Avainsana-arkisto: maailmanloppuromaani

Sarasvatin hiekka

Risto Isomäen ”Sarasvatin hiekka” on apokalyptinen scifi-seikkailuromaani, missä geologit joutuvat toteamaan, että paskaa lentää tuulettimeen.  

4 

Sarasvati on muinainen Intian kuivunut joki, joka ulottuu merenpohjaan saakka, missä arkeologit löytävät muinaisen sivilisaation rauniot, jotka ovat vanhempia kuin vanhimmat Hedelmällisen puolikuun kaupungit tai Egyptin pyramidit. Arkeologit ja geologit pähkäilevät, miten niin muinainen kaupunki voi sijoittua niin syvälle merelle? Uusi löytö nimetään ”todelliseksi Atlantiksi”. Samaan aikaan napajäätiköitten tutkijat havaitsevat, että jäätiköt ovat alkaneet sulamaan ilmastonmuutoksen vuoksi ja ennustavatkin, että kohta jättiläismäisiä jäätiköitä voi romahtaa mereen aiheuttaen megatsunameja. Ei tarvitse olla tutkija havaitakseen, että nämä kaksi tapausta ovat jotenkin yhteydessä toisiinsa.

Tämä on ehkä jännittävin suomalainen romaani sitten ”Täällä Pohjantähden alla”, jonka olen lukenut.  Ihmettelen, miksi tästä ei ole vielä tehty suurta amerikkalaista elokuvaa? Kirja etenee hurjalla vauhdilla eteenpäin, mutta ilman että lukija menettää käsityksen, missä ollaan ja mitä tehdään.  Vaikka suurin osa juonesta on geologisten ja maantieteellisten prosessien kuvausta, eikä niinkään henkilöhahmojen pohdintoja, niin tällainen fokus ympäristöön erottaa kirjan muista scifi-romaaneista. 

Ehkä ainoa ongelma on suomalaisten pieni rooli romaanissa, mutta tämä onkin globaalin mittakaavan seikkailu, jossa mantereitten kokoisia mannerjäätiköitä ja huikeita sivilisaatioita käsitellään hyvinkin yksityiskohtaisesti ja lähes runollisesti.  

 Tässä romaanissa onneksi ei ole perinteisten katastrofitarinoitten kliseisiä hahmoja, kuten poliitikko tai kenraali, joka ei kuuntele kömpelöä ja hieman erikoista tiedemiestä, joka varoittaa maailmanlopusta. Kaikki ottavat uhan vakavasti, ehkä liiankin nopeasti makuuni. Silti henkilöhahmot ovat melko ohuita ja päättyvät vähän liian vauhdikkaisiin johtopäätöksiin, ilman sen enempää perustelua. Muuten, jos kestää paperinarkin ohuisia hahmoja ja haluaa lukea, miten mannerjäätikkö tai merenalainen metaanivarasto voi tappaa sinut, perheesi ja mahdollisesti koko kansakuntasi, niin tämä on todella kauhistuttavan realistinen romaani.  

Plussana tietenkin on muinaisten uskonnollisten tarujen todenperäysyystrooppi, joka on aina siisti komponentti spekulatiivisen fiktion romaaneissa. Eli se trooppi, että se jokin uskonnollinen myytti perustuukin johonkin todelliseen, mutta muinaiseen tapahtumaan. Kaikki on jännittävämpää, jos juoneen sekoittuu tieteellisiä tulkintoja muinaisista taruista.

Mutta Isomäki menee vielä pidemmälle. Kirjailija käyttää esimerkiksi hindulaista elämän kiertokulku ja uudelleensyntymiskäsityksiä muinaisten sivilisaatioitten kehityksen vertauskuvina. Kirjailija vielä sekoittaa mukaan silkasta nerokkaasta hulluudesta kuvauksia geologisista prosesseista, luoden todella jännittävän ja tunteita herättävän mielikuvan, muuten aika arkisesta prosessista, joka tietenkin romaanin edetessä kasvaa katastrofaalisiin mittakaavoihin.   

Vaikka juoni etenee vauhdilla, niin silti kirja löytää aikaa pysähtyä ja pohtimaan, miten kaikki on kuluvaa ja muuttuvaa. Emme elä ikuisesti, eikä mitkään rakennuksemme kestä ikuisesti aikaa, vaan kaikki hajoaa, hittaasti tai tässä tapauksessa hyvinkin nopeasti, mutta lopulta hajoaa, murenee ja muuttuu osaksi maastoa kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan olemassa.

Mutta voi myöskin olla, että tämä romaani oli minusta jännittävä, koska luin Jaakko Hämeen-Anttilan toimittaman tutkijoitten kirjoittaman esseekokoelman nimeltä ”Kaikki syntyy kriisistä”, missä tismalleen samoja ideoita käsitellään tieteellisten teorioitten muodossa, muuttaen romaanin kauhistuttavat kuvaukset, pelottavan uskottaviksi.    

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin