Avainsana-arkisto: maahanmuuttokriittisyys

Kirjoituksia uppoavalta poliitikolta

Jussi Halla-ahon ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” on vuonna 2009 julkaistun Scripta-blogin ”valkoituja” artikkeleita vuosilta 2005‒2008, joka kiteyttää kansanedustajan ideologian. Tämä kirja sisältää juuri sen, mitä Halla-aho itse haluaa näyttää suurelle yleisölle. Nyt ainakin ei voida sanoa, että luen jäbän huonoimmat tekstit tai jonkun hänen vihamiehensä valikoimat kontekstista irrotetut pätkät. Niitäkin olen toki käsitellyt blogissani. Mutta tässä artikkelissa käsittelen ainoastaan ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” esiintyviä väitteitä. Pyrin olla ottamatta huomioon tekstien ulkopuolella olevia tapahtumia, jotka liittyvät kirjailijaan. Muuten tästä tulisi vielä pitempi teksti.

10

Halla-ahon ideologia    

Halla-aho kertoo kirjassaan olevan sekulaari vasemmistolainen liberaali. Tämän kirjan perusteella Halla-aho on juuri sitä, mitä väittää. Mies kannattaa uskonnon- ja sananvapautta, demokratiaa ja hyvinvointivaltiota. Kuitenkin miehen ajattelussa on joksikin oikeistolaisuuteen viittaavia lähtökohtia. Jos on olemassa parempi termi kuvaamaan kansanedustajan ajattelua, joista tulen kertomaan kohta, kirjoittakaa kommentteihin.

Halla-ahon teksteistä puuttuu täysin rakenteellinen analyysi ja oikeastaan Halla-aho haastaa kirjassaan koko idean, että yhteiskunnassa olisi olemassa rakenteellisia ongelmia. Halla-aho määrittelee yhteiskunnallisen rakenteen poliisin valvomaksi laiksi. Kirjailijan mukaan, jos ei ole olemassa selkeää lakia, joka syrjii vähemmistöjä,  vähemmistöjä ei syrjitä ja sillä siisti. Halla-aho sanookin kirjassaan, että yksinkertaisesti piilosyrjintää on mahdoton olla olemassa, koska jos se on piilossa, miten sen olemassaolosta voidaan tietää? Onneksi on kesä ja luin tätä kirjaa hiekkarannalla. Pystyin laskemaan kirjan hetkeksi alas, katsoa merta, auringossa paistattelevia peppuja, sinistä taivasta ja pohtia, miksi haaskaan elämääni tämän paskan kanssa?

Tästä sokratilaisesta lähtökohdasta Halla-aho lähteekin julistamaan, että vähemmistöt eivät kärsi rakenteellisesta syrjinnästä, koska sosioekonominen analyysi ulotetaan vain mustiin, eikä valkoisiin. Halla-aho toteaa ”vastaavasti melkein kaikki hyväksyvät sen olettamuksen, että valkoisen yksilön rikollisuudesta ja työttömyydestä on vastuussa ensisijaisesti hän itse” Jos en tuntisi Halla-ahoa ennestään, luulisin miehen elävän rinnakkaistodellisuudessa, jossa oletetaan edellä mainitulla tavalla. Ainakin tällä planeetalla tunnustetaan aika laajasti, että valkoiseen valtaväestöönkin kohdistuu erilaisia rakenteellisia ongelmia. Sehän on historiallisesti ollut kaikkien vasemmistopuolueitten perusta ja syy, miksi hyvinvointivaltio ylipäätänsä rakennettiin!

Halla-ahon mukaan Eurooppa on ainoa maanosa maailmassa, joka potee syyllisyyttä menneisyydestään ja sen takia se on joutunut muitten kansojen hyväksikäyttämäksi. Tämä on tyypillinen äärioikeistolainen argumentti, jossa jostain syystä ummistetaan silmät Euroopan imperialismille ja yhä olemassa olevalle geopoliittiselle mahdille ja annetaan kuva, että olemme tässä maailmassa se heikko osapuoli. Mutta ei siinä kaikki! Halla-ahon mukaan tämä itseinho on ajanut Euroopan sokeaksi sille, että se on sodassa islamia ja mustia afrikkalaisia vastaan!

Tässä alkaa kirjan artikkeleitten välinen ristiriita: Halla-ahon mukaan muslimit ja mustat afrikkalaiset ovat samaan aikaan monoliittinen valloitusarmeija, joka on salakavalasti saanut huijattua meidät ottamaan heidät vastaan, mutta myöskin viattomia monikulttuurisuuspolitiikan uhreja. Jälkimmäisen kirjailija selittää, sillä että maahanmuuttajat ovat aivopesty luulemaan, että on valkoisten velvollisuus hoivata heitä ja kun jotain ikävää tapahtuu heille, nämä pilalle lellitetyt maahanmuuttajat radikalisoituvat. Joka tapauksessa lopputulos on eurooppalaisen kulttuurin sukupuutto ja mantereen muuttuminen ”kehitysmaaksi”, koska mystisellä tavalla mustien ja muslimien kulttuuri on muuttumaton ja osa heidän perimää. Kaiken tämä Halla-aho yrittää perustella valikoiduilla rikosuutisilla ja erinäisten tutkimusten tulkinnoilla. Itse tutkimuksissa ei todeta mitään edellä mainittua, mutta Halla-aho tulkitsee niitä niin omituisista lähtökohdista, joitten mukaan kaikki maahanmuuttajien ongelmat johtuvat siitä, että nämä ongelmat kuuluvat ”heidän olemukseen.”

Tietenkin, koska kirjailija ei halua vaikuttaa ajavan vain yhtä hyvin pähkähullua ideaa, hän vielä todistaa väitetyn vasemmistoliberalisminsa vastustamalla huumeitten laillistamista ja kertomalla, että ”Homot ja feministti ovat saaneet runnottua ajoittain absurdejakin vaatimuksiaankin läpi.”. Muistakaa tuorein teksti tässä kirjassa, on vuodelta 2008. Jo silloin Halla-aho piti naisten ja seksuaalivähemmistöjen joitain oikeuksia ”absurdeina”. Mitähän mies tuumaa nyt, kun tasa-arvoinen avioliitto ja äitiyslain uudistus on hyväksytty ja vanhentunut trans-lakikin natisee liitoksissaan?

Suureksi harmikseni tässä kirjassa ei ole kuuluisaa tekstiä, missä Halla-aho fantasioi homojen ampumisesta. Mikä on aika outoa, koska tässä kirjassa Halla-aho vertaa muslimeja Roland Emmerichin ohjaaman ”Independece Day” (1996) elokuvan avaruusolioiksi, joita ”pitää tuhota ydinpommeilla”. Eli muslimien vertaaminen tappaviin avaruusolioihin oli ok, mutta homojen murhafantasiat jätettiin pois tästä mestariteoksesta? Ei mikään ihme, että norjalainen terroristi Breivik referoi Halla-ahoa manifestissaan.

Vastajihadismi    

Tietenkin Halla-aho vastustaa islamia. Itse uskonnon inhoamisessa ei ole mitään vikaa, en itsekkään pidä uskonnoista, mutta Halla-ahon kuva islamista on äärimmäisen mustavalkoinen. Halla-ahon mukaan islam on kaikista väkivaltaisin uskonto, joka on ikuisessa sodassa muuta maailman vastaan ja meidän on torjuttava se. Halla-aholle islam on monoliittinen fasistinen ideologia, joka ei ole vielä uudistunut ja sen takia se on torjuttava. Olen blogissani kirjoittanut runsaasti islamin eri haaroista, tulkinnoista ja historiasta, joten voin vain sanoa, että jätkä on pahasti väärässä kaikesta edellä mainitusta. Se, että Halla-aho ei vaikuta koskaan kuulleenkaan salafismista ja sufismista kertoo jotain ”mestarin” tietämyksestä. Halla-aho osoittaakin tietämättömyytensä julistamalla, että muslimit eivät koskaan tuomitse terrori-iskuja. Kyllä tuomitsevat ja aika äänekkäästi. Jostain syystä Halla-aho on onnistunut missaamaan kymmenet tuhannet kerrat, kun muslimit ovat tuominneet jokaisen terrori-iskun. Netistä voi löytää kokonaisia listoja kaikista islamilaisista uskonoppineista, jotka ovat tuominneet iskut, jos muuten ne ovat jääneet huomaamatta:

 

http://www.muhajabah.com/otherscondemn.php

https://www.huffingtonpost.com/kamran-pasha/the-big-lie-about-muslim_b_188991.html

https://ing.org/global-condemnations-of-isis-isil/

https://www.thetimes.co.uk/article/muslim-scholars-confront-isis-in-battle-over-ideas-xwnvts57955

Halla-aho myöskin ei vaikuta tuntevan Lähi-Itää ja sen politiikkaa, koska lukiessa tätä kirjaa, saat kuvan, että koko alue on teokraattisten sotaherrojen vallassa, eikä suurimmaksi osaksi länsimielisten sekulaarien diktatuurien alla. Tämä näkyykin siinä, että Halla-aho ihmettelee, miksi niin monta islamistia on lähtenyt Eurooppaan? jos viitsisi lukea aiheesta, niin tietäisi, mutta silloin kiihottaminen kansanryhmää vastaan käy vaikeaksi! On ihmeellistä, miten kokonainen maailmankuva voi rakentua tietämättömyydelle!

Valtamedia    

Käsitys valtamediasta on ehkä se kaikista ristiriitaisin ja typerin ilmiö tässä kirjassa. Suurin osa kirjan artikkeleista käsittelee sitä, miten valtamedia ”pimittelee” faktoja, mutta suurin osa Halla-ahon käyttämistä lähteistä, joilla hän yrittää perustella teesinsä, tulevat Hesarista ja iltalehdistä! Halla-aho huomaakin yhdessä vaiheessa tämän ja yrittää todistaa, että ”pimitys” näkyy siinä, miten nämä valtavirtalehdet eivät mainitse rikollisten ihonväriä tai nimeä. Silti suurin osa kirjassa käytetyistä esimerkeistä maahanmuuttajataustaisten rikollisuudesta ovat peräisin juuri edellä mainituista medioista! On ihan tieteellisesti tutkittu, että valtamedia lietsoo raportoinnillaan muukalaisvastaisuutta ja tämä koko kirja on hyvä esimerkki siitä.

Suvaitsvaisto    

Sen lisäksi, että vihollisena ovat muslimit ja mustat afrikkalaiset, Halla-aho vastustaa myöskin ”suvaitsevaistoksi” nimeämänsä ihmisiä, jotka koostuvat poliittisesta ”eliitistä”. Halla-aho ei jankuta kommunisteista tai kulttuurimarxisteista, vaan hänen mukaansa suvaitsevaisto koostuu kaikista monikulttuurisuutta kannattavista ihmisistä, niin oikealta kuin vasemmalta. Halla-aho kuluttaakin aika paljon aikaa suvaitsevaiston määrittelemiseen: suvaitsevainen ihminen on aina valkoinen eurooppalainen, joka ”tyhmyyttään” auttaa kehittyvien valtioitten asukkaita, vaikka nämä asukkaat eivät halua auttaa valkoisia. En tiedä, mistä Halla-aho on saanut käsityksen, että valkoiset eurooppalaiset ovat ainoat kansat maailmassa, jotka auttavat muita kansoja? En tiedä onko hän tässä tietoisesti epärehellinen, vai onko Halla-aho niin vieraantunut todellisuudessa, että oikeasti ajattelee näin?

Kirjailijan mukaan ainoa syy, miksi suvaitsevainen haluaa edistää maahanmuuttoa, vaikka se ”tappaa ihmisiä” on, että tälle tulisi hyvä mieli. Oikeastaan suvaitsevainen on Halla-ahon mukaan itsekäs narsisti, joka haluaa päteä omalla hyvyydellään ja eettisyydellään. Kirjailijan mukaan päteminen näkyy siinä, että, sen on oltava jotain, joka erottaa suvaitsevaisen suurimmasta osasta ihmisistä, tehden tästä ”paremman” kuin muut. Kirjailijan mukaan tämä erottelu tapahtuu hyväksymällä ”barbaareja” maahanmuuttajia, joita ”tavallinen ihminen inhoaa.” Halla-aho yrittää todistaa tämän sillä, että eurooppalaiset ihmisoikeusjärjestöt eivät kritisoi Iranin teokratiaa (kritisoivat)  ja osoittamalla huolensa, että liian suuri maahanmuuttajien rikosuutisointi voi lietsoa rasismia. Halla-ahon mukaan rasismi johtuu siitä, että maahanmuuttajat ovat kaikki rikollisia ja terroristeja, joten jos haluaa välttää rasismia, maahanmuuttoa on vähennettävä. Tietyssä mielessä kirjailija omaperäinen logiikka on oikeassa siinä, että maahanmuuttajien törttöily lisää ennakkoluuloja, mutta ei yksittäisten maahanmuuttajien rikollisuudesta voi vetää johtopäätöstä, että kaikki maahanmuuttajat ovat rikollisia. Sehän on kirjaimellisesti rasismia. Halla-ahon logiikalla Hitler oli oikeutettu vihaamaan juutalaisia, kun osa juutalaisista oli äärivasemmistolaisia terroristeja.

Mutta kirjailijan mukaan tärkeämmät komponentit suvaitsevaisuudessa ovat itseinho ja ”ksenomania” (muukalaisrakkaus). Tämä Halla-ahon määritelmä perustuukin perinteiseen äärioikeistolaiseen oletukseen, että antirasismi on ”rodullista itsemurhaa”, koska ”miten voi hyväksyä omaa rotua tuhoavia barbaareja?” Mutta teksteissä on vihjeitä myöskin salaliitosta, koska aina sellainen pitää olla. Halla-ahon mukaan maahanmuutto on keinotekoista ja sitä vain edistetään, koska vallassa on joukko mielisairaita suvaitsevaisia ja sen takia vaihtamalla hallitus, maahanmuutto saadaan estettyä. Asiaan ei tietenkään liity suuret geopoliittiset sotkut, joihin länsimaiset suurvallat ovat kaulaa myöten mukana, ei tietenkään.

Rakenne   

Selkeää temaattista rakennetta kirjassa ei ole, vaan tekstit vaikuttavat esiintyvän vain kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa on monta artikkelia, jotka käsittelevät samoja aiheita ja samoja argumentteja. Tämä teki lukemisesta rasittavaa, kun ei ihan kiinnostanut kolmatta kertaa lukea samoista asioista. Toimituksen puute on jokin äärioikeistolaisten fetissi, koska aina nää kirjat on huonosti editoitu. En tiedä onko äärioikeistolla jotain kirjojen toimittajia vastaan vai ovatko kaikki päätoimittajat vain antirasisteja, jolloin äärioikeistolainen täytyy itse yrittää koota kirjansa ja tulos on aina tällaista sotkua?

Kirjan tekstit rakentuvat suurimmaksi osaksi saman kaavan mukaan, jossa Halla-ahon kertoo jostain uutisesta, joka herättää ajatuksia. Tästä Halla-aho alkaa dekonstruktioimaan uutisen kieltä kuin mikäkin Frankfurtin koulukunnan sosiologi. Analyysin jälkeen kirjailija joko väittelee tekstin pointteja vastaan tai kysyy sarkastisia kysymyksiä, joihin hän ei koskaan vastaa. Mielenkiintoisinta Halla-ahon diskurssianalyysissa on sen omituisuus. Sitä luulisi filosofian tohtorin ja kielitieteilijän osaavan purkaa tekstejä ja tulkita niitä, mutta Halla-aho epäonnistuu melkein joka kerta tekemään niin. Useimmissa teksteissä Halla-aho joko ymmärtää tekstin pointin oikein, mutta vastaa siihen täysin erilaisista lähtökohdista, jotka hämärästi liittyvät tekstiin tai hän ymmärtää tekstin viestin väärin ja lähteekin kumoamaan hänen itsensä keksimänsä väitteen, joka ei ilmene tekstissä. Molemmissa tapauksissa Halla-aho väittelee täysin eri asiasta kuin tekstit ja joskus jopa täysin eksoottisista ja kapeista lähtökohdista.

Esimerkiksi yhdessä vaiheessa Halla-aho haastaa uutisessa olevaa väitettä, että maahanmuuttajia ei saisi yleistä, kysymällä, miksi USA:ssa saa tilastoida mustia? En tiedä, miten toisen maan tilastotieteet liittyvät Suomessa oleviin rasistisiin stereotypioihin maahanmuuttajista? Koko kirja on täynnä tällaisia omituisia kysymyksiä, joissa rinnastetaan jokin hämärästi aiheeseen liittyvä asia ja kysytään ”miksi noi saa, muttei me?” Oma suosikkini oli Halla-ahon vankka kysymys, miksi meidän pitäisi olettaa, että suurin osa somaleista ei ole rikollisia? Halla-ahon mukaan on toimittajien tehtävä todistaa, että kaikki somalit eivät ole rikollisia, eikä vain väittää niin. Eli Halla-ahon lähtökohta käsitellessä somaleita on se, että he kaikki ovat rikollisia, jos toisin ei todisteta. Varovaisen konservatiivisen arvioni mukaan Halla-aho on ehkä rasisti. Saan enemmän vahvistuksia tästä, kun Halla-aho kuvaa maahanmuuttajia ”barbaareiksi”, ”heinäsirkkaparviksi” ja planeettoja tuhoaviksi avaruusolioiksi sekä yrittää useita kertoa argumentoida, että maahanmuuttajissa on jokin ”olemuksellinen” valmius rikollisuuteen, epäsiisteyteen, raiskaukseen ja terrorismiin.

(Lopullinen) ratkaisu?   

Tietenkin Halla-aho pyrkii tarjoamaan ratkaisuja kokemaansa ongelmiin. Valitettavasti ratkaisut ovat ristiriitaisia. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa Halla-aho sanoo, että Suomen pitää ottaa vastaan pakolaisia, mutta kriteerejä on vain tiukennettava, mutta myöhemmin hän sanoo, että kaikki pakolaiset ovat oikeastaan joko sotarikollisia, terroristeja tai olemukseltaan niin perverssejä, että heidän maahantulo on estettävä. Kirjassa meneekin sekaisin pakolaiset, paperittomat, turvapaikanhakijat, siirtolaiset ja Suomessa syntyneet maahanmuuttotaustaiset nuoret. Erityisesti jälkimmäiset. Halla-aho tulkitsee monia rikosuutisia ikään kuin siinä esiintyneet ihmiset olisivat astuneet ulos vastaanotto keskuksesta ja raiskanneet tai puukottaneet tuntemattoman suomalaisen veronmaksajan. Tämän vuoksi kirjassa on kaksi ristiriitaista ratkaisua: Ensimmäinen on sallia maahanmuuttajien kritisointi ja lopettaa kaikki antirasistinen työ, jotta maahanmuuttajat oppivat ottamaan vastuun omasta elämästään ja työllistymään. Toinen ratkaisu, on sulkea rajat, koska sen lisäksi, että se estää eurooppalaisen kulttuurin sukupuuton, se opettaa kehittyvät valtiot ratkaisemaan ongelmansa yksin. Halla-aho olettaa jostain syystä, että Afrikan ja Lähi-Idän ahdingot eivät johdu imperialismista ja epätasa-arvoisista kauppasuhteista, vaan siitä, että afrikkalaiset ovat tyhmiä ja arabit ovat muslimeja.

Mutta kummatkin ratkaisut ovat aika maltillisia verrattuna, vaikka Breivikin, joka halusi pakkosiirtää ja käännyttää kaikki Euroopan muslimit. Jos analysoimme vain tämän kirjan tekstejä, Halla-ahoa ei voida luonnehtia äärioikeistolaiseksi, vaikka selvästi hän on rasisti ja teksteissä on samanlaisia argumentteja ja ajattelun lähtökohtia kuin edellä mainitussa poliittisessa suuntauksessa. Tietenkin tekstin ulkopuoliset faktat viittaavat juuri päinvastaiseen.

Siinä mielessä pystyn ymmärtämää Scripta-blogin suosion, koska tässä ei kehoteta ryhtymää suoraan väkivaltaan maahanmuuttajia vastaan, oikeastaan Halla-aho kieltää kaiken väkivallan. Ainoa kohta, missä Halla-aho edes ehdottaa jotain sinne päin on, kun hän toteaa Suomen hallituksen maahanmuuttopolitiikan olevan ”kansantahdon vastaista” ja näin hänen mielestään suomalaisilla on oikeus kaataa hallitus. Mutta tämänkin kohdan voidaan tulkita niin monella tavalla, ettei ole hedelmällistä pitää sitä osoituksena Halla-ahon antidemokraattisuudesta.

Mitä lukijat saavat Scriptasta?    

Luulenkin, että Halla-aho houkuttelee kahdenlaisia lukijoita: Ensimmäiset ovat ihan oikeita äärioikeistolaisia, jotka uskovat rotujen hierarkiaan, mutta pitävät Halla-ahoa jonkinlaisena äärioikeistolaisuuden normalisoijana, joka luo ”portin” äärimmäisemmille johtopäätöksille. Sitten ovat tavalliset ihmiset, jotka voivat olla rasisteja tai jopa ennakkoluulottomia, mutta he ohittavat Halla-ahon rasistisen retoriikan, koska heitä houkuttelee Halla-ahon suora puhe monikulttuurisuuden ongelmista ja hänen tarjoamat ratkaisut. Halla-aho onkin tietoisesti kirjoittanut suurimman osan teksteistään kysymysten muodossa, jolloin vastuu tekstistä vedetyistä tulkinnoista siirtyy lukijoille, eikä kirjoittajalle. Jää lukijalle päätettäväksi ovatko kirjailijan rasistiset ilmaisut vain ”tunnepuhetta”, ”värikkäitä vitsejä” vai kiinteä osa miehen maailmankuvaa ja agendaa. Tämä selittääkin, miksi minä näen suoraan Halla-ahon rasismin ja ajatusvirheet, kun taas joku muu voi nähdä fasismia ja kolmas taas vain huolestuneen liberaalin tunteitten purkauksia, joissa on ”totuuden siemen”. Epämääräisyys on Halla-ahon valtti ja se selittääkin, miksi hänen kirjoitettu retoriikkansa on karismaattisempaa kuin hänen julkinen esiintymisensä.

Yhteenveto

Jussi Halla-ahon ”Kirjoituksia uppoavasta lännestä” on suurin piirtein sitä, mitä odotinkin. Ainoa positiivinen puoli tässä kirjassa on Halla-ahon loistava kirjoittaminen. Vaikka miehen teesit ovat absurdeja, hän osaa kirjoittaa viiltävää sarkasmia, jolle onnistuin aidosti nauramaan. Mutta jos tätä yrittää tarkastella vakavissaan, niin ei tämä ole muuta kuin rasistista propagandaa. Maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyy oikeasti vakavia ongelmia, jotka juurikin valtamedia on asiallisesti raportoinut, mutta se tapa, jolla näitä ongelmia aletaan tässä kirjassa analysoimaan ovat liian puutteellisia ja haitallisia.

Kirjassa valikoidut tekstit antavat kuvan jo radikalisoituneesta kirjoittajasta. Se oli minulle yllätys, koska oletin kirjan olevan koottu niin, että pystyt seuraamaan, miten viaton maahanmuuttokriitikko joutuu ankaran leimaamisen ja kritiikin takia radikalisoitumaan. Halla-aho selvästi menetti huikean propagandatilaisuuden asemoida itsensä uhriksi. Enemmänkin saat kuvan miehestä, joka luulee olevansa äärimmäisen fiksu, kun ei ymmärrä sosiologiaa.

Tämä kirja sai minut pohtimaan Said Ahmedin analyysiä kirjassa ”En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä” (2009), jonka mukaan Halla-ahon kaltaiset äärioikeistolaiset juuri syntyivät, koska heidän kritiikkiään leimattiin rasistiseksi, sen sijaan, että kuunneltiin heidän aitoja huolia ja pyrittiin yhdessä etsimään ratkaisuja. Olisiko perussuomalaisten radikalisoituminen äärioikealle voitu välttää, jos Halla-ahon nostattamia huolia olisi pyritty analysoimaan ilman leimaamista? Tämä kirja ei selvästi anna vastausta siihen, koska sen lähtökohdat ovat jo rasistisia ja propagandistisia. Mutta mitä tämä kertoo modernista kotimaisesta äärioikeistosta, kun Halla-aho pidetään sen suurimpana ajattelija?

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin

Monen kirjoittama ”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin.” On tänä vuonna julkaistu tietokirja oikeistopopulistisesta propagandasta ja miten median tulisi reagoida siihen.   

3

Otin tämän kirjan hieman vastahakoisesti lukulistaan. En ole toimittaja, eikä journalismin säännöt kiinnosta. Mutta kun luin artikkelin, jossa kuvailtiin, miten tässä kirjassa analysoidaan oikeistopopulistien propagandaa, kiinnostuin. Tutkin äärioikeistoa ja oikeistopopulistit ovat nykyään sen verran lähellä varsinaista äärioikeistoa, että tästä voisi poimia muutaman oivalluksen ja lähdeviiteen. Otin sitten kirjan luettavaksi.   

Rakenne   

En käsittele tässä arviossa kirjan ohjeita toimittajille, kun ei kiinnosta, enkä ole alalta. Keskitynkin kertomaan mitä kirjassa on oikeistopopulisteista.    

Heti kättelyssä huomaa, että käsite ”oikeistopopulisti” on vain poliittisesti korrekti eufemismi äärioikeistolle. Kirja käsittelee pääosin Perussuomalaisia, Trumppia ja Brexitiä. Mutta nyt, kun Perussuomalaisten johdossa on fasistisen Suomen sisun jäsen ja puoluee koostuu pääosin ammattirasisteista, puolueen kutsuminen ”populistiseksi” kuulostaa hieman vähättelevältä. Omissa kirjoissani, jos on fasistisen holokaustia kieltävän ja juutalaisia vihaavan äärijärjestön puheenjohtaja, on fasisti, eikä ”populisti.” Tässä kirjassa myönnetään, että Perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin sen perustamisajakohdalla. Tapani Rassin analyysi on tässä tapauksessa parempi: ”Perussuomalaiset – fasistinen puolue, muttei fasistipuolue

Tässä kirjassa on lukuja siitä, miten oikeistopopulistit reagoivat mediaan, miten he viestittävät sille ja miten oikeistopopulistien omat mediat toimivat. Tässä huomaakin sen käsitesotkun, kun kaikista maailman lehdistä MV??!! -lehti on ”oikeistopopulistinen vastamedia” vaikka siellä on kirjaimellisesti uusnatsien salaliittoteorioita ja lehden entinen omistaja Ilja Janitski on tunnettu juutalaisvihaaja. Vaikka kirjan kirjoittajat kuvaavatkin MV-lehden sisällön ”propagandistiseksi” he eivät uskalla kutsua lehteä propagandajulkaisuksi, vaikka se on sitä. Sitä huomaa, että sana ”kriittinen” tässä kirjassa ei tarkoita kunnon kritiikkiä.    

Retoriikan analyysiä   

Luvut, joissa analysoidaan oikeistopopulistien viestintää ovatkin mielenkiintoisinta antia kirjassa. Tässä esimerkiksi osattiin muotoilla hyvin, miten oikeistopopulistit ovat oppineet hyödyntämään mediaa ja vastustajiaan, oman propagandansa levittämisessä. Esimerkiksi, kun yksi persupoliitikko kirjoittaa omassa Facebook-sivussa, jotain pirun perverssiä. Media reagoi siihen ja yrittää kysyä, mitä tuo kirjoitus tarkoittaa? Persupoloiitikko ei vastaa haastattelupyyntöihin, jolloin media joutuu raportoimaan suoraan persun vihaviestin sellaisenaan. Persujen vastustajat älähtävät ja kertovat, miten tämä persupoliitikko on natsi ja ihmisvihaaja. Samaan aikaan muut persut ryntäävät puolustamaan. Syntyy sellaisia puheita kuin ”vasemmisto ymmärtää viestin väärin” tai ”tämä on ajojahti poliitikkoa kohtaan ja sananvapauden loukkauamista”. Missään vaiheessa kukaan puoluetovereista ei kritisoi itse vihaviestin sisältöä, vaan maksimissaan sen ”karua” muotoilua. Näin vihaviestin kirjoittanut persupoliitikko ei vieraannuta omia kannattajia, jotka ovat samaa mieltä viestin sisällön kanssa. Syntyy mielikuva, että oikeasti muut ovat ymmärtäneet vihaviestin tahallaan väärin. Persupoliitikko kirjoittaa blogikirjoituksen siitä, miten Suomi on DDR ja hän on joutunut noitavainoon, kiihottaen omat kannattajat ja sivustakatsojat vihaamaan ”punavihreitä somelynkkaajia”. Loppujen lopuksi kaikki ovat lukeneet persun vihaviestin ja propagandan sisältö on levinnyt laajalle, vailla haastetta.   

Mitä median pitäisi siis tehdä? Joko yrittää saada selvennystä viestin merkityksestä kirjoittajalta itseltään tai jättää raportoimatta. Mitä olen itse havainnut, suurimmaksi osaksi media tekee jo tätä, koska se määrä aivopieruja, joita persut kirjoittavat somessa on liian suuri, että jokaista jaksaisi purkaa julkisesti.  Twitterissä voi seurata Dmitry Gurbanovin tiliä, jos haluaa nähdä ”parhaat palat” perussuomalaisten someviestinnästä.  

Mielenkiintoisin oivallus kirjassa oli kaksisuuntainen viestintä. Populistipoliitikot käyttävät samaa harhautustaktiikkaa kuin Ed Hussainin raportoimat islamistit. Kirjailijoitten mukaan kaksisuuntainen viestintä on diskurssi, jossa on kaksi eri merkitystä kahdelle eri yleisölle. Päällisin puolin poliitikko puhuu tavallisista asioista suurelle yleisölle, mutta retoriikkaan on sekoitettu vihjeitä ja koodeja äärimmäisimmille kannattajille, jotta nämä ymmärtäisivät poliitikon olevan ”heidän asialla”. Jos joku tuleekin haastamaan poliitikon sanomaa, tämä voi taas kaatua maahan ja itkeä, miten hän on kuin Anne Frank ja haastaja on vainoharhainen.  Opinkin tässä kirjassa, että ”uhriutuminen ” on ihan oikea akateeminen käsite kuvaamaan populistien melodraamaa.   

Vaikka nämä kaksi edellä mainittua taktiikkaa kuulostavat samankaltaisilta, molemmilla on eri tarkoitus. Ensimmäisen on levittää laajalle vihasanomaa ja toisen tarkoitus on kiihottaa rivikannattajia. Molemmat kuitenkin on rakennettu niin, että niitä ei voida kyseenalaistaa ja haastaa, ilman että vaikuttaa vainoharhaiselta. Sitä luullaan, että populistit ovat vain amatöörejä, jotka eivät osaa hillitä itseään, mutta tässä kirjassa on esimerkkejä hyvin tietoisista retorisista rakennelmista.    

Kaipaisin kuitenkin syvällisempää analyysiä tässä kirjassa. Esimerkiksi kirjailijat eivät ollenkaan kyseenalaista populistien sananvapausretoriikkaa. Kun populistin sanomisia kyseenalaistetaan tai haastetaan, tämä uhriutuu ja sanoo sananvapautensa tulleen loukatuksi. Mistä lähtien jonkun sanomisen haastaminen ja kyseenalaistaminen ovat sananvapauden loukkaamista? Tätä kirjailijat eivät pohdi. Sananvapauden loukkaaminen olisi, jos valtio pidättäisi poliitikon puheittensa takia, ei se, että YLE kirjoittaa kriittisen artikkelin poliitikon vihaviestistä. Esimerkiksi persupoliitikkolla on täysioikeus esittää, että hänen sananvapautta loukataan, kun hän saa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Mutta se, että ihmiset pahastuvat ja vaativat potkuja puheittesi takia ei ole sananvapauden loukkaamista. Puolueella tai yrityksellä, kun on vapaus potkia imagoaan pilaavan sekopään. Sitä luulisi liberaalikapitalismin alla elävän ihmisen tietävän ihmisten oikeudesta äänestää jaloillaan. 

Olisin kaivannut kirjailijoilta toteamuksen, että sananvapaus ei ole vapaus pakottaa muut kuulemaan omia horinoita hiljaa. Sinulla voi olla vapaus puhua vaikka, mitä hävyttömyyksiä, mutta minulla on vapaus kutsua puheitasi hävyttömyydeksi ja kertoa tarkalleen, miten väärässä olet. Onkin jonkinlainen lingvistinen voitto, että tunnemme käsitteen ”somelynkkauksen” joka käytännössä tarkoittaa sitä, että jollakin ihmisillä on yhä moraali tallessa ja pahastuvat, kun joku lietsoo vihaa kokonaisia ihmisryhmiä vastaan. Olen elänyt Brasiliassa, missä ihmisiä oikeasti lynkataan ja lynkkaajat ovat juuri sellaisia ihmisiä, jotka jakavat samoja mielipiteitä kuin kotimaiset rasistimme, homofoobikomme ja sovinistimme. Joten tällainen asetelmien pääalaspäin kääntäminen on irvokasta ja mautonta.  

Sama on ”markkinapopulismi” käsitteen kanssa. Kirjassa annetaan lyhyt kuvaus, mitä tämä käsite tarkoittaa, mutta ei lähdetä syvällisempiin analyyseihin sen laajuudesta. Markkinapopulismi tarkoittaa kapitalismia puolustavaa retoriikkaa, jossa pyritään heijastamaan kapitalismin ongelmat johonkin syntipukkiin. Kirjassa käytetään esimerkkinä EU:ta, jota moni brittiläinen tabloidi esitti olevan brittiläisten pienyrittäjien vihollinen. Lehdet esittivät, että jos pienyrittäjä halusi kasvattaa liiketoimintaansa, EU:sta olisi erottava. Minua kiinnostaisi enemmän, miten tätä markkinapopulismia käytetään etnisiin ryhmiin? Esimerkiksi, miten sen sijaan, että kritisoitaisiin suuryritysten veronkiertoa ja, miten se heikentää hyvinvointivaltion rahoittamista, media syyttääkin pakolaisia ja köyhiä ”sosiaaliturvan hyväksikäyttämisestä”? 

MV-lehti   

Kirjassa analysoidaan äärioikeistolaisten propagandalehtiä, erityisesti MV-lehteä ja sen lukijakuntaa. Mielenkiintoisin löytö kirjassa on sama, minkä itsekin tein: MV-lehti oikeastaan ei yritäkään vedota tavallisiin ihmisiin, vaan se on suunnattu jo radikalisoituneisiin. Olen oman kandityöni takia joutunut lukemaan MV-lehtieä ja havaitsin, miten artikkeleissa on ihan oma sisäinen slangi ja oletukset, joita ei tarvitse erikseen tarkentaa. Tavallisen ihmisen melkein pitääkin käyttää urbaania sanakirjaa ymmärtääkseen, mistä lehdessä edes puhutaan. Tämä oli jotenkin samaan aikaan huolestuttava ja lohduttava löytö. Tässä kirjassa onkin empiirisempää tietoa propagandalehtien viestinnästä ja miten siihen reagoidaan.    

Kirjan mukaan on olemassa kolmenlaisia MV-lehden lukijoita. On asiaan vihkiytyneet, jotka haluavat lukea vain oman ideologiansa linssin läpi suodatettuja artikkeleita ja sitten on ”agendakriitikot”. Jälkimmäiset tietävät MV-lehden olevan roskaa, mutta samalla he uskovat kaikkien lehtien olevan vääristynyttä propagandaa. Nämä agendakriitikot kuvittelevat osaavansa ”poimia” propagandan seasta oikeat faktat, joita valtamedia ”salaa”. Sitten on satunnaisia lukijoita, jotka kurkkaavat välillä MV-lehteä saadakseen ”toisen perspektiivin” , mutta eivät ole niin radikalisoituneet, että hylkäävät todellisuuden. Kirjailijoitten mukaan lopputulos on kuitenkin sama: maailmankuvan paha vääristyminen. MV-lehden lukijat toimivat samoilla vaikuttimilla kuin salaliittoteoreetikot. Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa muita fiksumpia ”kriittisiä totuudenetsijöitä” vaikka ovat todellisuudessa vielä tietämättömiä kuin tavalliset kansalaiset.

Yhteenveto   

”Media & populismi. Työkaluja kriittiseen journalismiin” on hyvä kirja ihmiselle, joka tietää aika vähän oikeistopopulismista ja äärioikeistolaisesta propagandasta. Mutta minunlaiselle pimeissä soissa sukeltavalle hyypiölle, tässä puuttui purevampi analyysi.   

1 kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Eurabian anatomia

Bat Ye’orin vuonna 2005 kirjoitettu ”Eurabia: Euro-arabi -akseli” (oma suomennos) on pahamainen kirja, jonka mukaan EU ja arabimaat ovat salaliitossa keskenään vaihtaakseen halpaa öljyä muslimimaahanmuuttajiin, kunnes valkoiset eurooppalaiset hävitetään sukupuuttoon.  

Joka ikinen modernia radikaalioikeistoa käsittelevä kirja mainitsee tämän teoksen yhdeksi rasististen ryhmittymien ideologiseksi perustaksi. Tunnetuin tapaus on norjalainen terroristi Breivik, joka referoi manifestissaan tuhansia kertoja tätä kirjaa, perustellakseen nuorten lapsien massamurhan. Tämän vuoksi oli niin kuin vähän pakko ottaa tämä kirja lukulistaan, jotta voisin ymmärtää minkälaiseen ”intellektuaaliseen” perustaa koko eurabia-salaliitto perustuu?    

34

Modernin äärioikeiston älynväläys   

Lyhyt vastaus on, että ei mihinkään. Mitä intellektuaalista oikein kuvittelin löytäväni kirjasta, jonka mukaan kaikki maailman muslimit ja EU ovat yhdessä juonimassa valkoisen rodun sukupuuton puolesta? Silti jotkut ihmiset ihan oikeasti uskovat tähän paskaan!  Esimerkiksi oikean elämän Kummeli-hahmo Marco de Wit uskoo tähän salaliittoteoriaan täydellä sydämellä ja häpeilemättömästi.    

Pitkä vastaus on sitten tämä: Kirjailija on jonkin sortin äärisionisti, joka on niin hullu, että hän kaatoi lukuisia puita kirjoittaessa salaliittoteoriasta, joka on lähes samanlainen kuin natsien antisemitistiset salaliittoteoriat.   

Salaliiton ydin   

Bat Ye’orin teesi on, että koska EU:n sisällä on järjestö (EAD), joka edistää Euroopan ja arabimaitten välistä dialogia, se on todiste, että EU on arabien hallinnassa. Koska tietenkin auta armas, jos eurooppalaiset yrittävät dialogoida kauppakumppaneittensa kanssa. Tähän sitten sekoittuu kaikkea niin sekopäistä paskaa, joka on sisäisesti ristiriidassa, että voisin kirjoittaa melkein kirjan vain niitten ruotimisesta. Silti lyhennän.    

Kirjailija yrittää käyttää EAD-järjestön asiakirjoja ja virkamiesten lausuntoja lähteinä omille sekopäisille väitteille, mutta vaikka lainaukset on otettu pois kontekstista, ei niissä itsesään ole mitään raskauttavaa. Kirjan sivuissa olevat hyvinkin viattomat lauseet muuttuvat kirjailijan tulkinnan mukaan ”salaviesteiksi”, joita vain hän osaa tulkita ”oikein”. Vaikka olen lukenut paljon huuhaata, niin tämä oli se kaikista mielisairain kirja, mitä olen tähän mennessä lukenut. Tässä kirjassa on niin kovat fantasioinnit, että oikein hengästyin.    

Bat Ye’orin mukaan Ranskan hallitus, kommunistit, natsit ja katolinen kirkko liittoutuivat muslimivaltioitten kanssa ja suunnittelivat kristittyjen ja juutalaisten hävittämistä Euroopasta oman vaikutusvaltansa kasvattamiseksi.  Bat Ye’or tyypilliseen salaliittoteoreetikon tapaan on luonut monimutkaisen suhdeverkoston, joka ikisen tahon kanssa, joka on joskus tehnyt yhteistyötä jonkun muslimin kanssa ”todistaakseen” laajan salaliiton. Koko kirjan oletus onkin se, että muslimit ovat pahuuden itse ilmentymä, eikä kukaan ”hyvä ihminen” voisi tehdä yhteistyötä muslimien kanssa, joten ”ainoa” selitys yhteistyölle on oltava paha salajuoni. Ei siis geopolitiikka, kauppa tai tavalliset diplomaattiset suhteet naapurivaltojen kanssa, vaan salaliitto eurooppalaisen valkoisen rodun hävittämisessä. Samalla logiikalla esimerkiksi Suomen hyvät suhteet Neuvostoliiton kanssa voitaisiin tulkita salajuoneksi, jossa me suomalaiset yritettiin edistää kommunismia Eurooppassa!  Kirja siis noudattaa samaa kaavaa kuin vanhat juutalaisvastaiset salaliittoeoriat, joitten mukaan juutalaiset ovat aina yrittäneet hävittää valkoisen rodun. Esimerkiksi Hitlerin käsitys ”rotujen ikuisesta taistelusta” noudatti tätä oletusta, mutta koska nykyään saat kummallisia katseita, jos puhut rotujen välisestä sodadsta, Bat Ye’or puhuukin uskonnosta, mutta tavalla kuin islam olisi osa arabeitten DNA:ta.

Tekniset saavutukset   

Alan oikeasti vakavissani harkita sitä näkemystä, että mitä rasistisempi henkilö on, sitä huonommaksi hänen kykynsä kirjoittaa menevät. Tämä kirja on huonosti kirjoitettu, kuten kaikki tähän mennessä lukemiani äärioikeistolaisten kirjat! Lasken tämän äärioikeistolaiseksi, koska kyllä sionisti voi olla oikeistolainen, rasisti ja äärimmäinen.     

Kirja toistaa samoja pointteja uuvuksiin saakka. Kun jo ensimmäisissä sivuissa on jo niin paljon asiavirheitä, myöhemmin samojen virheellisten pointtien lukeminen on todella puuduttavaa. Koska Breivik plagioi tämän kirjan tekstiä omaan manifestiinsa, tässäkin on samaa paskaa muotoilua, jossa useita erilaisia nimikkeitä toistetaan läpi koko kirjan yhtenä pötkönä, jolloin lukeminen on todella vaikeaa. Esimerkiksi lause: ”Anti-amerikkalainen, anti-juutalainen, anti-eurooppalainen ja antikristillinen euroarabisalaliitto.” toistuu useita kertoja pitkin kirjaa, aina tässä samassa järjestyksessä. Eikö tätä voitu lyhentää joksikin termiksi, jota vain alussa selitetään? 

Äärimmäistä orientalismia 

Rasismi ilmenee tässä kirjassa siinä, että kirjailija ei tiedä vihaako hän islamia vai arabeja? Kirjassa saa vaikutelman, että molemmat ovat yhtä ja samaa. Kirjassa esitetään Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka kuin se olisi suuri yksimielinen islamilainen blokki. Ei siis alue, jossa on sekulaareja diktatuureja, tai maita, joissa on täysin erilaiset islamin suuntaukset. Kirjailija ei selvästi tiedä mitään Lähi-Idän sunnien ja shiiojen erimielisyyksistä, Iranin ja Saudi-Arabian välisestä sapelien kallistelusta tai Syyrian alaviittien yliedustetusta asemasta sekulaarissa hallituksessa. Teksti antaa kuvan, että melkein kaikki seemiläisen näköiset ihmiset ovat muslimeja, jotka haluavat tappaa kaikki valkoiset. Tämä ilmenee siinä, että kirjailija pitää sekulaareja arabivaltioita osana islamisaatiojuonta, vaikka monet kirjassa mainituista valtioista ja päättäjistä ovat olleet aktiivisesti taistelleet fundamentalismia vastaan! Sama käy arabialaisten terroristijärjestöjen kanssa.  Tässä kirjassa esimerkiksi sekulaarinen palestiinalaisjärjestö PLO pidetään osana islamisaatiojuonta.   

Kirjassa myöskin osoittetaan totaallinen tietämättömyys alueen historiasta. Sen lisäksi, että kirjailija antaa kuvan Lähi-Idästä yksimielisenä blokkina, hän ei vaikuta tietävän, että Levantin alueen valtiot olivat länsimaitten suurvaltojen muodostamia, niin maantieteellisesti kuin poliittisesti. Tässä kirjassa edistetään jotain perverssiä kuvaa, että Lähi-Itä on ollut sama islamin alkuajoista saakka, että oikeasti koko alue aina ollut tasa-arvoisessa asemassa Euroopan kanssa, eikä 1900-luvulta lähtien alistetussa asemassa. Ainoa selitys tällaiselle tietämättömyydelle on se, että se on tahallista. Kirjailija luottaa siihen, että potentiaalinen lukija on joku rasisti, joka tarvitsee oikeutusta omalle vihalle.  

Rankkaa rusinoitten poimimista pullasta.   

Eurooppalaisten suurvaltojen imperialismi käännetään tässä kirjassa islamisaation todisteiksi. Kirjailija ihmettelee, miksi Ranska ja Iso-Britannia tukivat jihadistisia liikkeittä 60-70-luvulla? Bat Ye’or mukaan sen on pakko olla, koska jihadistit käskivät näitä suurvaltoja tukemaan heitä! Ei sitten käynyt mielessä, että Kylmä sota oli käynnissä ja moni länsimainen suurvalta tuki islamisteja ja jihadisteja torjuakseen kommunismin leviämisen? Ei tietenkään, koska se ei sovi omaan salaliittoteoriaan.  Tyypilliseen salalittoteorian tavoin, tässä kirjassa leikellään kaikenlaisia irrallisia faktoja ja sekoitetaan yhteen. Sitten piirretään yhteydet näitten faktojen ja omien perusteettomien spekulaatioitten välille.     

Äärisionismia   

Israelin puolustus on kirjan kovinta ydintä. Kirjailijan mukaan kaikki Israelin kritiikki tai sen miehityspolitiikkaa vastaan osoitetut pakotteet tai muut sanktiot lasketaan ”juutalaisfobiaksi” ja osaksi islamisaatiosalajuonta. (en tiedä, miksi kirjailija ei käytä vakiintunutta sanaa ”antisemitismi”?) Koko tämä kirja on rakennettu siihen hulluun näkemykseen, että ainoa syy, miksi osa EU:sta ja YK:sta ei hyväksy kaikkia Israelin päätöksiä, on se, että ne ovat mukana muslimien salajuonessa, jonka tarkoitus on tuhota juutalaiset ja valkoiset.

Älykästä harhaisuutta

Joku voisi tässä vaiheessa panna huomioon sen, miten äärioikeisto voi omaksua kirjan, joka on äärisionistinen ja, jonka salaliittoteoria koostuu näkemyksestä, että natsit edistivät islamisaatiota? Vastaan, että yksinkertaisesti sillä että äärioikeisto on kattonimitys useille rasistisille oikeistolaisille ryhmittymille, joista natsit ovat vain yksi monista. Elämme postmodernia aikakautta, jossa klassieksi liberaaliksi itseään kutsuva jäbä voi ajaa rankkaa protektionismia, valkoista ylivaltaa ja homonationalismia, joten kaikki on mahdollista!Suuret kertomukset ja johdinmukaisuus ovat kuolleet ja nyt kuka tahansa voi leikellä mieleisensä mukaisen ääri-ideologian, riippumatta siitä sopivatko ovat yhteen, niin kauan kun tällä ääri-ideologialla oikeutetaan omaa pahaa oloa. Tämä ratkoittaa, että äärioikeistolle johdonmukaisuus on sivuseikka ja opportunismi etusijalla. Toiseksi, kuten natsit 30-luvulla, äärioikeiston ihanteellisessa visiossa kaikki ihmisrodut eläisivät omissa valtioissaan. Hitlerkin alun perin suunnitteli pakkosiirtävänsä kaikki Euroopan juutalaiset Madagaskariin, mutta Toisen maailmansodan ongelmat menivät väliin ja piti keksiä ”lopullinen ratkaisu”. Tämä tarkoittaa, että on taktisesti nykyisen äärioikeiston edun mukaista puolustaa Israelin olemassaoloa kahdesta syystä: Ensimmäinen on se, että mahdollisesti valtaan päästyään, kaikki juutalaiset voitaisiin pakkosiirtää Israeliin. Toiseksi, Israel voi toimia Euroopan etuvartiona, joka joko hävittää kaikki muslimit Lähi-Idästä ”uudessa ristiretkessä” tai vain pyrkiä ”hallitsemaan” aluetta eurooppalaisten puolesta. Tämä voi tulla joillekin yllätyksenä, mutta äärioikeistolla on oma hullu logiikka, johon mahtuu samaan aikaan halu massamurhatta juutalaiset ja puolustaa Israelin olemassaoloa.   

Epäjohdonmukaisuus.  

Jostain syystä USA:a ei kritisoida ollenkaan, vaikka sielläkin on korkeita virkamiehiä ja politiikkoja, kuten entinen presidentti Jimmy Carter, jotka eivät hyväksy Israelin miehityspolitiikkaa.  

USA näyttäytyy tässä kirjassa ”ainoaksi” Israelin ystäväksi, joka taistelee islamisaatiota vastaan, vaikka kirjaimellisesti USA:n suurin Lähi-Idän liittolainen on Saudi-Arabia. Sitä ihmettelee, miten islamisaatiosalaliiton kirjoittanut ihminen ei tiedä, että 80-luvulla USA tuki mujahidineja (jihadisteja) Afganistanin sodassa Neuvostoliittoa vastaan ja, jonka suurin Lähi-Idän liittolainen, Israelin lisäksi, on se harvoista muslimivaltioista, joka on islamilainen teokratia! Se ainoa hirmuhallinto, joka on todistetusti edistänyt jihadismia ympäri maailmaa, ei sitten lasketa osaksi islamisaatiota! ** hakkaan päätäni seinään ja yritän hillitä itseäni, että en paiskaa tätä kirjaa seinään pari kertaa** Ei edes Stewart Home pystyisi keksimään tällaista paskaa! Jos hän keksisi tällaisen hahmon, joka kertoo islamisaatiosta, niin lukijat pitäisivät hahmoa epäuskottavana. Kuitenkin meidän keskuudessa ihan oikeasti elää ihmisiä, joitten mukaan koko tämä kirja on totisinta totta. Siellä Helsingin kaduilla leiriydytään muitten työttömien kanssa, vastustaen tämän kirjan kuvittelemaa salaliittoa. Miten tämä on mahdollista hyvät ihmiset?   

Yhteenveto   

Tämä kirja ei ole mitään muuta kuin puhdasta propagandaa, jonka tarkoitus on edistää tietynlaista agendaa, joka oikeuttaisi USA:n ja Israelin miehityspolitiikkaa. Kaikki, mikä tukee välillisesti tätä agendaa, on sitten tungettu tähän kirjaan, vaikka kuinka järjettömiä tai ristiriitaisia ne ovat. Tarkoitus ei olekaan lukea tätä kirjaa alusta loppuun asti, vaan poimia yksittäisiä argumentteja, joilla hyökätä maahanmuuttoa, Palestiinaa ja EU:ta vastaan. Ei ole ihme, että esimerkiksi Breivik hylkäsi USA:n imperialismia puolustavan osion tästä kirjasta ja keskittyi islamisaatioon. Tämä kirjan ideoitten poimiminen osoittaa, miten opportunistinen moderni äärioikeisto on. Ei haittaa, vaikka kirjailija on äärisionisti, jonka mukaan natsit edistivät islamisaatiota, jos jokin tämän idea tukee omaa agendaa. Äärioikeisto onkin omalla kierolla tavallaan fiksumpi kuin oletetaan. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.

Timothy Snyderin ”Tappotanner: Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä.” on tietokirja, joka kertoo siitä tapahtui Molotov-Robentrop-sopimuksen alueissa Toisessa maailmansodassa.

20170719_143254

Timothy Snyder keskittyy Molotov-Ribentrop-sopimuksen solmimisen jälkeisiin tapahtumiin, jotka eskaloituivat Toisen maailmansodan kauhistuttaviimpiin massamurhiin, mitä ihmiskunta oli koskaan nähnyt. Tässä ei säästetä yhtään rikosta, yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä ja kaikki rikokset näytetään kaikessa raakuudessa ja hirvittävyydessä lukijalle, jotta nykyihminen pystyisi edes jotenkin käsittämään sitä kauheutta, mitä ihmiset kokivat muutama vuosikymmenen sitten.

”Tappotanner” on kirjaimellisesti ja kuvannollisesti helvetin raskas kirja. Tätä ei hevin pysty lukemaan nopeasti, mutta kerrontatapa on todella sujuvaa, vaikkakin aihepiiri on niin rankka. Sen lisäksi, että tässä ananysoidaan sitä politiikkaa, strategista kikkailua, joukkojen liikkeitä ja tilastoja, niin kirjailija nostaa esiin aikalaiskuvauksia, jotta lukijalta ei jää epäselväksi, mitä ne kuusinumeroiset luvut tarkoittavat: nälkään kuolevia lapsia, päähän ammuttuja miehiä ja naisia ja kaasukammioissa tukehtuvia perheitä. Eloonjääneitten muistelmia, kirjeitä, päiväkirjoja ja kekistysleirien seiniin kynsillä raavitut viestit kertovat, mitä nämä massateloituksen uhrit ajattelivat, kun tajusivat, että heidät tuhottiin joko silkasta välinpitämättömyydestä tai vain koska he olivat olemassa.

Snyder käyttää viimeisempiä tutkimuksia kuvaamaan tappotantereeksi ristimäänsä Molotov-Ribentrop-alueen tapahtumia, mutta myöskin kumoamaan muutama historiallinen väärinkäsitys, mitä on muodostunut heti Toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi Snyder nostaa esiin sen, että vaikka juutalaiset olivat eläneet satoja, jos ei tuhansia vuosia Euroopassa, erityisesti Saksassa, niin saksalaiset pitivät heitä maahanmuuttajina. Syy tähän olivat 1900-luvun alun Venäjän pogromeita pakenevat juutalaiset, jotka saapuivat Saksaan asumaan. Eli natsit eivät olleet vain sekopäisiä rasisteja, vaan he käyttivät propagandavälineenä tuoreita itä-eurooppalaisia juutalaisia, jotka eivät puhunee saksaa ja, jotka olivat muutenkin hyvin erilaisia kuin Saksan-juutalaiset, oikeuttaakseen kaikkien juutalaisten hävittämistä Saksasta. Eli natsit olivat maahanmuuttokriitikoita ennen kuin pääsivät valtaan. Tai se, että Stalin oli ihan oikeasti antisemitisti ja suunnitteli itsekin Toisen maailmansodan jälkeen neuvostojuutalaisten massamurhaamista.

Molempien diktaattoreitten hiermuteot tappotantereella käydään kivuliaan yksityiskohtaisesti ja lukijalle jää päätettäväksi kuka oli molemmista se sekopäisin massamurhaaja? Hitler, joka viimeiseen asti yritti tappaa kaikki Euroopan juutalaiset, vaikka sota oltiin selvästi häviämässä vai Stalin, joka tapatti entisiä liittolaisia ja näitä edustaneet ryhmittymät, kun heidän hyödyllisyys oli hänen mielestään kulutettu loppuun?

Snyder analysoi Hitlerin ja Stalinin ideologioita hyvinkin syvällisesti ja, miten todellisuus pani tiukasti näitä utopisteja vastaan. Mielenkiintoisin huomio oli, että Snyder eristää Marxismin, Marxismi-Leninismin ja stalinismin toisistaan ja puhuu kirjassaan enemmänkin stalinismista omana kommunismista erillisenä ideologiana. Tämäkin voi johtua siitä, että Snyder on oikeasti vaivautunut lukemaan Marxia ja tietää, että Stalinin hupsuttelulla ei ole muuta yhteistä kommunismin kanssa kuin nimellisesti. Hitlerin kansallissosialismi on taas toinen tarina, koska pääosin Hitler itse muotoili tämän puhtaasi ihmisten hävittämiseen omistetun ideologian, joka olisi pitänyt hävitä Hitlerin ammuttujen aivojen mukana.

Snyder toteaa, että sodan jatkuessa stalinismi ja kansallissosialismi lähenivät toisiaan massamurhissa, taktiikoissa ja lopullisella päämääränä niin paljon, että ei voida sanoa, että nämä olivat täysin erillisiä ideologioita, vaan oikeastaan koko länsimaisen teknologisen ja tieteellisen maailmankuvan jäävuoren  huippu. Molemmat sekopäät halusivat luoda uuden täydellisen yhteiskunnan, joka noudattelisi sen ajan tiukkoja tieteellisia standardeja, joihin kuului jonkun alemman kansan alistaminen huipputeknologiselle tuotannolle. Eli Hitler ja Stalin tekivät juuri sitä, mitä Ranska, Espanja, Belgia ja Iso-Britannia olivat tehneet satoja vuosia Amerikoissa ja Afrikassa, mutta sen sijaan Eurooppa muutettaisiinkin siirtokunnaksi. Stalin Snyderin sanoin, kolonisoi itse Neuvostoliton ja sen kansan, kun taas Hiter ensin karkotti kaikki Saksan juutalaiset Saksasta ja alkoi kolonisoida ympäröiviä valtioita samalla raivolla kuin espanjalaiset konkistadorit, mutta nyt 1940-luvun parhaammalla mahdollisella teknologialla, johon kuuluivat kuljetettavat kaasukammiot, teollisen mittakaavan tuhoamis- ja työleirit ja massatuhoaseet.

Eli ”Tappotanner” ei kerro oikeastaan ihmiskunnan pahimmasta tragediasta, vaan koko länsimaisen ideologian ainoasta loogisesta loppupisteestä, jossa ihmiset muutetaan matemaattisiksi luvuiksi ja arvoiksi, joita voidaan säätää ja ohjelmoida mahdollisimma optimaaliseen visioon, huomioimatta näitten yksilöllisiä tarpeita. Kaikki ne nälkään, tauteihin, luoteihin ja kaasuun kuolleet ihmiset eivät olleet minkään arvoisia natseille ja stalinisteille, kuten eivät englantilaisille ja belgialaisille siirtomaaherroille plantaasien orjatkaan. Snyder painottaakin kirjassaan, että Toisen maailmansodan kauhut eivät olleet mikään pokkeus tai sivupolku, vaan ajan hengen huipentuma, joten jos sen koko kauhistuttavaa mittakaavaa ja historiallisia juuria ei perinpohjin analysoida julkisessa keskustelussa se voi tapahtua uudelleen ja uudelleen.

Tämä fakta mielessä, kiinnitin huomiota siihen, miten Snyder esimerkiksi painottaa siihen, miksi holokausti ja Stalinin kolektivisoinnin ja terroorin aalto tapahtuivat? Snyderinin mukaan siihen yhdistyi ylhäältä alas oleva kauaskantoinen suunnittelu uudesta ”täydellisestä” valtiosta ja usko siihen, että jotkut ihmisryhmät eivät sovi tähän visioon, joten heidät on pyyhittävä maailmankartalta. Mutta Stalin ja Hitler eivät heti päätyneet siihen johtopäätökseen, että ihmisiä piti massamurhata. Stalin päätyi näännyttämään ukranialaiset talonpojat nälkään, kun kommunismi ei levinnytkään kuulovalkean tavoin 1917 vallanmukumouksen jälkeen Eurooppaan, kuten Lenin oli ennustanut, eikä maatilojen pakkokollektivisointi tuottanutkaan haluttuja tuloksia. Nämä kaksi odottamatonta faktaa ajoivat Stalinin syyttämään ulkopuolisia Marxisti-Leninistisen vision epäonnistumisesta, koska itse visio ei voi olla koskaan väärässä, vaan joku muu on oltava. Hitler taas ei alun perin halunnut tappaa kaikkia juutalaisia, vaan ensin hän suunnitteli karkottaa heidät Madagaskariin, mutta kun Liittoutuneet julistivat hänelle sodan Puolan valloituksen jälkeen, niin se suunnitelma karsiutui ja oli löydettävä jokin muu ratkaisu ja lopulta kuuluisa ”lopullinen ratkaisu” löydettiin.

Eli natsit eivät alun perin nousseet suosioon sillä, että he halusivat tappaa juutalaisia, vaan sen takia, koska he kiihottivat kansaa pitämään kaikkia juutalaisia huonosti integroituneina maahanmuuttajina, jotka eivät voisi koskaan olla osa saksalaista yhteiskuntaa. Se, mitä natsit ja saksalaiset eivät osaneet arvata, oli että kun joltain ihmisryhmältä riisutaan kaikki inhimmillisyys, niin heille voi tehdä mitä tahansa, kuten kaasuttaa keskitysleirissä ja valmistaa heidän hiuksista tyynyjen pehmusteita. Sama tapahtui Neuvostoliitossa: Ensin pyrittiin turvaamaan vallankumous keskittämällä kaikki valta pienelle eliitille ja tottelevaiselle armeijalle, jotta kaikki ulkoiset viholliset (joita oli oikeasti olemassa) voitiin torjua. Tämä loi kehityksen, jossa kaikki epäonnostumiset alettiin pitää jonkun ulkopuolisen tekosena ja näin puhdistusten kierre alkoi, eikä sitä voitu enää pysäyttää.

Snyderin kirjan opetus on, että pahuus ei ole koskaan ilmiselvää, röyhkeää, äänekästä tai väkivaltaista, vaan se alkaa jonkun ihmisryhmän halventamisella ja dehumanisoinnilla. Kertomuksina, että kaikki ongelmat ratkeavat, kun joku joukko kansasta poistetaan yhteiskunnasta, koska he ovat olemuksellisesti epäihmisiä, kelpaamattomia ja epätäydellisiä. Tästä alkaa pahuus ja vaikka näitä ideoita esittävät ihmiset eivät itsekään haluaisi massamurhata ketään, niin holokausti on hyvä esimerkki siitä, mihin rasismi ja ihmisten dehumanisointi lopulta johtaa. Snyderin ja minun mielestäni kaikkien pitäisi ottaa urakka vastaan ja lukea tämä kirja, jotta Toisen maailmansodan tapahtumat eivät koskaan toistu.

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kommunismi ja anarkismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus