Avainsana-arkisto: maahanmuuttokritiikki

Änkyräkonservatismin paluu

Timo Vihavaisen, vuonna 2017 julkaistu ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” on esseekokoelma eurooppalaisen sivilisaation tulevasta romahduksesta.

2

Idea

Vihavaisen ”Barbarian paluu” teos yrittää perustella, miksi juuri ”Eurooppalainen sivilisaatio” on romahtamassa rappioon ja takaisin barbariaan. Kirjan mukaan kaikki meni pieleen, kun: ”Kulttuurivallankumous, joka huipentui 1968, oli pinnalta katsoen vain hedonistisen, sekularistisen, narsistisen ja individualistisen sekopäisyyden triumfikulkue, joka tavoitteli kaikissa asioissa absoluuttista ”edistystä”, kuvitellen sen löytäneensä” Hieroin käsiäni yhteen, koska nyt alkaa sukellus sakeuteen!

Kirja perustuu Oswald Spenglerin sivilisaation romahtamisteeseihin, mutta myöskin Arnold Toynbeen teoriaan, jonka mukaan Rooman imperiumi romahti, koska barbaarit eivät assimiloituneet roomalaiseen kulttuuriin, ja roomalaiset alkoivat itsekin matkia barbaareja. Kun kumpikaan osapuoli ei enää yritä olla sivistynyt, sivilisaatio romahtaa. Vihavaisen mukaan sama on toistumassa Euroopassa. Esimeriksi sen sijaan, että eurooppalaiset tuottaisivat klassista musiikkia, he omaksuvat Afrikan ”n-heimojen” kulttuurin (jazz- ja hip hop-musiikki). Kun eurooppalaisia arvoja ei pidetä enää yllä ”barbaarisiksi tunkeutujiksi” kutsutut maahanmuuttajat eivät tunne tarvetta hylätä oma kulttuurinsa ja assimiloitua. Samaan aikaan eurooppalaiset (valkoiset) eivät lisäänny samaa tahtia kuin maahanmuuttajat, mikä taas aiheuttaa sen, että valkoiset eurooppalaiset kuolevat sukupuuttoon, jättäen vain “barbaariset tunkeutujat” asuttamaa “barbarisoituneen” mantereen.

Huonosti editoituja esseitä

Jos riisumme kaikki höpötykset hip hop-musiikin turmiollisuudesta, niin ajatus siitä, että jos kulttuurit eivät sekoitu tasaisesti, nykyinen tuntemamme Eurooppa voi drastisesti taantua on joksikin uskottava. Tietenkin kaipaisin enemmän perusteluja sellaiselle skenaariolle, mutta sen sijaan, että Vihavaisen kirja rakentaisi argumentin, miksi hän ei usko maahanmuuttajien integroituvan eurooppalaiseen kulttuuriin ja yhteiskunnan normeihin, hän lähteekin sekopäiselle matkalle käsittelemään kaikkea muuta epäolennaista.

Tässä kirjassa käsitelläänkin sellaisia ummehtuneita aiheita, kuten modernin taiteen, musiikin ja elokuvien rappiollisuutta tai täysin epäolennaisia, kuten miten emme arvosta tarpeeksi, että saksalaiset auttoivat valkoisia voittamaan 1918 sisällissodan. Samalla Vihavainen haukkuu lävistyksiä, tatuointeja, EU:ta, NATO:a, ympäristöpolitiikkaa, veganismia, feminismiä, luterilaista kirkkoa, islamia, analyyttista filosofiaa ja sitä, ettei yliopistossa voi käyttää natsien kirjoittamia kirjoja kurssikirjoina! Ainoa asia, josta Vihavainen vaikuttaa pitävän on Putinista ja tämän ulkopolitiikasta.

Ristiriitaisuus ja epämääräisyys

Jos edellä mainitut aiheet olisivat edes taitavasti argumentoidu, olisin voinut antaa pisteitä niistä, mutta ei. Vihavainen on sellainen pelkuri, ettei hän uskaltanut monestikaan kertoa, miksi tietyt asiat ahdistavat häntä ja mitä niille pitäisi tehdä?  Lukiessa tätä kirjaa, monesti mietin ”entä sitten?” tai ”mitä ehdotat tilalle?” mutta en saanut useimmiten vastauksia niihin. Esimerkiksi monesti Vihavainen korostaa, että uskonto on sivilisaation ydin, mutta ei sitten lähde perustelemaan, miksi ja mitä tällä informaatiolla tulisi tehdä?

Sen sijaan, että kirjailija kertoisi, mitä mieltä hän on itse kertomistaan asioista, usein hän referoi jotain toista teosta, jossa kuvataan kyseinen ”rappio” ja mitä sille pitäisi tehdä. Esimerkiksi kirjailija referoi venäläistä uusnatsia Maksim Kalasnikov (Vladimir Kutserenko) salaliittoteoriaa, jonka mukaan rikkaat tarvitsevat kaiken rahan itselleen, jotta voivat elää ikuisesti ja sen takia maahanmuuttoa edistetään. Pitäisikö minun tässä olettaa, että Vihavainen uskoo tähän salaliittoteoriaan vai huvikseenko hän kertoo tämän ihmeellisen tarinan? Vihavainen referoi muitakin ”toisinajattelijoita” kuten 1800-luvun sionistia Max Nordauhunia, jonka mukaan länsimainen ”rotu” oli kärsimässä rappiollisesta kulttuurista ja myöskin amerikkalaista fundamentalistikristittyä David P. Goldania, jonka mukaan Eurooppa tekee itsemurhaa, koska se on hylännyt kristinuskon, eikä lisäänny tarpeeksi.

Jos nämä epämääräiset asiat olisivat edes johdonmukaisia, mutta ei! Kirjailija viesti on myöskin syvästi ristiriitainen. Tässä esimerkiksi argumentoidaan, että ”Jeesus ei ollut suvaitsevainen”, ja että tämä kannatti väkivaltaa. Kirjailija halusi tällä teologisella tulkinnalla perustella, että Jeesus olisi vaatinut rajoja kiinni ja ehkä hakannut jonkun päättäjän. Mutta sitten pari sivua eteenpäin Vihavainen kertoo, ettei Jeesus suvaitse ihmisiä, jotka eivät suvaitse fasisteja, koska jos kertoo suvaitsevansa homoja ja maahanmuuttajia, pitäisi suvaita ihmisiä, jotka haluavat tappaa kummatkin. Häh?!

Se onkin ihmeellistä, että Vihavaisen mukaan vapaus ja suvaitsevaisuus kuuluvat länsimaiseen kulttuuriin, mutta juuri nämä ominaisuudet ovat hänen mukaansa tuhoamassa sen. Kirjailija paljastaakin todelliset asenteet, kun hän kutsuu homoja ”perversseiksi” joita vihreät yrittävät suojella ”vammaisten, mielipuolten ja pummien ohella”.

Suurin ristiriitaisuus on kuitenkin talonpoikaisyhteiskunnan ja sivilisaation välillä. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että nykyinen Eurooppa on kuin Rooman imperiumi ja se on romahtamassa. Kuitenkin kirjailija kirjoittaa positiivisesti talonpoikaisyhteiskunnasta ja, että suuret ”hirviövaltiot” ovat itsetuhoisia ja sen takia ihmisten pitäisi elää mahdollisimman pienissä yksiköissä, kuten kansallisvaltiot tai kaupungit. Samaan aikaan kuitenkin hän haukkuu vihreitä siitä, että nämä haluavat ”pois sivistyksen turmeluksesta”. Sitten Vihavainen ylistää talonpoikien rauhallista elämää, jossa ei mietitä BKT:tä, vaan uskotaan kohtaloon ja eletään luonnon rytmin mukaan. Oikeastaan Vihavainen on niin kova antikapitalisti, että hän argumentoi taloudellisen nollakasvun puolesta ja paluuta 50-luvun Suomen säännöstely-yhteiskuntaan.  Mutta kritisoidessa vasemmistoa, hän ylistää kapitalismia ja sen kykyä nostaa ihmisten elintasoa. Vihavainen meneekin niin pitkälle, että syyttää kapitalismin ongelmista kommunisteja!

Huvittavinta on kuitenkin kappale, jossa kirjailija päättyy samoihin johtopäätöksiin kapitalismin turmiollisuudesta kuin arvioimani uusmarxisti Mark Fisher, jonka teos ”Capitalist Realism” on johdonmukaisempi kuin tämä kirja. Huvittavuutta lisää se, että Vihavaisen mukaan postmodernismi on jokin liike, joka on aktiivisesti tuhonnut kaikki länsimaiset arvot julistamalla kaikki sosiaaliseksi konstruktioksi ja edistämällä kaiken kaupallistamista. Edellä mainittu filosofi Fisherin teesi onkin, että postmodernismi on kapitalismin tuottama ilmiö, eikä joku kommunistien salajuoni. Vihavainen sekoittaa postmodernismi sosiaalisena ilmiönä ja filosofisena konseptina toisiinsa, mikä taas kertoo, ettei Vihavainen ole vaivautunut sivistämään itseään aihepiiristä.

Vihavainen myöskin samaan aikaan haukkuu vasemmistoa siitä, että nämä ovat utopisteja, jotka uskovat kykyyn luoda parempi maailma ja, ettei Euroopassa enää uskota edistykseen. Oikeastaan kirjailijan mukaan länsimaat eroavat muista siinä, että ”ei ole syytä tai edes oikeutta hyväksyä maailma sellaisena kuin se on. Me tahdomme tehdä siitä paremman ja se tarkoittaa, ettei se kelpaa meille sellaisena”, Eli onko edistys osa länsimaista sivilisaatiota vai vasemmistolaista hapatusta?

Sama on, kun Vihavainen kirjoitti kirjan alussa, ettei nykyään saa vitsailla kaikesta ja rikkoa tabuja. Mutta kirjan keskikohdassa, hän kirjoitti, että nykyään kaikkia pilkataan ja joka ikistä tabua kyseenalaistetaan, mikä aiheuttaa länsimaalaisen sivilisaation perustusten murenemista. Eli voiko kaikesta vitsailla vai ei?

Valkoinen ylivalta?

Mielenkiintoisinta on, että koko teoksessa Vihavainen ei määrittele länsimaista kulttuuria, vaan pitää sitä itsestään selvänä asiana. Kuitenkin kirjan ristiriitaisuudet tekevät hyvin epäselväksi, mitä hän edes arvostaa länsimaisessa kulttuurissa? Tarkempi lukeminen lopulta paljastaa, ettei Vihavainen välitä eurooppalaisesta sivilisaatiosta vaan siitä ettei ruskeita ihmisiä ole hänen mantereella. On havaittu että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu kaksoisajattelu, jossa mitä tahansa sanotaan voittaakseen argumentin koettuja vihollisia vastaan, vaikka kuinka ristiriitaista ne ovat oman maailmankuvan kanssa. Voi olla, että Vihavainen kirjoitti kirjastaan epämääräisen, koska tarkoitus ei ole kirjoittaa yhtenäinen teesi, vaan luoda alusta, josta poimia irrallisia kontekstivapaita argumentteja vasemmistoa ja oikeistoliberaaleja vastaan eri tilanteita varten. Päämäärä (rajat kiinni) pyhittää keinot, eikä totuudella ole väliä.

Koko kirjan aikana Vihavainen vähättelee eurooppalaista imperialismia ja antaa ymmärtää, etteivät modernit eurooppalaiset koskaan sortuneet sotarikoksiin ja muihin julmuuksiin. Kuvottavinta onkin, että hän kehtaa sanoa, että ennen muslimeja Euroopalla ei ollut konflikteja muitten uskontokuntien kanssa! Ei vai?! Anakin itselle tulee mieleen juutalaiset, joita Euroopassa vainottiin läpi mantereen historian, kulminoituen 6 miljoonan murhaan Natsi-Saksan toimesta. Kieltääkö Vihavainen holokaustin? Ei sentään, koska myöhemmin hän mainitsee sen ”poikkeuksellisena” ilmiönä Euroopan historiassa. Valitettavasti jokainen vakavasti otettava historioitsija on todennut, että juutalaisten kansanmurha ei ollut mikään “poikkeus”, vaan jäävuoren huippu. Natsit eivät keksineet keskitysleirit, vaan eurooppalaisilla oli niitä jo vuonna 1896 siirtokunnissaan. Natsit eivät myöskään keksineet kansanmurhaa, vaan muut länsimaiset suurvallat olivat jo suorittaneet niitä 1400-luvulta lähtien. Vihavainen ei ole mikään kouluja kesken jättänyt herrasmies, vaan Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori, joka panee miettimään, että hän ehkä vääristelee historiaa tahallaan.

Yhteenveto

Timo Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” on hyvä esimerkki, miksi maahanmuutosta on niin vaikea puhua. Jos tämän vihamanifestin julkaissut Otava-kustannus olisi käskenyt trimmata kirjan yhteen tai kahteen ydinteesiin, niin tästä olisi voinut tulla uskottava maahanmuuttokriittinen kirja, mutta sellaista Vihavainen ei halunnut. Oli pakko kiihottaa kansanryhmää vastaan ja purkaa omia pelkoja nykymaailmasta. Tietenkin ilmastonmuutos mainitaan ohimennen vain kerran ja myöhemmin sitä vähätellään, koska tietenkin se ainoa tieteellisesti todistettu sivilisaatiota uhkaava katastrofi ei tässä kirjassa saa edes kunnon pohdintaa aikaan!

Ironista onkin, että Spenglerin ajatukset ovat jo kerran innoittaneet joukon konservatiiveja yrittämään pelastaa länsimainen sivilisaatio koetusta rappiota, ja se projekti päättyi juurikin Toiseen maailmansotaan, jossa sivistynut ja teknologisesti ylivertainen Saksa sortui pahemman luokan barbarismiin. En suosittele tätä roskaa kenellekään.

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Totalitarismin synty 2.0

Nyt kun USA:ssa on keskitysleirejä siirtolaislapsille, Italia käännyttää pakolaislaivoja merellä, Unkari ja Puola ovat sortumassa fasismiin, Sherene H. Razackin vuonna 2008 julkaistu tietokirja ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” (oma suomennos) on ikävä kyllä ajankohtaisempi kuin koskaan.   

1.JPG

Teesi   

Razack pyrkii argumentoimaan tässä kirjassa, että vuodesta 2001 alkaneen terrorismivastaisen sodan aikana muslimeihin on kohdistunut institutionaalista rasismia, joka voi laajentua pahemman luokan rotuerotteluun. Kirjailija käsittelee niin USA:n ja sen liittolaisten salaisia vankiloita, maahanmuuttokeskustelua kuin länsimaalaisten huolta musliminaisten hyvinvoinnista. Kaikkia kolmea esimerkkiä kirjailija käyttää, osoittaakseen miten muslimeja yleistetään ja toiseuttaan barbaareiksi, joita kohtaan ei pidä tuntea sääliä. Kun kokonaiselta ihmisryhmältä riisutaan kaikki inhimillisyys, valtion on helpompi perustella heidän epäinhimillistä kohtelua.   

Historia   

Kirjailija käsittelee kirjassaan ensin, miten modernin historian aikana eri etnisiä ryhmiä on valtion toimesta luokiteltu ”epäkansalaisiksi” joita ei tulisi sääliä, vaan syrjiä ja pahimmassa tapauksessa tuhota. Kirjailija ei käsittele ollenkaan Natsi-Saksan kauhuja, vaan paljon hienostuneempia sortotoimia, kuten myöhäiskeskiajan Espanjan inkvisitiota, jonka alkuperäinen tehtävä ei ollut noitien jahtaaminen, vaan uudelleen valloitetun Espanjan etninen puhdistus muslimeista ja juutalaisista. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy USA:n Etelä-Valtioihin ja Etelä-Afrikkaan, jossa ei pyritty hävittämään sukupuuttoon etnisiä ryhmiä, vaan alistamaan heidät jokaisessa elämänalassa tietämään ”paikkansa”. Tämän jälkeen kirjailija siirtyy kertomaan lukuisia ihmisoikeusloukkauksia, joita on suoritettu terrorisminvastaisen sodan nimissä. 

Sitä luuli tietävänsä, miten brutaaliksi rasismi ja totalitarismi voi mennä, mutta tässä kirjassa on sellaisia kauhukuvauksia USA:n ja Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikasta, jotka tekevät Stalinin gulagit vaikuttamaan lomaparatiiseilta. Esimerkiksi lynkkaukset eivät olleet mitään parin psykopaatin vihanpurkauksia, vaan vielä 60-luvulla koko kaupungin tai kylän rientoja, joissa perheet lähtivät yhdessä lynkkaamaan ja hirttämään rikoksista epäiltyjä mustia. Suurimmaksi osaksi syyllisyys todettiin sillä, että lähistöllä oli musta. Kaupungin yläluokka osallistui lynkkauksiin, ihmiset ottivat valokuvia hirtetyn miehen kanssa ja myivät valokuvista painettuja postkortteja. Monissa amerikkalaisissa kaupungeissa oli tapana esitellä vieraille olohuoneessa kahvin kera, kuvia lynkatuista mustista. Yleinen tapa lynkkauksen jälkeen oli paloitella uhri ja myydä hänen ruumiinosia onnenkaluiksi, joita kuljetettiin taskussa tai käsilaukussa, kun mentiin sunnuntaina kirkkoon tai ostoksille. Samaan aikaan, kun mies lennätettiin kuuhun, USA:n Etelä-Valtioissa harrastettiin tällaista barbarismia ja se oli mahdollista, vuosisatojen rasistisen propagandan takia. Se onkin pelottavaa, että USA:n ei tarvinnut edes syöksyä fasistiseen diktatuurin, jotta osa sen kansasta kohdeltiin kuin eläimiä.  

Yksityiskohtainen   

Sen jälkeen, kun kirjassa on perusteltu, miksi rasismi on paha asia ja mihin se voi pahimmillaan johtaa, kirjailija tarttuu terrorismivastaisen sodan pimeimpiin puoliin. Erityisesti rasismin psykologiaa tarkastellaan lähietäisyydeltä. Miten ensin joku ihmisryhmä määritellään ”potentiaaliseksi kansanviholliseksi” ja, miten tämän epäinhimillistämisen jälkeen, mikä tahansa hirmuteko on perusteltu.    

Vaikka olen lukenut aika paljonkin Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton keskitysleireistä ja sen politiikan taustoista, Razack osoittaa, että jopa sivistyneessä liberaalidemokratiassa samaan kauhuun voidaan päättyä. Esimerkiksi USA:ssa ja Kanadassa on terrorisminvastaisia lakeja, jotka mahdollistavat ihmisten summittaisen pidätyksen ja teloituksen vailla oikeudenkäyntiä, jos nämä sattuvat kuuluvan tiettyyn viholliseksi määriteltyyn identiteettiin. Todisteita ei tarvita, vaan epäilys, että muslimimies voi olla potentiaalinen terroristi ja tämä kaapataan salaiseen vankileiriin. Kirjassa kuvataankin irvokkaan yksityiskohtaisesti, miten Guantanamon kaltaisissa vankiloissa vankeja kidutettiin, mutta myöskin miten heidät pidätettiin ja, miten pidätykset perustetiin. Kaikuja Stalinin puhdistuksista soivat tässä kirjassa. Samalla kirjailija käsittelee, miten vanginvartijat sortuivat, mitä perversseimpiin kidutusorgioihin, kun heillä oli totaalinen valta ihmiseen, jonka valtio ja kulttuuri oli määritellyt ”terroristiksi”.   

Mutta kirjailija ei tyydy vain väkivallan kuvaukseen, vaan miten tavanomaisessa maahanmuuttopolitiikassa muslimimaahanmuuttajia yleistetään barbaareiksi, joita pitää ”hillitä” ja ”sulauttaa” valtaväestöön, jotta nämä ”eivät tuhoa länsimaista sivistystä”. Kirjailija ei hauku vain äärioikeistoa ja konservatiiveja, vaan myöskin liberaaleja ja feministejä, jotka sortuvat luulemaan, että länsimainen liberaalidemokratia on jotenkin kirjattu perimäämme ja muslimit eivät voi omaksua niitä. Kuten aiemmin ilmeni, länsimaissa ei ole ollenkaan itsestään selvää ihmisoikeuksien kunnioitus, vaan me pystymme hyvinkin nopeasti sortumaan ”itämaiseen despotismiin.” kunhan vihollinen on ”oikea”.   

Ongelmia   

Ehkä suurin ongelma tässä kirjassa on sen toisto ja alkuoletus. Kirjailija olettaa, että olet vasemmistolainen, joten tässä pidetään itsestään selvänä, että imperialismi ja uusliberalismi ovat pahoja asioita. Näitä käsitteitä ei selitetä kirjassa, vaan ne ovat ponnahduslautoja, jonka kautta kaikki kirjan aiheet käsitellään. Tämä kirja ei siis sovi kaikille, erityisesti niille, joille kumpikaan käsite eivät ole tuttuja. Sitten kirja toistaa samoja argumentteja tuhansia kertoja eri esimerkkien kautta, mikä oli aika uuvuttavaa.  

Suurin ongelma on kuitenkin kirjailijan pilkunnussiminen, joka vain turhautti. Tässä kirjassa analysoidaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskeskustelua suurennuslasilla, jolloin jokainen verbi on mahdollinen osoitus rasismista ja sovinismista. Toki monet esitetyt esimerkit perustellaan aika hyvin, mutta kirjassa on niin monta esimerkkiä, joissa oikein kaivataan syvälle retoriikan taakse, että tuntui siltä kuin mikään maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta kritisoiva puheenvuoro ole vapaa rasismista. Toki näinkin voi olla, mutta kirjailija itsekin toteaa, että maahanmuuttoon liittyy oikeasti kaikenlaisia ongelmia. Mutta jos maahanmuuttoon liittyy ongelma ja monien esitettyjen rasististen puheenvuorojen taustalla on aito huoli, niin miten kirjailija itse ne ratkaisisivat? Tähän kirja ei anna vastausta.  

Yhteenveto    

Sherene H. Razackin ”Ulossulkeminen: Muslimien syrjäyttäminen länsimaisesta laista ja politiikasta” on aika epätasainen tekele, jos etsii ratkaisua esitettyihin ongelmiin, mutta jos etsii teoriaa, miten rasismi kehittyy hitaasti ”lopulliseen ratkaisuun” ilman, että kohdistettu ryhmä olisi edes homogeeninen, tämä on se teos. Paras lause tässä kirjassa onkin ”elämme maailmassa, missä muslimit arabisoidaan ja arabit islamisoidaan”. Vaikka islam ei ole mikään rotu, se on muuttunut joittenkin ihmisten mielissä synonyymiksi uhkaavasta ruskeasta miehestä. Samalla tavalla kuin juutalaisten heterogeenisyys ei pelastanut heitä natsien kaasukammioilta, muslimikin voivat kärsiä saman ikävän kohtalon, jos ei olla varovaisia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt

Muistan, kun mediassa uutisoitiin Slavoj Žižekin uutuuskirjasta ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” (2015) ja minkälaisen pienimuotoisen skandaalin se herätti antirasistisissa piireissä. Moni luki vain lehtien kohuotsikot ”Filosofilta käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun – ”Avoimien rajojen vaatijat tekopyhiä” Jonka perustella he julistivat Žižekin rasistiksi ja muuksi pahaksi. Olin niitä harvoja, jotka vaivautuivat lukemaan itse artikkelien sisällön. Luettuani panin tietenkin kirjan välittömästi lukulistaan.

16 

Ydinteesi    

Žižekin ydinteesi on se, että nykyiset Lähi-Idän kriisit ja niistä seuranneet muuttoliikkeet ovat ravisuttaneet kapitalistisen liberaalidemokratian perustuksia ja osoittaneet koko ideologian  ristiriidat. Liberaalidemokratia ei voi toimia täydellisesti, jos se edistää rakenteita, jotka luovat sitä kannattaviin maihin suuntautuvia pakolaisvirtoja. Erityisesti, jos nämä pakolaiset eivät jaa liberaalidemokratian arvoja tai pysty integroitumaan kapitalistiseen järjestelmään samalla tavalla kuin kantaväestö. kirjailijan mukaan mikään salaliitto tai tietoinen pyrkimys ei ole pakolaisvirran takana, vaan ne ovat globaalin kapitalismin sivuvaikutuksia ja näin mahdoton estää, jos haluaa säilyttää tämän maailmanjärjestelmän.    

Kuitenkin vasemmisto ei ole onnistunut hyödyntämään näitä ristiriitoja edistääkseen omaa politiikkaa, vaan sen sijaan on joutunutkin puolustamaan järjestelmää äärioikeiston hyökkäyksiltä. Kirjailijan mukaan siitä huolimatta, että Neuvostoliitto romahti ja kommunismi menetti totaalisesti uskottavuutensa, muu vasemmisto ei ole onnistunut uudistumaan perinpohjaisesti. Sen sijaan on yritetty vastata uusiin ongelmiin vanhoilla ratkaisuilla, jotka ovat riittämättömiä. Näihin ratkaisuihin kuuluu avokätisen maahanmuuttopolitiikan salliminen ja rasismin ja imperialismin vastustaminen, ilman että mitään vaihtoehtoja tarjotaan tilalle. Tämä taas on avannut tilaa äärioikeistolle, joka tarjoaa vaihtoehtoja, vaikka kuinka epäinhimmillisiä, pähkähulluja ja ristiriitaisia ne ovat.    

Žižek on niin itsevarma, että hän kirjoitti tämän kirjan kertoakseen, miten vasemmisto voi uudistua vastaamaan uusiin ongelmiin. Kirjan pääargumentti ovat perinteisen vasemmiston kapitalismikritiikin lisäksi, tarjota globaalin luokkataistelun malli, jossa ollaan samaan aikaan solidaarisia globaalin etelän työläisten kanssa, mutta valmiina kritisoimaan sen takapajuisia arvoja. Sen sijaan, että ummistettaisiin silmät konservatiivisten muslimien ongelmiin, niihin pitää puuttua ja nostaa heidän joukostaan edistykselliset äänet. Samaan aikaan on myöskin kritisoitava suoraan niitä rakenteita, jotka luovat pakolaisia ja ehdotettava radikaaleja ja globaalin mittakaavan ratkaisuja niitten tilalle.   

Tiivistetysti kirjailija ehdottaa sosialistisen globalisaation luomista, joka korjaisi nykyisen globaalin kapitalismin aiheuttamia ongelmia. Tämä tarkoittaisi globaaleja työsuojelulakeja, globaaleja ammattiliittoja ja sen sellaista riistokapitalismia estäviä toimia. Tällaisia ehdotuksia voitaisiin määritellä ääripiketylaisyydeksi. Jos on lukenut ekonomisti Tomas Pikettyn kirjan ”Pääoma 2000-luvulla” niin ymmärtää, mitä tarkoitan.      

Maiharit edellä    

Vaikka olin nähnyt muutaman Žižekin luennon ja haastattelun, en ollut vielä lukenut yhtäkään jätkän kirjaa. Siitä huolimatta, että tiesin Žižekin olevan vasemmiston Enbuske, joka pyrkii provosoimaan enemmän kuin olemaan johdonmukainen, en osannut odottaa tämän kirjan tyyliä. Kirjailija lähtee tässä teoksessa maiharit edellä aihepiiriin ja haukkuu kaikkia. Tässä uskalletaan olla vahvasti jotain mieltä ja osoittamaan, missä mentiin pieleen hienostelematta. Tämä aggressiivinen tyyli on miellyttävä, koska se pakottaa lukijan mukautumaan kirjoittajan logiikkaan ja miettimään niitä näkökulmia, mitä tämä esittää. Yllättävintä oli kuitenkin, että kaikesta agresiivisuudesta huolimatta, tässä ei esiinny rasismia tai mitään sellaista yksipuolusta haukkumista. Kirjailija pyrkii tarkastelemaan terrorismin ja pakolaisuudn ongelmat globaalista eikä nationalistisesta perspektiivistä. Toki tämä ei tarkoita, että lukijan on oltava kaikesta samaa mieltä, mutta tällainen aito inhimillinen keskustelutyyli tuntuu rehellisemmältä tavalta esittää omat ideat kuin objektiivisen kuivakas ote. Tämä on siis mielipidekirja.      

Yksipuolinen kehys    

Koska Žižek on vasemmistolainen ja koko hänen juttunsa on olla räävitön vasemmistolainen, tämä kirja on kirjoitettu pääosin vasemmistolaisille. Tässä siis oletetaan, että tietyt vasemmiston arvot ja lähtökohdat ovat lukijan tiedossa. En pidä tällaisista kirjoista, jotka on kirjoitettu yhtä kohderyhmää varten, kun se automaattisesti rajaa kaikki muut ihmiset ulos sen ehkä arvokkaista ideoista. Mutta tämä kirja onkin tarkoitettu pääosin vakuuttamaan vasemmiston, joka sitten omalla harkinnalla pyrkii vakuuttamaan muihin ihmisiin.     

Rakenne     

Kirja perustuu lukuisiin vasemmiston tabuihin ja ydinoppeihin, jotka ovat nykyaikana joko haitallisia tai auttamatta vanhentuneita. Näitä ideoita Žižek pyrkii kumoamaan ja tarjoamaan vaihtoehdon tilalle, joka on yhä tunnistettavasti vasemmistolainen. Kirjailijan tyyli on keskusteleva ja näin aika sekalainen, mutta suurimmaksi osaksi ymmärrettävä. Kuin tavallisessa ruokapöytäkeskustelussa, Žižek puhuu yhdestä aiheesta, viittaa tärkeisiin ajattelijoihin, esittää erilaisia anekdootteja ja sitten yhtäkkiä muuttaa puheenaihetta, käsitellen jotain toista aihetta, jonka jälkeen hän palaa takaisin alkujuoneen. Kirjassa tällainen tyyli on vähän häiritsevä ja joskus jäbän logiikka oli vaikea seurata tai ymmärtää.  

Yhteenveto     

Slavoj Žižekin ”Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt” samaan aikaan miellyttää, iloitsee ja suututtaa ja panee ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan monia omia arvoja ja ideoita. Vaikka ei olisikaan samaa mieltä kirjailijan kanssa, tämän kirjan puskeva ja anteeksiantamaton tyyli pakottaa tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Ikävä totuus monikulttuurisuudesta

Ian Burumanin “Murha Amsterdamissa: Theo van Goghin murha ja suvaitsevaisuuden rajat” (oma suomennos) on vuonna 2006 julkaistu tietokirja Hollannin monikulttuurisuuskeskustelusta.

55

Järkyttävä murha

Theo van Gogh oli rääväsuinen elokuvaohjaaja, joka haukkui ja provosoi kaikkia. Mutta, kun hän ohjasi maahanmuuttajanaisen kanssa islaminvastaisen elokuvan, jihadisti ampui, puukotti ja leikkasi van Goghin kurkun auki keskellä kirkasta päivää. Tämä brutaali islamin nimeen tehty murha järkytti Hollantia ja maailmaa. Kaikki ennen sitä olevat kiistat muslimeista, maahanmuutosta, sananvapaudesta ja suvaitsevaisuuden rajoista räjähtivät käsiin. Ihmiset olivat jakautuneita ja ovat yhä.

Rakenne

Buruma haastatteli kirjaa varten Theo van Goghin ystäviä, tukijoita, vastustajia, erilaisia viranomaisia, omia hollantilaisia ystäviään ja muslimeita. Tässä teoksessa haastatellaan niin liberaalimuslimeja, entisiä muslimeja, sekulaarifundamentalistimuslimeja (kyllä sellaisiakin on olemassa) kuin islamintutkijoita.

Elokuvaohjaajan murhasta tulee kirjan nykyajan mikrohistoriallinen keskipiste, jonka kautta analysoidaan Hollannin monikulttuurisuus- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja sen erilaisia ongelmia. Kirjailija tutkii Hollannin ja eri monikulttuurisuuskiistan osapuolten historiaa ja ideologiaa. Näistä tutkimuksista syntyi äärimmäisen monipuolinen ja ajatuksia herättävä kirja, jossa ei anneta helppoja vastauksia.

Erilainen maahanmuuttopolitiikka

Tässä kirjassa paljastuu, että Hollantia ei voi verrata Suomeen. Maalla on siirtomaahistoria, holokausti ja siirtotyöläisiin perustuva maahanmuuttopolitiikka. Kuitenkin tässä kirjassa analysoidaan, miten Hollannissa erilaiset etniset vähemmistöt ovat sopeutuneet? Maan ongelmallisin maahanmuuttajaryhmä ovat toisen polven marokkolaisnuoret. Hollannissa elävät turkkilaiset ja muut Itä-Aasiasta tulevat muslimiryhmät eivät ole koskaan aiheuttaneet samanlaisia ongelmia kuin jotkut marokkolaiset. Tämä on yksi seikka, mitä Suomessakin maahanmuuttokeskustelussa unohtuu. Puhumme maahanmuuttajista kuin he kaikki olisivat samaa etnisyyttä ja samaa uskonta, vaikka monet tulevat erilaisista maista, joissa on erilaiset kulttuurit ja joskus samassa maassa voi olla useita erilaisia etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä.

Kärjistävin esimerkki tästä maahanmuuttokeskustelun rasistisesta sokeudesta on äärioikeistolainen Suomi Ensin -ryhmä. Suomi Ensin -ryhmittymä oli tämän vuoden keväällä ottanut sekulaarit kurdit silmätikukseen, koska järjestö ei näe kurdien, turkkilaisten ja arabien välillä eroa, vaan olettaa näitten kaikkien olevan muslimiterroristeja, jotka ovat juutalaisten kätyreitä.

Terrorin juuret

Kirjan helppolukuisissa ja pohdiskelevissa tutkimuksissa paljastuu, että ongelma ei ole islam itsesään, joka varioi etnisyydestä ja alueesta toiseen, vaan enemmänkin rasismi ja kulttuurinen skitsofrenia.

Buruma selvitti van Goghin murhaajan taustat ja paljastuu, että hänen perheensä oli peräisin marokkolaisesta vuoristokylästä, jossa oltiin hyvin konservatiivisia muslimeita. Mutta marokkolaisten berberitalonpoikien islam ei ole lähellekään sama kuin mihin murhaaja uskoi. Murhaaja oli omaksunut aikuisena internetistä englanniksi käännettyä salafistista islamia, joka kehittyi 1800-luvulla ja on lähempänä moderneja äärioikeistolaisia ideologioita kuin itse uskontoa.

Buruman tiukemmassa tutkimuksessa selventyy, että syy joittenkin marokkolaisten radikalisoitumiseen johtuu valtaväestön kunnioituksen puutteesta. Nuoret kasvavat hyvinkin sekulaareiksi, mutta heitä yhä kohdellaan huonosti, koska ovat muslimeja ja maahanmuuttajia. Tämä aiheuttaa marginalisoitumista, jota nuoret pyrkivät paikkaamaan omaksumalla jonkun vahvan identiteetin itselleen, jolla kohottaa itsetuntoaan.

Näille syrjäytyneille nuorille vanhempansa eivät ole hyvä esimerkki kunnioitettavasta identiteetistä, koska vaikka nämä ovat hyvin uskovaisia, he alistuvat nöyrästi hollantilaisten nöyryytykselle ja tekevät matalapalkkaista työtä käskettyä. Syntyy ristiriita nuoren mielessä: Samaan aikaan on oltava konservatiivinen muslimi ja sopeuduttava sekulaariin ja seksuaalisesti vapaaseen yhteiskuntaan, mutta joka tapauksessa kohtalo vaikuttaa olevan halveksitun palvelijan tai työttömän rooli. Toisin kuin vanhempansa, nämä nuoret ovat syntyneet Hollannissa, osaavat hollantia ja englantia, sekä ovat useimmiten äärimmäisen korkeasti koulutettuja. He ovatkin kunnianhimoisia ja tietävät mitä voivat saavuttaa. Järkytykseksi työpaikkaa ei herukkaan ja valtaväestö vittuilee jatkuvasti. Nämä erilaiset identiteettiristiriidat ovatkin joillekin nuorille liikaa ja he sekoavat. Marokkolaistaustaiset nuoret ovatkin Hollannissa suurin mielenterveysongelmia kärsivät ryhmä. Valitettavasti, jotkut sekoavat ja liittyvät terroristijärjestöön.

Jos luitte arvioni Sartren antisemitismiä käsittelevästä kirjasta, voitte huomata, että samat voimat, jotka liikuttavat ääriokeistoa, liikuttavat jihadisteja.

Kirjailija meneekin jopa niin pitkälle, että spekuloi hyvinvointivaltion olevan yksi syy syrjäytymiseen. Musliminuoret eivät saa töitä Hollannissa, koska ovat maahanmuuttajia, he masentuvat ja alkavat elää sosiaalituilla, jolloin heistä tulee vielä masentuneita, koska nyt heitä haukutaan sosiaalipummeiksi. Yhdysvalloissa, missä on hyvin heikko sosiaaliturva, taas islamilainen radikalismi tai muslimitaustaisten rikollisuus on hyvin harvinaista, vaikka maassa on 3 miljoonaa muslimia. USA:ssa on tietenkin oma radikalismiongelmansa, joka liittyy vihaisiin valkoisiin miehiin, mutta se on toinen tarina.

Islaminvastaisen rintaman ongelmat

Kirjailija esitelleekin Ayin Hirsi Alin kiistan symboliksi koko islam-keskustelusta. Hirsi Ali on muslimipakolainen, joka pääsi Hollantiin väärennetyillä papereilla ja luopui islamista, muuttuen äänekkääksi valistusarvojen puolustajaksi. Buruma osoittaa hyvin, miten Hirsi Alin sekularismi ideologisoitui ”valistusfundamentalismiksi”, jossa pyritään alistamaan kaikki ihmiset omaksumaan valistusarvot tai poistumaan maasta. Hän ja moni muu tässä kirjassa maintut ihmiset, halusivat, jopa asettaa maahanmuuton ehdoksi valistusarvojen kunnioituksen. Sinänsä ihan jalo ideologia, mutta Buruma osoittaa kirjassaan kuten moni muukin, että tässäkin hyvää tarkoittavassa aatteessa voidaan mennä överiksi.

Tässä kirjassa todetaan, että Hirsi Alin suurin ongelma on, että hän suuntasi valistuspropagandansa kantahollantilaisiin eikä muslimimaahanmuuttajille, jolloin hän saarnasi kuorolle. Tämä taas kasvatti sekä jihadistien, että äärioikeiston suosiota, kun molemmat pystyivät osoittamaan maahanmuuttajien syrjäytymisen Hollannin valtakulttuurista.

Buruman mukaan Hollannissa, kuten Suomessakin on jatkuva köydenveto siitä, mitä tarkoittaa liberalismi ja suvaitsevaisuus? kirjassa ei käsitellä rasisteja, jotka liittävät liberalismin valkoiseen rotuun, vaan enemmänkin sellaisia vahingossa rasistisilta kuulostaviin politiikkoihin ja henkilöihin, jotka yrittävät asettaa rajan muslimimaahanmuuttajien suvaitsemiselle. Kuitenkin asettelu on kirjailijan mukaan väärä. Esimerkiksi juutalaiset olivat hyvinkin konservatiivisia, kun he saapuivat keskiajalla Hollantiin Espanjan vainoista, mutta loppujen lopuksi hekin integroituivat. Tai no, natsien mielestä eivät tarpeeksi.  Buruma toteaakin, että todennäköisesti muslimiväestön totaalinen integraatio eurooppalaiseen yhteiskuntaan tulee kestämään yhtä pitkään kuin juutalaisten. Tämä tarkoittaa niin itse maahanmuuttajien sopeutuminen, että valtaväestön. Pitää muistaa, että vielä viimeisellä vuosisadalla eurooppalaiset eivät pitäneet juutalaisia eurooppalaisina.

Burmanin mukaan kysymys ei pitäisikään olla se, ”sopeutuuko islam länsimaihin” koska uskonto on sopeutunut niin moneen länsimaahan, mutta enemmänkin mitkä muut sosiologiset seikat estävät joittenkin ihmisryhmien integroimisen? Kysymys on siis vaikeaa ja keskustelu ei etene, kun juututaan uskontoon.

Kirjan mukaan sananvapaudesta ja liberaaleista arvoista ei saakaan tinkiä ja on todella ikävää, että Hirsi Ali joutui pakenemaan Hollannista jihadistien takia, mutta silti maahanmuuttajataustaisten integraatiota ei kannata hoitaa hänen taktiikoilla. Ne keinot, jotka tässä kirjassa ehdotetaan ovatkin aika kiistanalaisia kaikille maahanmuuttokeskustelun osapuolille.

Todellisuuden armoton totuus

Ehkä voin sanoa vain sen, että Ian Buruma toteaa ”vahingon” jo tapahtuneen. Ei ole paluuta aikaan ennen globalisaatiota ja maahanmuuttoa. Rajoja ei tulla sulkemaan ja Hollanti ei tule koskaan palamaan samaan tilaan, joihin niin moni ihminen sen haluaisi. Sen sijaan on keksittävä ratkaisuja nykyisiin maahanmuuton ongelmiin ja sopeutua uuteen aikakauteen.

Yhteenveto

Kannattaa lukea tämä kirja, koska vaikka se käsitteleekin Hollannin monikulttuurisuuden ongelmia, tässä avautuu se ajatusten monitasoisuus, joka yleensä hukkuu kahden ääripään kiistoihin. Samalla tämä on rehellinen ja rohkea kirja, joka uskaltaa ottaa härkä sarvista ja käsitellä ne ikävimmät maahanmuuttoon liittyvät ilmiöt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto