Avainsana-arkisto: luokka

Suomen marginaalista keskiöön

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on tänä vuonna julkaistu romaani suomalaisen kerrostalolähiön murhamysteeristä.

18

Idea

Kirjassa seurataan eri hahmojen kurjaa elämää suomalaisen yhteiskunnan marginaaleissa ja miten nämä kokevat omista lähtökohdistaan kerrostalokompleksin ja sen rikollisen maailman. Kaikki hahmot joutuvat kosketuksiin koko lähiön pimeän salaisuuden kanssa, mutta kukaan heistä ei pääse tarpeeksi syvälle saadakseen kokonaiskuvan. Kaikki vain tietävät joko tietoisesti tai alituisesti jotain olevan pahasti väärässä koko alueessa. Kirjassa seurataan niin koditonta vanhusta, fundamentalistikristillistä raittiusaktivistia, huumeriippuvaisia, seksityöläistä, autistista tyttöä, uusnatsia, anarkistista hakkeria, juoruavaa yksinhuoltajaäitiä, rikollisjengiä ja monia muita. Kaikilla on omat intressit, omat tarinansa ja risteävät kohtalot.

Kirjan kerronta siirtyykin yhdestä perspektiivistä kuin zoomaava kamera, joka lähtee seuraamaan yhden hahmon ajatuksia, kunnes tämä näkee toisen hahmon, arvioi tätä oman maailmankuvansa kautta, jolloin kerronta hyppää hahmon katseen kohteessa olevan toisen hahmon perspektiiviin ja niin edelleen. Lukijalta tuntuu kuin tämä olisi kuuluisan elefanttikertomuksen osapuoli, joka yhtä sokeana seuraa muitten sokeitten kanssa elefantin tunnustelua, kykenemättä käsittämään mikä eläin oikeastaan on kyseessä? Eli kirjan fiktiomaisuudesta huolimatta, lukukokemus on kuin oikeasta arkielämästä, jossa uutisia seurattaessa hyvin harvalla ihmisellä on kokonaiskuva maailman tapahtumista, ainoastaan puoliksi koottuja kokonaisuuksia, joista puuttuu paljon elementtejä. Kuitenkin Kuisman kirjassa puuttuvat elementit ovat tahallaan jätettyjä aukkoja, jotta lukijan nälkä mysteerin selvittämisestä jatkuu.

Mutta tämä romaani ei ole vain jännittävä kertomus mystisistä kuolemista, vaan aika kantaaottava teos, jonka kerronta paljastaa aika yksityiskohtaisesti suomalaisen syrjäytyneen väestön karua arkea. Hahmot eivät ole vain sosiaalisesti ja taloudellisesti syrjäytyneitä valtaväestöstä, vaan fyysisesti, kun kerrostalolähiö on kaukana kaupungin keskustassa, palvelutkin ovat karanneet ja busseja tai takseja ei melkein kulje arkisin. Ihmiset ovatkin melkein loukussa rapistuvassa rakennuksessa, joka on vielä joutunut salaperäisen kansainvälisen investointiyrityksen omistukseen. Ihmiset ovat menettäneet täysin itsenäisyytensä ja elävät eräänlaista darwinistista kamppailua omasta olemassaolostaan ympäristössä, jossa samaan aikaan heidät on jätetty oman onnensa nojaan, muta ovat jatkuvan kasvottoman kontrollin alaisia. Ihmiset ovatkin vapaita myymään kehoaan ja huumeita, mutta vain rajatulla kerrostaloalueella. Kamerat ja vartijat varmistavat, että heidän muodostama ”heikompi aines” ei leviä rikkaimmille alueille, vaan pysyy muhimassa radikalismia ja katkeruutta betoniviidakossa. Kuisma ei saarnaa tässä suomalaisen yhteiskunnan rappiollisuudesta, vaan lukija itse onnistuu ymmärtämään sen lukiessaan hahmojen arjesta, mikä on mielestäni paljon vahvempi tapa saada joku omaksumaan viestin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, kuin suora saarna jonkun hahmon suusta.

Harhaanjohtava kansitaide

Kun otin tämän kirjan lukulistalle luulin sen olevan kauhukertomus kerrostalolähiössä tai dekkari, aika säväyttävän kansitaiteen vuoksi, mutta olinkin väärässä. Vihaan dekkareita, mutta päätin kokeilla tätä kirjaa, koska sen takakansikuvaus kuulosti mielenkiintoiselta, silti odotin pettyvän, koska harva dekkari on kokemukseni mukaan oikeasti hyvä. Mutta tämä ei ole dekkari, vaan aika monimutkainen, mutta maanläheinen kertomus marginalisoidun väestön sosiaalisista ongelmista, johon on sekoitettu mysteeri, johon harvalla hahmolla on energiaa keskittyä. Eli tässä ei ole mitään yksittäistä sankaripoliisia, joka tutkii mysteeriä, vaan eri hahmot omalla vapaalla ajallaan yrittävät selvittää murhia silloin kuin jaksavat. Eli kirjan viesti on, ettei oikeasti ihmisiä kiinnosta murhat, vaan maksimissaan jotkut haluavat selvittää ne koska kuolleitten ihmisten kohtaaminen lenkin aikana ahdistaa. Poliisi onkin tässä romaanissa täysin poissaoleva, koska heillä on ”tärkeämpiä asioita” selvitettävänä. Verinen kansitaide onkin todennäköisesti kustantamon markkinointipäätös, jolla saadaan dekkarilukijat lukemaan jotain syvällisempää kuin vielä yksi kertomus kuolleesta naisesta ja alkholisoituneesta entisestä poliisista, joka yksinäisenä siemailee viskiä, samalla kuin viereisen hotellin noenvalot heijastavat punaisia ja sinisiä sävyjä tämän masentuneisiin ja huonosti ajeltuihin kasvoihin.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä romaanissa on se, että tässä keskitytään vain valkoisten kantasuomalaisen arkeen. Romaanissa esiintyy pakolaisia, maahanmuuttajia ja romaneja, mutta he ovat vain etäisiä hahmoja, joitten perspektiivejä ei kuulla. Ehkä kirjailija ei uskaltanut kertoa näitten ihmisten perspektiivistä, koska itsekään ei tunne heitä, eikä halua näin edistää rasistisia steroetypioita vahingossa tai sitten tämä ei vain jaksanut vaivautua kertomaan näitten ihmisten elämästä, koska ei koe heitä tärkeiksi. Minusta jos uskaltaa kirjoittaa uusnatsien, seksityöläisten ja huumeriippuvaisen elämästä, pitäisi uskaltaa kirjoittaa yhteiskunnan kaikista heikompiosaisista, eli pakolaisista, jotka elävät täysin yhteiskunnan armoilla, maahanmuuttajista ja romaneista, jotka ovat eläneet pitempää Suomessa, mutta yhä joutuvat kohtaamaan rasismia ja alituista väkivallan ja viranomaiskontrollin vaaraa, vain koska näyttävät erilaisilta. Tämä romani olisikin voinut ottaa kantaa ajankohtaisempiin ongelmiin ja osoittaa, että kaikilla köyhillä on sama kamppailu.

Yhteenveto

Hanna-Riikka Kuisman ”Kerrostalo” on loistava romaani, joka menetti tilaisuuden olla merkittävä sen aihepiirin rajauksen vuoksi, mutta silti kertomuksena tämä on todella hyvä kirja, joka ei ole vain rikosromaani, vaan aika realistinen kuvaus suomalaisesta köyhyydestä ja syrjäytymisestä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Totuus valkoisesta roskaväestä

Nancy Isenbergin ”Valkoinen roskaväki: Amerikan 400-vuotinen kertomaton luokkahistoria” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja anglosaksisen ryysyläisköyhälistön historiasta.

5

Idea

Isenberg käyttää USA:ssa olevaa kulttuurista stereotypiaa ”valkoisesta roskasakista” ja ”punaniskoista” kertoakseen alempien sosiaaliluokkien historian USA:n kolonisoimisesta nykypäivään saakka. Kirjailijan teesi on, että USA on luokkayhteiskunta, kuten Iso-Britannia, mutta maan ”amerikkalaiseen unelmaan” perustuva ideologia luotiin kätkemään luokkaerot. Kirjailijan mukaan amerikkalaiset aistivat, että heidän yhteiskunta ei ole tasa-arvoinen, mutta koska maa perustettiin sillä idealla, että kuka tahansa voi matkustaa sinne ja menestyä, oli jotenkin selitettävä, miksi kaikki eivät menestyneet? Selitykseksi tulikin, että kaikista köyhimmät pummit, työttömät ja alemmat työläiset olivatkin ”roskaväkeä”: Liian tyhmiä ja takapajuisia ollakseen kunnon työtätekeviä ihmisiä.

Isenberg viekin lukijan aatehistorialliselle matkalle 1500-luvun Iso-Britanniaan, josta ideat ”roskaväestä” syntyivät. Alun perin teollistuvalla Iso-Britannialla oli kaupungeissa hirveästi ihmisiä ja hirveästi köyhyyttä. Ihmisiä oli enemmän kuin töitä, jolloin suuret valistusajattelijat näkivät vasta löydetyn Amerikan mantereen ”ylimääräisen roskaväen kaatopaikaksi”. Amerikan ensimmäiset siirtokunnat koostuivatkin vangeista, orpolapsista, kodittomista, velallisista ja seksityöläisistä. Kun Amerikan siirtokunnat alkoivat vakiintua, paikallinen eliitti kohtasi taas saman ongelman ”ylimääräisistä ihmisistä”, joka ratkaistiin lähettämällä nämä kolonisoimaan uuden mantereen länsi- ja eteläosat. Kun USA itsenäistyi, maa oli melkein kokonaan asutettu, mutta silti ryysyläisköyhälistöä oli olemassa, eikä enää ollut uusia alueita, jonne heidät voisi ”kaataa.” Tästä alkaakin USA:n pitkä ja rasistinen historia, jossa valtavia massoja köyhiä valkoisia piti ”hallita” ilman, että itse heitä tuottanut järjestelmä horjutettaisiin. Peliin tulikin valkoisen ylivallan ideologia, jota kirjailijan mukaan amerikkalainen eliitti käytti hyväkseen estääkseen köyhien valkoisten ja mustien yhdistymisen yhdeksi poliittiseksi luokaksi, joka voisi ”kehdata” vaatia suurempaa tulonjakoa. Esimerkiksi tietyissä osavaltioissa pyrittiin rajoittamaan joko köyhien valkoisen tai mustien orjien  lukumäärää, jotta ”taloudellinen harmonia” säilyisi.

Kirjailija kertookin hyvin yksityiskohtaisesti, viitaten aikalaisdokumentteihin, miten USA:ssa köyhyyttä pyrittiin selittämään maan kolonisoinnista saakka kaikilla muilla selityksillä, paitsi sillä, että maan rajoittamaton kapitalistinen järjestelmä voisi olla syypää. Kirjailijan mukaan amerikkalainen valkoinen työväki tai ryysyläisköyhälistöön on kohdistettu samankaltaista propagandaa kuin etnisiin vähemmistöihin, joitten mukaan valkoinen punaniska on vain geneettisesti epävakaa ja sisäsiittoutunut ali-ihminen tai, että valkoisen amerikkalaisen roskaväen kulttuuri on syypää heidän alennustilaansa. Se olikin mielenkiintoista, että alun perin eugeniikka keksittiin nimenomaan ”pienentämään” valkoisten köyhien määrää, koska pelättiin, että he lisääntyisivät hallitsemattomasti, kunnes koko sivilisaatio romahtaa barbarismiin. USA:n ja Iso-Britannian eliitit uskoivat, että köyhät valkoiset kuuluivat eri ”rotuun” kuin he itse ja sen takia demokratia pitikin rajoittaa vain suurmaaomistajiin, eikä ”laumoihin likaisiin ja tautisiin roskasakkeihin”. Vasta myöhemmin eugeniikka laajentui ja lopulta keskittyi ”alempien rotujen” eliminoimiseen.

Vaikka tämä kirja kuulostaa todella vasemmistolaiselta, tässä ei referoida Karl Marxia kertaakaan tai mainita sosialismia. Kirja keskittyy puhtaasti analysoimaan amerikkalaisen kulttuurin, talouden ja politiikan eliitin omia kirjoituksia ja puheita. Toki kirja hyödyntää edellä mainittua materiaalia, kertoakseen että kapitalismi on perseestä, mutta jää lukijan päätettäväksi mitä tehdä tällä tiedolla.

Valkoinen ylivalta

Tässä kirjassa ei mainita äärioikeistoa, mutta kirjan selityksen rasismin alkuperästä ja valkoisesta ylivallasta komppaavat, mitä kirjoitin viime vuonna Uuden Suomen blogissani ja, mitä James A. Ahon kirjassa ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) esitettiin: valkoinen ylivalta ja äärioikeistolaisuus yleensäkin ovat vanhan poliittisen eliitin ideologisia jäännöksiä. Isenbergin kirjassa kerrotaan, milloin USA:n eliitti alkoi virallisesti luopua rotubiologisista selityksistä, joilla pyrittiin oikeuttamaan epätasa-arvo, ja sen sijaan korostamaan ”kulttuurisia eroja.” Isenbergin kirjassa voikin lukea syyn, miksi nykyinen äärioikeisto on niin eliittivastainen ja se uskoo maailmanlaajuiseen kommunistisalaliittoon. Vuosisatojen ajan USA:n poliittinen eliitti tuotti työläisiä jakavaa rasistista propagandaa, mutta kun tämä propaganda ei tuottanutkaan haluttuja tuloksia ja muutenkin kulttuuri muuttui, eliitin propaganda muuttui. Mutta silti vanhoja ideoita ei noin vain tapeta, vaan ne jäävät elämään joittenkin ihmisten maailmankuvana vielä sukupolvien ajan. Mielestäni äärioikeisto onkin eräänlainen viiveellä liikkuva eliitin elävä fossiili. Äärioikeistolaiset uskovat vahvoihin hierarkioihin ja kapitalistisen järjestelmän pyhyyteen, kuten eliitin kuuluukin, mutta näitten lisäksi äärioikeistolaiset ovat takertuneet vanhoihin rasistisiin ideoihin, mikä aiheuttaakin ristiriitaa nykyisen globaalin ja suvaitsevaisen eliitin kanssa. Parhaiten tämän uuden eliitn eetokse ilmaisi Bill Duken ohjaman “Piilokyttä” (1992) elokuvan David Joson niminen hahmo: “Ei ole enää olemassa sellaista asiaa kuin Amerikka. Ei latinalaisamerikkalaisia, ei japanilaisia, ei mustia, ei valkoisia, ei mitään. On olemassa vain rikkaita ja köyhiä ihmisiä. Koska me kaikki kolme olemme rikkaita, olemme samalla puolella”. Kapitalismille on ominaista jatkuva laajentuminen uusiin markkina-alueisiin, mikä taas on ajanut taloudellisen eliitin hyväksymään eri vähemmistöryhmille enemmän oikeuksia, jotta nämä kasvattaisivat työvoimareserviä ja muodostaisivat uusia maksavia asiakkaita, joille myydä räätälöityjä tuotteita. Rasistit kauhistelevat edellä mainittua lausetta koska heidän maailmankuvansa perustuu “rotujen” hierarkioitten ylläpitämiseen, jolloin he kokevat, että eliitti “petti” heidät. Osa eliittistä näkeekin äärioikeiston oivallisena tapana demonisoida köyhiä valkoisia, kuittaamalla kaikki punaniskoiksi ja sisäsiittoisiksi rasisteiksi, joita ei tarvitse kuunnella. Samaan aikaan toinen osa eliitistä on tukenut äärioikeistoa, ei koska nämä olisivat rasisteja, vaan koska äärioikeisto on enemmän kuin valmiina myöntämään suurille yrityksille etuoikeuksia. Lopputulos on kuitenkin sama, suuryritykset voittavat. Kuitenkin demokratia on edennyt pidemmälle kuin 1800-luvulla, joten  nyt ”roskaväellä” on äänioikeus, mikä selittäisi, miksi nykyään perinteinen oikeisto on joko marginalisoitumassa, kuten äskettäisissä Eurovaaleissa nähtiin tai radikalisoitumassa, kuten USA:ssa.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen eliitin mielikuvien tutkimiseen. Kirjassa saat melkein kuvan, että köyhät valkoiset ovat vain passiivisia toimijoita, joihin on kohdistettu kaikenlaisia sortotoimenpiteitä vuosisatojen ajan. Ainoa poikkeus on, kun kirjailija ohimennen mainitsee sisällissodan aikana  perustettua ”Vapaan Jonesin valtiota”, joka oli vapautettujen orjien ja maattomien köyhien valkoisten yhteisesti ylläpitämä protoanarkistinen pikkuvaltio keskellä Missisipin osavaltiota. Vain tässä kertomuksessa valkoisen köyhät esitetään omatoimisina henkilöinä. Tiedän Howard Zinin ”A People’s History of the United States” (1980) kirjan kautta, että köyhillä valkoisilla oli muitakin massaliikkeitä, jotka ajoivat oikeuksiaan kuin edellä mainittu lyhytikäinen pikkuvaltio.

Yhteenveto

Nancy Isenbergin ”White Trash: The 400-Year Untold History of Class in America” on loistava tietokirja USA:n valkoisen ryysyläisköyhälistön historiasta sekä, miten sekä liberaali- että konservatiivieliitit jakavat köyhät ihmiset propagandallaan, jotta voivat ylläpitää epätasa-arvoista valtasuhdetta. Silti kirjan rajattu perspektiivi ei anna koko kuvaa. Suosittelenkin lukemaan tämän Isenbergin teoksen lisäksi edellä mainittu Zinin kirja ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2015), jotta voisi saada kokonaiskuvan USA:n historian varjopuolista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous