Avainsana-arkisto: miesasiamies

Kotimaisen miesasian klassikko

Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” on vuonna 2008 julkaistu tietokirja, joka mainittiin suomalaisen miesasiamiesliikkeen ”klassikoksi” jonka minun kaltainen sairas hyypiö pitäisi lukea. Folkloristina on velvollisuuteni tutustua kansan tuottamaan paskakirjallisuuteen, joten totta kai otin kirjan lukulistalle!

4

Teoria.

Tämä kirja perustuu Henry Laasasen sosiologian pro-gradu-tutkimukseen, jossa pyritään hyödyntämään seksuaalimarkkinateoriaa perustellakseen sen, että naisilla on enemmän valtaa kuin miehillä. Laasanen hyödyntää tarkastelussaan seksuaalisen vaihdon- ja Richard Emmersonin valta-riippuvuusteoriaa, jonka mukaan valta voi olla tiedostetun taktista tai tiedostamatonta. Laasasen käyttää näitä teorioita perustellakseen, että koska miehet haluavat koko ajan seksiä ja naiset taas eivät, naiset voivat käyttää omaa kehoaan talutusnuorana, jolla he voivat kiristää miestä tottelemaan heitä. Laasasen mukaan, koska mies ei pysty samaan, naisella on enemmän valtaa kuin miehellä.

Kirja pyrkii matemaattisella tarkkuudella analysoimaan ”seksuaalimarkkinoita”, perustellakseen, miten evoluutio on muovannut sukupuolten alitajunnan etsimään täydellisen partnerin, joka ”antaa” toiselle sukupuolelle tarvittavat resurssit. Kirjan mukaan naiset pyrkivät etsimään rikkaita miehiä, jotta voisivat ”omia” tämän resursseja seksiä vastaan. Laasanen argumentoikin, että kaikki naiset ovat oikeastaan ”huoria”, josta taitavimmat ylläpitävät miehiä sortavaa yksiavioista avioliittojärjestelmää. Avioliitto ei olekaan kirjailijan mukaan juridinen sopimus yhteisestä elämästä tai rakkaudenosoitus, vaan enemmänkin panttivankitilanne, jossa mies joutuu luovuttamaan omat taloudelliset resurssit ja vapautensa, saadakseen tasaisen ja luotettavan määrän pesää. Jos mies ei tähän järjestelyyn suostu, hänen on otettava riski, että hän jää ilman seksiä sinkkuna, koska ei aina voi ”saada” naisia seksuaalimarkkinoilla. Pelastaakseen miehet, Laasanen ehdottaa heille moniavioisuutta. Kirjailijan mukaan, kun mies on aviossa monen naisen kanssa, hän voi ylläpitää luonnollisia halujaan, eikä yhdellä naisella ole ylivaltaa häneen, vaan sen sijaan vaimojen on kilpailtava miehestä. Laasasen mukaan naisetkin hyötyvät moniavioisuudesta, koska nyt heillä on vapaus valita yksiavioisuuden tai moniavioisuuden. Kirjailijan mukaan lisävaihtoehtojen tarjoaminen ”parantaa” aina ihmisryhmien asemaa. Laasasen mukaan erityisesti köyhät naiset hyötyvät siitä moniavioisuudesta, koska rikkailla miehillä on enemmän resursseja jaattavaksi monelle naiselle.

Näin kirjailijan mukaan  moniavioisuudessa miehen seksuaalihalu ja naisten seksuaalinen valta nollaavat toisensa ja tasa-arvo on saavutettu! Kumpa profeetta Muhammad olisi keksinyt tämän selityksen! Naisille Laasanen ehdottaa matalaa palkkaa, jota näitä rohkaistaisiin solmimaan avioliitto ensimmäisen miehen kanssa, joka sitä ehdottaa. Näin kirjailijan mukaan estetään rikkaitten miesten monopolisoivan kaikki naiset itselleen.

Samalla Laasanen vastustaa sukupuolten valtarakenteitten ja -määritelmien purkua, koska se ”madaltaa sukupuolten markkina-arvoa”. Eli seksuaalivähemmistöjen emansipoituminen tiukoista mies-nainen-binääristä ei ole Laasasen mukaan toivottavaa, koska se ”häiritsisi” hänen seksikuviotaan. Näillä edellä mainituilla menetelmillä Laasasen mukaan naisten ”ylivalta” saadaan kukistettua. Laasanen siis yhtyy Saudi-Arabian suurmufti Sheikh Abdul Aziz Al-Asheikhin näkemyksiin naisista. Tietenkin Laasanen ei mene niin äärimmilleen, että kumoaa naisten ”vallan” säkittämällä nämä.

Tämä on ehkä omituisin kirja, jonka olen lukenut. Se noudattaa akateemisen tietokirjan rakennetta, jossa ensin selitetään teoriat ja aiempi tutkimus, jonka jälkeen aletaan perustelemaan omat väittämät. Viitteitä ja tilastoja kirjassa on runsaasti, mutta jos on koskaan nähnyt naisen ja ollut tekemisissä yhden kanssa, niin ei tässä koko kirjassa ole mitään järkeä.

Tieteenfilosofiaa

Tämä kirja on oiva esimerkki siitä, miksi on niin tärkeää kyseenalaistaa oman tutkimuksen lähtökohdat ja tavata eläviä naisia. Tässä kirjassa on tyypillisen pseudotieteen lähtökohdat, jossa ensin on loppupäätelmä ja siitä aletaan rakentamaan alas tätä päätelmää selittävää teoriaa. Laasanen esimerkiksi kirjoitti tässä kirjassa, että hän ei ota huomioon ihmisten psykologiaa, vaan ”pariutumismarkkinoitten tilastointia”. Näin kirjailija saa luotua kylmän darvinistisen käsityksen yhteiskunnasta, jossa naiset ja miehet ovat laskelmoivia muurahaisia, jotka hässivät toisiaan, koska haluavat toisen ”resursseja”. Itsessään tällainen luonnontieteellinen näkökulma ei ole väärin, vaan hieman vaivaannuttavaa, mutta silti sillä voidaan tehdä ihan valideja päätelmiä, kuten evoluutiopsykologit ovatkin tehneet.

Ongelma tuleekin datan tulkinnasta, jossa kirjailija kirjoittaa parisuhteesta kuin se olisi nolla summa peli, jossa miehellä on rajallinen määrä resursseja, joita se ”joutuu” luovuttamaan naiselle saadakseen seksiä. Koska psykologia on rajattu pois tutkimuksesta, kirja antaa kuvan, että lahjojen antaminen tai ravintolalaskun maksaminen ovat vain ”resurssien uhrausta” eikä mukavia tekoja, joita tehdään, jotta itselle ja rakastetulle tulee hyvä mieli.

Vaikka tässä kirjassa oleva ”seksuaalimarkkinateoria” kuulostaa loogisen johdonmukaiselta, se ei ota huomioon sitä, että sukupuolet hakevat eri iässä eri asioita seksistä. Tai, että seksi ei ole ihmisille aina itseisarvo, vaan paljon monimutkaisemman sosiaalisen kanssakäymisen komponentti. Laasanen on riisunut parisuhteesta kaiken ”epäolennaisen” ja tutkiskellut todella kapeaa ilmiötä, jotta voisi edes yrittää perustella harhaista käsitystään naisista.

Avioliitto on itseisarvo

Tämän kirjan mukaan esimerkiksi miehet eivät halua mennä naimisiin tai olla pitkäaikaisessa parisuhteessa, mutta koska naisten saanti on pirun vaikeaa, ”huonot” miehet ”joutuvat” naimisiin, jotta voisivat edes panna yhtä naista elämänsä aikana. Kirjailijan mukaan esimerkiksi rikkaat miehet eivät yleensä mene naimisiin, vaan hukkuvat pilluun. Kuitenkin tiedämme, että köyhät ovat se kansanosa, joka eniten sekstailee yhteiskunnassa ja saa lapsia. Rikkaat toki voivat pettää vaimoaan, mutta silti he menevät yleensä avioon, koska se antaa korkeamman sosiaalisen statuksen kuin vain play boyna oleminen. Jotta Laasasen teesi olisi oikeassa, köyhien keskuudessa pitäisi elää vain rumia miehiä ja naisia, eikä asianlaita ole ollenkaan niin. Tässä tutkimuksessa onkin rajattu pois ihmiskunnan historia, sosioekonomiset olosuhteet, kansanperinne ja kulttuurihistoria, jotka voisivat selittää monia parisuhteeseen liittyviä ilmiöitä paremmin.

Se onkin omituista, että Laasanen kirjoittaa kirjassaan siitä, miten feministit ylläpitävät yksiyisavioisuutta ja, miten moniavioisuus olisi ”luonnollisempaa”. Kuitenkin kirjassa ei kerrota, missä/ketkä nämä yksiavioisuutta puolustavat feministit ovat? Mitä itse olen lukenut sukupuolitutkimuksessa, avioliittoon ei oteta kantaa muuten kuin oikeudellisesta näkökulmasta (vaimon ja miehen velvollisuuksien analyysi), mutta muuten pidetään avoimena koko instituution lakkauttaminen. Kertoo jotain Laasasesta, että avioliiton lakkauttaminen ei käy edes mielessä, vaan hän pitää itsestään selvänä, että naiset on sidottava yhteen mieheen taloudellisesti. Kenellä siis on valtaa yhteiskunnassa, kun kirjan lähtökohdat ovat kirjoitettu, sillä oletuksella, että on itsestään selvää, että miehellä on resurssit ja etuoikeus sitoa naiset niihin? Laasasen valtateoria lähteekin siitä asemasta, että koska naiset ovat köyhempiä kuin miehet, se on johduttava siitä, että naiset eivät halua tehdä töitä, vaan sen sijaan he hankkivat varallisuutta pakottamalla miehet maksamaan kaikesta. Tällä logiikalla 1800-luvun mustilla orjilla oli valtaa, kun heidän omistajansa maksoi sorjien majoituksen ja ruuat. Mitä helvettiä?

Sitten tietenkin normaalit miehet haluavat muutakin elämästään kuin vain persettä, kuten emotionaalisen tuen, läheisyyden ja kumppanuuden, jonka voi saada tyttöystävältä tai vaimolta. Toki voimme kutsua näitä asioita ”resursseiksi” mutta eivät ne toimi samalla tavalla kuin vaikka kilo taikinaa. Laasaselle nämä ilmiöt eivät ole olemassa, vaan koko avioliittoinstituutti on naisen tapa ”varastaa” miehen materiaaliset resurssit. Mietinkin, että jos Laasanen olisi valinnut muita adjektiiveja kuvaamaan teoriaansa, tämä ei kuulostaisi niin perverssiltä. Esimerkiksi on tutkittu, että naiset haluavat tosiaan mennä avioon varakkaamman miehen kanssa, mutta tämän voi selittää puhtaasti sillä, että varakas mies pystyy turvaamaan perheen elannon ja näin suvun jatkumisen, eikä sen takia, että nainen voisi jotenkin vertauskuvallisesti kaapata miehelle ”kuuluvaa” omaisuutta. Varakas mies myöskin sisältää mielikuvan älykkäästä ja voimakkaasta miehestä, joka evolutiivisesti katsottuna on parhaimmat mahdollisuudet tuottaa yhtä älykkäitä ja voimakkaita lapsia. Se, että naiset hakevat alitajuisesti parhaan mahdollisen suvunjatkajan ei ole mitenkään väärin, jos katsoo asiaa kylmän darvinistisesti. Tässä onkin se jännä Laasasen oletus. Kylmä darwinismi kelpaa vain, kun on aika puhua miehen hässimishalusta, mutta muuten se muuttuukin miehen ”sorroksi” että naiset hakevat omaa geneettistä etuaan. Ehkä keskiajalla, kun naisella ei ollut muuta elannon mahdollisuutta kuin avioliitto, tämä avioliitto resurssien vaihtokauppana-malli voisi toimia ja silloinkin olisi hieman kyseenalaista olettaa, että naiset koko järjestyksen keksivät.

Pahempaa onkin, että Laasasen mukaan hyvinvointivaltio estää naisia menemästä avioon miehen kanssa, koska hän voi saada valtiolta sosiaalitukia. Laasanen olettaa jostain syystä, että koska naiset käyttävät enemmän sosiaalitukia (voisiko asiaan liittyä raskaus ja lastenhoito?) niin nämä eivät tee töitä, vaan elävät sosiaalituilla, sillä aikaa, kun mies maksaa korkeita veroja, ilman että ”saa” mitään vastineeksi. Laasanen ehdottaakin hyvinvointivaltion lakkauttamista, jotta miehet pääsevät helpommin avioon. Jätkähän on miettinyt kaikki loppuun asti! Kenties ottanut mallia Vanhasta testamentista?

Tietenkin, koska psykologian lisäksi, tässä kirjassa ei myöskään huomioida lapsen tekoa. Kirja antaa ymmärtää, että lapsi on jokin mystinen seksin sivuvaikutus, eikä se kosketa miehiä tai naisia mitenkään. Raavin päätäni, kun luin tätä kirjaa. Eikö Laasanen ole koskaan nähnyt isän ja äidin rakkautta lastaan kohtaan? Eikö Laasanen ole koskaan tuntenut miestä, joka haluaisi joskus oman lapsen? Elääkö Laasanen yhä äitinsä kellarissa?

Propagandaa

Kirjan keskellä löytyykin ne filosofiset lähtökohdat, joista Laasanen aloittaa tutkimuksensa. Tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu vain tunnettujen miesasiamiesten vihamanifestien siteeraamiseen. Näissä manifesteissa kutsutaan kaikkia naisia huoriksi ja ”resurssivampyyreiksi” jotka avioliitolla ”imevät” miehen palkkatyössä ansaitut rahat. Tässä kirjassa viitataan sellaisiin länsimaisen filosofisen ajattelun tähtiin kuin Warren Farrelliin (tuttu ja toistuva nimi blogissani), Jack Kammeriin ja Matthew Fitzgeraldiin.  Laasanen sentään myöntää, että nämä miehet eivät perusta mielipiteensä tutkimuksiin, vaan omaan perseihinsä, mutta hänen mukaansa ne lisättiin, kertomaan ”kansanomaisesti” hänen teoriastaan. Näitten referoitujen miesten mielipiteet ovat kuin jonkun todella vihaisen ISIS-taistelijan tai naisten nahkoja keräilevän sarjamurhaajan suusta.Enkä liiottele Isiksestä, koska olen lukenut heidän manifestejaan. Ääriryhmällä on oma julkaisu vain siitä, mitä naisille tehdään heidän kalifaatissa. Ei kukaan tavallinen ihminen pysty suhtautumaan kylmän tieteellisesti Laasasen referoimien agitaattoreitten mielipiteisiin. Nämä sitaatit kertovat enemmän, mitä Laasanen lukee vapaalla-ajalla kuin siitä, miten ”kansa” on havainnut samat asiat kuin hän.

Perverssi seksuaalisuus

Mutta pahempaa on se, että Laasasen mukaan raiskaus ja seksuaalinen ahdistus ovat miehen ”rankaisuvaltaa” jolla tämä samaan aikaan osoittaa uhrinsa ”markkina-arvon” ja ”kostaa naisen seksuaalisen ylivallan”. Kirjailija pyrkiikin hyvin ohuesti perustelemaan, miten seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus eivät voi johtua miesten vallanhalusta naisten kehoja kohtaan, vaan ”turhautumisesta”, siitä, että vain rumia ja köyhiä miehiä syytetään seksuaalirikoksista. Ehkä vuonna 2008 tuo argumentti juuri ja juuri voisi toimia, mutta nykyään #metoo-kampanjan jälkeen on käynyt aika selväksi, että nimenomaan rikkaat ja valtaa omaavat miehet ovat pahempia raiskaajia ja seksuaalisia ahdistelijoita, joita on. Erityisesti kun muistaa, että suurin osa raiskaajista ovat yleensä naisen lähipiirin tai perheen jäseniä, eikä satuntaisia työkavereita tai puskassa piileskeleviä hyypiöitä. Esimerkiksi Hollywoodissa naisia systemaattisesti ahdisteltiin ja jos nämä eivät suostuneet kopeloitaviksi tai raiskatuksi, heidän uransa tuhottiin. Tämä on jo toinen miesasiamiehen kirjoittama kirja, jossa yritetään oikeuttaa raiskaaminen. Laasanen vaan lähtee eri suuntaan kuin Farrel. Siinä missä Farrelin mukaan raiskaus on vaikutusvaltaisen miehen ”suosion osoitus” naiselle, Laasanen mukaan se on ruman miehen kosto. Kummatkin näkemykset kuitenkin päättyvät siihen oksettavaan johtopäätökseen, että raiskaaja on ”uhri” koska naisella on seksuaalista ”valtaa” mitä vastaan mies ei voi taistella. Sitten tietenkin molemmat ”ajattelijat” olettavat, että miehellä on jokin ”oikeus” seksiin, joka on niin itsestäänselvää, että sitä ei edes kyseenalaisteta. Sitä haukutaan feministejä miesvihaajiksi, mutta mikä onkaan suurempaa miesten vihaamista kuin kirjoittaa siitä, miten kaikki miehet ovat potentiaalisia raiskaajia, jos he eivät saa tasaisesti seksiä? Tämä logiikka ei edes toimi Laasasen omien sääntöjen mukaan, koska miten naisilla voi olla valtaa, jos heitä jatkuvasti uhkaa raiskaus, jos nämä eivät ”anna”? Jo se, että Laasanen kutsuu raiskausta ”rankaisuvallaksi” pitäisi antaa vihjeitä siitä kuka oikeasti on se vaikutusvaltaisempi sukupuoli.

Yhteenveto

Henry Laasasen ”Naisten seksuaalinen valta” on taitavasti koottua propagandaa, jolla Laasanen ja hänen kannattajansa (Lassukat) pyrkivät perustelemaan, miksi ovat niin onnettomia miehiä. Syy ei ole siinä, että heillä on vinoutunut käsitys naisista seksuaalisina esineinä, vaan vika on oltava naisissa, jotka samaan aikaan ovat kaikki huoria, mutta myöskin ämmiä, jotka eivät suostu antamaan. Kirjan seassa on ihan mielenkiintoista dataa seksuaalikäyttäytymisestä, mutta niistä vedetut tulkinnat ovat ovat pähkähulluja. En suosittele tätä paskaa kenellekään.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi

Tolkun miesasiamies!

Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” (oma suomennos) on vuonna 1993 julkaistu kirja, joka pyrkii argumentoimaan, että miehet ovat yhtä sorrettuja kuin naiset.

25

Mikään ei kerro miehen vallattomuudesta, kun naisen mehukas perse

Minulle suositeltiin tätä kirjaa, kun keskustelin somessa miesasiamiehistä. Joku henkilö kertoi, että tämä on miesasiamiesten perusteos, joka pitäisi vakuuttaa sorrostani. Olen lukenut aiemmin miesasiamiesten kirjoja, mutta ne olivat joko tunnettujen äärioikeistolaisten hörhöjen tai muutenkin todellisuudesta irrallaan olevien perussuomalaisten kirjoittamia. Tämä pitäisi olla tieteellisemmästä päästä.

”tolkun” miesasiamies

Voin todeta, että suosittelija oli osittain oikeassa. Farrell tosiaan ei yritä tässä kirjassa kertoa, että elämme ”pilluminaatin” alla tai, että feministit ovat miesvihaajia. Oikeastaan kirjailija kertoo alussa, kuinka feministi hän on. Ennen tämän kirjan kirjoittamista Farrell työskenteli ja perusti useita feministijärjestöjä. Farrell on siis viimeisin jätkä, jota voisi syyttää sovinistiksi. Jo nyt hälytyskelloni alkoivat soida. Jos kirjassa pitää heti alussa vakuutella lukijaa siitä, miten kirjailija ei ole sekopää, todennäköisesti edellä tuleva sisältö ei ole tarpeeksi vakuuttavaa.

Teesi

Farrell kirjoittaa tässä kirjassa miesten ongelmista, ikään kuin eläisimme maailmassa, missä ei ole kapitalismia tai sosialismia. Esimerkiksi kirjailija valittaa, että miehiä syrjitään sukupuolensa perusteella, kun heitä pakotetaan vaarallisiin ja matalapalkkaisiin töihin. Näitten työpaikkojen takia suurin osa miehistä on köyhiä ja sorrettuja, koska kulttuurissamme miessukupuolta käsitetään kertakäyttöisenä resurssina. Uskoakseen Farrellin teoriaan, on uskottava, että avaruusoliot pitävät miehiä alhaalla, koska kirjailija itsekin toteaa, että eivät naiset pidä miehiä alipalkatuissa teollisuus- ja maataloustöissä. Tästä kirjasta puuttuu täysin sosioekonominen ja syvällisempi historiallinen analyysi. Olin oikeasti järkyttynyt, että joku voi kirjoittaa kokonaisen tietokirjan ilman, että analysoi niitä yhteiskunnallisia voimia, jotka eniten vaikuttavat ihmisiin, kuten talouspolitiikka ja ympäristöolot. Kuvittelin, miten Farrell pohti kirjoittaessaan tätä teosta, että olisipa jokin poliittinen liike olemassa, joka vaatisi korkeampia palkkoja ja parempia työolosuhteita miehille?

Kaikesta kirjailijan tasapuolisuudestaan ja vakuutteluista huolimatta, tämä on ehkä tyhmin kirja, jonka joku tohtori on kirjoittanut. Vaikka tässä kirjassa ei syyllistetä naisia tai kielletä naisten kärsimiä ongelmia, kirjan koko teesi perustuu ihmeelliseen todellisuuskäsitykseen, joka haastaa omat mielikuvat totuudesta ja universumin rakenteesta. Lukiessa tätä kirjaa, jouduin pysähtymään hetkeksi, painamaan kämmeneeni kasvojani vasten ja pohtimaan, onko vika minussa vai kirjailijassa? Yritin kävellä hiekkarannalla ja katsoa merta ja horisonttia, jotta jotenkin pystyisin paikantamaan itseni tässä maailmassa. Sen verran järisyttävä lukukokemus tämä oli.

Kenties Farrell on oikeassa, mutta minä elän väärässä rinnakkaistodellisuudessa? Miten voisinkaan olla varma, että Farrellin kirja ei ole matkustanut meidän todellisuuteen, jonkun madonreiän kautta? En ehkä saa koskaan vastausta tähän kysymykseen, mutta pyrin tällä arviolla avaamaan vähän tohtorin teesejä.

Kapitalismia ja sosialismia ei ole.

Kirjailijan mukaan suurin osa miehistä vain sattuu olemaan köyhiä, huonosti koulutettuja ja työskentelemään raskaassa teollisuudessa, armeijassa ja kaivoksissa. Farrell on tohtori, mutta hänelle vaikuttaa olevan suuri mysteeri, miksi maailma on tällainen? Kirjailija meneekin niin pitkälle, että hän ei kerro, kuka kaivoksia, tehtaita ja armeijoita johtaa? Kuka nämä instituutiot rakensivat ja mitkä yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat liikuttavat niitä? Aloinkin epäillä, että joko kirjailija elää rinnakkaistodellisuudessa, jossa avaruusoliot ovat valloittaneet maailman, sortaen miehiä, tai hän tietoisesti yrittää vedota todella vieraantuneisiin miehiin tai sitten hän on seonnut? Kaikki vaihtoehdot ovat huolestuttavia. Mitkään tunnit hiekkarannalla, eivät avanneet tätä mysteeriä minulle. Pitäisikö lähettää viesti YK:lle, että on olemassa rinnakkaistodellisuus, jossa miehiä pakotetaan kaivostöihin avaruusolioitten toimesta?!

Suurin osa tässä kirjassa kuvatuista miehen sukupuolelle ominaisista ongelmista voitaisiin selittää kapitalismilla, mutta tämä ei tule kertaakaan kirjailijalle mieleen. Kuvaillessaan meksikolaisten siirtotyöläisten kurjien oloja, Farrell sivumennessä mainitsee, että nämä työläiset voisivat radikalisoitua luokkataisteluun. Mutta kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että luokkataistelun sijaan, siirtotyöläisten olisi taisteltava sukupuolensa sortoa vastaan. Mutta ketä vastaan he osoittaisivat mieltä? Koska feministit voivat vielä suoraan osoittaa valtaan pitäviä miehiä ja vaatia näiltä naisillekin kuuluvia oikeuksia, mutta Farrellin kirjassa ei koskaan osoiteta kenelle pitäisi vaatia parempia työoikeuksia? Ainoastaan kirjailija puhuu ”yhteiskunnasta” ihan kuin se olisi jokin irtonainen planeetta, joka ei liity mitenkään työläismiesten elämään. Ainakin omassa todellisuudessani työläismiehet kuuluvat yhteiskuntaan. Ehkä pulpahtaminen mereen auttaisi ymmärtämään tämän kirjan logiikkaa? Ehkä kesähelteet estävät minua ymmärtämästä tämän kirjan nerokkuutta?

Vallan analyysi

Farrell määrittelee vallan kyvyksi hallita omaa elämää. Kirjailija määrittelee vallan niin kapeaksi, etteivät edes rikkaat lääkärit ja asianajajat omaa valtaa, koska hekin kärsivät masennuksesta ja eksistentiaalisesta kriisistä. Farrell selittää, että masennus johtuu elämänhallinnan puutteesta. Jos masennuksen tunne on määritelmä vallattomuudelle, eihän kukaan tässä planeetassa omaa valtaa kuin ehkä Jumala ja Paavo Väyrynen! Farrell siis onnistui kehystämään vallan tavalla, jolloin siitä tulee tehoton käsite. Ainoastaan näin kirjailija onnistuu piirtämään kuvan, että miehiä sorretaan sukupuolensa vuoksi yhtä paljon/enemmän kuin naisia. Muutenhan kirjailijan olisi todettava, että köyhiä miehiä on olemassa, koska joukko rikkaita miehiä, erityisesti rikkaita valkoisia miehiä, sen sallivat. Jos ollaan tieteellisempiä, voidaan sanoa, että rikkaitten valkoisten miesten ylläpitämä järjestelmä/kulttuuri sen sallii. Mutta, että jokin mysteerinen voima syrjii miehiä sukupuolensa takia köyhyyteen, menee jo absurdiksi.

Farrell kuitenkin määrittelee naiset maailman varakkaammaksi sukupuoleksi, koska rikkaat miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset, jolloin rikkaitten miesten lesket saavat aviomiehensä perinnön. Saadakseen tämän idean toimimaan, olisi uskottava suuriin naisvaltaisiin poliittisiin ja teollisisiin dynastioihin. Mutta ainakin omassa todellisuudessani, suurin osa rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä ovat miehiä. Vai oletteko kuulleet kovin monesta suuryrityksestä, transnationaalisesta organisaatioista tai valtion elimestä, joita vanhat lesket hallitsevat? Uinti merellä oli virkistävää, mutta ei kyllä avannut tämän kirjailijan logiikkaa. Olen huolestunut.

Kätkettyä sovinismia.

Menin kotiin. Otin suihkun, jotta pyyhkisin pois merisuolan ihostani, mutta ei sitä ihmetystä, missä planeetassa Farrell elää? Kirjan lopussa on pahin kappale, joka käsittelee raiskauksia. Kirjailijan mukaan miehet raiskaavat, koska haluavat ”purkaa” turhautumistaan siitä, että eivät ”saakaan” hankittua seksikkään naisen. Farrell syyttää erityisesti naisten ”provokatiivisia” vaatteita ja naisten kauneutta hyödyntävää mainosteollisuutta raiskauksista.

Farrell selittää, että edellä mainittu teoriansa on parempi kuin feministien, jonka mukaan raiskaus on joittenkin miesten perverssi tapa osoittaa itselleen ja naiselle, kuka on vallassa. Farrellin teoria kuitenkin murtuu jo siinä, että muslimimaissa ei ole kuvia seksikkäistä naisista kaduilla ja silti raiskauksia tapahtuu. Sama asia konfliktialueissa ja vankiloissa. Toinen ongelma Farrellin teoriassa, on se, että suurin osa raiskauksista kohdistuu heikossa asemassa oleviin naisiin, kuten köyhiin, pakolaisiin-, kehitysvammaisiin-, nuoriin ja jopa vanhuksiin. On harvinaista, että kauniita naisia raiskataan, vaan yleisempää on edellä mainitut riskiryhmät. Tilaisuus siis tekee rikollisen, eikä niinkään naisen ulkonäkö. Tämän vuoksi onkin todella harvinaista, että tuntematon raiskaa naisen, vaan yleisempää on tutun raiskata naista neljän seinän sisällä. Farrell on siis vain uudelleen muotoillut pahemman luokan äärikonservatiivista ideaa ”paljastavista” naisista, joita tulisi säkittää tai vangita kotiin, jotta mies ei ”kääntyisi pois Jumalan tieltä”. Asiaa pahentaa se, että Farrell ei käsittele ollenkaan miesten kokemia raiskauksia. Ehkä sen takia, kun suurin osa miesten raiskaajista ovat toiset miehet.

Farrell ei siis usko etuoikeusteoriaan, jonka mukaan miehinen kulttuuri on rakennettu, sillä oletuksella, että koko maailma on miestä varten. Etuoikeusteorian mukaan mies ikään kuin alitajuisesti kokee, että hänellä on oikeus naisiin, työpaikkoihin ja muuhun yhteiskunnan etuihin. Tästä etuoikeustunteesta kumpuaakin lause ”saada naisia” ikään kuin naiset olisivat esineitä, eikä ihmisiä. Tämä etuoikeusoletus selittää, miksi kriisien aikoina miehet radikalisoituvat rasistisiin ja sovinistisiin ääriliikkeisiin. Kun yhteiskunta ei tarjoakaan enää sitä, mitä miehelle on kerrottu koko tämän iän olevan häntä ”varten” tämä suuttuu ja etsii syntipukkeja.

Farrellin kirja on oiva osoitus siitä, miten tämä etuoikeusoletus on todellinen ilmiö. Farrell lähtee etsimään syyllisiä miesten ongelmiin ulkopuolisilta tahoilta, joita hän ei koskaan nimeä. Jää lukijan tehtäväksi täyttää aukko, jolloin syyllisiksi voidaan nimetä, vaikka mitä tahoja ja ihmisryhmiä.

Mutta edellä mainittu ei ole edes se pahin, mitä tässä kirjassa on. Farrell myöskin argumentoi, että nainen on vastuussa omasta raiskauksestaan, jos tämä joi ennen rikosta alkoholia. Tässä kohtaan jouduin kamppailemaan oksennusta vastaan. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että miehiä sorretaan heidän sukupuolensa takia, mutta lopulta kirjailija toteaa, että miehet eivät pysty hillitsemään raiskaushalujaan. Tällaista taantumuksellisuutta luulisi löytyvän pahempien salafistisaarnaajien puheista, eikä länsimaisen tohtorin!

Yhteenveto

Kuivattuani itseni suihkusta, katson peilistä ja totesin, että Warren Farrellin ”Myytti miehen vallasta” on todella puutteellinen, turha ja haitallinen kirja. Farrellilta puuttuu täydellisesti historiallinen ja sosioekonominen analyysi miesten kokemista ongelmista. Sen sijaan kirjailija lähtee ihmeellisiin metafyysisiin pohdintoihin siitä, miksi miehet joutuvat jatkuvasti uhraamaan itseään perheen ja isänmaansa takia. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, miten sekularismi ei pelasta ihmistä taantumuksellisuudesta, jota liitetään usein uskonnollisiin fundamentalisteihin. Tämä on sen verran tyhmä ja ikävä kirja, että Jordan B. Petersonin kaltaiset uuspuritanistit vaikuttavat edistyksellisiltä liberaaleilta verrattuna Farrelliin.  Miehet tosiaan kärsivät sukupuolihierarkioista yhtä paljon kuin naiset, mutta tämä kirja ei ole se teos, joka selittää parhaiten, miten miehiä sorretaan. Sen sijaan tämä kirja oikeuttaa sellaisten harhaisten massamurhaajien ajatukset naisista kuin Eliot Rodger, Alek Minassia ja Dimitrios Pagourtzis.

Osaako joku suositella tolkullisempaa miesasiamiestä vai onko tässä järkevintä, mitä koko liike voi tarjota?

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka

Monen kirjoittajan “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” on akateeminen tietokirja, jossa analysoidaan oikeistopopulismin viestintää, erityisesti otsikossa mainitun puolueen kautta.

35

Akateemisena kirjana tämä teos alkaa heti määrittelemällä kaikki käyttettävät käsitteet ja teoriat. Tieteellisyydestä huolimatta en kokenut kirjan kielen olevan kovin etäännyttävään teknistä, vaikka ”laclaunilainen performanssiteoria” tai ”identiteettien valtarakenteitten diskurssianalyysi” kaltaisia käsitteitä viljellään pitkin tekstiä. Kaikki selitetään perin pohjin.  Eli kirja olettaa, että et ole koskaan kuullutkaan populismista.

Ehkä surullisinta tässä teoksessa on se, että toimittaja käy läpi aiempi teeman tutkimuskirjallisuus, jolloin huomasin, että olen joko lukenut lähes kaikki kyseiset teokset tai ne ovat lukulistassa. Eli tässä on kahdessa vuodessa ehditty ahmia lähes kaikki, mitä Suomessa on kirjoitettu äärioikeistosta, rasismista ja oikeistopopulismista. Jopa Timo Soinin gradu mainitaan ja senkin olen lukenut. Aloin kyseenalaistaa joitakin elämänvalintojani.

Kirjassa siis analysoidaan perussuomalaisten- ja heistä kertovaa retoriikkaa puolueen perustamisesta sen kahtia jakautumisesta saakka. Eri kirjailijat analysoivat eri aspekteja populistisesta retoriikasta, kuten maskuliininen identiteettipolitiikka, tasa-arvo, rasismi, demokratia, kristillisyys, naiskäsitys, nationalismi ja monia muita. Yksittäisiä persupolitikkkoja, kuten Halla-ahon tai Timo Soinin viestintää ja poliittista uraa analysoidaan laajemmin kirjassa. Eli tässä on tuhti kirja Suomen hupsuttelevimmasta puolueesta.

Huvittavin asia tässä kirjassa, on kirjailijoitten aito yritys olla niin kuivakkaan tieteellisen puolueettomia kuin mahdollista ja samalla yrittää analysoida todella pähkähulluja lausuntoja. Koska teen kandia äärinationalistisesta retoriikasta, niin ymmärrän tuskan.

Sitä luuli, että tiesin kaikki hulluimmat perussuomalaisten lausunnot, mutta tässä on kamaa, jota luulin vain paatuneimmat uusnatsit sanovan. Tietenkin suurin osa tulee yhden jätkän suusta ja kaikki tietävät kuka sekin on.

Henkilökohtaisesti tässä kirjassa ei ollut mitään uutta. Enemmänkin teoriaa ja tiettyjen havaintojen parempi muotoilu. Yksi esimerkki on äärioikeistolle tyypillinen, mutta perussuomaisten jakama tapa uudelleen määrittää tai keksiä kokonaan uusia käsitteitä. Esimerkiksi uudissanoja ovat otsikossa oleva jytky ja maahanmuuttokriittinen. Näitä ja muita uudissanoja analysoidaan kaikessa niitten syvyydessä. Niin sanojen sisäisiä oletuksia, valtarakenteita kuin käyttötarkoituksia.

Uudissanojen tarkoitus on kehystää perussuomalaisten mielipiteet kuulostamaan salonkilepoisemmiksi kuin ne ovat. Samalla uudet sanat pakottavat muutkin keskustelemaan puolueen teemoista, sillä kehyksellä, jota perussuomalaiset haluavat keskustelun käyvän.

Oivallisin esimerkki sanojen alkuperäisen merkityksen kääntämisestä päälaelleen, on ”tasa-arvo”. Perussuomalaisille tasa-arvo alun perin tarkoitti taloudellista tasa-arvoa (mahdollisuuksien tasa-arvo) mutta Halla-ahon jäsenyyden jälkeen tasa-arvo muuttuikin hullunkurisesti tasapäistämisen tasa-arvoksi.

Sitä valitetaan, että vasemmisto haluaa kaikki samanlaisiksi harmaisiin potkupukuihin pukeutuviksi orjiksi, joita isoveli valvoo, mutta persut ovat ne, jotka käytännössä tavoittelevat sellaista retoriikallaan. Kun analysoidaan perussuomalaisten tapaa käyttää tasa-arvoa, niin se tulee kontekstissa, jossa halutaan estää naisten ja vähemmistöjen ”liian pitkälle” menevää tasa-arvoa.

Perussuomalaisille kaikki ihmiset ovat jo syntyneet samalla viivalla ja juoksurata on jo auki. Eli ei ole olemassa etnisiä vähemmistöjä, joilla on sosioekonomisia tai historiallisia seikkoja, jotka ovat tehneet nämä syntymään heikommassa asemassa kuin köyhä suomalainen. Sama on naisilla ja homoilla. Eli koska perussuomalaiset uskovat, että historiallisilla- tai sosioekonomisilla olosuhteilla ei ole mitään relevanssia kenenkään elämässä, niin kaikki valtion tavat nostaa alemmassa sosiaalisessa asemassa olevat vähemmistöt ja naiset ovatkin oikeasti tapa painaa alas valkoinen heteromies. Eli perussuomalaisille tasa-arvo on nollasummapeliä, jossa on rajallinen määrä ihmisarvoa, jota ei voida jakaa loputtomasti, koska muuten joku saa ”liikaa” tasa-arvoa, jolloin joudutaan vähentämään toisen ihmisen tasa-arvon määrää.

Tekisi mieli hakata päätäni seinään tälle järkeilylle. Mutta on ihmisiä, jotka ihan tosissaan ajattelevat, että ihmisoikeudet ovat jotain metafyysisiä palikoita, joita kootaan vaakakuppeihin. Perussuomalaiset hyödyntävät tätä rajallisen tasa-arvon mielikuvaa retoriikassaan, jolla he pyrkivät idean tasolla luomaan kuvan yhteiskunnassa, jonka ihanne, on että ihmisten erilaisuus kielletään täysin ja sen sijaan on teeskenneltävä, että kaikki ihmiset ovat kopioita toisistaan. Sama tausta, sama ulkomuoto ja samat mahdollisuudet. Jos yksilö epäonnistuu elämässään, niin se on yksilön omien sisäisten vikojen syytä, eikä yhteiskunnan.

Perussuomalaisten tarkoitus onkin luoda potentiaalisten kannattajien mielissä mielikuva, että antirasismi tarkoittaa ihmisten ulkoisten erojen kieltämistä, jolloin persusuomalaiset vaikuttavat ”järkeviltä” kun he puhuvat naisten ja eri vähemmistöjen alemmuudesta. Samalla tällaisella näennäisellä tasa-arvo retoriikalla pyritään estämään kaikki yhteiskunnalliset muutokset, jotka voisivat parantaa vähemmistöjen ja naisten elinoloja, ilman että puolueen jäsenet vauikuttavat kusipäiltä. Tämä semanttinen kikkailu jatkuu monilla muilla käsitteillä, kuten klassikko: ”Rasismia ei ole olemassa, mutta perussuomalaiset ovat eniten siitä kärsiviä. ”

Eli kun pitää kiihottaa kansanryhmää vastaan, niin määritellään rasismi niin tiukasti, että itse ei siihen mahdu, mutta kun pitää asemoida itsensä altavastaajaksi, niin sitten määritellään rasismi tai seksismi niin leveäksi, että kokonainen puolue ja eniten valtaa yhteiskunnassa omaava kansanosa mahtuu uhriksi. Oma lempparini on julistus, että suomalainen heteromies on Suomessa eniten syrjitty kansanosa. Niin koska Sipilän hallitus tunnetaan mustien lesbonaisten valtaamaksi hallitukseksi ja kotimaiset suuryritykset ovat täysin vegaanisten trans-sukupuolisten somalimuslimien hallussa.

Retoriikan päälaelleen kääntämisen lisäksi, kirjassa käsitellään populismin ydinrakennetta, eli vastakkainasettelua. Populistinen puolue on luotava jatkuvasti vihollisisia, jotta se saa intohimoisia kannattajia, jotka uskovat edustavaansa ”oikeaa kansaa”. Vihollinen ei tarvitse olla järkevä tai oikeasti olemassa, mutta se on määriteltävä, koska itsesään populistipuolueella ei ole ideologiaa, jolla seisoa omillaan. Eli populismi on pahempi ilmiö kuin kommunismi, jolla sentään oli vaihtoehtoinen maailma tarjottava. Vihollisiksi kelpaavat samanaikaisesti rahaeliitti kuin oppositiossa oleva vasemmisto tai paperiton siirtolainen ja niin edelleen. Sitten, kun päästään hallitukseen, niin puolue yleensä menettää suosiotaan, koska miten voit lietsoa vihaa eliittiä vastaan, kun itse on osa siitä?

kirjailijat osoittavat, että toisin kuin monissa vastaavissa populistipuolueissa, niin ennen kahtia hajoamista perussuomalaiset yrittivät teeskennellä, että he yhä olivat oppositiossa.

Sipilän hallituksessa Timo Soini ja co. onnistuivat samaan aikaan murentamaan kannattajiensa elintason neoliberalistisella politiikalla ja viestittämään kannattajille, kuinka hallitus kurjistaa kansaa ja vain äänestämällä perussuomalaisia pelastus voi tulla. Kirjailijat analysoivat perussuomalaisten oman puoluelehden viestintää ennen ja jälkeen hallitukseen pääsyä ja huomasivatkin, että yhä hallitusta kritisoitiin ikään kuin vasemmisto olisi vallassa, eikä Kokoomus, Keskusta ja persut itse. Tietenkin tavallisiin ihmisiin tämä kikkailu ei ihan toiminut ja sen takia nyt puolue on jakautunut kahtia ja perussuomalaisten 2011 saavutettu kannatus on sulanut pois.

Mutta tässä tulee kirjan jännin havainto, mikä ei kyllä ole uusi, mutta tässä se on parhaiten muotoiltu. Eli keppihevoset. Kirjassa perustellaan hyvin, miten perussuomalaisille jokin asia voi olla yhdessä vaiheessa pahin vitsaus ikinä ja kun tarve vaatii, niin heidän sydämensä lähellä oleva asia, jota on puolustettava. Tähän kuuluu homot, jotka joissain puheissa ovat tuhoamassa suomalaista moraalia, mutta toisissa puheissa haavoittuvainen vähemmistö, jota on suojeltava muslimeilta.

Oma henkilökohtainen suosikki on perussuomalaisten ”Epäneutraalin sukupuolikirjan” väittämä, että tasa-arvoinen avioliitto on juutalaiskommunistien salaliitto, jolla tuhotaan suomalainen yhteiskunta. Mutta sitten muissa ulkopuolisille suunnatuissa puheissa perussuomalaiset kertovat, että muslimien maahanmuuttoa on vastustettava, koska muslimit uhkaavat homojen saavutettuja etuja. Eli jollain ihmeen orwelilaisella kaksoisajatteulla homoja vihataan ja rakastetaan samaan aikaan.

Sama kikka tehdään feminismin kanssa, joka on perussuomalaisille samaan aikaan pahinta saastaa ja itse asiassa länsimaisen sivilisaation kunnioitetuimpia arvoja. Ainoa vakio, jota persussuomalaisilla näyttää olevan, on se, että maahanmuuttajat, erityisesti muslimit on torjuttava, koska he ovat villejä barbaareja. Jos naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla saa kiihotettua kansanryhmää vastaan, vaikka itse vihaa edellä mainittuja, niin silloin niitä käytetään hyväksi puheissa. Sitten kun päästään valtaan, niin heidät voi jälleen syrjiä tai pahimmassa tapauksessa seksuaalisesti ahdistella, kuten viime vuoden Eduskuntatalon pikkujouluissa.

Nämä olivat vain itseäni kiinnostavat huomiot, mutta kirjassa on paljon muutakin tiukkaa analyysia populismin ja erityisesti Perussuomalaisten populistisen retoriikan rakenteesta ja evoluutiosta.

Eli Perussuomalainen ei ole mikään salainen natsipuolue tai edes äärioikeistolainen, vaan populistinen. Mikä tahansa asia, mikä edistää sen epämääräistä agendaa omaksutaan. Maahanmuuton vastustaminen on muuttunut puolueen ydinteemaksi, jonka ympärille kootaan kaikkea, mitä ikinä keksitään, riippumatta siitä ovatko ne edes johdonmukaisia toistensa kanssa.

“Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” osoittaa hyvin analyyttisellä tavalla, miten vaarallista populismi on. Se on puhdasta opportunismia ja vallan tavoittelua, jolla vastuuttomasti kiihotetaan kansa kannattamaan pitkällä aikavälillä todella itsetuhoisaa politiikkaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Epäneutraali sukupuolikirja

Monen kirjoittajan ”Epäneutraali sukupuolikirja” on Perussuomalaisten ajatuspaja Perustan artikkelikokoelma, joka pyrkii perustelemaan, miten sorrettu valkoinen, lihaa syövä heteromies on.

20170912_100627

Otin tämän kirjan luettavaksi, koska halusin tietää, miten valkoiset, lihaa syövät heteromiehet jaksavat? Minä olen vegaaninen valkoinen heteromies, joten tunnen tiettyä yhteyttä tätä pientä vähemmistöä kohtaan, joka on jäänyt huomiotta. Onneksi perussuomalaisten kansalaisaktivistit ovat kirjoittaneet tämän kirjan, jota perusnuoret ovat jakamassa kouluissa. Viimein vuosisatojen sorron jälkeen valkoisten, lihaa syövien heteromiesten lapset saavat lukea tekstin, jossa heitäkin representoidaan.

”Epäneutraali sukupuolikirja” alkaa surullisella kertomuksella, jonka mukaan naiset ovat saaneet enemmän oikeuksia kuin miehet ja jopa perustaneet Feministipuolueen. Kirjoittaja kysyy, miksi miehet eivät ole perustaneet miesten etua ajavaa puoluetta? Kirjoittama miettii, miten miehet voisivatkaan pelastua ahdingostaan, jos he eivät edes ole muodostaneet omaa puoluetta, eikä heillä ole poliittista valtaa hallituksessa? Pysäytin lukemisen ja katsoin ikkunasta ulos. Pihalla liehui Suomen lippu, eli olen yhä Suomessa.  Jos en ole pudonnut johonkin madonreikään, joka vei minut rinnakkaistodellisuuteen, jossa eduskunta ja kaikki hallituselimet ovat naisten hallinnassa, niin tämän kirjan aloituksella ei ole mitään järkeä. Tarkastan Facebookin ja Twitterin statuspäivitykseni. Ei mitään ilmoitusta madonreistä, olen siis yhä oikeassa todellisuudessa, jossa luen pähkähullua kirjaa. Hengitän syvään ja käännän seuraavan sivun.

”Epäneutraali sukupuolikirja” alkaa Henry Laasanen artikkelilla, joka pyrkii perustelemaan, että kulttuurissamme on olemassa tiettyjä asenteita ja mielikuvia, joitten mukaan miehen on oltava vahva ja itsenäinen, mutta mahduttava hyvin rajattuun heteronormatiiviseen sukupuolirooliin, joka ei mahdollista omaperäistä itseilmaisua. Laasasen mukaan nämä stereotyyppistä miehisyyttä korostavat asenteet ajavat monet miehet identiteettikriisiin, koska he eivät täytä kulttuurin asettamia standardeja. Tämä identiteettikriisi ajaa miehet masennukseen ja itsemurhaan. Samaan aikaan kirjan mukaan kapitalistinen järjestelmä on luonut perusteettomia hierarkioita, jotka sortavat miehiä. Laasasen mukaan. Esimerkiksi kapitalismi ajaa suurimman osan miehistä työskentelemään vaarallisissa matalapalkka-aloissa, joissa miehinen kulttuuri ajaa heidät ottamaan turhia riskejä, jotka koituvat heille kohtalokkaiksi. Laasanen päättyykin siihen johtopäätökseen, että perinteinen maskuliinisuus ja vapaa markkinatalous ovat yhteensopimattomia sukupuolten tasa-arvon kanssa. Laasanen ehdottaakin, että vapaata markkinataloutta olisi säädettävä sosiaalisilla ohjelmilla, jotka nostattavat köyhät valkoiset heteromiehet samaan tasoon kuin hallitseva luokka.

Nyt Laasasen mukaansa sosiaalijärjestelmä korostaa naisten auttamista, koska kulttuurisiamme painotetaan, että mies on oltava itsenäinen ja kova. Tämä asenne on epärealistinen ja pakottaa miehet tietämättään hoitamaan ongelmansa yksin, mikä aiheuttaa suuremman kuolleisuuden ja mielenterveysongelmia kuin naisilla. Laasanen ehdottaakin, että stereotyyppiset miehiset valtarakenteet on murrettava tasa-arvoisemman ja sukupuolineutraalimman järjestelmän tilalle. Onneksi Laasanen ei ole yksin ja feministit, anarkistit ja kommunistit ovat kirjoittaneet tästä ongelmasta jo pitkään. Feministeillä on nimikin tälle Laasasen muotoilemalle ongelmalle ja sitä kutsutaankin toksisen maskuliinisuuden käsitteeksi, joka on yksi patriarkaatin ilmentymä. On hyvä, että Laasanen on päättynyt samoihin johtopäätöksiin kuin feministit ja Friedrich Engels

Seuraavaksi saamme kuulla ruohojuuritason kansalaisaktivisti Juho Eerolan (ei ole sukua) valituksen siitä, että miehet eivät saa lapsien huoltajuutta erotilanteissa. Eerola ei kykene tuottamaan yhtään todistetta väitteelleen, vaan sen sijaan kertoo synkän tarinan, jonka mukaan miehinen kulttuuri on luonut haitallisen stereotypian naisista täydellisinä äiteinä, joilla on paremmat hoivavietit kuin miehillä. Juhon mukaan tällainen sukupuolittunut stereotypia haittaa miehiä, jotka myöskin ovat herkkiä ja rakastavat lapsiaan. Eerola pohtiikin, että kenties lakia olisi muutettava niin, että se voisi korjata kulttuurimme sukupuolittuneita asenteita. Onneksi Eerola ei ole yksin ja feministit ovatkin ajaneet tällaisten stereotypioitten murtamista satoja vuosia. Alan pitää tästä kirjasta. Perussuomalaiset ovat löytäneet marxilaisuuden ja feminismin!

Tiina Ahva pyrkii taas perustelemaan, miksi sukupuolikiintiö on oikeasti sortamista. Ahvan mukaan, jos esimerkiksi eduskuntaan asetetaan 50% sukupuolikiintiö, niin eduskunnassa on 50% vähemmän miehiä kuin ennen. Tämän matemaattisen nerokuuden jälkeen Ahva pyrkii perustelemaan, miksi sukupuolikiintiöitä ei pitäisi olla, koska se lisäisi naisvihaa miesten keskuudessa. Ahvan on niin huolissaan naisten terveydestä, että hän kehottaakin sukupuolikiintiöitten sijaan miesten naisvihamielisten asenteitten murtamista ankaralla kulttuurikritiikillä, joka murtaa sukupuolittuneita valtarakenteita ja luo mahdollisuuden uusien identiteettien rakentamiseen. Onneksi Frankfurtin koulukunnan menetelmiä soveltamalla monet feministiset kulttuurikriitikot ovat tehneet juuri tällaista kulttuurikritiikkiä vuosikymmeniä. On jotenkin hellyttävää, että vaikka tämä kirja pyrkii kumoamaan feministien teesejä, niin se päättyykin osoittamaan, miten oikeassa nämä teesit ovat. Katselen yhä Suomen lippua ikkunasta, mutta nyt sydän täynnä toivoa.

Seuraavaksi siirrymme toiseen Henry Laasanen tekstiin, jonka mukaan naistutkimus ei ota huomioon naisten ja miesten biologisia eroja. Jos Laasanen olisi lukenut edes yhden feministisen kirjallisuuden klassikon, niin hän tietäisi, että biologiaa otetaan aika lailla huomioon alan kirjallisuudessa. Laasasen mukaan sukupuolten kehot ovat sen verran erilaisia, että mies ei voi koskaan täydellisesti samaistua naisten perspektiiviin ja nainen ei voi miehen. Tämän vuoksi Laasanen ehdottaakin, että naisten olisi itse luotava omista lähtökohdista olevaa kulttuuria ja miesten omaa. Onneksi jo 70-luvulta lähtien feministit ovat puhuneet ja kirjoittaneet tästä asiasta ja Laasanen ei ole yksin ajatuksillaan.

Laasanen pohtii myöskin kuumeisesti, miksi feministit eivät puhu ”pariutumismarkkinoista” ja siitä, että miehet ovat biologisesti rakennettu metsästämään kauniitten naisten kehoja omiin tarpeisiinsa? Laasasen mukaan on suuri vääryys, että feministit eivät tunnista, että miehet ovat perimältään pinnallisia seksipetoja. Onneksi feministit eivät jaa Laasasen miesvihamielistä asennetta ja ihmettelen suuresti, miten tässä kirjassa on päästetty mies, joka yrittää yhdessä artikkelissa purkaa miehisiä stereotypioita ja myöhemmin samassa kirjassa edistää niitä?

Laasanen myöskin valittaa, että sukupuolitutkimuksen lähtökohta on, että naiset ovat tasa-arvoisia miesten kanssa ja sukupuolihierarkiat ovat haitallisia. Laasasen mielestä tieteessä ei saa olla lähtökohtia, vaan on joka kerta aloitettava puhtaalta pöydältä, eikä tukeutua aiempiin tutkimuksiin. Laasanen on näköjään unohtanut, miten tiedettä tehdään, koska nyt hän käyttää samaa argumenttia kuin kreationistit, jotka harmittelevat, että nykybiologian lähtökohta on, että evoluutio on totta. Sitten ehkä hullunkurisinta on Laasasen väite, että sukupuolitutkimuksessa ei kerrota tutkijan ennakkoasennetta tai kyseenalaisteta omaa positiota. Koska minä olen oikeasti opiskellut sukupuolitutkimusta, niin tiedän, että Laasanen puhuu täyttä paskaa, koska totuus on juuri päinvastainen.

Marko Hamilo taas pyrkii todistamaan, että naiset ovat oikeasti biologisesti tyhmiä ja heikkoja ja homot taas vinoutuneita saastoja. Hamilon mukaan biologia ”todistaa”, että heteromies on täydellisin ihminen, mitä on koskaan muodostunut ja hän pyrkiikin kuumeisesti kumoamaan edellisten kirjailijoitten teesejä. Kuitenkin Hamilo ei kykene tuottamaan yhtäkään tieteellistä artikkelia, joka todistaisi hänen väitteensä. Hamilo ei osaa edes nimetä ketään tutkijaa, joka olisi samaa mieltä hänen kanssaan, vaan hän jotenkin pitää naisten tyhmyyttä ja heikkoutta yhtä itsestään selvänä asiana kuin se, että taivas on sininen. On jotenkin harmillista, että tähän valkoisia heteromiehiä ylistävään kirjaan mahdutetaan joku, joka ei jaa edellisten kirjailijoitten asenteita, vaan pyrkiikin todistamaan, että valkoisilla, lihaa syövillä heteromiehillä on kaikki valta yhteiskunnassa ja tätä valtaa ei saa jakaa naisille, homoille tai köyhille.  Eli tässä kirjassa on porukkaa, joka samaan aikaan kertoo, että miehiä sorretaan ja, että heillä on oikeutetusti kaikki valta.

Musta Orkidea (salanimi) on taas trans-sukupuolisia vihaava trans-sukupuolinen nainen, jonka mukaan LGBTQ-liike uskoo, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia seksuaalisesta suuntauksesta huolimatta. Orkidea pyrkiikin todistamaan, että LGBTQ-liike on väärässä, että homot ovat mielisairaita ja vammaisia yksilöitä, joita pitäisi piilottaa yhteiskunnasta, jos ei haluta lapsien muuttuvan homoiksi.  Orkidean mukaan on olemassa vain kaksi sukupuolta: mies ja nainen. Ei ole olemassa muita tapoja ilmaista sukupuoli-identiteettiä kuin vain kaksi, koska sukuelimet määräävät ihmisen ajatukset. Orkidean pyrkiikin kumoamaan edellisten kirjoittajien teesejä olettamuksilla, jotka eivät perustu tieteeseen. Tarkistin ja Orkideakaan ei tuottanut yhtään viitettä väitteilleen, vaan hän olettaa, että on itsestään selvyys, että on olemassa vain yksi tapa olla mies ja nainen. Kaikki muu on vain mielisairautta.

Alan päättyä siihen johtopäätökseen, että kirjan editoinut Espoon kaupunginvaltuutettu Simo Grönroos ei ole oikolukenut tätä kirjaa, koska jokainen essee pyrkii kumoamaan edellisen väitteet, mutta ilman, että noudatetaan tieteellisiä kriteerejä. En valittaisi tästä, jos kirja olisi kehystänyt itseään mielipidetekstiksi, mutta jokainen kirjoittaja vakuuttaa, että juuri heidän raapustuksensa on tiukinta tiedettä! Harmi, että harva kirjailija on osannut perustella väitteensä tieteellisillä tutkimuksilla, koska tämä manifesti ei haasta mielipiteitäni mitenkään ja juuri sitä kaipasin. On tämä muuten hyvä huumorikirja.

Timo Hännikäinen taas pyrkii perustelemaan, miksi Kolmannen valtakunnan sukupuolikäsitys on paras mahdollinen. Taaskin mitään väitteitä ei tueta millään tutkimuksella, mutta mitä voi odottaa mieheltä, joka vihaa juutalaisia ja haluaa rakentaa pan-eurooppalaisen rotuvaltion?  Ai, niin että hänen kirjoituksensa pysyisivät Hommafoorumissa.

Jukka-Pekka Rahkonen taas pyrkii perustelemaan, miksi homot eivät voi mennä naimisiin. Rahkonen aloittaa sanomalla, että ainoa syy, miksi tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin, oli se, että mediassa ei kerrottu ihmisille, minkälaisia sairaita yksilöitä homot ovat. Rahkosen mukaan, jos hänet olisi annettu julistaa homovihaansa valtamediassa, niin ihmiset olisivat myöskin vihanneet homoja ja äänestäneet vastaan. Kuitenkin ihmiset ei opetettu vihaamaan homoja ja nyt he saavat mennä vapaasti naimisiin. Rahkosen mukaan tämä on juutalaisten salaliitto, jolla pyritään tuhoamaan suomalainen ydinperhe. Todisteena Rahoken käyttää filosofi J. Sakari Hankamäen teesejä. Hankamäki on samainen sankari, joka uskoo, että Halla-aho on vertauskuvallinen penis, joka suojelee valkoisten, lihaa syövien heteromiesten monopolia valkoisiin naisiin. Eli puhumme tosiaankin länsimaisen sivilisaation kirkkaimmasta ajattelijasta.

”Epäneutraali sukupuolikirja” on hyvin epätasainen tekele, joka pyrkii kumoamaan feministien teesit, mutta auttamatta moni artikkeli todistaa feministien teesit oikeaksi. Tämä olisi korjattu, jos esseitten kirjoittajat olisivat vaivautuneet lukemaan feminististä kirjallisuutta ja oikeasti tutkineet omien ennakkoluulojen todenperäisyyttä. Kirja kärsii myöskin syvästä ristiriitaisuudesta, kun jotkut kirjailijat puolustavat ”todellista tasa-arvoa” ja toiset taas pyrkivät kumoamaan koko tasa-arvokäsitteen perustelemalla väitteensä Natsi-Saksassa kehitetyillä salaliittoteorioilla. Ihmettelen suuresti, miten niin suuri puolue kuin Perussuomalaiset on julkaissut tällaisen kirjan, jota vielä halutaan tarjota ilmaiseksi koululaisille? Ainakin tämä kirja todistaa sen, että kaikkien tulisi olla feministi, koska moni kirjailija on samaa mieltä, että patriarkaalisuus haittaa myöskin miehiä.

1 kommentti

Kategoria(t): Feminismi