Avainsana-arkisto: luokkasota

Totuus valkoisesta roskaväestä

Nancy Isenbergin ”Valkoinen roskaväki: Amerikan 400-vuotinen kertomaton luokkahistoria” (oma suomennos) on vuonna 2016 julkaistu tietokirja anglosaksisen ryysyläisköyhälistön historiasta.

5

Idea

Isenberg käyttää USA:ssa olevaa kulttuurista stereotypiaa ”valkoisesta roskasakista” ja ”punaniskoista” kertoakseen alempien sosiaaliluokkien historian USA:n kolonisoimisesta nykypäivään saakka. Kirjailijan teesi on, että USA on luokkayhteiskunta, kuten Iso-Britannia, mutta maan ”amerikkalaiseen unelmaan” perustuva ideologia luotiin kätkemään luokkaerot. Kirjailijan mukaan amerikkalaiset aistivat, että heidän yhteiskunta ei ole tasa-arvoinen, mutta koska maa perustettiin sillä idealla, että kuka tahansa voi matkustaa sinne ja menestyä, oli jotenkin selitettävä, miksi kaikki eivät menestyneet? Selitykseksi tulikin, että kaikista köyhimmät pummit, työttömät ja alemmat työläiset olivatkin ”roskaväkeä”: Liian tyhmiä ja takapajuisia ollakseen kunnon työtätekeviä ihmisiä.

Isenberg viekin lukijan aatehistorialliselle matkalle 1500-luvun Iso-Britanniaan, josta ideat ”roskaväestä” syntyivät. Alun perin teollistuvalla Iso-Britannialla oli kaupungeissa hirveästi ihmisiä ja hirveästi köyhyyttä. Ihmisiä oli enemmän kuin töitä, jolloin suuret valistusajattelijat näkivät vasta löydetyn Amerikan mantereen ”ylimääräisen roskaväen kaatopaikaksi”. Amerikan ensimmäiset siirtokunnat koostuivatkin vangeista, orpolapsista, kodittomista, velallisista ja seksityöläisistä. Kun Amerikan siirtokunnat alkoivat vakiintua, paikallinen eliitti kohtasi taas saman ongelman ”ylimääräisistä ihmisistä”, joka ratkaistiin lähettämällä nämä kolonisoimaan uuden mantereen länsi- ja eteläosat. Kun USA itsenäistyi, maa oli melkein kokonaan asutettu, mutta silti ryysyläisköyhälistöä oli olemassa, eikä enää ollut uusia alueita, jonne heidät voisi ”kaataa.” Tästä alkaakin USA:n pitkä ja rasistinen historia, jossa valtavia massoja köyhiä valkoisia piti ”hallita” ilman, että itse heitä tuottanut järjestelmä horjutettaisiin. Peliin tulikin valkoisen ylivallan ideologia, jota kirjailijan mukaan amerikkalainen eliitti käytti hyväkseen estääkseen köyhien valkoisten ja mustien yhdistymisen yhdeksi poliittiseksi luokaksi, joka voisi ”kehdata” vaatia suurempaa tulonjakoa. Esimerkiksi tietyissä osavaltioissa pyrittiin rajoittamaan joko köyhien valkoisen tai mustien orjien  lukumäärää, jotta ”taloudellinen harmonia” säilyisi.

Kirjailija kertookin hyvin yksityiskohtaisesti, viitaten aikalaisdokumentteihin, miten USA:ssa köyhyyttä pyrittiin selittämään maan kolonisoinnista saakka kaikilla muilla selityksillä, paitsi sillä, että maan rajoittamaton kapitalistinen järjestelmä voisi olla syypää. Kirjailijan mukaan amerikkalainen valkoinen työväki tai ryysyläisköyhälistöön on kohdistettu samankaltaista propagandaa kuin etnisiin vähemmistöihin, joitten mukaan valkoinen punaniska on vain geneettisesti epävakaa ja sisäsiittoutunut ali-ihminen tai, että valkoisen amerikkalaisen roskaväen kulttuuri on syypää heidän alennustilaansa. Se olikin mielenkiintoista, että alun perin eugeniikka keksittiin nimenomaan ”pienentämään” valkoisten köyhien määrää, koska pelättiin, että he lisääntyisivät hallitsemattomasti, kunnes koko sivilisaatio romahtaa barbarismiin. USA:n ja Iso-Britannian eliitit uskoivat, että köyhät valkoiset kuuluivat eri ”rotuun” kuin he itse ja sen takia demokratia pitikin rajoittaa vain suurmaaomistajiin, eikä ”laumoihin likaisiin ja tautisiin roskasakkeihin”. Vasta myöhemmin eugeniikka laajentui ja lopulta keskittyi ”alempien rotujen” eliminoimiseen.

Vaikka tämä kirja kuulostaa todella vasemmistolaiselta, tässä ei referoida Karl Marxia kertaakaan tai mainita sosialismia. Kirja keskittyy puhtaasti analysoimaan amerikkalaisen kulttuurin, talouden ja politiikan eliitin omia kirjoituksia ja puheita. Toki kirja hyödyntää edellä mainittua materiaalia, kertoakseen että kapitalismi on perseestä, mutta jää lukijan päätettäväksi mitä tehdä tällä tiedolla.

Valkoinen ylivalta

Tässä kirjassa ei mainita äärioikeistoa, mutta kirjan selityksen rasismin alkuperästä ja valkoisesta ylivallasta komppaavat, mitä kirjoitin viime vuonna Uuden Suomen blogissani ja, mitä James A. Ahon kirjassa ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) esitettiin: valkoinen ylivalta ja äärioikeistolaisuus yleensäkin ovat vanhan poliittisen eliitin ideologisia jäännöksiä. Isenbergin kirjassa kerrotaan, milloin USA:n eliitti alkoi virallisesti luopua rotubiologisista selityksistä, joilla pyrittiin oikeuttamaan epätasa-arvo, ja sen sijaan korostamaan ”kulttuurisia eroja.” Isenbergin kirjassa voikin lukea syyn, miksi nykyinen äärioikeisto on niin eliittivastainen ja se uskoo maailmanlaajuiseen kommunistisalaliittoon. Vuosisatojen ajan USA:n poliittinen eliitti tuotti työläisiä jakavaa rasistista propagandaa, mutta kun tämä propaganda ei tuottanutkaan haluttuja tuloksia ja muutenkin kulttuuri muuttui, eliitin propaganda muuttui. Mutta silti vanhoja ideoita ei noin vain tapeta, vaan ne jäävät elämään joittenkin ihmisten maailmankuvana vielä sukupolvien ajan. Mielestäni äärioikeisto onkin eräänlainen viiveellä liikkuva eliitin elävä fossiili. Äärioikeistolaiset uskovat vahvoihin hierarkioihin ja kapitalistisen järjestelmän pyhyyteen, kuten eliitin kuuluukin, mutta näitten lisäksi äärioikeistolaiset ovat takertuneet vanhoihin rasistisiin ideoihin, mikä aiheuttaakin ristiriitaa nykyisen globaalin ja suvaitsevaisen eliitin kanssa. Parhaiten tämän uuden eliitn eetokse ilmaisi Bill Duken ohjaman “Piilokyttä” (1992) elokuvan David Joson niminen hahmo: “Ei ole enää olemassa sellaista asiaa kuin Amerikka. Ei latinalaisamerikkalaisia, ei japanilaisia, ei mustia, ei valkoisia, ei mitään. On olemassa vain rikkaita ja köyhiä ihmisiä. Koska me kaikki kolme olemme rikkaita, olemme samalla puolella”. Kapitalismille on ominaista jatkuva laajentuminen uusiin markkina-alueisiin, mikä taas on ajanut taloudellisen eliitin hyväksymään eri vähemmistöryhmille enemmän oikeuksia, jotta nämä kasvattaisivat työvoimareserviä ja muodostaisivat uusia maksavia asiakkaita, joille myydä räätälöityjä tuotteita. Rasistit kauhistelevat edellä mainittua lausetta koska heidän maailmankuvansa perustuu “rotujen” hierarkioitten ylläpitämiseen, jolloin he kokevat, että eliitti “petti” heidät. Osa eliittistä näkeekin äärioikeiston oivallisena tapana demonisoida köyhiä valkoisia, kuittaamalla kaikki punaniskoiksi ja sisäsiittoisiksi rasisteiksi, joita ei tarvitse kuunnella. Samaan aikaan toinen osa eliitistä on tukenut äärioikeistoa, ei koska nämä olisivat rasisteja, vaan koska äärioikeisto on enemmän kuin valmiina myöntämään suurille yrityksille etuoikeuksia. Lopputulos on kuitenkin sama, suuryritykset voittavat. Kuitenkin demokratia on edennyt pidemmälle kuin 1800-luvulla, joten  nyt ”roskaväellä” on äänioikeus, mikä selittäisi, miksi nykyään perinteinen oikeisto on joko marginalisoitumassa, kuten äskettäisissä Eurovaaleissa nähtiin tai radikalisoitumassa, kuten USA:ssa.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen eliitin mielikuvien tutkimiseen. Kirjassa saat melkein kuvan, että köyhät valkoiset ovat vain passiivisia toimijoita, joihin on kohdistettu kaikenlaisia sortotoimenpiteitä vuosisatojen ajan. Ainoa poikkeus on, kun kirjailija ohimennen mainitsee sisällissodan aikana  perustettua ”Vapaan Jonesin valtiota”, joka oli vapautettujen orjien ja maattomien köyhien valkoisten yhteisesti ylläpitämä protoanarkistinen pikkuvaltio keskellä Missisipin osavaltiota. Vain tässä kertomuksessa valkoisen köyhät esitetään omatoimisina henkilöinä. Tiedän Howard Zinin ”A People’s History of the United States” (1980) kirjan kautta, että köyhillä valkoisilla oli muitakin massaliikkeitä, jotka ajoivat oikeuksiaan kuin edellä mainittu lyhytikäinen pikkuvaltio.

Yhteenveto

Nancy Isenbergin ”White Trash: The 400-Year Untold History of Class in America” on loistava tietokirja USA:n valkoisen ryysyläisköyhälistön historiasta sekä, miten sekä liberaali- että konservatiivieliitit jakavat köyhät ihmiset propagandallaan, jotta voivat ylläpitää epätasa-arvoista valtasuhdetta. Silti kirjan rajattu perspektiivi ei anna koko kuvaa. Suosittelenkin lukemaan tämän Isenbergin teoksen lisäksi edellä mainittu Zinin kirja ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2015), jotta voisi saada kokonaiskuvan USA:n historian varjopuolista.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus, Talous

Noitavainot olivat luokkasotaa

Luin pari vuotta sitten Henry Charles Lean Espanjan inkvisitiota käsittelevän kirjan ”A History of the Inquisition of Spain” (1906), jossa kerrottiin, että noitavainot eivät olleetkaan mikään kollektiivinen uskonnollinen psykoosi, vaan määrätietoinen valtion harjoittama etninen puhdistus. Inkvisition alkuperäinen tarkoitus oli hävittää kaikki Espanjan maurit ja juutalaiset, jopa kristityiksi kääntyneet. Kun nämä etniset vähemmistöt oli puhdistettu Espanjasta, inkvisitio oikeutti oman olemassaolonsa noitavainoilla. Kun kuulin Silvia Federicin, vuonna 2004 julkaistusta noitavainojen historiasta ”Caliban ja noita: naiset, ruumis ja primitiivinen akkumulaatio.” (oma suomennos) laajentavan edellä mainittua näkökulmaa, otin sen välittömästi lukulistalle.     

5

Idea    

Silvia Federici argumentoi, että noitavainot eivät olleet vain inkvisition uskonnollisen fanaattisuuden, ahneuden ja vallanhimon hirvittävä lopputulos, vaan oikeastaan eurooppalaisen eliitin tapa murskata kaikki vastarinta samaan aikaan muodostuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Kirjan kehys on Marxin taloushistoriallisen analyysin kritiikkissä. Federicin mukaan Marx ohittaa noitavainot täysin, kun hän kertoo myöhäiskeskiajan primitiivisestä akkumulaatiosta. Edellä mainittu on prosessi, missä Euroopan eliitit hajottivat yhteisomisteisen maajärjestelmän (commons) luoden suuren massan maattomia työläisiä, joista syntyi pohja teolliselle työväestölle. Tämän väkivaltaisen prosessin tarkoitus oli kerätä (akkumuloida) tarpeeksi varallisuutta ensimmäisten tehtaitten perustamiseen. Nykyään varallisuutta kerätään investoinneilla, mutta myöhäiskeskiajalla ylimääräistä rahaa sellaiseen touhuun oli hyvin vähän.    

Vallankumouksien ehkäisy    

Kirjailija ensin kertoo katolisen kirkon uskonnollisista vainoista ja osoittaa, että kirkko ei tappanut kerettiläisiä ja vääräuskoisia, koska nämä tulkitsivat kristinuskon eri tavalla tai eivät uskoneet siihen ollenkaan, vaan koska nämä haastoivat keskiajan taloudellista ja poliittista järjestelmää. Federici nostaa esiin aikalaiskuvauksia ja muutamien uskonnollisten liikkeitten omia tekstejä, joissa vaaditaan sukupuolten ja luokkien tasa-arvoa sekä varallisuuden jakoa. Jyrkästi hierarkkinen katolinen kirkko ei sellaista touhua voinut sietää.     

Tämän jälkeen kirjailija siirtyy 1450-1600-luvuille, joita valtavirran taloushistorioitsijat kuvaavat ”kapitalismin siirtymäajaksi”. Kirjailijan mukaan sana ”siirtymäaika” antaa kuvan rauhallisesta etenemisestä kohti kapitalismia, mutta hän osoittaakin, että tämä aikakausi oli Euroopan väkivaltaisinta. Aikajaksoon mahtui massiivisia talonpoikaiskapinoita, joissa vaadittiin demokratiaa, sukupuolihierarkioitten ja säätyjen kumoamista sekä varallisuuden jakoa. Mutta myöskin noitavainoja. Federici osoittaa, että kun talonpoikaiskapinat murskattiin väkivaltaisesti, Euroopan eliitti pyrki hävittämään kaikki vastarinnan edellytykset juurineen. Tähän se ryhtyi noitavainojen kautta. Federici argumentoi, että noitavainot toteutettiin, koska suurin osa menneistä talonpoikaiskapinoista oli kylien vanhimpien naisten johtamia. Yleensä nämä naiset olivat arvostettuja šamaaneja tai parantajia.    

Kirjailija argumentoi lukuisten esimerkkitapausten kautta, että noitavainojen todellinen tarkoitus oli tuhota miesten ja naisten välinen solidaarisuus, joka oli edellytys kapinoihin ja vallankumouksiin. Samalla noitavainot murskasivat lukuisia kansanperinteitä, jotka antoivat kylien naisille auktoriteetin terveysasioissa. Kun noidiksi leimatut naiset tapettiin, valtiosta tuli ainoa luotettava terveydenhuollon varmistaja. Sen lisäksi, että lääketiede tieteellistettiin, naisten syntyvyys saatiin valtion hallintaan. Ennen myöhäiskeskiajalla syntyvyys oli hyvin matala huonon ravinnon ja tautien takia, mutta myöskin koska naiset suorittivat abortteja. Tällainen ”ihmismassan haaskaus” ei käynyt valtioille ja porvaristolle, joka tarvitsi laajan työvoiman pyörittämään ensimmäisiä tehtaita ja kaivoksia. Suuri syntyvyys myöskin varmisti, että palkat pysyivät matalina, eikä ihmiselle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä palkalliseksi työläiseksi.     

Kolonialismi    

Kirjailija myöskin nostaa esiin, miten noitavainoja tapahtui lähes samaan aikaan Amerikan siirtokunnissa. Tällä tiedolla kirjailija pyrkii argumentoimaan, että noitavainot keksittiin alun perin keinoksi alistaa Amerikan alkuperäiskansat eurooppalaisen mahdin alle. Samalla näillä vainoilla varmistettiin, että köyhät eurooppalaiset siirtolaiset eivät pakenisi asumaan alkuperäiskansojen keskuuteen. Kun tämä taktiikka osoittautui toimivaksi, se siirrettiin Eurooppaan, jossa taas Amerikan alkuperäiskansojen ”saatanalliset pakanatavat” käytettiin esimerkkinä siitä, mitä ”voisi” tapahtua, jos noitia ei tuhottaisi Euroopasta.     

Rakenne    

Kirjailija nojautuu sekä muuhun akateemiseen kirjallisuuteen aihepiiristä, että omiin tutkimuksiinsa. Vaikka teos on akateeminen, se on todella helppolukuinen. Tämä on yksi hienoimmista ja selkeimmin kirjoitetuista historiankirjoista joita olen lukenut. Kirjaa kuvittavat erilaiset aikakauden maalaukset, veistokset ja kaiverrukset jotka täydentävät narratiivia. Samalla aikalaiskuvaukset ja taloustieteelliset luvut antavat tukea kirjailijan tulkintaan.    

Ongelmia     

Kirja ensimmäinen ongelma on sen oletus. Kirjan kehys on marxilaisessa historiankirjoituksessa. Vaikka marxilainen historiankirjoitus ei ole se kaikista puolueettomin kirjallisuudenlaji, se korostaa valtavirtahistorian unohdettuja tapauksia, joita on aina kiinnostava lukea. Genren teoksista olen lukenut Eduardo Galeanon ”Open Veins of Latin America” (1973) ja Domenico Losurdon ”Liberalismin musta kirja” (2005). Mutta nämä kirjat aina olettavat, että lukija inhoaa kapitalismia ja haluaa lukea oikeutuksen inholleen. Tässä ei siis koskaan selitetä, miksi nykyistä kapitalismia pitäisi vihata, vaan oletetaan sen olevan itsestään selvää.     

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan tapa käyttää moderneja sanoja kuvaamaan vanhoja tapahtumia. Esimerkiksi kirjailija kutsuu noitavainoja kansanmurhaksi. Vaikka modernien sanojen käyttö tekee tekstistä sujuvampaa ja jännittävää, ne hämärtävät miten asiat oikeasti siihen aikaan koettiin tai perusteltiin. Onneksi kirjailija välillä pysähtyy selventämään, että jokin hänen näkemyksistään on vain arvailua, johon tarvitaan syvällisempää tutkimusta tai, että jokin toinen teoria jonka hän mainitsee ei ole täysin todistettu. Tätä kirjaa on siis luettava varovaisesti ja kriittisesti.     

Yhteenveto    

Silvia Federicin ”Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation” on yksi parhaimmista historiankirjoista, joita olen lukenut. Tämä kertoo tuoreesta näkökulmasta Euroopan historian synkimmästä jaksosta, joka osoittaa, että asiat, joita pidämme itsestään selvänä, kuten sukupuoliroolit, eivät aina olleet samanlaisia. Kirjailija osoittaa, että keskiajalla naisilla oli enemmän oikeuksia kuin 1600-1800-luvuilla! Kirja on myöskin varoitus siitä, että ihmisoikeudet eivät ole koskaan täysin turvassa, että ne voidaan hyvinkin brutaalisti riistää ihmisiltä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Talous