Avainsana-arkisto: lihatuotanto

Näin tämän Jonathan Safran Foerin, vuonna 2009 julkaistun ”Eläinten syömisestä” kirjan Suvi Auvisen Instagram-tilillä. Ajattelin, että jos päivystävä anarkisti lukee tätä kirjaa, niin se on varmaan todella hurja vegaanimanifesti. Kuten tiedätte, juuri tällainen äärikirjallisuus menee lukulistaani!    

Idea    

Pettymyksekseni tämä teos ei ole terroristisen eläinoikeusliikkeen manifesti, vaan journalistinen tietokirja eläintuotannon totaalisesta vääryydestä.   

Kirjan kehys on kirjailijan vastasyntynyt poika ja pohdinta, mitä ruokkia tälle? Tästä alkaa tutkimusmatka eri syötävien eläinlajien pyynti- ja tuotantoketjuihin. Kirjassa käsitellään niin kalanpyyntiä kuin naudankasvatusta, kaikista mahdollisista näkökulmista. Niin luomutuotannon kuin tehomaatalouden. Jokaisen alan ammattilaista ja aktivistia kuunnellaan tasapuolisesti ja annetaan heille puheenvuoro.     

Kirja paljastaa, että lihansyönti on väärin niin monessa asiassa, että ainoastaan veganismi on oikea tie. Lihantuotanto on epäeettistä eläimille ja ihmisille, tuhoaa biodiversiteetin, saastuttaa luonnon ja ihmisasutukset. Mutta myöskin lihatuotanto on haitallinen ihmisten ja eläinten terveydelle, kuluttaa runsaasti luonnonvaroja, ruokkii pandemioita ja edistää massiivisesti ilmastonmuutosta.     

Vaikka kirjailija sympatisoi luomutuotantoa, hän osoittaa, että nykyisessä jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa luomutuotanto on riittämätön ruokkimaan koko maailman. Ihmiskunnalla on siis kaksi tietä: joko ryhtyä vegaaniksi tai vähentää merkittävästi lihansyöntiä, jotta eettinen luomutuotanto voisi edes olla realistinen malli.   

Ehkä koko kirjan idean voi kiteyttää kirjailijan holokaustista selvinneen isoäidin lauseeseen ”Jos millään ei ole mitään väliä, ei ole mitään pelastettavaa”    

Lihakapitalismi    

Kirjan punainen lanka on ankara kapitalistisen tehomaatalouden kritiikki. Ainakin tiedän, miksi päivystävä anarkisti oli lukemassa tätä kirjaa! Jonathan Safran Foer osoittaa, että voiton maksimoiminen on tuottanut massiivisia maatalouskorporaatioita, jotka riistävät eläimiä ja ihmisiä kauhistuttavalla tehokkuudella. Vaikka on olemassa tiukka lainsäädäntö tuotantoeläinten eettisestä kasvatuksesta ja teurastuksesta, valtavat maatalousfirmat onnistuvat kiertämään niitä tai jopa muokkaamaan lainsäädäntöä edukseen. Kirjan mukaan kapitalistinen kilpailuasetelma yhdistettynä voiton maksimoimiseen, on ajanut valtavat maatalouskorporaatiot kulkemaan sieltä mistä aita on matalin, tuhoten kokonaisia kaupunginosia ja rikkoen räikeästi ihmisten ja eläinten oikeuksia.   

Sen sijaan, että suuret firmat panostaisivat laadukkaaseen tuotantoteknologiaan, ne yrittävät puristaa maksimaallisen hyödyn vanhoista ja tehottomista koneista, aiheuttaen hirvittävää kärsimystä eläimille ja ihmisille. Tällä äärimmäisellä nollasummapelillä suuret yhtiöt saastuttavat luontoa ja aiheuttavat tarpeetonta kärsimystä. Luomutuotannonkin tukeminen ei auta, koska nämä jättifirmat pyrkivät syrjäyttämään ne valtaamalla markkinat tai yksinkertaisesti ostamalla luomutilat pois.   

Vaikka tiesin lihatuotannon saastuttavan, en tiennyt yksityiskohtaisesti, miten se saastuttaa ja tässä kerrottaan niin oksettavia ja kauhistuttavia yksityiskohtia, että mietin, miten joku voi edes haluta enää syödä lihaa? Pahempaa on kuitenkin se, että nämä riistofirmat ovat laajentumassa ulkomaille ja lisäämässä, esimerkiksi Kiinassa lihakulutusta, aiheuttaen sielläkin massiivista ekologista ja sosiaalista tuhoa.     

Hyvin vakuuttavasti ja erilaisilla todistusaineistoilla, kirjailija osoittaa, että tehomaatalous ja jopa luomutuotanto eivät vain ole haitallisia eläimille, koska joissain on sadistisia työntelijöitä, vaan systemaattisesti niissä hyödynnetään epäeettisiä tuotantomenetelmiä. Pahin paljastus olikin, että suurin osa luomutuotannosta tai ”eettisestä kasvatuksesta” on huijausta, joka perustuu ihmeellisiin byrokraattisiin määritelmäkikkailuihin.  

Ymmärtäväinen    

Parasta tässä kirjassa on sen hellä ja ymmärtäväien ote. Kirjailija ei lähde syyttelemään lihansyöjiä massamurhaajiksi tai haukkumaan lihatuottajia, vaan hän lähtee puhtaasti tieteellisellä analyysillä, hyödyntäen suurimmaksi osaksi toimialan omia julkaisuja, kertomaan miten väärää lihatuotanto on. Samalla henkilökohtainen ote, jossa kirjailija kertoo perhetaustastaan, lapsistaan ja tunteistaan haastatellessa eri ihmisiä, antavat sympaattisen kuvan keskiluokkaisesta miehestä, joka haluaa antaa parasta mahdollista ruokaa lapsilleen. Vaikka kirjan johtopäätös vegaaniruoan erinomaisuudesta kuulostaa radikaalilta, perustelut tehdään rakentavasti pitkin kirjaa.     

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen otsikko, joka kirjailija myöntää itsekin aiheuttavan tietynlaisen mielikuvan synnyn. Vegaaneilla on tapana sanoa, ett liha on ”kuollutta eläintä” ja se aina vituttaa muita. Tämä vieraannuttava otsikko aiheuttaa sen, että vain asiaan vihkiytyneet tai muuten lihansyöntiä kyseenalaistavat henkilöt tarttuvat tähän kirjaan, vaikka tässä onkin filosofista pohdintaa liha-aterian merkityksestä ja historiasta.   

Toinen ongelma on, ettei tässä teoksessa pohdita ollenkaan kantasoluista kasvatettua laboratoriolihaa. Ihmettelen tätä, koska idea oli jo olemassa pari vuotta ennen tämän kirjan julkaisua.   

Kolmas ongelma on se, että teos keskittyy Yhdysvaltojen maatalousrakenteeseen, joka ei ole samanlainen kuin Euroopan. USA:ssa lainsäädäntö on paljon löysempi kuin Euroopassa, joten en tiedä kuinka moni kauhukertomus edes toistuu täällä?   

Yhteenveto    

IPCC:n  ja muitten tutkimusten todettua, että nykyisen länsimaisen elämäntavan ja erityisesti lihansyönnin, olevan tuhoisia planeetalle ja olemassaolollemme, tämän kirjan väittämät ovat vielä uskottavimpia kuin noin kymmenen vuotta sitten. Mutta tämä ei ole vain masentava ja oksettava kuvaus eläinten kidutuksesta tai moraalista saarnaa, vaan hyvin maanläheinen kirja, joka pyrkii eri näkökulmista perustelemaan vegaaniruokavalion puolesta. Safran Foerin ”Eläinten syömisestä” voisikin pitää vegaanikirjallisuuden uutena klassikkona, jonka väittämät aika on todistanut oikeiksi.