Avainsana-arkisto: manifesti

Fasismin oppijärjestelmä

Vuonna 1932 Giovanni Gentilen Benito Mussoliinille haamurkirjoittama ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri sitä, mitä otsikossa mainitaan.   

1

Tausta   

Gentile kirjoitti tämän kirjan Mussolinille, kun tämä pääsi valtaan. Ennakkoluuloni fasistien tyhmyydestä vain kasvaa, kun sain selville, ettei Mussolini tätä kirjaa kirjoittanut. Hitler kirjoitti itse oman manifestinsa ja se on kirjallinen sotku, josta ei saa mitään tolkkua. Mussolini oli sitten sen verran epävarma itsestään, että piti oikein hankkia ammattifilosofi, että oma vihaideologia saatiin jotenkin kirjoitettua ylös koherentiksi tekstiksi!   

Ennen tätä kirjaa fasismilla ei ollut mitään kirjoitettua yhteenvetoa tai kunnolla mietittyä filosofiaa. Tätä kirjaa ei voida näin verrata, vaikka Hitlerin ”Taisteluni” (1925) tai Karl Marxin ”Kommunistinen manifesti” (1848), jotka kirjoitettiin ennen kuin omia ideoita päästiin kokeilemaan käytännössä. Historiallisesti Gentilen teos onkin hyvin merkityksetön, koska se ei ”luonut” fasismia, vaan enemmänkin kuvaa sen, mitä oltiin jo kokeilemassa käytännössä. Silti jos haluaa tietää, mitä fasismi pitäisi olla teoriassa ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri se kirja sinulle. Merkityksettömyydestä kertoo sekin, etten löytänyt suomennosta. Suomen kielisessä Wikipedia-sivussa ainakin teoksen otsikko oli suomennettu, joten ehkä joskus tätä teosta on käännetty. 

Idea   

Gentile aloittaa kirjansa sillä, että fasismi on ”liikettä” ja ”toimintaa” eikä niinkään filosofointia. Sen näkee tässä kirjassa, jossa ei mietitä kovin paljon yhteiskunnan tai valtion teknisiä aspekteja. Mikä on aika tyyppillistä ääriokeistolle. Suurin osa tästä kirjasta onkin hämärää metafyysistä pohdintaa ”kansallisesta sielusta” ja sen sellaisesta henkisestä roskasta.  

Mielenkiintoisin aspekti on kuitenkin se, että tämä kirja on hyvin rehellinen siitä, mitä se tavoittaa: valtion totaalista valtaa yksilöihin. Gentile kirjoittaa, miten yksilö on mitätön ja sen pitää antautua massojen mukana valtion ohjaukseen. Valtio pitää olla kaikkivoipa instituutio, joka täyttää yksilön elämän kaikki tilat. Ei ole yksilöä, on ainoastaan valtio. ”Fasismin doktriini” on siis kirjaimellisesti George Orwellin ”1984” romaanissa muotoilema totalitaristinen painajainen.    

Kirjailijan mukaan yksilö ei tarvitse yksilöllisyyttä, koska ainoa todellinen tarve, jota tämän pitää täyttää on henkinen ja se saadaan palvelemalla valtiota. kirjan mukaan yksilö voikin tuntea aitoa tyydytystä fyysisellä rasituksella ja kamppailulla. Valtio tulee kirjan mukaan antamaan tällaista ”virkistävää rasitusta” sodan kautta. Sota on ainoa ”puhdistava” elementti ihmisen elämässä ja oikeastaan koko sen tarkoitus. Toki uskonto ja rakkaus mainitaan tässä henkisiksi arvoiksi, joita fasismi varjelee, mutta sota on se paras juttu. Ei siis mikään ihme, että nykyäänkin fasistit ihannoivat niin paljon väkivaltaa.  

Oikeistolaisuus   

Yllättävintä on kuitenkin se, että tässä kirjassa ilmaistaan aika selkeästi, että fasismi on oikeistolainen ideologia. Kirjailijan mukaan fasismi on ”uusi” oikeistolainen liike, joka vastustaa liberalismia ja sen ajamaa vapaata markkinataloutta ja demokratiaa. Kuitenkin fasismi ei kannata myöskään vanhan konservatismin ajamaa sääty-yhteiskuntaa. Fasismissa ajetaan kyllä hierarkioitten vahvistamista, mutta se pitää perustua meritokratiaan, eikä vereen tai vaaleihin. Fasismin tarkoitus on yhdistää kaikki yhteiskuntaluokat palvelemaan kukin omalla tavallaan valtiota, joka toimisi kuin yksi ainoa organismi. Kirjailijan mukaan luokkaristiriidat tulisi unohtaa ja sen sijaan keskittyä palvelemaan valtiota. Vapaa markkinatalous ja ammattiliitot tulisi sulauttaa valtion palvelukseen, muodostaen korporativismisen valtion.   

Sosialismia tässä kirjassa vastustetaan selvin sanoin. Gentilen mukaan kaikki sosialismin muodot, niin sosialidemokraateista kommunisteihin on tuhottava. Kirjailijan mukaan nämä aatteet luovat eripuraa yhteiskuntaluokkien välille ja tarjoavat henkisesti köyhän materialistisen filosofian, joka ei tyydytä ihmisten ”todellisia” tarpeita. Fasismi korostaa hyvän palkan ja tasa-arvon sijaan ”sielun” kasvatusta valtiolla, sodalla ja uskonnolla.    

Yhteenveto   

Giovanni Gentilen ”Fasismin oppijärjestelmä” on juuri sitä, mitä se lupaa. Mussolini oli jo toteuttamassa käytännössä sen, mitä tässä kirjassa tarjotaan. Positiivisen puoli tässä läpyskässä on sen grammaattinen selkeys ja lyhyys. Mutta myöskin siinä, ettei se käsittele rasismia ollenkaan. Toisin kuin Hitlerin kirjassa, tässä ei kiihoteta kansanryhmää vastaan. Teoriassa fasismi voikin olla äärioikeistolainen liike, joka puolustaa taloudellisen eliitin etuja, murskaten väkivaltaisesti kaiken vasemmiston. Näin tehtiinkin Portugalin ja Espanjan fasistihallinoissa, joissa juutalaisvainoja ei toteutettu. Mutta on jotenkin vaikea ymmärtää, miksi joku kannattaisi aatetta, joka ilmaisee haluavansa tuhota yksilöllisyyden ja korvaavan sen perverssillä sekoituksella kristinuskoa ja sodan kuolemankulttia? Vastauksen voi saada sillä, että Kylmän sodan aikana totalitarismi muuttui kirosanaksi, jota kukaan ei avoimesti uskalla sanoa kannattavansa. Sen takia nykyään kaikki fasistit piilottavat todelliset tarkoitukset rasismin ja populistisen kansanvaltaretoriikan taakse. ”kansanvalta” on vain koodikieltä orgaanisen valtion uskomukselle. Jos uskoo, että ihmiset voivat sulautua valtioon, silloin valtio toteuttaa ”kansan valtaa”.  Fasistien tekopyhyyden näkeekin siinä, että heti kun he pääsevät valtaan, alkavat puheet median sensuurista ja vähemmistöjen sortamisesta, koska nämä ovat ”aidon kansan vihollisia.”

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Pääoman voitto

Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki on kiinnostanut minua siitä asti, kun huomasin hänen olevan suomalaisten markkinaliberaalien suurin idoli ja antirasististen piirien inhokki. Sellainen henkilö ei voi olla tylsä, joten välittömästi, kun Lepomäki julkaisi tänä vuonna manifestinsa ”Vapauden voitto”, otin sen lukulistaan.   

9

Idea    

”Vapauden voitto” on samaan aikaan Elina Lepomäen poliittinen elämäkerta, että manifesti markkinaliberalismin puolesta. Mutta se on myöskin analyysi Suomen talouspolitiikasta ja työmarkkinoista.   

Demareita haukutaan tässä kirjassa ”Suomen taantumuksellisemmaksi voimaksi” ja Kokoomus ”ajattelee monessa kysymyksessä kuin entinen yrittäjä, joka rakastaa markkinataloutta – kunnes kilpailu tulee sotkemaan omaa toimialaa”. Vähän ihmettelen, mitä Lepomäki tekee Kokoomuksessa, jos hän haukkuu puoluettaan tässä kirjassa suuryritysten edunvalvojaksi. Liberaalipuolekin on olemassa. Lepomäki myöskin kritisoi nykyhallituksen politiikkaa, erityisesti SOTE-uudistuksen ”valinnanvapautta” joka hänen mukaansa ”johtaa muutaman yrityksen hallitsemaan markkinaan, jossa sen paremmin hinta- kuin laatukilpailu eivät oikeasti toimi”  Tässä on siis kova paketti täynnä informaatiota ja tässä sitä dataa on, kun kirja on yli 600 sivua pitkä!  

Sääntö-Suomi

Lepomäki kannattaa lähes sääntelemätöntä kapitalismia, jossa talous pyörisi pääosin pienten paikallisten yritysten kautta, kuten kahvilat ja kampaamot. Lepomäen usko kapitalismiin on niin vahva, että hän yksioikoisesti toteaa ”silloin kun markkinat epäonnistuvat, voitaisiin puhua pikemmin demokraattisen tai politiikan epäonnistumisesta.”.

Kirjan mukaan tullit ja monet rajoitukset pitäisi poistaa kokonaan, mutta silti uusia ja selkeitä sääntöjä pitää asettaa yritysten toiminnalle, jotta nämä eivät tuhoasi koko maan omalla voitontavoittelullaan. Tässä kohtaa äidinkieleni rajat tulevat vastaan. Mikä on säädöksen tai rajoituksen ero sääntöön? Eivätkä nämä kaikki tarkoita samaa asiaa? Koska nyt vaikuttaa siltä, että Lepomäki haluaa poistaa nykyiset säännöt ja korvata uusilla, mikä on mielestäni + – 0 tilanne. Jokatapauksessa Lepomäki ei ole kunnollinen klassinen liberaali tai anarkokapitalismi, joka haluaa poistaa kaikki rajoitukset ja antaa pääoman vain mennä. Tämä siis osoittaa kirjan olevan paljon maltillisempi kuin Lepomäen maine antaa ymmärtää.

Hipsterikapitalismi   

Lepomäki totea, että yleissitovuus ei ole yhteensopiva EU:n kanssa, joten siitä olisi pitänyt luopua jo liityttyään järjestöön.  Lepomäki antaakin ymmärtää, että suuryritykset ovat pahoja ja mahdollisia ainoastaan valtion tukien, palkan yleissitovuuden ja keskuspankkien rahapolitiikan takia. Kun nämä esteet ja korkea verotus kumotaan, Suomi voi kukoistaa lukuisilla idyllisillä pienillä paikallisilla yrityksillä. Lepomäki erityisesti haluaisi ottaa mallia Yhdysvaltojen Chicagon kaupungista, jossa 2008 talouskriisin jälkeen, suuret yritykset lähes hävisivät kokonaan, muuttaen kaupungin pienten ja uniikkien kivijalkayritysten ja start uppien valtaamaksi idylliseksi ja kodikkaaksi kaupungiksi.   

Kirjailijan mukaan valtio tarjoaisi lakipalvelut, perustilin ja turvaisi minimipalkan, mutta ei muuta. Oikeastaan perustili ei rahoitettaisi suuryritysten suunnattomilla voitoilla, vaan palkansaajien palkasta, koska…? Lepomäki ei ihan kerro, miksi tavallisten työläisten pitäisi kustantaa perustili, eikä suuryritykset, jotka jakelevat palkkaa ja irtisanomisia?  Mutta kun muistaa, että Lepomäen visiossa suuryrityksiä ei melkein ole olemassa, niin onhan se ymmärrettävää.    

Lepomäen mukaan ammattiliitot varmistaisivat vain, että työntekijöitä ei kohdella huonosti, mutta muuten se ei puuttuisi erilaisten yritysten palkkaeroihin tai niitten puutteeseen. Lepomäen mukaan on suuri vääryys, että yritysten on pakko antaa kuukausipalkkaa työntekijöille, jos tarjolla olisi osakeoptioita. Oikeastaan Lepomäen mukaan: “paras tapa neuvotella itselleen parempia työehtoja on se, että pääsee näyttämään taitonsa ja kehittämään osaamistaan merkityksellisessä työympäristössä.”  Eli ensin mennään yritykseen ilman kunnollisia työehtoja ja jos olet todella hyvä työntekijä, saat neuvotella itselleen parhaat työehdot. En pysty mitenkään kuvitella, miten tällaista järjestelyä voitaisiin käyttää työläisiä vastaan.  

Tietenkin irtisanominen olisi hyvin helppoa, koska kirjailijan mukaan yritysten pitäisi saada palkata ja irtisanoa ihmisiä vapaasti markkinasuhdanteitten mukaan. Hän ehdottaakin saksalaista ”minijob” järjestelmää, missä työttömät ja maahanmuuttajat rohkaistaan ottamaan lukuisia pätkätöitä. Kirjan mukaan vakituinen työ tai korkea palkka eivät ole niin tärkeitä, vaan enemmänkin uranousua mahdollistava pätkätöitten uraputki. Lepomäen Suomessa köyhyyttä ei pyrittäisi estämään, vaan enemmänkin mahdollistamaan siitä poistumisen pätkätöitten tai start uppien kautta. 

Kirjassa on rohkea ja suurimmaksi osaksi hyvin perusteltu maailmankuva, joka haastaa niin perinteisen oikeiston kuin vasemmistonkin. Lepomäki selvästi tietää mistä puhuu ja on pohtinut näitä asioita paljon.   

Ongelmia    

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Vaikka Lepomäki kirjoittaa loistavan selkeästi ja perustelee hyvin argumenttinsa, teksti on lähes yhtämittaista tajunnanvirtaa, jossa samassa kappaleessa aiheet poikkeilevat hänen henkilökohtaisesta elämästä, Chicagon taantumaan, josta hypätään protektionismin historiaan ja siitä takaisin valittamaan Sipilän hallituksesta. Vaikka tässä kirjassa on temaattiset kappaleet, niitten sisällä on lukuisia aiheen tynkiä, joita olisi voitu koota yhteen kappaleeseen, eikä riepotella pitkin 600-sivua. Kirjan arvioiminen on hyvin vaikeaa, kun aiheita oli niin paljon ja monia vain mainittiin yhdessä sivussa, jonkun lähes liittymättömän asian kanssa, vain jotta se ilmestyisi uudelleen satojen sivujen päästä. Kirjassa olikin paljon toistoa. Tuli mielikuva, että Lepomäki vain dumppasi tähän kirjaan kaikki hänen Uusi Suomi-bloginsa artikkelit, tarkastamatta niitä ollenkaan.    

Toinen ongelma on kirjan laajuus. Tässä on paljon mielenkiintoisia ja uniikkeja ideoita, mutta sekaan on heitetty äärimmäisen yksityiskohtaisia, mutta sekalaisia pohdintoja, joka ikisestä sosioekonomisesta ongelmasta, mitä Suomessa ja EU:ssa on. Kun en ole valtiotieteilijä tai sosiaalihuollon virkamies, monet osiot olivat kamalan tylsiä puskea läpi. Pitää olla kova Lepomäen tai byrokratian fani, jotta jaksaisi lukea tämän kirjan kokonaan loppuun.    

Kolmas ongelma on valikoiva informaatio. Kiinasta, USA:sta ja Saksasta poimitaan hienoilta kuulotavia ideoita, mutta ei kerrota koko totuutta. Saksaa en tunne kovin hyvin, joten en puhu siitä, mutta esimerkiksi sLepomäki kirjoitti, että Kiinassa on: “tavallisten ihmisten erittäin laajat taloudelliset mahdollisuudet”. Vaikka Lepomäki tunnustaa Kiinan olevan kommunistinen diktatuuri, hän julistaa: ”kiinalaisilla kuluttajilla on kissanpäivät”. Ainakin oman tietämykseni mukaan yli miljoona vankileireihin vangittua viatonta muslimia voivat olla vähän eri mieltä, heidän kulutusmahdollisuuksista.

Mutta Lepomäki on oikeassa laajoista talousmahdollisuuksista: Kiinassa suuryritykset ja hallitus ovat paiskaneet kättä yhteen ja luoneet ihmiskunnan historian tehokkaimman massavalvontakoneiston, joka tekisi Stasin ylpeäksi. Samalla myöskin informaatio on hallituksen senssuroimaa, joten kiinnalainen kuluttaa juuri sitä, mitä hallitus haluaa heidän kuluttavan. Kerta kaikkiaan kulutusystävällinen valtio!  Kiinalaisilla kuluttajilla on todellakin kissanpäivät, kun heidän joka ikistä tekimistä valvotaan ja pisteytetään, tehden ostamisesta ja liikkumisesta vaivatonta, niin kauan kun on uskollinen Kiinan kommunistiselle puolueelle.    

Mutta Lepomäen mukaan kaikki edellä mainittu eivät ole ongelmia, koska jos olisi, niin  ”ihmiset äänestävät jaloillaan. Yli 1,3 miljardia kiinalaista on päättänyt toistaiseksi jäädä Kiinaan”. Pettämätöntä logiikka! Tunnen jo ihossani vapauden voiton! Mutta voimme toki pohtia, mikä elämässä on tärkeää? Vapaus kuluttaa ja perustaa yrityksiä, vai sanan-, liikkumisen- ja yksityisyyden vapaudet? Lepomäki ei vastaa näihin kysymyksiin. Koko Kiina osio on Lepomäen yritys kertoa, että Suomikin voisi ottaa mallia sen ”laajoista taloudellisista mahdollisuuksista”. Voin lyödä vetoa, että jos joku vasemmistopoliitikko kertoisi, että voisimme ottaa mallia Kiinan “laajoista taloudellisista mahdollisuuksista” niin tätä haukuttaisiin stalinistiksi ja isänmaanpetturiksi. Mutta näköjään vain oikeistolaiset voivat ihailla diktatuureja.  

USA:sta taas poimitaan väittämä, että dollari on ”kiistamaton menestystarina”, mutta ei mainita, että se jouduttiin irrottamaan kultakannasta, koska maan valtion talous oli romahtamaisillaan.  Monet oikeistolaiset kiroavatkin nykyistä FIAT-pohjaista dollaria, joka on lähes täysin Liittovaltion keskuspankin manipuloitavissa. Mutta törkeämpää on Lepomäen ylistys Wallmart-yritystä kohtaan, joka on tunnettu siitä, että se antaa niin matalaa palkkaa työntekijöilleen, että nämä joutuvat anomaan ruoka-avustuksia valtiolta!    

 

 

Kirjassa siis kirotaan Kokoomusta korporativismista, mutta paras esimerkki menestyneestä amerikkalaisesta yrityksestä, jonka Lepomäki keksi, on valtion subventoima riistoyritys. Oudointa on kuitenkin Lepomäen argumentti, että Iso-Britannia ja USA ovat suurempia hyvinvointivaltioita, koska niissä kulutetaan enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon ja muihin sosiaalisiin palveluihin. En tiedä, missä planeetassa Lepomäki oikein elää, mutta se, että jokin julkinen palvelu maksaa hirveästi rahaa ei vielä tarkoita, että se on tehokkaampi tai edes toivottavaa. Iso-Britanniassa on oikeastaan ollut jo melkein 10 vuotta oikeistolainen hallitus, joka on leikannut NHS-varjoja ja sen palveluitten tasot ovat vain laskeneet. Joko joku terveydenhuollosta vetää miljoonia puntia välistä tai sitten Lepomäki valehtelee.  Oikeastaan maan oikeistohallitus on ollut niin surkea maan köyhälistöä kohtaan, että palavasanainen sosialisti on mahdollisesti seuraava pääministeri, antisemitismi-, KGB-kytkös- ja terrorismintukemissyytöksistä huolimatta.   

USA:ssa taas Obamacare on toki auttanut paljon ihmisiä, mutta sekin oli vasemmiston- ja oikeiston kompromissiohjelma, joka on kamala korporativistinen sekasotku, jota ei edes Trump ole onnistunut kaatamaan, kun kukaan ei keksi mitään ”yksityisempää” tilalle. En vertaisi Obamacarea ihan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sitten tietenkin USA on niin loistava vapaan markkinatalouden paratiisi, että siellä on 40 miljoonaa ihmistä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Siinäpä paljon porukkaa, jotka eivät ole keksineet perustaa idyllisiä kahviloita ja start uppeja.   

 

Nämä ovat muutamat asiat, jotka kykenin mahduttamaan tähän arvioon, ilman että siitä tulisi todella pitkä. kirjassa oli kaikenlaista kyseenalaista, kuten toteamus, että itäeurooppalainen ”sivilisaatio” on yhteentörmäyksessä länsimaisen liberaalidemokratian kanssa tai, että 1800-luvun USA oli sisäisesti ”vapaan kaupan vyöhyke” vaikka puolet maasta toimi orjatyövoimalla ja toinen puoli alkuperäiskansojen maitten ryöstöllä.  

Yhteenveto   

Elina Lepomäen ”Vapauden voitto” on paras oikeistolainen kirja, jota olen lukenut, mutta tavallisena tietokirjana tämä on kömpelö ja raskas teos. Hyvällä toimittajalla tämä kirja olisi voitu hiota lyhyemmäksi ja tiiviimmäksi teokseksi, jossa on Lepomäen ideologian pääpointit. Tämän kirjan perusteella Lepomäki ei ole äärioikeistolainen, mutta ei myöskään klassinen liberaali, vaan enemmänkin saksalaistyylinen sosiaaliliberaali, joka kannattaa kevyttä hyvinvointivaltiota, minimipalkkaa ja tiettyjen kaupan alojen sääntelyä. Hän itsekin myöntää, että USA:ssa häntä pidetään sosialistina. Suosittelen tätä kirjaa ainoastaan, jos on todella kova Lepomäen fani, koska tavallisille ihmisille tämä kirja menee hyvin nopeasti tylsäksi teknokraattiseksi selostukseksi.    

1 kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia