Avainsana-arkisto: maailmanloppu

Kirjaimellista ksenofobiaa

Octavia E. Butlerin ”Aamunkoitto” on vuonna 1987 julkaistu scifi-romaani postapokalyptisestä maailmasta, jossa eloonjääneet ihmiset pakotetaan osallistumaan mystiseen kokeeseen avaruusolioitten toimesta.   

12

Idea  

Tarinan päähenkilö on nainen, joka herää muukalaislajin avaruusaluksessa. Hänelle ei tarkalleen kerrota, miksi hänet pakotetaan osallistumaan ihmeelliseen yhteiskuntatieteelliseen kokeeseen muitten eloonjääneitten kanssa, mutta kaikille luvataan paluu elinkelpoiselle maapallolle. Toinen vaihtoehto on elää avaruusolioitten keskellä jonkinlaisena lemmikkinä tai ikuinen uni. Suurin osa valitseekin osallistua kokeeseen, jonka tarkoitusta ja koostumista ei kerrota, eikä kaikille edes paljasteta missä he ovat tai kuka tarkalleen ohjaa koetta! Tarinaan liittyy geenikokeita, tuntemattoman aiheuttamaa kauhua, seksuaalista väkivaltaa ja pohdintoja siitä, mitä on olla ihminen, ja onko kaikki, mitä heille kerrotaan totta?  

Kauhua vai romantiikkaa?  

Sen lisäksi, että tässä romaanissa on todella omaperäinen juoni, johon liittyy kaikkea ihmeellistä edellä mainitun lisäksi, et ole täysin varma onko tämä kauhu- vai rakkausromaani? Juonessa tapahtuu psykologisesti rankkoja asioita, joita on vaikea selittää, mutta jotka ovat kamalan ahdistavia ja pelottavia. Samaan aikaan tähän on saumattomasti yhdistetty rakkaustarina, joka haastaa kaikki käsitykset niin rakkaudesta kuin kauhusta. Tunsinkin lukiessani tätä kirjaa ristiriitaisia tunteita. Paikoin liikutuin hahmojen välisistä hellyyden osoituksista, mutta ahdistuin asioille, joita he joutuivat kokemaan niin avaruusolioitten kuin ihmisten toimesta. Tässä romaanissa oletkin epävarma keneen voi oikeasti luottaa? Ovatko avaruusoliot ystäviä vai sadistisia paskiaisia?

En tiedä vaikuttiko tieto siitä, että kirjailija on afroamerikkalainen, mutta tulkitsin tämän tuntemattoman aiheuttaman kauhun ja rakkauden sekoituksen olevan allegoria rasismille, sovinismille ja homofobialle. Voi toki olla, että tämä on vain yleinen kertomus ihmisten psykologisista estoista samaistua johonkin olentoon, joka kirjaimellisesti ei ole tästä maailmasta, eikä vertauskuva meidän maailman muukalaispelosta.  

Ongelmia 

Tässä romaanissa itsesään ei ollut vikaa, mutta Kirjayhtymän suomennoksen kansikuvituksen tehnyt Heikki Kalliomaa ei selvästi lukenut tätä kirjaa, koska romaanin päähenkilö on musta! Vai olisko ollut 90-luvun suomalaisille aivan liian ahdistavaa, jos kannessa olisi ollut tumma nainen? 

Yhteenveto  

Octavia E. Butlerin ”Aamunkoitto” on yksi omaperäisimmistä scifi-romaaneista, joita olen koskaan lukenut. Olin kuullut tästä kirjasta ainoastaan sen takia, koska sen kirjoitti musta nainen (harvinaisuus genressä), mutta tarina on aidosti hyvä ja erikoinen. ”Aamunkoitto” ansaitsisikin olla klassikko puhtaasti sen taiteellisten ansioitten, eikä sen kirjailijan identiteetin takia. 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Olen legenda

Mathesonin ”Olen legenda” (1954) kertoo postapokalyptisesta maailmasta, missä mystinen tauti on muuttanut lähes kaikki maailman ihmiset zombimaisiksi vampyyreiksi, paitsi yksi mies. Tämä yksinäinen mies on kirjan päähenkilö ja romaani kertoo hänen yrityksestä selviytyä tässä uudessa maailmassa ja samalla ymmärtää sitä riivaavaa tautia ja kenties keksiä parannuskeinon.   

11

Markku Soikkelin ”Tieteiskirjallisuuden käsikirjassa” (2015) mainittiin, että Richard Mathesonin kirja on paljon syvällisempi ja parempi kirja, kun siitä tehdyt elokuvaversiot (joista olen nähnyt sekä 60-luvun, että vuonna 2007 tuotetut versiot). Otin sitten lukulistalle Mathesonin romaanin, koska vuoden 1964 Robert L. Lippertin ohjaama elokuvaversio oli sen verran hyvä, että kirja varmaan räjäyttää tajuntani.  

Idea   

Romaanin fokus ei ole niinkään vampyyreissä ja niitten verenhimossa, vaan tarinan sankarin hahmotutkielmassa. Miten ihminen voi selviytyä pitkiä aikoja täysin yksin? Kauhu tuleekin siitä pelosta, että hetki millä hyvänsä vampyyrit voivat murtautua sankarin kotiin ja tappaa hänet tai hän itse tulee hulluksi eristäytyneisyydessään. ”Olen legenda” onkin yksi ahdistavimmista romaaneista, mitä olen koskaan lukenut. Monesti iho meni kananlihalle lukiessani tätä.    

Aikansa edellä   

Ihmeellisin asia on tämän romaanin modernius. Vaikka ”Olen legenda” kirjoitettiin 50-luvulla se sisältää nykyään vakiintuneita tieteiskauhun konsepteja, kuten ajatus zombeista taudin uhreina. Romaanissa vampyyrit ovat hyttysen tai hiekkamyrskyn levittämiä parasiitin uhreja. Parasiitti joko tappaa uhrinsa tai muuttaa tämän verenhimoiseksi hirviöksi. Jos uhri kuolee, parasiitti herättää tämän eloon. Kirjassa esiintyy siis kahdentyyppisiä vampyyreitä: On älykkäitä vampyyreitä ja sitten epäkuolleita ja joskus puoliksi mädäntyneitä aivottomia zombievampyyreitä. Kummatkin tyypit ovat todella vaikeita tappaa, koska parasiitti regeneroi haavat hyvin nopeasti. Tällainen asetelma on kuin modernissa zombie-elokuvassa tai -tietokonepelissä. Ainoa tapa lopullisesti tappaa näitä vampyyreitä on polttaa ne. Tarinan sankari kuluttaakin suuren osan päivistään metsästäen päivisin nukkuvia vampyyreitä, tappaen heidät ja heittäen ruumiit suureen palavaan joukkohautaan.   

Huvittavinta tässä romaanissa on kirjailijan rohkeus kutsua kirjan petoja vampyyreiksi. Romaanin universumissa populaarikulttuurin vampyyrit ovat olemassa konseptina, joten tarinassa ihmiset kutsuvat näitä taudin uhreja vampyyreiksi. Tämä on ironisesti virkistävää, koska nykyisissä genren tuotoksissa tällaista ei harrasteta. Esimerkiksi TV-sarjassa ”The Walking Dead” zombieita ei kutsuta ”zombieiksi” vaan ”kulkijoiksi”. Kai sitä haluttiin tehdä sarjasta ”tieteellisesti” uskottavamman kutsumalla zombieita joksikin muuksi. Tällaista varovaisuutta ei harrasteta Richard Mathesonin romaanissa, vaan vampyyrit ovat vampyyreitä ja niitä vielä tapetaan samalla tavalla kuin populaarikulttuurin arkityypit. Kirjan hahmo, jopa käyttää oppaana Bran Stokerin ”Dracula” (1897) romaania. Kuitenkin Matheson lisää tarinaansa ”tieteellisiä” selityksiä, miksi juuri puinen seiväs tappaa vampyyrin, miksi he eivät näe peilikuvaansa tai miksi krusifiksi ja sipuli toimivat karkottimina. Selitykset ovat kirjan maailman sisällä aika fiksuja ja uskottavia, vaikkakin pikkasen absurdeja. Romaani onkin kauhustaan huolimatta vähän camp-henkinen.   

Yhteenveto   

Richard Mathesonin ”Olen legenda” on todella ahdistava kauhuromaani, jossa kauhistuttavaa eivät ole vampyyrit, vaan kuoleman pelko ja psykologinen tutkielma eristäytyneisyydestä ja vainoharhaisuudesta. Vanhasta iästä huolimatta tämä on yhä toimiva kauhuromaani, josta valitettavasti ei ole tehty tällä vuosikymmenellä hyviä elokuvasovituksia.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Yksin Marsissa, mutta tuhat kertaa epätoivoisempaa.

Neal Stephensonin ”Seitsemän Eevaa” (oma suomennos) on vuonna 2015 julkaistu scifi-romaani, joka kertoo ihmiskunnan yrityksestä säilyttää oman lajinsa elonjäämisen koko maailmaa tuhoavalta kosmiselta katastrofilta.    

6

Yksin Marsissa, mutta tuhat kertaa epätoivoisempaa.  

Tämä on ehkä se koskettavin, realistinen, mutta samaan aikaan fantastisin romaani, mitä olen lukenut. Voisin sanoa, että tämä teos vetää vertoja Isaac Asimovin Säätiö-sarjaan.   

Romaani kertoo meidän nykyajasta, jossa ihmiskunta saa selville, että maailma tulee tuhoitumaan muutaman vuoden päästä, eikä siitä voi mitenkään estää. Tuho tulee tekemään Maapallosta asuinkelvottoman tuhansiksi vuosiksi. Ainoa tapa ihmiskunnan selvitä on joko sinnitellä kaiken sen aikaa maan alla tai lähteä avaruuteen. Ongelmaksi tuleekin meidän nykyteknologia. Tästä alkaa valtaisa taistelu aikaa ja resursseja vastaan, rakentaakseen muutaman tuhannen avaruusaluksen alle prosentille ihmiskunnasta. Yksilöt lakkaamasta olemasta tärkeitä ja lajin elonjäämusestä tulee prioriteetti. 

Tässä kirjassa pyritään kertomaan, miten nykyteknologialla ihmiskunta voitaisiin pelastaa sukupuutolta. Mitään keinoa lähteä, vaikka Marsiin, ei ole, vaan planeettamme kiertorata on pisimmälle, jonne pääsemme.    

Parasta onkin, että Stephenson on kirjoittanut romaanin hahmoista uskottavia ja juonen asetelmasta niin epätoivoisen, että pakostakin liikutut. Mutta epätoivo pelastaa edes pieni osa ihmiskunnasta ja antaa suurimman osan kuolla ei ole edes pahinta, mitä hahmot joutuvat kärsimään. Vaan avaruudessa elonjääneet tulevat kohtaamaan lukemattomia ongelmia, koska avaruusalusten teknologia ei ole niin edistynyttä. Avaruus näyttäytyy tässä romaanissa äärimmäisen vaarallisena ja juuri sellaiselta paikalta, missä ihmislaji ei ole tarkoitettu elää. Mutta ei tässä vielä kaikki, koska suurin ongelma romaanin päähenkilöille ei ole avaruus, vaan muut ihmiset, jotka ovat kusipäitä.   

Elämää suurempia kysymyksiä.  

Koska romaanin fokus on ihmiskunnan eloonjäämisessä, kirjailija päättikin käsitellä tässä myöskin sellaisia teemoja kuin, mitä on olla ihminen? Onko tärkeää, että säilymme tismalleen samana lajina kuin nyt, vai pakottaako pitkä maanpako ihmiskunnan muuttumaan melkein kokonaan toiseksi lajiksi säilyäkseen hengissä? Ja jos kehitymme avaruudessa eri lajiksi, voidaanko edes sanoa, että ihmiskunta on selvinnyt sukupuutolta, vai vaihdoimmeko yhden sukupuuton toisella? Näitä kysymyksiä romaanissa pohditaan todella monipuolisesti. Niin henkilökohtaisella kuin historiallisella tasolla.  

Kunnon feminismiä 

En tunne Stephensonin poliittisia taustoja tai mielipiteitä. Harvoin minua kiinnostaa, mitä kirjailija harrastaa romaaniensa ulkopuolella. Mutta tässä romaanissa oli todella hieno kuvaus nykytieteen kiistoista. Suunnitellessa avaruusalusta, tiedemiehet pohtivat parhaimpia tapoja mahduttaa sen sisälle optimaalisen määrän ihmisiä. Paljastuu, että naiset kestävät elää pidempää ahtaissa tiloissa, joten heitä tullaan päästämään suurempi määrä avaruusaluksiin kuin miehiä. Pystyyhän yksi jätkä siittämään monta naista kuitenkin. Tästä alkaakin lyhyt kiista siitä onko naisten kyky elää ahtaissa tiloissa muitten ihmisten kanssa geneettistä vai sosiaalisesti rakentunutta? Tätä samaa kysymystä pohditaan muissakin sukupuolten fyysisissä ja henkisissä ominaisuuksissa pitkin juonta. Ensimmäinen kerta, kun luen scifi-kirjan, jossa pohditaan sukupuolitutkimuksen teoriaa tai sosiologiaa. Yleensä nämä romaanit keskittyvät historiaan, fysiikkaan ja biologiaan.  

Tässä kirjassa onkin uskottavia ja samalla innostavia naishahmoja, sitten Hugh Howeyn ”Siilo” sarjan. Monet scifi-kirjailijat luulevat, että tehdäkseen kunnon naishahmon, tästä on tehtävä supersotilas, koska ainoastaan väkivaltainen naishahmo voi innostaa tyttöjä. Stephenson on hienostuneempi ja kirjoittakin monipuolisia naishahmoja tähän romaaniin, jotka ovat merkittävissä asemissa ja omalla tavallaa vahvoja. Kuitenkin tässä on tapasoinoiltu hienosti naisten omaehtoisuuden ja sukupuolten välisen solidaarisuuden välillä.  

Yhteenveto  

Mutta ei tämä romaani ole täydellinen. Eka osa jossa ihmiskunta yrittää taistella oman elonjäämisen puolesta oli äärimmäisen jännittävää ja liikuttavaa, mutta toinen osa, ei ole niin jännittävä, koska se menee jo aika fantastiselle puolelle. Loppuosa onkin heikointa mielestäni. Silti kokonaisuudessa tämä on loistava romaani, joka kertoo siitä kauhistuttavasta skenaariosta, jos vaikka nyt meidän pitäisi yrittää lähettää osa lajistamme avaruuteen välttääkseen lajimme sukupuuton. Kylmässä ja pimeässä avaruudessa ei ole ketään, joka edes tietäisi, että kerran oli näinkin mahtava laji olemassa. Ainoastaan me arvostamme olemassaoloamme ja se on kauhistuttavin ajatus ikinä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin