Avainsana-arkisto: luokkataistelu

Antirasistista luokkataistelua

Kathryn Stockettin ”Piiat” on vuonna 2009 julkaistu romaani afroamerikkalaisista kotiapulaisista rotuerottelunaikaisessa Missisipin Jacksonin kaupungissa.

2

Idea

Romaanissa seurataan piikoja ja valkoista nuorta naista, joka päättää kirjoittaa heidän kokemuksistaan kirjan, saadakseen nostetta alkavassa toimittajaurassaan. Tästä alkaakin äärimmäisen vaarallinen peitetyö kaupungin yläluokan piikojen todellisten kokemusten tallentamisessa aikakaudessa, jossa on hyvin tavallista ratkaista afroamerikkalaisten epätyytyväisyys työoloihin hirttämällä heidät.

Romaani alkaa hitaasti, mutta se vie heti mukanaan. Ensin kuvataan jokaisen hahmon arki, elämänhistoria ja personallisuus, jotta samaistut ja välität heistä. Samalla pääset tutustumaan Jacksonin kaupungin yläluokkaisten valkoisten naisten sosiaaliseen dynamiikkaan. Kirjailija avaakin eri hahmojen kautta, miten rotu ja sukupuoli vaikuttavat eri tavoilla eri ihmisryhmiin kuuluviin henkilöihin. Afroamerikkalaisia naisia sorretetaan koska he ovat naisia ja mustia, ja valkoisia naisia taas sorretaan koska he ovat naisia.  Siitä huolimatta, että valkoiset naiset eivät tarvitse tehdä töitä, heitä yhä kohdellaan valkoisten miesten toimesta kuin seksiorjina, joilla ei ole omaa tahtoa tai älykkyyttä. Kathryn Stockettin sekoittaakin romaaniin antirasismia, feminismiä, draamaa ja huumoria.

Erityisen mielenkiintoista olivatkin kuvaukset ilmiselvästä rotusorrosta, jota afroamerikkalaiset naiset joutuvat kokemaan, mutta myöskin siitä henkisesti raskaasta vankilasta, jossa valkoiset naiset joutuivat elämään oman kotinsa sisällä. Ainoa tapa valkoisten naisten osoittaa omatoimisuutta ja minkäänlaista henkistä rikkautta oli osallistumalla erilaisiin juhlakomiteoihin ja käskyttämällä mustia kotiapulaisiaan.

Miehet ovat romaanissa lähes aina etäisiä, mutta vaarallisia puolijumalan kaltaisia olentoja, jotka vain lyhyesti ilmestyvät antamaan mahtikäskyjä, joita ympyröi sanaton uhka brutaalista ja raakalaismaisesta väkivallasta.

Samalla tämä romaani muistuttaa, mistä 1960-luvun sananvapauskamppailu koostui: Jacksonissa, kuten koko Yhdysvalloissa, ihmisillä oli oikeus julkaista mitä ikinä halusi, mutta silti Etelä-valtioissa afroamerikkalaiset tiesivät, että sananvapaus ei kohdistunut heihin, vaikka laissa ei eritelty mustien tai valkoisten sananvapauden eroja. Kirjassa piiat joutuvat kertomaan kokemuksistaan anonyymisti, koska valkoisten kritisointi voisi tuoda mitä hirvittävän kuoleman. Piiat olivatkin sekä sorrettuja ihonvärinsä takia, mutta myöskin sosiaalisen luokan, joka pidettiin pelolla alipalkattuna. Afroamerikkalaisen piti olla jatkuvasti kiitollinen, että hänet sallittiin olla olemassa, joten mikä tahansa vaatimus paremmista työoloista tai palkasta nähtiin uhmakkuutena ja epäkiitollisuutena, jota piti välittömästi rankaista. Vaikka lainsäädäntö oli ilmiselvän rasistinen, se takasi joitain afroamerikkalaisille oikeuksia, mutta valkoisten kulttuuri varmisti sen, että niitä ei valvottaisi. Romaanissa nuori toimittaja harjoittaakin sananvapauttaan, jotta voisi paljastaa tämän alistuksen kulttuurin, ja näin murtaa se lopullisesti.

Ongelmia

Suurin ongelma oli romaanin jälkiviisas kirjoitustapa, jossa kirjailija tunsi pakollisesti välillä muistuttaa lukijaa, että juoni sijoittuu vuosiin 1963-64, asettamalla kertojan tai hahmojen suihin mainintoja suurista historiallisista tapahtumista, mitä tapahtui samaan aikaan. Tällainen jatkuva referoiminen herätti mieleen Winston Groomin ”Forrest Gump” (1986) romaanin, ja muistutti minua siitä, etten lue 60-luvulla kirjoitettua kirjaa, vaan nykyajan jälkiviisaudella tuotettua romaania. Tällä tarkoitan, että nykyään me tiedämme, mikä oli historiallisesti merkittävää ja mainitsemisen arvoista kyseisestä aikakaudesta, mutta harvoin aikalaiset sen tajuavat. Erityisesti, kun monet historialliset tapahtuvat, joita romaanin henkilöt mainitsevat olivat melko epärelevantteja heidän kokemuksilleen. Harvoin eri aikakausien romaaneissa mainitaan samaan aikaan tapahtuvia suuria historiallisia hetkiä, vaikka kuinka ne olisivatkin relevantteja hahmojen kokemuksille. Tällainen referointi rikkookin mielestäni illuusion aikalaiskuvauksesta. Voin lyödä vetoa, että jos luet romaanin, joka sijoittuu nykyaikaan, et todennäköisesti törmää hahmoihin, jotka mainitsevat keltaliivit, Trumpin tai Isiksen sivumennen syödessä aamiaista.

Toinen ongelma oli romaanin oletus, että tiedät tarkalleen mitä rankaisuja afroamerikkalaisiin kohdistettiin, jos he rikkoivat rotuerottelulakeja. Tässä toki mainitaan talon polttaminen, ampumine ja hakkaaminen pesäpallomailoilla, mutta nämä olivat lievemmästä päästä. Oikeastaan pahimmillaan rotuerottelulakien rikkomisesta voisi seurata brutaali pahoinpitely, sukuelinten silpominen, hirttäminen ja sen jälkeen ruumiin polttaminen ja kappaleiksi repiminen, jonka jälkeen pienemmät luut muutettiin onnenkaluiksi, joita myytiin valkoisille asukkaille. Enkä liioittele yhtään. 60-luvun amerikkalaiset Etelä-valtiot olivat mitä pahimman barbarismin aluetta, joka oli niin maailmankuulu, että Neuvostoliitto käytti näitä faktoja propagandassaan. Jotkut historioitsijat ovatkin todenneet, että yksi syy afroamerikkalaisten kansalaisvapauksien laajentamiseen olikin Neuvostoliiton vastustaminen. On hyvin vaikea mainostaa omaa maata demokratian ja vapauden linnakkeena, jos oma kansa on jakautunut niihin, joilla on valtaa repiä maanmiehiä kappaleiksi, koska nämä ovat ”vääränvärisiä” ja niihin, joitten on toteltava hiljaa valkoisten jokaista käskyä.

Yhteenveto

Kathryn Stockettin ”Piiat” on hyvä romaani afroamerikkalaisten työväen naisten arjesta, mutta myöskin feministinen kertomus eri sosiaalisten luokkien naisten ristiin menevistä sortomekanismeista, kerrottuna todella tunteita herättävällä, mutta viihdyttävällä juonella. En ole vielä nähnyt elokuvaversiota, mutta kuulemma se vesittää romaanin sanoman, joka on pohjimmiltaan aika rankka ja synkkä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Amerikan poika ja rakenteellinen rasismi

Olen amerikkalaisen kirjailijan Richard Wrightin fani siitä asti, kun luin hänen romantisoidun elämäkerran ”Musta poika”. Se kirja vaikutti suuresti elämääni. Ensimmäisen kerran pääsin etnisen vähemmistön pään sisään ja koin miten musertavan brutaali rasismi voi olla. Sitä luulisi Orwelin 1984 olevan kirja, joka parhaiten kuvaa totalitarismin totaalisuuden, mutta Wrightin ”Musta poika” kuvasi, miten rasismi on samankaltaista kokonaisvaltaista sortoa kuin brittiläisen dystopiaromaanissa, ilman että tarvitaan edes turvakameroita ja salaista poliisia. Sen jälkeen luin Wrigihtin ”Pikku jumalat” joka kuvasi samaa teemaa, mutta sekoitti siihen vielä kommunistit, fasistit ja nietzscheläisyyttä. Wrigihtin romaanit ovat tunteikkaita, mutta samalla niissä on viiltävää poliittisfilosofista sanomaa, joka ikävä kyllä on yhä ajankohtainen.  Mutta jostain syystä en ollut lukenut Wrightin kuuluisempaa romaania ”Amerikan poika”, joka julkaistiin vuonna 1940. Romaani kertoo vuonna 1939 elävästä afroamerikkalaisesta miehestä, joka vahingossa tappa työnantajansa tyttären ja siitä alkaa sarja huonoja valintoja.   

17

Hahmotutkielma    

”Amerikan pojassa” seurataan nuoren afroamerikkalaisten miehen hahmotutkielmaa. Päähahmo on kusipää ja pikkurikollinen, mutta joka yrittää ryhdistäytyä. Opimme, että hahmo on levoton, mutta samalla pelokas ja epävarma itsestään valkoisten seurassa. Erilaiset tapahtumat saavatkin hänet päätymään sänkyyn valkoisen tytön kanssa ja lopulta tappamaan hänet vahingossa. Kaikkea sitä sattuu, mutta hahmo tietää, että 30-luvun lopun Yhdysvalloissa rasismi on niin vahvaa, että hänet todennäköisesti tullaan tappamaan. Siitä alkaakin sarja yrityksiä peitellä omaa rikostaan, jotka johtavat vielä suurempiin ongelmiin. Lukijan sympatiat ovat jatkuvasti koetuksella ja yhdessä vaiheessa jo alat toivomaan, että jätkä oikeasti tuomitaan kuolemaan. Sen verran syvään liemeen hän on itsensä kaivannut.     

Mutta kuitenkin koko romaanin aikana opit lisää tästä jätkästä ja alat ymmärtämään koko hänen psykologiansa ja miksi hänelle sattui niin pahasti kuin nyt. Lopulta alat sääliä häntä, vaikka hän on tehnyt juonen aikana hirvittävimpiäkin rikoksia peitelläkseen ensimmäisen tahattoman. Jos kirjailija saa sinut tuntemaan myötätuntoa niinkin hirvittävää paskaista kohtaan kuin tämän kirjan ”sankarista” se on mestariteos. Kirjallisuuden tehtävä onkin avata lukijalle uusia perspektiivejä ja tässä siinä onnistuttiin erinomaisesti.     

Rakenteellinen rasismi    

Merkillisintä on kuitenkin tämän romaanin kyky pikkuhiljaa esitellä, miten totaalinen rasismi voi olla. Miten rasismi ei ole vain sitä, että haluaa tappaa etnisiä vähemmistöjä keskitysleireihin, vaan se voi olla mielessä oleva tiedostamaton ajattelun lähtökohta. Mutta myöskin, miten koko yhteiskunta on voinut rakentua rotusorron pohjalle ja kun kukaan ei sitä kyseenalaista, sortavat rakenteen hautautuvat uusien alle, yhä vaikuttaen miljoonien ihmisten elämään. Tässä kirjassa argumentoidaan ehkä vaakuttavammin rakenteellisen rasismin olemassaolosta ja vaikutusvallasta kuin tuhansissa muissa sosiologisissa kirjoissa.    

Rasismi vaikuttaa paljon enemmän kuin siihen, että etnisen vähemmistön edustajia hakataan tai haukutaan ikävillä nimillä. Asenteet ovat syvälle juurtuneita ja vaikuttavat ihmisten mielikuviin, mitä arvaamattomilla tavoilla. Se, että kirjan hahmo on rikollinen, osoittaa Wrightin nerokuuden. Kirjailija olisi voinut kirjoittaa sympaattisen hahmon, jolle tehdään vääryyttä ja sen kautta selittää rasismin logiikka, mutta ei. Jätkä päätti osoittaa taituruutensa kirjoittamalla kaikista monimutkaisemman ja epäsympaattisemman hahmon, joka joutuu oman typeryytensä takia hirvittäviin vaikeuksiin. Tässä kirjassa ei olekaan mitään tunnistettavaa pahaa hahmoa, joka yrittää tuhota sankarin, joka ei ole edes sankari, vaan ainoa pahuus ovat rasistiset asenteet, joita esiintyy eri asteina ja tavoilla. Miten voit kamppailla asenteita vastaan? Tässä saatkin seurata hahmon henkistä kamppailua voimia vastaan, joita hän ei voi mitenkään voittaa.     

Lingvistinen kuilu    

Onneksi hahmo ei ole yksin, vaan hän saa ystäviä, jotka tässä tarinassa ovat kommunisteja. On muistettava, että viime vuosidadan alussa kommunistit olivat ainoat ihmiset, jotka näkivät rasististen valtarakenteitten olemassaolon ja halusivat purkaa ne. Kirjassa ei oteta kantaa kommunistisen utopian puolesta, vaan siihen, mitä USA:ssa kommunistit tekivät afroamerikkalaisten hyväksi. Sen sijaan Wright esittelee hyväntahtoiset liberaalit osana ongelmaa. Kirjassa liberaalihahmot auttoivat afroamerikkalaisia hyväntekeväisyydellä, mutta juonen edetessä paljastuukin, että nämä edistivät tietämättään tai välinpitämättömyydestä niitä rakenteita, jotka pitivät afroamerikkalaiset kurjassa asemassa.   

Kuitenkin Wright ilmaisee hyvin, miten jopa kommunistit epäonnistuvat ymmärtämään rasismin syvyyden. Tämä onkin kirjan yksi suurimmista viesteistä: Joskus ongelma on niin monimutkainen, että on vaikeaa ilmaista sitä. Mutta jos sitä ei jotenkin ilmaista, ongelmaa ei edes tulla näkemään tai ymmärtämään. Tässä nouseekin toinen tilaisuus verrata tätä kirjaa George Orwelin mestariteokseen. Kirjassa 1984 puolue pystyi hallitsemaan ihmisiä juurikin supistamalla kielen uuskieleksi, jolla ei pystynytkään ilmaisemaan muuta kuin sen, mitä puolue halusi ihmisten ilmaiseman. Wright osoittaa omalla kirjallaan, että tämä kielen supistuineen ei ole scifiä, vaan todellisuutta jo nyt suurelle määrälle afroamerikkalaisia.   

”Amerikan pojassa” saat tuntea tämän vaikeuden selittää ongelmia, mikä aiheutti sankarin levottomuuden ja miten se liittyy rasismiin? Lukija alkaakin yhdessä vaiheessa epäilemään liittyvätkö ne edes yhteen? Mutta monen dialogin jälkeen viimein tajuat muitten hahmojen kanssa, miten rasismi vaikuttaa itse etnisen vähemmistön ajattelutapaan ja asenteisiin. Samalla tämä kirja sai minut oivaltamaan, miksi on olemassa ihmisiä, jotka vastustavat sortoa ja syrjintää kuvaavia sanoja, kuten ”mikroaggressio”, ”islamofobia” ja ”transfobia”. Syy on juuri se, että jos keksitään sana, joka kuvailee, miten jotain ihmisryhmää sorretaan, silloin on pakko myöskin yrittää miettiä, miten poistaa tämä sorto. Auttamatta tälläisten ajatusten herättäminen rajoittaa sortajien vapautta ja muuttaa näitten kyseenalaistamattomat asenteet paheksuttaviksi. Kukaan ei halua olla paha ihminen ja paras tapa estää itsetutkiskelu on vastustaa näitä sanoja. Onkin mielenkiintoista, että näinkin vanhassa kirjassa tunnistettiin kielen olevan valtaa.  

Yhteenveto    

Richard Wrightin ”Amerikan poika” on jännittävä, viihdyttävä ja todella silmiä avaava romaani. Ehkä liian raskas herkimmilleni ihmisille, mutta lopulta todella tyydyttävä teos. Tämä kirja selitti ajatuksia ja asenteita, mitä minulla oli, joita en osannut selittää edes itselleen. Enkä tarkoita vain rasismia, vaan enemmänkin antirasismia. Olen pitkään ihmetellyt, miten jotkut ihmiset ymmärtävät heti rasismin laajuuden, mutta toiset taas eivät? Miten jotkut tajuavat, että kun etnisen vähemmistön edustaja joutuu oikeudenkäyntiin, niin koko tämän ihmisen etninen ryhmä on ikään kuin samaan aikaan oikeudenkäynnissä, kun taas valkoinen rikollinen on aina yksilö, eikä ryhmänsä edustaja? En osannut selittää tätä vaistoa, mutta tämä romaani onkin paras mahdollinen yhteenveto tästä ilmiöstä. Joskus ainoa tapa selittää jokin konsepti on fiktiivisen tarinan kautta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus