Avainsana-arkisto: luonnonsuojelu

Kapitalismi vs. ilmasto

Sain vuonna 2015 syntymäpäivälahjaksi tämän Naomi Kleinin edellisenä vuonna julkaistun ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” tietokirjan. Teos käsittelee siitä, miten uusliberalistinen järjestelmä on kykenemätön torjumaan ilmastonmuutoksen. Kiitin ja laitoin teoksen lukulistaan, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut kovinkaan paljon kiirettä lukea ympäristöasioista, kun olen kiinnostuneempi poliittisesta kulttuurista. Vuosia sitten vieri, kunnes otin tämän kirjan luettavaksi ja nyt kaduttaa, etten lukenut heti tätä teosta.  

7  

Idea   

Naomi Kleinin argumentoi vakuuttavasti lukuisilla esimerkeillä, että kapitalistiset ”vapaan markkinatalouden ilmastoratkaisut” eivät ole toimineet ollenkaan, vaan kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Mutta sen sijaan, että kirjailija vain kertoisi, miten pahasti nykyinen taloudellinen järjestelmä on epäonnistunut pelastamaan planeettamme, hän tarjoaa ratkaisun: rankkaa ja häpeilemätöntä sosialismia.   

Tässä kirjassa päädytäänkin samoihin johtopäätöksiin, kun arvioimani Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) ja Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” (2013) kirjat, joitten mukaan ei auta olla moraalinen ja eettinen ihminen, jos johtaa voittoa tavoittelevaa osakeyhtiötä. Voiton tavoittelu vie yrityksen prioriteetit ennen pitkään ristiin ympäristön ja ihmisoikeuksien kanssa. Kleinin kirjassa onkin hurjia esimerkkejä ilmastonmuutosdenialismia rahoittavista suuryrityksistä, että tekopyhistä miljardööreistä, jotka sanovat taistelevansa ilmastonmuutosta vastaan, samaan aikaan kun oman yhtiön kasvihuonepäästöt ovat vain kasvaneet. Tai sitten voittoa tavoitteleva ympäristöjärjestö, joka rahoitti toimintaansa poraamalla öljyä uhanalaisen linnun pesimäpaikassa! Tämä viimeinen olikin oksettavinta postmodernismia, mistä olen koskaan lukenut.  

Mutta mielenkiintoisinta oli, miten kirja osoittaa, että Länsimaat ovat vastuussa ilmastonmuutoksesta, eikä niinkään usein syytetyt globaalin etelän valtiot. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Kiina ei saastuttaisi niin paljon, jos länsimaat eivät olisi siirtäneet sinne tehtaita, emmekä ostaisi Kiinassa tuotettuja tuotteita. Käytännössä me rahoitamme Kiinan ja monen muun köyhän valtion hiilidioksidipäästöt. Tämä tarkoittaa, että länsimaat “piilottavat” omat päästönsä köyhiin valtioihin, jonka jälkeen tekopyhästi syytellään niitä ilmastonmuutoksesta. Samaa voidaan sanoa Suomesta, jossa monet ovat sanoneet, että meillä on vähäpäästöinen yhteiskunta, eikä meidän tarvitse näin vähentää kasvihuonepäästöjä. Kuitenkin ostamme ulkomailta öljyä ja maakaasua ja suuren määrän muita saastuttavia tuotteita, tehden päästöistämme oikeastaan massiivisia. Olisikin tekopyhyyden huipentuma sanoa Suomen päästöjen olevansa “pisara meressä” ja samalla rahoittaa maapallon ilmaston tuhoamista.    

Mutta ei siinä kaikki! Vaan Klein ei jätä kirjaansa siihen, että luovutaan lähes kokonaan kapitalismista, vaan hän kertoo tarkasti, miten. Tämä antoikin kirjalle positiivisen energian, koska usein vasemmistolaisissa kirjoissa uskalletaan löyhyttää kapitalismia sen lukuisista ongelmista, mutta sitten, kun on aika kertoa, millä se korvataan, niin piiloudutaan yleisten ”oikeudenmukaisuuden” periaatteiden taakse, koska tarkemman suunnitelman esitteleminen toisi vastuuta. Ehkä jopa kirjoittajaa kutsuttaisiin kommunistiksi ja muistettaisiin mainita Neuvostoliiton gulagit.  

Toki tässä käsitellään sitä, miten viimeisen vuosisadan kommunistivaltioissa pilattiin ympäristöt. Klein onkin enemmän anarkistisen sosialismin puolella, jonka mukaan paikallisten yhteisöjen pitäisi hallita yhteisiä kassoja, voimaloita, työpaikkoja ja linja-autokantoja. Markkinatalous olisi olemassa, mutta se keskittyisi enemmän kestävään paikallistalouteen, eikä nykyiseen globaaliin kauppaan, jossa Pohjoisen varakkaat ihmiset ostavat halpoja vaatteita Etelän hikipajoista. Ihmiset nostettaisiin köyhyydestä perustulolla ja lukuisilla sosiaaliohjelmilla, jotka varmistaisivat, että kaikki ihmiset olisivat tarpeeksi hyvinvoivia, ettei heidän tarvitse tehdä töitä saastuttavissa aloissa tai omistaa autoa. Ruokaa tuotettaisiin paikallisesti ja agroekologisesti.    

Kaikki vapaehtoisuuteen ja markkinoihin perustuvat ilmastoratkaisut hylättäisiin, ja tuotaisiin valtion raskaat rattaat yhtiöitten kimppuun: joukko kieltolakeja, massiivisia pääomaveronkorotuksia ja jopa strategisten teollisuusalojen kansallistamista.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen laajuus. Klein kirjoittaa todella vakuuttavasti ja tunteikkaasti eri aiheista, mutta silti se määrä infoa, mitä hän heittää syyliin on tarpeettoman liikaa. En tarvitse tietää viidestä erilaisesta kaivosvastaisesta taistelusta ympäri maailmaa ymmärtääkseni, että jotkut kaivosyhtiöt syyllistyvät räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin.    

Toinen ongelma on hutera ydinvoimavastaisuus. Klein vastustaa ydinvoimaa koska ihmiskunnalla ei ole enää varaa käyttää riskialttiita teknologioita oikoteinä, vaan on tosissaan vähennettävä kulutusta. Mutta yksi hänen argumenteista tätä päästötöntä energiamuotoa vastaan on se, että ydinvoimalan rakentamiseen ja uraanin kaivamiseen tarvitaan kaivoksia. Mistä Klein luulee, että tuulivoimalat ja aurinkopaneelit on oikein tehty? Eivät ne puista kasva!    

Kolmas ongelma on, että kirjan lopussa Klein alkaa puhumaan ympäristölle haitallisista kemikaaleista ja hän mainitsee atrazine hyönteismyrkyn ”joka aiheuttaa steriiliyttä sammakkoeläimillä, kaloilla, matelijoilla ja rotilla sekä laukaisee hämmentäviä spontaaneja sukupuolenvaihdoksia urossammakoilla.” joka on todistettu olevan perätön väite tutkijalta, joka ei ole halunnut tähän päivään saakka paljastaa, millä metodilla hän pääsi mainittuihin johtopäätöksiin, eikä kukaan muukaan ole onnistunut niitä toistamaan. Tämän koko väitteen teki kuuluisaksi tunnettu äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko Alex Jones, joka typisti sen ”En halua, että veteen laitetaan kemikaaleja, jotka tekevät vitun sammakoista homoja!Tämän perättömän väitteen löytyminen kirjasta oli suuri kolaus, joka panee epäilemään, onko kirjassa muitakin valheita tai puolitotuuksia?    

Jos Klein olisi rajannut kirjan vain ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen, kirjan uskottavuus ei kärsisi, mutta hän päättikin omahyväisesti kirjoittaa myöskin laajan vihreän manifestin, jossa käsitellään laajoja aiheita, joista selvästi hän ei tiedä tarpeeksi. Tämä kirja meneekin loppua kohden sellaiseen hippeilyyn luonnollisesta synnytyksestä ja yhteydenpidosta äitimaahan, mikä toki oli taiteellisesti kaunista proosaa, mutta enemmänkin yökötti kuin innoitti.   

Yhteenveto   

Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” on todella hyvä tietokirja ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan haasteista ja ratkaisuista. Kirjan viesti on rohkea, ehkä liiankin, kun välillä lipsautetaan valheita, mutta vuoden 2018 IPCC-raportin ja monien muitten ilmastouutisten jälkeen kirjan viesti on osoittautunut oikeaksi. Esimerkiksi viime vuonna kesä oli Suomessa niin kuuma, että kotimaiset sadot romahtivat. Kleinin teoksen konkreettiset ehdotukset sosialistisista ratkaisuista ovat jo innoittaneet USA:n sosialidemokraatteja ”Vihreällä uudella diilillä”. Samalla lukiolaiset ovat tajunneet, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ei tehdä tarpeeksi. Ehkä ainoa tapa pelastaa maapallo onkin muuttaa kaikki.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous

Vihreän liikkeen tie puolueeksi

Vihreät ovat aika erikoinen puolue, jonka ideologia on sen verran epämääräinen, että jotkut kutsuvat sitä Kokoomuksen puisto-osastoksi kuin toiset taas haukkuvat sitä taistolaisten peitejärjestöksi. Puolue, joka herättää näin paljon tunteita ja jolla on ihan historiallisia kytköksiä Suomen rakastetuimpaan fasistiin Pentti Linkolaan, on minusta tarpeeksi jännittävä, että lukisin kirjan heistä.

21

Sari Aalto ei kerro kirjassaan ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi ” (2018) vain puolueen historian, vaan koko siitä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta miljööstä, josta moderni ympäristöaktivismi syntyi. Kirja kuvaa, miten 70-luvun uusvasemmisto haarautui lukusiin erilaisiin ryhmittymiin, joista menestyneimmät olivat ympäristöaktivistit. Kirjailija lähtee selvittämään aikalaiskuvauksien ja asiakirjojen kautta, mitkä ideologiat ja tekijät muodostivat kotimaisen ympäristöliikkeen ja puolueen. Kirjan loppuosa on sitten sitä puoluepolitikointia ja sen tuomia ongelmia.

Hyvä puoli tässä kirjassa on Sari Aallon neutraali kuvaus. Kirjailija itse ei arvioi moraalisesti puolueen ja eri liikkeitten tekemisiä, vaan antaa heidän kannattajansa ja vastustajansa arvioida tapahtumien eettisyyttä ja miellyttävyyttä. Näin kirjailija keskittyy vain kertomaan, mitä tapahtui ja milloin, jonka väliin sitten ripotellaan aikalaiskuvauksia. Hieno ratkaisu, joka sai tekstin vaikuttamaan elävältä ja samaan aikaan neutraalilta.

Ideologinen historia

Aalto selvittää, että Vihreät koostuvat sekä antiautoritaarisista liberaaleista, että uusvasemmistolaisista sekä radikaaleista keskustalaisista. Vihreät koostuivat alun perin niistä ihmisistä, jotka pitivät poliittisia puolueita jähmeinä organisaatioina, mutta myöskin eivät pitäneet moderneista ideologioista, vaan sen sijaan korostivat järkeä, pragmaattisuutta ja yksilönvapautta. Eri poliittisista puolueista ja nuorisojärjestöistä eronneet ihmiset halusivat suojella luontoa ja estää kaikki sitä tuhoavat tekijät, kuten ydinvoiman ja talouskasvun. Vihreät olivat alusta asti globaali ryhmittymä, joka halusi tiivistää maitten välistä yhteistyötä, mutta samalla korostaa paikallista valtaa. Vihreisiin mahtuikin poliittisen spektrin kaikki päät ja näitten laitamilla liikkuvia luonnonsuojeluliikkeitä, sekä naisten- ja vammaisten oikeuksia ajavia kansalaisjärjestöjä.

Voisimmekin nykyään kutsua näitä vihreitä ”tolkun” ihmisiksi tai ”sentristeiksi”, jotka eivät ole kumpaakaan ääripäätä. Mutta tietenkin 70-luvulla tätä porukkaa pidettiin pahimman luokan hippihörhöinä, jotka uhkasivat aivan kaikkea kaunista ja pyhää. Koijärven protestikin nähtiin nousevan totalitarismin merkkinä, jossa ensin kielletään lintujärven kuivattamista ja seuraavaksi pakkolunastetaan maanviljelijöitten omaisuus.

Kirjan mukaam Vihreät eivät halunneet olla ideologisesti puritaanisia, joten liikkeessä oli kaikenlaista porukkaa. Vaikka teoriassa Vihreitä ei voinut mahduttaa tiettyyn poliittiseen spektriin, se heti alussa miellettiin vasemmistolaiseksi, koska media koki mielenosoitukset ympäristön puolesta, vasemmistolaisten jutuiksi. Koska näköjään oikeisto ei osoita mieltä. Kirjailija kuitenkin paljastaa, että tekstien ja jäsenten taustoja tutkimalla, näkyy että Vihreitten aate on sekoitusta klassista liberalismia ja uusvasemmistolaisuutta. Tämä näkyikin yksilökeskeisenä, lähidemokratiaa, sananvapautta, perustuloa, vapaata markkinataloutta ja kehitysapua kannattavana ideologiana, joka vastusti talouskasvua, ydinvoimaa, homofobiaa, abelismia, sovinismia, rasismia ja ympäristön tuhoamista.

Mielenkiintoisinta oli kirjailijan analyysi Vihreitten populismista. Kirjailijan mukaan populismiin kuuluu eliittivastaisuus, joka näkyy ”tavallisen” tai ”oikean” kansan ja eliitin välisen ristiriidan lietsomisessa. Kirjailijan mukaan Vihreissä ei tällaista asetelmaa koskaan käytetty. Tämän vuoksi kirjailija ei kategorisoi Vihreitä populistipuolueeksi. Silti alussa media yritti rinnastaa Vihreitä SMP:hen.

Uusi hegemonia

Kirjailijan mukaan kaikesta vastustuksesta huolimatta Vihreä liike onnistui aktivismillaan saamaan suomalaisen kulttuurin vaihtamaan suuntansa. Ihmiset alkoivat jo 70-luvulla muutenkin nähdä ympäristöasiat tärkeimmiksi ja moni puolue alkoi omaksua ympäristöteemoja. Kirjan mukaan Keskustan Paavo Väyrynen olikin ensimmäisiä politiikkoja, jotka profiloituivat ”vihreiksi” ja yritti houkutella Vihreän liikkeen aktivisteja Keskustaan. Kuitenkin alussa moni vihreä koki, että parempi vain vaikuttaa puolueitten ulkopuolella, jotta saadaan suurempi ote yhteiskunnasta ja näin muuttaa asiat ikään kuin luonnostaan. Valitettavasti 80-luvulla tuli uusliberaalin oikeiston vastaisku, jossa korostettiin talouskasvua yli muitten arvojen. Vihreät näkivät, että aktivismi ei ollut tarpeeksi hyvä taktiikka, vaan piti muodostua puolueeksi, joka onnistuisi vastustamaan talouskasvua. Kuitenkin uusliberaali hegemonia sai otteen vihreistä ja he lopulta itsekin päättyivät kannattamaan ”vihreää talouskasvua”. Tässä kirjassa pystyykin seuraamaan, miten ideologiat liikkuvat vapaasti ja vaikuttavat ihmisiin, ilman että nämä sen huomaavat, jolloin kokokaan uusia ideologioita syntyy. Mielenkiintoista on juuri hegemonia, joka tekee mistä tahansa ideologiasta niin suositun, että ihmisten silmissä se lakkaa olemasta ideologia ja muuttuukin vain ”järjeksi” tai ”itsestäänselvyydeksi”.

Ekologistit vs sosiaalivihreät

Kirjan suurin konflikti on kuitenkin vihreitten sisäinen valtataistelu ekologistien ja sosiaalivihreitten välillä. Kun Vihreät olivat vain suuri kattojärjestö useille erilaisille ympäristö- ja kansalaisoikeusliikkeille, ristitiirat eivät näkyneet, mutta kun liikkeen piti yhdistyä konkreettiseksi poliittiseksi eduskuntapuolueeksi, riita räjähti puolueen linjasta. Riitä kiteytyi ensin Pentti Linkolan ekologisteihin, jotka halusivat, että Vihreistä tulisi militaristinen puolue. Tämä militantti Vihreä-puolue sitten pyrkisi kaappaamaan kaikki valtion elimet, jonka jälkeen Suomen demokratia voitaisiin kumota verisellä vallankumouksella ja muuttaa ekodiktatuuriksi. Kirjassa kuvataan, että Linkolan diktatuurissa naiset palaisivat keittiöön, vammaiset tapettaisiin, kehitysapu ja veganismi lakkautettaisiin. Linkolan suureksi yllätykseksi ihmiset eivät taputtaneet ja hurraneet hänen ”loistavalle” ehdotukselle, vaan ottivat etäisyyttä hänestä.

Toinen riita oli Eero Paloheimon ekologistien ja Osmo Soininvaaran sosiaalivihreitten välinen kiista, siitä tulisiko puolueen olla ympäristöasioihin vai ihmisoikeuksiin keskittyvä? Melkein sama kuvio toistui. Ekologistien mielestä naisten, vammaisten, vähemmistöjen ja kehitysmaitten oikeudet olivat ”piipertämistä” johon ei pitäisi tuhlata resursseja, mutta sosiaalivihreät olivat eri mieltä.

Mielenkiintoisin havainto molemmissa ryhmittymissä, oli että ekologistit koostuivat pääosin insinööreistä. Olen huomannut, että insinööreissä on jonkinlainen taipumus väheksymään ihmisiä, kun kaikissa ääriliikkeissä, poliittisesta- tai uskonnollisesta suuntauksesta huolimatta, on aina paljon insinöörejä. Kirjailija ei käsittele tätä aspektia, eikä minullakaan ole mitään kvantitatiivista tutkimusta todistamaan tätä, vaan ainoastaan oma mielikuva. Pahoittelut, jos loukkasin insinöörejä. Parhaimmat kaverini ovat insinöörejä.

Yhteenveto

Sari Aallon ”Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi” on loistava tietokirja suomalaisesta ympäristöliikkeestä ja Vihreästä puolueesta. Tässä seuraat Pekka Haaviston, Heidi Hautalan, Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran seikkailut idealistisista punkkarihippiopiskelijoista ammattipolitiikoiksi. Kirja on helppolukuinen, mutta todella laaja paketti erilaisia lähdeaineistoa, josta saa melkein minuutin tarkkuudella seurata liikkeen kehitystä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta

Maailman ympäristöhistoria

Donald Hughesin ”Maailman ympäristöhistoria” on tietokirja, joka käsittelee ihmiskunnan historiaa ympäristön näkökulmasta.

43

Vaikka kirjan kehys on, miten ihmislaji on ollut historiansa aikana vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, niin kirjailija ei antropomorfisoi luontoa. Eli tässä ei ole mitään koivua kertojana. Pelkäsin oikeasti, että tämä kirja olisi sellainen puolifiktiivinen teos. Onneksi ei ollut.   

Kirjan pääteesi on, että ihminen ei ole erillinen luonnosta, vaan osa sitä. Me olemme vain yksi apinalaji muitten joukossa. Satuimme vain evoluution kautta saamaan todella hyvät aivot, jolla kykenemme rakentamaan ympäristöä muokkaavaa teknologiaa. Silti tässä kirjassa paljastuu, että huipputeknologiasta huolimatta, emme ole luonnon yläpuolella. Juuri tämä virheellinen asenne tulee olemaan lajimme ja koko planeetan tuho.   

Kirja alkaa siitä, kun keksimme tulen. Elimme luonnon kanssa täydellisessä tasapainossa metsästämässä ja keräilemässä. Mutta kaikki meni pieleen, kun keksimme maanviljelyksen. Kirjailija viittaa tutkimuksiin, joitten mukaan maatalous oli ihmiskunnan suurin virhe. Auttamatta huvitti tämä ihan lähdeviitattu toteamus, koska mieleen tuli Douglas Adamsin ”Linnunradan käsikirja liftareille” romaani, jossa on vähän samanlainen lausahdus, mutta siinä kerrotaan, että elämän suurin virhe oli nousta vedestä maahan.   

Hughes käsittelee jokaista ihmiskunnan merkittävää sivilisaatiota, jokaisesta mantereesta, ja miten nämä muokkasivat ympäristöään. Kerronnassa huomaa, että mitä kehittyneempi ja hierarkkisempi sivilisaatio on, sitä tuhoisammaksi ympäristölle se muuttuu.

Kirja loppuu ymmärrettävästi nykyaikaan, jossa elämme globaalin kapitalismin sivilisaatiota, joka on tuhoamassa luontoa ennätyksellisesti. Nynymeno on niin hurjaa, että kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon vauhdilla, joka tekisi muinaiset assyrialaiset kateellisiksi. Samalla teollisuuden kasvihuonekaasut, mikromuovit ja muut saasteet ovat muuttamassa koko planeetan ympäristöä tuhoisin seurauksin.  

Tämä demokratian ja ympäristön välinen suhde oli minulle uutta. Tällaisia oivalluksia juurikin haen tietokirjoissa. Kirjailijan osoittaa aika hyvin, että ihminen ei välttämättä tarvitse palata johonkin heimoyhteiskuntaan tai perustaa ekodiktatuuri pelastaakseen luonnon, vaan lisätä lähidemokratiaa.   

Kirjassa on esimerkkejä sivilisaatioista, joissa tavallisella kansalla oli päätäntävaltaa omasta asuinalueesta, ja näissä luontoa suojeltiin. Ongelmia tuli, kun päätäntävalta oli kaukaisessa pääkaupungissa, missä keisarit, faaraot tai osakkeenomistajat päättivät, että jokin metsä tai järvi oli tuhottava, joko kaupallisten mahdollisuuksien tai megalomaanisten rakennusprojektien tieltä. Eli mitä hajautetumpi valta, niin sitä paremmin paikalliset ihmiset saavat päättää, miten ympäristöään hoidetaan, eivätkä he tule tuhoamaan ympäristöään, koska ovat suoraan riippuvaisia siitä.   

Esimerkiksi suuret antiikin sivilisaatiot raiskasivat ympäristöään, ja monien kohdalla ekologisen tasapainon tuhoaminen aiheutti selkeästi kyseisten sivilisaatioitten tuhon. Antiikin Rooma oli ehkä ainoa suuri sivilisaatio, jonka romahdus johti monista seikoista, joista vain yksi oli ympäristö. Mutta Etelä-Amerikan Mayakulttuuri romahti metsiensä ja viljelysmaan riistämisen takia. Kaikista räikein esimerkki on kuitenkin Pääsiäissaaren kulttuuri, jossa kaikki puut kaadettiin suurten kivipatsaitten kuljetusta varten.    

Jokaisessa romahtaneessa sivilisaatiossa oli räikeä epätasa-arvo, joka pakotti ihmisiä kilpailemaan toistensa kanssa luonnonvaroista, jolloin nämä luonnonvarat joko kulutettiin loppuun tai pilattiin. Kirjaa kuluttaakin aika paljon aikaa kertoakseen yksityiskohtaisesti, miten kastelujärjestelmät ja muut maanviljelystekniikat pilasivat ympäristöä molekyylien tasolla.   

Neuvostoliitto ja kommunistinen Kiina eivät ole sen parempia. Näissä maissa oli edistyksellisen luonnonsuojelulainsäädännöstä huolimatta jyrkkä epätasa-arvo tavallisen kansan ja puolueen välillä. Tämä epätasa-arvo, joka oli vielä joissain tapauksissa maantieteellisesti jyrkkä, aiheutti omien lainsäädäntöjen kumoamista teollisten megaprojektien tieltä. Kommunistijohtajat järkeilivät lyhytnäköisesti, että kommunistivaltioitten teollinen tuotanto oli ylitettävä kapitalististen maitten, jolloin luonto ja oma talous romahdettiin.   

Kirjailija varoittaakin, että nykyisellä globaalilla kapitalismilla on myöskin sisäänrakennetut itsetuhon siemenet. Jo nyt monissa paikoissa on tapahtunut megaluokan luonnontuhoja ja ilmastokin on muuttumassa.    

Hughes osaa asiansa ja selittää hyvin yksityiskohtaisesti, miten eri sivilisaatiot ovat tuhonneet omat ympäristöt ja miten meidän sivilisaatio on tekemässä samaa.   

Tässä kirjassa oppiikin aika paljon ekologiasta, veden kiertokulusta ja muusta ympäristön tasapainoon liittyvistä seikoista. Akateemisuudesta huolimatta aika helppolukuinen kirja, johon on vielä sekoittunut kirjailijan omia anekdootteja tutkimusmatkoistaan.   

Samalla tässä kirjassa oppii, miten ympäristöhistorian tieteenala toimii. Eli tämä on myöskin yhden tieteen historia.   

Sivilisaatioitten historian lisäksi kirjailija käsitteleekin luonnonsuojelun historiaa, niin antiikin ajoista nykyaikaan saakka. Yllätyinkin, että tässä kirjassa ei käsitellä niin paljon autonomisia luonnonsuojelijoita, kuten Greenpeacea, vaan enemmänkin tiedemiehiä, jotka tutkivat luontoa ja huomasivat erilaisia ympäristöhaittoja. Eli tämän kirjan luonnonsuojelun historia on tietynlaisen luonnosta huolestuneen eliitin historiaa, jolla on ollut valtaa luoda kansainvälisiä sopimuksia ja lakeja. Toki sivumainintana tässä mainitaan ympäristöaktivisteja, jotka ovat vaarantaneet oman elämänsä luonnonsuojelun puolesta. Suurin korostus on kuitenkin tiedemiehissä. Poikkeukset tekevät alkuperäiskansat, jotka ovat tehneet vastarintaa metsähakuille ja muille luontoa tuhoaville suuryrityksille.   

Ainoa hieman kyseenalainen kohta tässä kirjassa, on sen nuiva suhtautuminen ydinvoimaan. Kirjailija kertoo jokaisesta ydinonnettomuudesta, ja miten niissäkin on ympäristö pilattu kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi, mutta hän käsittelee vain sivumennen sitä, miten ydinvoimaa on tarjottu vaihtoehdoksi fossiilisille energiamuodoille.  

Hughes tokaisee vain, että me olemme ihmisiä ja teemme inhimillisiä virheitä, joten ei olisi suositeltavaa, että rakentaisimme lisää ydinvoimaloita. Se siitä ydinvoimasta. Vain sivumaininta, että ne voisivat olla osa ilmastonmuutoksen torjuntastrategiaa. Olisin kaivannut syvällisempää analyysia ydinvoiman haitoista ja hyödyistä tai sitten jonkun paremman vaihtoehdon.   

Kirjailija ei kerro tuuli- tai aurinkovoimasta ollenkaan. Vesivoimakin saa tässä kirjassa jyrkän tuomion ympäristöä tuhoavana energiamuotona. Vesivoimala tarvitsee padon ja yleensä nämä padot hukuttavat kokonaisia ekosysteemejä. Eli jos hakee tästä kirjasta vastauksia energiakysymyksiin, niin tämä on huono kirja siihen.   

Hughesin pääteesi on siis hieman linkolalainen. Ihmiskunta on planeetan syöpäläinen, joka leviää kaikkialle ja tuhoaa luonnon. Nykyinen teollistuminen on mennyt liian pitkälle, ja me kaikki tulemme kuolemaan, jos mitään ei tehdä. Mutta Hughes eroaa Linkolasta siinä, että hän ehdottaakin hierarkioitten purkua ja lähidemokratian lisäämistä, eikä ekodiktatuuria. Eli kirjan asenne on aika jyrkän antikapitalistinen. Kirjailija ehdottaakin, että kapitalistisen järjestelmä on joko merkittävästi uudistettava tai purettava kokonaan. Jos merkittäviä rakenteellisia uudistuksia ei tehdä taloudelliselle järjestelmälle, niin nyt ehdotetut kansainväliset sopimukset ympäristön suojelemiseksi ovat turhia.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Kovat tieteet

Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkolan ”Unelmat paremmasta maailmasta” on kalastajan ja ekofilosofin artikkelikokoelma, joka kuulemma pitäisi järisyttää maailmankuvaani.  

link

Voin heti spoilata, että ei järisyttänyt. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut niin paljon äärikirjallisuutta, kuten Unabomberin ja Jack Donovanin manifestit, joissa ehdotetaan jonkinlaista ristiriitaista sekoitusta fasismia ja anarkoprimitivismiä, minkä jälkeen Linkolan tekstit olivat mielestäni puuduttavan kesyjä.

Osittain tylsyyteni voi myöskin johtua siitä, että luin Riita Kylänpään kirjoittaman Linkolan elämäkerran. Kenties jos et ole koskaan kuullutkaan Linkolasta ja tämän mielipiteistä, niin tämä voi olla jokin silmiä avaava kokemus, jonka johdosta näet tarpeelliseksi iskeä polttopulloilla Valion rekkoihin. Tämä on yksi mahdollinen ongelma klassikoitten kanssa (ei kaikkien, mutta joskus näinkin käy). Ilmestymisvuonna klassikon ideat olivat tuoreita, mutta vuosikymmenten tai vuosisatojen jälkeen sen ideat muuttuivat valtavirraksi.

Osoitus Linkolan ideoitten valtavirtaisuudesta, on se, että jokainen keskiluokkainen konttorirotta voi avoimesti kertoa kahvitauolla kannattavan kehittyvien maitten köyhien asukkaiden pakkosterilointia, ilman että häntä haukutaan natsiksi. Mutta auta armas, jos yrityksen lounasravintolassa kerrot, että kannatat G8 vastaisten mielenosoitusten riehumista, koska inhoat kapitalismia. Saat kaikenlaisia tuijotuksia ja kiisselit jäävät väärään kurkkuun.  

”Unelmat paremmasta maailmasta” on artikkelikokoelma, joka käsittelee niin pasifismia kuin radikaalia luonnonsuojelua. Tekstit kirjoitettiin 60-luvulla ja sen näkee hyvin. Linkolan kieli on hieman vanhentunutta nykystandardeissa, mutta kummallisesti niistä puuttuu palo. Olen alkanut huomata, että suomalaisten teksteissä muutenkin puuttuu palo. Olen lukenut amerikkalaisten ääriliikkeitten manifesteja, missä huutomerkkejä ei säästetä ja retoriikka pyrkii saamaan lukijan heristämään nyrkkiä ja huutamaan ”Saatana, perkele!”. Useimmiten minussa nämä vihatekstit herättävät huutonaurua ja sitten ajatuksia siitä, että nää ihmiset oikeesti elää näin! Mutta Linkolan provosointikin on anglosaksoonisiin kollegojen verrattuna aika kesyä.    

Koska kirjan teksti on muutenkin aika rauhallista, melkein muumimaisen kotikutoista ja intiimiä, niin Linkolan kirjoittamat satunnaiset provosoinnit vain luovat hämmennystä, eivätkä aiheuta kunnon vihaa tai surua. Kun koko teksti on jotain puolifilosofista pohdintaa rauhasta ja luonnonsuojelusta, joka on yhtä radikaalia kuin Vihreitten puolueohjelma, niin yhtäkkiset provot tuntuvat enemmänkin vitseiltä kuin aidoilta ehdotuksilta. En ollut ollenkaan varma oliko Linkolan radikaalit mielipiteet tässä kirjassa hänen aitoja mielipiteitä vai jotain mauttomia vitsejä tai juuri provoja?   

Monet ovatkin puolustaneet Linkolaa juuri sillä, että hän ei ole tosissaan radikaaleista ehdotuksistaan, mutta jos hän ei ole tosissaan, niin mitä helvetin uutta Linkolalla on sitten tarjottavana? Ei tässä 200-sivun läpyskässä ole mitään, mitä kaikki muut luonnonsuojelijat eivät jo ehdottaneet! Tai sitten juuri se, että Linkolan ideat eivät ole erikoisia, kertookin Linkolan loppujen lopuksi voittaneen? Ei siltä näytä, kun katsoo mihin ekokatastrofiin olemme koko ajan menossa. Ehkä luonnonsuojelu on muuttunut vähän samaksi asiaksi kuin kristinusko: sen arvot ovat hyvin kivoja ja kaikki kertovat kannattavansa niitä, mutta ei kukaan elä niitten mukaan.  

”Unelmia paremmasta maailmasta” esitetyt pasifistiset mielipiteet ovat niin perinteisiä, että en viitsi avata niitä, kun ne ovat ne samat argumentit, mitä kaikki ovat kuulleet. Mutta luonnonsuojelussa on ne hulluimmat ehdotukset, joten avaan muutaman.

Kirjailijan mukaan teollinen yhteiskunta tuhoaa luontoa ja edistää liikakansoitusta, joten teollistumisesta on luovuttava ja palattava maanviljelysyhteiskuntaan, missä kunnon leveähartiaiset karskit torpparit viljelevät maata ja juovat luomupiimää.    

Kirjan mukaan teollinen yhteiskunta on ”pehmittänyt” miehen (naisten pehmeydestä Linkola ei välitä) ja elämänilo syntyy jatkuvasta kamppailusta ja oman ruumiin lihasten kovasta väreilystä vastoinkäymisen aikana. Siinä Linkola on oikeassa, että elämä ilman haasteita ja urheilua on suurimmalle osalle ihmisistä helvetin ahdistavaa. On todettu, että teollisuus- ja toimistotyö masentavat monia. Mutta sen sijaan, että kirja ehdottaisi työreformia, jotta ihmiset saisivat itse päättää, mitä töitä tekevät ja miten paljon, jotta saisivat työstä merkityksellistä, niin kirja ehdottaa koko teollisen yhteiskunnan romuttamista. Tässä tuleekin Linkolan ajattelun yksinkertaisuus. Linkolan mielestä itse teollinen työ on ongelma, eikä se, että ihminen on vain koneiston osa.   

Samalla paljastuu, että tämän kirjan koko ajattelun pohja on oikeistolaisessa maailmakuvassa. Linkola itsekin kaksi kertaa myöntää oikeistolaisuutensa tässä kirjassa. Myönnän, että kirjailija on omaperäisempi oikeistolainen, kun mies vastustaa teollistumista ja kapitalismia, mutta ei hän ole yksin. Jack Donovan ja Unabomber ovat molemmat oikeistolaisia omien sanojensa mukaa, vaikka eivät kannata teollistumista tai vapaata markkinataloutta. (sitten 1900-luvulla on paljon esimerkkejä oikeistolaisista diktatuureista, joilla oli vähintääkin erikoiset käsitykset vapaasta markkinataloudesta) Ehkä näitä ihmisiä voisi kutua joksikin ”luomuoikeistolaisiksi”, eli omaavat tyypillisen kylmän ja itsekkään maailmankuvan, mutta ilman kapitalismin ihailua? Ei, olen liian epäreilu oikeistolaisille. Tunnen muutaman ja he ovat ihan kunnollisia ja lämpimiä ihmisiä. Olen jopa muutaman kaveri. Ehkä luomuäärioikeisto on parempi termi kuvaamaan Linkolaa ja muita oikeistolaisia primitivistejä.  

Jos tarkastaa kunnolla tämän kirjan ajatuksia, niin niistä ilmenee oikeistolle ominainen tapa keskittyä tiettyihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin yksilökeskeisestä näkökulmasta ja ohittaa laajemmat sosioekonomiset ja historialliset seikat. Eli tyypillinen asenne, jonka mukaan ihminen on suljettu yksilö, joka itse on vastuussa elämästään, eikä häneen vaikuta ympäristö mitenkään. Tämä ilmenee joissain oikeistolaisissa. Esimerkiksi siinä, että kielletään, että köyhyys lisäisi rikollisuutta, vaan sen sijaan syytetään rikollisen huonoa moraalia. Näin yhteiskuntaa ei tarvita muuttaa, vaan poliisivoimia lisätä ja rikostuomioita koventaa.  

Kirjailija esimerkiksi valittaa siitä, että nyky-yhteiskunnassa keskitytään liikaa kilpailuun ja teollisuuden laajentamiseen. Kirja kuvaa teollistumista kuin se olisi jokin tietoinen ylhäältä ohjattu projekti, johon ihmiset ovat vain sattumoisin hurahtaneet ja vain kirjailija näkee, että se vie tuhoon. Se, mikä tästä koko kirjasta puuttuu, on se tosiasia, että teollistuminen laajenee ja ihmiset pakotetaan kilpailemaan keskenään työelämässä, kapitalistisen talousjärjestelmän takia.   

Kirjan mielestä ”pahat” tai ”tyhmät” ihmiset ovat edistämässä teollistumista, eikä toimimassa juuri niin, kun vallitseva talousjärjestelmä ohjaa heitä. Tietenkin teollistuminen ei ole vain kapitalistisen järjestelmän tuote, vaan kirjan kirjoittamisaikana kommunistivaltiossakin teollistuttiin niin kiihkeää vauhtia, että saastutettiin oikein urakalla oma luonto. Mutta silti unohtuu se tosiasia, että monet kommunistivaltiot teollistuivat nopealla ja vastuuttomalla vauhdilla, koska se kuului Marxisti-Leninistisen oppiin, jonka mukaan aito kommunismi saavutetaan vasta, kun maa pakotetaan kulkemaan kapitalistisen välivaiheen läpi. Lenin ja Mao keksivät, että sen sijaan, että annetaan vapaitten markkinoitten teollistaa maa, niin he muuttavat maansa valtaviksi yrityksiksi, jotka ruokkivat itseään, kunnes toivottu elintaso saavutetaan ja vasta sen jälkeen aito kommunismi voi syntyä. Eli Neuvostoliitto ja kommunistinen Kiina toimivat kapitalismin logiikan mukaan. (Enkä tässä kiellä, että nämä hirmuhallinnot olisivat kommunisteja. Kyllä ne olivat, mutta niitten kommunismia toteutettiin vain vähän eri tavalla kuin Marx sen suunnitteli)   

”Unelmia paremmasta maailmasta” -kirja ei ymmärrä 1900-luvun valtion kapitalismilla toimivia kommunistivaltioita ja näin luulee, että itse tehtaan pystyttäminen tuhoaa luontoa, eikä taloudellinen järjestelmä. Kapitalismin talouskasvu logiikka pakottaa ihmisiä pystyttämään lisää tehtaita ja kasvattamaan kulutusta uusilla ja turhilla tuotteilla. Olisi jotenkin todella epätieteellistä olettaa, että vallitseva taloudellinen järjestelmä ei muka vaikuttaisi ihmisten ajatteluun ja toimintatapoihin. Mutta mitä pitäisi odottaa kirjailijasta, joka ei kyennyt valmistumaan yliopistosta? 

Koska kirjailija ei suoraan arvostele kapitalistista järjestelmään, niin hän sortuu tyypilliseen oikeistolaiseen yksilöitten ”huonon moraalin” arvostelemiseen. Tämän puutteellisen analyysin takia Linkola onkin niin epäonnistunut filosofi, joka on sortunut hehkuttamaan joukkokuolemia, joka kerta, kun jossain syttyy sota. (joihin useimmiten liittyy suurvaltojen kaupalliset intressit)  

Tämän kirjan kategorinen teollisuuskritiikki saa monet nyökkäämään, mutta samalla toteamaan, että ”näin se vaan on” ja jatkamaan elämäänsä, ilman että mikään muuttuu. Konkreettisin ehdotus koko kirjassa on omaisuudesta luopuminen ja reppureissaaminen ympäri maailmaa. Eli yhtä hyödyllinen ohje kuin Jeesuksen samankaltainen ohje, jota 99,99% kristityistä ei noudata.    

Tästä tulee toinen kritiikki tämän kirjan ajatuksista, eli elitismi. Kirjailijasta välittyy juuri se kliseinen kuva vihreästä pikkuporvarista, joka ostelee 100g 3€ vegaanimakkaroita ja kiroaa köyhiä ihmisiä, jotka käyvät pikaruokaravintolassa syömässä. Eli kirjailija ajaa henkilökohtaista pelastusta, eikä rakenteellista. Sen sijaan, että kirjassa olisi suunnitelma, miten yhteiskunta muutetaan tai kumotaan vallitsevan järjestelmän, niin se ehdottaakin siitä irtisanoutumista, mikä köyhemmille ihmisille ei ole mikään vaihtoehto. Kun koko yhteiskunta on tuotteistettu ja kaikki maksaa, niin irtisanoutuminen vallitsevasta järjestelmästä, on melkein itsemurha.   

Paras esimerkki tämän kirjan filosofian epäonnistumisesta ovatkin sen kannattajat. Kuinka moni Linkolan kannattaja on perustanut tai liittynyt hänen filosofiaansa pohjalta perustettuun puolueeseen, järjestöön tai ryhmittymään ja ajanut Linkolan ideoita eteenpäin? Ei melkein kukaan.  Esimerkiksi edellä viitattu Valion rekkojen polttopulloiskun toteutti nlöjännen aallon radikaali eläinsuojeluryhmä, jonka ideologia kumpuaa anarkismin suoran toiminnan logiikasta, eikä linkolalaisuudesta. Vihreätkin irtisanoituivat jo alussa linkolalaisuudesta ja ovat nyt Kokoomuksen puisto-osasto, joka on saanut aikaan ihan oikeita asioita. 

Maailmassa on lukuisia ääri-ideologioita, jotka ajavat ihmisten massamurhaamista ja utopioitten rakentamista, mutta Linkolan ideologia on ainoa, joka ei ole innoittanut yhtäkään ääriliikettä, joka olisi tehnyt mitään konkreettista. Eurooppaa vaivaa äärioikeiston, äärivasemmiston ja jihadistien mellakat ja terrori-iskut, mutta milloin olette kuulleet linkolalaisten edes yrittäneen räjäyttää tehtaita tai estää jonkun kaivoksen avaamista? Kessin tapaus on ainoa, jossa edes mainitaan linkolalaisia aktivisteja ja se on useita vuosikymmeniä vanha protesti. Sen jälkeen on ollut aika hiljaista.

Mutta aina, kun puhutaan Linkolasta somessa, niin hänen kannattajiaan kaivautuu jostain ja julistaa, miten oikeassa Linkola on. Eli Linkolan kannattajat eivät tee mitään muuta kuin julista köyhien afrikkalaisten pakkosterilisaatiota somessa, mutta he eivät lähde itse toteuttamaan mestarinsa suunnitelmia. Mikään ei estäisi linkolalaisia perustamasta säätiön ja matkustavan afrikkaan sterislioimaan väkeä. Ei monissa maissa ole edes resursseja estää sellaista toimintaa.  

Tämä linkolalaisten toimettomuus johtuukin Linkolan omista teksteistä, joissa ei innosteta yksilöä parantamaan oman tai muitten asuinalueitten elinoloja yhdessä sen asukkaitten kanssa. Siinä, missä jihadismin pääideologi Sayyd Quitb tai kommunismin isä Karl Marx muotoilivat tarkat ohjeet, miten lukija voi muodosta kaveriporukan kanssa organisaation, joka ajaa ideologin ohjelmaa, niin Linkola ei tarjoa mitään muuta kuin reppureissun.  

Tämän kirjan filosofia onkin rakennettu niin, että sitä ei voida koskaan toteuttaa. Kirjailija haukkuu edustuksellista demokratiaa ja mediaa, jotka antavat likkaa ääntä ”sivistymättömille” köyhille, mutta ei aja köyhien sivistämistä. Samalla kirjassa harmitellaan, että 1900-luvun alun kulttuuriaristokratialla ei ole samaa vaikutusvaltaa kuin ennen.  

Linkola kirjoitti tässä kirjassa, että kansanvalta on ”huono asia”, koska se pakottaa valtion tyydyttämään kansan ”itsekkäät” tarpeet, kuten toivoa paremmasta elintasosta. Linkolan mielestä maailma pitäisi olla platonististen filosofikuninkaitten hallussa, jotka ajavat teollisuuden alas ja pakottavat köyhät ihmiset olemaan tyytyväisiä nykyoloihinsa, koska vallassa oleva yliopistoeliitti tietää, mikä on parasta.  

Joku voi nyt sanoa, että Linkola kuulostaa stalinistiselta, mutta jopa Stalin kirjoitti ohjeita siitä, miten yksilöt voivat osallistua hänen projekteihinsa omalla panoksella. Tällainen ohjeistus puuttuu kokonaan tästä kirjasta ja yleensäkin Linkolan tuotannosta.

Tämän kirjan filosofia perustuu siihen, että kirjailija muuttaisi valtaeliitin mieltä, ei tavallisen kansan. Eli tämä kirja yrittää vedota juuri siihen kansanosaan, joka ei koskaan lähtisi toteuttamaan Linkolan suunnitelmia. Esimerkiksi Mao, Stalin ja Lenin eivät kysyneet omilta hallitsijoilta, voisivatko nämä toteuttaa kommunismin, vaan kaikki muodostivat vastarintaliikkeitä, jotka tuhosivat valtaeliitin ja nousivat itse valtaan heidän tilalle. Milloin linkolalaiset ovat perustaneet autonomisen talon- tai kadunvaltausryhmän, josta he olisivat yrittäneet opettaa ihmisille luonnonmukaisempaa elämää? Ei missään, vaan suurin osa Linkolan kannattajista vaan lajittelee roskiksensa, kuten kaikki muutkin suomalaiset, mutta sillä erolla, että silloin, kun laitetaan alumiinitölkit metalliastiaan, niin samalla he fantasioivat kolmannen maailman kansalaisten massamurhista.   

Tietenkin kaikessa ristiriitaisuudessaan tässä kirjassa haukutaan niitä luonnonsuojelijoita, jotka uskovat graduaaliseen reformiin. Kirjassa Linkola haukkuu gradualisteja elitistisiksi, koska kirjailijan mielestä ihminen pitäisi olla sabotoimassa tehtaita eikä keskustelemassa uusista päästörajoituksista. Mutta ottaen pois Linkolan itse, niin eipäs hänen kannattajansa ole tehneet oikein mitään. Vai ovatko? Kenties kaikki Linkolan kannattajat lukivat tämän kirjan ja lähtivät ikuiseen reppureisuun. Välillä he sitten menevät johonkin internetkahvilaan tai kirjastoon naputtelemaan Facebookkiin, miten siistiä olisi katkaista afrikkalaisten munajohtimia ihmiskunnan pelastamiseksi. Mutta muuttaako reppureisaaminen maailmaa? Ei siltä vaikuta.

Eli ”Unelmat paremmasta maailmasta” onkin vain hyvätuloisen nuorten miesten unelmia, joissa ei ole mitään konkretiaa tai syvällistä sosioekonomista analyysiä. Tämä varmasti vetoaa teiniin, joka ei vielä tajua, miten oikea maailma toimii, muta minulle tämä oli todella tylsä kirja.  

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Riita Kylänpään ”Pentti Linkola – ihminen ja legenda” on amatööriornitologin ja kalastajan elämäkerta.

20170821_132746

En tiennyt Linkolasta mitään muuta kuin, että hän halusi tappaa kaikki maailman ihmiset, jotta luonto pelastuisi. Koska rakastan lukea ihmisten kirjoja, joitten mielestä maailma olisi parempi paikka, jos miljoonia ihmisiä tapetaan, niin tietenkin otin Linkolan kirjat ja tämän elämäkerran lukulistalle. Kuitenkin sain tämän teoksen synttärilahjaksi ennen kuin ehdin lukea Linkolan omat tekstit, koska ihmiset tietävät, miten pirun sairas olen. Koska haluan kunnioittaa lahjanantajaa, niin luin sitten heti tämän, vaikka lukulistassa oli jonkun muun sekopään kirja vuorossa.

Tämä on ehkä kaikkien aikojen yksityiskohtaisin elämäkerta, mitä on koskaan julkaistu. Pentti Linkola ei ole normaali jätkä (joo tiedän, että ei pitäisi olla mikään yllätys), vaan hän kärsii nähtävästi jonkin sortin autismista, koska hän jo lapsesta saakka kirjasi vihkoihin lähes pakonomaisesti kaikki näkemänsä pitkiksi luetteloiksi, joissa oli yksityiskohtaiset piirustukset ja selostukset havaitusta asiasta. Pikku Linkola aloitti kadulla näkemistään autoista ja siirtyi siitä lintuihin. Linkolaa ei kiinnostanut ottaa selvää, miten autot tai linnut toimivat, ainoastaan kirjata nämä. Samaan aikaan Linkola kirjoitti lapsesta saakka päiväkirjoja ja kirjeitä, joita luetteloitten kanssa hän säilytti nykypäivään saakka. Tämän pakonomaisen kirjoittamisen ja säilyttämisen takia Linkolan elämästä on äärimmäisen, lähes kuukauden tarkkuudella olevaa kirjoitettua dataa. Tämän kirjoitetun materiaalin lisäksi mies on yhä elossa, joten häntä haastateltiin ja näin tämä elämäkerta on niin tarkka, että jopa miehen ensimmäisiä kävelyaskeleita kuvataan lähes kellonajan tarkkuudella.

Riita Kylänpää ei ota tässä kirjassa kantaa ollenkaan siihen, miksi Linkola on niin kuin on, joten ainoastaan autismi on ihan oma epätieteellinen johtopäätökseni, koska ei kukaan normaali lapsi ala luetteloimaan vihkoihin näkemänsä rekat. Minä samanikäisenä leikin leegoilla ja katselin Pikku Kakkosta. Korjatkaa toki, jos on ihan tavallista lapsien kirjata näkemiään rekkoja ja luetteloimaan jokapäiväiset ateriat ja niitten koostumuksen tunnin tarkkuudella? Mutta kirjailijan puolueettomuus on todella hienoa, koska sain sitten vetää ihan omat johtopäätökset tekstistä ja päättä itse pidänkö Linkolaa sekopäänä vai ainoana järkevänä ihmisenä koko maailmassa.

Linkola oli siis jo alusta asti omituinen ja hän olikin niin omituinen, että hän ei onnistunut valmistumaan yliopistosta, koska ei jaksanut lukea eläinten biologiaa, vaan luetella näkemäänsä linnut. Koska Suomi oli 40-50-luvulla takapajula, niin maassamme ei ollut kovin paljon ornitologeja, jotka kartoittivat lintupopulaatioita. Tämä tarjosi yliopistopudokas-Linkolalle markkinaraon ja hän nousi omilla äärimmäisen tarkoilla luetteloillaan Suomen lintututkimuksen huippuun, vaikka hänellä ei olut hajuakaan, miten pääskyn suolisto toimii.

Linkola alkoi havaita omissa metsäretkissään, että lintujen määrä alkoi vähentyä ja hän tajusi ennen muita sen johtuvan teollistumisen aiheuttamista saasteista ja metsähakkuista. Tämä radikalisoi Linkolan, koska hänelle oli suuri vääryys, että lintuja kuoli. Mies kirjaimellisesti itki, kun näki kuolleita lintuja, joten hän alkoi sitten ajaa vuosi vuodelta radikaalimpaa luonnonsuojelua, kunnees päädymme tähän kuuluisaan ekofasismiin.

Mielenkiintoisin huomio tässä hienosti kirjoitetussa ja kuvitetussa kirjassa on Linkolan maailmankuva. Toisin kuin monet luulevat, niin Linkola oli alun perin oikeistolainen. Hän vastusti kommunismia, kannatti kapitalismia (vain Etelä-Suomessa) ja vastusti kaikkia sosiaalitukia, koska hänen mukaansa se ”kasvattaa huonoa ihmisainesta”. Eli juuri sellainen herrttainen humanisti, jota löytää Mandatum Life-johtokunnasta tai Audin jälleenmyyntiliikkeellä.

Eli, kun tämä kehystys asetetaan hänen luonnonsuojelupuheen ylle, niin kaikki ihmisviha selittyy! Vielä 70-luvulle asti Linkola vastusti sosiaalitukea samoilla argumenteilla kuin ihmisvihamielisimmät oikeistolaiset, joitten mukaan köyhät ovat köyhiä, koska ovat ”tyhmiä” ja ”laiskoja”. Linkola meni vielä pidemmälle ja sanoi, että köyhät ihmiset ”ansaisevat” kurjuutensa ja heitä ei pitäisi auttaa, koska se vain ”saastuttaa” suomalaisen kansan ”veren terveyttä”. Eli Linkola halusi, että köyhät kuolisivat nälkään, jotta vain ”parhaat ja ahkerat” suomalaiset jäisivät eloon. Mutta koska Linkola kehysti nämä puheet luonnonsuojelulla, eikä markkinalibertalismilla, niin hän muuttui ihmisvihamielisestä porvarista suureksi humanistifilosofiksi, joka ansaitsee laadukkaasti tuotetun elämäkerran.

Sama oikeistolainen habitus näkyy siinä, että hyvin pitkään Linkola vastusti ”ahneutta” ja ”talouskavua” mutta ei kapitalistista talousjärjestelmää, jota hän piti parempana kuin kaikkia sosialismin muotoja. Eli ainoa syy, miksi vasemmistolaiset kannattivat Linkolaa ja oikeistolaiset vihasivat miestä, oli se, että hän oli sattumalta luonnonsuojelija aikana, jolloin ainoat, joita ylipäätänsä kiinnosti luonnonsuojelu olivat pääosin vasemmistolaisia.

Linkola on niitä harvinaisia ihmisiä, jotka sattuvat elämään oikeassa ajassa ja paikassa. Linkola sai suuren suosion luonnonsuojelunäkemyksistään, vaikka hänen talouspoliittiset ja sosiaaliset näkemykset olivat samat kuin sellutehtaan toimitusjohtajalla. Mutta Linkola ei ollut tavallinen oikeistolainen, vaan hän on vielä kaikenlisäksi se kaikista ahdasmielisin oikeistokonservatiivi, joka inhoaa homoja, vastustaa maahanmuuttoa, koska uskoo, että ”roduilla” on ”biologisia koteja” ja hän vielä vastustaa naisten oikeuksia, koska hän omien sanojensa mukaan ”naisen tehtävä on olla kotona hoitamassa lapsia”. Ihme kyllä tämä suuri humanisti onnistui naimaan ja saamaan lapsia. Linkola onkin tässä kirjassa todennut, että ainoa syy, miksi hän ei lähtenyt kannattamaan Perussuomalaisia, on se, että puolue ei usko ilmastonmuutokseen ja kannattaa teollisuuden laajentamista.

Mutta 70-luvun puolivälissä miehen näkemykset alkoivat viimein laajentua ja hän huomasi kapitalistisen järjestelmän ja ympäristötuhon yhteyden, mutta hän ei luopunut elitistisestä ihmiskäsityksestä ja loi oman ideologian, joka on sekoitus stalinistista talousjärjestelmää ja fasistista sosiaalipolitiikkaa, jonka tarkoitus oli luoda äärimmäisen karaistuneita rotupuhtaita patriarkaarisia superihmisiä, jotka selviäisivät karuissa kyläyhteysöissä, jotta luonto säästyisi. Tietenkin Linkola ei kannattanut itsenäisiä kyläyhteisöjä, kuten anarkistit, vaan keskusjohtoista valtiota, joka ohjaisi kaikkien kylien ruoka-annokset ja työmäärän, koska hänen mukaansa ihmiset ovat ”liian tyhmiä jätettäväksi yksin.”

Koska tämä kirja kuvaa todella yksityiskohtaisesti Linkolan koko elämän ja tämän ajattelun kehittymisen niin henkilökohtaisen elämän, että filosofian tasolla, niin alat tuntemaan sympatiaa miestä kohtaan kaikesta huolimatta, kuten tunnet sitä läheistä perheenjäsentään kohtaan, joka on tehnyt huonoja valintoja elämässään. Tässä kirja onkin mestarillinen, kun se kuvaa Linkolan perverssit ajatukset ja rinnastaa ne miehen syvään, lähes krooniseen masennukseen, jota kaikessa tekopyhyydessä Linkola pyrki parantamaan ulkomaanmatkoilla eteläisiin aurinkorantoihin.

Kaikesta huolimatta Linkola ei tullut kuuluisaksi, koska hän halusi tappaa ihmisiä, vaan koska hän oli Suomessa edelläkävijä luonnonsuojelussa ja kotimaisessa ornitologiassa. Miehen kirjat ovat hyvin arvostettuja, koska niissä on totuuden siemen. Se onkin yksi asia, mikä tekee ääri-ideologioista vetoavaa, ne sekoittavat kaiken hullun paskan todellisiin faktoihin, jolloin ihminen voi aina sanoa sen klassinen ”en ole kaikesta samaa mieltä, mutta mies puhuu asiaa.” Linkola vaan on pahempi kuin Hitler, Lenin tai al-Baghdadi, koska edellämainittujen kannattajat sentään hyväksyivät 100% johtajiensa ajatukset, mutta Linkolan kannattajat katsovat läpi sormen kaiken miehen pronssikautiset ajatukset, koska idea ihmiskunnan hävittämisestä ja luonnonsuojelusta ovat niin pirun siistejä.

Kirjassa myöskin kuvataan Linkolan ystävä- ja kannattajapiiriä, joka koostui monista kuuluisista suomalaisista älyköistä. Inhottavinta kuitenkin olivat lukuisat filosofit ja kirjailijat, jotka ylistivät Linkolan äärimmäisen yksinkertaisia näkemyksiä kuin ne olisivat suuria henkeviä oivalluksia. Esimerkiksi monet Linkolan kannattajat kuvaavat Linkolaa maailman suurimpana humanistina, joka rakasti ihmiskuntaa niin paljon, että oli valmis uhraamaan puolet, jotta toinen osa säästyisi tai, että Linkola kohteli ihmisiä kuin yhtenä muuna eläimenä, jota voidaan hävittää samalla tavalla kuin ylimääräinen hirvi- tai jänispopulaatio. Jotenkin ihmiset onnistuivat ohittamaan Linkolan taantumuksellisen moraalin ja avoimen terrorismin kannatuksen ja bilettää hänen kanssaan, perustaa järjestöjä ja puolueita yhdessä. En tiedä ovatko ajat vain muuttuneet, mutta tuntuu aika epätodennäköiseltä, että nykyään annettaisiin avoimesti terrorismiin yllyttävää miestä perustaa puolue. Esimerkiksi Suomi Ensin ei ole saanut tarpeeksi kannattajakortteja kerättyä, vaikka heidänkin tavoitteisiin kuuluu massamurha ja väkivaltainen vallankaappaus.

Se, mitä näiltä Linkolaa ihannoivilta filosofeilta unohtuu on Linkolan yksinkertainen lähes mekanistinen ajatus maailmasta, joka on muuttumaton ja sen vuoksi ainoa asia, mitä voidaan tehdä on karsia rasitteet ja katsoa mitä tapahtuu. Eli Linkola ei vastusta nykyjärjestelmää, koska hän näkee paremman vaihtoehdon, joka voisi korvata vanhan, vaan hän pitä nykyistä järestelmää parhaana mahdollisena, joten ainoa tapa pelastaa luonto on karsia se ja palata feudalismin aikaan. Mielestäni tämä on hyvin perinteinen oikeistolainen ajatus, joka on vain laajennettu koskemaan koko ihmiskuntaa, eikä vain julkista sektoria.

Linkola huomaamattaan palvelee eliittiä tarjoamalla vaihtoehdoksi nykyjärjestelmälle ainoastaan paluun pimeään keskiaikaan. Eli tämän kalastajan ajatukset korostetaan luonnonsuojelun kulminaationa, koska ne ovat niin perverssejä, että ihmisten on vain todettava, että ”mies on oikeassa, mutta en voi kannattaa kansanmurhaa ja diktatuuria”, jonka jälkeen tämä voi jatkaa luonnonvaroja kuluttavaa elämää, ajatellen, miten helvetin tiedostava hän on. Tämä on juuri sellaista ajattelua, jota valtaanpitäjät haluavat ja sen vuoksi Linkolasta julkaistiin tämä painava, runsaasti kuvitettu, laatupaperilla ja kovalla kannella varustettu kirja, joka varmasti on kuluttanut juuri niitä luonnonvaroja, joita hän halusi suojella. Linkola luo asetelman, jossa kaikki muut vaihtoehdot vallitsevalle järjestelmälle jätetään pimentoon ja voimme sitten leikkiä, että tarkastimme toisen ”vaihtoehdon” eli Linkolan ajatukset ja sama luontoa tuhoava järjestelmä voi jatkua.

Linkolan suurin vahinko on hänen elitisminsä. Tässä kirjassa paljastuu, että Linkola vihaa köyhiä ja kouluttamattomia ihmisiä, joita hän rinnasraa karjaan. Tämän takia Linkola on sanonut, että hänen visionsa toteuttamiseen tarvitaan eliitin suostumus, joka sitten ylhäältä-alas alkaa toteuttamaan hänen suunnitelmansa. Eli Linkola ei tarjoa tavalliselle ihmiselle mitään aktiivista osallistumista luonnonsuojelussa tai edes, miten tämä voisi perustaa yhteisönsä kanssa jonkun yhdistyksen. Ainoa vaikuttamiskeino tavalliselle yksilölle, jonka Linkola tarjoaa on terrorismin ja senkin tarkoitus on hidastaa luonnontuhoa, ei pysäyttää se. Eli Linkola tarjoaa oman visionsa, mutta ei miten tavallisen kansa voisi olla osallisena siihen, eli hän palvelee eliittiä, joka ei ikimaailmassa tule luopumaan omista etuoikeuksista. Tämä onkin syy, miksi Linkolan ajatukset on nostettu julkiseen keskusteluun, koska kukaan tavallinen ihminen ei pysty olemaan osa hänen visiotaan ja näin todellisuudessa Linkola on merkitykseton filosofi.

Jos Linkola olisi tosissaan merkittävä ajattelija, niin miksi eduskuntataloa ei ole vieläkään räjäytetty tai sellutehtaan johtajia murhattu vaikka Linkola on suorasanaisesti yllyttänyt ihmisiä terrorismiin? Koska ei kukaan oikeasti usko Linkolan ajatuksiin. Äärioikeistolaista ja ääri-islamilaista terrorismia on olemassa, koska näitten kannattajat oikeasti uskovat, että terrorilla saavutetaan muutosta. Linkola on vain keskiluokan radikaalifilosofi, joka kutkuttaa virkamiestä, joka lukee Hesaria kahvipöydällä, mutta ei oikeasti inspiroi tätä panemaan Linkolan ajatukset täytäntöön, koska Linkola ei tarjoa oikeastaan mitään käytännön toimintaohjelmaa hänelle.

Kirjan puolueettomuuskin on oikeastaan illuusio, koska vaikka kirjailija itse ei ota kantaa Linkolan ajatuksiin, niin ainoitten vastustajien äänet, joita kirjassa on laitettu ovat juurikin joko vallitsevan järjestelmän kannattajien tai humanistien, jotka vastustavat massamurhaa. Muuten kaikki, jotka voisivat kritisoida sitä, mitä juurkin äsken osoitin, on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Kuitenkin todella laadukas kirja, jonka kirjailijan äänettömyys antaa lukijan itse analysoida Linkolan elämää ja retoriikkaa. Esimerkiksi kirjassa nostetaan esiin, että Linkola kärsi elohopeamyrkytyksestä, jonka myrkytystasot olivat Suomen korkeimpia. Kirjan mukaan myrkytys ei haittanut Linkolan elämää, eikä siinä syvennytä myrkytyksen vaikutuksiin. Epäilen hieman, että ehkä mies sekosi juurikin elohopean takia.

1 kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus