Avainsana-arkisto: leikkauspolitiikka

Talouskuri – Vaarallisen opin historia

Muistan kun yläasteella vuonna 2007 meille opetettiin, että EKP estää inflaation ja talouskriisin puhkeamisen korkopolitiikallaan. Sitten pari kuukautta sen jälkeen iski maailmanhistorian pahin talouskriisi. Lievästi sanottuna olin aika hämmentynyt. Päätin silloin, että koulu ei ollut tarpeeksi hyvä paikka oppiakseen asioita, vaan minun piti täydentää informaatiota itsenäisesti. Olen sitten lukenut laidasta laitaan talouskirjoja, niin Adam Smithin ”Kansojen varallisuus” (1776) kuin Karl Marxin ”Pääoma. Osa 1” (1867) ja kaikkea siitä välistä. Nyt otin tämän Mark Blythin vuonna 2013 julkaistun ”Talouskuri – Vaarallisen opin historia” kirjan luettavaksi.

11

Idea

Mark Blyth pyrkii perustelemaan tällä kirjalla, että talouskuri, jossa valtion menoja leikataan merkittävästi ja suuryritysten veroja alennetaan, ainoastaan lisää kurjistumista eikä elvytä taloutta. Kirjailija perustelee tämän historiallisella katsauksella, että teoreettisella analyysillä. Koko kirja on rakennettu eri talouskuria kumoaviin argumentteihin, joissa toistetaan lyhyesti, mutta eri tavalla, edellisten kappaleitten pointit. Näin kirjailija uskoo, että maalikko pystyy ymmärtämään jotain kirjan monimutkaisemmista talousteoreettisista argumenteista.

Historiaa

Kirjassa käydään läpi talousliberalismin teorian ja käytännön historiaa. Kirjailija osoittaa, että talousliberaaleilla teorioilla on yhä 1700-luvulta peräisin olevia oletuksia, jotka eivät vastaa enää nykyaikaa. Nämä oletukset aiheuttavat nykyisetkin talousliberaalit kannattamaan talouden elvyttämiskeinoja, jotka eivät ole koskaan toimineet.

Kirjailija eristää kolme liberalismin haaraa: Ensimmäinen on angloamerikkalainen klassinen liberalismi, jossa vastustetaan valtiota, koska pelätään sen varastavan kansalaisten yksityisomaisuuden omiin megalomaanisiin projekteihin, mutta samaan aikaan tunnustetaan, että ilman valtiota, yritysten perustaminen ja ylläpitäminen käy todella hankalaksi. Tämän vuoksi päädytään Adam Smithin kaltaiseen kompromissiin, jossa valtio pyritään pitämään mahdollisimman etäällä vapaakaupasta, mutta annetaan sille pikkuisen valtaa suojella sitä. Sitten on saksalainen sosiaalinen liberalismi (ordoliberalismi), jossa uskotaan, että ainoa tapa saada vapaa markkinatalous toimimaan parhaiten, on valtion interventio markkinoissa ja vahvan sosiaalisen turvaverkon ylläpitäminen työntekijöille. Kolmas laji on sitten itävaltalainen koulukunta, jonka mukaan valtion ei pidä vaikuttaa markkinoihin mitenkään ja antaa homman vain kulkea itsekseen. Näistä kolmesta haarasta on sitten moderneja sovelluksia, kuten uusliberalismi ja keynesiläisyys.

Ehkä tässä pitäisi avata, mitä tasan tarkkaan uusliberalismi tarkoittaa: Uusliberalismi on kirjan mukaan klassisen liberalismin versio, jossa pyritään elvyttämään talous yksityistämällä valtion omaisuutta. ”Uusi” etuliite tulee siitä, että silloin kun klassinen liberalismi kokeiltiin, valtioilla ei ollut kansallistettua omaisuutta, jota yksityistää, vaan ainoastaan valtioitten piti karsia ne niukat sääntelyt, joita sillä oli taloudesta. Kirjailijan mukaan alkuperäisessä klassisen liberalismin talousteorioissa ei koskaan puhuttu yksityistämisestä, joten nykyinen kuripolitiikka on uutta.

Kirjan ydin on avata Euroopan historiaa, osoittaakseen että joka kerta kuin talousliberalismin kuripolitiikkaa on kokeiltu, se ei ole toiminut. Kuitenkin sitä yhä kokeillaan nykypäivään saakka, uskoen että tällä kertaa se toimii. Kirjailija käyttää tällaisesta saman virheen toistamisesta ”zombietaloustiede” käsitettä. Vaikka kuinka kuripolitiikkaa on historian aikana epäonnistunut, silti joka kerta kun talouskriisi on puhjennut, sitä kokeillaan vielä kerran, ikään kuin se tällä kertaa toimisi. Kirjailijan lainaa Einsteinin lausetta kuvatakseen tätä zombietalousilmiötä: ”Hulluuden määritelmä on kokeilla samaa asiaa monta kertaa, odottaen erilaisen tuloksen.”

Teoriaa

Kirjailijan mukaan kuripolitiikan logiikka perustuu uskomukseen, että valtio on omalla tuki- tai sääntelypolitiikalla ”pakottanut” pankkien tai muun teollisuuden alan sekoilla markkinoilla, aiheuttaen talouskriisin. Jos valtio ei olisi rajoittanut ja tukenut markkinoita, vastuuttomat pankkiirit ja yrittäjät olisivat karsiutuneet jo ajat sitten kuin evoluution laissa ja kaikki toimisi todella siististi. Koska näin ei tehty, markkinat ovat vääristyneet, joten ainoa ratkaisu markkinoitten ”korjaamiseksi” on vähentää, jos ei kumota, ammattiliittojen vaikutusvaltaa, karsia työoikeuslakeja, julkisia menoja ja suurpääoman verotusta minimiin. Näin markkinat voivat taas kulkea luonnollisia uomia pitkin ja toimia hyvin.

Kirjailijan mukaan kuitenkin markkinat eivät tasaannu, vaan tilanne pahenee entisestään. Nyt yrittäjät eivät uskalla sijoittaa, koska he eivät voi ennustaa pystyvätkö nyt matalapalkkaiset ja työttömät kuluttajat ostamaan heidän tuotettaan. Samalla pankit eivät uskalla lainata, koska mikään ei estä heitä menettämästä rahojaan välittömästi. Ainoastaan valtavat kansainväliset korporaatiot selviävät kriisistä ja nekin eivät laajennu, koska ei ole olemassa tarpeeksi kuluttajia, jotka oikeuttaisivat laajennuksen. Samalla kansalaiset pakotetaan maksamaan omista veropusseista kaatuneitten pankkien elvytykset, koska valtion koetaan syypäänä kriisiin. Kirjailija tiivistääkin, että sen lisäksi, että kuripolitiikka on moraalisesti epäreilua se ei käytännössä toimi. Kirjailija antaa runsaasti esimerkkejä valtioista, jotka selvisivät talouskriiseiltä ainoastaan ankaralla valtion interventiolla.  Mutta myöskin hän paljastaa, että ne valtiot, jotka pidetään uusliberaalin politiikan mallioppilaina, eivät selvinneet kuripolitiikalla kriisistä.

Ongelmia

Suurin ongelma on kirjan kuivuus ja monimutkainen talouspoliittinen terminologia. Vaikka kirjailija selittää samat asiat useilla eri tavoilla, en voi olla täysin varma, että ymmärsin kaikkea.

Yhteenveto

Vaikka tämä kirja on selvästi vasemmistolainen, se pysyy talousliberalismin kehyksen sisällä, enimmäkseen uuskeynesiläisyydessä. Eli tämä ei ole mikään kommunistinen kirja, jossa argumentoidaan kapitalismin kumoamista, ainoastaan sitä, että hallitsematon talousliberalismin ja sen elvytyskeinot eivät toimi. Kirja myöskin käsittelee, miten EU:n eurojärjestelmä on tuhoon tuomittu, eikä se auta taloudessa ollenkaan. Aika hyvä kirja, mutta pitää lukea keskittyneesti, kun kieli on aika monimutkaista.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Talous

Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus

Jarno Limnélin ja Jari Rantapelkosen ”Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus” on haastatteluihin pohjautuva tietokirja, joka pyrkii paljastamaan, mitä tämän vuosikymmenen lopussa elävät nuoret pelkäävät.

DSC_0007

 

Tässä kirjassa paljastuu, että yksi asia, mitä nuoret eivät pelkää on Jumalaa. Eli se on tämän kirjan paras uutinen, muuten tämä teos on pessimismin kaivo.  Nuoria pelottaa samat asiat kuin muitakin suomalaisia. Pääasiallinen pelko on suomalaisten ikuinen klassikko, eli Venäjä, jonka jälkeen tulevat ilmastonmuutos, yksityistetty julkinen sektori, talouskriisit, rikollisuus, pakolaiset, erityisesti jos he ovat tummia ja terrorismi ja etc.

Eli sinänsä tässä kirjassa ei ole pelkojen osalta mitään uutta, jos on tarkkaillut maailmaa. Ehkä tämä on enemmänkin tieteellinen varmistus siitä, mitä nykynuoret pelkäävät. Mielenkiintoisesti tässä vahvistetaan monia asioita, mitä esimerkiksi ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa on kirjoitettu jo vuosikymmeniä. Eli ihmisiä pelottaa epävarmuus ja kaikki vieras.

Epävarmuus onkin tässä kirjassa se punainen lanka ihmisten peloissa. kirjailijat osoittavat haastatteluaineistollaan, että talouskriisit ja niistä seuraavat julkisen sektorin leikkaukset ja yksityistämiset pelottavat nuoria aivan saatanasti.

Toinen epävarmuutta lisäävä tekijä on, uskon puute, mutta ei tällä tarkoiteta jumalanuskon puutetta vaan mitä tahansa uskomista, kuten usko tulevaisuuteen. Tutkijat saivat selville, että nuoret ja suomalaiset yleensä masentuvat ja tuntevat olevansa hukassa, kun heillä ei ole mihin uskoa. Ei aatetta, uskontoa tai jotain ideaa, joka pakottaisi heräämään aamulla paremman tulevaisuuden puolesta. Nuorten mukaan ainoa ideologia, johon nykyään hallitus ja media vaikuttavat kannattavan on voiton tavoittelu ja kilpailukyvyn nostattaminen. Kuitenkin raha ei teekään ihmistä tuntemaan itsensä ihmiseksi, jolla on merkityksellinen elämä.  Eli tietyssä mielessä elämme historian loppua ja se koetaan olevan aika paska.

Tässä tuleekin se kohta, mitä ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa on usein jauhettu. Syy, miksi nykyään äärioikeistolaisuus, äärivasemmistolaisuus ja ääri-islami ovat nousussa on juuri se, että nämä ovat ideologioita, jotka lupaavat uutta ja uljasta maailmaa, jossa kaikki on paremmin. Monet entiset ääriliikkeitten jäsenet ovatkin usein kertoneet, että radikalisoituivat, koska olivat tyytymättömiä nykymaailmaan, heitä pelotti ja he tunsivat tarvetta uskoa johonkin. ”Pelottaako?” kirjan tutkijat päätyvät samoihin johtopäätöksiin kirjassaan ja sanovatkin, että nyky-Suomelta puuttuu yhteinen ideologia johon uskoa ja jonka ympärille on rakennettu tiivis yhteisöllisyys. Tutkijat eivät itse ota kantaa siihen, mihin tarkalleen pitäisi uskoa, vaan kertovat, mitä nuoret kaipaavat, jotta heitä ei pelottaisi tulevaisuus niin paljon.

Kirjailijat kyllä kertovat, että meiltä puuttuu konkreettinen visio tulevaisuudesta ja vahvoja ohjenuoria, miten elää hyvä elämä. Elämme nykyään äärimmäisen yksilökeskeisessä maailmassa, missä tulevaisuus on hämärä ja kukaan ei usko mihinkään oikeastaan.

Tietenkin älykkäintä olisi olla uskomatta mihinkään muuhun kuin eteen tulevia tieteellisiä faktoja, mutta ihminen ei toimikkaan niin (kenties koska olemme eläimiä, emmekä niin fiksuja kuin luulemme?). Eli ihmiset tarvitsevat ideologioita. Kirjan mukaan modernissa ajassa uskoimme liberalismiin, kommunismiin, nationalismiin ja tieteen ikuiseen voittokulkuun. Nykyään postmodernissa maailmassa suuret kertomukset ovat kuolleet ja ideologiat pirstaloituneet lukuisiksi suuntauksiksi, joita valtavirta ei enää ota tosissaan.

Tiedekään ei muodosta ideologiaa kuin vain pienessä ja jatkuvasti kutistuvassa uusateistien piireissä. Esimodernilla ajalla meillä oli kristinusko, mutta nykyään melkein kukaan ei enää tosissaan usko jumaliin tai kristinuskon pelastussanomaan. Tämä yhteisen ideologian uskon häviäminen on vähentänyt suomalaisten yhteishenkeä, uskoa tulevaisuuteen ja lisännyt epäluottamusta toisiaan kohtaan, mikä taas lisää pelkoa. Tätä pelkoa sitten kaikenlaiset ääriliikkeet ja populistipuolueet hyödyntävät.

Mielestäni paras todiste suurten ideologioitten puutteesta on se havainto, että käsite ”ideologia” on muuttunut kirosanaksi, jolla me ihmiset määrittelemme, että jonkun muun henkilön ideat eivät perustu faktoihin ja järkeen. Tämän näkee erityisen vahvasti poliittisessa keskustelussa, missä jokainen puolue haukkuu toisen puolueen esittämää ideaa ”ideoligiavetoiseksi”.

Koska valtavirrassa puuttuu yhteinen ideologia, niin jotkut ihmiset alkavat tuntea vetoa ääriliikkeisiin, joitten jäsenet eivät teekään muuta kuin elä sitä ideologiaa, mitä kannattavat. Natsit, anarkistit ja salafistit ovat ideologioitten eläviä mainostauluja, jotka kertovat nuorille omalla retoriikallaan, pukeutumisellaan ja käytöksellään ”katso, mä tiedän totuuden! Liittykää perheeseeni”

Tietenkin ääriliikkeet keräävät riveihinsä ihmisiä, jotka pelkäävät omaa ja läheistensä tulevaisuutta, mutta samalla nämä liikkeet lisäävät pelkoa mellakoillaan, vihapuheellaan ja terrorismillaan. Kirjailijat kertovatkin, että nykyään vihapuhe ja populismi ovat nousussa ja se lisää pelkoa entisestään. Eli maailmamme on nyt pelon kierteessä, vaikka todellisuudessa meillä menee nykyään paremmin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

Sinänsä tämä kirja ei tee mitään muuta minulle, kun vahvista sitä, mitä olen jo havainnut muissa ääriliikkeitä käsittelevissä kirjoissa. Mutta ei tämä teos ole täydellinen. Haastatteluaineiston analysoinnin lisäksi tutkijat alkavat vetämään kaikenlaisia johtopäätöksiä maailman tilasta, joista olen 99% samaa mieltä, mutta näistä johtopäätöksistä puuttuu viitteet ja samat pointit toistaan useita kertoja. Olisi vähän epärehellistä osaltani sanoa, että tämä kirja todistaa, miten vitun oikeassa olen kaikesta, kun kirjan kirjoittaneet tutkijat eivät ole viitsineet edes perustella väitteensä aiemmilla tutkimuksilla!

Jos riisumme tästä kirjasta kaikki toisto ja spekulaatiot maailman tilasta, niin tämä olisi vain muutaman kymmenen sivun pituinen läpyskä nuorten haastatteluaineiston analysointia. Jarno Limnél ja Jari Rantapelkonen ovat näköjään saaneet niin paljon inspiraatiota nuorten vastauksista, että päättivät kirjoittaa kirjan puolessavälissä manifestin siitä, miten perseestä nykymaailma on ja miten se voidaan ratkaista, mutta kuitenkin heillä on vain muutama ydinteesi, joita he sitten uuvuksiin toistavat ja sitten muut väitteet maailmantilasta ovat näköjään heille niin itsestään selviä, että ei niitä tarvitse perustella millään tutkimuksilla.

”Pelottaako? on hyvä lähdeaineisto siihen, mitä ihmiset kokevat pelottavaksi yhteiskunnassamme, mutta todella huono kirja kertomaan, mikä todellisuudessa on pielessä maailmassamme. Sitä haukutaan humanisteja epätieteellisyydestä, mutta kaksi sotatieteilijää ovat päättäneet ottaa todeksi, mitä nuoret kokevat ja kirjoittaa siltä pohjalta muka selvityksen maailman todellisesta tilasta. Esimerkiksi folkloristiikassa tutkitaan, miten ihmiset kokevat maailman, mutta emme me sentään heti usko, että se, mitä koetaan, on totta. Siinä mielessä valitettavaa, että kirja, jonka teesit ovat hyvin lähellä omaa maailmankuvaani eivät jaksaneet vaivautua perustelemaan ne konkreettisella datalla. Muuten varmaan tunkisin tätä kirjaa kaikkien naamoihin kaiken aikaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta