiheuttavat tarpeetonta kärsimystä. Luomutuotannonkin tukeminen ei auta, koska nämä jättifirmat pyrkivät syrjäyttämään ne valtaamalla markkinat tai yksinkertaisesti ostamalla luomutilat pois.   

Vaikka tiesin lihatuotannon saastuttavan, en tiennyt yksityiskohtaisesti, miten se saastuttaa ja tässä kerrottaan niin oksettavia ja kauhistuttavia yksityiskohtia, että mietin, miten joku voi edes haluta enää syödä lihaa? Pahempaa on kuitenkin se, että nämä riistofirmat ovat laajentumassa ulkomaille ja lisäämässä, esimerkiksi Kiinassa lihakulutusta, aiheuttaen sielläkin massiivista ekologista ja sosiaalista tuhoa.     

Hyvin vakuuttavasti ja erilaisilla todistusaineistoilla, kirjailija osoittaa, että tehomaatalous ja jopa luomutuotanto eivät vain ole haitallisia eläimille, koska joissain on sadistisia työntelijöitä, vaan systemaattisesti niissä hyödynnetään epäeettisiä tuotantomenetelmiä. Pahin paljastus olikin, että suurin osa luomutuotannosta tai ”eettisestä kasvatuksesta” on huijausta, joka perustuu ihmeellisiin byrokraattisiin määritelmäkikkailuihin.  

Ymmärtäväinen    

Parasta tässä kirjassa on sen hellä ja ymmärtäväien ote. Kirjailija ei lähde syyttelemään lihansyöjiä massamurhaajiksi tai haukkumaan lihatuottajia, vaan hän lähtee puhtaasti tieteellisellä analyysillä, hyödyntäen suurimmaksi osaksi toimialan omia julkaisuja, kertomaan miten väärää lihatuotanto on. Samalla henkilökohtainen ote, jossa kirjailija kertoo perhetaustastaan, lapsistaan ja tunteistaan haastatellessa eri ihmisiä, antavat sympaattisen kuvan keskiluokkaisesta miehestä, joka haluaa antaa parasta mahdollista ruokaa lapsilleen. Vaikka kirjan johtopäätös vegaaniruoan erinomaisuudesta kuulostaa radikaalilta, perustelut tehdään rakentavasti pitkin kirjaa.     

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen otsikko, joka kirjailija myöntää itsekin aiheuttavan tietynlaisen mielikuvan synnyn. Vegaaneilla on tapana sanoa, ett liha on ”kuollutta eläintä” ja se aina vituttaa muita. Tämä vieraannuttava otsikko aiheuttaa sen, että vain asiaan vihkiytyneet tai muuten lihansyöntiä kyseenalaistavat henkilöt tarttuvat tähän kirjaan, vaikka tässä onkin filosofista pohdintaa liha-aterian merkityksestä ja historiasta.   

Toinen ongelma on, ettei tässä teoksessa pohdita ollenkaan kantasoluista kasvatettua laboratoriolihaa. Ihmettelen tätä, koska idea oli jo olemassa pari vuotta ennen tämän kirjan julkaisua.   

Kolmas ongelma on se, että teos keskittyy Yhdysvaltojen maatalousrakenteeseen, joka ei ole samanlainen kuin Euroopan. USA:ssa lainsäädäntö on paljon löysempi kuin Euroopassa, joten en tiedä kuinka moni kauhukertomus edes toistuu täällä?   

Yhteenveto    

IPCC:n  ja muitten tutkimusten todettua, että nykyisen länsimaisen elämäntavan ja erityisesti lihansyönnin, olevan tuhoisia planeetalle ja olemassaolollemme, tämän kirjan väittämät ovat vielä uskottavimpia kuin noin kymmenen vuotta sitten. Mutta tämä ei ole vain masentava ja oksettava kuvaus eläinten kidutuksesta tai moraalista saarnaa, vaan hyvin maanläheinen kirja, joka pyrkii eri näkökulmista perustelemaan vegaaniruokavalion puolesta. Safran Foerin ”Eläinten syömisestä” voisikin pitää vegaanikirjallisuuden uutena klassikkona, jonka väittämät aika on todistanut oikeiksi.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

heinäkuu 20, 2018 · 5:05 am

Totalitarismin synty 2.0

Nyt kun USA:ssa on keskitysleirejä siirtolaislapsille, Italia käännyttää pakolaislaivoja merellä, Unkari ja Puola ovat sortumassa fasismiin, Sherene H. Razackin vuonna 2008 julkaistu tietokirja ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” (oma suomennos) on ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.   

1.JPG

Teesi   

Razack pyrkii argumentoimaan tässä kirjassa, että vuodesta 2001 alkaneen terrorismivastaisen sodan aikana muslimeihin on kohdistunut institutionaalista rasismia, joka voi laajentua pahemman luokan rotuerotteluun. Kirjailija käsittelee niin USA:n ja sen liittolaisten salaisia vankiloita, maahanmuuttokeskustelua kuin länsimaalaisten huolta musliminaisten hyvinvoinnista. Kaikkia kolmea esimerkkiä kirjailija käyttää, osoittaakseen miten muslimeja yleistetään ja toiseuttaan barbaareiksi, joita kohtaan ei pidä tuntea sääliä. Kun kokonaiselta ihmisryhmältä riisutaan kaikki inhimillisyys, valtion on helpompi perustella heidän epäinhimillistä kohtelua.   

Historia   

Kirjailija käsittelee kirjassaan ensin, miten modernin historian aikana eri etnisiä ryhmiä on valtion toimesta luokiteltu ”epäkansalaisiksi” joita ei tulisi sääliä, vaan syrjiä ja pahimmassa tapauksessa tuhota. Kirjailija ei käsittele ollenkaan Natsi-Saksan kauhuja, vaan paljon hienostuneempia sortotoimia, kuten myöhäiskeskiajan Espanjan inkvisitiota, jonka alkuperäinen tehtävä ei ollut noitien jahtaaminen, vaan uudelleen valloitetun Espanjan etninen puhdistus muslimeista ja juutalaisista. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy USA:n Etelä-Valtioihin ja Etelä-Afrikkaan, jossa ei pyritty hävittämään sukupuuttoon etnisiä ryhmiä, vaan alistamaan heidät jokaisessa elämänalassa tietämään ”paikkansa”. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy kertomaan lukuisia ihmisoikeusloukkauksia, joita on suoritettu terrorisminvastaisen sodan nimissä. 

Sitä luuli tietävänsä, miten brutaaliksi rasismi ja totalitarismi voi mennä, mutta tässä kirjassa on sellaisia kauhukuvauksia USA:n ja Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikasta, jotka tekevät Stalinin gulagit vaikuttamaan lomaparatiiseilta. Esimerkiksi lynkkaukset eivät olleet mitään parin psykopaatin vihanpurkauksia, vaan vielä 60-luvulla koko kaupungin tai kylän rientoja, joissa perheet lähtivät yhdessä lynkkaamaan ja hirttämään rikoksista epäiltyjä mustia. Suurimmaksi osaksi syyllisyys todettiin sillä, että lähistöllä oli musta. Kaupungin yläluokka osallistui lynkkauksiin, ihmiset ottivat valokuvia hirtetyn miehen kanssa ja myivät valokuvista painettuja postkortteja. Monissa amerikkalaisissa kaupungeissa oli tapana esitellä vieraille olohuoneessa kahvin kera, kuvia lynkatuista mustista. Yleinen tapa lynkkauksen jälkeen oli paloitella uhri ja myydä hänen ruumiinosia onnenkaluiksi, joita kuljetettiin taskussa tai käsilaukussa, kun mentiin sunnuntaina kirkkoon tai ostoksille. Samaan aikaan, kun mies lennätettiin kuuhun, USA:n Etelä-Valtioissa harrastettiin tällaista barbarismia ja se oli mahdollista, vuosisatojen rasistisen propagandan takia. Se onkin pelottavaa, että USA:n ei tarvinnut edes syöksyä fasistiseen diktatuurin, jotta osa sen kansasta kohdeltiin kuin eläimiä.  

Yksityiskohtainen   

Sen jälkeen, kun kirjassa on perusteltu, miksi rasismi on paha asia ja mihin se voi pahimmillaan johtaa, kirjailija tarttuu terrorismivastaisen sodan pimeimpiin puoliin. Erityisesti rasismin psykologiaa tarkastellaan lähietäisyydeltä. Miten ensin joku ihmisryhmä määritellään ”potentiaaliseksi kansanviholliseksi” ja, miten tämän epäinhimillistämisen jälkeen, mikä tahansa hirmuteko on perusteltu.    

Vaikka olen lukenut aika paljonkin Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton keskitysleireistä ja sen politiikan taustoista, Razack osoittaa, että jopa sivistyneessä liberaalidemokratiassa samaan kauhuun voidaan päättyä. Esimerkiksi USA:ssa ja Kanadassa on terrorisminvastaisia lakeja, jotka mahdollistavat ihmisten summittaisen pidätyksen ja teloituksen vailla oikeudenkäyntiä, jos nämä sattuvat kuuluvan tiettyyn viholliseksi määriteltyyn identiteettiin. Todisteita ei tarvita, vaan epäilys, että muslimimies voi olla potentiaalinen terroristi ja tämä kaapataan salaiseen vankileiriin. Kirjassa kuvataankin irvokkaan yksityiskohtaisesti, miten Guantanamon kaltaisissa vankiloissa vankeja kidutettiin, mutta myöskin miten heidät pidätettiin ja, miten pidätykset perustetiin. Kaikuja Stalinin puhdistuksista soivat tässä kirjassa. Samalla kirjailija käsittelee, miten vanginvartijat sortuivat, mitä perversseimpiin kidutusorgioihin, kun heillä oli totaalinen valta ihmiseen, jonka valtio ja kulttuuri oli määritellyt ”terroristiksi”.   

Mutta kirjailija ei tyydy vain väkivallan kuvaukseen, vaan miten tavanomaisessa maahanmuuttopolitiikassa muslimimaahanmuuttajia yleistetään barbaareiksi, joita pitää ”hillitä” ja ”sulauttaa” valtaväestöön, jotta nämä ”eivät tuhoa länsimaista sivistystä”. Kirjailija ei hauku vain äärioikeistoa ja konservatiiveja, vaan myöskin liberaaleja ja feministejä, jotka sortuvat luulemaan, että länsimainen liberaalidemokratia on jotenkin kirjattu perimäämme ja muslimit eivät voi omaksua niitä. Kuten aiemmin ilmeni, länsimaissa ei ole ollenkaan itsestään selvää ihmisoikeuksien kunnioitus, vaan me pystymme hyvinkin nopeasti sortumaan ”itämaiseen despotismiin.” kunhan vihollinen on ”oikea”.   

Ongelmia   

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on sen toisto ja alkuoletus. Kirjailija olettaa, että olet vasemmistolainen, joten tässä pidetään itsestään selvänä, että imperialismi ja uusliberalismi ovat pahoja asioita. Näitä käsitteitä ei selitetä kirjassa, vaan ne ovat ponnahduslautoja, jonka kautta kaikki kirjan aiheet käsitellään. Tämä kirja ei siis sovi kaikille, erityisesti niille, joille kumpikaan käsite eivät ole tuttuja. Sitten kirja toistaa samoja argumentteja tuhansia kertoja eri esimerkkien kautta, mikä oli aika uuvuttavaa.  

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan pilkunnussiminen, joka vain turhautti. Tässä kirjassa analysoidaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelua suurennuslasilla, jolloin jokainen verbi on mahdollinen osoitus rasismista ja sovinismista. Toki monet esitetyt esimerkit perustellaan aika hyvin, mutta kirjassa on niin monta esimerkkiä, joissa oikein kaivataan syvälle retoriikan taakse, että tuntui siltä kuin mikään maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta kritisoiva puheenvuoro ole vapaa rasismista. Toki näinkin voi olla, mutta kirjailija itsekin toteaa, että maahanmuuttoon liittyy oikeasti kaikenlaisia ongelmia. Mutta jos maahanmuuttoon liittyy ongelma ja monien esitettyjen rasististen puheenvuorojen taustalla on aito huoli, niin miten kirjailija itse ne ratkaisisivat? Tähän kirja ei anna vastausta.  

Yhteenveto    

Sherene H. Razackin ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” on aika epätasainen tekele, jos etsii ratkaisua esitettyihin ongelmiin, mutta jos etsii teoriaa, miten rasismi kehittyy hitaasti ”lopulliseen ratkaisuun” ilman, että kohdistettu ryhmä olisi edes homogeeninen, tämä on se teos. Paras lause tässä kirjassa onkin ”elämme maailmassa, missä muslimit arabisoidaan ja arabit islamisoidaan”. Vaikka islam ei ole mikään rotu, se on muuttunut joittenkin ihmisten mielissä synonyymiksi uhkaavasta ruskeasta miehestä. Samalla tavalla kuin juutalaisten heterogeenisyys ei pelastanut heitä natsien kaasukammioilta, muslimikin voivat kärsiä saman ikävän kohtalon, jos ei olla varovaisia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,