Avainsana-arkisto: maahanmuutto

Paperiton

Olin kuullut Mari Pyyn, vuonna 2015 julkaistusta ”Paperiton” dekkarista maahanmuuttoa käsittelevässä paneelissa. Vaikka inhoan dekkareita, ajattelin, että paperittomista kertova teos olisi mielenkiintoista luettavaa, joten otin lukulistalle.   

9

Idea   

”Paperiton” kertoo vapaehtoisvoimin toimivan yksityisklinikan murhatapauksesta, jossa eräs paperiton mies löydetään kuolleena. Tarinaan liittyy maahanmuuttokriittinen populistipoliitikko, vihreitten kansanedustaja, nimbyilijänaapurit, murhanhimoinen ihmiskauppias, aasialaisia naisia himoitseva lääkäri ja ahdistunut sosiaalityöntekijä.  Kirjan viesti on perinteisen dekkarin sanoma, etteivät kaikki asiat ole niin kuin näyttävät. 

Ongelmia   

Vaikka kirja alkaa paperittoman miehen näkökulmasta, se nopeasti siirtyy kantasuomalasten perspektiiviin ja heidän kamppailustaan säilyttää terveysklinikka tai sulkea se.   

Kirjallisuuden yksi suurimmista eduista on kyky siirtää lukija toisen ihmisen saappaisiin. Olisi ollut todella hieno tilaisuus lukea paperittoman näkökulmasta. Kuitenkin saamme tässä seurata enimmäkseen keskiluokkaista sosiaalityöntekijää ja tämän kamppailua adoptoida lapsi ja siinä sivussa selvittää kuka murhaa klinikan ympärillä liikkuvia paperittomia. Romaanissa paperittomat eivät ole niinkään ihmisiä, vaan kulisseja, mikä on aika ikävää, kun juuri he ovat yhteiskunnassamme se äänetön osapuoli.    

Asiaa pahentaa se, että kirjailija kuluttaa aika paljon aikaa inhimillistääkseen maahanmuuttokriittiset hahmot. Sinänsä ei ole mitään ongelmaa syventyä maahanmuuttokriitikoihin ja rasisteihin ja osoittaa, että heilläkin on jaloja motiiveja, mutta kun heihin kulutetaan enemmän tekstiä kuin paperittomiin, jotka ovat romaanin otsikossa, se on suuri ongelma. Jos tämä inhimillistäminen olisi toteutettu hyvin, sekään ei olisi ongelma, mutta tässä yritetään kömpelösti löytää ”looginen” syy rasismille ja päädytäänkin typerään henkilökohtaiseen traumaan. Oikeassa elämässä rasistit ovat joskus vain vittumaisia kusipäitä, eikä mitään muuta. Tällainen rasismin patologisoiminen vain luo kuvan rasisteista passiivisina ympäristönsä uhreina, eikä aktiivisina toimijoina, jotka tietävät tasan tarkkaan, mitä ovat tekemässä. Anna Pyy päättyykin sillanrakentamisyrityksessään loukata maahanmuuttokriitikoita, mikä on ihmeellinen saavutus.    

Kirjan lopussa Pyy kertoo, että hän haastatteli sosiaalityöntekijöitä ja luki kaikenlaisia pöytäkirjoja taustoittaakseen kirjansa, jotta siitä tulisi realistinen. Ei kyllä siltä näytä. Romaanissa toki jauhatan paljon ”paperittoman” ja ”laittoman maahanmuuttajan” semanttisista ja legalistisista yksityiskohdista, mutta ei niinkään siitä, miltä tuntuu olla paperiton tai heitä hoitava viranomainen? Tässä romaanissa puuttuu kaikenlainen tunteellinen syvyys, joka voisi avata inhimillisen ulottuvuuden maahanmuuttokeskusteluun.    

Pahempi synti on kuitenkin tämän romaanin kliseisyys. Ainoa dekkari, josta pidin oli Stieg Larssonin ”Millenium” sarjasta, enkä ole vieläkään löytänyt mitään, joka pääsisi sen tasolle. ”Peperiton” on omaperäisestä aiheesta huolimatta kliseisin dekkari, jota olen koskaan lukenut. Vaikka tämä ei ollut ennalta-arvattava, kuten jotkut genren pahimmat kirjat, tässä oli kaikki kirjallisuudenlajin kuluneimmat konventiot. Pahempaa, nämä kliseet olivat todella kömpelösti toteutettu. Inhottavin niistä oli se, että kun murhaaja paljastui, tämä yhtäkkiä muuttui psykopaatiksi, joka paljasti koko juonensa sankareille! Vaikka tiedän, että on jännää, kun paljastuu, että ihminen ei ole siltä miltä näyttää, ei se silti tarkoita, että kulissien murtuessa kokonaan tuntematon ihminen paljastuu alta! Jos olisi vaivauduttu rakentamaan hahmoista syvällisempiä, niin paljastus olisi samaan aikaan uskomaton, että uskottava. Olisi paljon tyydyttävämpää se, että kun murhaaja paljastuu ja kaikki faktat kootaan yhteen, voidaan jälkiviisaasti todeta, että ”miksi en heti tajunnut, vaikka merkit olivat koko ajan esillä”? Sen sijaan tässä yritetään harhauttaa lukijaa maalaamalla joitain hahmoja ilmiselviksi murhaajiksi, vaikka he eivät sitä ole. Jo 12 vuotiaana Harry Potterissa tämä kikkailu väsytti.    

Yhteenveto   

Mari Pyyn ”Paperiton” on mielenkiintoisesta ja ajankohtaisesta aiheesta huolimatta todella huonosti rakennettu romaani, joka epäonnistuu paperittomien inhimillistämisessä, vaikka koko kirja pyörii yhden murhatun ympärillä! Onneksi tämä on todella lyhyt romaani ja kerronta sujuu ongelmista huolimatta sen verran hyvin, että jaksoin lukea teoksen parissa päivässä loppuun.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista

Jussi Förbomin ”Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista” on vuonna 2010 julkaistu palfletti sen aikaisesta maahanmuuttokeskustelusta.    

14

Idea   

Förbomin pamfletin pääargumentti on, että Perussuomalaiset ja muut maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvat tahot eivät tarjoa mitään uutta maahanmuuttokeskustelussa. Kirjailijan mukaan maahanmuuttokriitikot ovat vain jäävuoren huippu, joka perustuu jo olemassa olevaan valtapuolueitten edistämään asenneilmapiiriin.    

Perustellakseen väitteensä Förbom siteeraa lukuisia eduskunnan puheenvuoroja vuosilta 2000-2010, jossa Suomen kolme suurinta puoluetta esittävät maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä. Kirjailija myöskin purkaa, mikä ongelma näissä puheenvuoroissa on ja sitten vertaa niitä maahanmuuttokriitikoihin. Paljastuukin, että ainoa ero Perussuomalaisten ja Muutos2011 puolueitten ja Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustam kanssa on se, että edellä mainitut eivät kykene verhoamaan retoriikkansa yhtä hyvin.    

Oletukset   

Koska tämä on pamfletti, se ei yritä olla puolueeton, vaan kirjailija heti paljastaa lähtökohtansa, jotka perustuvat legalistiseen humanismiin. Tämä tarkoittaa, että kirjailija pitää kaikkia ihmisiä lähtökohtaisesti samanarvoisina, jolloin heitä pitää kohdella YK:n ihmisoikeussopimusten ja kristillisen lähimmäisrakkauden mukaan. Kirjailija käsittelee maahanmuuttoa Rawsilaisen tietämättömyyden verho -periaatteen kautta. Tarkoittaen, että maahanmuuton lainsäädäntö pitää palvella ensisijaisesti maahanmuuttajaa, jotta varmistetaan, että kaikki ihmiset, jotka joutuvat maahanhmuuttajan asemaan kohdellaan hyvin.  Tämä oletus on samaan aikaan kirjan etu, että sen rajoitus. Koska kirja lähtee näistä edellä mainituista oletuksista, se ei käsittele olleenkaan äärimmäisempiä maahanmuuttokriittisiä argumentteja, joita esimerkiksi Halla-aho esittää.    

Tällainen humanistinen legalismi on hyvä, koska se osoittaa, miten jopa valtapuolueissa niihin ei todellisuudessa uskota. Monet tässä kirjassa mainituista politiikoista yrittävätkin verhota rasisminsa tai muukalaispelkonsa hyväksyttyjen diskurssirajoitteiden mukaan, luoden todella kummallisia rakennelmia, joitten hyväksymiseen, ihmisen pitää olla rasisti. Eli tämä kirja on hyvä lähdeaineisto suomalaisesta ”koirapillipolitiikasta”.   

Oikeistolainen lähtökohta   

Merkillepantavin havainto tässä kirjassa, on miten oikeistolaiset puolueet Suomessa lähtevät hyvin nollasummapelimäisistä oletuksista, kun käsitellään maahanmuuttoa. Monet kirjassa siteeratut poliitikot puhuvat maahanmuuttajista, kuin nämä olisivat legopalikoita, jotka jotenkin pitää mahduttaa Suomeen, joka on jo täynnä muita palikoita. Tällä logiikalla Suomi koostuu rajallisesta määrästä palikoita, joita pitää joko siirtää tai poistaa kokonaan maahanmuuton tieltä, vaikka todellisuudessa mitään rakenteellista rajoitetta ei ole olemassa.   

Kummallisinta on kuitenkin oikeiston lakiuskoisuus. Moni poliitikko olettaa, ilman mitään viitteitä, että maahanmuuttoon liittyy kaikenlaisia ongelmia, mutta nämä ongelmat voidaan ratkaista, jos oikeanlainen laki säädetään. Poliitikot uskovatkin, että todellisuus voidaan rakentaa lainsäädännön kautta, eikä vaikka asenneilmapiirin tai rakenteitten muutoksella.    

Tällä lakiuskoisuudella poliitikot esimerkiksi eivät usko, että maahanmuuttoon liittyisi jokin ongelma, koska se on kielletty lailla. Jos lakia ei ole säädetty ongelman ratkaisemiseen, niin silloin se vasta on olemassa. Tällaisella lakijargonilla moni poliitikko välttää keskustelemasta rakenteellisista ongelmista, jotka voisivat aiheuttaa ongelmia. Kirjailija haukkuu tällaista ajattelutapaa, koska se edistää rasismia. Äärimmäisemmät maahanmuuttokriitikot kykenevät vaikuttamaan fiksuimmilta, kun he vaativat vaikka lakia maahanmuuton kieltämiseksi. Kirjailijan mukaan maahanmuutto kuuluu modernin maailman todellisuuksiin, eikä mikään laki tule millään taikavoimalla muokkaamaan tätä tilaa.    

Toinen mielenkiintoinen havainto oli valtavirtapolitiikkojen elitistinen näkemys suomalaisesta kansasta. Kirjailija osoittaa, että moni poliitikko pitää kaikkia suomalaisia rasisteina. Mutta tätä rasismia voidaan säädellä maahanmuuttoa kiristämällä. Tällä mielikuvalla moni poliitikko pyrkii argumentoimaan pakolaisuutta tai pakolaisten oikeuksien rajoittamisen puolesta. Yleensä perustelu menee, niin että oletetaan suurimman osan pakolaisista olevan huijareita, jotka omalla huonolla käytöksellään lisäävät rasismia, jolloin ”aidot” hädänalaiset pakolaiset kärsivät. Kuitenkin kirjailija osoittaa, että 10 vuodessa maahanmuuttoa on rajoitettu kaikilla tavoilla ja silti poliitikot haluavat rajoittaa sitä lisää. Tämän kirjan julkaisemisen jälkeen maahanmuuttoa on kiristetty vielä enemmän, mutta silti samat tahot eivät ole tyytyväisiä. Esimerkiksi vuoden alussa Perusnuorten Lapin piirin puheenjohtaja Johannes Sipola lipsautti, että olisi tyytyväinen, jos kaikki “ei-valkoiset” karkottettaisiin Suomesta, mukaan lukien juutalaiset. Ehkä tämä on se maahanmuuttopolitiikka, johon halutaan lopullisesti päätyä? 

Samalla tähän “suomen kansa on rasisti” ideaan yhdistyy elitistinen käsitys, että suomalaiset eivät ymmärrä maahanmuutosta tai sen syistä yhtään mitään, vaa mittaamme maahanmuuton ruskeitten ihmisten lukumäärällä kaduilla. Joten näitten politiikkojen mukaan, jos halutaan välttää rasismia, näitten erilaisten ihmisten määrää on vähennettävä, jotta ”aidosti” hädänalaiset ruskeat ihmiset, joita oletettavasti on vain muutama, saavat jäädä Suomeen. Kuitenkin todellisuudessa hädänalaisia on satoja tuhansia, kun kokonaisia maita on romahtanut verisiin sisällissotiin.    

Kirjailijan mukaan, jos valtapuolueitten poliitikot olettavat suomalaisten olevan tyhmiä rasisteja, jotka asuvat metafyysisessä legopalikkalaatikossa, niin silloin äärioikeiston omat perverssit ideat vaikuttavat loogisilta. Jos suomalaiset ovat rasisteja, niin miksi ei sulkea vain Suomen rajat? ja niin edelleen.   

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjan tiukka rajaus. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän analyysia eri maahanmuuttokeskustelijoitten retorisista lähtökohdista ja myöskin enemmän historiallista taustaa. Esimerkiksi Toisen maailmansodan päätyttyä pakolaisia oli miljoonia. Kokonaisilta kansoilta oli riisuttu kansalaisuus, karkotettu tai pakkosiirretty sodan eri osapuolten toimesta, jolloin Euroopassa oli megaluokan paperittomien ja rahattomien pakolaisten kriisi. Kuitenkin tältä kriisiltä selvittiin. Nyt maailma on tiiviimpi kuin ennen, jolloin ei ole enää olemassa ”muitten ongelmia” vaan kaikkien ongelmia. Joten sulkeutuminen omiin valtioihin on nykyään vielä mahdottomampaa kuin viimeisellä vuosisadalla. Sen sijaan kaikkien valtioitten pitäisi tehdä yhteistyötä, eikä yrittää palata kuvitteelliseen menneisyyteen.   

Yhteenveto   

Jussi Förbomin ”Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista” on hyvä historiallinen dokumentti, joka todistaa äärioikeiston retoriikan olevan vain jäävuoren huippu olemassa olevan poliittisen eliitin omasta puheesta. On siis silkkaa propagandaa, että äärioikeisto tai oikeistopopulistit olisivat eliitinvastaisia. He ovat enemmänkin osa eliitin ideologista perintöä, joka ei viitsi olla kohtelias ja hienostunut.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Maaltamuuttokriittiset äärihipsterit!

Vaikka jotkut ihmiset pitävät minua omituisena hyypiönä, joka kuluttaa aivan liikaa aikaa lukien asioista, joita vihaan, olen oikeastaan aika tyypillinen ikäluokkani edustaja. Niinkin tyypillinen, että joskus häpeän banaalisuuttani. Esimerkiksi vuonna 2015 pakolaiskriisin aikana ”aktivoiduin” ja aloin somessa riitelemään rasistien ja antirasistien kanssa aihepiiristä. Minua on haukuttu natsiksi, fasistiksi, putinistiksi, russofobiksi, Obaman kätyriksi, anarkistiksi, stallariksi, kommunistiksi, suvakiksi ja mielenvikaiseksi, kun olen esittänyt mielipiteitäni maahanmuuttoon liittyen. Joten, kun näin tämän Mikko-Pekka Heikkisen tänä vuonna julkaistun ”Betoniporsas” nimisen satiirin nykyisestä maahanmuuttokeskustelusta, tunsin että minulle oli kirjoitettu kirja.    

10

Idea    

Mikko-Pekka Heikkisen ”Betoniporas” kertoo vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa MENA-maitten pakolaisaallon sijaan, Suomen maaseudun kriisi kulminoituu valtavaan maaltamuuttoaaltoon. Helsinki ja monet Suomen suurkaupungit joutuvat yhtäkkiä satojen tuhansien työttömien ja kodittomien maalaisten vaellusten kohteiksi. Välittömästi osa Helsingissä elävistä kaupunkihipstereistä radikalisoituu ja he luovat ”maaltamuuttokriittisen” liikkeen. Samaan aikaan pienen helsinkiläisen paikallislehden toimittaja näkee tilaisuuden tehdä elämänsä skuupin.     

Pelottavan tarkkaa satiiria    

Heikkinen on jäljitellyt todella hyvin netin keskustelupalstojen rasistista kielenkäyttöä ja siirtänyt ne maaltamuuttokriittiseen retoriikkaan, synnyttäen todella surkuhupaisan lukukokemuksen. Erityisen hauskaksi menee, kun maaltamuuttokriitikot ovat hipstereitä, jotka puhuvat stadin slangia. Näin perinteisten rasistien huonosti kirjoitettua ja satunnaisilla CAPS LOCK-tehostetuilla sanoilla oleva retorikka sekoittuu ultramoderniin stadin slangiin. Mutta kirjailija ei jää tähän, vaan tässä kirjassa esiintyy somalitaustainen maaltamuuttokriittinen hipsteri ja kallonmittauksia! 

Mutta ei tämä romaani ole vain pelleilyä, vaan myöskin hyvä tapa ajatella pakolaiskriisistä, erityisesti sen logistisesta puolesta, kun niin paljon ihmisiä tulee yhtäkkiä yhteen kaupunkiin. Kirjassa joittenkin hahmojen onkin kamppailtava väkivaltaisia äärihipstereitä ja Helsingin kaupunkia vastaan, saadakseen luotua inhimilliset olot puistoissa telttaileville pakolaisille.     

Ongelmia    

Suurin ongelma tässä romaanissa on hätiköity ja lapsellinen loppu. Kirjailija selvästi täräytti kaikki huumoripaukut kirjan alussa ja keskikohdassa, eikä oikein keksinyt, miten lopettaa tarina. Sitten toinen ongelma on, miten pitkäikäinen tämä romaani tulee olemaan? Niin kauan, kun on rasisteja öyhöyttämässä netissä, tämä on ratkiriemukasta satiiria, mutta sen äärimmäisen spesifinen kieliasu voi vanhentua jo vuosikymmenessä. Siinäkin on ongelma, joka koskee enemmän minua, kun suurinta osaa suomalaisia ja se on kieli. Tässä romaanissa esiintyy lukuisia murteita ja slangeja, joita en ymmärrä täysin, joten monet sen vitseistä menivät minulta ohi.     

Yhteenveto    

Mikko-Pekka Heikkisen ”Betoniporas” on todella hauska romaani, jossa nauroin ääneen rakennetulle maailmalle ja sen kielellisille kikoille. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan teokselta oli ajattomuutta, mutta en tiedä oliko se edes kirjailijan tarkoitus? Tämä onkin enemmän todella hyvää kioskikirjallisuutta, jota lukee junamatkalla, kun suuria humanistisia pohdintoja herättävä nojatuolikirjallisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota

Monet kiistelevät termi ”islamofobia” ongelmallisuudesta. Jotkut sanovat, että termi kriminalisoi islaminuskon kritisointia, jolloin ateistit rinnastetaan arabeja vihaaviin rasisteihin. Toisten mielestä islam ei ole rotu, joten on kerta kaikkiaan mahdotonta olla rasisti muslimia vastaan. Joittenkin mielestä termi on validi, vaikkakin parempi olisi ollut kutusa sitä ”muslimivihaksi”, mutta “islamofobia” on jo vakiintunut. Arun Kundnanin ” Muslimit tulevat! Islamofobia, ekstremismi ja kotimainen terrorismin vastainen sota” (oma suomennos) kirja perustuu jälkimmäiseen näkemykseen, jonka kautta se analysoi kirjan otsikossa mainittuja ilmiöitä.   

18

Teesi   

Kirjailija käyttää lukuisia esimerkkitapauksia ja retoriikan analyysia paljastaakseen, miten muslimeja on vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen rodullistettu eri toimijoitten toimesta. Kirjailijan teesi on, että terrorismin vastaisen sodan toimenpiteet ovat luomassa muslimien ympärille kokonaisen orwerilaisen valvontakoneiston, ilman että valtaväestön demokraattisia oikeuksia kumotaan. Kundnanin mukaan USA:ssa ja Isossa-Britanniassa on syntymässä pohja ”totalitaristiselle demokratialle” jossa muslimit ovat alastomia ja hiljennettyjä valtion edessä ”kansallisen turvallisuuden nimissä.”   

Kirjailija jakaa ”muslimiongelman” käsitteleviä tahoja kahteen leiriin. Ensimmäiset ovat ”kulturalisteja” jotka uskovat länsimaisen sivilisaation olevan sodassa islamilaisen maailman vastaan. Kuuluisin tämän kentän edustaja, on Samuel Huntington, jonka teorian mukaan länsimaat ovat aina kamppailleet islamilaisen sivilisaation kanssa ja nyt kun Itäblokki-romahti, vanha sota islamilaista sivilisaatiota vastaan jatkuu. Kulturalistien mukaan islaminusko on perustavanlaatuisesti kykenemätön integroitumaan länsimaiseen sivistykseen ja kulttuuriin, joten se on torjuttava, jos ei kokonaan tuhottava. Kirjailijan mukaan kultturalismi oli suosittua Bush nuoremman hallinnon aikana, kun piti perustella Afganistanin ja Irakin miehitykset, mutta Obaman hallintokautena tämä kanta vedettiin syrjään. Lisäisin, että tietenkin presidentti Trump elvytti kultturalismin muslimien maahanmuuttokielloillaan.   

Kundnanin mukaan toinen leiri ovat taas ”reformistit” jotka uskovat, että jihadistit ovat vääristäneet islaminuskon. On vain osattava erottaa ”hyvät” muslimit ”pahoista” muslimeista, jolloin hyviä muslimeja on tuettava ”ideoitten taistelussa” jihadismia vastaan. Tämä kanta on suositumpi, koska se ei oleta muslimien olevan monoliittisia zombeja, vaan yksilöitä, joita pitää saada vakuutettua länsimaisten arvojen universaaliudesta. Tätä kantaa edustavat suurin osa terrorismitutkijoista, sosiologeista ja muslimijärjestöistä. Kirjailijan mukaan moni kulkee näitten kahden ääripään välillä, mutta tässä kirjassa pyritään perustelemaan, miksi molemmissa kannoissa on omat ongelmat, jotka ruokkivat muslimien syrjintää.   

Terrorisminvastaisen sodan ongelmat   

Kirjailijan mukaan mitään tahallista pahuutta ei ole valtion ja sen ympärille liikkuvien organisaatioitten toiminnassa, vaan tahattomasti moni tutkija, aktivisti ja valtion virkamies toimivat vanhentuneitten tai rasististen oletusten pohjalta, jotka aiheuttavat enemmän haittaa kuin ratkaisevat mitään. Arun Kundnanin selittää, että tiedustelupalvelut, valtamedia ja terrorismitutkimus käsittelevät jihadismia samalla tavalla kuin Kylmän sodan aikana kommunismia. Kirjailijan mukaan Kylmän sodan ”totalitaristisen ideologian” teoria, jonka pääosin Hanna Arendth muotoili, sisälsi joukon perusteettomia olettamuksia, jotka ruokkivat itsesään totalitarismia. Syy tähän on se, että kun Arendt teoretisoi kommunistisen totalitarismin syntytekijöitä, hän ei lähtenyt kritisoimaan kulttuurissa tai politiikassa olevia tekijöitä, vaan loi kuvan, että kommunismi on ulkopuolelta tuleva uhka, joka on yhtä paha kuin valtakulttuurista kumpuava fasismi. Voimme havaita tämän nykyoikeiston retoriikassa, joka antaa kuvan, että kommunismi ja sosialismi eivät ole länsimaisia aatteita.   

Kirjailijan mukaan tämä kommunismin luonnehdinta on antanut kuvan, että on olemassa hyvä länsimaa ja paha itämainen totalitarismi, jota vastaan on taisteltava. Kulturalistit ja reformistit ovat käyttäneet tällaista polarisaatiokehystä käsitellessään jihadismia, jolloin jihadismi on ikään kuin muutettu omaksi kiinteäksi ideologiaksi. Molemmat terrorisminvastaiset kannat olettavat, että on olemassa joukko ajatuksia ja ihmistyyppejä, jotka ovat taipuvaisempia kannattamaan totalitarismia, joten on valtion tehtävä yrittää ehkäistä näitten ihmisten radikalisoituminen ja eristää heidät muista. Arendthin teoria ikään kuin vapautti valtion vastuusta ja asetti syyn muille ja tämän oletuksen pohjalta kaikki, mikä kritisoi valtiota tai vallitsevia yhteiskunnallisia oloja on epäilyksenalaista.    

Kirjailija käy läpi eri terroristitutkijoitten ja tiedustelupalveluitten radikalisoitumisteorioita, osoittaen, että monissa luokitellaan radikalisoiviksi tekijöiksi, poliittinen aktivismi, valtion ulkopolitiikan kyseenalaistaminen, Israelin valtion vastustaminen ja suuri kiinnostus islamilaista teologiaa kohtaan. Kundnan osoittaa, että tällaiset edellä mainitut tekijät kuuluvat tavallisen poliittisesti aktiivin kansalaisen ominaisuuksiin, eikä niistä voi vielä päätellä yhtään mitään ihmisen valmiudesta kannattamaan terrorismia. Mutta tässä kirjassa kuvataan lukuisia esimerkkejä, joissa Iso-Britannian ja USA:n tiedustelupalvelut ovat pidättäneet ja vakoilleet lukuisia muslimeja, jotka sattuivat kuulumaan radikalisoitumisluokituksen alle, vaikka lopulta ei löytynyt mitään näyttöä jihadismista. Tämä valvonnan ilmapiiri on luonut monissa länsimaisissa muslimeissa vielä suuremman eristäytymisen, jossa ei uskalleta puhua politiikasta ja uskonnosta julkisesti, välttyäkseen mustapukuisten miesten kotikäynneiltä. Kun yhteisössä ei voi puhua avoimesti nuoria askarruttavista kysymyksistä, nämä etsivätkin netistä tai kadunkulmista vastauksia, jolloin he joutuvat terroristijärjestöjen propagandan uhreiksi. Kirjailija osoittaa lukuisilla esimerkeillä, että muslimien sananvapautta ei kunnioiteta. Yksikin Facebook-kommentti tai tietyn kirjan omistaminen, on jo tarpeeksi, että muslimi voidaan pidättää terrorismista epäiltynä. Joissain tapauksessa jo käynti jossain terrorismin riivaamassa Afrikan tai Lähi-Idän valtiossa on tarpeeksi, että länsimainen muslimi pommitetaan ilman sen tarkempia oikeudellisia perusteluja. Kuten kaikki tietävät, niin tällainen repressio ei ole edes estänyt kaikkia terrori-iskuja, jotta sitä voitaisiin oikeuttaa.   

Rasistinen noidankehä   

Kundnanin mukaan valtion luoma pelon ilmapiiri yhdistettynä tutkijoitten yrityksiin muotoilla selkeä ideologia jihadismista, luovat tavalliselle kansalle kuvan, että maahanmuuttajien lähiöt ovat tikittäviä aikapommeja, joissa leviää viruksen kaltaisesti ”jihadismin ideologia”. Tällainen mielikuva antaa ymmärtää, että jokainen muslimi on potentiaalinen terroristi. Jos valkoinen eurooppalainen kritisoi hallitusta, hän harjoittaa sananvapautta, mutta jos muslimi tekee samaa, hän onkin potentiaalinen terroristi tai lähellä sitä.   

Kundnanin mukaan tällainen mielikuva ruokkii modernia äärioikeistoa, joka kirjailijan mukaan ei ole suoraa jatkumoa fasismille ja kansallissosialismille, vaan juuri valtion propagandan tahaton sivuvaikutus. Tämä selittää, miten moderni äärioikeisto voi päällisin puolin kannattaa natseille vieraita asioita, kuten naisten oikeuksia, homoseksuaalisuutta, Israelin valtiota ja suoraa demokratiaa, vaikka muuten käyttäytyvät kuin natsit. Breivik on hyvä esimerkki tästä, koska hänen manifestinsa on selkeästi totalitaristinen, mutta hän ei kannattanut fasismia, vaan oikeastaan rinnasti islamin fasismiin, luoden vääristyneen kuvan siitä, mitä valtiot, tiedustelupalvelut ja tutkijat ovat yrittäneet teoretisoida jihadismista.   

Koska valtioitten ja niitten ympärillä liikkuvien tahojen tarkoitus ei ole syrjiä muslimeja tai hallita heitä, äärioikeisto joutuu hämmentyneeksi ristiriitaisesta propagandasta, jossa samaan aikaan edistetään rasistisia mielikuvia ja vastustetaan niitä. Tämä saa äärioikeiston uskomaan, että oikeastaan länsimaat ovat “islamisaatiota” edistävien juutalaisten, feministien tai kulttuurimarxilaisten hallinnassa, jolloin sitäkin on vastustettava. Kirjailijan mukaan nämä radikalisoitumisteoriat oikeastaan kiihdyttävät kaikkien tahojen radikalisoitumista, eivätkä vähennä niitä. Trump onkin hyvä esimerkki tästä. Mies on niin rasisti ja totalitaristi, että jopa koko terrorismin vastaisen sodan aloittanut entinen presidentti George W. Bush on kauhuissaan.

Itsekritiikkiä   

Ehkä innostavin juttu tässä kirjassa oli, miten se haastoi suoraan omat mielipiteeni jihadismista. Olen jo kolme vuotta opiskellut radikalisointia ja tässä kirjassa kumotaan tai ankarasti kyseenalaistetaan minulle vakiintuneita teorioita. Sitä huomaa, että olen lukenut tosiaan kaikkea, mitä voi lukea jihadismista, kun monet kirjassa referoidut tutkijat/aktivistit ja heidän kirjansa ovat minulle tuttuja. Esimerkiksi Oliver Roy, Marc Sageman, Fawaz A. Gerges, Peter R. Neuman, Maajid Nawaz ja Ed Husain. Joitakin näistä ihmisistä kirjailija kritisoi, vaikka tietää heidän tarkoittavan hyvää, toisia hän ylistää tarkemmasta tutkimuksesta, joka ei sorru valtion propagandan edistämiseen. Yksi suurimmista ongelmista, mitä itsekin olin huomannut, opiskellessani radikalisoitumista, oli se, miten terrorismitutkimus perustuu pääosin militaristiseen näkökulmaan, missä terroristit ovat kuin vieraan vallan taistelijoita/vakoilijoita, eikä tavallisia ihmisiä, joitten radikalisoituminen voi johtua siitä, että valtio, jossa he asuvat ovat perseestä. Tällainen näkökulma ei ole väärä, mutta se on aika kapea tapa tarkastella radikalisoitumista.   

Esimerkiksi fasismia tutkitaan eri tavalla kuin jihadismia ja se on melko pitkään häirinnyt minua. Siinä, missä fasismi on tunnustettu olevan enemmänkin nimitys joukolle ristiriitaisia asenteita, jotka tarvitsevat oikean olon muuttuakseen ongelmaksi, jihadismi koetaan lähes valmiina ideologiana, joka ”valtaa” ihmisen mielen, muuttaen tämän terroristiksi. Terrorismitutkimuksessa harvoin kyseenalaistetaan valtion politiikkaa tai yhteiskunnallisia oloja, vaan pyritään löytämään niistä riippumattoman tekijän, joka selittäisi radikalisoitumisen. 

Oikean puolueettoman tutkijan ei pitäisi asettua valtion puolueen, vain koska ääriliikkeet ovat sitä vastaan, vaan on analysoitava kaikkia mahdollisia radikalisoivia tekijöitä, kuten vaikka kapitalistisen järjestelmän epätasa-arvoisuutta tai valtion sotapolitiikkaa. Esimerkiksi suurin osa terrorismitutkijoista puolustaa NATO:a, USA:n sotilaallista hegemoniaa ja EU:ta, jolloin he ovat sortuneet asettamaan näitten tahojen kritisointi ”radikalisoinnin merkiksi”. Tällainen vallitsevan järjestelmän kritiikin kehystäminen ”vaaralliseksi” ei ihan edistä demokratiaa.   

Esimerkiksi jos puhuisimme fasismista samalla tavalla kuin mediassa puhutaan jihadismista, koko Perussuomalaisten puolue ja Suomen sisu olisivat lakkautettu ja sen kannattajat tiedustelupalveluitten tarkkailulistoilla.   

Vaikka pidän fasismia vakavana uhkana, olen omissa tutkimuksissani todennut, että tiettyjen fasismia ilmenevät puheentavat ja mielikuvat eivät vielä itsesään tee kenestäkään fasistia ja olisi hullua suhtautua näihin mielipiteisiin niin vainoharhaisesti. Kuitenkin, koska muslimit koetaan ”toisena” heihin voidaan kohdistaa, mitä kovempia sanktioita.    

Yhteenveto   

Arun Kundnanin ”Muslimit tulevat! Islamofobia, esktremismi ja kotimainen terrorisminvastainen sota” on todella rikas kirja, joka ei vain tarkastele, miten media ja joukko ääliöitä rodullista muslimit, vaan miten itse tiede on valjastettu tahattomasti edistämään muslimeihin kohdistunutta rasismia. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jos on kiinnostunut ymmärtämään, mikä on islamofobia sekä, miten suhtautua kriittisesti radikalisoitumisteorioihin.

1 kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

kirjoituksia uppoavalta poliitikolta

Jussi Halla-ahon ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” on vuonna 2009 julkaistun Scripta-blogin ”valkoituja” artikkeleita vuosilta 2005‒2008, joka kiteyttää kansanedustajan ideologian. Tämä kirja sisältää juuri sen, mitä Halla-aho itse haluaa näyttää suurelle yleisölle. Nyt ainakin ei voida sanoa, että luen jäbän huonoimmat tekstit tai jonkun hänen vihamiehensä valikoimat kontekstista irrotetut pätkät. Niitäkin olen toki käsitellyt blogissani. Mutta tässä artikkelissa käsittelen ainoastaan ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” esiintyviä väitteitä. Pyrin olla ottamatta huomioon tekstien ulkopuolella olevia tapahtumia, jotka liittyvät kirjailijaan. Muuten tästä tulisi vielä pitempi teksti.

10

Halla-ahon ideologia    

Halla-aho kertoo kirjassaan olevan sekulaari vasemmistolainen liberaali. Tämän kirjan perusteella Halla-aho on juuri sitä, mitä väittää. Mies kannattaa uskonnon- ja sananvapautta, demokratiaa ja hyvinvointivaltiota. Kuitenkin miehen ajattelussa on joksikin oikeistolaisuuteen viittaavia lähtökohtia. Jos on olemassa parempi termi kuvaamaan kansanedustajan ajattelua, joista tulen kertomaan kohta, kirjoittakaa kommentteihin.

Halla-ahon teksteistä puuttuu täysin rakenteellinen analyysi ja oikeastaan Halla-aho haastaa kirjassaan koko idean, että yhteiskunnassa olisi olemassa rakenteellisia ongelmia. Halla-aho määrittelee yhteiskunnallisen rakenteen poliisin valvomaksi laiksi. Kirjailijan mukaan, jos ei ole olemassa selkeää lakia, joka syrjii vähemmistöjä,  vähemmistöjä ei syrjitä ja sillä siisti. Halla-aho sanookin kirjassaan, että yksinkertaisesti piilosyrjintää on mahdoton olla olemassa, koska jos se on piilossa, miten sen olemassaolosta voidaan tietää? Onneksi on kesä ja luin tätä kirjaa hiekkarannalla. Pystyin laskemaan kirjan hetkeksi alas, katsoa merta, auringossa paistattelevia peppuja, sinistä taivasta ja pohtia, miksi haaskaan elämääni tämän paskan kanssa?

Tästä sokratilaisesta lähtökohdasta Halla-aho lähteekin julistamaan, että vähemmistöt eivät kärsi rakenteellisesta syrjinnästä, koska sosioekonominen analyysi ulotetaan vain mustiin, eikä valkoisiin. Halla-aho toteaa ”vastaavasti melkein kaikki hyväksyvät sen olettamuksen, että valkoisen yksilön rikollisuudesta ja työttömyydestä on vastuussa ensisijaisesti hän itse” Jos en tuntisi Halla-ahoa ennestään, luulisin miehen elävän rinnakkaistodellisuudessa, jossa oletetaan edellä mainitulla tavalla. Ainakin tällä planeetalla tunnustetaan aika laajasti, että valkoiseen valtaväestöönkin kohdistuu erilaisia rakenteellisia ongelmia. Sehän on historiallisesti ollut kaikkien vasemmistopuolueitten perusta ja syy, miksi hyvinvointivaltio ylipäätänsä rakennettiin!

Halla-ahon mukaan Eurooppa on ainoa maanosa maailmassa, joka potee syyllisyyttä menneisyydestään ja sen takia se on joutunut muitten kansojen hyväksikäyttämäksi. Tämä on tyypillinen äärioikeistolainen argumentti, jossa jostain syystä ummistetaan silmät Euroopan imperialismille ja yhä olemassa olevalle geopoliittiselle mahdille ja annetaan kuva, että olemme tässä maailmassa se heikko osapuoli. Mutta ei siinä kaikki! Halla-ahon mukaan tämä itseinho on ajanut Euroopan sokeaksi sille, että se on sodassa islamia ja mustia afrikkalaisia vastaan!

Tässä alkaa kirjan artikkeleitten välinen ristiriita: Halla-ahon mukaan muslimit ja mustat afrikkalaiset ovat samaan aikaan monoliittinen valloitusarmeija, joka on salakavalasti saanut huijattua meidät ottamaan heidät vastaan, mutta myöskin viattomia monikulttuurisuuspolitiikan uhreja. Jälkimmäisen kirjailija selittää, sillä että maahanmuuttajat ovat aivopesty luulemaan, että on valkoisten velvollisuus hoivata heitä ja kun jotain ikävää tapahtuu heille, nämä pilalle lellitetyt maahanmuuttajat radikalisoituvat. Joka tapauksessa lopputulos on eurooppalaisen kulttuurin sukupuutto ja mantereen muuttuminen ”kehitysmaaksi”, koska mystisellä tavalla mustien ja muslimien kulttuuri on muuttumaton ja osa heidän perimää. Kaiken tämä Halla-aho yrittää perustella valikoiduilla rikosuutisilla ja erinäisten tutkimusten tulkinnoilla. Itse tutkimuksissa ei todeta mitään edellä mainittua, mutta Halla-aho tulkitsee niitä niin omituisista lähtökohdista, joitten mukaan kaikki maahanmuuttajien ongelmat johtuvat siitä, että nämä ongelmat kuuluvat ”heidän olemukseen.”

Tietenkin, koska kirjailija ei halua vaikuttaa ajavan vain yhtä hyvin pähkähullua ideaa, hän vielä todistaa väitetyn vasemmistoliberalisminsa vastustamalla huumeitten laillistamista ja kertomalla, että ”Homot ja feministti ovat saaneet runnottua ajoittain absurdejakin vaatimuksiaankin läpi.”. Muistakaa tuorein teksti tässä kirjassa, on vuodelta 2008. Jo silloin Halla-aho piti naisten ja seksuaalivähemmistöjen joitain oikeuksia ”absurdeina”. Mitähän mies tuumaa nyt, kun tasa-arvoinen avioliitto ja äitiyslain uudistus on hyväksytty ja vanhentunut trans-lakikin natisee liitoksissaan?

Suureksi harmikseni tässä kirjassa ei ole kuuluisaa tekstiä, missä Halla-aho fantasioi homojen ampumisesta. Mikä on aika outoa, koska tässä kirjassa Halla-aho vertaa muslimeja Roland Emmerichin ohjaaman ”Independece Day” (1996) elokuvan avaruusolioiksi, joita ”pitää tuhota ydinpommeilla”. Eli muslimien vertaaminen tappaviin avaruusolioihin oli ok, mutta homojen murhafantasiat jätettiin pois tästä mestariteoksesta? Ei mikään ihme, että norjalainen terroristi Breivik referoi Halla-ahoa manifestissaan.

Vastajihadismi    

Tietenkin Halla-aho vastustaa islamia. Itse uskonnon inhoamisessa ei ole mitään vikaa, en itsekkään pidä uskonnoista, mutta Halla-ahon kuva islamista on äärimmäisen mustavalkoinen. Halla-ahon mukaan islam on kaikista väkivaltaisin uskonto, joka on ikuisessa sodassa muuta maailman vastaan ja meidän on torjuttava se. Halla-aholle islam on monoliittinen fasistinen ideologia, joka ei ole vielä uudistunut ja sen takia se on torjuttava. Olen blogissani kirjoittanut runsaasti islamin eri haaroista, tulkinnoista ja historiasta, joten voin vain sanoa, että jätkä on pahasti väärässä kaikesta edellä mainitusta. Se, että Halla-aho ei vaikuta koskaan kuulleenkaan salafismista ja sufismista kertoo jotain ”mestarin” tietämyksestä. Halla-aho osoittaakin tietämättömyytensä julistamalla, että muslimit eivät koskaan tuomitse terrori-iskuja. Kyllä tuomitsevat ja aika äänekkäästi. Jostain syystä Halla-aho on onnistunut missaamaan kymmenet tuhannet kerrat, kun muslimit ovat tuominneet jokaisen terrori-iskun. Netistä voi löytää kokonaisia listoja kaikista islamilaisista uskonoppineista, jotka ovat tuominneet iskut, jos muuten ne ovat jääneet huomaamatta:

 

http://www.muhajabah.com/otherscondemn.php

https://www.huffingtonpost.com/kamran-pasha/the-big-lie-about-muslim_b_188991.html

https://ing.org/global-condemnations-of-isis-isil/

https://www.thetimes.co.uk/article/muslim-scholars-confront-isis-in-battle-over-ideas-xwnvts57955

Halla-aho myöskin ei vaikuta tuntevan Lähi-Itää ja sen politiikkaa, koska lukiessa tätä kirjaa, saat kuvan, että koko alue on teokraattisten sotaherrojen vallassa, eikä suurimmaksi osaksi länsimielisten sekulaarien diktatuurien alla. Tämä näkyykin siinä, että Halla-aho ihmettelee, miksi niin monta islamistia on lähtenyt Eurooppaan? jos viitsisi lukea aiheesta, niin tietäisi, mutta silloin kiihottaminen kansanryhmää vastaan käy vaikeaksi! On ihmeellistä, miten kokonainen maailmankuva voi rakentua tietämättömyydelle!

Valtamedia    

Käsitys valtamediasta on ehkä se kaikista ristiriitaisin ja typerin ilmiö tässä kirjassa. Suurin osa kirjan artikkeleista käsittelee sitä, miten valtamedia ”pimittelee” faktoja, mutta suurin osa Halla-ahon käyttämistä lähteistä, joilla hän yrittää perustella teesinsä, tulevat Hesarista ja iltalehdistä! Halla-aho huomaakin yhdessä vaiheessa tämän ja yrittää todistaa, että ”pimitys” näkyy siinä, miten nämä valtavirtalehdet eivät mainitse rikollisten ihonväriä tai nimeä. Silti suurin osa kirjassa käytetyistä esimerkeistä maahanmuuttajataustaisten rikollisuudesta ovat peräisin juuri edellä mainituista medioista! On ihan tieteellisesti tutkittu, että valtamedia lietsoo raportoinnillaan muukalaisvastaisuutta ja tämä koko kirja on hyvä esimerkki siitä.

Suvaitsvaisto    

Sen lisäksi, että vihollisena ovat muslimit ja mustat afrikkalaiset, Halla-aho vastustaa myöskin ”suvaitsevaistoksi” nimeämänsä ihmisiä, jotka koostuvat poliittisesta ”eliitistä”. Halla-aho ei jankuta kommunisteista tai kulttuurimarxisteista, vaan hänen mukaansa suvaitsevaisto koostuu kaikista monikulttuurisuutta kannattavista ihmisistä, niin oikealta kuin vasemmalta. Halla-aho kuluttaakin aika paljon aikaa suvaitsevaiston määrittelemiseen: suvaitsevainen ihminen on aina valkoinen eurooppalainen, joka ”tyhmyyttään” auttaa kehittyvien valtioitten asukkaita, vaikka nämä asukkaat eivät halua auttaa valkoisia. En tiedä, mistä Halla-aho on saanut käsityksen, että valkoiset eurooppalaiset ovat ainoat kansat maailmassa, jotka auttavat muita kansoja? En tiedä onko hän tässä tietoisesti epärehellinen, vai onko Halla-aho niin vieraantunut todellisuudessa, että oikeasti ajattelee näin?

Kirjailijan mukaan ainoa syy, miksi suvaitsevainen haluaa edistää maahanmuuttoa, vaikka se ”tappaa ihmisiä” on, että tälle tulisi hyvä mieli. Oikeastaan suvaitsevainen on Halla-ahon mukaan itsekäs narsisti, joka haluaa päteä omalla hyvyydellään ja eettisyydellään. Kirjailijan mukaan päteminen näkyy siinä, että, sen on oltava jotain, joka erottaa suvaitsevaisen suurimmasta osasta ihmisistä, tehden tästä ”paremman” kuin muut. Kirjailijan mukaan tämä erottelu tapahtuu hyväksymällä ”barbaareja” maahanmuuttajia, joita ”tavallinen ihminen inhoaa.” Halla-aho yrittää todistaa tämän sillä, että eurooppalaiset ihmisoikeusjärjestöt eivät kritisoi Iranin teokratiaa (kritisoivat)  ja osoittamalla huolensa, että liian suuri maahanmuuttajien rikosuutisointi voi lietsoa rasismia. Halla-ahon mukaan rasismi johtuu siitä, että maahanmuuttajat ovat kaikki rikollisia ja terroristeja, joten jos haluaa välttää rasismia, maahanmuuttoa on vähennettävä. Tietyssä mielessä kirjailija omaperäinen logiikka on oikeassa siinä, että maahanmuuttajien törttöily lisää ennakkoluuloja, mutta ei yksittäisten maahanmuuttajien rikollisuudesta voi vetää johtopäätöstä, että kaikki maahanmuuttajat ovat rikollisia. Sehän on kirjaimellisesti rasismia. Halla-ahon logiikalla Hitler oli oikeutettu vihaamaan juutalaisia, kun osa juutalaisista oli äärivasemmistolaisia terroristeja.

Mutta kirjailijan mukaan tärkeämmät komponentit suvaitsevaisuudessa ovat itseinho ja ”ksenomania” (muukalaisrakkaus). Tämä Halla-ahon määritelmä perustuukin perinteiseen äärioikeistolaiseen oletukseen, että antirasismi on ”rodullista itsemurhaa”, koska ”miten voi hyväksyä omaa rotua tuhoavia barbaareja?” Mutta teksteissä on vihjeitä myöskin salaliitosta, koska aina sellainen pitää olla. Halla-ahon mukaan maahanmuutto on keinotekoista ja sitä vain edistetään, koska vallassa on joukko mielisairaita suvaitsevaisia ja sen takia vaihtamalla hallitus, maahanmuutto saadaan estettyä. Asiaan ei tietenkään liity suuret geopoliittiset sotkut, joihin länsimaiset suurvallat ovat kaulaa myöten mukana, ei tietenkään.

Rakenne   

Selkeää temaattista rakennetta kirjassa ei ole, vaan tekstit vaikuttavat esiintyvän vain kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa on monta artikkelia, jotka käsittelevät samoja aiheita ja samoja argumentteja. Tämä teki lukemisesta rasittavaa, kun ei ihan kiinnostanut kolmatta kertaa lukea samoista asioista. Toimituksen puute on jokin äärioikeistolaisten fetissi, koska aina nää kirjat on huonosti editoitu. En tiedä onko äärioikeistolla jotain kirjojen toimittajia vastaan vai ovatko kaikki päätoimittajat vain antirasisteja, jolloin äärioikeistolainen täytyy itse yrittää koota kirjansa ja tulos on aina tällaista sotkua?

Kirjan tekstit rakentuvat suurimmaksi osaksi saman kaavan mukaan, jossa Halla-ahon kertoo jostain uutisesta, joka herättää ajatuksia. Tästä Halla-aho alkaa dekonstruktioimaan uutisen kieltä kuin mikäkin Frankfurtin koulukunnan sosiologi. Analyysin jälkeen kirjailija joko väittelee tekstin pointteja vastaan tai kysyy sarkastisia kysymyksiä, joihin hän ei koskaan vastaa. Mielenkiintoisinta Halla-ahon diskurssianalyysissa on sen omituisuus. Sitä luulisi filosofian tohtorin ja kielitieteilijän osaavan purkaa tekstejä ja tulkita niitä, mutta Halla-aho epäonnistuu melkein joka kerta tekemään niin. Useimmissa teksteissä Halla-aho joko ymmärtää tekstin pointin oikein, mutta vastaa siihen täysin erilaisista lähtökohdista, jotka hämärästi liittyvät tekstiin tai hän ymmärtää tekstin viestin väärin ja lähteekin kumoamaan hänen itsensä keksimänsä väitteen, joka ei ilmene tekstissä. Molemmissa tapauksissa Halla-aho väittelee täysin eri asiasta kuin tekstit ja joskus jopa täysin eksoottisista ja kapeista lähtökohdista.

Esimerkiksi yhdessä vaiheessa Halla-aho haastaa uutisessa olevaa väitettä, että maahanmuuttajia ei saisi yleistä, kysymällä, miksi USA:ssa saa tilastoida mustia? En tiedä, miten toisen maan tilastotieteet liittyvät Suomessa oleviin rasistisiin stereotypioihin maahanmuuttajista? Koko kirja on täynnä tällaisia omituisia kysymyksiä, joissa rinnastetaan jokin hämärästi aiheeseen liittyvä asia ja kysytään ”miksi noi saa, muttei me?” Oma suosikkini oli Halla-ahon vankka kysymys, miksi meidän pitäisi olettaa, että suurin osa somaleista ei ole rikollisia? Halla-ahon mukaan on toimittajien tehtävä todistaa, että kaikki somalit eivät ole rikollisia, eikä vain väittää niin. Eli Halla-ahon lähtökohta käsitellessä somaleita on se, että he kaikki ovat rikollisia, jos toisin ei todisteta. Varovaisen konservatiivisen arvioni mukaan Halla-aho on ehkä rasisti. Saan enemmän vahvistuksia tästä, kun Halla-aho kuvaa maahanmuuttajia ”barbaareiksi”, ”heinäsirkkaparviksi” ja planeettoja tuhoaviksi avaruusolioiksi sekä yrittää useita kertoa argumentoida, että maahanmuuttajissa on jokin ”olemuksellinen” valmius rikollisuuteen, epäsiisteyteen, raiskaukseen ja terrorismiin.

(Lopullinen) ratkaisu?   

Tietenkin Halla-aho pyrkii tarjoamaan ratkaisuja kokemaansa ongelmiin. Valitettavasti ratkaisut ovat ristiriitaisia. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa Halla-aho sanoo, että Suomen pitää ottaa vastaan pakolaisia, mutta kriteerejä on vain tiukennettava, mutta myöhemmin hän sanoo, että kaikki pakolaiset ovat oikeastaan joko sotarikollisia, terroristeja tai olemukseltaan niin perverssejä, että heidän maahantulo on estettävä. Kirjassa meneekin sekaisin pakolaiset, paperittomat, turvapaikanhakijat, siirtolaiset ja Suomessa syntyneet maahanmuuttotaustaiset nuoret. Erityisesti jälkimmäiset. Halla-aho tulkitsee monia rikosuutisia ikään kuin siinä esiintyneet ihmiset olisivat astuneet ulos vastaanotto keskuksesta ja raiskanneet tai puukottaneet tuntemattoman suomalaisen veronmaksajan. Tämän vuoksi kirjassa on kaksi ristiriitaista ratkaisua: Ensimmäinen on sallia maahanmuuttajien kritisointi ja lopettaa kaikki antirasistinen työ, jotta maahanmuuttajat oppivat ottamaan vastuun omasta elämästään ja työllistymään. Toinen ratkaisu, on sulkea rajat, koska sen lisäksi, että se estää eurooppalaisen kulttuurin sukupuuton, se opettaa kehittyvät valtiot ratkaisemaan ongelmansa yksin. Halla-aho olettaa jostain syystä, että Afrikan ja Lähi-Idän ahdingot eivät johdu imperialismista ja epätasa-arvoisista kauppasuhteista, vaan siitä, että afrikkalaiset ovat tyhmiä ja arabit ovat muslimeja.

Mutta kummatkin ratkaisut ovat aika maltillisia verrattuna, vaikka Breivikin, joka halusi pakkosiirtää ja käännyttää kaikki Euroopan muslimit. Jos analysoimme vain tämän kirjan tekstejä, Halla-ahoa ei voida luonnehtia äärioikeistolaiseksi, vaikka selvästi hän on rasisti ja teksteissä on samanlaisia argumentteja ja ajattelun lähtökohtia kuin edellä mainitussa poliittisessa suuntauksessa. Tietenkin tekstin ulkopuoliset faktat viittaavat juuri päinvastaiseen.

Siinä mielessä pystyn ymmärtämää Scripta-blogin suosion, koska tässä ei kehoteta ryhtymää suoraan väkivaltaan maahanmuuttajia vastaan, oikeastaan Halla-aho kieltää kaiken väkivallan. Ainoa kohta, missä Halla-aho edes ehdottaa jotain sinne päin on, kun hän toteaa Suomen hallituksen maahanmuuttopolitiikan olevan ”kansantahdon vastaista” ja näin hänen mielestään suomalaisilla on oikeus kaataa hallitus. Mutta tämänkin kohdan voidaan tulkita niin monella tavalla, ettei ole hedelmällistä pitää sitä osoituksena Halla-ahon antidemokraattisuudesta.

Mitä lukijat saavat Scriptasta?    

Luulenkin, että Halla-aho houkuttelee kahdenlaisia lukijoita: Ensimmäiset ovat ihan oikeita äärioikeistolaisia, jotka uskovat rotujen hierarkiaan, mutta pitävät Halla-ahoa jonkinlaisena äärioikeistolaisuuden normalisoijana, joka luo ”portin” äärimmäisemmille johtopäätöksille. Sitten ovat tavalliset ihmiset, jotka voivat olla rasisteja tai jopa ennakkoluulottomia, mutta he ohittavat Halla-ahon rasistisen retoriikan, koska heitä houkuttelee Halla-ahon suora puhe monikulttuurisuuden ongelmista ja hänen tarjoamat ratkaisut. Halla-aho onkin tietoisesti kirjoittanut suurimman osan teksteistään kysymysten muodossa, jolloin vastuu tekstistä vedetyistä tulkinnoista siirtyy lukijoille, eikä kirjoittajalle. Jää lukijalle päätettäväksi ovatko kirjailijan rasistiset ilmaisut vain ”tunnepuhetta”, ”värikkäitä vitsejä” vai kiinteä osa miehen maailmankuvaa ja agendaa. Tämä selittääkin, miksi minä näen suoraan Halla-ahon rasismin ja ajatusvirheet, kun taas joku muu voi nähdä fasismia ja kolmas taas vain huolestuneen liberaalin tunteitten purkauksia, joissa on ”totuuden siemen”. Epämääräisyys on Halla-ahon valtti ja se selittääkin, miksi hänen kirjoitettu retoriikkansa on karismaattisempaa kuin hänen julkinen esiintymisensä.

Yhteenveto

Jussi Halla-ahon ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” on suurin piirtein sitä, mitä odotinkin. Ainoa positiivinen puoli tässä kirjassa on Halla-ahon loistava kirjoittaminen. Vaikka miehen teesit ovat absurdeja, hän osaa kirjoittaa viiltävää sarkasmia, jolle onnistuin aidosti nauramaan. Mutta jos tätä yrittää tarkastella vakavissaan, niin ei tämä ole muuta kuin rasistista propagandaa. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyy oikeasti vakavia ongelmia, jotka juurikin valtamedia on asiallisesti raportoinut, mutta se tapa, jolla näitä ongelmia aletaan tässä kirjassa analysoimaan ovat liian puutteellisia ja haitallisia.

Kirjassa valikoidut tekstit antavat kuvan jo radikalisoituneesta kirjoittajasta. Se oli minulle yllätys, koska oletin kirjan olevan koottu niin, että pystyt seuraamaan, miten viaton maahanmuuttokriitikko joutuu ankaran leimaamisen ja kritiikin takia radikalisoitumaan. Halla-aho selvästi menetti huikean propagandatilaisuuden asemoida itsensä uhriksi. Enemmänkin saat kuvan miehestä, joka luulee olevansa äärimmäisen fiksu, kun ei ymmärrä sosiologiaa.

Tämä kirja sai minut pohtimaan Said Ahmedin analyysiä kirjassa ”En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä” (2009), jonka mukaan Halla-ahon kaltaiset äärioikeistolaiset juuri syntyivät, koska heidän kritiikkiään leimattiin rasistiseksi, sen sijaan, että kuunneltiin heidän aitoja huolia ja pyrittiin yhdessä etsimään ratkaisuja. Olisiko perussuomalaisten radikalisoituminen äärioikealle voitu välttää, jos Halla-ahon nostattamia huolia olisi pyritty analysoimaan ilman leimaamista? Tämä kirja ei selvästi anna vastausta siihen, koska sen lähtökohdat ovat jo rasistisia ja propagandistisia. Mutta mitä tämä kertoo modernista kotimaisesta äärioikeistosta, kun Halla-aho pidetään sen suurimpana ajattelija?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Totalitarismin synty 2.0

Nyt kun USA:ssa on keskitysleirejä siirtolaislapsille, Italia käännyttää pakolaislaivoja merellä, Unkari ja Puola ovat sortumassa fasismiin, Sherene H. Razackin vuonna 2008 julkaistu tietokirja ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” (oma suomennos) on ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.   

1.JPG

Teesi   

Razack pyrkii argumentoimaan tässä kirjassa, että vuodesta 2001 alkaneen terrorismivastaisen sodan aikana muslimeihin on kohdistunut institutionaalista rasismia, joka voi laajentua pahemman luokan rotuerotteluun. Kirjailija käsittelee niin USA:n ja sen liittolaisten salaisia vankiloita, maahanmuuttokeskustelua kuin länsimaalaisten huolta musliminaisten hyvinvoinnista. Kaikkia kolmea esimerkkiä kirjailija käyttää, osoittaakseen miten muslimeja yleistetään ja toiseuttaan barbaareiksi, joita kohtaan ei pidä tuntea sääliä. Kun kokonaiselta ihmisryhmältä riisutaan kaikki inhimillisyys, valtion on helpompi perustella heidän epäinhimillistä kohtelua.   

Historia   

Kirjailija käsittelee kirjassaan ensin, miten modernin historian aikana eri etnisiä ryhmiä on valtion toimesta luokiteltu ”epäkansalaisiksi” joita ei tulisi sääliä, vaan syrjiä ja pahimmassa tapauksessa tuhota. Kirjailija ei käsittele ollenkaan Natsi-Saksan kauhuja, vaan paljon hienostuneempia sortotoimia, kuten myöhäiskeskiajan Espanjan inkvisitiota, jonka alkuperäinen tehtävä ei ollut noitien jahtaaminen, vaan uudelleen valloitetun Espanjan etninen puhdistus muslimeista ja juutalaisista. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy USA:n Etelä-Valtioihin ja Etelä-Afrikkaan, jossa ei pyritty hävittämään sukupuuttoon etnisiä ryhmiä, vaan alistamaan heidät jokaisessa elämänalassa tietämään ”paikkansa”. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy kertomaan lukuisia ihmisoikeusloukkauksia, joita on suoritettu terrorisminvastaisen sodan nimissä. 

Sitä luuli tietävänsä, miten brutaaliksi rasismi ja totalitarismi voi mennä, mutta tässä kirjassa on sellaisia kauhukuvauksia USA:n ja Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikasta, jotka tekevät Stalinin gulagit vaikuttamaan lomaparatiiseilta. Esimerkiksi lynkkaukset eivät olleet mitään parin psykopaatin vihanpurkauksia, vaan vielä 60-luvulla koko kaupungin tai kylän rientoja, joissa perheet lähtivät yhdessä lynkkaamaan ja hirttämään rikoksista epäiltyjä mustia. Suurimmaksi osaksi syyllisyys todettiin sillä, että lähistöllä oli musta. Kaupungin yläluokka osallistui lynkkauksiin, ihmiset ottivat valokuvia hirtetyn miehen kanssa ja myivät valokuvista painettuja postkortteja. Monissa amerikkalaisissa kaupungeissa oli tapana esitellä vieraille olohuoneessa kahvin kera, kuvia lynkatuista mustista. Yleinen tapa lynkkauksen jälkeen oli paloitella uhri ja myydä hänen ruumiinosia onnenkaluiksi, joita kuljetettiin taskussa tai käsilaukussa, kun mentiin sunnuntaina kirkkoon tai ostoksille. Samaan aikaan, kun mies lennätettiin kuuhun, USA:n Etelä-Valtioissa harrastettiin tällaista barbarismia ja se oli mahdollista, vuosisatojen rasistisen propagandan takia. Se onkin pelottavaa, että USA:n ei tarvinnut edes syöksyä fasistiseen diktatuurin, jotta osa sen kansasta kohdeltiin kuin eläimiä.  

Yksityiskohtainen   

Sen jälkeen, kun kirjassa on perusteltu, miksi rasismi on paha asia ja mihin se voi pahimmillaan johtaa, kirjailija tarttuu terrorismivastaisen sodan pimeimpiin puoliin. Erityisesti rasismin psykologiaa tarkastellaan lähietäisyydeltä. Miten ensin joku ihmisryhmä määritellään ”potentiaaliseksi kansanviholliseksi” ja, miten tämän epäinhimillistämisen jälkeen, mikä tahansa hirmuteko on perusteltu.    

Vaikka olen lukenut aika paljonkin Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton keskitysleireistä ja sen politiikan taustoista, Razack osoittaa, että jopa sivistyneessä liberaalidemokratiassa samaan kauhuun voidaan päättyä. Esimerkiksi USA:ssa ja Kanadassa on terrorisminvastaisia lakeja, jotka mahdollistavat ihmisten summittaisen pidätyksen ja teloituksen vailla oikeudenkäyntiä, jos nämä sattuvat kuuluvan tiettyyn viholliseksi määriteltyyn identiteettiin. Todisteita ei tarvita, vaan epäilys, että muslimimies voi olla potentiaalinen terroristi ja tämä kaapataan salaiseen vankileiriin. Kirjassa kuvataankin irvokkaan yksityiskohtaisesti, miten Guantanamon kaltaisissa vankiloissa vankeja kidutettiin, mutta myöskin miten heidät pidätettiin ja, miten pidätykset perustetiin. Kaikuja Stalinin puhdistuksista soivat tässä kirjassa. Samalla kirjailija käsittelee, miten vanginvartijat sortuivat, mitä perversseimpiin kidutusorgioihin, kun heillä oli totaalinen valta ihmiseen, jonka valtio ja kulttuuri oli määritellyt ”terroristiksi”.   

Mutta kirjailija ei tyydy vain väkivallan kuvaukseen, vaan miten tavanomaisessa maahanmuuttopolitiikassa muslimimaahanmuuttajia yleistetään barbaareiksi, joita pitää ”hillitä” ja ”sulauttaa” valtaväestöön, jotta nämä ”eivät tuhoa länsimaista sivistystä”. Kirjailija ei hauku vain äärioikeistoa ja konservatiiveja, vaan myöskin liberaaleja ja feministejä, jotka sortuvat luulemaan, että länsimainen liberaalidemokratia on jotenkin kirjattu perimäämme ja muslimit eivät voi omaksua niitä. Kuten aiemmin ilmeni, länsimaissa ei ole ollenkaan itsestään selvää ihmisoikeuksien kunnioitus, vaan me pystymme hyvinkin nopeasti sortumaan ”itämaiseen despotismiin.” kunhan vihollinen on ”oikea”.   

Ongelmia   

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on sen toisto ja alkuoletus. Kirjailija olettaa, että olet vasemmistolainen, joten tässä pidetään itsestään selvänä, että imperialismi ja uusliberalismi ovat pahoja asioita. Näitä käsitteitä ei selitetä kirjassa, vaan ne ovat ponnahduslautoja, jonka kautta kaikki kirjan aiheet käsitellään. Tämä kirja ei siis sovi kaikille, erityisesti niille, joille kumpikaan käsite eivät ole tuttuja. Sitten kirja toistaa samoja argumentteja tuhansia kertoja eri esimerkkien kautta, mikä oli aika uuvuttavaa.  

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan pilkunnussiminen, joka vain turhautti. Tässä kirjassa analysoidaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelua suurennuslasilla, jolloin jokainen verbi on mahdollinen osoitus rasismista ja sovinismista. Toki monet esitetyt esimerkit perustellaan aika hyvin, mutta kirjassa on niin monta esimerkkiä, joissa oikein kaivataan syvälle retoriikan taakse, että tuntui siltä kuin mikään maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta kritisoiva puheenvuoro ole vapaa rasismista. Toki näinkin voi olla, mutta kirjailija itsekin toteaa, että maahanmuuttoon liittyy oikeasti kaikenlaisia ongelmia. Mutta jos maahanmuuttoon liittyy ongelma ja monien esitettyjen rasististen puheenvuorojen taustalla on aito huoli, niin miten kirjailija itse ne ratkaisisivat? Tähän kirja ei anna vastausta.  

Yhteenveto    

Sherene H. Razackin ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” on aika epätasainen tekele, jos etsii ratkaisua esitettyihin ongelmiin, mutta jos etsii teoriaa, miten rasismi kehittyy hitaasti ”lopulliseen ratkaisuun” ilman, että kohdistettu ryhmä olisi edes homogeeninen, tämä on se teos. Paras lause tässä kirjassa onkin ”elämme maailmassa, missä muslimit arabisoidaan ja arabit islamisoidaan”. Vaikka islam ei ole mikään rotu, se on muuttunut joittenkin ihmisten mielissä synonyymiksi uhkaavasta ruskeasta miehestä. Samalla tavalla kuin juutalaisten heterogeenisyys ei pelastanut heitä natsien kaasukammioilta, muslimikin voivat kärsiä saman ikävän kohtalon, jos ei olla varovaisia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Muistan, kun mediassa uutisoitiin Slavoj Žižekin uutuuskirjasta ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” (2015) ja minkälaisen pienimuotoisen skandaalin se herätti antirasistisissa piireissä. Moni luki vain lehtien kohuotsikot ”Filosofilta käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun – ”Avoimien rajojen vaatijat tekopyhiä” Jonka perustella he julistivat Žižekin rasistiksi ja muuksi pahaksi. Olin niitä harvoja, jotka vaivautuivat lukemaan itse artikkelien sisällön. Luettuani panin tietenkin kirjan välittömästi lukulistaan.

16 

Ydinteesi    

Žižekin ydinteesi on se, että nykyiset Lähi-Idän kriisit ja niistä seuranneet muuttoliikkeet ovat ravisuttaneet kapitalistisen liberaalidemokratian perustuksia ja osoittaneet koko ideologian  ristiriidat. Liberaalidemokratia ei voi toimia täydellisesti, jos se edistää rakenteita, jotka luovat sitä kannattaviin maihin suuntautuvia pakolaisvirtoja. Erityisesti, jos nämä pakolaiset eivät jaa liberaalidemokratian arvoja tai pysty integroitumaan kapitalistiseen järjestelmään samalla tavalla kuin kantaväestö. kirjailijan mukaan mikään salaliitto tai tietoinen pyrkimys ei ole pakolaisvirran takana, vaan ne ovat globaalin kapitalismin sivuvaikutuksia ja näin mahdoton estää, jos haluaa säilyttää tämän maailmanjärjestelmän.    

Kuitenkin vasemmisto ei ole onnistunut hyödyntämään näitä ristiriitoja edistääkseen omaa politiikkaa, vaan sen sijaan on joutunutkin puolustamaan järjestelmää äärioikeiston hyökkäyksiltä. Kirjailijan mukaan siitä huolimatta, että Neuvostoliitto romahti ja kommunismi menetti totaalisesti uskottavuutensa, muu vasemmisto ei ole onnistunut uudistumaan perinpohjaisesti. Sen sijaan on yritetty vastata uusiin ongelmiin vanhoilla ratkaisuilla, jotka ovat riittämättömiä. Näihin ratkaisuihin kuuluu avokätisen maahanmuuttopolitiikan salliminen ja rasismin ja imperialismin vastustaminen, ilman että mitään vaihtoehtoja tarjotaan tilalle. Tämä taas on avannut tilaa äärioikeistolle, joka tarjoaa vaihtoehtoja, vaikka kuinka epäinhimmillisiä, pähkähulluja ja ristiriitaisia ne ovat.    

Žižek on niin itsevarma, että hän kirjoitti tämän kirjan kertoakseen, miten vasemmisto voi uudistua vastaamaan uusiin ongelmiin. Kirjan pääargumentti ovat perinteisen vasemmiston kapitalismikritiikin lisäksi, tarjota globaalin luokkataistelun malli, jossa ollaan samaan aikaan solidaarisia globaalin etelän työläisten kanssa, mutta valmiina kritisoimaan sen takapajuisia arvoja. Sen sijaan, että ummistettaisiin silmät konservatiivisten muslimien ongelmiin, niihin pitää puuttua ja nostaa heidän joukostaan edistykselliset äänet. Samaan aikaan on myöskin kritisoitava suoraan niitä rakenteita, jotka luovat pakolaisia ja ehdotettava radikaaleja ja globaalin mittakaavan ratkaisuja niitten tilalle.   

Tiivistetysti kirjailija ehdottaa sosialistisen globalisaation luomista, joka korjaisi nykyisen globaalin kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Tämä tarkoittaisi globaaleja työsuojelulakeja, globaaleja ammattiliittoja ja sen sellaista riistokapitalismia estäviä toimia. Tällaisia ehdotuksia voitaisiin määritellä ääripiketylaisyydeksi. Jos on lukenut ekonomisti Tomas Pikettyn kirjan ”Pääoma 2000-luvulla” niin ymmärtää, mitä tarkoitan.      

Maiharit edellä    

Vaikka olin nähnyt muutaman Žižekin luennon ja haastattelun, en ollut vielä lukenut yhtäkään jätkän kirjaa. Siitä huolimatta, että tiesin Žižekin olevan vasemmiston Enbuske, joka pyrkii provosoimaan enemmän kuin olemaan johdonmukainen, en osannut odottaa tämän kirjan tyyliä. Kirjailija lähtee tässä teoksessa maiharit edellä aihepiiriin ja haukkuu kaikkia. Tässä uskalletaan olla vahvasti jotain mieltä ja osoittamaan, missä mentiin pieleen hienostelematta. Tämä aggressiivinen tyyli on miellyttävä, koska se pakottaa lukijan mukautumaan kirjoittajan logiikkaan ja miettimään niitä näkökulmia, mitä tämä esittää. Yllättävintä oli kuitenkin, että kaikesta agresiivisuudesta huolimatta, tässä ei esiinny rasismia tai mitään sellaista yksipuolusta haukkumista. Kirjailija pyrkii tarkastelemaan terrorismin ja pakolaisuudn ongelmat globaalista eikä nationalistisesta perspektiivistä. Toki tämä ei tarkoita, että lukijan on oltava kaikesta samaa mieltä, mutta tällainen aito inhimillinen keskustelutyyli tuntuu rehellisemmältä tavalta esittää omat ideat kuin objektiivisen kuivakas ote. Tämä on siis mielipidekirja.      

Yksipuolinen kehys    

Koska Žižek on vasemmistolainen ja koko hänen juttunsa on olla räävitön vasemmistolainen, tämä kirja on kirjoitettu pääosin vasemmistolaisille. Tässä siis oletetaan, että tietyt vasemmiston arvot ja lähtökohdat ovat lukijan tiedossa. En pidä tällaisista kirjoista, jotka on kirjoitettu yhtä kohderyhmää varten, kun se automaattisesti rajaa kaikki muut ihmiset ulos sen ehkä arvokkaista ideoista. Mutta tämä kirja onkin tarkoitettu pääosin vakuuttamaan vasemmiston, joka sitten omalla harkinnalla pyrkii vakuuttamaan muihin ihmisiin.     

Rakenne     

Kirja perustuu lukuisiin vasemmiston tabuihin ja ydinoppeihin, jotka ovat nykyaikana joko haitallisia tai auttamatta vanhentuneita. Näitä ideoita Žižek pyrkii kumoamaan ja tarjoamaan vaihtoehdon tilalle, joka on yhä tunnistettavasti vasemmistolainen. Kirjailijan tyyli on keskusteleva ja näin aika sekalainen, mutta suurimmaksi osaksi ymmärrettävä. Kuin tavallisessa ruokapöytäkeskustelussa, Žižek puhuu yhdestä aiheesta, viittaa tärkeisiin ajattelijoihin, esittää erilaisia anekdootteja ja sitten yhtäkkiä muuttaa puheenaihetta, käsitellen jotain toista aihetta, jonka jälkeen hän palaa takaisin alkujuoneen. Kirjassa tällainen tyyli on vähän häiritsevä ja joskus jäbän logiikka oli vaikea seurata tai ymmärtää.  

Yhteenveto     

Slavoj Žižekin ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” samaan aikaan miellyttää, iloitsee ja suututtaa ja panee ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan monia omia arvoja ja ideoita. Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kirjailijan kanssa, tämän kirjan puskeva ja anteeksiantamaton tyyli pakottaa tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta