Avainsana-arkisto: masennus

Jack Kerouacin elämäkerta

Dennis McNallyn, vuonna 1979 julkaistu ”Jack Kerouac. Elämäkerta” kertoo otsikossa mainitusta beat-kirjailijasta.

7

Idea

Näin tämän kirjan satunnaisesti Helsingin Innon kirjakaupan pöydässä muitten elämäkertojen kanssa. Otin sitten lukulistaan, koska pidin Kerouacin ”Matkalla” (1955) romaanista. Ajattelin, että niin mielenkiintoisen kirjan kirjoittanut jäbä on varmasti mielenkiintoinen henkilö. Olin oikeassa.

Jack Kerouac oli työläistaustainen kirjailija, joka kasvoi Toisen maailmansodan aikoihin, ja hänen elämänsä väritti vahvasti uskonnolliset kokemukset, syvä masennus ja alkoholismi. En ollut yhtään yllättynyt tästä. Ei voi olla taiteilijanero, jos on tyytyväinen elämäänsä.

Dennis McNally kirjoitti elämäkerran kuin se olisi tunteellista tajunnanvirtaa. Alussa vihasin koko epätieteellistä kirjoitustyyliä, mutta se on hyvä tapa päästä kuolleen beat-kirjailijan pään sisään. Ainakin samaistun vahvasti Kerouaciin, vaikka tämän elämä oli hyvin erilainen kuin omani. Tässä kirjassa ei keskitytä niinkään piirtämään Kerouacin elämän kautta ajan kuvaa, vaan enemmänkin, miten kirjailija itse sen aisti.

Toki tässä käsitellään paljon miten media käsitteli väärin hipstereitä. Toisin kuin nykyään, hipstereitä pidettiin väkivaltaisina ja huumeita käyttävinä roskasakkina, jolle ei kannattanut antaa lupaa seurustella tyttäresi kanssa. Oikeastaan hipsterit olivat jazz-musiikkia kuuntelevia eritaustaisia nuoria, jotka kirjoittivat kokeellista kirjallisuutta omasta kokemusmaailmastaan. Kerouacin elämään kuuluikin reissaaminen, kokeellisen kirjallisuuden tuottaminen, rankaa jazz-musiikkia ja bilettämistä muitten beat-kirjailijoitten kanssa.

Ristiriitaisuus

Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea Kerouacin maailmankuvasta. Jack Kerouac oli jonkinlainen epäpoliittinen teollistumista vastustava anarkoprimitivisti, joka samaan aikaan vihasi valtiota ja kunnioitti USA:n lippua lähes uskonnollisella paatoksella. Kerouac piirtyykin tässä kirjassa jotenkuten tyypilliseksi amerikkalaiseksi punaniskaksi, joka vastustaa kaikkia auktoriteetteja, mutta samaan aikaan on vahvasti isänmaallinen. Kuitenkin Kerouac oli paljon sivistyneempi ja suvaitsevampi puin punaniskat.

Samaan aikaan, kun beat-kirjailija rakasti jazzia, hengaili huumeriippuvaisten, huijareitten ja seksityöläisten keskuudessa, hän vihasi juutalaisia. Juutalaisviha olikin yksi toistuvimmista teemoista tässä kirjassa. Kerouacin antisemitismi oli sellaista outoa uskomusta, että juutalaiset ovat syypää keskusvallan olemassaoloon ja kustannusmaailman hankaluuksiin. Kuten antisemitismiä tutkinut Sartre on havainnut, antisemitistit eivät vihaa elämässään tapaamiaan juutalaisia, he voivat jopa ystävystyä heidän kanssaan, mutta he vihaavat abstratktia ”niitä muita juutalaisia.” Jack Krouac oli samankaltainen. Kännissä hän saarnasi juutalaisia vastaan, vaikka hänellä oli juutalaisia ystäviä. Monet Kerouacin kaverit eivät koskaan ottaneet kirjailijan juutalaisvastaisia saarnoja tosissaan, koska ne koettiin tunteitten purkauksina, eikä ”oikeina” poliittisina kiihottamisina.

Juutalaisvastaisuuden lisäksi, Kerouacin maailmankuvaan kuului Oswald Spenglerin ”Länsimaiden perikato” (1918) kirjan teoriat. Keroac uskoi, että moderni USA oli sortovalta, ja maailma menossa kohti romahdusta. Kerouacin mukaan keskusvalta oli eristämässä ihmiset toisistaan ja hitaasti murentamassa vapauden. Hieman ristiriitaisesti Keroac oli myöskin mystiikkaa korostava buddhalainen.

Lukiessani näitä faktoja kirjailijasta, en voinut, kun miettiä, että Kerouac omasi fasistisia ajatuksia. Erityisesti natsit pitivät Spenglerin teorioista, itämaisesta mystiikasta ja osa heistä (Esim Himmler) myöskin vihasivat teollistumista. Tämä kirja jotenkuten vahvistaakin kandini teesiä, jonka mukaan ihmiset omaksuvat yksittäisiä arkiuskomuksia, jotka voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vain tietty balanssi  niitä voi kallistaa ihmisen kannattamaan jotain tiettyä poliittista ryhmittymää. Kerouac omasi samaan aikaan anarkistisia, että äärikonservatiivisia ajatuksia, jotka eivät heijastuneet kuitenkaan poliittiseksi aktivismiksi. Kerouac esimerkiksi ei koskaan äänestänyt, mutta hän kertoi pitävänsä presidentti Richard Nixonista, luki aktiivisesti konservatiivista National Review-lehteä, vastusti kommunismia ja hippejä. Samaan aikaan kuitenkin Keouarc piti äärikonservatiivista John Birth Societyä sekopäisenä ja vaarallisena järjestönä.

Dennis McNally kirjoitti kirjansa puolueettomasti, joten hän ei arvuuta kohteensa elämänvalintoja, ainoastaan toteaa, mitä aikalaiset ajattelivat Kerouacista, ja mitä beat-kirjailija ajatteli itsestään. Ironisinta onkin, että Kerouacin kirjallisuus inspiroi rock n’ rollin ja koko 60-luvun vastakulttuurin, vaikka hän itse vastusti sen hedonismia. Kerouac halusi jonkinlaista paluuta luontoon ja yksinkertaisempaan kyläyhteisöjen anarkistiseen maailmaan, mutta hippien seksin, huumeitten ja mielenosoitusten maailma ahdisti häntä syvästi.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen taiteellinen tyyli. Joskus oli hyvin vaikea seurata mitä tapahtui ja miksi. Esimerkiksi minulta jäi kokonaan ohi käsittelikö kirja ”Matkalla” kirjaan liittyvän vessapaperirullakäsikirjoituslegendaa. Samalla tämä tajunnanvirtatyyli häivyttää laajenmpaa analyyttisempaa otetta Kerouacista ja aikakaudesta, jossa hän eli.

Yhteenveto

Dennis McNallyn ”Jack Kerouac. Elämäkerta” on hyvä kirja amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimmista neroista. Mutta sen taiteellinen tyyli voi vieraannuttaa joitain lukijoita.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito

”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” oli niin omituinen nimi romaanille, että otin tämän Johan Harstadin, vuonna 2005 julkaistun teoksen lukulistaan.   

4

Idea  

”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” ei kerro kuuluisasta astronautista, jonka jo tiesin, mutta masentuneesta norjalaisesta puutarhurista. Romaanin päähenkilön elämäntehtävä on olla tunnollinen kansalainen, mutta näkymätön. ”Buzz Aldrin” onkin romaanin sankarin voimaeläimen kaltainen symboli. Puutarhurin mukaan Buzz Aldrin oli vaatimaton astronautti, joka ei kaivannut kuuluisutta, vain ainoastaan tehdä töitään hyvin ja sen takia hän oli toinen kuuhun saapunut mies. Astronautti merkitsi päähenkilölle kaikki ne arvot, jota tämä kunnioitti, kuten vaatimattomuus, säntillisyys ja rauhallisuus. Seuraatkin romaanissa todella masentavaa, mutta jotenkin omituisesti, lähes ironisesti tai sarkastisesti hauskaa elämää, joka päättyy pienen norjalaisen saaren mielisairaalaan ja sydänsärkyyn.  

Pohjoismaalainen masennus  

En kyllä pitänyt tästä romaanista, koska tässä oli samaa suomalaista eksistentiaalista alakuuloisuutta, jota inhoan. Näköjään Suomessa suosittu tyylilaji onkin pohjoismaissakin suosittu ja tämä olikin hyvin pohjoismaalainen romaani. En osaa selittää miten, mutta kukaan muu länsimaalainen ei tällaista absurdia, surrealistista ja masentavaa romaania kirjoittaisi.  

Omaperäisyys  

Ainoa asia, mikä sai minut jatkamaan tämän romaanin lukua, oli sen omituisuus ja omaperäisyys. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa, joten halusin tietää mihin suuntaan koko omituinen tapahtumaköyhä, mutta samaan aikaan erikoinen romaani menee? Sen lisäksi, että amerikkalainen astronautti on romaanissa esiintyvä vertauskuva, tässä on myöskin vanha Karibian aurinkomatkaopas, joka symboloi hahmolle seikkailua ja parempaa elämää, mutta samalla illuusiota, jota tämä ei koskaan toteuta. Matkaopas vanhentuu päähenkilön kanssa ja tämä pitää sitä yhä mukanaan, vaikka suurin osa sen tiedoista on jo vanhentunut. Jotkut matkaoppaassa mainituista paikoista eivät ole enää edes olemassa!  Samalla, kun itse päähenkilölle ei oikein tapahdu mitään, saat kuulla omituisia anekdootteja Bosnian kansanmurhan ruumishautoja kaivavasta YK:n tutkijasta ja hulluksi tulleesta pienen saaren kunnanvaltun absurdista minirautatieprojektista.

Yhteenveto  

Johan Harstadin ”Buzz Aldrin: taviksena olemisen taito” on objektiivisesta linssistä katsottuna ihan hyvä ja omaperäinen romaani. Päähenkilö oppii elämään oikeasti tavallista keskiluokkaista norjalaista elämää, mutta myöskin nauttimaan siitä. Mutta erottuvin asia on sen vertauskuvat, jotka ovat uniikkeja ja todella kiehtovia. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Ole onnellinen, että et elä jääkiekkokaupungissa

Juha Itkosen ”Anna minun rakastaa enemmän” on fiktiivinen romaani entisen rock-tähden poikaystävän muistelmista.   

36

Kuten suomalaiselle romaanille on ominaista, tämäkin kertoo masentuneista ihmisitä, joitten elämä menee päin helvettiä. Ehkä suurin innovaatio tässä teoksessa, on se, että tällä kertaa päähenkilö ei ole masentunut nainen, vaan masentunut mies. Sitten tietenkin tämä kirja on oikeasti hyvä.     

Kirjan juoni, jos sellaista nyt tässä edes on, alkaa sillä että miehen entionen vaimo, joka on kuuluisa rock-tähti katoaa Mosambikissa.

Maailma kauhistelee mahdollisen kansainvälisen rock-tähden katoamista, mutta päähenkilö ei ole huolissaan. Tämä on varma, että hänen eksänsä on vain ottanut vähän omaa aikaa itselleen mediasta ja muusta maailmasta. Kuitenkin eksän katoamien panee entisen aviomiehen muistelemaan melankolisesti hänen yhteisestä elämistään entisen vaimonsa kanssa.

Kuten suomalaiselle laaturomaanille on ominaista, niin ensin masentaa surkea pikkumainen olemassaolo, mutta sen jälkeen, kun pariskunta pääsee kansainväliseen musiikkibisnekseen, niin sitten yhä masentaa pikkumainen olemassaolo. Masennuksen kuvaus on kuitenkin jotenkin onnistunut tässä kirjassa, enkä huokaissut syvään ja ääneen, että taas otin luettavaksi yhden näistä romaaneista, joissa itketään samalla, kun pestään astioita! Tässä on jotain syvällisempää. Rakkauden kiemuroita ja sen sellaista.   

Eli tämä on sellainen takautuva tuhkimotarina, jossa mies muistelee, miten hänen vaimonsa nousi tavallisesti pikkukaupungin koulutytöstä suureksi tähdeksi, joka ei kaivannut enää tavallista suomalaista miestä.     

Kirjailija painottaa pikkukaupungin tavallisuutta ja jääkylmää masennusta sillä, että tämä on ”jääkiekkokaupunki”. Koska en pelaa jääkiekkoa, enkä seuraa sitä, minulla ei ole mitään hajua, mitä ikävää on jääkiekkokaupungissa? Mutta hahmolle se on mittapuu surkeudelle. En edes halunnut ottaa selvää asunko jääkiekkokaupungissa. Totuus voisi sattua liikaa.   

Mielenkiintoisesti tässä kirjassa ympäristökuvaus on jätetty mahdollisimman vähälle. Kirjailija on fokusoinut kuvaamaan hahmojen persoonaa ja ulkoista olemusta, mikä on hyvää, koska näin tämä romaani ei heti vanhennu joksikin aikalaiskuvaukseksi.     

Kerronnassa on etäisesti American Psycho romaania muistuttavia levyarvioita. Samalla tässä käsitellään hyvinkin yksityiskohtaisesti ja uskottavasti musiikkiteollisuuteen liittyviä ilmiöitä, mitkä olivat kiinnostavaa lukea. Sitä luulisi suomalaisen avioparin piristyvän, kun voivat tehdä kansainvälisesti menestyviä levyjä ja asua muualla kuin jääkiekkokaupungissa, mutta ei. Eli älkää masentuko jääkiekkokaupungeissa asuvat! New Yorkin boheemeissa rock-piireissäkin vituttaa!

Erottautuvin asia tässä romaanissa taisikin olla hahmojen rakkaussuhde 60-luvun folk-rockiin, ja genren herättämiin mielikuviin.  

Vaikka vihaan tällaisia perisuomalaisia tiskialtaan äärellä itkemis-romaaneja, niin tässä kirjassa kuvattu rakkaussuhde oli todella koskettava.      

Suurin ongelma oli kuitenkin kirjan rakenne. Kirjassa on kappaleita, jotka ovat fiktiivisiä lehtiaertikkeleita tarinan kuuluisista hahmoista. Nämä lehtiartikkelit ovat toki kiinnostavaa lukea ja antavat kokonaan uuden ulottuuvuuden kirjalle, mutta fontti on kirjoitettu liian pieneksi! Toinen ongelma ovat useat kertojat, joita ei heti nimetä, jolloin kestää vähän huomata, kuka nyt puhuu? Tämän takia eksyin totaalisesti, mikä pilasi lukutunnelman. Mutta varmasti tämä on minun ongelma, kun en jaksa keskittyä kovin paljon fiktiivisiin romaaneihin. (olen enemmän tietokirjamies)     

Muuten hyvä romaani, joka saa sinutkin tuntemaan olemassaolon lohduttomuutta, kun todennäköisesti elät jääkiekkokaupungissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin