Avainsana-arkisto: marx oli oikeassa

Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.

Vaikka elämme tietynlaista tieteellisen tiedon murroskautta, jossa jotkut kiivaasti yrittävät takertua vanhentuneisiin käsityksiin sukupuolesta, roduista, yhteiskunnasta, psykologiasta ja taloudesta, tiede jyrää eteenpäin. Esimerkki tästä on Yuval Noah Hararin vuonna 2011 julkaisema bestseller ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.”, joka otsikon mukaan kertoo ihmislajin historiasta.    

12

Hararin kirja on ollut kansainvälinen menestys, jota yhä tänäkin päivänä luetaan, vaikka on jo julistettu, että elämme faktojen jälkeisessä ajassa. Hararin kirja ei vain keskity kertomaan ihmislajin evoluutiosta ja antropologisesta historiasta, vaan meidän kirjoitetusta historiasta sekä mitä tiedämme ihmisen psykologiasta. Tätä kirjaa voisikin pitää tiivistelmänä kaikesta, mitä nykyään tiedämme ihmisestä.    

Teesi    

Harari ei vain luettele tässä kaikkea, mitä tiedämme ihmislajista, vaan hän on luonut narratiivin lajimme kehityksestä metsästäjäkeräilijästä planeetan herroiksi. Tässä käytetään kehyksenä historiallista materialismia, jonka mukaan materiaaliset tuotanto-olosuhteet määrittelevät kulttuurin ja sivilisaation kehitystä. Eli aina, kun joku uusi teknologia yleistyy, koko yhteiskunta muuttuu ja synnyttää kokonaan uusia käsityksiä maailmasta. Nämä käsitykset muuttuvat kirjailijan mukaan ”uskonnoiksi” jotka ovat sivilisaation maailmankuva. Valtauskonnon kautta uusia ideoita keksitään ja maailmaa tarkkaillaan. Tässä kirjassa onnistutaan välittämään hyvin, miten me lajina olemme onnistuneet ikään kuin luomaan oman todellisuutemme, joka muokkaa meitä lajina.  

Toki alussa kirjailija kertoo lajimme evoluutiosta ja, miten hävitimme sukupuuttoon muut hominidit, opimme valmistamaan työkaluja ja levisimme jokaiseen mantereeseen, mutta sen jälkeen alkaa sivilisaatioitten historia. Sivilisaatioitten historiassa kirjailija kertoo, miten jokaista yhteiskuntaa on liikuttanut jokin suuri kertomus. Poikkeavasti Hararin mukaan emme elä postmodernissa aikakaudessa, vaan nykyäänkin meitäkin liikuttavat suuret narratiivit. Ainoa ero on siinä, että elämme murroskautta, jossa tämä kertomus natisee liitoksistaan. Tuotantotapa on taas muuttumassa, jolloin uusien ”uskontojen” aika on koittamassa. Kirjailijan mukaan halusimme tai emme, nykyuskontomme eivät pysty ratkaisemaan ilmastonmuutoksen, geneettisen manipulaation ja rappeutuvan kapitalistisen järjestelmän aiheuttamia ongelmia.     

Uutta tietoa    

Vaikka keskityn moderniin historiaan, näköjään en ole menettänyt mitään antropologian ja arkeologian saralla, kun tässä kirjassa ei ollut mitään uutta. Mutta onneksi kirjailija on sen verran taitava kertoja, että tätä kirjaa luki oikein mielellään. Enemmänkin tämä kirja virallisti tiettyjen löytöjen uskottavuutta. Esimerkiksi käsitys, että maanviljelys oli ihmiskunnan suurin virhe ja meidän modernin sivilisaation jalanjälki on niin mahtava, että aikakautemme on saanut nimen ”antroposeeni”. Näitten lisäksi sydäntäni lämmitti, että muita mutkitta tässä kirjassa kerrotaan hyvin ymmärrettävällä kielellä, että binäärinen sukupuolijako on harhaa ja sosiaalinen konstruktivismi on yksi suurimmista yhteiskunnallisista voimista, mitä on olemassa. Painotan näitä, koska monet tavalliset ihmiset yhä luulevat, että tiede pysähtyi yläasteelle, eikä sen jälkeen ole mennyt eteenpäin. Olen melko varma, että suurin osa ihmisistä, jotka lukivat tämän kirjan ja pitivät siitä, eivät edes tiedä omaksuneensa jo 40-60-luvulla muotoiltuja sosiologisia teorioita, vain koska kirjailija vältti käyttämästä vaikeita akateemisia sanoja. Tieteen popularisointi voi olla mahtava muutoksen voima.     

Marx oli väärässä, mutta sittenkin oikeassa    

Ehkä mielenkiintoisinta on Hararin äärimmäinen keskustalaisuus. Tässä kirjassa onnistutaan yhteensovittamaan saumattomasti eri ideologioitten tieteellisiä löytöjä yhteen. Esimerkiksi vaikka kirjailija haukkuu tässä teoksessa aika paljonkin sosialismia. Niinkin paljon, että hän julistaa koko ideologian ihmiskäsityksen vääräksi, hän silti hän päättyy myöntämään Marxin olleen oikeassa kapitalismin itsetuhoisuudesta ja epävakaudesta. Ehkä yllättävintä on, miten samaan aikaan kirjailija julistaa imperiumin olevan ihmiskunnan paras yhteiskuntajärjestelmä, mutta samalla myöntää kapitalistisen imperialismin olevan todellinen ja pahin kaikista imperialismeista. Näin myöntäen epäsuorasti, että Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin oli oikeassa julistaessaan, että ”imperialismi on kapitalismin korkein kehitysvaihe”.   

Harari kuitenkin uskoo globaalin imperiumin olevan ihmiskunnan kohtalo ja historiaan peilaten oikeastaan ”luonnollinen ideaalitila”. Kirjailija menee niinkin pitkälle, että kirjoittaa, että ei oikein ole väliä, kenen johtama imperiumi on. Tämä toki voi kuulostaa siistiltä, mutta en ainakaan usko monen länsimaalaisen odottavan innolla mahdollisuutta, että Venäjä tai Kiina muuttuvat meidän herroiksi. Jos muuten haluaa tietää miltä imperialismi tuntuu nahoissaan, niin kannattaa lukea David Wingroven scifisarja ”Chung Kuo” joka kertoo tulevaisuudesta, jossa Kiina valloittaa maailman samalla pyyteettömällä kristillisellä rakkaudella kuin länsimaalaiset suurvallat. Juurikin Chung Kuo-sarjassa esitetään se, miten kiinalaiset pelastavat ihmislajin ja tämän kokonaishyvinvointi on turvattu, mutta yksilöiltä, imperialismin rautainen saapas kaulan päällä, ei tunnukaan niin hauskalta.   

Koko Hararin kirja on siis täynnä mielenkiintoisia konflikteja, joita kirjailija ratkaisee niin luonnollisesti, että tuntuu kuin mitään konflikteja ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Harari on äärimmäinen materialisti ja teknokraatti, joka uskoo huipputeknologian ratkaisevan kaikki ongelmat, jopa itse kuoleman, mutta samalla hän perustelee, miksi ihmisoikeudet ovat tärkeitä, miksi tuotantoeläimet pitäisi vapauttaa ja miksi täysin vapaa markkinatalous on harhaa ja mahdoton saavuttaa.    

Yhteenveto    

Yuval Noah Hararin ”Sapiens. Ihmisen lyhyt historia.” on ansainnut sen menestyksen. Vaikka tuntuu siltä, että taantumukselliset voimat ovat nousemassa, tiede on varmistamassa, että ne ideat joita pari vuosikymmentä sitten pidettiin kauhistuttavina, muuttuvat valtavirraksi, joka silkalla hegemonialla vaikuttavat jopa taantumuksellisten ajatteluun. Jos sivilisaatiomme ei romahda talouskriisiin tai sotaan, tulevaisuuden konservatiivit tulevat olemaan mustia trans-sukupuolisia politiikkoja, jotka haluavat estää robottien äänioikeuden.     

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Historia, Kulttuuri

Onnellisuushypoteesi

Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” on neuropsykologinen tietokirja, joka naamioituu itseapuoppaaksi.

DSC_0036

Alussa epäilin lukea tätä kirjaa, koska en ole koskaan pitänyt itseapuoppaista. Koko idea, että joku tietää paremmin kuin minä, miten elää elämäni, on lapsesta asti tuntunut vieraalta. Silti, koska rakastuin Haidtin toiseen kirjaan, niin päätin lukea tämänkin, jossa
Haidt on koonnut omat neurotieteelliset teesit ja sekoittanut niihin maailmanuskontojen filosofiaa, jotta tavallisetkin ihmiset, erityisesti uskovaiset voisivat omaksua hänen ideoitaan. Mielestäni nerokas idea tieteen popularisoinnissa!

Tässä kirjassa siis sekoitetaan neuropsykologisia ja evoluutiobiologisia faktoja uskonnollisten ja filosofisten oivallusten sekaan, muodostaakseen kirjallisen kokonaisuuden, jonka perustella ihminen voi elää hyvän ja onnellisen elämän. Kirjan näkökulma on puhtaasti ateistinen, mutta silti se todistaa, että monet uskonnolliset opit ja ideat perustuvat todellisiin havaintoihin ihmisyydestä ja näin niitä kannattaa noudattaa.

Kirja lainaa niin Jeesuksen, Buddhan kuin Muhammadin ja monen muun hengellisen filosofin sanontoja hyvästä elämästä ja moraalista, jonka jälkeen, hän esittelee tieteelisiä tutkimuksia, jotka todistavat todeksi muinaisten profeettojen ideat. Tietenkin kirjailija ei omaksu kaikkia uskontojen ideoita, vaan hän poimii ne, jotka ovat yhdenmukaisia tieteellisten havaintojen kanssa ja hylkää kaiken ylimääräisen, jotta hän loisi universaalisen ihmisyysopin, jota pystyt noudattamaan.

Tässä kirjassa paljastuu esimerkiksi, että monet suuret profeetat olivat oikeilla jäljillä, mutta he vetivät havainnoistaan liian jyrkkiä johtopäätöksiä, jolloin syntyi monia uskonnollisia oppeja, jotka olivat joko liian monimutkaisia tavallisen ihmisen ymmärrettäväksi tai liian ehdottomia, jolloin vain pieni fanaattinen vähemmistö onnistui niitä noudattamaan. Voi kuulostaa vaikealta, mutta Haidt onnistui monen muun psykologin kanssa löytämään oppeja ja havaintoja, jotka yhdistävät kaikkia uskontoja ja monia sekulaareja filosofeja. Eli käsitykset uskontojen universaalista ”alkuperästä” ovat melko tosia.

Tietenkin Haidt ei ole luomassa tällä kirjalla uutta uskontoa, ainoastaan hän haluaa luoda yhteisen maailmankatsomuksen, jonka kautta elää. Eli tässä ei opeteta mitään käyttäytymissääntöjä ja rituaaleja, ainoastaan, miten antaa anteeksi ja muutenkin olla todella mukava ihminen. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnostanut ohjeet hyvän elämän elämiseen, vaan enemmänkin kirjassa esitetyt psykologiset havainnot onnellisuudesta, pyhän ja profaanin kokemusten tieteelliset selitykset ja erilaisten ihmisyyttä koskevien maailmankuvien historia. Juu, olen sen verran omituinen jäbä.

Toinen mielenkiintoinen seikka oli poliittisen vasemmisto/oikeisto akselien analysointi, jossa pyrittiin löytämään kultainen keskitie. Kirjailija osoittaa, että vasemmiston käsitykset tasa-arvosta ja eri vähemmistöjen ja naisten ihmisoikeuksien kunnioituksesta ovat oikeutettuja, mutta konservatiivien käsitykset yhdenmukaisesta yhteisöstä, jossa on tiukkoja sosiaalisia periaatteita ovat myöskin oikeutettuja. Haidt löytää näitten näkemysten välillä keskitien, jossa täydellisesti toimiva yhteiskunta on sellainen, joka sallii vähemmistöjen tasa-arvoisen osallistumisen yhteiskunnassa, mutta samalla vaatii tiettyjen moraalisäännösten yhdenmukaisuutta ja lojaalisuutta yhteiskunnan arvoja ja tavoitteita kohtaan. Kirjailijan mukaan liian epäyhtenäinen rinnakkaisyhteisöjen elo rapauttaa yhteiskunnan koheesiota, mutta liian homogeeninen yhden kansanryhmän ylivalta suhteessa vähemmistöihin tukahduttaa liian suuren määrän eri ihmisten vapautta ja hyvinvointia.

Kutkuttavinta Haidtin keskitien tavoittelussa on, että hän huomaamattaan argumentoi kommunismin puolesta. Kirjassa vältetään äärimmäisiä ideologia ja uskonnollisia johtopäätöksiä, mutta silti moni kommunismin ydinteesi perustellaan tässä kirjassa oikeiksi. Esimerkiksi kirjailija mainitsee Karl Marxin vain kerran ja sekin on yhteydessä, jossa hän sanoo, että Marx oli oikeassa valittaessa, että teollistuminen on vieraannuttanut työläiset tuotannosta, mutta Marx veti tästä havainnosta liian äärimmäisiä johtopäätöksiä taloudesta ja ihmisyydestä. Kuitenkin, kun Haidt alkaa perustelemaan missä Marx oli väärässä ja mitkä ovat tieteelliset tosiasiat yksilön suhteesta työhönsä, niin hän huomaamattaan todistaakin kommunistiteoreetikon oikeaksi! Eli Haidt ei ole lukenut Marxia tai muuta kommunistiteoriaa kunnolla. Tässä vaiheessa huomaa, että kaikenlaisen äärimmäisen poliittisen kirjallisuuden lukeminen on hyödyksi, kun huomaa tällaisia yhteensattumia.

Jos tuntee kirjailijan mielipiteitä tämän kirajan ulkopuolella, niin tiettää, että Haidt ei ole joku kaappikommari, joka on ujuttanut marxilaista teoriaa kirjaansa.  Tietenkin tämä ei tarkoita vielä sitä, että meidän olisi omittava tuotantovälineet työläisten haltuun ja siirtyä kohti kommunismia, vaan enemmänkin sitä, että joissakin asioissa Karl Marx oli oikeassa. Voi kauhistus!

Eli Jonathan Haidtin ”Onnellisuushypoteesi” on paljon enemmän kuin itseapuopas, joka opettaa olemaan henkinen, ilman että uskoo satuihin, vaan se on ehkä paras kommunismin puolustus, jonka ei-kommunisti on kirjoittanut.

Onnellisuushypoteesi
Jonathan Haidt, Jaana-Mirjam Mustavuori (suom.)
Basam Books Oy, 2011

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Politiikka ja yhteiskunta, Teologia