Avainsana-arkisto: lastenkirja

Hyppy ajassa

Madeleine L’Engle, vuonna 1962 julkaistu ”Hyppy ajassa” kertoo kahdesta erityislaatuisesta lapsesta, jotka lähtevät estimään kadonnutta isäänsä eri ulottuvuuksissa.

14

Idea

Tämä on todella kummallinen kirja, joka alkaa tavanomaisena kertomuksena kahdesta hitaasti kehittyvästä lapsesta (autisteja?), joitten isä katoaa. Asiaan liittyy valtion salainen aikamatkailuohjelma ja pari noitaa. Etsiäkseen isäänsä, nämä lapset matkustavat mystisten naisten kanssa eri aikakausiin, ulottuvuuksiin ja planeettoihin, tutustuen ihmeellisiin kulttuureihin.

En muista, miksi tämä kirja oli lukulistassa, mutta se ei liity siihen, että tästä tehtiin nyt Disney-elokuvaversio. En edes tiennyt koko elokuvasta, kun vasta hankittuani suomennoksen. Mutta tämä on ehkä monimutkaisin lastenkirja, jota olen koskaan lukenut. Tässä toki selitetään aika yksinkertaisesti kvantifysiikan teorioita.

Mielenkiintoisinta ovat kirjan kuvaukset eri avaruusolioista, jotka olivat todella korkealentoisia filosofisia pohdintoja ihmiskehon rajallisuudessa. Tässä kirjassa esimerkiksi on avaruusolioita, jotka eivät näe mitään, vaan he TIETÄVÄT. Siinä sitten saat kuulla, kun lapsi yrittää selittää avaruusolioille, mitä *näkeminen* tarkoittaa ja sen sellaista. Lukiessa tätä kirjaa, tulikin mieleen Douglas Adamsin ”Linnunradan käsikirja liftareille” (1979-1992) joka esiteininä räjäytti tajuntani.

Ongelmia

Suurin ongelma on tarinan vaikeaselkoisuus. Mutta se voi johtua siitä, että olen aikuinen, joka tarketuu yksityiskohtiin ja muuhun logiikkaan. En ihan tajunnut tarkalleen mitä tapahtui, miksi ja missä oikein oltiin.

Yhteenveto

Madeleine L’Engle ”Hyppu ajassa” on ihan hyvä lastenkirja universumista ja ihmistajunnan rajoista, mutta hieman vaikeaa seurattavaa. En osaa ollankaan arvioida onko tämä kirja parempi lapsille tai aikuisille, mutta on tämä lukemisen arvoinen sen tieteisfantasiakonseptien takia.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Lasten kritiikki tehokkuutta vastaan

Luin pari vuotta sitten Michael Enden ”Tarina vailla loppua” (1979) ja koska pidin siitä, minulle suositeltiin kirjailijan vuonna 1973 julkaistua, ”Momo” romaania.  

9

Idea   

”Momo” niminen tyttö on vanhalla raunioituneella amfiteatterilla elävä kulkuri, jonka suurin taito on ihmisten kuunteleminen. Tällä taidolla tyttö, jonka taustaa tai menneisyyttä kukaan ei tunne, saa paljon arvostusta kaupungin lapsilta ja köyhiltä. Kuitenkin kaupunki joutuu aikaryöstäjien manipuloimaksi, mikä tarkoittaa ihmisten suhteellisen nopeaa ja kivuliasta kuolemaa. Vain Momo pystyy näkemään mystiset aikaryöstäjät ja näin hän lähtee pelastamaan kaupungin yhtä mystisten apureitten kanssa.   

Kaiken ikäisille   

Vaikka muistin tämän kirjan olevan Enden, en silti odottanut suuria. Kirjan kansi vaikutti aika lapselliselta, mutta välittömästi tarina veti sisään. Kirja on hyvin kaavamainen, mutta sen hahmot ja kerronta olivat sen verran yksityiskohtaisia ja universaalin samaistuttavat, että ihastuin sen maailmaan.   

Kirjan teema on aika ja miten se kulutetaan. Nerokkaaksi romaani menee, kun se itse ei käsittele aikaa lineaaristesti, ei edes maailman tasolla. Tarinan kaupunki on kuin sekoitus eri aikakausia, jolloin sen paikantaminen on mahdotonta. On kuin se olisi samaan aikaan vanha, uusi ja ikuisesti olemassa. Samalla juonen aikaryöstäjät ovat sekä vertauskuvia, että todellisia hirviöitä, jotka syövät ihmisten ajan laadun. Näitten elementtien lisäksi kirja on kritiikki modernia kvartaalikapitalismia vastaan. Jopa vertauskuvat ovat eri aikakausista, jolloin videokasettien kelausteknologiasta vedetyt vertauskuvat sekoittuvat perinteisiin agraariajalla syntyneisiin.    

Näitten intertekstuaalisten elementtien lisäksi romaani kertoo lapsuuden ilosta ja mielikuvituksesta, mitä iloitsevat nuorempia lukijoita ja herättävät nostalgisia tunteita aikuisissa.    

Ongelmia   

Ainoa ongelma tässä hyvinkin omaperäisessä tarinassa on se, että se on hyvin kaavamainen. Onneksi kaavamaisuus ei tässä tapauksessa tarkoita ennalta-arvattavuutta. ”Momo” noudattaa hämmästyttävän tarkasti Joseph Campbellin ”monomyytti” kaavaa. Itsesään tämä ei ole ongelma, mutta se, että tajuan tämän lukiessani romaania, on tietty miinus, koska se irrottaa minut pois kirjan maailmasta, muistuttaen siitä, että luen jonkun keksimästä maailmasta. Hyvän kirjan pitäisi upottaa lukijan niin totaalisesti juoneen, että unohtaa jopa oman olemassaolon.    

Yhteenveto   

Michael Enden ”Momo” ei ole vain yksi parhaista lastenkirjoista, jota olen lukenut, vaan yksi parhaimmista romaaneista, jota olen lukenut. Tarina on todella hellyttävä tunteitten vuoristorata, jossa oikeasti välitin kaikista hahmoista. Samalla tämä on todella hyvä moderni satu, joka sisältää tärkeää kritiikkiä yhteiskunnastamme, jota aikuiset voivat nauttia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Pieni talo preerialla

Laura Ingalls Wilderin ”Pieni talo preerialla” on kertomus uudisraivaajaperheestä, joka yrittää ryöstää alkuperäiskansojen maat.

20170715_142558

Jo kirjan nimi ja kansi ovat sellaisia, jotka eivät voisi pätkääkään kiinnostaa, erityisesti kun kanavasurffailessa olen törmännyt samannimiseen TV-sarjaan, joka vaikutti joltain halvalta saippuaoopperalta, mutta tämäkin oli kirjallisessa klassikkolistassa, joten lukuun vaan! 

Tällä kertaa kirja ei pettäny tai ylittänyt odotuksia. Kirja ei ole yhtään huono tai liian lapsellinen, vaikka onkin kirjoitettu pikkutyttöjen näkökulmasta.  Kerronta oli ihan sujuvaa ja paikoin, jopa jännittävää, mutta mitään erikoista taiteellisesti tässä kirjassa ei ollut. Ainoa syy, miksi tämä on mielestäni klassikkolistassa on sen tarkka kuvaus uudisraivaajien arjesta USA:ssa. Vaikka kertojat ovat pikkutyttöjä ja vihjeita alkuperäiskansojen kansanmurhasta ja amerikkalaisten siirtolaisten välisistä sodista ripotellaan pitkin kirjaa. 

Juonessa ei ollut kovin suuria tunteikkaita hetkiä, suuria oivalluksia, vaan tasaista, mutta viihdyttävää kerrontaa. En pystynyt erottamaan hahmoja toisistaan tai edes välittämään kovin paljon siitä, mitä tapahtui. Mutta historiasta kiinnostuneena halusin lukea, miten amerikkalaiset suhtautuivat alkuperäiskansoihin noina aikoina ja siinä tämä kirja onnistuu, vaikka se sensuroikin kaiken ikävän todellisuuden, joka oli näitten historiallisten tapahtumien taustalla. Kirja fokusoituukin enemmän uudisraivaajien arkeen, joka kuvataan hyvinkin pikkutarkasti, mutta ei sorruta luettemaan työvälineitä ja niitten valmistusmateriaaleja, kuten joissakin vastaavissa romaaneissa. Jos ette ole huomanneet, niin inhoan tavaroitten luetteloita. Jos haluaisin lukea luetteloita tavaroista, niin viihdyttäisin itseäni supermarketin kassaroskiksessa, lukien keskiluokkaisten perheitten metrin pituisia ostoskuitteja! 

Wilden tasapainotelee hyvin päähekilöitten antirasistisen perheen ja rasististen naapureitten näkemysten välilä. Perheen isä on rehellinen uudisraivaaja, joka ei halua henkilökohtaisesti massamurhata alkuperäiskansoja, joita hän pitää ”jaloina villeillä” ja kehottaa kansanryhmää vastaan kiihottavia naapureita rauhoittumaan. Mutta samaan aikaan perheen isä tukee Yhdysvaltojen hallitusta ja sen armeijaa, joka on lähellä varmistamassa, että alkuperäiskansojen elintilan tuhoaminen sujuu ongelmitta.  

Tietenkin kirjailija ei esitä, että perheen isä on tekopyhä imperialisti, vaan tämä on enemmän järjestelmän uhri, joka pakenee oman kaupunkinsa kurjia oloja ja vahingossa edistää alkuperäiskansojen kurjistamista. Tietenkin alkuperäiskansat eivät pidä tästä aluevaltauksesta ja tämä jännite on kirjan mielenkiintoisin kohta. Romaanissa on useita hetkiä, jolloin hahmot kohtaavat alkuperäiskansan jäseniä, jotka eivät puhu englantia, joten varovainen elekieli on ainoa asia, joka voi pelastaa kummatkin. 

Romaanin vahsuus on juuri näissä kohtaamisissa, mitkä on mestarillisesti kuvattu tavalla, joka muistuttaa scifi-kirjojen avaruusolioitten kohtaamista. Lukija tietää, mikä on alkuperäiskansan edustaja ja todennäköisesti pystyy arvailemaan tämän maailmankuvan, mutta romaanissa uudisraivaajat eivtä tunne näitä ihmisiä ja näin heidän kohtaamisensa ovat täynä jännittävää mystiikkaa. 

Kuitenkin välillä etniset jännitteet kuumenevat uudisraivaajien ja alkuperäiskansojen välillä uhkaaviin tasoihin, vaikka kirjassa kertojat vain aistivat tunnelman, ymmärtämättä kunnolla minkä takia kaikki ovat niin hermostuneita. Tämä oli toki mielenkiintoista ja odotinkin, että tällainen pikku söpöilyä oleva kirja muuttuisi raakalaismaiseksi sotakirjaksi, mutta se ei muuttunut ja oikeastaan jännittävinkin kohtaus koko kirjassa on metsäpalon leviämisen esto, joka on jännittävä, koska olet seurannut hahmojen uudisraivaamista niin pitkään, että pystyt tuntemaan sen ahdistuksen siitä, että ehkä tulipalo polttaa heidän koko omaisuuden ja he kaikki kuolevat nälkään.  

Eli vähän epätasainen tekele, joka ajoittain noiseekin hitaasti juonen edetessä johonkin emotionaalisesti tyydyttäväksi, mutta muuten ei kovin huono kirja, jota ei jaksaisi lukea loppuun. Eli tää on varmaan sitä kuuluisaa kesälukemista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin